lauantai 31. toukokuuta 2014

Kesä ilman miehiä -projekti


Yllä kuvassa Kesä ilman miehiä -projektini osanottajat. Naisellisen epäloogisesti ja hyvin intuitiivisesti valikoin hyllystäni nämä kirjat luettavaksi nyt kesällä. Selasin romaanin olen lukenut jo kerran aikaisemmin, mutta silloin lukeminen venyi viikkojen mittaiseksi, joten otan nyt kesällä uusiksi.

Jennifer Clementin tapasin pikaisesti Maailma kylässä -festareilla ja kirjan etulehdeltä löytyy hänen best wishes -toivotuksensa. Meg Wolitzer on ihan uusi tuttavuus, hänet otan mukaan lomamatkalle. To Kill a Mockingbird on ollut lukulistallani jo reilut 10 vuotta, joten eiköhän jo olisi aika.

Maggie O'Farrellin teos ilmestyy syksyllä suomeksi. Hänen kirjoitustapaansa minut ihastutti The Hand that first held mine. Jennifer Egan on uusimpia suosikkikirjailijoitani ja häneltä olen lukenut aiemmin Sydäntronin sekä teokset A Visit from the Goon Squad ja Look at me. Varsin huippuja kaikki kolme.

Barbara Kingsolverin lukeminen vähän jännittää jo etukäteen, koska hän kirjoittaa aika vaikeaa tekstiä. Aiemmin olen lukenut häneltä teoksen the Lacuna, josta en oikein saanut otetta. Vika kyllä oli lukijassa, ei teoksessa. Eleanor Cattorin The Luminaries ja Julie Orringerin The Invisible bridge edustavat kesän paksukaisia. Ohukaisen roolissa on Toni Morrisonin Home.

Julia Alvarez on kuubalainen feministikirjailija, jonka teos How the Garcia girls lost their accents tulee olemaan ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Myös Tessa Hadley on minulle uusi kirjailijanimi. Sokerina pohjalla on Aminatta Fornan uusin teos The Hired Man. Häneltä olen lukenut aiemmin teokset Ancestor Stones ja The Memory of Love, joista varsinkin jälkimmäinen kuuluu teoksiin, jotka kaikessa kristallinkirkkaudessaan eivät unohdu edes tällaisen vähän huonomuistisemmankaan ihmisen päästä.

En osaa yhtään arvioida, miten projektini käy, mutta nyt olisi tosiaan yritys keskittyä vähän enempi oman hyllyn kirjoihin. Kirjastosta pari teosta on tulollaan ja kevät vaihtuu virallisesti kesäksi Varistytön seurassa.

torstai 29. toukokuuta 2014

Kiitos Maya Angelou

Yksi rakkaimmista on lähtenyt tästä maailmasta, mutta sydämissä hän elää ikuisesti. Kiitos Maya!

Still I Rise

Maya Angelou1928 - 2014
You may write me down in history
With your bitter, twisted lies,
You may trod me in the very dirt
But still, like dust, I’ll rise.

Does my sassiness upset you?
Why are you beset with gloom?
‘Cause I walk like I’ve got oil wells
Pumping in my living room.

Just like moons and like suns,
With the certainty of tides,
Just like hopes springing high,
Still I’ll rise.

Did you want to see me broken?
Bowed head and lowered eyes?
Shoulders falling down like teardrops,
Weakened by my soulful cries?

Does my haughtiness offend you?
Don’t you take it awful hard
‘Cause I laugh like I’ve got gold mines
Diggin’ in my own backyard.

You may shoot me with your words,
You may cut me with your eyes,
You may kill me with your hatefulness,
But still, like air, I’ll rise.

Does my sexiness upset you?
Does it come as a surprise
That I dance like I’ve got diamonds
At the meeting of my thighs?

Out of the huts of history’s shame
I rise
Up from a past that’s rooted in pain
I rise
I’m a black ocean, leaping and wide,
Welling and swelling I bear in the tide.

Leaving behind nights of terror and fear
I rise
Into a daybreak that’s wondrously clear
I rise
Bringing the gifts that my ancestors gave,
I am the dream and the hope of the slave.
I rise
I rise
I rise.

Lähde: http://www.poets.org/poetsorg/poem/still-i-rise

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma)



Bravo!

Encore!

The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma) on Siri Hustvedtin tähän astisista teoksista ehdottomasti paras, älykkäin ja otsikkonsa mukaisesti säihkyvin. Jumankekka, että on hienoa lukea kirjallisuutta, joka aiheuttaa älyllistä pyörrytystä ja panee liikkeeseen joka ikisen aivosolun.

Siri Hustvedt ei kuulu kirjailijoihin, jota kohtaan kokisin mitään erityisiä tunnesiteitä, joten minun oli helppo lähteä lukemaan Säihkyvää maailmaa ilman ennakko-odotuksia. Etukäteen olin kuullut tästä teoksesta enimmäkseen negatiivisia kommentteja. Olin törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan Säihkyvä maailma on ylimielinen ja akateeminen. Ylimielisyyttä en siitä löytynyt. Ei voitane syyttää ihmistä, edes naiskirjailijaa, siitä, että hänen älynsä operoi korkealla tasolla. Teoksen akateemisella vaikutelmalla varmaankin viitataan siihen, että Hustvedt mainitsee monia filosofeja ja teoreetikkoja ja käyttää teoksessaan alaviitteitä. Säihkyvän maailman ymmärtäminen ja siitä nauttiminen ei kuitenkaan edellytä näiden ajattelijoiden teosten tuntemista. Alaviitteet taas ovat hyödyllisiä ja niiden avulla saa tarvittavan tiedon Hustvedtin mainitsemien teoreetikkojen kirjoituksista.

Rakenne ja elämänkerrallisuus

Säihkyvä maailma on kuvitteellisen professori I. V. Hessin kirjoittama elämäkerta taiteilijasta nimeltä Harriet Burden, josta ystävien kesken käytetään nimeä Harry. Teos sisältää elämäkertojen tapaan tekijän, Hessin, esipuheen, jossa hän kertoo, miten elämäkerta on syntynyt. Itse teos muodostuu Harryn päiväkirjamerkinnöistä, hänen perheenjäsentensä, tuttaviensa ja taidekriitikoiden kirjoituksista sekä muutamista Hessin tekemistä haastatteluista. Harry esitellään lukijalle paitsi itsenään, myös vuoropuhelussa hänen käyttämiensä kolmen taiteellisen naamion - Anton Tishin, Pineas Q. Eldridgen  ja Runen - kautta. Naamiot ovat henkilöitä, joiden nimissä Harryn töitä esitellään taidenäyttelyissä.

Hessin luoma elämäkerta on samalla Siri Hustvedtin romaani, joka lainaa nimensä Margaret Cavendishin samannimisestä romaanista. Newcastlen herttuatar Margaret Cavendish (1623-1673) oli kirjailija ja filosofi, jonka teosta The Blazing World (1666) on pidetty ensimmäisen science fiction -romaanina. Cavendish uhmasi monia aikansa normeja ja hänellä oli mm. tapana pukeutua miesten asusteisiin. Muistikirjassaan Harry kuvaa ristiinpukeutumista Cavendishin keinoksi astua osaksi miesten maailmaa. Käyttämiensa naamioiden kautta Harry esittäytyy taidemaailmassa Cavendishin jalanjäljissä.

Hustvedtin teoksen fragmentaarinen luonne korostaa elämän asettumattomuutta elämänkerraksi kauniisti ja yhtenäisesti minkään kehysten sisään. Luokitteleminen voi tehdä ymmärtämisen helpommaksi, mutta se on luonteeltaan aina väkivaltaista. Elämä ja taide muistuttavat siinä suhteessa toisiaan, että ne eivät suostu rajautumaan, vaan kurkottavat aina kohti moninaisia viitekehyksiä. "We live inside our categories [...] and we believe in them, but they often get scrambled."  

Taideteoksen vastaanotto  

Taidetoksen vastaanottoon liittyvät kysymykset kuuluvat lempiaiheisiini. Hyvin harvoin olen tilanteessa, jossa alan lukea teosta tietämättä siitä tai sen tekijästä yhtään mitään ennakolta. Yleensä on olemassa jo valmiiksi jonkinlainen lukemisen lähtökonteksti. Nämä usein suurelta osin tiedostamattomat ennakkokäsitykset vaikuttavat teoksen vastaanottoon, mutta millä tavalla tämä prosessi tapahtuu, siihen on hankalaa, ellei suorastaan mahdotonta päästä käsiksi. Mielenkiintoista onkin, että Säihkyvä maailma vaikuttaisi tuottaneen suurimman pettymyksen niille lukijoille, joiden lukuodotusta määritti Hustvedtin aiempien romaanien pohjalta syntynyt näkemys hustvedtiläisestä romaanista. Näihin odotuksiin Säihkyvä maailma ei vastaa.

Hustvedt tutkii romaanissaan taideteoksen vastaanottoon vaikuttavia tekijöitä, erityisesti tekijän sukupuolta. Säihkyvä maailma on vimmattu polemiikki niitä taidemaailman käytäntöjä vastaan, joilla on tapana pitää miestaiteilijoita oikeina taiteilijoina, kun taas naistaiteilijat saavat tilaa vain erityistapauksissa. Taiteilijan sukupuoli on mies. Naispuoliset taiteilijat ovat naistaiteilijoita.

Hustvedt käyttää elävän elämän esimerkkejä todistusaineistona naiskirjailijoiden kohtelusta. Hän nostaa esiin Alice Sheldonin, joka tuli tunnetuksi nimellä James Tiptree ja jonka scifi-romaanit ovat tunnettuja maskuliinisuudestaan. Kun Sheldon kirjoitti kynänimellä Raccoona Sheldon eivät hänen teoksensa saaneet vastaavaa huomiota. Hustvedt viittaa myös Philip Goldbergin kuuluisaan vuonna 1968 tekemään tutkimukseen, jossa opiskelijat arvioivat keskenään identtisiä esseekirjoituksia. Goldbergin tutkimus osoitti, että kun koehenkilöt luulivat esseen olevan miehen kirjoittama, pitivät he sitä parempana kun aivan vastaavaa tekstiä, jonka kirjoittajan kerrottiin olevan nainen. Näillä ja vastaavilla tosielämän henkilöihin perustuvilla esimerkeillä on mielestäni myös Hustvedtin taiteen sukupuolittuneisuuteen liittyviä näkemyksiä puolustava funktio. Hustvedt ikään kuin varustautuu jo valmiiksi niitä kriitikkoja varten, jotka pitävät Hustvedtin Harryn kautta esiintuomaa näkemystä miestaitaiteilijoiden suosimisesta liioitteluna.

Harryn taiteellinen projekti, jolle hän antaa nimeksi Naamioita (Maskings) on tutkielma sukupuolen vaikutuksesta taiteen vastaanottoon. Projekti lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan taiteilijan tärkein ominaisuus on penis. Fiktiivinen elämäkerturi I.V. Hess lainaa teoksen alkuun Harryn salanimellä Richard Brickmann kirjoittamaa artikkelia, jossa miehen anatomia tekee taiteilijan. "All intellectual and artistic endeavours, even jokes, ironies, and parodies, fare better in the mind of the crowd when the crowd knows that somewhere behind the great work or the great spoof it can locate a cock and a pair of balls."

Anton Tish on nuori nero, hänen kauttaan Harry tutustuu falliseen puoleensa, josta kertoo jo Tishin nimissä pidetyn taidenäyttelyn nimikin. The History of Western Art viittaa taidehistorian vahvasti miehiseen perinteeseen. Harryn toinen naamio, Pineas Q. Eldridge, on homoseksuaali ja tummaihoinen. Pineas kuuluu kahteen vähemmistöön ja hänen nimissään Harry pitää näyttelyn nimeltä The Suffocation Rooms. Tämän ihmislaboratiomaisen näyttelyn avulla Harry tutkii niitä näyttelyn nimen mukaisesti tukahduttavia ja alistavia konventioita, jotka tekevät jaotteluja valkoisiin ja mustiin, homo- ja heteroseksuaaleihin. Pineasin nimissä pidetyn näyttelyn kautta Harry pääsee käsiksi hänessä olevaan feminiiniseen ja lapsenkaltaiseen. Taidekriitikolle The Suffocation Rooms on ensisijaisesti homotaidetta, joka on erinomainen esimerkki siitä, miten taide tulkitaan sen (tässä tapauksessa oletetusta) tekijästä, ei itse taideteoksesta käsin. Rune on Harryn käyttämistä naamioista ristiriitaisin. Palavasieluinen nuori mies, jonka suurin taideteos on hän itse.

Päiväkirjassaan Harry kysyy: Miksi ihmiset näkevät, mitä he näkevät? Taideteoksillaan Harry haluaa osoittaa, että taideteoksen objektiivinen näkeminen/tulkinta on mahdotonta. Taideteoksen kokemista hämärtävät toisaalta teoksen tekijään liittyvät enemmän tai vähemmän tiedostetut odotukset. Toisaalta taas jokainen taideteoksen vastaanottaja on myös omien kontekstiensä ympäröimä, eikä taideteoksen kokeminen niistä irrallaan ole mahdollista.

Naistaiteilijalle jo taiteilijaksi ryhtyminen on ollut miestaitelijaa huomattavasti monimutkaisempaa. Hustvedt kuvaa, miten Harry eli pitkään galleristina toimineen miehensä Felixin ehdoilla. Muistikirjassaan hän toteaakin osuvasti vaimona olemisen olleen ensisijaista taiteilijuuteen nähden. "Wife outweighed artist." Harryn kautta Hustvedt nostaa esiin naistaiteilijan aseman myös yleisemmällä tasolla. Itse mietin lukiessani mm. Fredrika Runebergiä, joka toisella kädellä kirjoitti ja toisella sekoitti puuroa. Taiteen tekeminen vaatii tilaa (huoneen, sanoisi Virginia) - tilaa, jonka miestaiteilijat ovat osanneet ottaa erityisen hyvin ja josta naistaiteilijoiden on pitänyt taistella ja kamppailla.

Identiteetti

Se, mikä Säihkyvässä maailmassa saa minut ihan erityisesti kipinöimään, on Hustvedtin tapa kuvata Harryn yritystä päästä selville omasta identiteetistään. Identiteettikuvauksena tämä teos on niin huima, että välillä lukiessani muistan tuskin hengittää. Huokailen syvään saadakseni lisähappea. Taivas sentään Hustvedt, miten nero oletkaan.

Yksi Hustvedtin identiteettitarkastelun pohjalla olevista teorioista on Judith Butlerin näkemys identiteetistä tekemisenä. Butlerin mukaan identiteetti on performatiivinen, se muodostuu tekojen kautta. Tämä näkemys representoituu Hustvedtin romaanissa Harryn käyttämien naamioiden kautta. Harry muuttuu sen mukaan minkä naamion kautta hänen taideteoksensa esitetään. Samalla Harryn ja hänen naamionsa välillä oleva ero toimii tekijänä, jonka kautta Harryn on mahdollista löytää itsestään sellaisia uusia puolia, joihin hän ei muutoin pääsisi käsiksi.

Harryn identiteettietsinnän kannalta Rune on naamioista merkittävin. Lähtiessään naamioleikkiin Runen kanssa, Harry joutuu näkemään itsestään puolia, joita hän ei haluaisi nähdä. Kauhistuttavinta on, että Rune on aidompi Harry kuin Harry itse. Siinä missä naamio ensinäkemältä peittää, se itse asiassa paljastaa. V.I. Hess mainitsee Säihkyvän maailman esipuheessa taidektiirikko Rosemary Lernerin, joka on kirjoittamassa kirjaa Harriet Burdenista. Teoksen sisältä löytyy Lernerin kirjoitus, jossa tämä kuvaa naamioiden paljastavan eri puolia Harryn mielikuvituksesta. Naamoiden paljastava luonne tulee esiin myös Hustvedtin Oscar Wilde -sitaatissa: "Man is least himself when he talks in his own person. Give him a mask, and he will tell you the truth." Naamiot toimivat siten Säihkyvässä maailmassa Harryn taideteosten esille tulon välineinä sekä narratiivina siitä, mikä ja kuka Harry on. Itse asiassa koko Hustvedtin romaani on naamioista koostuva naamio, joka tuo esiin Hustvedtin itsensä ajatusmaailman. Kun Harry kuvaa taiteellisia pyrkimyksiään eikö hän samalla kuvaa sitä, miten Hustvedt toimii teoksen kirjoittajana. "Her [Harry's] idea was [...] to investigate [...] how we all create what we see, in order to force people to examine their own modes of looking, and to dismantle their smug associations."

Naamioiden käyttö ei Säihkyvässä maailmassa kuitenkaan rajoitu pelkästään Harryn taiteellisiin naamioihin, vaan Harry naamioi itsensä myös taidekriitikoksi ja tästä positiosta käsin hän arvostelee Siri Hustvedtiä, jota hän kutsuu "vaikeaselkoiseksi romaanikirjoittajaksi ja esseistiksi". Naamioiden kautta muodostuu siten eräänlainen ympyrä, jossa Hustvedtin luoma romaanihenkilö Harry esiintymällä Richard Brickmanina, määrittelee teoksen kirjoittajan, Hustvedtin. Näin Hustvedt saa myös etulyöntiaseman suhteessa niihin oikean elämän mahdollisiin kriitikoihin, jotka saattaisivat pitää Hustvedtin teosta liian vaikeaselkoisena.

Säihkyvässä maailmassa Hustvedt osoittaa, että ihminen on samanaikaisesti monta ja että hänen eri puolensa ovat ristiriidassa keskenään. Ihminen yhtenä ja kokonaisena, mukaanlukien yhtensä sukupuolena, on identiteettiharha, jonka Hustvedt syöksee liikkeeseen. Ihmisen hallinnasta taistelevat yhtäaikaisesti monet eri puolet. "Polyphony is the only route to understanding. Hermaphroditic polyphony."

Harryn tavassa etsiä vastausta kysymykseen, kuka hän on, korostuu muistamisen tarinaluonne. Kerromme itsellemme itsestämme tarinoita, mutta emme voi tietää, missä määrin tarinamme ovat totta. On hyvin mahdollista, että kerromme itsellemme väärää tarinaa. "I mean, we know so little about ourselves it's shocking. We tell ourselves a story and we go along believing in it, and then, it turns out, it's the wrong story, which means we've lived the wrong life." Tämän miettiminen avaa huikaisevia kuiluja tapaamme tulkita itseämme. Kuka on se minä, jota kutsun minäksi? Mitä minä tiedän minästäni ja mitä luulen tietäväni. Mistä voin tietää, onko tietämiselläni totuusarvoa? Ihmiset ovat peilejä toinen toisilleen, me luomme itseämme heijastusten kautta.

Identiteetin hahmottamisen kannalta keskeistä on myös se, miten muistamme elämämme, kun katsomme sitä taaksepäin. Jokainen muistaminen asettaa identiteetin liikkeeseen ja muistot kirjoittuvat eri tavoin sen myötä, milloin muistaminen tapahtuu. Esimerkiksi lapsuutemme on erilainen, kun ajattelemme sitä taakse päin 20- tai 40-vuotiaana, koska muistipääoman kertyminen muuttaa tulkintojamme. Kertomus itsestämme rakentuu vahvoja tunnelatauksia sisältävien muistojen varaan. "Accumulated experience always alters perception of the past." Harry muistuttaa meitä myös siitä, että elämämme ensimmäiset, usein myöhemmän kehityksen kannalta erityisen ratkaisevina pidetyt vuodet, ovat meidän muistimme ulottumattomissa.

Säihkyvä maailma on täynnä viittauksia, filosofiaa ja naamioita. Se on pariisinpyörä, joka ei lakkaa kysymästä ja kutomasta yhteyksiä. Niin muotonsa kuin tematiikkansakin kautta Hustvedt asettuu tukemaan Harryn näkemystä polyfoniasta ainoana mahdollisena ymmärryksen tapana. Minulle Hustvedtin teksti on peili, joka näyttää minulle vilahduksen omista naamioistani. Kaikki näkemäni ei ole mukavaa, eikä sen pidäkään olla. 

Tärkeintä on olla itsensä, mitä ikinä se sitten itse kullekin tarkoittaa. Tärkeää on myös noudattaa Harryn neuvoja.  "Fight for yourself. Don't let anybody push you around. You hear me?"


Siri Hustvedt: The Blazing World
Suom. Säihkyvä maailma (Otava)


perjantai 23. toukokuuta 2014

Tendai Huchu: The Hairdresser of Harare

Kesätervehdys täältä kesäparvekkeen kesäsohvalta. Nyt lähdetään Zimbabween Tendai Huchun seurassa.

Vähän Mma Ramotswea ja hippunen Kigalin kakkukauppaa yhdistettynä uuteen vahvaan afrikkalaiseen kertojanääneen. Pyöräytetään tehosekoittimessa ja tuloksena on ihan pirun nautittavaa afrikkalaista nykykirjallisuutta. Tendai Huchun romaanissa 'The Hairdresser of Harare' (2013) on keveyttä, iloa ja kerrassaan mainiota kerrontaa, josta purskahtelevat tummemmat sävyt: ennakkoluuloisuus ja epäoikeudenmukaisuus. Huchun romaani on erittäin viihdyttävä, mutta samoin kuin hyvä komiikka kantaa se mukanaan tragedian mustia ja teräviä siemeniä. 

'Hararen kampaajaa' voisi verrata junamatkaan. Penkissä on hyvä istua, ei ole liian kylmä tai kuuma ja eväätkin ovat maistuvia ja niitä on riittävästi. Juna kiitää halki maiseman ja vallalla on jouheva matkanteon meininki. Etukäteen ei voi tietää, mille asemalle seuraavaksi saavutaan, mutta asema aseman jälkeen osoittautuu oivalliseksi pysähdyspaikaksi. Vasta ihan loppumatkasta juna syöksyy pimeään tunnelin, mutta siitä matkaaja ei voi etukäteen tietää mitään ja siitä en sen enempää aio kertoa.

Huchu esittelee meille Vimpain, armottoman hyvän kampaajan, ihan parhaan koko Hararessa. Ainakin siihen asti, kun kampaamoon palkataan Dumisani eli tuttavallisemmin Dumi , joka on niitä miehiä, joille onnistuu kaikki. Vimbain menestyksen salaisuus on ollut se, että hän on saanut asiakkaansa tuntemaan itsensä valkoisiksi, kokemaan valkoisuuden mielentilana. Hän jää kuitenkin pian Dumin varjoon, jonka ihmeellisimmätkin ideat, kuten naiskondomien jakaminen asikkaille, saavat kampaamonpitäjän siunauksen.

Huchu ei kuvaa nälänhätää eikä sisällissotia, eikä hän tuota kurjuuden estetiikkaa. Kaiken lisäksi Huchu kirjoittaa kuin nainen. Oloni oli kovin hämmentynyt, kun lukiessani tajusin, että hän onkin mies. Olen elämäni aikana tuntenut yhden Tendain ja koska hän oli nainen, automaattisesti ajattelin Huchunkin olevan. Huchu kuvaa lisäksi aiheita, mm. tamponeja ja sokeripakettikauppaa, jotka harvemmin kiinnostavat mieskirjailijoita. Hän kuvaa Vimbain tunne-elämää tavalla, joka sai minut kiintymään vahvasti tähän hararelaiseen yksinhuoltajaäitiin. Suremaan hänen surujaan ja kokemaan iloa hänen onnistumisistaan.  

Vimbai on nainen, joka ei anna vastoinkäymisten lannistaa itseään. Dumin menestys kuitenkin herättää hänessä kateutta. Kukapa meistä ei olisi törmännyt ihmiseen, jolta asiat tuntuvat luonnistuvan ihan tuosta vaan. Silloin sitä saattaa joutua tilanteeseen, jossa haluaisi kiskaista kultalusikan heidän suustaan. Sympatisoin Vimbaita ja olin suorastaan vihainen, kun hänkin lankesi Dumin viehätysvoiman edessä. Herra täydellinen meni vielä voittamaan puolelleen Vimbain tyttärenkin. Argh! Hälytyskellot alkoivat kilkattaa päässäni ja teki mieli huutaa Vimbaille, että älä uskoa sitä liero-Dumia. 

'Hararen kampaaja' ei kuitenkaan ole mikään tavanomainen rakkaustarina, kuten saattaisi odottaa. Tästä huolimatta siinä on kyse rakkaudesta mitä suurimmassa määrin. Hälytyskelloni kuitenkin soittivat aivan väärää biisiä ja teoksen edetessä Dumista paljastuikin aivan uusia puolia.

Huchun yhteiskuntakuvaus on hyvin todentuntuista. Elämä ei ole ongelmatonta ja rahapula sekä puute peruselintarvikkeista on välillä huutavaa, mutta se ei tarkoita, etteikö useimpien zimbabwelaisten elämän perusvire siitä huolimatta olisi myönteinen. Huchu ei kirjoita kauhistelunarratiivia, mutta hän ei myöskään peittele yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän tuo esiin esimerkiksi lapsiin kohdistuvat pahoinpitelyt kertomalla, miten Vimbai haluaa kylvettää joka ilta tyttärensä tutkiakseen merkkejä mahdollisesta pahoinpitelystä päiväkodissa. Samalla Huchu luo kuvaa modernista, yhteiskunnallisesti valveutuneesta naisesta, jonka elämä monissa asioissa ei juurikaan eroa länsimaisen naisen elämästä.

Epätoivoiset elämäntilanteet toki synnyttävät epätoivoisia tekoja, joista mieleenpainuvin esimerkki 'Hararen kampaajassa' liittyy haudanryöstäjiin. Tarinan kertojana toimiva Vimbai kuvaa veljensä Robertin hautajaisia: "I laid the flowers on the grave, then remembered I had to break the stalks otherwise they would just be stolen and re-sold. Grave robbers worked shifts here too. A funeral had been turned into an exercise to prevent theft. On the day of the burial, before we had lowered him down, men stepped forward to bash the coffin and scar it so it would be of no value for anyone who might be thinking of digging it up and selling it." Elämä kuitenkin kulkee kulkuaan ja hiukset kasvavat ja niitä pitää leikata ja muotoilla. Juuri tietty raskaistakin kokemuksista nouseva keveys ja toivo toivat mieleeni Gaile Parkinin 'Kigalin kakkukaupan' ja sen päähenkilön Angelin.

'Hararen kampaajan' tärkein teema, homoseksuaalisuus ja homoseksuaalien asema Zimbabwessa, nousee esiin vähitellen teoksen kuluessa. Huchu tarjoaa ensin hyvin pieniä ja epämääräisiä vihjeitä Dumin homoudesta, mutta teoksen edetessä ne voimistuvat. Lukijana päädyn tilanteeseen, jossa tiedän Dumista enemmän kuin Vimbai, jolle homoseksuaalisuus on jo käsitteenä niin kaukana hänen elämänpiiristään, että hän ei osaa tulkita Dumin käytöksen antamia vihjeitä.

Huchu kuvaa jumalanpalvelusta, jossa pappi kysyy: Brothers and sisters, don't you see the signs in front of your eyes? Papin kysymys on suunnattu sekä teoksen sisäisesti hänen seurakunnalleen ja Vimbaille, mutta se voidaan nähdä myös lukijalle osoitettuna kysymyksenä ja vihjeenä. Pappi vertaa maailman tilaa Sodomaan ja Gomorraan sekä kutsuu homoseksuaaleja pervertikoiksi, jotka pitäisi polttaa. Papin puheessa kaikuvat Zimbabwen presidentin, Robert Mugaben sanat. Kun Mugabe vuonna 1995 kommentoi zimbabwelaisen lesbojen ja homojen oikeuksia ajavan järjestön näyttelyständiä Hararen kirjamessuilla hän totesi: "I find it extremely outrageous and repugnant to my human conscience that such immoral and repulsive organizations, like those of homosexuals, who offend both against the law of nature and the morals of religious beliefs espoused by our society, should have any advocates in our midst and elsewhere in the world."* Pari viikkoa tämän jälkeen Mugabe julisti homoseksuaalisuuden loukkaavan ihmisyyttä ja Zimbabwen perinteisiä arvoja sekä kehotti pidättämään homot ja lesbot sekä raportoimaan heistä poliisille.

Mugaben politiikan kontekstissä Huchun teos on suorastaan vallankumouksellinen. Voi vain kuvitella, mitä tämä romaani merkitsee zimbabwelaisille homoseksuaaleille. Huchun rohkeus ja homoseksuaalisuuden avoin puolustaminen tarkoittavat myös, että hän ei voi palata kotimaahansa vielä moniin vuosiin. Googlettaessani huomasin lisäksi, että Huchusta kertova englanninkielinen wikipedian sivu on poistettu. Väkisinkin herää kysymys, mistä tämä sivun poistaminen johtuu.

'Hararen kampaajan' alkupuolella on kohtaus, jossa zimbabwelainen naisministeri tulee kampaamoon ja haluaa Dumin laittavan hiuksensa. Hänellä on päässään afrikkalainen huivi, jossa on Robert Mugaben kuva. Dumi ei ainoastaan tee ministerille lettejä, vaan haluaa viedä stailauksen vielä askeleen pitemmälle. Tätä varten hän leikkaa huivin kahtia keskeltä Mugaben naamaa. Tämä metafora on niin vahva ja katarttinen, että huh, huh ja vielä muutaman kerran huh.  

Huchu asettaa minut tukalaan tilanteeseen, kun Vimbai, josta niin kovasti pidän kammoksuu Dumin paljastumista homoseksuaaliksi. Taas tekee mieli huutaa. Vimbai, sinä senkin hölmö, et voi olla noin ennakkoluuloinen.  Kun alussa mainitsemani juna on ajanut tunneliin, tulee huivin leikkaamisesta vielä painavampi ja tärkeämpi kuva. Suorastaan elintärkeä. Tendai Huchu, olet rohkea mies. Sinulla on Martin Luther Kingin unelma, jonka 'Hararen kampaajassa' kirjoitat uudelleen tavalla, joka jää resonoimaan lukijan mieleen hvyin pitkäksi aikaa.


* Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/LGBT_rights_in_Zimbabwe

tiistai 20. toukokuuta 2014

Claire Castillon: Kuplissa + pohdintaa novellista


Claire Castillon tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten novellikokoelmastaan 'Äidin pikku pyöveli' (2007) (Insecte, 2006), joka on myös hänen läpimurtoteoksensa kansainvälisillä markkinoilla ja ensimmäinen Castillonin kirjoittamista novellikokoelmista. 'Äidin pikku pyöveli' on raju ja tabuja ravisteleva teos. 'Kuplissa' (2012) (Les bulles, 2010) Castillon jatkaa todellisuuden rujompien puolien kuvausta. Teos sisältää 167 sivulla 38 pientä tarinaa/novellia. "Iik, kamalaa, en tykkää lukea novelleja", huudahtaa ehkä joku. "Maltahan hetki", vastaan minä. Tämän bloggauksen lopussa esitän yleisempää pohdiskelua novellistiikasta.

'Kuplissa' novellit ovat nopeita leikkauksia ihmisten elämästä. Kurkistuksia tavalla tai toisella omituisten henkilöiden tapaan kertoa elämästään. Usein se, joka on novellin kertoja vaikuttaa jossakin määrin todellisuudentajunsa menettäneeltä. Ihmisten väliset suhteet ovat 'Kuplissa' usein kieroutuneita, täynnä vallan ja alistamisen kuvioita.

Kyynisyyttä, musta huumoria, mustaakin mustempaa huumoria, tunteettomuutta, julmuutta. Jokainen ihmisparka omassa kuplassaan leijumassa. Kun kuplat törmäävät vahvempi päättää, kumman kuplassa elämää jatketaan. Vahvempi on Castillonilla darwinilainen käsite. Syö tai tule syödyksi. Nopeat rouskuttavat hitaat. Castillonin kuvaamat ihmiset ovat epäempaattisia ja tunteettomia, usein jopa suorastaan ilkeitä ja pahansuopia. Jotkut heistä saavat makeimman nautintonsa siitä, että näkevät toisen osapuolen kärsivän. Elämä on taistelunäyttämö, avioliitto henkistä sodankäyntiä. Yksi kokoelman suosikkinovelleistani kuvaa juuri aviopuolisoiden välistä suhdetta. Tämä novelli olisi mainio lahja hääparille. Hups, nyt meni kyllä aika mustaksi.

"Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistani. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi."

Castillonin novellikokoelman yhdistävänä tekijänä on niiden synkän ihmiskuvan lisäksi se, että useimmissa novelleissa on kyse ihmisten välisistä suhteista, jotka ovat kieroutuneet milloin milläkin tavalla. 'Kuplista' löytyy muun muassa lapsiaan kontrolloivat vanhemmat, vaimoltaan rivoja puheita vaativa aviomies, erektiohäiriöt, miehen baby blues, lasten syntymäpäiväjuhlat, omaa rakkaussuhdettaan sinkkuystävälleen hehkuttava nainen, hääparin vuosipäivä, parisuhde sen omilla ehdoilla, sadistiksi lääkärin neuvosta ryhtyvä nainen, naistenlehtineuvojen mukaan elävä nainen ja lääkäriin rakastunut potilas.

Castillonin novelleissa rakastaminen on usein ahdistavaa tai pakkomielteistä, rakastajat välinpitämättömiä ja oikukkaita manipulaattoreita. Kukaan ei keskustele kenenkään kanssa. Ihmissuhteet ovat monologimaista toisen määräämistä. Usein tosin novellin kertoja toisesta puhuessaan tulee kertoneeksi enemmän itsestään. 

Väittäisin, että Castillonin välittämä ihmis- ja maailmankuva tulee esiin huomattavasti paremmin ja vaikuttavammin novellien kautta kuin mikä olisi mahdollista romaanissa. Hänen novellinsa ovat kuin patologin viiltoja ihmisruumiiseen. Veitsi iskee ja mätä pursuu esille. Ennen 'Äidin pikku pyöveliä' Castillon ehti julkaista viisi romaania, jotka kuitenkaan eivät herättäneet samanlaista huomiota kuin hänen novellikokoelmansa. Vaikuttaakin siltä, että Castillon on löytänyt omimman tyylilajinsa juuri novellista.

Viime aikoina olen erinäisissä keskusteluissa kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten kanssa pohtinut, miksi niin moni kirjailija haluaa melkein puoliväkisin kirjoittaa romaanin, vaikka monessa tapauksessa novelli saattaisi olla osuvampi ilmaisumuoto. Kokevatko kirjailijat romaanit jotenkin oikeampana ja arvokkaampana kirjallisena lajina? Jokunen aika sitten luin Janne Oran romaanin 'Kadotetun lumo', joka on mielestäni hyvä esimerkki romaanista, jossa on erinomaiset ainekset, mutta jonka toteutus ei kanna romaaniksi asti. Lukiessani mietin, että entäpä jos Ora olisikin kirjoittanut teoksen monista kiinnostavista, mutta romaanissa hajalleen jäävistä aihioista novelleja. Saman suuntaista pohdiskelua löysin tänään Sabinan Knalli -blogista, jossa Essielina kirjoittaa, että Tanja Lintulan romaani 'Huomenna rakastan vähemmän' olisi "toiminut upeasti novellina."

Puhtaasti novellikirjailijoita on hyvin vähän, enkä tähän hätään edes saa mieleeni ketään muuta kuin Alice Munron, joka sitten onkin novellistien absoluuttista kunigatarluokkaa. Omien havaintojeni mukaan, jotka toki voivat olla vääriä, Suomessa julkaistaan novelleja aiempaa vähemmän. Syy tähän on luultavasti taloudellinen. Novellit eivät myy yhtä hyvin kuin romaanit, koska niitä ei joko arvosteta tai niitä ei ylipäätään haluta lukea. Olen useampia kertoja viime aikoina törmännyt toteamukseen, että novelli on liian vaativa muoto. Novelleja lukiessa pitää olla ikään kuin koko ajan valppaana, koska tiiviistä muodosta johtuen sanat ovat keskimäärin painavampia kuin romaanissa. Hyvä novelli haastaa lukijansa, eikä sen vuoksi ole välttämättä kovin otollinen kaveri, jos haluaa lukea rentoutuakseen.

Toinen novelleja kohtaan tunnetun epäluulon syy, jonka myös olen useasti kuullut on se, että novellin lyhyys aiheuttaa sen, että juuri kun on päässyt sisään novellin maailmaan, se jo loppuukin. Tähän "oireyhtymään" erinomainen lääke on Castillonin 'Kuplia'. Novellit ovat niin lyhyitä, että yhteenkään henkilöhahmoon ei ehdi kiintyä, vaan tapaamiset heidän kanssaan ovat nopeita kädenpuristuksia, pisimmilläänkin vain poskisuudelman mittaisia. Toisaalta juuri vinksahtaneiden näkökulmien nopeat välähdykset toimivat Castillonilla vaikuttavana tehokeinona, joka korostaa ihmisten välisten suhteiden kylmyyttä ja tunteettomuutta. Variaatiot ja toistot tekevät hänen kokoelmastaan hyytävän.

Itsekin kaipaan usein tarinan maailmaan, pitkään ja ihanaan, suorastaan arkielämää pakenevaan heittäytymiseen romaanin syliin. Viime päivinä olen miettinyt, mitä haluttomuutemme - vaiko kenties kyvyttömyytemme - keskittyä novellien pienoismaailmoihin kertoo meistä lukijoina ja ihmisinä. Ehkä jotakin, ehkä ei mitään. Mitä mieltä sinä olet?


torstai 15. toukokuuta 2014

Lena Andersson:Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta)


Hei, olen Ester Nilsson, skribentti ja tahdon Hugo Raskin, taiteilijan.

Rakastaako Hugo minua vai eikö rakasta? Mitä se tarkoitti, kun se sanoi niin näin ja noin. Kyllä se varmaan rakastaa, vaikka mikään ei siihen viittakaan. Jos vaan tarpeeksi tahdon, niin kyllä se rakastaa, koska muutoinhan minä olisin aivan onneton.  Huomaattehan nyt kaikki, miten olen ainutlaatuisimmalla tavalla maailman onnettomin, kun Hugo ei sitten millään rakasta minua. Ihme tyyppi, kun ei suostu tajuamaan omaa parastaan, joka olen minä.

*

Jestas sentään, mitä omassa itsessä ja omissa tunteissa vellomista. Melkoista tunnenarsismia. Minun tunteeni, minun rakkauteni, minun pettymyksensi. Mitä sitä nyt maailmassa muuta olisikaan kuin Esterin ihmeelliset ja loistavat rakkaudentunteet, joiden mahtavuutta ilkeä Hugo Rask ei suostu näkemään, huomioimaan ja vastarakastamaan.

Teoksen alku - se osa, jossa Ester ei vielä ole tutustunut Hugoon - on lupaava. Erityisesti lause siitä, että ihmistä voi rakastaa, vaikka häntä ei tuntisi kuin mielikuvituksessaan sai minut palaamaan menneisyyteeni ja muistamaan oman palavan rakkauteni Hagar Olssonia kohtaan. Miten keskustelin tämän jo aikoja sitten kuolleen voimakkaan ja ihastuttavan naisen kanssa. No, rakkaus on tietysti väärä sana, oikeampaa lienisi puhua hullaantumisesta toisen ihmiseen älyyn, hänen ajatustapaansa, hänen tapaansa olla ja toimia tässä maailmassa. Tällaisessa tilanteessa sellaiset pikkuseikat kuten se, onko toinen osapuoli kuollut vai elossa muuttuvat triviaaleiksi.

Lukiessani kaivan kaivamalla niitä ansioita, joiden vuoksi EF:lle myönnettiin ruotsalainen August-palkinto. Onhan tämä rehellisen oloinen rakkausanatomia ja se, mistä tässä puhutaan, lienee tuttua monelle (nais)lukijalle. Rehellisyydessä EF kuitenkin kalpenee, suorastaan haalistuu, jos sitä verrataan esimerkiksi niinikään ruotsalaisen kirjailijan Unni Drouggen teokseen 'Boven i mitt drama kallas kärlek' (2007) (suom. Pahuudella on rakkauden kasvot, 2009). Siinä Drougge panee koko oman persoonansa peliin. Kaikessa raivostuttavuudessaan Drouggen teos on lihaa ja verta. Sitä sellaista lihaa, joka mätänee, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa huoneenlämpöön. Drouggen teoksen lukeminen sattuu, salpaa hengityksen ja saa tuntemaan inhaa myötähäpeää.

Luulen, että hyvin monet EF:n lukevat tulevat pitämään siitä. Luultavasti he löytävät tekstistä itsensä. Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että he ovat rakastaneet kuten Ester. Kun minä en tästä teoksesta itseäni löydä, niin luultavasti rakastan väärin tai ainakin naisille epätyypillisesti. Hyvä niin ja edellinen lause oli tietysti puoliksi ei niin tosissaan sanottu. En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion. Onhan sitä nyt elämässä niin paljon parempaakin tekemistä. Minulle Anderssonin teksti sisältää implisiittisesti ajatuksen, että se, miten hän Esterin rakastumisesta kertoo on se tapa, jolla naiset rakastuvat. Ei pelkästään Ester, vaan kaikki naiset.  Ahdistavaa sukupuolitettua luokittelua, joka kyllä voisi olla hauskaakin, jos aihetta olisi käsitelty komiikan keinoin.

Anderssonin romaanissa mielenkiintoisinta on sen nimeäminen rakkausromaaniksi. Miksi Andersson tekee niin? Mitä hän tuolla alaotsikolla haluaa sanoa? Ensimmäinen ajatukseni on, että Anderssonin romaani on ironiaa. Lukiessani en kuitenkaan löytänyt ironista tulkintaa puoltavaa moniäänisyyttä tekstin tasolta. Toki lukijana voin tehdä päätöksen, että kyseessä on ironia, mutta tällainen päätös on minulle henkilökohtaisesti aika tyhjä, jos se ei saa tukea teoksesta. Minusta päinvastoin vaikutti, että Andersson oli kirjoittanut tämän hyvinkin tosissaan kuvatakseen Esterin pakkomielteitä Hugoa kohtaan.

Toiseksi mielenkiintoisinta oli etulehdellä oleva sitaatti Ruotsin laista. "Den som ... olovligen tager och brukar eller eljest tillgriper något, dömes för egenmäktigt förfarande [...]" Ester pyrkii omavaltaiseen menettelyyn yrittäessään kaikin sielunsa ja ruumiinsa voimin vietellä Hugon ja tehdä hänestä rakkaussuhteen osapuolen. Hugo sen sijaan vain elää taiteilijaelämäänsä kaikkine hännystelijöineen ja ikään kuin siinä sivussa ja itse asiaa tiedostamatta ottaa Esterin elämän haltuunsa. Sillä tavalla tekevät suuret miestaitelijat, norsuilevat posliinikaupassa, joka on naisen psyyke.

Anderssonin romaanilla on toki hetkensä. Yksi mieleenpainuvimpia on, kun Ester tiukkaa Hugolta, onko heidän välillään suhde vai ei. Hugo vastaa Esterille kertomalla, että lintu törmäsi ikkunalautaan. Anderssonin kuvaus Esterin ja Hugon kohtaamattomuudesta on viiltävä ja vielä viiltävämmäksi sen tekee se, että Ester itse on juuri tuollainen siipensä verille törmäilevä lintu. Hugo taas on Taiteilija megalomanisella t-kirjaimella. Hän puhuu yhtä, mutta toimii toisin. Hän tutkii taideteoksissaan sitä, mistä ei todellisessa elämässä ymmärrä yhtään mitään, jota harvoin edes huomaa. Kuvaus Hugosta ravistelee suuren miestaiteilijan myyttiä. 

Ironisen tulkinnan esteenä ovat myös muutamat teoksen erinomaisen hienot lauseet, jotka menettäisivät niin merkityksensä kuin arvonsakin, jos teos tulkittaisiin ironiseksi. Yksi suosikeistani oli Anderssonin kuvaus toivosta tuhoeläimenä. "Det [hoppet] är ett skadedjur. Det äter och frodas på de oskyldigaste av vävnader. Dess överlevnad ligger i en välutvecklad förmåga att bortse från allt som inte gynnar dess växt men kasta sig över det som göder dess fortlevanad. Sedan idisslar det dessa smulor tills varje spår av näring har utvunnits." Toivo tekee Esterissä tuhoisaa työtä. Se estää häntä tunnustamasta itselleen sitä, mikä on ilmeisintä. Se ruokkii itseään Esterin itsepetoksen kautta. Valtavan hieno on myös ajatus aivojen aikamuodottomuudesta. "Hjärnan känner inga tempus. Det den har längtat efter har den redan haft. Språnget sker när vi inte vill förlora den framtid vi redan känt." Esterin tulevaisuudenkuvitelmissa hän ja Hugo jakavat elämänsä. He ovat pari. Rakastavaisia. Kun Ester on kuvitelmissaan liittänyt oman ja Hugon elämän yhteen, on hänen mahdotonta luopua tästä haavekuvasta. Se saa hänet laiminlyömään oman elämänsä.

Hienoista ja pysähdyttävistä lauseista huolimatta EF:n rakkauskuvio maistuu paperilta, eikä käsittelytavassakaan ole varsinaisesti mitään uutta. Jostakin syystä olisin kovasti halunnut hullaantua Anderssonin romaanista, mutta niin ei vaan tapahtunut. Miksi jostakin teoksesta haluaa ihan väen väkisin pitää, toisesta taas ei, onkin aikamoisen mielenkiintoinen kysymys. Sitäkin Hugo Rask on varmaan tutkinut taiteessaan.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Madame de La Fayette: Clevès'in prinsessa

Päätin jättää hetkeksi nykymaailman taakseni ja aikamatkustaa 1500-luvun ranskalaiseen hovielämään 'Clevès'in prinsessan' seurassa. Osasyynä lukuvalintaani oli myös Paolo Sorrentinon elokuva 'Suuri kauneus' (La grande bellezza), joka sai minut kaipaamaan taideteoksia, jotka ovat kestäneet aikaa, hiertyneet monissa käsissä ja katseissa, kestäneet vierivät vuodet ja niiden milloin mitkäkin mukanaan tuomat muotisuuntaukset. Yhtenä syynä 'Clevès'in prinsessan' valintaan oli lisäksi se, että viime aikoina olen monessa blogissa törmännyt ilmaisuun, että jokin teos on "hyvin ranskalainen."

Mitä on kirjallinen ranskalaisuus? Vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään voi löytää minkään yhden teoksen avulla. 'Clevès'in prinsessalla' on kuitenkin vakiintunut paikkansa ranskalaisen kirjallisuuden kaanonissa ja se tarjoaa oivan mahdollisuuden tutustua ranskalaisen kirjallisuuden juuriin jo senkin takia, että sitä on pidetty ensimmäisenä ranskalaisena psykologisena romaanina.

'La princesse de Clèves' ilmestyi vuonna 1678. Suomeksi se julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1926 nimellä 'Clèvesi'in prinsessa' Aarne Anttilan käännöksenä. Itse luin painosta, joka oli peräisin vuodelta 1964 ja jonka etulehdellä todettiin, että kyseessä on Aarne Anttilan "nykyaikaistettu suomennos". Vuonna 1988 teoksesta ilmestyi kokonaan uusi suomennos, josta vastasi Annikki Suni. Siinä myös teoksen nimi on muuttunut ja uusin suomennos on nimeltään 'Clèvesin ruhtinatar'. En tiedä, miksi uuden suomennoksen myötä päätettiin muuttaa myös teoksen nimi, vaikka ranskankielisessä alkuperäisteoksessa kyse on nimenomaan prinsessasta (princesse), ei herttuattaresta (duchesse). Joka tapauksessa 'Clèves'in prinsessaa' on pidetty niin tärkeänä teoksena, että sen suomentaminen useampaan kertaan on katsottu aiheelliseksi.

La Fayetten romaani on maineensa mukaisesti psykologisen ihmiskuvauksen tarkkuuden juhlaa. Hyvin pienillä elementeillä hän saa esiin henkilöiden väliset suhteet, kaunat, kateudet ja ihastumiset. Ranskan hovi näyttäytyy teoksessa paikkana, jota hallitsevat ihmissuhdepelit. Tieto muiden rakkauselämästä on valtaa ja sitä käytetään häpeilemättä omien tarkoitusperien edistämiseen. 'Clèves'in prinsessa' tarjoaa riemukkaan kavalkadin keinoista, joilla herrat ja rouvat pyrkivät valloittamaan mielitiettynsä sydämen. Katseet ja katsomatta jättämiset kertovat henkilöiden välisistä suhteista usein enemmän kuin mihin sanat koskaan pystyisivät. 

'Clèves'in prinsessaa' lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti romanttisen rakkauden ja avioliiton väliseen suhteeseen sekä edellämainittujen kytkeytymiseen käsitykseen siitä, mikä on naisille ja miehille soveliasta. La Fayetten romaanissa rakkaus ja avioliitto eivät kulje käsikynkkää. Ajatus "sen oikean" löytämisestä ja hänen kanssaan naimisiin menemisestä on vieras 1500-luvun ranskalaisessa hovielämässä. Avioliitto on ennen muuta käytännöllinen toimenpide, jonka avulla pyritään saamaan milloin mitäkin etuja. Avioliitosta tulee kauppatavaraa, jonka avulla voi esimerkiksi pönkittää mahdollisuuksiaan nousta hovin arvoasteikossa tai lujittaa valtioiden välisiä suhteita.

'Clèves'in  prinsessassa' sekä naiset että miehet ovat totta vieköön kovia rakastumaan. Usein rakkauden kohdetta ei tarvitse olla edes henkilökohtaisesti tavannut, kun tunteet jo roihahtavat liekkiin. Juonittelua, harhaanjohtamista, pettämistä, kirjeitä, kuiskuttelua, salailua, uskoutumista - rakkauden ympärillä pyörivä koneisto käy kuumaa tahtia. Erilaisin pienin merkein - kuten kaksintaistelussa käytettyjen värien avulla - kerrotaan, kuka on sydämen valittu. Nykynäkökulmasta seurauksena on välillä hulvattomiakin tilanteita, kuten esimerkiksi silloin, kun Guisen ritari sydänsurujaan lääkitäkseen päättää "toteuttaa aikaisemman sunnitelmansa Rhodos-saaren valloittamisesta."

Clèves'in prinssin ja prinsessan avioliitto on sikäli poikkeuksellinen, että prinssi rakastaa prinsessaa ihan vilpittömästi, eikä hän muiden hoviherrojen tapaan pidä rakastajattaria. On mielenkiintoista, että rakastajattarien pitäminen oli tuona aikana aivan normikäytäntö. Kuitenkin se oli sallittua vain miehille. Jos nainen ryhtyi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen (ja moni ryhtyi, koska mistä miehet muutoin olisivat rakastajattarensa hankkineet) oli se epäsiveellistä ja häpeällistä. Prinssin ja prinsessan välillä roolit kääntyvät sikäli totutusta vastakkaisiksi, että prinsessa on se, joka kaipaa toisen miehen perään. En tunne 'Clèves'in  prinsessan' aikalaisvastaanottoa, mutta voisi kuvitella että kuvausta prinsessan taistelusta hänen Nemoursin ruhtinatarta kohtaan tuntemiaan tunteita vastaan on pidetty sekä radikaalina että paheksuttavana.

Toisaalta prinsessan käytös tarjoaa oivan esimerkin siveellisyyden voitosta romanttisen rakkauden houkutuksia vastaan. Tämä tuskin olisi mahdollista, jos hän ei olisi saanut tietynlaista kasvatusta. Nuoren tytön oikeanlaisella kasvatuksella onkin 'Cleves'in prinsessassa' keskeinen rooli. Asia saa erityistä painoarvoa, kun prinsessan äiti kuolinvuoteellaan ohjeistaa tytärtään taistelemaan niitä tunteita vastaan, joita Nemoursin herttua tyttäressä herättää. Äiti vetoaa Clèvesin prinsessan velvollisuudentuntoon, tahdonlujuuteen ja hänen muiden keskuudessa saavuttamaansa maineeseen ja korostaa, että mikään päätös ei ole liian kauhea, jos tytär sen avulla välttää rakkausseikkailun herttuan kanssa. Äidin vetoomukset ovat henkinen testamentti, jonka hän tyttärelleen jättää.

Kasvatuksen tuloksena Clèvesin prinsessasta muotoutuu nainen, joka edustaa monin tavoin aikansa ihannenaista. Hän on siveellinen, hienostunut ja velvollisuudentuntoinen. La Fayette korostaa, että nämä eivät kuitenkaan olen hänen synnynnäisiä piirteitään, vaan tulosta nimenomaan hänen äitinsä suorittamasta määrätietoisesta kasvatuksesta. Teos sisältää myös pitkän yhtä romaanihenkilöä, rouva Tournonia, koskevan kertomuksen, jonka pääasiallisena tehtävänä on sen esiin tuominen, mikä on naisen paikka ja millainen nainen saa olla, ketä hän saa rakastaa ja mikä on hänen roolinsa avioliitossa. La Fayette osoittaa, että miten täydellisesti prinsessa pyrkiikin täyttämään velvollisuutensa ja pitämään kiinni siveydestään, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi. Kun prinssi tekee kuolemaa, sysää hän sairastumisensa syyt Clèves'in  prinsessan niskoille.

Lukiessani mietin, tarkoittaako La Fayette, että kasvatuksen tulisi olla sellaista kuin se Clévesin prinsessan kohdalla on vai kritisoiko hän prinsessan äidin kasvatuskäytäntöjä siitä, että niiden tuloksena on onneton ihminen. Asian tulkintaa mutkistaa se, että Clévesin prinsessa jää kasvatuksensa vangiksi vielä niin äitinsä kuin aviomiehensä kuoleman jälkeenkin. Vaikka prinssin kuolema poistaa kaikki esteet prinsessan ja Nemoursin herttuan rakkaussuhteen väliltä, prinsessa ei pääse vapaaksi siitä roolista, johon hänet on ahdettu. Kun hänen on valittava velvollisuuden ja rakkauden välillä, on velvollisuus ainoa vaihtoehto.

Viihdyin 'Clèves'in prinsessan' parissa erinomaisesti. Jotakin erityisen viehättävää on teoksissa, jotka ovat lumonneet lukijansa vuosisatojen ajan. Niitä lukiessa tuntuu kuin sukeltaisi kirjalliseen kollektiiviseen muistiin.


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Sefi Atta: A Bit of Difference


Jos tekisin tutkimusta afrikkalaisesta naiskirjallisuudesta, luulen, että valitsisin juuri Sefi Attan teokset. Nigerialainen Atta ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin maannaisensa Chimamanda Ngozi Adichie. Itse olen aiemmin lukenut häneltä romaanin 'Everything good will come', joka vakuutti minut hänen kirjoittajantaidoistaan. Ilokseni huomasin, että 'A Bit of Difference' löytyi myös Akateemisen kirjakaupan hyllystä. 

Atta ei kirjoita helppoa tekstiä, vaikka näennäisesti siltä voisi vaikuttaakin.  'A Bit of Differenceä' lukiessani mietin, kenelle se on kirjoitettu. Kuka on sen ajateltu vastaanottaja. Vähitellen lukiessani vahvistui näkemys siitä, että Atta ei kirjoita pelkästään/ensisijaisesti länsimaalaiselle lukijalle. Teos sisältää esimerkiksi mainioita dialogeja, joiden sisemmät merkitykset avautuvat minulle vain sitä kautta, että olen keskustellessani afrikkalaisten kanssa törmännyt vastaaviin ilmaisuihin kuin Attan romaanissa. Tunnistan tietyt afrikkalaiset puhetavat, niihin liittyvät konventiot ja merkitykset. Tästä huolimatta aivan varmasti paljon menee minultakin ohi. Atta on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hänen teostaan voi lukea monelta eri syvyystasolta. Voi ottaa vain pinnan, toimii. Voi sukeltaa syvemmälle, toimii. Voi tehdä analyysin afrikkalaisesta kirjoittamisesta tämä teos esimerkkinä, toimii.

Attan seurassa ollaan kirjalliseen vastaanottoon liittyvien kysymysten äärellä. Atta pakottaa minut kysymään, kuka olen lukijana. Mitä luulen ymmärtäväni hänen teoksestaan omista hyvin erilaisen kulttuurin kokemuksistani käsin. Kirjoittaessani aiemmin mustien naiskirjailioiden teoksista olen joutunut tilanteisiin (esim. Toni Morrisonin ja Alice Walkerin kohdalla), joissa olen peittynyt omiin kysymyksiini siitä, että kuka minä olen sanomaan kyseisestä romaanista yhtään mitään. Atta johdattaa minut samaan tilanteeseen. On taas aika hiertyä ja panna itsensä peliin. Voinemme olla yhtä mieltä siitä, että jos tekstin vastaanottamisen ehto on, että pitäisi täysin ymmärtää kirjoittajan kokemukset ja kulttuuri, kukaan ei voisi kirjoittaa kuin itselleen. Toisessa ääripäässä ovat tulkinnat, joita tehdään reippaalla siveltimellä omat kulttuuriset aurinkolasit tiukasti päässä ja runnotaan tekstianalyysi tulkitsijan omien viitekehysten läpi. Näiden kahden lähestymistavan väliin jää melkoisen iso välimaasto ja liikun nyt siellä.

'A Bit of Differencen' päähenkilö Deola on 39-vuotias nigerialainen nainen, joka asuu Lontoossa ja työskentelee LINK-nimisessä hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tehtävä on hankkia rahoitusta ja jakaa sitä edelleen hyviksi katsomilleen kohteille. Deolan perhe kuuluu rikkaisiin, koulutettuihin nigerialaisiin, eikä hän siten edusta ns. keskivertonigerialaista. Hänen nigerialaiset ystävänsä, niin koti- kuin ulkomaillakin, ovat nigerialaisia intellektuelleja. Monet Deolan ystävistä puhuvat sujuvasti ranskalaisajattelijoista, kuten Foucault'sta ja Derridasta. Tämä voisi vaikuttaa snobistiselta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että se on pikemminkin vallankumouksellista. Atta tekee erittäin tervetulleita murtumia niihin länsimaalaisten stereotyyppisiin kuviin, joita meillä nigerialaisista on.

Atta kirjoittaa lauseita, joissa hän muutamalla sanalla porautuu nigerialaisten tilanteen ytimeen.
"You can never rise to the top as an African overseas unless you do exactly as you're told", sanoo Deolan isä. Kun näin tiheitä toteamuksia on romaani täynnä, herää minussa halu tutkia Attan teosta suurennuslasilla. Voisin elää tämän romaanin parissa viikkoja ja olen varma, että siltikin tulisin löytäneeksi siitä vain pienen osan. Atta liikkuu syvällä, todella syvällä. Hän ei tyrkytä rodullistettuja kysymyksenasetteluja. Hän tarjoaa niitä, ota ja tutki, jos tunnet kiinnostusta.

Tunnetko ketään nigerialaista? Oli vastaus kyllä tai ei, olet varmaan kuullut ns. nigerialaiskirjeistä, joiden lähettäjänä on joku nigerialainen prinssi tai vastaava, joka on perinyt suuren summan rahaa ja pyytää apuasi tuon rahasumman sijoittamisessa. Se kuva, joka meillä nigerialaisista on, ei useimmiten ole kovin mairitteleva. Monet afrikkalaisetkin kutsuvat nigerialaisia "toivottomiksi ihmisiksi."  Olla afrikkalainen on yksi juttu, mutta jotain ihan muuta on olla nigerialainen afrikkalainen.

Attan romaanissa rasismi ei olekaan välttämättä ihonväriin kohdistuvaa, vaan nimenomaisesti nigerialaisiin kohdistuvaa. Atta murtaa monenlaisia nigerialaisiin liitettyjä stereotypioita. Esimerkiksi heti teoksen alussa Atta nostaa esiin käsityksen nigerialaisten oletetusta tyhmyydestä, kun Deolaan suhtaudutaan erityisen epäilevästi lentokentän turvatarkastuksessa. Peittääkseen tyypillisen nigerialaisen tavan puhua englantia, hän on opetellut puhumaan foneettisesti, jotta häntä ei pidettäisi tyhmänä.

Kuten Adichien 'Kotiinpalaajissa' (Americanah) myös Attan teoksessa hiuksilla on tärkeä osuus, kun määritetään, kuka on länsimaalainen ja kuka afrikkalainen. Letitetyt hiukset voivat olla trendikkäät, mutta paradoksaalista kyllä, niiden muodikkuus edellyttää, että naisella on ensin luonnostaan suorat hiukset, joihin letit tehdään. Mustan naisen afrohiukset eivät ole uskottavat. Deola "has had to get her hair chemically relaxed for interviews. A partner in her accountancy firm commented that her braids were unprofessional. Not once did she think her hair was the issue at hand." Sitaatin viimeinen lause osoittaa, että kyse ei ole pelkästään hiuksista, niiden suoruudesta tai kiharuudesta. Hiukset ovat arvottamisen väline, niiden avulla luodaan epätasa-arvoa ja vahvistetaan jakoa kelpaaviin ja ei-kelpaaviin. Vaikka hiukset olisivatkin tarpeeksi länsimaiset löydetään joku toinen tapa, jolla oikeutetaan afrikkalaisen poissulkeminen. Deolalle esimeriksi kerrotaan, että afrikkalaiset eivät ole tarpeeksi älykkäitä opiskellakseen yliopistossa ja draamaopettaja pyytää häntä laulamaan: "Bingo bango bongo, we belong back in the jungle" ja väittää, että kyseessä on satiiri.

Rasististen ilmausten käyttäminen ja niiden rasistisuuden kieltäminen vetoamalla sitten vaikkapa satiiriin on huomattavasti hankalampi rasismin muoto kuin ns. suora rasismi. Se sisältää implisiittisesti väitteen myös siitä, että rasismin kohteena oleva on tyhmä, kun hän ei ymmärrä puheenparren (muka)satiirisuutta. Tämänkaltaista rasismia vastaan on hankala puolustautua, koska toinen osapuoli ei joko näe/halua nähdä omien ilmaisujensa rasistisuutta. Vähän samantyyppisestä asiasta on kyse silloin, kun joku itsepintaisesti haluaa käyttää sanaa 'neekeri' vedoten siihen, että hänelle se ei ole rasistinen ilmaus.

Monet länsimaalaiset liittävät nigerialaisiin internet-petokset, huumekaupan, islamilaisen fundamentalismin sekä aseistetut militantit, eikä Atta yritäkään kieltää, etteivätkö edellä mainitut asiat ole osa nigerialaista todellisuutta.  Siinä missä Bulawayo vyöryttää lukijan eteen afrikkalaisen kurjuuden, on Attan kerrontatapa huomattavasti monisyisempi ja realistisempi. Hänen tekstinsä ei kerjää sympatiapisteitä länsimaiselta lukijalta.

Tosiasiat ovat tosiasioita. Nigerian talous perustuu pitkälti korruptiolle ja rahanpesulle. Yhteiskunnassa elävät rinnakkain kristinusko, islam sekä taikauskolle perustuvat kansanuskonnot jujuineen ja demoneineen. Atta kertoo suoraan, että nigerialaiset naiset tekevät halpamaisia tekoja. He eivät ole alati hymyileviä, eivätkä he tanssi riemukkaasti länsimaisen kameranlinssin edessä. He pistävät reikiä kondomiin hankkiutuakseen raskaaksi ja kaatavat kuumaa vettä petollisen aviomiehen päälle. Sen parempia eivät ole miehetkään. He laittavat rotanmyrkkyä vaimonsa ruokaan päästäkseen tästä eroon, eivätkä aina suostu pitämään huolta perheestään. Se, mikä erottaa Attan kerrontatavan monista muista afrikkalaisista kertojista on, että hän suhtautuu humoristisen lempeästi moniin nigerialaisen kulttuurin länsimaisesta näkökulmasta kummallisiin puoliin. "You meet a single man in Lagos and it's best you check with Interpol. [...] As for women, they've [men have] gone nuclear. If you can't provide, they will find someone on the side who can. It's true! Alternative energy sources." Vaikka asia on vakava, Atta ei unohda huumoria. Nigerialaisena hänen on mahdollista puhua "vaihtoehtoisista energialähteistä." Länsimaalaisen sanomana ilmaisu olisi pöyristyttävä tai vähintäänkin hölmö. Huumorin toimivuus on sidoksissa sen esittäjään. Siinä on "pieni ero."

'A Bit of Differencessä' asiat eivät ole joko-tai, vaan sekä-että. Moni asia Nigeriassa ärsyttää Deolaa, mutta Nigeria on kuitenkin hänen kotimaansa. Maa, jossa hänen sukunsa asuu ja joka sykkii kotimaan vetovoimaa. Deola ei alunperinkään jättänyt kotimaataan vapaasta tahdostaan, vaan olosuhteiden pakosta. Elämä Nigeriassa oli hänelle liian kallista, jolloin hänen olisi pitänyt joko löytää itselleen rikas aviomies/elättäjä, elää vanhempiensa siivellä tai edetä urallaan reittä pitkin. Deolan kirjailijaystävä Bandele sen sijaan on jättänyt Nigerian kokonaan, koska hänen mukaansa nigerialaiset ovat ymmärtämättömiä alkuasukkaita.

Bandelen myötä Atta nostaa esiin kysymyksen homoseksuaalisuudesta, joka on useissa Afrikan maissa vielä nykyisinkin rangaistavaa. Deola on moderni nainen, jota Bandelen homous ei hätkäytä. Seksuaalisuuden vaarat vaanivat tosin häntäkin, kun Deola pelkää saaneensa HIV-tartunnan. Lukiessani ehdin jo ihmetellä, miksi Atta kirjoittaa niin paljon HIV:stä. Sain taas hyvän muistutuksen siitä, että olin unohtanut riisua kulttuurilasini. Suomessa HIV:stä ei juurikaan enää puhuta, mutta Afrikassa se on edelleen valtava vitsaus. Tilastojen mukaan noin 3,5 miljoonaa nigerialaista on HIV-positiivisia. HIV:tä käsittelevä osuus 'A Bit of Differencessä' on tyyliltään suorastaan valistuksellinen ja sitä lukiessa minulle tuli vahvasti tunne, että Atta kirjoittaa nimenomaan nigerialaisille saadakseen heidät näkemään, miten tärkeää on käydä HIV-testissä.

Adichien romaanin 'Americanah' lopussa teoksen päähenkilö Ifemelu palaa takaisin kotimaahansa Nigeriaan. Samaan ratkaisuun päätyy myös Deola. Attan 'A Bit of Differencen' myötä vahvistuu näkemykseni siitä, että kyse ei ole ensisijaisesti kaunokirjallisesta ratkaisusta tai valinnasta, vaan ennen muuta kotiin palaaminen on poliittinen teko, joka ulottuu fiktion ulkopuolelle.



maanantai 5. toukokuuta 2014

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken


Vielä joskus kerromme kaiken

Se sellainen kesä, kun ilma väreilee himon hikeä. Kun viljapellot laiskasti lainehtivat ja lehmät huokailevat kostein silmin. Se sellainen kesä, kun katse. Kun katsominen. Kun katsotuksi tuleminen. Rakastettu nainen pudotetaan kuiluun, jotta rakastaja voidaan tempaista korkeuksiin. Rakastettu nainen lankeaa eläimellisyyteen ja lapsenkaltaisuuteen ja mies pääsee hurmioon Jumalassa. Kaksi toisistaan etäällä olevaa ääripäätä. Mutta tämä ehkä onkin rakastetun naisen salaisuus. Tietämättään hän tietää, että nämä kaksi ääripäätä ovat mitä likeisimmin sidoksissa toisiinsa.*

'Vielä joskus kerromme kaiken' (2014) (saksankielinen alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011) on tarina 16-vuotiaasta Mariasta, joka ajautuu halun pyörteisiin 40-vuotiaan Hennerin kanssa. Se on myös kertomus DDR:n viimeisistä hetkistä ennen sen yhdistymistä Länsi-Saksaan. Vanhempiensa erottua Maria ajautuu asumaan Brendelin perheeseen DDR:n maaseudulle. Hänen ja Brendelien pojan, Johanneksen, välille syntyy suhde. Krien kuvaa hidasta kuumaa maalaiselämää, heinätöitä ja hikisen ihon kutinaa. Marian ja Johanneksen lisäksi Brendelin tilalla asuvat Johanneksen vanhemmat Siegfried ja Marianne, isoäiti Frieda, sekä omituinen vanha mies nimeltä Alfred.

'Vielä joskus kerromme kaiken' on katseiden kirjallisuutta ja saattaakin olla, että se toimii vielä paremmin elokuvana kuin kirjana. Monet sen kohtauksista puhuvat elokuvan kieltä. Marian ja Hennerin himopelin katseet: alistavat ja alistuvat, toisen identiteetin tyhjäksi tekevät ja toiseen sulautumista vaativat katseet. Viipyilevät, helteen auteroittamat katseet. Alfredin katseet, jotka luovat uhan Marian ja Hennerin salaisuuden paljastumiselle.  Katseet, jotka eivät näe ilmeisintä. Johanneksen katseet kameran linssin takaa. Toki nämä katseet voi tunnistaa myös kirjallisesta tekstistä, mutta intiimiys, jolla elokuva pystyy tuomaan ne eteemme, on intensiivisyydessään omaa luokkaansa. Omalla kohdallani kävi niin, että Krieniä lukiessani kuvallistin nämä katseet. Muutuin hetkittäin elokuvan kuvaajaksi, pidin käsissäni kameraa, jonka kautta luin.

Se, mikä Krienin romaanissa taas on erityisen kirjallista, on DDR:n ja Marian halun sekoittuminen. Onko peräti niin, että DDR on se maasto, josta Marian halu syntyy? Elämä on ollut toisaalla muurin takana. Olisiko Marian ja Hennerin suhde muotoutunut sellaiseksi kuin se muotoutui, jos Maria ei olisi viettänyt 6 viikkoa pioneerileirillä, jossa hänen oma tahtonsa murrettiin? Eikö juuri tuo hänessä oleva murtuneen tahdon kohta ole se paikka, johon Henner kiinnittää intohimon lankansa? Paikka, jota Hennerin kirjeet puhuttelevat, kiristävät, venyttävät ja vetävät. Paikka, josta on tehty tyhjä ja autio, joka sopii erinomaisesti Hennerin täytettäväksi: "Minun [Marian] ei tee lainkaan mieli ruokaa, Henner täyttää minut kokonaan; sisälläni ei ole tilaa millekään muulle." Henner saa menneen ja tulevan katoamaan, hän pullistaa tämän hetken kuin hauislihakset, jotka saavat liian pienen paidan repeämisen partaalle. Henner on kaikki. "Tämä hetki on Henner." 

"Ja että DDR oli Hennerille liikaa." DDR vaurioitti Hennerin ja samoin kävi Marian isälle, jolle "DDR oli liian ahdas." Marian isä rakastuu 19-vuotiaseen venäläistyttöön, 16-vuotias Maria 40-vuotiaaseen Henneriin. Henner on Marialle kaikki: "isä, äiti, rakastettu ja ystävä ja hiukan myös vihollinen." Isän poissaolo on Marian elämän kipeimpiä asioita. Rakastuminen, toisen sisälle työntyminen on saatavilla olevin toisenlaiseen todellisuuteen pääsemisen keino. Maria on valmis mihin tahansa, hän antaa Hennerille luvan tehdä, mitä tämä haluaa. Krien kuvaa Hennerin voimaa, joka on eläimellistä ja alkukantaista. "Kun Henner rakastaa on siitä kohtuus kaukana." Nainen tuskin enää liikkuu, mutta hän poimuttaa ympärilleen vaatteita suojautuakseen ja prameillakseen. Hän voi jäädä halvaantuneena paikoilleen tai tanssia, mutta joka tapauksessa hän uhkaa luopua kaikesta rakkauden luovuudesta pysyäkseen haluttavana. 

Minulle Krienin romaani osoittaa, että niin kirjailijan kuin hänen kuvaamiensa henkilöiden sukupuolella on väliä. Kun Vladimir Nabokov 'Lolitassa' (1955, suom. 1959) kuvaa keski-ikäisen Humbert Humbertin ja 12-vuotiaan Lolitan välistä suhdetta, on pedofilia vahvasti läsnä. Toisaalta kun ruotsalainen Unni Drugge romaanissaan 'Hella Hells bekännelser' (2001) (suom. Hella H:n tunnustukset, 2002) kertoo nelikymppisestä Hellasta, joka viettelee ystävänsä 13-vuotiaan pojan, liikutaan alueella, joka saa minut kiemurtelemaan erityisellä tavalla sen vuoksi, että viettelijäaikuinen on nainen. Krienin romaanissa Maria on toki edellisiä vanhempi, mutta joka tapauksessa alaikäinen. Jos Daniela Krien olisi mies, lukisin tätä romaania luultavasti toisella tapaa. En voisi välttää Marian muuttumista objektiksi, halun kohteeksi, pelkäksi Hennerin seksuaalivietin tyydyttämisen välineeksi. Miehen kertomana Maria ja Henner eivät voisi olla rakastajia. Jotta Maria voisi olla subjekti hänen ja Hennerin välisessä himotaloudessa, on hänen rakastajuutensa kuitenkin äärimmäisen olennaista. On puhuttava rakastajista, sillä jos määrittelee rakastavaksi pariksi rakastajan ja rakastetun naisen, niin jää oitis kiinni vastakohtaisuuteen, joka kiistää rakastajanaiselta hänen rakkautensa. Nainen jää nautinnonhalun ja himon objektiksi, kutsuksi yön toiseuteen.

'Vielä joskus kerromme kaiken' saa muistamaan ne hetket, kun valumme halua. Se palauttaa meille katseen, joka rakastaa ja pakottaa. Se palauttaa meidät toisen katseen alle, haluun vangituksi. Paikkaan, jossa järki on tukevasti off-asennossa ja ruumis loistaa valkoisessa kristallivalossa. Paikkaan, jossa käyttäminen ja käytetyksi tuleminen yhdistyvät kuin DDR ja Länsi-Saksa.

* Sinisellä kursivoidut kappaleet ovat Luce Irigarayn artikkelista Hyväilyn hedelmällisyys, joka on julkaistu hänen kirjoituksiaan sisältävässä kokoelmassa 'Sukupuolieron etiikka' (Gaudeamus, 1996).


Sain kimmokkeen lukea Krienin romaanin Erjan lukupäiväkirjasta. Ks. myös: Kirjasähkökäyrä, Café pour les idiots, Leena Lumi


sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Paolo Sorrentino: Suuri kauneus (La grande bellezza)

Kuva: Finnkino

Olen juuri nähnyt täydellisen elokuvan. Istun nyt tässä kirjoittamassa ja Paolo Sorrentinon 'Suuren kauneuden' kuvat kulkevat silmissäni. En ole koko elämäni aikana nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa, joka olisi puhutellut minua näin vahvasti. Näin liekehdittävästi ja järisyttävästi. Sen vuoksi haluan kirjoittaa muutaman sanan tästä elokuvasta, joka kahden tunnin ja 20 minuutin aikana muutti jotakin minussa ratkaisevalla tavalla. Tämän ääneen toteaminen on lapsellista ja naurettavaa, mutta olen liian innoissani ollakseni hiljaa.

'Suuri kauneus' kertoo 65-vuotiaasta Jep Gambardellasta, jota esittää Toni Servillo ja millä tavalla hän roolityönsä tekeekään. Servillo ilmentää niin montaa tunnetta yhtäaikaisesti ja hänen läsnäolonsa on niin kutkuttavan täyteläistä, että hänen hahmoonsa kiteytyy koko elokuva. 

Jep Gambardella kirjoitti nuoruudessaan kirjan. Sen jälkeen hän hukkasi itsensä Rooman seurapiireihin, eikä ole kirjoittanut mitään yli 30 vuoteen.  Monet Gambardellan tuttavista ovat hekin jollakin tavoin taiteilijoita, sellaisiksi haluavia tai sellaisia hännysteleviä. Musiikki jumputtaa ja paljas liha sykkii sen tahdissa.

Heti elokuvan alussa kaksi henkilöä keskustelee juhlissa ja toinen heistä sanoo, että hän ei enää näyttele, vaan kirjoittaa proustilaista romaania. Tähän toinen toteaa, että Proust on hänen lempikirjailijansa Ammanitin ohella. Liu'un sisään 'Suureen kauneuteen' kuin lämpimään meriveteen.

Italialaisen Niccolo Ammanitin teos 'Juhla alkakoon' (Che la festa cominci, 2009) oli minulle aikanaan huikaiseva lukukokemus. Sorrentinon elokuvaa voisikin kutsua Ammanitin romaanin kuvalliseksi versioksi siinä mielessä, että molemmissa teoksissa käsitellään ihmiselämän tyhjyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttä sekä niitä hetkiä, kun ihminen tajuaa, että elämän banaaleilta tuntuvia peruskysymyksiä ei voi enää paeta. Että on löydettävä edes joku vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tässä kohdin avautuu suuri mahdollisuus näennäisviisauksien esittelyyn, tekohengittävään taide-elokuvaan, joka on yhtä kylmä niin pinnalta kuin pinnan altakin. Voidaan luoda loputtomia heijastavia pintoja, joiden säikeisiin kätkeä se, että mitään sanottavaa ei oikestaan ole. Sorrentino välttää kliseet ja tässä hänen erinomainen apurinsa on Toni Servillon loistava roolityö.

Sorrentino kuvaa seurapiirien tyhjyyden ja viettelykset. Ikuiset mihinkään johtamattomat tanssiletkat. Viinan, naiset ja huumeet. Itsensä esittämisen loputtomat variaatiot. Performanssien mukasyvällisen tyhjyyden. Katolisuuden tunkeutumisen keskelle elämän tyhjänpäiväisyyttä. Kaiken yllä ja kaikessa Rooma ja sen huikaiseva sensualiteetti. Rooma yhtenä elokuvan henkilönä. Historiasta painavana, kuluneena ja viettelevänä. Mikään muu kaupunki ei tässä suhteessa voisi pystyä samaan.

Vaikeinta on kuvata niitä asioita, jotka vuosisatojen aikana on kuvattu puhki. Rakkaus, kaipaus, kuolema. Elämä ja sen viheliäinen tarkoitus.  Jos olisin nähnyt 'Suuren kauneuden' ennen kuin kirjoitin Grégoire Polet'n 'Väreilevästä kaupungista' olisin kirjoittanut siitä toisin. En löytänyt sanoja/kirjoittamisen tapaa sille, miten Polet'n romaanin ymmärsin. 'Suuri kauneus' oli minulle myös tulkinta Polet'n romaania koskevaan pohdintaani. Sen myötä sain aavistuksen siitä, miksi monet taiteilijat ovat maalanneet hedelmiä. Miksi ihmiset kokevat kaipuuta vanhoihin taideteoksiin. Miksi joku haluaa rakentaa veneen. Miksi on niin autuasta olla vaan hiljaa lähellä toista ihmistä. Miksi tuntuu hyvältä, kun kädet on taikinassa tai mullassa. Miksi matkustaminen on olennaista. Miksi meren rannalla käveleminen on elintärkeää. Miksi Maria Callasin laulu saa kyyneleet silmiin. Miksi Shakespeare ei kuole koskaan.

Kaikki mitä teemme on loppujen lopuksi turhaa, mieltä ja merkitystä vailla. Ei ole mitään, mikä olisi tärkeää. Kun olen sisäistänyt edelliset lauseet, voin keskittyä tekemään sitä, mikä on tärkeintä ja hymyillä päälle yhdessä Jep Gambardellan kanssa. Jos haluat löytää oman suuren kauneutesi tai tietää, miksi me Jepin kanssa hymyilemme, mene katsomaan Sorrentinon elokuva. 




lauantai 3. toukokuuta 2014

Janne Ora: Kadotetun lumo

Olen tämän vuoden neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa lukenut pääasiassa huikaisevia teoksia. Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kirjoitan teoksesta, joka ei napannut. Lainasin Janne Oran romaanin 'Kadotetun lumo' (2014) sen kansikuvan ja takakansitekstin perusteella. Suomalaisessa kirjallisuudessa afrikkalaisuuteen liittyvät kuvaukset ovat vielä suht harvinaisia, joten tartuin Oran romaaniin innolla.

'Kadotetun lumo' sisältää kaikki elementit, jotka voisivat tehdä siitä minun kirjani. Teoksessa liikutaan kahdella aikatasolla. Menneeseen sijoittuva kuvaus käsittelee teoksen päähenkilön Kristianin ja hänen nigerialaistaustaisen tyttöystävänsä yhteiselämää. Nykytasolla kuvauksen kohteena on Kristianin ja hänen uuden kumppaninsa Venlan uusperhe-elämä. Venlalla on tytär, Terese, aiemmasta liitosta ghanalaisen miehen kanssa.

Oran kuvauksessa rotu ja ihonväri nousevat keskeiseen asemaan. Andrea pohtii, miten hän Ruotsissa asuessaan erottuu aina joukosta, eivätkä suvaitsevaiset ruotsalaiset todellisuudessa olekaan niin suvaitsevaisia. "Otetaan vain yksi esimerkki. Minä olen aina sen vanki miltä näytän: olen iloluontoinen ja spontaani afrikkalainen, yllätyksellinen. Katsos sellaisiahan me kaikki neekerit ollaan." Ora kuvaa Suomeen tulevien ulkomaalaisten työtilannetta uskottavasti. Venlan entisen miehen tavoin monet aloittavat työnteon todellisessakin elämässä siivoojina ruotsinlaivalla. Vanhan kotimaan traumat oireilevat vielä Suomessakin.

Tummaihoisen lapsen äitinä tunnistan hyvin tilanteen, jossa Kristian valehtelee Teresen äidin olevan ulkomaalainen. