sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Blogi täyttää vuoden


3. joulukuuta tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Kyseessä oli bloggaus zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon romaanista We need new names. Suhtauduin melko kriittisesti Bulawayon teokseen ja löysin siitä kosolti ns. kurjuuden estetiikkaa. 

Luettuani niinikään zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare, innostuin tästä teoksesta niin, että lähetin kiitosmeilin Huchulle. Saamani vastaus oli mainio ja kaiken kukkuraksi Huchu kirjoitti, että jos haluan lukea lisää zimbabwelaista kirjallisuutta, hän suosittelee lämpimästi Bulawayon We need new names -romaania. Mitäköhän  tästä nyt pitäisi ajatella? Oma ehdotukseni on, että ajatellaan niin, että ei kannata uskoa, mitä joku toinen kirjasta kirjoittaa tai mitä mieltä hän siitä on. Ei, vaikka tämä toinen olisi suuren suomalaisen sanomalehden pääkriitikko.  Lukeminen itse kannattaa aina!

Kaikki mielipiteet ja analyysit kirjallisuudesta ovat yhtä hyviä, kunhan ne ovat perusteltuja. Henkilökohtaisesti tiedän tuskin kamalampaa arviota kirjasta kuin kiteytys yhteen sanaan, olkoon se sana sitten hyvä tai paska. Itseltäni edellytän myös sitä, että pidän erillään teoksen ansiot kirjallisena teoksena ja omat mieltymykseni. Jos hyvin käy, nämä kaksi puolta löytyvät samasta teoksesta, mutta on lukemattomasti hyvää kirjallisuutta, josta en innostu. Harvemmassa ovat tapaukset, jotka ovat kirjallisesti alle keskitason, mutta jotka siitä huolimatta herättäisivät minussa lumoontunutta huokailua.

Alunperin innostuin bloggaamaan luettuani Chimamanda Adichien romaanin Americanah (suom. Kotiinpalajat), jossa teoksen päähenkilö Ifemelu kirjoittaa blogia. Blogimaailmaan astuminen oli hyppy tuntemattomaan. Lukisiko kukaan koskaan mitään, mitä kirjoitan? Saisinko yhtään seuraajaa? Ne olivat jännittäviä aikoja. Ihan ensimmäinen seuraajani oli Kirja joka maasta -blogin Maria ja siksi hän ja hänen mainio bloginsa ovatkin jääneet lähtemättömästi mieleeni. Pikkuhiljaa seuraajia tuli lisää ja nyt heitä on 70. Blogini seuraajat ovat lähinnä muita bloggareita. Blogini Facebook-sivulla sen sijaan seuraajina on lähinnä kavereita ja ystäviä. Lisäksi on twitter- ja insta-seuraajia.

Etukäteen en olisi uskonut, että bloggaamisesta tulisi niin tärkeä osa elämääni kuin siitä on tullut. Tietysti kirjat ovat olleet toinen ihoni suunnilleen siitä lähtien, kun opin lukemaan, mutta epäilin, kykenisinkö pitkäkestoiseen bloggaamiseen. Minusta kun ideointi on aina ollut kiinnostavampaa kuin loppuun saattaminen. No, ainakin vuoden olen nyt onnistunut bloggaamaan säännöllisesti. Erityisesti haluan antaa itselleni tunnustusta siitä, että olen saanut bloggauksia aikaan myös silloin, kun ei ole huvittanut kirjoittaa ja/tai kirjoittaminen on ollut erityisen vaikeaa. Tämä on haaste minulle. Huitsin Nevadaan inspiraatiot, haluan olla siinä määrin ammattilainen, että tekstiä syntyy myös väkisin. 

Ensimmäisen bloggarivuoteni aikana olen lukenut hieman eri kirjoja kuin mitä muutoin olisin lukenut. Erityisesti kotimaisen kaunokirjallisuuden volyymi on kasvanut. Tämä johtuu siitä, että kotimaista luetaan monissa blogeissa ja on houkuttavaa lukea teoksia, joista voi blogikommenteissa keskustella muiden kanssa. Sillä sehän tässä parasta on: sosiaalisuus ja kommunikaatio. Erityisesti kommunikaatio ihan tuoreeltaan, kun luettu on vielä hyvässä muistissa. Sillä: jos jotain osaan hyvin, niin unohtamisen taidon.

Huomaan kyllä, että jos luen liikaa samoja teoksia kuin muut, tulee ahdistus. Kaipaan kulkea omaa lukemisen polkuani ja sillä tulenkin jatkossa tallustelemaan entistä useammin. Kirjat taistelevat päässäni huomiosta ja jonkin sameanhimmeän logiikan mukaan teen valintoja. Joskus toisen bloggarin teksti on sysäys tarttua kirjaan. Joskus se on tunnelma, aavistus siitä, että teos tarjoaa jotakin, jota juuri sillä hetkellä kaipaan. Usein lukusysäyksen on antanut se, että teos on saanut kirjallisuuspalkinnon. Olen lätkässä erityisesti Baileys Women's Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnon voittaneisiin teoksiin ja tätä palkintoa tavoitelleisiin teoksiin. Baileysin kautta olen löytänyt erittäin monia ennalta tuntemattomia kirjailijoita, joista on tullut minulle rakkaita. Esimerkkeinä mainittakoon Sadie Jones, Marilynne Robinson, Jennifer Egan, Monique Roffey, Aminatta Forna ja Roma Tearne. 

Blogini synttäreiden kynnyksellä haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Ilman teitä tässä hommassa ei olisi paljonkaan järkeä. Haluan kiittää kaikista kommenteista, joista jokainen on ilahduttanut mieltäni, joskus suorastaan pelastanut päivän. Haluan kiittää teitä innostuksen jakamisesta, hyvistä kirjavinkeistä ja kirjallisesta sivistämisestäni. Ilman teitä olisi monesta teoksesta jäänyt kuulematta. Te olette minun Hesarini ja paljon enemmän.

Ja sitten se "pakollinen" arvonta. :)

Arvontaan voivat osallistua kaikki blogini lukijaksi kirjautuneet ilmoittamalla osallistumisestaan kommenttikentässä. Arvonta suoritetaan 6.12.2014 klo 20. Synttäreitä saa mainostaa!

I palkinto  - 2 Finnkinon leffalippua 
II palkinto  - kalenterikirjanmerkki (jokaiselle vuoden 2015 kuukaudelle oma kirjanmerkki)
III palkinto - jouluyllätyspalkinto


Muistatte varmaan Yleisradion ohjelmasarjan Miten  minusta tuli minä? Omalla kohdallani vastaus on helppo. Minusta tuli minä, kun luin Hagar Olssonin romaanin Chitambo (1933). Siksi haluankin lopettaa tämän synttäripostaukseni samoihin sanoihin kuin Hagar romaaninsa.

Framåt, kamrat!



perjantai 28. marraskuuta 2014

Mia Couto: Plumeriaveranta

Kotikirjastossani oli esittelypöytä, jolle oli asetettu näkyville afrikkalaista kirjallisuutta. Sitä tutkittuani päätin lainata Mia Couton romaanin Plumeriaveranta tutustuakseni itselleni ennalta tuntemattomaan afrikkalaiseen naiskirjailijaan. Vaan kuinkas kävikään? Kotiin päästyäni avasin Couton kirjan ja huomasin hämmästyksekseni kirjailijan olevankin mies. Olin kuin Osgood (Joe E. Brown) Billy Wilderin komedian Piukat paikat (Some like it hot, 1959) loppukohtauksessa. Kun Osgoodille selviää, että hänen suuri rakkautensa Daphne (Jack Lemmon) onkin mies, hän toteaa ikimuistoisesti: Nobody's perfect. Kaikissa asioissa sukupuolella ei ole väliä. Rakkaus jos mikä on tällainen asia.

