keskiviikko 31. elokuuta 2016

Jouko Turkka: Aiheita - BAR Finland, 6


Mikä se sellainen baari on, jossa ei välillä esitetä näytelmiä? Miten olisi vaikka joku suomalainen klassikko uudella miehityksellä ohjaajana Jouko Turkka. Bar Finlandissa ovat ennestään Tommi Melender, Märta Tikkanen, Raija Siekkinen, Tove Jansson ja Jari Järvelä. He tapelkoot rooleista tai no, saavat he ne sulassa sovinnossakin valita.

BAR Finlandin järjestyssääntöihin ja siellä oleskeleviin kirjailijoihin pääset tutustumaan lähemmin kirjoituksen lopussa olevista linkeistä, mutta annetaanpa nyt raikuvat aplodit Jouko Turkalle. 


*

Jouko Turkka ei ole viime vuosina ollut mitenkään aktiivisesti mielessäni, mutta kyllä se pysähdytti ja teki onton olon, kun kuulin hänen poistuneen joukostamme. Olipa Turkan persoonasta mitä mieltä tahansa, ei käy kiistäminen, etteikö hän olisi vaikuttanut suomalaiseen teatterielämään lähtemättömällä ja radikaalilla tavalla. Tämä bloggaus ei ole muistokirjoitus, sillä en tuntenut Turkkaa henkilökohtaisesti, vaan oma "suhteeni" häneen tiivistyy yhteiseen lähi-Siwaan, jossa häneen törmäsin muutaman kerran Kalliossa asuessani. Sattuipa kerran myös niin, että hän astui eteeni ja pysähtyi ja tuijotti sillä kuuluisaksi tulleella hieman mielipuoliselta vaikuttavalla tuijotuksellaan. En kysynyt miksi. Menin itse asiassa täysin sanattomaksi. Enkä tässä nyt tarkoita, että kyse olisi ollut mistään seksuaalissävytteisestä tai vastaavasta kaatotuijotuksesta, vaan ihan vaan Turkan tavaramerkiksi muodostuneesta ns. perusturkkamaisesta tuijotuksesta.


Aihe vie miestä, mies aiheita

Kirjoituskokoelma Aiheita sisältää nimensä mukaisesti erinäisiä aiheita, joista olisi voinut tulla näytelmä tai romaani tai jotain. Aiheissa maailma makaa niin kuin se on teoksen syntyaikoina 1980-luvulla maannut ja Turkka ruoskii tätä maassa makaavaa, kuinkas muutoinkaan. Aiheet ovat tinkimättömiä näkemyksiä, joissa on vahva viettiperusta. Monesti lukiessani kuulin Turkan ääneen ja näin hänen kasvojensa ilmeet. Kuten teatterissa myös Aiheissa Turkkaa kuvaa todellisuutta todempana kuin se maailmassa näyttäytyy. Hän kurkistelee seinien taakse, katsoo sinne, mihin ei ole totuttu katsomaan. Kaivaa esiin yllätyksen jos toisenkin ja valokeilaa asioita, joita ei haluta nähdä. Hän on metsästäjä, jonka metsää on koko suomalainen yhteiskunta. Pois tieltä oksat ja männynkävyt, ennen oli sentään paremmin, vaikka silloinkaan ei ollut hyvin, eikä oikeastaan hyvin ollenkaan, vaikka nykypäivästä katsoen saattaa hetken aikaa siltä näyttää. Suodaan nyt tähän väliin edes vähän nostalgiaa: Ennen puolikarkeat vehnäjauhotkin olivat puolikarkeampia.


"Luominen  on moraalista uhmaa"

Älä tule paha horkka, tule hyvä horkka. No kumpi tuli? Tätä voi miettiä vaikka katsomalla Turkan televisiolle ohjaaman 12-osaisen Seitsemän veljestä -sarjan, joka aikanaan kirvoitti sanan säilät niin kovaäänisiin tyrmäyksiin kuin kiivaisiin puolustuspuheenvuoroihinkin. Jumalan otteella Turkka vei projektinsa läpi ja samalla poltti suuren osan TV 2:n kulttuurille varatuista määrärahoista.

Aiheita lukiessa ei voi olla ihastelematta Turkan ajatuksenjuoksua. Tuiki tavallisiakin tilanteita hän lähestyy raikkaan yllättävistä näkökulmista. Turkkaa pohtii taiteentekemisen ehtoja ja kysyy, minkälaista olisi taide, joka olisi välttämätöntä. Yksi hänen "teeseistään" kuuluu, että päinvastoin kuin yleensä ajatellaan "tunteet seuraavat arvoja. Näet miehen repivän kukkia pustossa ja suutut. Kuulet että hän vie niitä äitinsä haudalle ja liikutut." Tunteet ovat siten sidoksissa itse tapahtumaan liittyvään laajempaan kontekstiin.

Aiheissa Turkka piiskaa niin itseään taiteentekijänä kuin taidetta laajemminkin. Kaikki totutut käytännöt ja konventiot saavat kyytiä. Elämä on aina isompaa kuin mitä siitä pystyy kirjoittamaan. Kun tekstiä ei synny, Turkka pohtii, että todella uutta luodakseen olisi ensin kirjoitettava uusiksi koko kielioppi. Kieli näyttäytyy kahleena, joka kuljettaa mukanaan vanhaa ja totuttua ja estää todellisen uuden syntymisen. Vaikka Turkka ei pidä itseään kirjailijana hän ironisoi omaa olemistaan kirjailijuuden kautta. "Minä olen tekeytynyt yksinäiseksi ja keuhkotautisen näköiseksi koska se on kirjailijoiden tauti."


Esineellistyminen

Luin Turkan Aiheita ensimmäisen kerran 90-luvulla ja tein siihen silloin monia alleviivauksia. Myös tällä toisella lukukerralla yksi minua eniten puhutelleista kohdista liittyy ihmisten tapaan rakentaa itseään ja luoda itselleen eri tilanteissa käyttökelpoisia minuuksia. Vaikka ulospäin saattaisi näyttää, että ihminen tekee jotakin toisen ihmisen vuoksi, paljastuu pinnan alta oman minän eri puolien tuunausoperaatio. Ihminen tulee olevaksi suhteessa toiseen, paikkaan ja materiaan, jolla hän itsensä ympäröi. Eri paikoissa ja yhteyksissä hän näyttää eri puolia itsestään käyttämällä eri korostuskeinoja. 

Ja nämä henkilöt ovat sen paikan mukaisia jossa ollaan. Puettuja niin kuin pitää, tekevät mitä pitää. Ihminen saa kulloisenkin luonteensa esineistä. Tätä on kaiken esineellistyminen. Ihminen saa voimansa esineistä ja vaatteista, saa tarkoituksen ja imagon, on esine ja vaate itsekin.  


Jos haluaa kuvata ihmisen, onnistuu se Turkan mukaan parhaiten kuvaamalla hänet esineiden kautta. Mietin tätä ottamalla tähän väliin itse keksimäni käytännön esimerkin. Kuvitellaan, että on neljä ihmistä, joista kullakin on olohuoneen pöydällä lehti. Yhdellä se on Nuori Voima, toisella V8-Magazine, kolmannella Seiska ja neljännellä Financial Times. Nyt on sinun vuorosi. Pidetään myös mielessä, kuten Turkka huomauttaa, että ihminen voi kuvitella olevansa mitä tahansa, mutta ollaakseen sitä, mitä hän kuvittelee olevansa, on hänen saatava siihen muilta ihmisiltä vahvistus.

Ihminen on sekä haastattelu itsestään että muiden ihmisten lausunnot hänestä.


Jos sanaa draivi ei olisi olemassa, se pitäisi Turkan vuoksi keksiä

Turkan lauseet ovat usein niin koomisia että ne ovat traagisia ja niin traagisia, että ne ovat koomisia. Hyvästä esimerkistä käy vaikkapa se, miten hän rinnastaa toisiinsa Jeesuksen nostamisen ristiltä ja pultsarien nostamisen kadulta poliisiautoon. Turkka lähestyy aiheitaan väliin tavalla, josta tekisi mieli käyttää vanhanaikaista sanaa 'rienaava.' Vaikka maailma on muuttunut monella tapaa Aiheiden julkaisemisen jälkeen, ei niihin sisäänkirjoitettu draivi ole hävinnyt minnekään. Yhteiskunta tarvitsee tulkkinsa ja Turkka oli tässä tehtävässä yksi lahjakkaimmista. Hän pöyhi ja myllersi, oli ristiriitaisen ihastuttava ja vihastuttava.


Helmet-järjestelmässä on tällä hetkellä 90 varausta Aiheisiin. Tämä todistanee osaltaan, että Turkan kirjoitukset kiinnostavat yhä uusia lukijasukupolvia. Ilokseni kuulin lisäksi, että Otavalta on tulossa Aiheista uusi painos. Suosittelen Aiheita lukijoille, jotka nauttivat tinkimättömästä ja hikisestä menosta ja haluavat nähdä ihmisen lähietäisyydeltä joskus suorastaan kiusallisen tarkasti. Turkan läsnäolo tässä kokoelmassa on vahvaa ja autenttista. Hänellä on paljon sanottavaa ja harvinaislaatuinen sanomisen taito.

RIP.


Jouko Turkka: Aiheita (1990/1982)
170 sivua
Kustantaja: Otava (Parasta kotimaista -sarja)


BAR Finland, edelliset kirjoitukset:

BAR Finland -projektin esittely

BAR Finland 1 - Tommi Melender: Onnellisuudesta
BAR Finland 2 - Märta Tikkanen: Personliga angelägenheter
BAR Finland 3 - Raija Siekkinen: Saari
BAR Finland 4 - Tove Jansson: Kesäkirja
BAR Finland 5 - Jari Järvelä: Romeo ja Julia


maanantai 29. elokuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän ja Albaniasta ostamani jääkaappimagneetti


Kerronpa tähän alkuun pienen tarinan:

Poika mainitsee nimeltä suomalaisia jalkapalloilijoita ja kysyy, tunnenko minä heitä. Kerron, että jalkapalloilijoiden nimet ovat minulle tuttuja, mutta en ole koskaan puhunut heidän kanssaan tai tavannut heitä henkilökohtaisesti. On vuosi 2013 ja seisomme Butrintin historiallisten raunioiden ulkopuolella ja keskustelukumppanini on 12-vuotias albanialaispoika. On jokseenkin hämmentävää, miten paljon hän tietää suomalaisesta jalkapallosta.


* * *

Albanialaispoika palaa mieleeni lukiessani Tiranan sydämessä kuvatuista albanialaiskaveruksista Agimista ja Burjanista. Edellisen suuhun Statovci laittaa yhden teoksen tärkeimmistä lauseista. Noin 10-vuotias Agim kysyy Burjanilta:

Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?

Tiedätkö Agim, että samaa olen usein minäkin miettinyt. Miksi on ihmisten mielestä niin tärkeää lajitella ihmiset naisiin ja miehiin ja liittää heihin joitakin tiettyjä ominaisuuksia sen perusteella, kumpaa ryhmää ihminen edustaa. Miksi on niin mahdotonta olla kysymättä, onko vastasyntynyt tyttö vai poika?  Miksi tutkimustiedon mukaan vauva, jonka sukupuoli on epäselvä muokataan useimmin pojaksi? Mistä löytäisivät paikkansa ihmiset, jotka eivät ole miehiä eivätkä naisia tai jotka ovat molempia tai jotain ihan muuta? Luulen Agim, että tykkäisit Saara Särmän ja Rosa Meriläisen kirjasta Anna mennä, jossa Rosa toteaa hilpeään tyyliinsä, että "pippeli ei sisällä koneiden ja laitteiden käyttöohjeita." 


Kolmiyhteys

Agim ja Burjan ovat Albanian kaksipäinen kotka. Tiranan sydän liikkuu poikien kasvuvuosissa aina siihen hetkeen asti, kun he lähtevät uhkarohkealle matkalleen kohti Italiaa. Toisen tarinalinjan pääosassa on nimettömäksi jäävä nuorukainen, joka matkaa maasta ja kaupungista toiseen.

Tiranan sydämen isä, poika ja pyhä henki ovat Albania, transsukupuolisuus ja muukalaisuus. Albaniasta kaikki alkaa, siellä kasvavat Burjan ja Agim nuorukaisiksi läpi Albanian rikkaan tarinaperinnön ja yksinvaltias Enver Hoxhan bunkkereiden. Kasvavat ja joutuvat kokemaan, mitä on köyhyys, kylmyys ja tulevaisuus, jota ei ole omassa kotimaassa. Vastarantalla siintää Italia, Eldoradon kaltainen.

Kolmiyhteinen poika ei ole pelkästään poika, vaan tyttö ja poika samassa ruumiissa. Muukalaisuus on ulkopuolisuutta ja se kerää iteensä uusia joukkoon kuulumattomuuden kerroksia nuorukaisen etsiessä paikkaansa Roomasta, Berliinistä, Madridista, New Yorkista ja Helsingistä. Ulkopuolisuudesta ei pääse eroon. Se istuu ihon pinnalla kuin tatuointi. New York, jossa unelmien kuuluu toteutua, näyttää nuorukaiselle kylmät kasvonsa, mutta siellä hän tutustuu suomalaiseen naiseen, jolta saa kimmokkeen matkata Helsinkiin.


Palapeli: ihminen, 1000+ palaa, osa niistä kadoksissa

Maailma ei tarjoa nuorukaiselle pakopaikkaa hänen omasta itsestään. Minne hän meneekin, hänen sydämessään sykkii tiranalainen sydän. Hän on pääsemättömissä kotimaastaan, jota hän häpeää ja jonka hän haluaa salata.

Helsingissä nuorukainen kohtaa Tanjan, joka aiemmn tunnettiin nimellä Tom. Tanjan myötä kokoontuu yhteen siellä täällä pitkin romaania vilahdellut sukupuoleen liittyvä tematiikka. Statovci problematisoi sukupuolen ja kysyy, miksi ihmisellä ei ole oikeutta päättää sukupuolestaan. Mietin maailmaa, jossa olisi niin, että 18-vuotiaaksi asti sukupuolta ei olisi ihmisellä ollenkaan ja täysi-ikäisyyden myötä hän voisi laittaa rastin ruutuun nainen, mies, muu.

Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen, joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.

Yhteiskunta normeineen kuitenkin haluaa, että jokainen meistä kokoaa itsestään juuri sen toiveiden mukaisen palapelin. Jos haluaa koota sellaisen palapelin kuin Tanja, systeemi pitää huolen siitä, että pala jos toinenkin mystisesti katoaa. Tanjan henkilöhahmo kaikessa sen hauraudessa ja herkkyydessä on käsinkosketeltavan elävä. Olisipa mukavaa, jos Tanja voisi tutustua Ida Rauman Seksistä ja matematiikasta romaanin Tuoviin. Luulen, että he tulisivat juttuun oikein erinomaisesti.

Tanjassa ruumiillistuu kaikki se epävarmuus, jota ihminen kokee, kun hän joutuu jatkuvasti miettimään, tuleeko hän hyväksytyksi itsenään. Joutuu elämään sillä vaa'an kielellä, jolla puntaroidaan, kelpaako hän siihen sukupuoleen kuuluvana ihmisenä, jonka hän oikeaksi kokee. Joutuu pelkäämään tulevansa torjutuksi joka kerta, kun astuu ovesta pihalle. Sillä siellä he ovat sankoin joukoin, ne jotka huutavat: et voi olla tuollainen, olet väärin, mene pois. Vaatii hirvittävästi rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi joka päivä.

Tunnen usein suurta halua tukea transsukupuolisia ja mietin, miten kätevää olisi, jos olisi joku merkki (ele tms.), jolla voisi ilmaista, että olen puolellasi, olet ok sellaisena kuin olet. Toisaalta mikä minä olen asettamaan itseni johonkin hyväksymispositioon varsinkin kun siihen välttämättä liittyy ikävänpuoleinen subjekti-objekti -kuvio. Joka tapauksessa viimeksi tämä asia kävi mielessäni juuri viime viikolla, kun koulun vanhempainillassa törmäsin transnaiseen. Nostelin kuvitteellista lippistäni. Mitä häneltä mahtoikaan vaatia tulla kaikkien Katseiden alle koulun vanhempainiltaan.


Siirteet ja siirrännäiset

Statovci ei tyydy kuvamaan sukupuolenkorjausoperaatiota etäisenä prosessina, vaan paiskaa sen todellisuuden eteeni kaikessa raadollisuudessaan. Tanjan asunnossa nuorukainen löytää tämän kirjahyllyn päälle piilottaman kenkälaatikon, jossa on Tanjan tulostamia papereita

kuvia genitaalikirurgiasta, artikkeleita siitä, miten emättimen voi tehdä ihosiirteistä, siittimestä, kivespussista tai suolistosta, kuvia erilaisista rintaimplanteista ja esittelyjä erilaisista karvanpoistomenetelmistä. Kuvat ovat vastenmielisiä, ne näyttävät pikemminkin maantielle levinneiltä raadoilta kuin naisen sukuelimiltä.

Tässä on hyvä kohta pysähtyä ja olla hiljaa ja miettiä, mitä juuri tuli lukeneeksi.

*

Statovcin esikoisteoksesta Kissani Jugoslavia kirjoittamani postaus on blogini luetuimpia kirjoituksia. "Kissan" osakseen saama huomio on ilahduttanut ja lämmittänyt mieltäni ja kehräsin mielihyvästä, kun se vuonna 2014 voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon. Tiranan sydän jatkaa muukalaisuuden teemaa ja tekee näkyväksi transsukupuoliset. Statovcin kuvaamana sukupuoli on nomadi, vaeltaja. Hän kyseenalaistaa sukupuolen sinänsä ja käsityksen siitä pysyvänä ja muuttumattomana entiteettinä ja tekee sen tavalla, josta voi olla liikuttumatta vain se, jonka sydän on kokonaan kuollut tai kivestä tehty.


Kun kirjallisuus antaa äänen ja ruumiin niille, joiden olemassaoloa yhteiskunta ei haluaisi tunnustaa ja jotka se pyrkii hiljentämään ja lakaisemaan pois katukuvasta, on se enemmän kuin täyttänyt paikkansa. Se on antanut toivon. Sytyttänyt olympialiekin kaltaisen tulen. Juuri niin tekee Tiranan sydän.




Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)
269 sivua
Kustantaja: Otava
Kiitos arvostelukappaleesta!

lauantai 27. elokuuta 2016

Virginia Reeves: Work like any other


Monena aamuna kävellessäni töihin, rinnallani on kulkenut Martin C. Roscoe. On kulkenut siitä lähtien, kun aloin lukea romaania Work like any other. Aluksi Martin oli pieni, ulottui minua tuskin polveen. Nyt hän on täysikasvuisen miehen kokoinen ja minun tekee jatkuvasti mieli pitää hänen kädestään kiinni. Niin, Roscoe T. Martin, jos ihmettelet kuka hän on, on Virginia Reevesin romaanin päähenkilö. Mies joka rakasti sähköä. Rakasti niin paljon, että joutui rakkautensa vuoksi vankilaan.


AC/DC

Work like any other päätyi luettavakseni,  koska se on yksi Man Booker 2016 -palkinnon ehdokkaista. Reevesin esikoisromaanin tapahtumapaikkana on 1920-luvun Alabama. "Kävelykumppanini" Roscoe T. Martin ei koskaan halunnut farmariksi, mutta päätyi vaimonsa Marien tahdosta viljelijäksi tämän lapsuuden kotitilalle.  Roscoe on ammatiltaan sähkömies ja sähkö on hänen intohimonsa, jos ei suorastaan elämäntarkoituksensa ja pakkomielteensä. Kun elämä on aineellisesti kovin köyhää Roscoe saa päähänsä pelastaa tilan vetämällä sinne sähkölinjat, vaikka tämä tietysti on laitonta. Kun kaupungin sähkötarkastaja kuolee Roscoen vetämään sähkölinjaan, joutuu Roscoe vankilaan.

Kerronta seuraa Roscoen vankilaelämää, hänen työpäiviään vankilan meijerissä ja kirjastossa sekä koirien kouluttajana. Välillä siirrytään takaisin maatilalle ja Marien ajatuksiin ja tekoihin. Reeves kuvaa hienosti Roscoen mielenliikkeitä ja hänen toiveitaan siitä, että Marie tulisi vankilaan vierailulle. Marie ei kuitenkaan voi antaa Roscoelle anteeksi, vaan pitää tätä syypäänä perheen epäonneen. Kaiken lisäksi Roscoen laittomat sähkölinjojen vedot eivät passita vankilaan vain häntä itseään, vaan vangituksi tulee myös Roscoen apuri, naapurimökissä asuva tummaihoinen Wilson.

Wilsonin myötä Reeves kritisoi myös amerikkalaisen vankilajärjestelmän käytäntöä, jossa erityisesti mustia vankeja liisataan yksityisten palvelukseen, joka 1920-luvun Alabamassa tarkoittaa lähinnä työtä hiilikaivoksissa. Rotueriarvoisuus näkyy muutoinkin vankien saamissa tuomioissa - asia, joka ei juurikaan ole parempaan suuntaan muuttunut tänäpäivänäkään.

Kirjan jälkimmäinen puolisko käsittelee aikaa, jolloin Roscoe on jo päässyt pois vankilasta. Vastassa on uudet haasteet ja tilanteet, joita Roscoe ei ikipäivinä olisi kuvitellut kohtaavansa. Hän on rakastanut vaimoaan rakkauden pitkällä oppimäärällä, mutta vapaudessa Roscoe joutuu huomaamaan, että Marie on tehnyt hänen seläntakanaan moraalisesti varsin halveksuttavia asioita.


Pehmeäksi kuluneen puuvillan viehätys

Reevesin romaania hallitsee yksinkertainen elämä ja sen eri puolet. Työ elämänjärjestäjänä ja mielekkyyden antajana on vahvasti osa romaanin ajankuvaa. Vaikka henkilöhahmot on piirretty kovin ohuella kynällä, minä kiinnyin Roscoe T. Martiniin, vaikka tämä romaani ei varsinaisesti edustakaan sen tyyppistä romaania, josta tapaan innostua. 

Work like any other ei ole vuosisadan Teos, mutta jännällä tavalla se kaivertuu mieleen. Se on kuin puuvillavaate, joka on pesty ja paikattu lukemattomat kerrat, mutta jota ihminen siitä huolimatta tai kenties  juuri sen takia kantaa päällään omasta arvostaan tietoisena. Work like any otherissa on vaikuttavuuden osalta jotakin samaa kuin elokuvassa The Brokeback Mountain. Ihastus hiipii hipihiljaa ja äkkiä sitä huomaa olevansa myyty. Teoksen moraalisesti kompleksiset kysymykset jäävät häiritsemään pitkäksi aikaa.

Work like any other on niitä kirjoja, jonka uskoisin saavuttavan suuren suosion blogistaniassa, kunhan se käännettäisiin suomeksi, johon en juurikaan jaksa uskoa, vaikka tämä teos sopisi erinomaisesti esimerkiksi Otavan kirjasto -sarjaan. Reevesin romaanin kaltaisia tarinoita tarvitaan, sillä hieman stonermaiseen tapaan ne luovat tunteen elämän arvokkuudesta ja ainutlaatuisuudesta. 


Virginia Reeves: Work like any other (2016)
262 sivua
Kustantaja: Scribner

tiistai 23. elokuuta 2016

Klas Östergren: Twist

Jos kirjoittaa twist tekee ihan kamalasti mieli kirjoittaa heti sen perään shout ja niin sitä huomaakin nostalgisoivansa jotakin, jota ei koskaan ole edes kokenut. Huomaa astuneensa 1960-luvulle liverpoolilaispoikien seuraan ja lauleskelevansa

Well, shake it up, baby, now (Shake it up, baby)
Twist and shout (Twist and shout)
C'mon c'mon, c'mon, c'mon, baby, now (Come on baby)
Come on and work it on out (Work it on out)


Liikkua liikkumatta

Klas Östergrenin Twist on jännä tapaus ja jotain ihan muuta, mitä kirjan kansikuva minut ohjasi odottamaan. Etukäteen olin onnistunut saamaan päähäni käsityksen, että Östergren kirjoittaisi 1960-luvun Ruotsista ja twistin tahtiin villisti vääntelehtivistä ihmisvartaloista. Ei kukaan tuollaista missään ollut sanonut ja luulen, että odotukseni muodostuivat osin teoksen kansikuvasta, joka onkin todella hieno, vaikkakin samalla myös harhaanjohtava itse tarinan kannalta. Huomasin myös, että etukäteishorisonttiini tunkivat mukaan tunnelmat, jotka olivat peräisin Monika Fagerholmin romaanista Ihania naisia rannalla. Ihana nainen teoksesta kyllä löytyy, mutta rannalla hän ei aikaansa vietä.

Vaikka odotukseni saivatkin Twistin seurassa kovaa kyytiä, on se nimenä kerrassaan osuva. ja seuraavaan twistiä kuvaavaan sitaattiin tiivistyy Östergrenin romaanin olemus:

Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.

Twistin henkilöt ovat hyvinkin juuri kiemurtelevia matoja ja kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä näytelmäkirjailija, on matojen mato, joka on vahvasti venäläisen "voitelija"-Jeffin koukussa, mutta ei nyt kuitenkaan verrata häntä Pietarin kaltaiseen ihmisten kalastajaan. Vai pitäisikö sittenkin? 


Cupido at work

Twistin alussa olen ymmälläni.  Romaanin maasto on vieras ja kompassini neula värähtelee laiskasti. En tiedä, miten Östergreniä pitäisi lukea, mihin maamerkkeihin kiinnittää huomiota ja niin poimin mukaani kaikkea mikä tulee vastaan - risuja, oksia, sammalta, männynkäpyjä- sillä mikä tahansa saattaa osoittautua myöhemmin oleelliseksi tämän romaanin hahmottamiseksi. Painavimman taakkani muodostaa salaperäinen Anna, Anne-Marie, Annie, Ami - millä nimellä kukakin nyt häntä kutsuu.

Pysähdyn, sillä nyt tuntuu, että Östergren ratsastaa mysteerinaisella. Minua vastaan kävelee Jonas Hassen Khemirin Kaikki mitä en muista -romaanin Samuel. Yritän tutustuttaa Annan ja Samuelin toisiinsa, sillä heillä on yhteinen perusta, vahva käsistä karkaamisen juonne. Heistä on ihmisillä monia käsityksiä ja näkemyksiä, mutta kukaan ei todella tunne heitä, joten he ovat kuin luodut toisilleen. Cupido minussa tuntee tyytyväisyyttä. Anna ja Samuel eivät kuitenkaan suostu.


Marlboromies

Tarinan alussa vietetään Annan hautajaisia, mutta varsinaisesti tarina käynnistyy, kun näytelmäkirjailija kirjoittautuu sisään hotelliin Karlskronassa, jonne hän on matkustanut tehdäkseen tutkimusta ruotsalaisesta näyttelijästä Johan Peter Lewenhagenista (1770-1832). Karlskronassa asuvat myös näytelmäkirjailijan vanhat tutut Tommy ja hänen vaimonsa Nina. Tommyn kautta näytelmäkirjailija tutustuu venäläiseen pahikseen Jeffiin ja tätä myötä romaani alkaa pullistella myös jännityskirjallisuuden suuntaan.

Östergrenin kerronta pomppii pomppulinnassa. Käydään siellä sun täällä, poimitaan tapahtumia mukaan eri vuosilta. Tuntuu, että kaikki kerrottu on oleellista, mutta en osaa sanoa, miksi niin on. Matkanteon yllä on arvoituksellisuuden pilviä, jotka pitävät huolen siitä, että mikään ei pysy paikallaan. Lukemiseeni tämä vaikutti niin, että alussa tunsin usein jääväni tarinan suhteen sivustaseuraajaksi. Istuin katsomossa, mutta näyttämölle minulla ei ollut asiaa. Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän kuitenkin vaikutuin, suorastaan ihastuin. Osin tämä johtui siitä, että luovuin ajatuksesta muodostaa yhtä ja ainoaa tulkintaa Östergrenin romaanista.

Esiin nousee suuria asioita, kuten lahjuksia, kaasuputkia ja Tukholman uusrakentamista.  Kulissien takana on paljon sellaista, joka ei kestä päivänvaloa. Tapahtumia vievät eteen päin omalta osaltaan niin Stasin agentit, natsit, genetiikka, kommunismi kuin ulkomaalaiset siivojatkin. Östergren näyttää, että kun ihminen vanhenee nuoruuden ihanteet harvoin pysyvät kyydissä ja väliin ne muuttuvat tyystin vaietuksi menneisyydeksi. Jeffin myötä Twistiin tulee monta twistiä. Jeffin  ruumiinrakenne on kysymysmerkki. Hänellä on  kummallinen puhetapa. Kiertelevä, kaarteleva ja kuulustelevan oloinen ja hän saa minut tuntemaan suurta kiinnostusta niitä moninaisia tekniikoita kohtaan, joilla ihminen saadaan huomaamattaan paljastamaan asioita, joita hän yrittää peitellä. Jeffissä on jotakin Marlboromiehen kaltaista villiä ja kesytöntä.


*

Yksi mielenkiintoisimmista Twistiin liittyvistä asioista on, että Östergrenin kuvaama maailma näyttäytyy pitkälti reaalimaailman kaltaisena, mutta tämä vaikutelma saadaan aikaan luopumalla realismille tyypillisestä yksityiskohtaisesta lineaarikerronnasta. Tiettyjä yhtymäkohtia Jonas Hassen Khemirin Kaikki mitä en muista -teokseen Twististä tosiaan löytyy, mutta siinä missä niin monet muut ovat tohkeissaan Khemiristä, minä tohkeilen mieluummin Östergrenistä. Twist on upea teos, joka ei putoa syliin syysomenan helppoudella, mutta palkitsee lukijan vaivannäön moninkertaisesti.


Klas Östergren: Twist (2016)
365 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Twist (2014)
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kannen graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kustantaja: Siltala





sunnuntai 21. elokuuta 2016

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö


Luin samanaikaisesti David Foster Wallacen novellikokoelmaa Kummatukkainen tyttö ja Robert Cooverin postmodernia leikkiä nimeltä Pinokkio Venetsiassa. Sen verran kovaa kamaa nämä kaksi, että välillä tuli kyllä isiä ikävä. Tosin oli tästä yhtäaikaisuudesta hyötyäkin, jos hyödyksi lasketaan se, että Cooverin romaanin johdosta Wallacen novellit tuntuivat luultavasti huomattavasti helpommin lähestyttäviltä kuin miltä ne olisivat tuntuneet ilman Cooverin seuraa.

En ole aiemmin lukenut Wallacea, joka on vaikean maineessa. Wallace-neitsyyteni menettämisen kunniaksi ajattelin tässä kohdin liimata itselleni rintakarvat, jotta voin niitä röyhistellä. Tuntuupa mukavalta. Aika machomiehekkäältä itse asiassa, mutta en nyt kuitenkaan jätä itseäni rintakarvojeni vangiksi, vaan hyppään takaisin Wallacen rattikelkkaan.





Teksti pyörii pesukoneessa, energiansäästöohjelma ei ole käytössä

Koska novellit tähän kokoelmaan on valittu eri teoksista ei ole mielekästä lähteä etsimään mitään erityistä novellien välistä punaista lankaa. Toisaalta Wallacen tavaramerkki, hänen megarealistinen ja laboratoriomaisen tarkka kirjoitustapansa luovat jo sinällään vankan yhteyden eri novellien välille. Usein Wallacen kieli on suorastaan liioitellun yksinkertaista ja huoliteltua ja se vetää kuin imuri, johon on juuri vaihdettu pölypussi.

Wallacen novellit tekevät selväksi, että hän oli äärimmäisen lahjakas kirjailija, jonka ajatuksissa lukemistani novelleista päätellen pyöri jatkuva multimediaesitys. Vaikutelma toi mieleeni Markku Lahtelan ja erityisesti hänen romaaninsa Sirkus, jota lukiessani en ole voinut välttyä ajattelemasta, että lahjakkuus on ihmiselle myös kirous. Kun päässä pyörii ajatusvirta, joka ei anna hetkenkään rauhaa, on elämä varmasti usein lähempänä helvettiä kuin elämää. Surullista kyllä, kumpikin näistä kirjailijoista päätyi päättämään elämänsä oman käden kautta.

Wallacen kerronta on arvaamatonta, kulman takana voi olla vastassa yhtä hyvin tiiliseinä kuin aava ulappa. Välillä vastaan tulee äkkijyrkkiä tiivistymiä ja bolanolaista megalomaniaa. Wallacen lauseet tulvivat ja ovat viittauksista painavia kuin märkä huopa. Teksti vilisee puhekieltä, uudissanoja ja tajunnanvirtaa. Välillä mielessä käy, että mitäköhän Wallace on vetänyt ennen istumista tietokoneen eteen. Wallacen kieli on dinosaurus, joka runtelee maiseman ja sen painavien askeleiden lakattua kaikumasta, kaikki on äkkiä uuniuutta. Kerronta on pyörremyrsky, jolla ei ole naisen nimeä ja se virvelöi kaikkiin suuntiin.

All work and no play makes Jack a dull boy

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit nimeltä Ei sielu ole orpo ja Vanha kunnon neon.

Ei sielu ole orpo sijoittuu koulun  yhteiskuntaopin tunnille. Se kertoo paitsi oppilaan luovan mielen vaeltelusta myös opettajan vähittäisestä ajautumisesta yhä synkempään tilaan niin että novellin loppuopuolella opettaja muistuttaa jo huomattavassa määrin Stephen Kingin Hohdon Jackia, joka kirjoittaa paperille kerran toisensa jälkeen All work and no play makes Jack a dull boy.

Vanha kunnon neon kertoo miehestä, joka novellin kuluessa tekee itsemurhan. Novellissa käsitellään minuuden ongelmia ja aitona elämisen vaikeutta. Mitä tahansa novellin päähenkilö tekeekin, hän huomaa esittävänsä ja sitä kautta pyrkivänsä tekemään vaikutuksen muihin. Wallace myös ironisoi herkulllisesti niin amerikkalaisen kulttuurin tapaa rakentaa maskuliinisuutta kuin potilas- ja terapeuttisuhdettakin. Sitä paitsi, sen jälkeen kun on kuollut, voi naureskella vähän kaikelle, mitä ennen kuolemaansa teki.

Novellissa tulee vahvasti esiin finaalisuus ja sen voima. Kun jonkun asian, elämänvaiheen, ihmissuhteen tai vastaavan tietää päättyvän, näyttäytyy tämä päättyvä voimakkaampana kuin kertaakaan aikaisemmin. Se ikään kuin paljastaa todemman olemuksensa, mutta siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä tehdä enää toisin. Tosi olemus on nanosekunnin tietoa. Sen jälkeen siihen ei ole enää pääsyä.

*

Tämä kokoelma ei vielä saanut minua huohottamaan hurmiosta, vaikka Wallacen totaalisuus sinänsä pistää aika lailla hiljaiseksi ihailusta. Yhdeksi päälllimmäisistä tunteista jäi, että mitä tarkemmin maailman näkee, sitä onnettomammaksi tulee. Onnellisimpia lienevät ne, joille teeskentelystä on tullut niin luonnollinen elämisen tapa, että he eivät enää edes muista teeskentelevänsä. Jos haluaa nähdä ilmeisen taakse, kannattaa lukea Wallacea, esimerkiksi juuti tätä kokoelmaa, joka on tarjolla Juhani Lindholmin loistava suomennoksena.

Ennustan tähän loppuun sen verran, että veikkaan, että Kummatukkaista tyttöä ei tulla myymään City-Marketin kassanvierustelineessä. Kohtalo please, anna minun nyt edes tämän kerran olla oikeassa.




David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö [ja muita kertomuksia] (2016)
sisältää novelleja kokoelmista Girl with curious hair (1989) ja Oblivion (2004)
320 sivua
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantaja: Siltala




torstai 18. elokuuta 2016

Elena Ferrante: The Story of a New Name (Uuden nimen tarina)

Voi Elena Ferrante minkä teit!

Nyt ottaa sydämestä hyvästi ja pahasti. Nyt tekee  mieli huutaa ja olla ihan hiljaa.  Tällainen on kirjallinen kylpy, kun se on parhaimmillaan. Tätä minä olen Elena Ferranten Napoli-sarjalta odottanut ja luettuani sarjan toisen osan The Story of a new name (TSONN), minun odotukseni on täytetty ja komeasti onkin. Tämä on sitä Ferrantea, joka menee tunteisiin ja älyyn. Sitä Ferrantea, joka vääntää lukijan tyhjäksi ja täydeksi ja joka viimeisen sivun jälkeen jättää niin kumman olon, että on mahdotonta sanoa, mikä tunne on päällimmäisenä. Sitä on kuin Colosseumissa, joka on juuri vasta keksitty ja jonka raunioille ihmiset levittävät ruudulliset piknik-liinansa ja josta joku Michelangelo Antonionin kaltainen tekee elokuvan.

Nyt mennään!

Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa käynnistetty ihmisiruletti pyörii TSONNissa täyttä ja arvaamatonta vauhtia. Vaikka kuudestilaukeavassa aseessa on vain yksi panos ja viisi tyhjää, aina se panos jonkun kohdalle osuu ja Lilan ja Elenan kohdalle se osuus hyvin usein.

Mikä dramaturgia! Juuri kun olen rauhoittunut, Ferrante ruoppaa kauhakuormurilla meren pohjasta uuden annoksen ja heittää minut siinä sivussa kylmään veteen. Keuhkot huutavat pyhimysten perään, kun pyrin pintaan ja kasvoillani kiemurtelee samaan aikaan niljakasta ja teräväreunaista levää. Kun pulpahdan pinnalle aurinko paistaa sellaisella voimalla, että en ole edes muistanut sen voivan niin hurjanhullusti paistaa.

TSONN alkaa komeasti, mutta niin alkoi myös Loistava ystäväni. Hyvän alun jälkeen seuraa kuitenkin jokseenkin puuduttava jakso, jossa Ferrante selostaa erinäisiä kenkäkauppabisnekseen liittyviä asioita. Nuokahdan ja pelästyn, että käy samoin kuin sarjan ensimmäisen osan kanssa, jossa lupaavan alun jälkeen tarina ei oikein jaksanut kantaa. Vaan niinpäs ei käykään tällä kertaa, ei sinne päinkään, vaan tarina lähtee vetämään imulla, jossa ei voi kuin liukua mukana. TSONNin noin 300 viimeistä sivua on pelkkää nautintoa ja luen sen melkein yhtä kyytiä ja silloinkin kun pidän taukoja, kaipaan malttamattomasti takaisin Elenan ja Lilan seuraan.

Rantakäärmeet ja kyyt

TSONNissa monet Loistavasta ystävästä tutut teemat syvenevät. Jos teossarjan ensimmäisessä osassa Elenan ja Lilan ystävyys oli rantakäärmeiden tanssia, on se tässä toisessa osassa täysikasvuisten kyiden kolistelua. Heidän välisensä ystävyys rakoilee yhä pahemmin, mutta he ovat jatkuvasti pääsemättömissä toisistaan. Elena ja Lila kärsivät omia elämän langettamia tuomioitaan samassa vankilassa, sen viereisissä selleissä. Vaikka toista ei näe, hänen tietää olevan heti seinän takana. Sekä Elenan että Lilan onni ja epäonni leikkaavat ystävyyssuhteen kautta. Minän rajat liikkuvat kuin verhot tuulessa, vaikka on täysin tyyntä.

Naisten ja miesten väliset sukupuolierot jyrkkenevät yhä. On normaalia ja tavanomaista, että miehet hallitsevat naisia väkivallan ja seksin avulla.

We had grown up thinking that a stranger must not even touch us, but that our father, our boyfriend and our husband could hit us when they liked, out of love, to educate us, to reeducate us.

Kun miehet menevät makuuhuoneeseen, vaimot seuraavat perässä kuin hyvin opetetut koirat. Nainen on TSONNin maailmassa kauppatavaraa, jonka mies sulkee avioliiton tiheäkalteriseen rautahäkkiin. Asian ahdistavuutta lisää se, että mitään  muuta sosiaalisesti hyväksyttävää roolia naiselle ei ole kuin aviovaimo ja äiti. Tarvitaan Lilan kaltainen vahvatahtoinen ja konventioista tyystin piittaamaton henkilö, jotta kaltereita on mahdollista ravistella. Alistettunakin Lila on oikukas sieni, joka imee itseensä muut ihmiset - myös ne, jotka ovat olleet Elenan ystäviä. Lila on luonteeltaan ottaja. Rajaton ja häikäilemätön.

Siinä missä Lila omaa taisteluaan käydessään taistelee samalla laajemmin myös yhteiskunnan epätasa-arvoa vastaan, Elena pyrkii pääsemään ensisijaisesti selville itsestään. Kertojana toimii tässäkin osassa Elena ja se mitä lukija saa Lilan sisäisestä elämästä tietää on peräisin hänen Elenan haltuun uskomistaan päiväkirjoista. Vaikka Elena pääsee kurkistamaan Lilan ajatuksiin ei se muuta hänen asemaansa varjokasvina Lilan puutarhassa. Samanaikaisesti kuitenkin Lila tarjoaa hänelle myös senkaltaista turvaa, jota kukaan muu ihminen ei kykene hänelle tarjoamaan.

Luokka-ansa

Loistavan ystäväni tavoin luokka on TSONNissa keskeisessä roolissa. Vaikka Lila ja Elena olisivat kuinka älykkäitä tai säihkyviä tahansa on olemassa raja, jota he eivät pysty ylittämään. Sen toisella puolella ovat paremmat ja ylivoimaisemmat tytöt, joiden sosiaalinen asema on heidän ulottumattomissaan.  On vain yksi keino tehdä luokkanousu ja siihen Elena tarttuu.

Luokka tulee havainnollisesti esille puherekisterien kautta. Jokainen alemman luokan puheenparsi junttaa puhujaa yhä tiiviimmin työläisluokkaan. Muuttaessaan toiselle seudulle opiskelemaan Elena huomaakin, että hänen puhetapansa määrittää hänet muiden silmissä. Jotta kotipaikkakunnan "kirouksesta" voisi päästä irti on opeteltava puhumaan "korkeaa italiaa", on luotava itsensä kokonaan uudestaan ja jos siinä onnistuu tulee samalla tehneeksi itsestään muukalaisen omassa perheessään.

Lila - "a bitch since the day she was born" - varastaa Elenalta kaiken, mikä varastettavissa on tämän tunteita myöten. Siinä missä Elena pysähtyy, Lila menee loppuun asti, eikä edes mieti, voiko niin tehdä. Häntä ajaa demoninen ja peloton vimma. Yleisellä tasolla naisen sosiaalinen asema on suoraan sidoksissa hänen miehensä/poikaystävänsä asemaan, mutta Lila on omissa silmissään itse oma asemansa. Hän ei tunnusta ketään paremmakseen. Hän on umpikuja ja ultimatum.

Luin itseni juovuksiin

Ferrante ei suo Lilalle eikä Elenalle ainuttakaan pakopaikkaa. Heidän yksityisimmätkin osansa nostetaan esiin, viipaloidaan ja tarjotaan lukijalle pikantin pistävän kastikkeen kanssa.  Ottakaa ja syökää. Kyllä kiitos hyvällä halulla.

TSONNia lukiessa alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että Elena on Elena Ferranten alter ego. Miksi Napoli-sarjan toisella päähenkilöllä on sama etunimi kuin kirjailijalla, joka tosin ei ole kirjailijan oikea nimi. Onko tämä vihje vai harhautusta? Ainakin se on asia, johon ei pysty olemaan kiinnittämättä huomiota. TSONNissa on useita Elenan kirjoittamiseen liittyviä huomioita. Näinkö syntyy Elena Ferrante fiktion kautta? Yhä enemmän alkoi tuntua myös siltä, että kukaan ei pystyisi luomaan näin hulppean yksityiskohtaista fiktiivistä  henkilögalleriaa,  jos tarinalla ei olisi yhteyttä kirjailijan omiin kokemuksiin.

Viimeisin väitteeni on hölmö. Miten ylipäänsä mikään teksti voisi syntyä kirjoittajansa ulkopuolella. TSONNissa kirjailijan läsnäolo tekstissä on kuitenkin hyvin intensiivistä, vaikka en osaakaan pukea sanoiksi, mihin tämä havaintoni perustuu. On olemassa jokin näkymätön taso, jossa tämä tunne yksinkertaisesti tulee. Omalla kohdallani näin käy harvoin, mutta Ferranten kohdalla tuntemus on hyvin vahva. Miten tahansa asian laita on, luettuani tämän Napoli-sarjan toisen osan en voi kuin hämmästellä Ferranten kerronnallista taituruutta. En ihmettele enää yhtään, että Napoli-sarjasta on tullut ilmiö, joka on saanut suuren osan lukevaa maailmaa hurmoksesta sekaisin.

TSONNissa psykologinen romaani saavuttaa vuorenhuippunsa. Kaiken muun hyvän lisäksi Ferrante ryydittää kerrontaa muutamalla henkeäsalpaavan dramaattisella käänteellä puhumattakaan romaanin lopusta, joka on tyrmäävä. Kun laskin TSONNin käsistäni huomasin olevani siitä niin juovuksissa, että reaalitodellisuudentajuni oli huomattavassa määrin häiriintynyt.



Elena Ferrante: The Story of a New Name (2015/2013)
471 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia del nuovo cognome (2012)
Englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa editions





maanantai 15. elokuuta 2016

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Että mitä?

Anna mennä on feministinen ja hauska kirja, josta puuttuu yksi totaalisen oleellinen osa-alue. Miten nyt näin on päässyt käymään? Palaan tähän polttavaan puutteeseen tuonnempana.

En kirjoita Meriläisen ja Särmän (huomioi sukunimien käyttö kirjoittajista. Tämäkin on tasa-arvokysymys. Naisiin viitataan usein pelkällä etunimellä) korkean huumoriasteen omaavasta kirjasta viileää analyysiä, toteavansävyistä yhteenvetoa tai minkään näköistä arviota. Tässä kirjassa Meriläinen ja Särmä pistävät itsensä peliin ja pikkaisen samaan haluan syyllistyä itsekin. Se on muuten sivumennen sanoen paljon vaikeampaa kuin tyytyä luettelemaan, miksi tämä kirja on niin mainio, mutta kuten sananlasku tietää kertoa niin yrittänyttä ei laiteta. Onpa muuten kummasti sanottu. Laiteta mihin?

Vedän nyt keuhkot täyteen happea ja aloitan sukelluksen. En itsekään tiedä etukäteen, mitä tulen seuraavaksi  kirjoittamaan, mutta kirjaan ylös asioita siinä järjestyksessä kuin muistini niitä tämän Anna mennä -järven aallokosta esiin kaivaa. Huomautan myös, että olen ollut tiedostavasti feministi parisenkymmentä vuotta, joka on asia, joka väistämättä vaikuttaa siihen, mistä seuraavassa kirjoitan. En puutu kirjoituksessani asioihin, jotka ovat käyneet vuosien myötä joko hyvässä tai pahassa itsestäänselviksi, vaan keskityn niihin osiin tätä teosta, joista opin eniten tai jotka muutoin katson erityisen tärkeiksi.

Yleistä

Rosa Meriläinen on kirjailija, poliitikko ja "ammattikehtaaja." . Saara Särmä on kansainvälisen politiikan tutkija, joka lienee suurelle yleisölle tunnetuin Congrats, you have an all male panel -projektistaan, josta voit lukea lisää tästä. Meriläinen ja Särmä ovat myös feministisen ajatushautomo Hatun perustajajäseniä. Särmällä on lisäksi paras twitter-käyttäjänimi, johon olen ikinä törmännyt. Hän twiittaa nimellä @huippumisukka.


Vaikka Anna mennä on hauska - välillä suorastaan pissat housuun -hilpeä, joskin toisinaan hieman liikaakin naurattamaan pyrkivä - sisältää se paljon ihan oikeaa asiaa feminismistä. Tiivistän lyhyesti: jokaisen ihmisen kannattaa olla feministi, koska se on hänelle hyväksi. Näin helppoa se on ja uskon, että valtaosa ihmisistä haluaa ajatella omaa parastaan.

Kiinnitin huomiota erityisesti siihen, kuinka kauniisti Meriläinen ja Särmä antavat kiitoksia ja kehuja muille naisille. Tässä on sellainen paikka, jossa yritän ehdottomasti omaa käytöstäni parantaa. Aivan liian usein hoetaan, että naiset ovat suhteessa toisiinsa selkään puukottajia. Toivonkin, että lupaat kanssani, että jatkossa muistat kannustaa ja kiittää muita naisia. Miestenkään kiittäminen ei tietenkään ole kiellettyä, mutta heidän tilanteensa on siinä mielessä naisia parempi, että he syntyvät valmiiseen hyvä veli -verkostoon.

Kenen pitäisi lukea Anna mennä

- niiden, joiden mielestä feminismiä ei (enää) tarvita
- niiden, joiden mielestä feministit ovat seksinpuutteessa riutuvia ihmisiä, joilla on pipo tiukalla ja pipon päällä kukkahattu tai joku muu patriarkaattista fallosta uhkaava päähine
- niiden, joilla S-kirjaimen kohdalla tulee mieleen ensimmäisenä sana suvakkihuora
- niiden, jotka haluavat irrotella ja jotka uskaltavat nauraa itselleen
- niiden, jotka eivät kuulu edellä mainittuihin ryhmiin

Suonikohjut eli polttava puute

Meriläinen ja Särmä käsittelevät monia naiserityisiä kysymyksiä, kuten vaikka kuukautisia ja synnytystä, mutta suonikohjuista ei sanota sanakaan. Minä loukkaannun nyt julkisesti omien ja siskojeni suonikohjujen puolesta ja vaadin, että Anna mennän seuraavan painokseen tehdään lisäys. On nimittäin niin, että hyvin moni nainen häpeää suonikohjujaan ja minä olen yksi heistä. Ei ole ollenkaan luontevaa pukeutua lyhyeen kesämekkoon, kun nuo pallukat kirjovat vasenta pohjettani. On ikävää, että tämän kauneusvirheen vuoksi en kesäisin pääse esittelemään hohdokkaita sääriäni ja tarvitsisin tähän ongelmaan tukea ja osanottoa ja ratkaisumalleja.

Termejä

Feministisessä keskustelussa vilahtelee usein termejä, jotka on hyvä tuntea. Niitä ei käytetä oman egon pönkittämiseen tai brassailuun (vaikka niin välillä väitetään), vaan siksi, että niiden avulla pystytään ilmaisemaan asioita täsmällisesti, jolloin puhujien on helppo tietää, että puhutaan samasta asiasta. Meriläinen ja Särmä avaavat termejä kielellä, jota jokaisen on helppo ymmärtää. Nykykeskustelussa on hyvä tuntea ainakin seuraavat:


 * Mansplaining eli miesselitys

Särmä kertoo termin juontavan juurensa Rebecca Solnitin esseestä Men explain things to me, jota sivumennen sanoen itse juuri jonotan kirjastosta. Miesselittäjä on tyyppi, joka on erikoistunut naisten kykyjen ja kokemuksien vähättelyyn. Usein hän pönkittää "asiantuntijuuttaan" kyseenalaisin keinoin. Särmä kirjoittaa:

"Miesselittäjä voi tarpeen vaatiessa vedota koulutukseensa tai lukemaansa oppimäärään. Pitkä matikka, RUK:n johtajakoulutus, maisterius ja diploomi-insinööriys tukevat asian kuin asian hallitsemista. Lajinsa pahin miesselittäjä vaientaa keskustelukumppaninsa tytöttelemällä."

Splainaajiin kuuluvat myös valkoselittäjät, jotka pitävät itseään esimerkiksi rasismin suhteen parempina asiantuntijoina kuin rodullistetut itse. On myös heteroselittäjiä, jotka ovat homoseksuaalisuuden asiantuntijoita. Splainaajilla on paha tapa yleistää omat kokemuksensa kaikkia ihmisiä koskeviksi. Jos splainaaja esimerkiksi ei ole koskaan törmännyt kadulla rasistiseen väkivaltaan, ei sitä hänen mukaansa ole olemassa. Splainaaja kärsii usein myös ns. maailmannapasyndroomasta.

* Cis-nainen, cis-mies

Cis-nainen/mies on nainen/mies, jonka syntymässä saama sukupuoli vastaa hänen käsitystään omasta sukupuolestaan. Cis-sukupuolen vastakohta on transsukupuoli eli ihminen, joka on määritelty naiseksi, mutta kokee itse olevansa mies tai päinvastoin. On hyvä myös muistaa, että kaikki eivät koe kuuluvansa sen enempää nais- kuin miessukupuoleenkaan ja että tiettyyn sukupuoleen kuulumisesta ei sinällään seuraa kovinkaan monia asioita, vaikka näin usein ajatellaankin.

Meriläinen toteaa: "Pippeli ei sisällä koneiden ja laitteiden käyttöohjeita."

* Intersektionaalisuus

Intersektionaalisuus on käsite, jonka avulla kuvataan, miten yksilöä määrittävät samanaikaisesti useat eri tekijät, kuten esimerkiksi sukupuoli, seksuaalisuus, ihonväri, etninen tausta ja yhteiskuntaluokka.

Intersektionaalisuus on hyvä pitää mielessä myös Anna mennää lukiessa. Sekä Meriläinen, Särmä että minä  itse kuulumme valkoisiin koulutettuihin ja siten etuoikeutettuihin naisiin. Pakko kuitenkin todeta, että kun Meriläinen kirjoittaa perhe-elämän haasteista ja toteaa, että kaksi vanhempaa ei riitä mihinkään, minun on yksinhuoltajana kummasteltava, että entäs sitten me, jotka coachaamme perhettämme sen ainoana aikuisena, 

Kuinkakohan monta kertaa olenkaan saanut kuulla, että joku tuttavani käyttää itsestään nimeä "melkein yksinhuoltaja", kun puoliso on muutaman päivän työmatkalla. Hah-haa, ihan tosi sikahauskaa, paitsi että ei naurata. Jos joku tästä haluaa käydä vänkäämään hän syyllistyy splainaukseen.  Yksinhuoltajan elämän asiantuntija on yksinhuoltaja. 

Selfiet

Oletko joskus ajatellut, että selfien ottaminen on aika hassua ja itsekeskeistäkin puuhastelua, johon käytetyn ajan voisi käyttää huomattavasti paremminkin? Minä olen.


Meriläinen ja Särmä tuovat esiin, miten feminiinisinä pidettyjä asioita aletaan pitää automaattisesti vähempiarvoisina ja ei niin vakavasti otettavina. Niille annetaan alhainen status. Selfieitä käsittelevä luku oli minulle hyvin silmiäavaava ja niinpä käytin yhden illan ottaen itsestäni selfieitä. Kuulun niihin, jotka näyttävät valokuvissa aina ihan hirveiltä ja tuo ilta toimi mainiona selfie-siedätyksenä. Vaikka kauhistuttaakin, niin laitan tähän nyt yhden selfien:



Ja nyt hävettää. Mitä minä nyt tällaistakin menin tekemään. Kaikki blogini lukijat varmasti nauravat kuvalleni ja ajattelevat, että mikä ihmeen avaruusolento oikein olen. Ja huomasittehan nyt senkin, että minulla on harmaita hiuksia.

Myös Meriläinen ja Särmä kirjoittavat häpeästä ja mokaamisesta. Miksi ihmeessä pitäisi pukeutua säkkiin ja manata itsensä alimpaan maanrakoon, kun yhtä hyvin voi jatkaa pää pystyssä. "Ikävä" tosiasia on, että ihmiset eivät kiinnitä ollenkaan niin paljon huomiota meihin itseemme ja tekemisiimme kuin luulemme. Sitä paitsi jokainen, joka ylipäänsä jotakin tekee, mokaa välillä. Annetaas nyt porukalla itsellemme armoa!

Anna mennä on voimaannuttava kirja. Se on mainio itsetuntobuusti, jonka lukeminen oli niin riemukasta, että ahnehdin sitä nopeusrajoituksia uhmaten. Arvostan suuresti Meriläisen ja Särmän rehellisyyttä, sillä kirjassa tuodaan esiin myös niitä hetkiä, kun asiat eivät ole menneet ihan mallikkaimmalla tavalla. Meriläinen ja Särmä ovat oman tekstinsä parhaita lähettiläitä.  



Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään
364 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.


perjantai 12. elokuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet



Nigerialaisen Chigozie Obioman (s. 1986) romaani Kalamiehet on herättänyt suurta ja innostunutta huomiota maailmalla ja teos oli myös Man Booker-finalisti. Tämän teoksen osakseen saama suitsutus on ansaittua, sillä Kalamiehet on hurmaava ja mukaansatempaava romaani, jonka tunnelma on harvinaisen aidon ja vilpittömän tuntuinen. Teoksen viimeiset viisikymmentä sivua saivat minut jännittämään kirjan henkilöiden puolesta niin, että annoin piupaut nukkumaanmenolle. Mitäpä yöunista, ne nyt ovat muutoinkin yliarvostettuja.

Kalamiesten loppusanoissa Obioma kertoo, mistä hänen kirjassaan on kysymys. Ihmettelen tätä ratkaisua. Miksi lukijalle kerrotaan, miten hänen pitäisi Obioman kirjaa tulkita? Onneksi sentään Obioman avautuminen omasta romaanistaan löytyy teoksen lopusta, jolloin se ei haittaa itse lukemista ja oman käsityksen muodostamista tästä teoksesta.


Perhe ja sen poissaoleva pää

Kalamiehet on kertomus Agwun perheestä, joka joutuu koko perhettä ravistelevien myllerrysten kouriin. Äiti pitää kauppakojua ja isä on töissä Nigerian keskuspankissa. Lapsia on yhteensä kuusi: viisi poikaa ja yksi tyttö. Suurin osa kerronnasta keskittyy neljään vanhimpaan veljekseen heistä nuorimman, Benin, toimiessa kertojana.

Olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta enemmän kuin  minkään toisen Afrikan maan kirjallisuutta, joka johtuu pitkälti siitä, että nigerialaiset kirjoittavat usein englanniksi ja tämän vuoksi sitä on hyvin saatavilla. Lukemieni teosten välille alkaa pikku hiljaa muodostua vuoropuhelua. Erityisesti Obioman tapa kuvata perheen valtasuhteita ja koulutukselle annettua suunnatonta merkitystä muistuttaa Chihamanda Adichien romaanista Puppuranpunainen hibiskus, jossa niinikään perheen isä on Kalamiesten herra Agwun tapainen rankkaa ruumiillista kuritusta käyttävä kasvattaja ja perheen ehdoton auktoriteetti. Kalamiesten isällä on myös valmis ”unelmasäkki” poikiensa tulevaisuutta varten. Vanhimmasta pojasta Ikennasta pitää tulla lentäjä, Bojasta lakimies, Obembesta lääkäri ja kertojana toimivasta Benistä professori. 

Kun isä joutuu lähtemään töihin toiselle paikkakunnalle perhe ajautuu kaaokseen. Tässä on ensimmäinen kohta, jossa voidaan kysyä, että olisivatko tapahtumat menneet toisin, jos isä olisi ollut läsnä enemmän kuin joinakin viikonloppuina. Onko Obioman viesti, että perhe tarvitsee voidakseen hyvin vahvan miespuolisen perheenpään vaiko kenties niin, että olisi jo aika tehdä vallansiirtoa miehiltä naisille.

Oraakkeli Abulu

Kalamiehissä käy Chinua Acheben romaanin mukaisesti: Kaikki hajoaa. Acheben romaaniin viitataan Kalamiehissä myös eksplisiittisesti useammankin kerran ja sillä on ratkaiseva merkitys tapahtumien kululle. Achebe kuvaa, mitä tapahtuu, kun valkoinen mies tulee niegerialaiseen kylään omine tapoineen ja uskontoineen. Obioma siirtää traditionaalisten ja modernien arvojen välisen konfliktin aikaansaamat ristiriidat perheen sisälle painottaen perheensisäisen yhtenäisyyden merkitystä. Se, mitä vastaan ei yhtenäisenä rintamana käydä koituu tuhoksi. Kalamiehissä tuhon enkeli on Abulu, mieleltään sairas mies, eräänlainen oraakkeli, joka lausuu veljeksille ennustuksen, joka alkaa toteuttaa itseään.

Tässä kohdin on toinen paikka, jossa voidaan kysyä, olisivatko tapahtumat menneet eri tavalla, jos veljekset eivät olisi uskoneet Abulun ennustukseen. Vielä nykypäivänäkin erityisesti vanhemman sukupolven afrikkalaisten ajattelua värittävät monet taikauskoiset näkemykset. Kalamiehet sijoittuu pääasiassa 1990-luvulle ja osoittaa, että taikauskon voima on suuri. Toisaalta moni länsimainenkin ennustajalla käynyt ihminen alkaa huomaamattaan elää niin, että ennustus alkaa toteuttaa itseään. Ennustuksesta tulee siemen, jonka ihminen itse kasvattaa.

Kohtalon koukkuinen sormi

Obioman kerronta on hurjan vaivattoman tuntuista. Tuntuu kuin teksti virtaisi hanasta, jonka painetta Obioma vaihtelee. Välillä teksti pisaroi kuin lämmin ja hellä suihku, toisinaan taas se nostattaa iholle surun kipeitä haavoja. Lukiessani olen Nigerian Akuressa. Käyn pahalla joella, josta minua on varoitettu. Kuljeskelen perheen talossa ja kun veljsten äiti joutuu mielisairalaan, minä olen sielläkin hänen mukanaan. Tunnen halua puuttua tapahtumien kulkuun. Estää, että ei kävisi siten, mihin kaikki merkit jo pitkän aikaa ovat viitanneet.

Nigerian yhteiskunnallinen epävakaus vallankumouksineen ja arvaamattomine diktaattoreineen tuo romaaniin omat sävynsä. Taistelu vallasta on brutaalia ja veristä. Ihmisiä hallitaan pelolla. Jännitys tihenee loppua kohti ja sotilaiden saappaista alkaa kuulua yhä kovempi kumina. Tarinan yllä roikkuu kohtalon koukkuinen sormi, jonka kynttä koristaa milloin minkäkin poliittisen ryhmittymän lippu. Se napauttaa veljestä toisensa jälkeen. Se saa tekemään tekoja, jotka ovat yleistasolla väärin, mutta jotka yksilötasolla tuntuvat oikeutetuilta. Ihmisen on tehtävä, mitä hänen on tehtävä, vaikka tekeminen ei olisikaan moraalisesti hyväksyttävää. Oikeuden ottamisesta omiin käsiin ei seuraa hyvää ja koston aiheuttama voitontunne jää kalvaaksi.

Hämmästyttää, kummastuttaa, ihastuttaa

Obiomalla on mielenkiintoinen tapa aloittaa numeroidut kappaleet, joita on yhteensä 18,  metaforisilla luonnehdinnoilla

"Me olimme kalamiehiä." 
"Äitini oli haukankasvattaja." 
"Viha on iilimato." 
"Ikenna oli pyton."  

En aluksi oikein tiennyt, mitä näistä luonnehdinnoista tulisi ajatella. Mietin niiden tarpeellisuutta, mutta loppujen lopuksi kappaleiden alkumetaforat kääntyivät teoksen voitoksi. Ne juurruttivat tarinaa ja yhdistivät ihmisen osaksi laajempaa maailmaa. Ne syvensivät kerrontaa ja muokkasivat maaperää otolliseksi henkilöhahmojen kasvulle. 

Ei tarvitse omata erityisiä ennustustaitoja, kun totean, että Kalamiehet tulee olemaan yksi tämän kirjasyksyn valloittavimmista tuttavuuksista ja toivonkin, että lukijat lähtisivät sankoin joukoin näiden veljesten kanssa kalaan. Obiomalla on taito kirjoittaa niin, että se menee suoraan sydämeen. Kalamiehet on rehellisen romaanikerronnan juhlanäytös. Siinä sykkii John Williamsin Stonerin kaltainen ihmisen ihon lämmin pulssi. Aika näyttää, tuleeko Obiomasta Nigerian uusi Adichie.



Chigozie Obioma: Kalamiehet
336 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Fishermen
Suomentanut: Heli Naski
Kustantaja: Atena
Arvostelukappaleesta kiitos kustantajalle.


Kalamiehistä on kirjoittanut myös Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia


keskiviikko 10. elokuuta 2016

HelMet-kirjallisuuspalkinto 2016 ja henkilökohtainen äänestystulokseni


Viime vuonna jaettiin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudun kirjastojen HelMet-palkinto. Sen voitti Mia Kankimäen teos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Yleisön suosikiksi nousi Emmi Itärannan hurjan hieno ja puhutteleva dystopia Teemestarin kirja (Teos 2012), jonka itse luin juuri tänä kesänä ja josta olen blogannut tässä.  Tässä palkinnossa erityisen hienoa on se, että ehdolle pääsee myös muita kuin uutuusteoksia. Tämänkin vuoden lista on vaikuttava.

1. Aalto, Ilari & Helkala, Elina: Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015)
2. Anttila, Juhani & Perhoniemi, Tuukka: Popin ja pikkukarhun avaruusmatka (Ursa 2014)
3. Blasim, Hassan: Irakin purkkajeesus (WSOY 2013)
4. Honkalinna, Mika: Korppiretki (Maahenki 2015)
5. Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014)
6. Kirkkopelto, Katri: Molli (Lasten keskus 2013)
7. Krohn, Leena: Hotel Sapiens (Teos 2013)
8. Ollikainen, Aki: Nälkävuosi (Siltala 2012)
9. Rauma, Ida: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015)
10. Sandström, Peter: Transparente blanche (S&S 2014)

Lihavalla merkityt teokset olen lukenut ja niistä myös blogannut. Minulle kelpaisi voittajaksi mikä tahansa lukemistani, sillä jokainen niistä on ollut omalla tavallaan vaikuttava lukukokemus. Niistä teoksista, joita en ole lukenut, en tietenkään voi sanoa mitään. Teosten keskinäisen vertailun  helpottamiseksi päätin lukea uudelleen, mitä niistä olen lukemistani kirjoittanut ja nostaa esiin jokaisesta luetusta teoksesta pari lausetta, joita pidän niiden kannalta oleellisena.


Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Blasimin Irakin purkkajeesus voitti vuonna 2014 Independent-lehden vierasmaalaisen kirjallisuuden palkinnon.

Kirjoitin:
"Irakin Purkkajeesuksessa surrealismi  tavoittaa kuvaamansa maailman suuremmalla tarkkuudella kuin mihin pystyisi huolellisen ja luotettavan todellisuuskuvauksen kuninkaana pidetty realismi. Blasim hämmästyttää lukijaa ja vie hänet sivupoluille, jotka yhtä hyvin saattavatkin olla niitä varsinaisia polkuja. Tapahtuu hämärtymistä. Missä kulkee unen ja todellisuuden välinen raja? Mihin asti totuus on totta ja missä vaiheessa se muuttuu valheeksi?" 

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Krohnin Hotel Sapiens sai minussa aikaan ajatusmyrskyn. Se oli myös pelottava kirja ja luin sitä pienissä pätkissä, enkä koskaan juuri ennen nukkumaanmenoa.

Kirjoitin:
"Krohnin teoksessa käydään rajoilla ja rajan merkitys kahta erilaista entiteettiä erottavana tekijänä hämärtyy. Kun ihmisten ja koneiden väliset rajat ylittyvät, on meidän pakko kysyä, mikä ihminen oikestaan on. Mistä ominaisuuksista ihminen koostuu? Mitkä ovat ihmisen tunnuspiirteet? Miten ihminen eroaa kasveista? "Tarvitaanko älyyn, mieleen, tietoisuuteen aivoja?" Entä jos kasvi käyttäytyy inhimillisemmin kuin ihminen?"
 
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuosissa minua hämmensi hyvin suorasukaiset seksuaalisuuden kuvaukset, jotka eivät niveltyneet muuhun kerrontaan. Tästä huolimatta Nälkävuosi on kovanluokan juttu.

Kirjoitin:
"Lukukokemuksena 'Nälkävuosi' oli loisteliaisuudestaan huolimatta raskas ja ahdistava, joka tosin lienee kirjailijan tarkoituskin. Ollikainen osoittaa, miten raadollinen ihminen on. Kun nälkä jäytää sisuksia, ei leipäpalaa jaeta kaverin kanssa, vaan se pistetään omaan suuhun ja jos mahdollista varastetaan lisää vielä kaverin taskustakin. On kyse henkiinjäämistaistelusta, jossa vastapelaajina on muiden ihmisten lisäksi kulkutaudit ja kuolema."

Ida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Rakastuin Seksistä ja matematiikasta -romaanin Tuoviin, koska Tuovi nyt vaan on niin kertakaikkisen sulkku. On ihan erityistä herkkua, että Rauma ei kiinnitä mitään sen kummempaa huomiota siihen, että Tuovi on transmies.

Kirjoitin:
"Tyylillisesti Seksistä ja matematiikasta on maagisilla elementeillä maustettua realismia, jonka yhtä vanaa pitkin kulkee jännityskertomus. Maagisen tason tarkoituksena ei kuitenkaan ole varsinaisesti viitata yliluonnolliseen tai arkijärjen ylittävään sinänsä, vaan haastaa näkemys, jonka mukaan kaikki olisi selitettävissä järjellä, päättelyllä ja logiikalla. Kummallisen tuntuisia, selittämättömiksi jääviä asioita tapahtuu. Todellisuuksia on enemmän kuin mitä silmällä näkee ja korvalla kuulee. Rauma on kirjoittanut hivelevän monitasoisen romaanin, jota voi tarkastella useista eri näkökulmista, johon voi upota ja jota lukiessaan voi kuulla koirien rajahaukun."


Peter Sandström: Transparente blanche / Valkea kuulas

Valkea kuulas on upea romaani ja pidin siitä aivan valtavasti. Sandströmin kerronta on huikaisevan vahvaa ja paikoin juuri niin julmaa kuin elämä toisinaan on.

Kirjoitin:
"Sandström jättää paljon kertomatta. Rivien välisillä sydänmailla kasvaa tiheää, paikoin inhorealistista risukkoa. Epävarmuus maistuu ja tuoksuu syysomenilta, kuinkas muutenkaan. Ihminen on heikosti maailmassa kiinni. Hänen aikansa lyhyt ja lapsuudesta vastauksia etsivä katse haparoiva. Mitä on lapsuus? "Tyhjiö jota me kannamme sisällämme." Rakennuksilla menee ihmistä paremmin. Kaikin tavoin. Ihminen hukkaa enemmän kuin ehtii panna talteen. Valokuvat valehtelevat ja kertovat totuuden joka katsomiskerralla eri tavoin. Kuvassa niin rakkaat kasvot. Joko merkit ovat tässä kuvassa nähtävissä? Joko kuvan kasvoista näkyy, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan?  Joko minusta näkyy?"


Äänestin Ida Rauman romaania Seksistä ja matematiikasta, koska se purkaa stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolesta. Se on vapauden kirjallisuutta. Vapauden, joka olisi hyödyksi meille kaikille - myös niille, jotka sen toteutumista kiivaimmin vastustavat.


HelMet-palkinnon voittaja julistetaan 15.9.2016.

Olisi mukava kuulla, mikä teoksista on sinun suosikkisi.


tiistai 9. elokuuta 2016

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa

Tuli luetuksi totaalisen hulvaton kirja. 

Robert Cooverin romaanin Pinokkio Venetsiassa jälkeen juuri mikään kirjallisuudessa ei enää voi tuntua yllättävältä. Kyse on niin poskettomasta teoksesta, että se ottelee kreikkalaisroomalaista painiaan ihan omassa sarjassaan.

Amerikkalainen Robert Coover (s. 1932) oli minulle uusi tuttavuus. Olen jostakin syystä onnistunut tallomaan kirjallisia polkuja niin, että hän ei ole tullut aiemmin vastaan, vaikka jo vuonna 1966 Cooverin esikoisteos The Origin of the Brunits voitti William Faulkner -palkinnon. Teoksen suomentanut Heikki Karjalainen ja hänen Moebius-kustantamonsa on tehnyt varsinaisen kulttuuriteon kääntäessään ja kustantaessaan tämän teoksen suomeksi. 

Huraa! Huraa! Huraa!

Näin villin, epäkaupallisen, mihinkään kirjalliseen muottiin asettumattoman teoksen on vaikea kuvitella nykypäivänä mahtuvan monenkaan kustantamon julkaisuohjelmaan. Pinokkio Venetsiassa ei ole kirjallinen listahitti, eikä siitä tulla kirjoittamaan blogistaniassa näppäimistöt sauhuten. Sen sijaan koomisen groteskiksi kulttikirjaksi siitä on huomattavan paljon.

Kirjallinen maasto

Heikki Karjalainen toteaa teoksen jälkisanoissa, että Coover mainitaan usein samassa yhteydessä kuin John Barth ja Thomas Pynchon. Jos edellä mainittujen kirjailijoiden tuotantoa edes yhtään tuntee, saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, minkä tyyppinen kirjailija Coover on. Tosin hän on edellisiä vieläkin kokeellisempi ja "hankalampi" tapaus. Erittäin tutustumisen arvoinen kirjailija kaikille niille, joita kiinnostaa ns. postmoderni kirjallisuus.

Karjalainen mainitsee, että Pinokkio Venetsiassa pohjautuu Carlo Collodin kirjoittamaan Pinokkio-tarinaan sekä Thomas Mannin novelliin Kuolema Venetsiassa. Pinokkion tarinaa en itse tunne kuin päällisin puolin ja Mannin romaanin lukemisesta on niin kauan aikaa, että siitä ei ollut mitään hyötyä Cooverin romaania lukiessani. Tämän vuoksi menetin paljon sellaista, jota edellä mainittujen teosten tuntemus olisi avannut. Erinäisiä viittauksia suunnilleen kaikkiin mahdollisiin suuntiin löytyy muutoinkin romaanista runsaasti ja tässä mielessä se onkin varsinainen viittausten bongauksen runsaudensarvi. 

Nukke - aasi - ihminen


Teoksen alussa iäkäs, laajan kirjallisen tuotannon omaava, kaksi Nobelin palkintoa voittanut professori Pinokkio saapuu Venetsiaan viimeistelläkseen viimeisen kirjallisen teoksensa, Mamman, viimeisen luvun.  Ei mene kuin Strömsössä. Tuskin on Pinokkio Venetsiaan saapunut, kun hänen Mammansa varastetaan. 

Pinokkio Venetsiassa on niin kaukana realismista kuin mahdollista. Se ei kuitenkaan ole fantasia, vaan muistuttaa enemmänkin ilkikurista satua, jonka kieli on usein paitsi sukuelinkuvastollisesti superoriginellia, myös niin alapääräävitöntä ylipäätään, että monelle sivulle pitäisi lätkäistä K18 -merkintä. Cooverin romaanille tyypillisiä ovat erinäiset muodonmuutokset ja rajojen hälvenemiset. Pinokkio oli kerran pitkänenäinen nukke, josta tuli aasi, josta tuli emeritusprofessori. Tämä on yksi kehityssuunta pelkistetyssä muodossa ja se mikä menee yhteen suuntaan voi mennä myös toiseen suuntaan niin Pinokkion kuin muidenkin henkilöhahmojen osalta. Elämää ja kuolemaa teoksessa on paljon, eikä ensin mainittu ollenkaan aina pääty jälkimmäiseen. Häilyviä ovat myös eläinten ja ihmisten väliset rajat.

Ymmärtäminen on yliarvostettua


Viime vuotisilla Helsingin kirjamessuilla venäläinen kirjailija Mihail Sishkin totesi, että ymmärtäminen ei ole kirjallisuudesta nauttimisen edellytys (tai niin ainakin häntä tulkitsin). Tähän lohdulliseen ajatukseen turvasin lukiessani Cooverin romaania, sillä sen seurassa minun ymmärryksen rajani olivat jatkuvasti koetuksella ja enimmäkseen olin ihan pihalla. Ensimmäiset parisataa sivua nautin kielellisestä hulluttelusta ja tapahtumallisista temmonvaihteluista, joissa ei ollut minulle useimmiten hyvässä mielessä sen enempää häntää kuin hännänpäätäkään. Karnevalismi, kirkon kritisointi ja Pinokkio juoksivat pururataa pääni sisällä ja tiesin, että miten kovasti sitten yrittäisinkin en saisi niitä kiinni.

Luin Cooverin romaanin sisulla loppuun, vaikka viimeiset parisataa sivua olivatkin aikamoista tuskaa. Teoksen viimeisillä sivuilla siirryttiin yllätyksekseni ihan eri tarinaan, mutta siinä vaiheessa olin jo niin näännyksissä, että en jaksanut alkaa pohtia, mikä tämän tarinan ja sitä edeltävän tarinan välinen yhteys oli vai oliko sitä.

Heikki Karjalainen on tehnyt hurjan työn tämän romaanin suomentamiseksi ja teos on lisäksi varustettu erinomaisella italia-suomi -sanastolla, joka olikin tarpeen, sillä erinäisiä italiankielisiä huudahduksia ja muita lausahduksia teoksessa on kosolti. 

Lopputulema: Pinokkio Venetsiassa vei minua ainakin 6-0. Joka tapauksessa on aivan mahtavaa, että tämä romaani on nyt myös suomalaisten lukijoiden tarjolla. Siitä tulee sellainen olo, että Suomi on tämän suomennoksen myötä vähän vahvemmin kiinni maailmankirjallisuuden liepeissä. Iloitsen myös siitä, että selvisin urakastani ja luulen, että joku toinen Cooverin teos voisi olla minulle Pinokkiota otollisempaa luettavaa. En nyt kuitenkaan ihan hetikohta aio lukea lisää Cooveria, sillä olo on kuin 50 kilometrin kävelijällä joka vastoin odotuksiaan on päässyt maaliin ja nestetiputukseen. Nyt on tuuletusten paikka!


Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa (2016)
559 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Pinocchio in Venice (1991)
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius



lauantai 6. elokuuta 2016

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillon Valkoinen kohina (White noise 1985) alkaa olla jo suorastaan ikoninen teos. Ei taida löytyä listaa, jolta se puuttuisi, kun luetellaan 1900-luvun parhaita teoksia. Se löytyy myös blogini yläpalkissa olevilta ns. 1001-listalta sekä David Bowien 100 parhaan kirjan istalta.


Luin Valkoisen kohinan ensimmäistä kertaa joskus parikymppisenä ja luulen, että suhtauduin siihen melko lailla eri tavalla tuolloin, koska nuoren minäni ja kuoleman välillä oli huomattavasti enemmän vuosia kuin nykyisin. 

Valkoinen kohina on delillomaisen hauska. Tähän hauskuuden lajiin kuuluu, että se ei koskaan ole yksiäänisen hauskaa an sich, vaan hauskaa pitkälti sen vuoksi, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään on loppujen lopuksi melko naurettava laji, jolle voi hellästi nauraa naurua, joka osaksi tekisi mieli vetää takaisin siinä vaiheessa kun muistaa, että kuuluu itsekin tuohon surkuhupaisaan lajiin.



Se ei ole Godot

Sillä ei ole väliä, kuka olet. Olitpa rikas, köyhä, laiha, sininen, vihreä, länsimaalainen, aboriginaali, eronnut, naimaton, leski, onnellinen, onneton, elämänjanoinen tai imperialisti. Se ei ole mikään Beckettin Godot, joka tulee aina huomenna. Se tulee varmasti ja jonain päivänä se tulee tänään. Tulee varmemmin kuin mikään muu. Se on ainoa, joka ei koskaan petä tulemisen lupaustaan. Sen nimi on kuolema ja siitä puhutaan Valkoisessa kohinassa hyvin paljon. Oikeastaan koko ajan ja jos ei siitä, niin siitä, miten sen olemassaolon voisi unohtaa. Tämän vuoksi lieneekin tarpeen varoittaa, että ken ei halua päästää kuolemaa ajatuksiinsa, pysyköön kaukana tästä romaanista. Tosin ei se mitään hyödytä, valkoinen kohina on ympärilläsi joka tapauksessa. Se liikkuu mukanasi kuin pahin takaiainen. Sen ääni joskus niin hiljainen, että saatat epäillä sen olemassaoloa, mutta huoli pois, se ei viereltäsi väisty.

Valkoinen kohina kertoo Hitler-tutkija Jack Gladysistä ja hänen vaimostaan Babettesta, joilla kummallakin on lapsia myös edellisistä liitoistaan ja yhteisenä nimittäjänä kuolemanpelko. Se kertoo niistä tavoista, joilla ihminen pakenee väistämättä lähestyvää kuolemaansa. Se möyrii ja myllertää. Se sekoittaa ironiaa, satiiria ja huumoria tavalla, joka tekee mahdottomaksi tulkita tätä teosta vain jostain tietystä äänilajista käsin. Se avaa ja sulkee avaamansa. Se kiertää avainta niin monta kertaa lukossa, että ovi on samaan aikaan sekä auki että kiinni. Se, miten tätä romaania lukee kertoo luultavasti enemmän lukijasta kuin DeLillon romaanista.


Jättimarketissa me kaikki ollaan niin onnellisia

Jos ihmiset eivät pelkäisi kuolemaa, olisiko meillä ostoskeskuksia ollenkaan? Mihin muuhun kuin kuoleman unohtamiseen noita kuluttamisen jättipalatseja tarvitaan? Eikös vaan ihminen ole silloin ihan hirveän elossa, kun hän juoksee jonkun tietyn tavaran perässä ja päästää mielihalunsa valloilleen, vaikka siihen ei taloudellisesti olisi edes varaa? Miten ihanan pyörryttävä onkaan jättimarketti kaikkine uutuuttaan kiiltävine tavaroineen, joita kukaan ei oikeasti tarvitse, mutta joiden ostaminen saa laiskankin veren kiertämään hetkellisesti nopeammin.

Valkoisessa kohinassa DeLillo kertoo mainitsee professorit, jotka eivät lue muuta kuin muropakkauksia. Miten mainio tapa muropakkausten tutkiminen onkaan välttää ajattelemasta kuolemaa. Jostain syystä ei tunnu kovin mukavalta ajatella, että hypermarketit ja tutkimus olisivat samanarvoisia kuoleman ajattelemisen kieltämistapoja. Onhan tutkimus sentään enemmän. Onko? Kuka niin väittää? Uskaltaako niin väittäjä ajatella väittämänsä loppuun asti? Onhan häntäkin vastassa valkoinen kohina, joka pikselöittää hänen tutkimuksensa.

Koska kuolemaa ei tosiaankaan voi ajatella, pitää keksiä kaikenlaisia viihdykkeitä. Nimenomaan keksiä. Jaa-a, jos on huono mielikuvitus niin sitten menee varmaan .. no aika huonosti. Ryhdistäydytäänpäs nyt vähän esimerkin muodossa. Tilasin IKEAsta muutaman huonekalun, joiden parissa menikin pari päivää mukavasti, kun laskeskelin erilaisia ruuveja, muovi- ja puutappeja, saranoita sun muita kokoamiseen tarvittavia apuvälineitä, käyttelin erinäisiä ruuvimeisseleitä - ristipäällä ja ilman - ja mitä lie vääntökampia. Ihmettelin ja kääntelin ja vääntelin. Sain valmiiksi ja tunsin osaamisen iloa. Haa, minäkin pystyin tähän, mihin olin luullut melko huonosti pystyväni. Kuolema unohtui tuossa puuhassa ajatuksistani kokonaan. DeLillo tosin ei mainitse IKEA:a, koska vuonna 1985, jolloin englanninkielinen Valkoinen kohina ilmestyi IKEA ei vielä ollut maihinnoussut Yhdysvaltoihin. (Tämä on luulo, ei tieto.) 

Niin se käy. Aika lailla mistä tahansa voi tehdä itselleen kohteen, jonka avulla välttää ajattelemasta kuolemaa. DeLillo mainitsee esimerkkinä myös valokuvaamisen. Otetaan siis lato, joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato, jonka jokainen itseään kunnioittava ihmislapsi haluaa ehdottomasti kamerallaan niin sanotusti vangita. Ja mikäs taas unohtui?


Heinrich

Suosikkihenkilöni Valkoisessa kohinassa on teini-ikäinen Heinrich, joka kysyy kysymyksiä, joita odotan DeLillon romaaneista löytäväni. Odotan, koska a) en ole itse älynnyt tulla  niitä kysyneeksi tai b) ne ovat kysymyksiä, joista olen erityisen kiinnostunut. Onneksi on Heinrichin kaltaisia tyyppejä, joilla näitä kysymyksiä riittää. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka seuraava hänen pohdiskelunsa:

Kuka tietää, mitä minä haluan? Kuka tietää, mitä kukaan haluaa tehdä? Kuinka sellaisesta voisi olla varma? Eikö siinä ole loppujen lopuksi kysymys aivojen kemiasta, edestakaisin kulkevista signaaleista, korteksin sähköenergiasta? Mistä ihminen voi tietää, haluaako hän todella tehdä jotain vai onko se vain jokin hermoimpulssi hänen aivoissaan?

Hermoimpulssi aivoissani sai minut siteeramaan edellä olevat lauseet. Mistä voin tietää, miksi niin päätin tehdä? Ajattelin, että Heinrichin kysymykset valaisisivat sitä, mitä olin hänestä kirjoittanut ennen siteerattuja lauseita. Ajatteleminen ei tietenkään tarkoita, ettäkö niin olisi tapahtunut kuin se, joka ajattelee ajattelee.


MasterCard, Visa, American Express

Jos käy ihmissuhdemäihä eli huomaa olevansa ihmissuhteessa ihmisen kanssa, jota rakastaa ja jonka rakastamaksi tulee on kuolema mukana omanlaisenaan kolmantena pyöränä, koska jomman kumman ihmissuhteen osapuolen on kuoltava ensin, jos ei käy niin onnellisesti - kuten harvemmin käy, mutta joskus toki kyllä - että molemmat kuolevat samaan aikaan.

Tämä on asia, joka mietityttää Jackia ja Babettea varsin paljon, sillä kumpikin heistä kuolisi mieluusti ennen kuin toinen. Näin DeLillo summaa heidän keskusteluaan:

[B]abette haluaa lähteä meistä kahdesta ensimmäisenä. Hän kuulostaa melkein innokkaalta. Hän pelkää, että minä kuolen odottamatta, vaivihkaa, häviän yön pimeydessä. Ei niin että Babette ei vaalisi elämää; yksinjääminen häntä pelottaa. Tyhjyys, kosmisen pimeyden tuntu.
MasterCard, Visa, American Express.
Minä sanon Babettelle että haluan kuolla ensin. Olen niin tottunut häneen että tuntisin itseni epätäydelliseksi ilman häntä.

Kyseinen keskustelu on yksi Valkoisen kohinan lempikohtiani, mutta se ei johdu siitä, mitä Babette ja Jack pohdiskelevat. Tarkoitan noita luottokortteja. MasterCard, Visa, American Express Babetten ja Jackin ajatusten välissä on kyllä DeLillolta niin magneettijuovan nerokas veto, että siitä ei kannata sanoa sen enempää.


Muurahaisena keossa

Don Lelillo inspiroi minua oudoilla ja  yllättävillä tavoilla, mutta tämä ei suinkaan ole vain minun kokemukseni. Niin hän tekee monille muillekin. Niin hölmö en sentään ole, että DeLilloa luettuani antautuisin individualistisen hurmion valtaan. Päinvastoin, muutun vähän enemmän muurahaisen kaltaiseksi. Muutun yhdeksi keon asukkaista, kuka meitä toisistaan erottaisi. Kannamme yhä painavammiksi käyviä taakkojamme ja kilpailemme kestävyydessä. Tapa sekin unohtaa, mitä ei haluaisi muistaa.



Don DeLillo: Valkoinen kohina (1986)
358 sivua
Englanninkielinen alkuteos: White noise (1985)
Suomentanut: Helene Kortekallio
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Anne Enright: The Forgotten Waltz (Unohdettu Valssi)

Mitä ihmettä Rauha Räppääjä ja Lennart Lindberg tekee tässä kirjoituksessa? Ja miksi täällä kaikuu Leonard Cohenin ääni?

Nyt on pulma. Myöntäisinkö vai enkö myöntäisi? Jättäisinkö vielä hautumaan ja antaisin Enrightille kolmannen tilaisuuden? On nimittäin niin, että olen lukenut irlantilaiselta Anne Enrightilta kaksi teosta. Tämän nyt kirjoituksen kohteena olevan The Forgotten Waltzin lisäksi romaanin The Gathering (Valvojaiset, Otava 2015). Nämä molemmat ovat olleet sinänsä hienoja, mutta ongelma on juuri tuo sinänsä, joka tarkoittaa, että Enright on kuin armelias hammaslääkäri, joka välttää porallaan iskemästä suoraan hermoon.

The Forgotten Waltz kertoo Ginasta, joka on naimisissa ja rakastuu Seániin, joka hänkin on naimisissa ja pienen tytön isä. Vaikeuksiahan tuollaisesta rakastumisesta seuraa ja niistä vaikeuksista Enright tarinoi taidokkaasti. Ehkä jopa liian taidokkaasti. Niin läheltä. Niin tarkasti. Niin huomioivasti. Niin asioiden kaikki puolet mukaan ottaen. Niin paljon vielä monella muullakin hyvällä tapaa, että on jo suorastaan saavutus olla tästä kirjasta innostumatta.

Ihmisiä ja suhteita

Okei. Aihe ei ole lempiaiheitani. Ihmissuhteet eivät kiinnosta minua yhtään niin paljon kuin olemassaolon mysteerit. No, nyt liioittelin. Tarkemmin ajatellen taisin jopa valehdella. Olin nimittäin juuri muutama päivä sitten palavassa tulessa lukiessani Elena Ferranten Napoli-sarjan kakkososaa (josta postaus myöhemmin) ja mistäs muusta se kertoo kuin juuri ihmissuhteista. No mutta kun Ferrante tekee sen ihan eri tavalla. Kinaan itseni kanssa ja olen oikeassa ja samalla kohtuuton.

Kenties kyvyttömyydessäni nauttia The Forgotten Waltzista on kyse ns. Ester-traumasta, joka alkaa vaikuttaa siinä määrin vakavalta taudilta, että kohta voi varmaan puhua jo syndroomasta. Se lankesi päälleni luettuani Lena Anderssonin kiitetyn, rakastetun, palkitun ja koko kirjallisen Ruotsin hurmanneen teoksen Egenmäktigt förfarande, jossa Andersson hupailee onnettomasti rakastuneen Esterin henkilöhahmolla. Paitsi että minua ei naurattanut. Teoksesta puuttui sen tyyppinen ilakoiva ote, joka löytyy vaikkapa Rauha Räppääjän suusta, kun hän ehdottaa Lennart Lindbergille, että he menisivät katsomaan ihmissuhde-elokuvaa. Joka tapauksessa Gina ei onneksi ole Esterin kaltainen roikkuja ja hän saakin paljon enemmän vastarakkautta kuin Ester-parka tai siltä se ainakin vaikuttaa. Romaani on kerrottu pelkästään Ginan näkökulmasta, joten mistä sitä tietää, mitä Seán mielessään ajattelee. Ainakin hän on huomattavasti aikaansaavampi kuin Lennart Lindberg.

Enrightin romaani palkittiin Man Bookerilla, josta loogisesti seuraa, että sen on "pakko" olla suhteellisen laadukas. Yhtä loogisesti Man Booker-palkinnosta seuraa kuitenkin myös se, että se ei ole tae sille, että romaani nousisi omien suosikkieni joukkoon. Asiaa mutkistaa, että kumpikin lukemani Enrightin romaani on julkaistu Otavan kirjasarjassa, joka on varsin laadukas sarja. Vian on siis pakko olla minussa. Uskonkin vilpittömästi , että The Forgotten Waltz on romaani, josta moni pitäisi - ainakin enemmän kuin minä.

Varastettu katse puutarhassa

Ginan siskon puutarhassa se tapahtuu. Katseet kohtaavat ja jotakin alkaa - ei vielä silloin käytännön tasolla, mutta alkaa kuitenkin alku, jolle se myöhempi on jatkoa. Voisin olla tästä katseesta innoissani. Se voisi (huom! taas konditionaalimuoto) kohottaa korkeuksiin, kuten teki Ninan ja Luken ensikatse Sadie Jonesin romaanissa Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015). Ginan ja Seánin välinen katse jää kuitenkin katseeksi katseiden joukkoon. Siitä lukiessa ei tule kuuma, eikä kylmä, eikä piinavan suloinen väristys.

The Forgotten Waltz on hyvin realistinen ihmissuhdekuvaus. Niin kuin Ginalle ja Seánille, on tapahtunut sadoille ja tuhansille ihmisille ja tapahtuu jatkuvasti. Ja sitten on vielä se lapsi, kuten oikeassakin elämässä usein on. Se joka jää väliin ja kulkee kahden kodin väliä. Asioita mutkistaa, että Seánin tytär kärsii kummista oireista jo lapsena ja tarvitsee sen vuoksi erityistä huomiota.

Otsikkobongailua

Enright käyttää kirjassaan otsikkoina musiikkikappaleiden nimiä. Ihan kaikkia en tunnistanut tai en ollut niiden alkuperästä varma, mutta suuri osa niistä oli minullekin tuttuja. Elvis Presley itkee kappelissa (Crying in the Chapel), Guns N' Roses ja Bob Dylan hakkaavat kilpaa taivaan ovea (Knockin on Heavens Door), Leonard Cohen esittää tanssipyynnön (Dance me to the end of love) ja Carole Kingiä mietityttää, että mitenköhän rakkauden laita on huomenna (Will you love me tomorrow).  Annan parhaat pisteet Leonard Cohenille, koska hänen äänensä karheus ja herran itsensä charmi sopivat parhaiten Enrightin kirjan tyyliin. Otsikointi sinänsä kyllä herätti minussa samansukuisen hämmennysreaktion kuin Tommi Kinnusen otsikointi Lopotissa.

Enright vaikuttaa olevan kirjailija, jota erinäisten kirjallisuuskilpailujen tuomarit rakastavat.  Man Bookerin lisäksi hän on voittanut mm. irlantilaisen kirjallisuuden Rooney-palkinnon, Encord-palkinnon ja hänen romaaninsa on valittu Irlannin vuoden kirjaksi. Lisäksi useampikin hänen kirjoistaan on ollut Baileys-palkintoehdokkaana. Jään miettimään tätä ja lainaan kirjoitukseni lopuksi kirjan välistä löytynyttä post it -lappua, jossa lukee: It is a real relationship with real feelings. Pitää paikkansa.


The Forgotten Waltzin vastaanotosta muissa blogeissa:

Sinisen linnan kirjaston Maria haluaisi lukea Enrightin romaanin uudestaan
Maailmankirjat -blogista löytyy teosta monipuolisesti käsittelevä arvio
Lukimo Lumo -blogissa löydettiin yhteyksiä Enrightin ja Paulo Coelhon välillä (hmm. tämä
selittääkin jo paljon omia nuiviksi jääneitä tunnelmiani)
Ainakin 52 kirjaa -blogin Anu tykkäsi ihmetellä lukemaansa, mutta kirja ei noussut hänen lempparikseen
Mustikkakummun Anna toteaa pitäneensä Valvojaisista Unohdettua valssia enemmän


PS. Fiilikset oli lukemisen jälkeen aika lailla samat (syyt tosin eri) kuin käy ilmi kirjan kansikuvasta


Anne Enright: The Forgotten Waltz
(suom. Unohdettu valssi, suomentaja Tarja Kontro, Otava)
230 sivua
Kustantaja: Vintage