Mosambikilainen Mia Couto (s. 1955), niin tuntematon kuin hän minulle olikin, on itseasiassa kansainvälisesti varsin tunnettu kirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan yhtenä merkittävimmistä kirjailijoista. Couton teoksille on ominaista, että hän ei todellakaan kirjoita perinteisistä afrikkalaisaiheista, vaan käyttää hyväkseen maagisen realismin keinoja, joihin Plumeriaverannassa yhdistyvät vielä whodunit-juoni sekä mustien ja "chilikastikkeen" kaltaisten valkoisten väliset skismat. Plumeriaverannan maagisessa realismissa kaikuu tämän tyylisuunnan puhtaimpien edustajien García Márquezin, Amadon ja Borgesin ääni.

Repäisy irti realismista tapahtuu heti Couton romaanin ensimmäisellä sivulla, kun kertojaksi esittäytyy Ermelindo Mucanga -niminen, 20 vuotta sitten kuollut mies. Mucangan hautaaminen ei tapahtunut sääntöjen mukaan ja niin hänestä tuli vaeltava sielu, xipoco, jonka viimeinen leposija on plumeriapensaan vieressä. Couto asettaa liikkeeseen elävien ja kuolleiden välissä kulkevan rajan. Missä tämä raja itse asiassa kulkee? Eläviä pelottaa kuolema, kuolleita elämä. Mucangakin päätyy 6 päivän päästä kuolevan rikoskomisario Isidine Naitan sieluun. Naitana hän saa tehtäväkseen selvittää, kuka tappoi Sao Nicolaun vanhainkodin johtajan.

Plumeriaveranta sijoittuu ajallisesti Mosambikin vuonna 1974 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Viittaukset yhteiskunnalliseen tapahtumiin, vallankaappauksiin ja joukkomurhiin, jäivät kaltaiselleni Mosambikin historiaa lähemmin tuntemattomalle avautumatta, mutta se ei estänyt minua nauttimasta teoksen hulvattomasta kerronnasta ja värikkäästä kielenkäytöstä.

Jokaisella rikoskomisario Naitan kuulustelemalla henkilöllä on oma mielipiteensä siitä, kuka vanhainkodin johtajan murhasi. Kuulusteltavat ovat muutoinkin mainiota joukkoa, joille totuuden kertomisen sijasta on tärkeämpää kertoa hyvä tarina, joka poukkoilee milloin mihinkin suuntaan. Yksi kuulusteltavista tunnustaa tappaneensa vanhainkodin johtajan, koska tämä hakkasi vaimoaan. Toinen taas siksi, että vanhainkodin johtajassa oli hänen isänsä henki. Kolmannen mukaan tapon syynä oli rakkaus, neljäs pitää syyllisenä sotaa.

Kuulusteltavien kertomuksista kasvaa voimakas kannanotto vanhusten puolesta. Sairaanhoitajana toimiva Marta toteaakin, että vanhukset puhuvat mitä tahansa, kunhan joku vain heitä kuuntelee. He valehtelevat ja keksivät tullakseen huomatuiksi, koska sota on vienyt heiltä kaiken. Ollaan tilanteessa, jossa ihmiset tulevat vanhainkotiin varastamaan vanhusten ruoan ja heidän henkilökohtaisia tavaroitaan. Kyse lienee kritiikistä Frelimon (Mosambikin vapautusrintaman) harjoittamaa epävakaista talouspolitiikkaa kohtaan, joka pysähdytti juuri itsenäistyneen Mosambikin talouselämän ja ajoi valkoiset pois maasta ja heidän mukanaan koulutetun työvoiman ja pääoman.*

Sota näyttäytyy Plumeriaverannassa vedenjakajana. Martan sanoin: "Sota aloittaa ajassa uudenlaisen jakson. Vuodet tai vuodenajat eivät kuvasta enää elämämme kulkua. Eivätkä siihen paina leimaansa sadonkorjuut, nälänhädät tai tulvat. Sodassa ajan määrittelee veri."

Henkilöhahmot eivät Plumeriaverannassa tosiaankaan ole ihan tavallisimmasta päästä. He kokevat monenlaisia olomuotomuutoksia ja metamorfooseja. Domingos Mourano kertoo syntyneensä laudanpätkästä,. Noitana tunnettu Naozinha taas on ollut mereen laskeva joki, joka kertoo muuttuvansa öisin vedeksi ja nukkuvansa siksi kylpyammeessa. Lapsivanhus Navaia Caetano puolestaan syntyi ja tuli vanhaksi yhdessä päivässä, eikä ole minkään ikäinen.

Couton kieli soljuu kauniisti ja arvaamattomasti. Kiitos Couton tuoreiden ja koskettavien kielikuvien välittämisestä lukijalle kuuluu myös teoksen suomentajalle Sanna Pernulle. Muutamalla sanalla Couto tavoittaa suuria. Vanhuus on kuoleman "työharjoittelua meidän ruumissaamme." Vanhainkodin tapettu johtaja on ollut moraaliton paskiainen, mutta hänen vaimonsa muistaa myös ajan, jolloin hän rakasti miestään. Ajan, jolloin "hänen vartalonsa oli minun isänmaani." Tarinoissa tärkeintä on niiden kertominen. Kertomisen kautta ihminen tulee olevaksi. 

En odottanut Couton romaanilta mitään, mutta sain paljon. Plumeriaveranta on sekä hauska että surullinen yhtä aikaa. Se ruokkii mielikuvituta makupaloilla, joiden sisältä saattaa löytyä yhtä hyvin karvaanmakuinen kivi kuin kilohinnaltaan kallisarvoinen herkku. Couto osoittaa, että elämä ei asetu muotoihin, eikä vastaa odotuksiin. Sitä ei kiinnnosta, löytääkö ihminen sen tarkoituksen vai jääkö se häneltä löytymättä. Elämä viittaa tupsukintaalla meidän etsinnöillemme. Naureskelee meille ohikulkiessaan, iskee silmää ja kääntää vuorenkorkuisen selkänsä. Elämä antaa meille kyllä monenlaista, mutta se ei ole baari, jossa saa sitä, mitä tilaa. 


"Tässä elämässä löytää sellaista, mikä ei ole tulosta omasta etsinnästämme." 


Mia Couto: Plumeriaveranta (2006)
Alkuteos: A varanda do frangipani
Suomennos: Sanna Pernu
LIKE

*Lähde: Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mosambik)

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Insipiraatiohaaste - 3 inspiroivaa blogia

Michel Foucault: Herculine Barbin ***

Sain Leena Lumilta inspiraatiohaasteen. Inspiraatiohaasteessa valitaan kolme itseä inspiroivaa blogia, kerrotaan miksi ne on valittu ja haastetaan ne mukaan viemään haastetta eteen päin.

Yllätykseni oli valtaisa, kun luin Leenan valinneen blogini häntä insipiroivien blogien joukkoon. Elämä on viime aikoina ollut tosi kiireistä ja bloggaamiselle on ollut haastavaa tiristää aikaa. Ilahduin niin paljon Leenan maininnasta, että sain siitä energiaa pitkäksi aikaa. Kiitos Leena! 

En ole ihan selvillä, kuinka paljon inspiraatiohaaste on jo kiertänyt täällä blogimaailmassa. Joka tapauksessa minun pitäisi nyt valita kolme minua inspiroivaa blogia. Kolme. Mikä vääryys. Haluaisin valita niin monta blogia enemmän. Tein nyt sellaisen rajauksen, että en valitse mitään niistä blogeista, jotka Leena valitsi. Toiseksi keskityn valinnassani niihin blogeihin, joilla on alle 200 lukijaa. That's me. Aina pienemmän puolella.




Tässä valitsemani blogit:


Käytyäni ensimmäistä kertaa Kirjojen kamarissa tiesin heti, että olin löytänyt tieni paikkaan, jossa haluan vierailla usein jatkossakin. Katjan blogissa on ihanan rauhallinen ja seesteinen tunnelma, siellä tuulee ja tuoksuu keveästi menneen maailman tuulet. Katjan sanoissa soi edithsödergranilainen vangitsevuus. Kirjojen kamarissa ihminen voi levätä ja antautua Katjan teksteille.  

Katjan kirjoitukset ovat hyvin mietittyjä ja loppuun asti pohdittuja. Ne hengittävät ja ottavat lukijan mukaan hengitykseensä.


Essielina: Sabinan Knalli

Sabinan knallissa minua viehätyttää Essielinan analyyttisyys. Hän kirjoittaa kantaen mukanaan kirjallisuutta ja sen perinteitä. Essielinan analyysit ovat tyylikkäitä ja ne kertovat syvästä kirjallisuuden tuntemuksesta. Myös blogin nimi on todella mainio - se heittää lukijansa suoraan kunderalaiseen maailmanmenoon.

Essielinan blogi tarjoaa mitä mainioimmat puitteet kunnon kirjalliselle keskustelulle ja se haastaa lukijansa pohtimaan.


Elegia: Kirjavalas

Elegian blogissa on ihan parasta se, että hän ei koskaan esitä mitään tai pyri miellyttämään. Elegia kirjoittaa räväkästi ja antaa mielipiteensä kuulua. Ei armoa. Ei myönnytyksiä. Elegia on suora ja konstailematon kirjoittaja, joka vähät välittää kirjallisuuden muoti-ilmiöistä. 

Elegiassa on kapinoivuutta, joka saa minut hykertämään. Elegia aikaansaa lukijassaan suoraselkäisyyttä.



Sanotaan nyt vielä kerran, että olisin voinut valita tähän monta muutakin blogia. Valinnat ovat tylsiä, koska ne sulkevat niin paljon hyvää pois. Tietäkää kuitenkin, että jokaista blogia minä luen paitsi nauttiakseni kirjoituksista, ollakseni niiden kanssa samaa tai eri mieltä myös oppiakseni niiden kirjoittajilta, kokeakseni ja elääkseni niiden tekstit itseni kautta.


*** Kuva: Osa kansikuvaa Michel Foucault'n teoksesta Herculine Barbin - Being the Recently Discovered Memoirs of a Nineteenth-Century French Hermaphrodite (1980). Cover collage: Joan Hall. Cover design: Louise Fili. Cover Calligraphy: Hal Fiedler. Pantheon Books, New York.

Michel Foucault on ollut ylivoimaisin inspiraationi lähde ja hänen ajattelunsa merkitys maailmankuvani muodostuksen kannalta on ollut ratkaisevassa asemassa.





lauantai 22. marraskuuta 2014

Varjoisien kujien Finlandia

Finlandia-palkinto sitä ja tätä. Finlandia-ehdokkaat ja pälä pälä. En veikkaa F-kilpailun voittajaa, enkä edes kommentoi ehdokasasettelua. Haluan kertoa, ketkä kaksi kirjailijaa olisi mielestäni pitänyt valita ehdokkaaksi ja miksi. Tämä kirjoitus on siis oma henkilökohtainen varjoisien kuvien marginaalipostaukseni ison F:n ympärillä.

En ole lukenut ollenkaan kaikkia tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia romaaneja. Miten olisinkaan voinut ehtiä. Miten olisinkaan edes voinut kiinnostua kaikista suomalaisista vuoden 2014 uutuuskirjoista. Kenties useampikin mehukas tapaus on mennyt sivu suun, eikä tässä postauksessa siten ole kovinkaan kummoista objektiivisuuden leimaa. Eipä sitä usein kyllä ole hienommissakaan pippaloissa, vaikka usein asia saadaan puettua niin kuin tuollainen leima löytyisi. Minä en pue, enkä riisu, vaikka roolivaatteet ihan hauska juttu ovatkin.

Asiasta ehdokkaisiin.


En tunne Tommi Melenderiä henkilökohtaisesti, eikä minulla ole mitään muuta syytä nostaa hänen teostaan Kylmä sota esiin kuin se, että se olisi todellakin ansainnut olla F-ehdokkaana. Se ei ole täydellinen kirjallinen teos (jos sellaista ylipäätään on olemassakaan ja noin ylipäätään täydellisyys on aika tylsää). Sitä vaivaa tietynasteinen, hankalasti määriteltävä kaunokirjallinen kankeus, jonka Melender olisi voinut höylätä pois.

Kylmässä sodassa riemukasta on, että se saa lukijan synapsit tanssimaan. Se liukuu ja luikertelee ajassamme ja aiheuttaa epämukavuutta. Sitä lukiessani tuskastuin aika ajoin ja pistin sen syrjään lukeakseni jotain muuta välillä. Kylmä sota söi kuitenkin hapen muista kirjoista. Se vaatii näkemään ja ajattelemaan. Se on performanssi, jonka ohitse ei kuljeta kokematta muutosta pääkopassa.

Kylmää sotaa lukiessani koin suhteellisen vahvasti, että sitä ei ole tarkoitettu kaltaiselleni lukijalle, Se ei kuitenkaan estänyt minua viehättymästä teoksessa esitetyistä kysymyksenasetteluista. Yksi hyvän teoksen merkki onkin juuri se, että se voittaa puolelleen myös muut kuin oletetut ideaalilukijansa. Kylmä sota on hengästyttävä, se tykittää nopeammin kuin lukija ehtii ajatella. Se synnyttää ylenmääräistä täyttymystä.

Jos et usko, mitä sanon, lue Kylmä sota -bloggaukseni kommentit. Jos teos kirvoittaa keskustelua siihen malliin kuin Kylmis (rakkaat lapset ja lempinimet, you know) teki, se on osoittanut olevansa _____________________ (täydennä tähän).

*
Kirjavuotta 2014 taakse päin muistellessani nousee erityisesti yksi kotimainen teos mieleeni ja huomaan sen kulkeneen mukanani ajatuksissani. Tehneen minuun saaristotuulen tuoksuisen pesänsä.


En tunne myöskään Katja Kaukosta ja hänen teoksensa tässä esiinottamiseen ei ole muita syitä kuin Kohinan itsensä ansiot.

Kohinassa Kaukonen muuntaa pariisilaiskaduilta tutun kaupunkiflanöörin saaristolaisflanööriksi. Mies, Alvar nimeltään, vaeltelee saarella ja kasaa elämäänsä. On tuulta, suolaista raikkautta. On keveää yliluonnollisuuden tuntua ja mystisesti ilmestyviä kirjeitä. Saari on pakopaikka. Saari on vankila. Se rajaa ja pakottaa, se imeytyy askeleisiin.

Alvar on menettänyt paljon. Kenties myös tehnyt jotakin kauheaa. Hän muistelee, muistaa mitä muistaa. Ehkä asioita, jotka tapahtuivat. Ehkä asioita siinä muodossa, miksi muistelu on ne muuttanut. Muistelu tai psyyken mekanismit. Alvarin mukana lukija kulkee omaan väistämättömyyteensä. Saarella on laakeaa. Tie on pysty. Meri ja pää kohisevat. Meren suola kohisee. Jatkuvaa äänellistä häiriköintiä.

Siinä missä Kylmä sota vastustaa lukijan samaistumista henkilöhahmoihin Kohina tekee lukijastakin Alvarin. Kuljen Alvarin kanssa. Alvarissa alvariinsa. Alvar minussa. Tämä maailma ja tässä maailmassa kulkeminen. Usein on sumuista, joskus tuulee monena päivänä peräkkäin niin, että ihminen ei pysy suorassa ollenkaan. Pätkiä Pentti Saarikosken runosta. "Maailmat nousivat syvyydestä / liikkuivat lävitseni / särkyivät." Runominä istuu sinisellä jakkaralla, ei kulje minnekään. Alvar istuu kulkemalla. Saarella hän päätyy runominän maailmaan, joka "on täynnä väsymystä" ja kysyy mielessään: "Minne  ylipäätään menevät laulut joita kukaan ei enää laula."

*


Nämä kaksi ovat minun nämäni. Ottakaa ja nämätkää. 




tiistai 18. marraskuuta 2014

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Italialaisen Paolo Giordanon (synt. 1982) esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008) oli huikea kansainvälinen menestys. Itsekin nautin sen lukemisesta suuresti, joten odotukseni Giordanon uutukaista, Ihmisruumista, kohtaan olivat korkealla. Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Giordanoa, joka osoittautui vangitsevaksi puhujaksi. Hän kertoi, että Ihmisruumiin pohjalla ovat hänen omat kokemuksensa kahdelta reportaasimatkalta Afganistaniin. Kuten arvata saattaa, se mitä Giordano Afganistanissa näki ja koki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Omien sanojensa mukaan hän oli Afganistanissa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin.

Ihmisruumiissa Giordano kuvaa italialaisia sotilaita, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Aluksi ajatus sotimisesta vaikuttaa lähinnä seikkailuretkeltä ja sotilaiden mielessä kuumottavat kuvat amerikkalaisista naisista, joiden runsaasta läsnäolosta Afganistanissa he ovat kuulleet värikkäitä juttuja. Amerikkalaisnaisia ei Afganistanista kuitenkaan löydy. Todellisuus sen sijaan ylittää villeimmätkin kuvitelmat. Giordano tiivistää miesten naiivit odotukset tilanteeseen, jossa sotatoverit pelaavat teltassa sotapeliä, jonka katkaisee ulkona viuhuvat kranaatit.

Ihmisruumis on sotaromaani, jota sotakuvaukset eivät hallitse. Sota ei siinä esittäydy ensisijaisesti sotilaallisena konfliktina, vaan se tekee työtään ihmisten ruumiissa ja mielessä. Sotilaat ovat toisaalta yksilöitymätön joukko, ihmisruumis ihmisruumiin vieressä. Toisaalta Giordano fokusoi lähemmin muutamiin sotilaisiin, joiden psyykettä hän valaisee ennen Afganistaniin lähtöä ja siellä olon aikana siviilielämään liittyvin takaumin. Pääosassa on luutnantti Egitto, nuori lääkäri, koulutuksensa puolesta ihmisruumiin asiantuntija. Afganistan nostaa esiin Egitton perheen ongelmat, isän kuoleman ja sisaren dominoivuuden. Korpraali Ietri puolestaan on vasta parikymppinen, joka ei ole päässyt irti äidistään. Sodan melskeessä hän taistelee myös napanuoraansa vastaan. Ylivääpeli Renétä puolestaan, kuten monia muitakin sotilaita, mietityttää naisasiat kotipuolessa. Alikersantti Cederna on kukkona tunkiolla - kukkona, jonka on jatkuvasti todistettava olevansa mitä miehisin mies.

Giordanon henkilöhahmot ovat uskottavia ja aidon tuntuisia. Erityisesti henkilöhahmojen välinen kommunikaatio vaikuttaa kuin elävästä elämästä repäistyltä. Koska teoksen nimi on Ihmisruumis lähdin etsimään siitä löytyviä erilaisia ruumiiseen liittyviä näköhtia ja tulkintoja. Ensisijaisin ruumiin ulottuvuus on luonnollisesti sotiva ruumis. Sota on ruumiin äärimmäistä altistamista. Giordanon romaanissa ruumis tappaa ja tulee tapetuksi ja haavoitetuksi, se pelkää, kokee nälkää, kylmää, väsymystä ja ripulia. Maamiinat lävistävät sen, hajottavat osiksi kuin ihmispalapelin. Ahtaissa oloissa yksilöllisten ruumiiden väliset rajat katoavat, joka näkyy mm. siinä, että tarpeita tehdään sen suurempaa häveliäisyyttä tuntematta. Sodassa ihminen ei voi itse päättää ruumistaan, vaan siitä tulee apparaatti, jonka on toteltava käskyjä, joiden järkevyydestä niiden antajakaan ei aina tiedä. Sotilasporukassa ruumis joutuu myös simputuksen ja vallankäytön kohteeksi, kuten käy korpraali Mitranolle, kun sotilastoverin "karvainen takapuoli on hänen naamallaan." Mitranon ruumis alistetaan sotilaskaverien pilkan kohteeksi.

"Mutta kaikkein pahinta on nauru, jota kuuluu eri puolilta, kun makaa siinä täysin avuttomana - kädet on sidottu sängynrunkoon ja pakarat silmillä peittävät näkyvyyden - ja ilkkujat ovat oman komppanian miehiä, sotilastovereita, ystäviä."

Toinen tärkeä ruumiin ulottuvuus on seksuaalinen ruumis. Cedernan käytöksessä manifestoituu miehinen halu ja miesten välinen seksuaalinen voimainmittelö. Cederna pullistelee fyysisillä voimillaan ja seksuaalisella miehisyydellään. Seksuaalisen viriliteettinsä kautta hän korostaa eroa ja paremmuuttaan muihin miehiin. Seksuaalisesti kokematon Ietri saakin häneltä halventavan pilkkanimen Neitsykäinen.

Ylivääpeli Renén myötä tulee läsnäolevaksi välineellinen, itsensä avulla rahaa tekevä ruumis. Ennen Afganistania René on nimittäin hankkinut lisätuloja toimimamalla miesprostituoituna. Juuri ennen Afganistaniin lähtöä hän on saanut kuulla erään asiakkaansa odottavan hänelle lasta. Näin osaksi teosta kirjoittautuu myös naisen hedelmällinen, elämää synnyttävä ruumis. René käykin melkomoista itsetutkistelua itsensä kanssa, kun hän pohtii mitä hänen tulisi tehdä. Ryhtyä isäksi vai yrittää saada lapsen tuleva äiti tekemään abortti. Renén pohdiskelujen myötä nousee esiin nais- ja miesruumiin välinen ero.

Naissotilas Zampierin ruumis taas on taistelukenttä. Sen haluavat valloittaa niin Cederna kuin Ietrikin. Egitton siskon Mariannan ruumis toimii esimerkkinä medikalisoidusta ruumiista, jonka hänen isänsä haluaa alistaa yhä uusiin tutkimuksiin. Egitton perhettä koskevissa pohdiskeluissa perhe toimii symbolisena ruumiina, jonka jäsenet Egitto, Marianna sekä heidän vanhempansa vetävät sitä jokainen haluamaansa suuntaan. Kun ristiriidat yltyvät liian suuriksi Marianna leikkaa itsensä perheruumiista irti ja lopettaa kaiken yhteydenpidon vanhempiinsa.

Sodan ja ruumiin välillä on erityinen suhde, joka häivyttää rajan ihmisen ja eläimen välillä. "Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään." Ihminen ei ole enää yksilö, joku tietty henkilö, vaan leijaileva ajatus, lepattava ja pakahtunut, liikaa nähnyt.

Sota menee ihmisessä joka paikkaan. Se liimaantuu kerroksiksi ihoon. Se täyttää mielen ja öiset unet. Sitä ei voi riisua päältään. Egittoakin siviielämä houkuttelee, mutta hän on siihen astuakseen liiaksi sodan merkitsemä. "Asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin." Giordanon näkemys ruumiista lähenee tältä osin Nietschen teoksessa Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra 1883-85) esittämää ajatusta, jonka mukaan ihminen on ruumis ja vain ruumis ja sielu pelkkä sana ruumiista puhumista varten.

Jos haluaa lukea romaanin, joka aukeaa heti lukiessa, Ihmisruumis ei ole paras mahdollinen valinta. Jos taas haluaa lukea ja siinä sivussa analysoida, Ihmisruumis tarjoaa itsensä lukijan käyttöön ja pitää hänet otteessaan.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2014)
Italiankielinen alkuteos: Il corpo umano (2012)
Suomentanut Helinä Kangas

Kiitos WSOY:lle,  joka lahjoitti minulle Ihmisruumiin Helsingin kirjamessuilla

lauantai 15. marraskuuta 2014

Virginie Despentes: Kauniita asioita


Beauty Base. Sheer Finish. 
Gel Effect. Dream Matte Mousse. 
Glam Shine Balmy Gloss. 
Ultra, hyper, sensational, forever lasting. 

Ranskalainen Virginie Despentes (synt. 1969) ei vihjaile sievästi ja siveästi. Hän töräyttää, täräyttää ja antaa kyytiä. Hän on tyyliltään häpeämätön rääväsuu, joka ei epäröi polttaa kirjallisia rintaliivejään. Kauniita asioita on railakkaan raivoisa puuskahdus, jossa Despentes sohaisee kuularuiskulla naisiin liitettyjä normatiivisia odotuksia.

Miksi seksikästä naista pidetään automaattisesti tyhmänä? Millä tavoin vaatetus ja aivosolut korreloivat? Vaikka Despentesin romaani on kirjoitettu jo vuonna 1998, eivät asiat tältä osin ole vajaassa parissakymmenessä vuodessa valitettavasti juurikaan muuttuneet. Seksikkyyden ja älykkyyden ei
tänä päivänäkään usein katsota voivan olla mahdollisia yhdessä ja samassa naisessa.

Kauniita asioita kertoo kaksoissisaruksista Claudinesta ja Paulinesta. Heidän välisestään viharakkaussuhteesta ja vanhempien, erityisesti isän, huomion tavoittelusta. Sisarusten lapsuudessa on mennyt paljon pieleen; isä on käyttänyt Paulinea Claudinen nöyryyttämiseksi ja päinvastoin. Äiti taas on ollut liian heikko puuttuakseen miehensä käytökseen. Myöhemmin Claudine reagoi pukeutumalla ylikorostetun naisellisesti, suorastaan huorahtavasti. Hän on korostuneen tietoinen siitä, miten "naisellisilla avuilla" saadaan miehet kiinnostumaan. Pauline taas haluaa peittää naisen ruumiinsa löysiin vaatteisiin ja tehdä itsestään ulkoisesti mahdollisimman vähän yleisten kauneusstandardien mukaisen.

Teoksen alussa näyttää siltä, että Claudine on tietoisesti brändännyt itsestään naiseuden koodien kanssa leikittelevän objektin mieskatseille - objektin, jonka subjekti on vankasti ja varmasti hän itse vähään samaan tapaan kuin esimerkiksi Madonna tai Lady Gaga. Kauniiden asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että Claudine on oman elämänhistoriansa uhri, jonka nähdyksi tulemisen tarve ajaa peruuttamattomaan miesten miellyttämisen pakkokierteeseen.

Claudinen tehtyä itsemurhan Despentes lisää kierroksia. Juuri ennen kuolemaansa Claudine on ollut tekemässä musiikillista läpimurtoa ja Pauline päättää muuttaa itsensä Claudineksi ja jatkaa siskonaan musiikkibisneksessä. Despentesin kuvaus Paulinen muutoksesta ja siihen vaadittavista uhrauksista ja epämukavuuksista kertoo karua kieltään siitä, millainen on mieskatsetta miellyttävä nainen. Ihan aluksi tarvitaan korkokengät. Mitä korkeammat, sitä paremmat. Korkokengissä nainen muuttuu avuttomaksi ja avuttomuutta mieskatse himoitsee.

"Hän [Pauline] on kahdenkymmenenviiden eikä hänelle ole koskaan tullut mieleen käyttäää korkeakorkoisia kenkiä. ... Tuntuu toivottomalta yrittää kävellä arvokkaasti, olla jotain. Nilkka on koko ajan vaarassa niksahtaa sivulle, polvi tönii toista polvea. On pakko kävellä varovaisesti, miettiä: millä astua ensin, jalkapohjalla vai kantapäällä. Miettiä: mihin keskittää ruumiin paino jottei kaatuisi. Pysyä suorana, siirtää säärtä. Ei se onnistu, hän muistuttaa juopunutta rapua, jolla ei ole mitään tekemistä naisen kanssa."

Korkokengistä tulee Kauniissa asioissa latautunut naiseuden symboli. Ne keräävät yhteen mieskatseen haluaman naiseuden osatekijät. Seksuaalisuus huutaa Paulinen vaivalloisessa kävelyssä. Korkokengät julistavat: ota minut, olen avuton, ota sinä voimakas ja tee minulle mitä haluat. 

Aluksi Claudineksi tekeytyminen on Paulinelle mielenkiintoista leikkiä, vaikka naiseuden moninaiset oikein suorittamisen vaatimukset herättävätkin hänessä halveksuntaa. Pauline oppii pukeutumaan naisellisesti. Tottuu kiristäviin ja paljastaviin vaatteisiin. Oppii meikkaamaan. Oppii tarvitsemaan tuubeja, pulloja ja rasvoja. Oppii vaahdottamaan ja kuorimaan. Oppii käyttämään hedelmähalpponaamioita.  Oppii, että naisena oleminen on sitä, että tekee parhaansa, jotta ei olisi sitä mitä on. Kauniissa asioissa naiseus tehdään joka päivä uudestaan samojen toimenpiteiden kautta. Pauline joutuu pian myös huomaamaan, että mitä naisellisemmalta ja seksikkäämmältä hän näyttää, sitä tyhmempänä häntä pidetään.

Kuvatessaan Paulinen muutosta naiseksi, Despentes argumentoi, että "oikea" naiseus on tulosta lukemattomista naiseutta tuottavien käytäntöjen toistosta. Kauniita asioita todentaa siten Simone de Beauvoirin tunnetuimmman ajatuksen: naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan. Despentesin tapa haastaa naiseus sellaisena kuin miehet sen haluavat olevan toi mieleeni jokin aika sitten lukemani Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Despentes menee kuitenkin vielä askeleen Sinisaloa pitemmälle kuvatessaan, miten halu alistua mieskatseelle on kuin vietti, jota naisen on mahdotonta vastustaa. Vaikka Pauline taistelee tietoisesti miesten miellyttämistä vastaan, synnyttää alistuminen hänessä masokistista mielihyvää. "Vatsa on ylösalaisin. Nöyryyttää niin, että tekee mieli oksentaa. Miten mies sai hänet tekemään juuri sen mitä halusi. Miksei hän lähtenyt pois. Hän tunsi kaiken aikaa miten hän antoi itsestään, häntä jopa kiihotti riipaisevan likaisesti suostua leikkiin."

Paulinesta tulee Claudine. Kaksoissisarensa tavoin hän jää koukkuun niihin moninaisiin tunteisiin, joita miesten miellyttäminen hänessä herättää. Alistuminen on myrsky. Se on luonnonvoima. Halutalous jyllää. Se vie mukanaan Paulinen subjektiuden. Pauline Paulinena lakkaa olemasta. Hänestä tulee naisruumis, joka elää katseista ja käytetyksi tulemisesta. Vaikka Pauline tiedostaa, mitä hän tekee, hän ei pysty toimimaan toisin.

Kauniissa asioissa naisten ja miesten välinen ero paikantuu ensisijaisesti seksuaalisuuden alueelle. Penis on ikihallitsija. Levoton patukka, joka alati etsii paikkaa, jonne työntyä. Despentes vaikuttaisi vihjaavan, että niin kauan kuin sukupuolielimet ovat sen muotoisia kuin ne ovat, sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdotonta. Hän kärjistää, niputtaa kaikki miehet yhteen joukoksi, joka haluaa "sitä koko ajan kaikkien kanssa ja joka suuntaan." Koska naisella on aukko, nainen on aukko. Aukkoisuudesta johtuen naiset "eivät käytä aikaansa huolestuneina elimensä kanssa ihmetellen."

Despentesin esittämässä polemiikissa peniksen kaikkivoipaisuudesta kaikuu Freudin ääni. Penis on läsnäolo. Sen puute poissaolo. Koska naisella ei ole penistä, ei hänellä myöskään ole täysivaltaista pääsyä kieleen symbolisena järjestelmänä ja siihen liittyvään merkitysten tuottamiseen. Peniskeskeinen järjestelmä ei huoli naista jäsenekseen, vaan merkitsee naisen objektiksi. Katsottavaksi ja alistettavaksi. Paulinen leikki naiseuden representaatioiden kanssa ei voi päättyä hänen edukseen.  

Kauniita asioita nostaa sukupuolijärjestelmään liittyvien valtasuhteiden vinoutuneisuuden pöydälle. Pyörittää niitä. Antaa niiden roikkua putoamisvaarassa tietoisena siitä, että putoaminen on mahdottomuus. Pauline on Claudine on nainen. Kuka tahansa nainen naisten aukkoisessa joukossa. Penikset keikkuvat iloisina ja uteliaina. Jos ne osaisivat puhua, ne lällättäisivät aukoille. 

Despentes ei kaunistele. Hän riekkuu kuin häiritsevä lokki. Kauniissa asioissa hän ottaa aseen käteensä ja ampuu sanoilla. Ase, fallinen symboli sekin. Kauniita asioita, vagina dentata.


Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Ranskankielinen alkuteos: Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Philip Kerr: Liekit (ja bloggari) Berliinissä

On aina erityisen kutkuttavaa, kun voi sanoa: tällaista en ole lukenut koskaan aikaisemmin. Tämä, jos mikä, pitää paikkansa skotlantilaisen Philipp Kerrin (synt. 1956) Liekit Berliinissä -teoksen kohdalla. Se on ensimmäinen osa ns. Berlin noir -sarjassa. Historiallinen dekkari, joka sijoittuu natsi-Saksaan. Teoksen kannessa on sitaatti Ilta-Sanomien arvostelusta. Se kuuluu näin: "Kerrin konsepti on tyrmäävän hyvä." Niin on. Se on suorastaan jäätävä.

Liekit Berliinissä oli matkalukemistani syyslomamatkalla Berliiniin. Täsmäteos, joka synnytti väreitä ja vipinää, koska luin sitä teoksen tapahtumapaikoilla. Kun matkustamisesta väsyneenä rojahdin Alexanderplatzilla sijainneen hotellini sänkyyn, ehdin lukea Kerrin teosta vain muutaman sivun, kun siinä jo kerrottiin, että tyypin lakiasiaintoimisto sijaitsi juurikin Alexanderplatzilla. Kun seuraavana päivänä kuljeskelin Unter den Lindenillä, teki romaanin päähenkilö Bernie Gunther samoin. Kun iltamyöhällä suunnittelin pistäytymistä seuraavana päivänä Potsdamiin luin Kerrin teoksesta seuraavaa: "Potsdamilainen oli pilkkanimitys ihmisistä, jotka olivat keisarillisten muistojen perään haikailevien Potsdamin asukkaiden tavoin koppavia, tekopyhiä ja toivottomasti ajastaan jäljessä niin älyllisyydessä kuin yhteiskunnallisissa käsityksissäänkin."

En löytänyt Potsdamista älyllistä hitautta. Sen sijaan siellä aikani kierreltyäni minulle selvisi, että junat olivat menneet lakkoon. Oli lauantai ja minulle kerrottiin, että seuraava juna Berliiniin lähtisi maanantaina. Lentoni takaisin Suomeen lähtisi sunnuntai-iltana, joten edessä oli pienimuotoinen ongelma. Se ratkesi kuitenkin nopeasti, kun lipputiskillä sain kuulla, että junat kulkevat sittenkin. Mitä lienee "keisarillisia muistoja" liikkunut postdamilaisten päässä, kun yksi sanoi yhtä ja toinen toista.

Liekit Berliinissä sekoittui omiin kokemuksiini tästä kaupungista. Natsi-Saksa ja nyky-Saksa, selkäni vasten pystyynjätettyä muuriseinää, natsien pikkutarkat pöytäkirjat. Juutalaisvainot. Lukemattomat ihmisen musertamisen systeemit. Loputtomat kuulustelut. Vaikka sen kaiken on tiennyt tapahtuneen, en pysty kuvamaan niitä tunteita, joita koin Topographie des Terrors -museossa lukiessani valokopiota oikeasta kolmannen valtakunnan aikaisesta kuulustelupöytäkirjasta. Siinä juutalainen nainen totesi kuulustelujen lopuksi, että hän ei sano mitään, koska sillä, mitä hän sanoisi ei olisi mitään merkitystä. Tuomio: hirtetään.

Liekit Berliinissä -teoksen alkuperäinen nimi, The March Violets, viittaa ihmisiin, jotka liittyivät kansallissosialistiseen puolueeseen vasta myöhempinä aikoina, mutta jotka antoivat ymmärtää kuuluneensa siihen alusta alkaen. Kerrin tekstissä keskitysleirit ovat esillä useaan kertaan. Eletään maailmassa, jossa on varottava sanomisiaan ja tekemisiään, koska muutoin voi joutua leirille. Teoksen ilmapiiriä voisi kutsua absurdiksi, jos sen juuret eivät kasvaisi oikeasta historiallisesta ajanjaksosta.

Kerrin dekkarissa eletään Berliinin olympialaisten vuotta 1936. Kolmannen valtakunnan lonkerot ulottuvat kaikkialle. Keneenkään ei voi luottaa. Kenestäkään ei voi varmuudella tietää, millä asioilla hän liikkuu. Aiemmin poliisina toiminut Bernie Gunther on ryhtynyt yksityisetsiväksi, jonka pääasialliset toimeksiannot liittyvät kadonneiden ihmisten etsimiseen. Ja heitähän riittää. Suurin osa kadonneista on piileskeleviä juutalaisia, joita Gunther nimittää "kadonneiksi sukellusveneiksi." Armottomassa maailmassa Gunther turvautuu karkeaan huumoriin ja alkoholiin sekä lakkaa tekemästä kovinkaan suurta eroa sen kaltaisten asioiden välillä kuin oikea ja väärä. Kun rikkaan liikemiehen tytär murhataan ja Gunther alkaa tutkia rikosta, on hän pian tilanteessa, jossa hänen toimintansa alkaa kiinnostaa myös Gestapoa.

Kerrin romaanissa dekkaritarina oli minulle sivuosassa. Etualalle nousivat huikean hieno aikakauden kuvaus sekä Kerrin värikäs kielenkäyttö, Monet teoksessa mainituista nimistä, kuten vaikkapa Herman Göring, ovat tuttuja jo kouluaikojen historiankirjan sivuilta. Yhtäkkiä he ovat läsnä Kerrin romaanissa kuin kuka tahansa romaanihenkilö. Vaikutelma on epätodellinen ja hämmentävä. Kerrin ironiset ilmaisut tuovat teokseen mukaan vielä ihan uuden tason, jossa historia ja ilmaisutapa muodostavat mehukkaan liiton.

"Olisi pirun vaikea löytää Emmy Göringin vaatteista mitään", Weizmann pihisi innoissaan. "Se lehmä on melkein yhtä lihava kuin miehensä. Hän pystyisi takuulla imettämään koko Hitler-Jugendin, ja silti jäisi maitoa Hermannin aamiaiseenkin."

"Tapasin kerran vangin, joka oli juutalainen ja lisäksi homoseksuaali. Ja jollei siinä ollut riittämiin, niin hän oli myös kommunisti. Se tarkoitti vaatetuksessa kolmea kolmion muotoista merkkiä."

Vaikka Gunther vastustaa kansallissosialismia, vaikuttaa se jatkuvasti hänen tekemisiinsä. Julkisesti ei sovi kertoa, mitä oikeasti ajattelee. Elämä on arpapeliä, jossa arvan voimassaoloaika saattaa päättyä milloin tahansa. Jos on onnekas, pystyy lisäaikaa saamaan muistamalla tehdä natsitervehdyksen oikeassa paikassa oikeiden henkilöiden seurassa. Liika uteliaisuus ei ole hyväksi, mutta Guntherin työssä se on välttämätöntä. Ns. kovaksi keitetyn dekkarin päähenkilöiden tavoin Gunther on pirullisen ovela ja ulkoisesti pelkäämätön. Fyysinen kipukaan ei ole hänelle vierasta ja kun hän saa erikoistehtäväksi soluttautua keskitysleirille, ei kyse ole valinnasta.

Brandenburgin portti
Kerrin kansallissosialistinen Berliini on hänen omia sanojaan käyttääkseni kummitustalo: " ... hämäriä nurkkauksia, synkkiä portaikkoja, arveluttavia kellareita, lukittuja huoneita ja vintti täynnä valtoimenaan riehuvia räyhähenkiä, jotka paiskoivat kirjoja, rymisyttivät ovia, rikkoivat ikkunoita ..."

Kävellessäni Berliinissä huomasin tuon tuostakin miettiväni, miten monenlaisia ihmiskohtaloita monet kaupungin talot ja muistomerkit ovat nähneet. Kenties kiteytynein näistä muistomerkeistä on 1700-luvun loppupuolella rakennettu Brandenburgin portti. Kansallissosialistit käyttivät sitä juhlallisuuksiensa ja voimansa näyttämönä ja Saksojen kahtiajakautumisen aikana se toimi myös Itä- ja Länsi-Berliinin välisenä rajanylitysasemana. Kun muuri 9.11.1989 eli päivälleen 25 vuotta sitten murtui otettiin useimmat valokuvat juuri  siitä kohdasta muuria, joka sijaitsi Brandenburgin portin luona. Sen luona seisoessani historia ei havissut, se piti korvia koskevaa meteliä.


Philip Kerr: Liekit Berliinissä (2013)
Englanninkielinen alkuteos: The March Violets (1989)
Suomentanut Jukka Jääskeläinen
Atena (pokkari)


perjantai 7. marraskuuta 2014

Don DeLillo: Omegapiste


Aika.

Olemus.

Olemassaolo.


Don DeLillon Omegapistettä voisi lukea kerran jos toisenkin, eikä se siltikään tyhjenisi. Se on aivoruokaa. Sivumääräisesti pieni, mutta tematiikallaan se kuljettaa lukijan läpi ihmiselämän olennaisimpien kysymysten ja filosofian historian. Se on ekonomisesti kirjoitettua tekstiä - (näennäisesti) helppoa ja hengittävää. Niille, jotka ovat perehtyneet eksistentialismiin Omegapiste on varmasti jättipotti. Tosin vähän vähemmälläkin kyseisen filosofian haaran tuntemuksella paiskauduin lukiessani melkoisiin korkeuksiin. Kaipasin kyllä erityisesti syvempää Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajatusten tuntemista, mutta heitän nyt lukevan olemassoloni tähän kirjoitukseen niillä eväillä, joita repusta löytyy. 

Omegapisteen sytykkeenä on toiminut Douglas Gordonin videoteos 24 Hour Psycho. DeLillo tutustui tähän teokseen, kun sitä esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2006. Myös Jim Finley, yksi Omegapisteen kolmesta päähenkilöstä, käy taidegalleriassa katsomassa vastaavaa teosta: Alfred Hitchcockin elokuvaa Psycho, joka on hidastettu kestoltaan 24 tunnin pituiseksi. Finley käy katsomassa tätä videoesitystä useana päivänä tavoittaakseen "puhtaan elokuvan" ja "puhtaan ajan" kokemuksen. Taustalla on ajatus, että mitä vähemmän on katsottavaa, sitä enemmän näkee. "Tuntea ajan kuluminen, olla avoin sille mitä tapahtuu kaikkein vähäisimmissä liikkeissä."

Jim Finleyn kokemukset palauttivat elävästi mieleeni erään sunnuntai-iltapäivän, kun istuin Kiasmassa katsomassa niin ikään videoteosta, jossa kuvauksen kohteena oli mustavalkoinen, sumuinen maisema. Videoteoksessa ei tapahtunut varsinaisesti mitään. Tämäntapaisten teosten äärellä ihmisessä itsessään sen sijaan tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Kokemus ajasta muuttuu, käy samanaikaisesti tiiviimmäksi ja hitaammaksi. Oma olemassaolo tavallaan sulautuu ajan kokemukseen ja aika menettää merkityksensä lineaarisena jatkumona.

Omegapiste innostaa kysymään eksistenssifilosofialle tyypillisiä kysymyksiä. Saksalaisen Martin Heideggerin (1889-1976) pääteos Sein und Zeit (1927, suom. Oleminen ja aika (2000)) tulee väistämättä mieleen DeLilloa lukiessa. Heideggerin mukaan kysymisessä ei ole kyse pelkästään kysymisestä, vaan se on aina myös jonkin etsimistä. Kysymme löytääksemme. Kysyminen taas on Heideggerin mukaan aina intentionaalista. Kysymys itsessään sisältää pyrkimyksiä ja päämääriä. Jim Finley pohtii videoteosta katsoessaan valkokankaan kahta eri puolta: sitä, minkä näemme katsoessamme ja sitä, joka on näkemämme takana. Mikä tekee tämänpuoleisesta valkokankaasta todellisemman? Onko mahdollista, että aika sellaisena kuin sen koemme, voisi tulla elokuvan ajan nielaisemaksi?  Olen heikkona tämäntyyppisiin kysymyksiin ja muistan esimerkiksi edellä mainittua Kiasmassa esitettyä videoteosta katsoessani pohtineeni, mikä on videoteoksessa esitetyn sumumaiseman ja sen kanssa identtisen reaalimaailman maiseman välinen ero ja suhde. Miten on mahdollista, että esitetty voi tuntua todemmalta kuin "oikea" maisema. Jim Finleyn tavoin haluan kysyä, missä "maailma ylipäätään on" ja mitä tarkoittaa, kun sanomme, että elämä on todellista?

Omegapisteen kaksi muuta päähenkilöä ovat 73-vuotias Richard Elster ja hänen tyttärensä Jessie. Finley haaveilee tekevänsä elokuvan "Mies ja sota" ja kuvauskohteeksi hän haluaisi juuri Richard Elsterin, jonka mielipiteet elämästä ja olemassaolosta herättävät hänessä monenlaisia ajatuksia. Elster on DeLillon teoksessa kyynikon ääni. Hänen ajatuksensa ovat usein paitsi tarkkanäköisiä, myös melko lohduttomia. Elsterin mukaan ihmisen elämää ei voi kuvata, elämänkerratkin ovat hänen mukaansa "pelkkää merkityksetöntä spekulaatiota." "Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä." Elsterin sanat jäävät verkkokalvoille. Miettikäämme juhlia, korkeajalkaisia laseja, niissä kuohuvaa juomaa, iloisia ilmeitä, ystävien piiriä. Onko edellä mainitussa seurassa mahdollista tavoittaa todempi elämä kuin kokemalla maailmaan yksinheitetyksi tulemisen tunne? Milloin ihminen on eniten olemassa? Mikä on se olemus, joka olemassa on?

Omegapisteessä todetaan myös, että "ihmisen tietoisuus on taru luodusta todellisuudesta." Toisin sanoen ei ole olemassa mitään puhdasta todellisuutta, todellisuutta sinänsä, jonka ihminen kokisi. Jokainen luo todellisuutensa omien satuainestensa kautta. Muuntaa sitä tietoisesti tai tietämättään, luo omaa tarinaansa todellisuudesta syistä, joihin käsiksi pääseminen on mahdotonta. Jokaisella meistä oma tarinamme todellisuudesta. Erilainen kuin kenelläkään muulla. Huimaa. Pyörryttää. Tekisi mieli huutaa Sören Kierkegaardia apuun.  DeLillo sen sijaan ottaa apuriksi japanilaisen haiku-runouden, jonka tarkoitus ei ole olla mitään muuta kuin mitä se on. Tämän vuoksi se voi olla vastaus kaikkeen. On tietysti selvää, että kaikkein vaikeinta ja haastavinta on olla vain juuri sitä mitä on. Olla kuin kivi, sanoisi Elster.

Parhaimmillaan Don DeLillon lauseet ovatkin kiven kaltaisia. "Lapsuus on kadotettua elämää jota kierretään joka sekunti." Aika on aina sama, joskus pitkä, joskus lyhyt. Se pitää meitä vankinaan. Vie meitä kohti elämän päättymistä. Vanhuutta, jolloin sen, mitä olemme, voi tarkistaa lääkekaappimme sisällöstä. Sanotaan, että aika auttaa ja parantaa. Väärin, mutta myös totta. Kun Finley seisoo galleriassa valkokangasta tuijottaen elokuva kulkee ajassa, aika elokuvassa, elokuva hidastuu 24 tuntiin, ajan kokemus on 7 miljardia vuotta. Olin juuri olemassa Elsterinä, osana häntä. Vierailin hänen ajassaan, ajan suunnattomuudessa. 

Kun Elsterin tytär Jessie katoaa, Omegapiste saa mysteerijuonteen. Mitä Jessielle tapahtuu? Miksi Jim Finley on niin kiinnostunut Anthony Hopkinsin esittämästä Norman Batesista? Sulautuuko Jim Finley Hopkinsin roolihahmoon? Omega. Viimeinen merkki. Omegapiste, joka ei lopu sivulle 123, johon se päättyy. 

Don DeLillo: Omegapiste (2011)
Englanninkielinen alkuperäisteos: Point Omega (2010)
Suomentanut Helene Butzow
Tammi


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ian McEwan: The Children Act

Ian McEwanin uutuusromaani The Children Act (2014) liikkuu taas kerran aivan eri aihepiirissä kuin mistä hän on aiemmin kirjoittanut. Edellisessä romaanissaan Sweet Tooth (2012, suom. Makeannälkä 2013) McEwan käsitteli Britannin tiedustelutoimintaa. Nyt ovat vuorossa aviokriisi yhdistettynä vaikeasti ratkaistaviin juridisiin kysymyksiin. McEwanin kerrontaa leimaa tällä kertaa mielenkiintoinen epäromaanimaisuus, johon yhdistyy paikoin melkeinpä pitkäeveteisyys, joka esti minua pääsemästä teoksen sisään missään vaiheessa. 

Epäsamaistuminen oli toimiva tehokeino, joka teki oloni siinä määrin epämukavaksi, että usein oli pakko pysähtyä miettimään romaanissa esitettyjä kysymyksiä, pohtimaan omia arvojaan ja niiden perusteita. The Children Act on romaani, jota ei ole tehty helposti kulutettavaksi. McEwan kutoo yhteen faktamaisuuden ja fiktion ja luo niistä yhdistelmän, jossa romaaninkirjoituksen lainalaisuudet sekoittuvat oikeuskäytäntöihin ja lakitulkintoihin.

The Children Actin päähenkiö Fiona Maye on korkeimman oikeuden tuomari, jonka erikoisalaa ovat huoltajuus- ja perheasiat. Omia lapsia hänellä ei ole, koska elämä on mennyt niin, että aina on tuntunut olevan väärä aika perustaa perhe. Työssään Fionalla on valta tehdä pitkälle ulottuvia ratkaisuja toisten ihmisten elämän suhteen. Kun hänen ratkaistavakseen tulee moraalisesti ristiriitainen tapaus juuri kun hänen avioliittonsa ajautuu kriisiin 35 aviovuoden jälkeen, Fiona huomaa tekevänsä asioita, joita aiemmin ei olisi osannut kuvitella.

35 avioliittovuoden jälkeen Fionan mies John huumaantuu ajatuksesta kokea kiihkeä romanssi ja rakkauden polttava fyysinen hurma nuoremman naisen kanssa vielä kerran ennen kuolemaansa. Toinen nainen, Melanie, jonka nimikin on melkein ihosyöpä, uhkaa rikkoa kaiken sen, minkä Fiona ja John ovat vuosikymmenien aikana rakentaneet. McEwanin kuulaan tarkkanäköisellä kielellä ilmaistuna Fiona on: "An abandoned fifty-nine-year-old woman, in the infancy of old age, just learning to crawl." Aviokriisi heittää Fionan totaaliseen yksinäisyyteen. Ajatukset hyökkäväät päälle musertavina: lapseton nainen, epänainen. Elämä on hauras. Sillä ei ole muuta pysyvää pohjaa kuin oma harhakuvitelmamme elämän jonkinlaisen tukirakenteen olemassaolosta.

Fiona pakenee henkilökohtaista kriisiään työhönsä, jossa hän joutuu ottamaan kantaa tapaukseen, jossa jehovantodistajavanhemmat kieltävät leukemiaa sairastavan poikansa verensiirrot. McEwan osoittaa lainsäädännön riittämättömyyden moraalisesti kompleksisissa kysymyksissä. Kuvaus kolmea kuukautta vaille täysi-ikäisen Adamin tapauksen ratkaisusta on kuvattu lainsäädäntö edellä supistamalla tunne-elementit pääsääntöisesti minimiin. Vastakkain asettuvat ihmisen itsemäärämisoikeus, jota edelleen hankaloittaa Adamin alaikäisyys. Tulisiko Fionan sallia Adamin vanhemmille oikeus tehdä hoitamattajättämispäätös, vaikka se merkitsisi pojan kuolemaa? Jos vastaus on myönteinen, tarkoittaako se missä määrin pojan vanhempien tahdon kunnioittamista ja missä määrin Fionan toimimista kuoleman enkelinä.  Onko ihmisellä, edes oikeuden tuomarilla, edes asemansa ja lainsäädännön suomin valtuuksin oikeutta nostaa itsensä Jumalan asemaan?

Vaikea moraalinen kysymys syntyy myös siitä, että Adam on melkein täysi-ikäinen. Onko hänen omaa tahtoaan verensiirrosta kieltäytymisestä noudatettava? Voidaanko hänen katsoa olevan riittävän kypsä tahtonsa ilmaisemiseen. McEwan pohtii herkullisesti myös sitä, voidaanko Adamilla katsoa olevan oma tahto sinällään vai onko hänen tahtonsa muodostunut hänen vanhempiensa uskonnollisten näkemysten vuoksi ja niiden leimaamana. Kysymys on rajoista. Kuka voi sallia ja kuka voi kieltää ja mille mandaatille edellä mainitut perustuvat. Ihmiselämä ja lainsäädäntö pakotetaan kohtaamaan oikeussalissa, mutta tämä kohtaaminen on yhteismitaton, oikea ja väärä sekä lakkaavat olemasta että sulavat yhteen. Perusteluja haetaan laista ja asetuksista, jotka soveltuvat kovin huonosti tilanteen ratkaisuun, mutta joita käytetään päätöksenteon tukena, koska parempiakaan keinoja ei ole.

McEwan ei ota kantaa, eikä esitä ratkaisuja, vaan dokumentoi perheoikeudessa ratkaistavien asioiden ja asianomistajien raadolliset puolet. Tuomarina toimiminen muistuttaa usein ihmisen suhdetta hänen omaan varjoonsa.

Greedy husbands versus greedy wives, manoeuvring like nations at the end of war, grabbing from the ruins what spoils they could before the final withdrawal. Men concealing their funds in foreign accounts, women demanding a life of ease, forever. Mothers preventing children from seeing their fathers, despite court orders; fathers neglecting to support their children, despite court orders. Husbands hitting wives and children, wives lying and spiteful, one party or the other or both drunk, or drug-addled, or psychotic; and children genuinely abused, sexually, mentally, both, their evidence relayed on screen to the court.

The Children Actin alussa esitellään siamilaisten kaksosten tapaus, jossa Matthew ja Mark nimiset pojat ovat eri tavoin kietoutuneet toisiinsa ja toisen heistä pelastaminen merkitsisi toisen kuolemaa. Tämä tapauskertomus toimii erinomaisena McEwanin esittämän tematiikan kokoajana. Onpa kysymyksessä aviokriisi tai verensiirto, on ratkaisu aina osin väkivaltainen. Pitkästä avioliitosta ei voi repiä irti sitä samaa ihmistä, joka avioon kerran astui. Etiikka- ja moraalikäsitykset haastavaa päätöstä ei voi tehdä kummankin osapuolen näkemyksiä ja arvoja kunnioittaen. Ratkaisut tuottavat kipua. Ne pilkkovat sielua ja ruumista.

The Children Act on luonteeltaan polveileva ja keskipisteetön. Siitä puuttuu senkaltainen helponsujuva mestarillisuus, jota on monissa McEwanin muissa romaaneissa. Fakta ja fiktio hinkkaavat toisiaan, eikä niiden kohtaaminen synnytä synteesiä. The Children Act myös eroaa monista muista oikeudenkäyntikuvauksia sisältävistä teoksista siinä, että se ei tarjoa puolta, jota valita. Se lyö eteen epävarmuuden, aiheuttaa paikoittain kuvotusta ja ulottaa lonkeronsa meidän arkipäiväämme. Kun Fiona menee tapaamaan Adamia sairaalaan ja kuulee tämän soittavan viulua aukenee olemassaolon taso, jossa elämä ja kuolema on yhtä.

Ian McEwan: The Children Act (2014)
Jonathan Cape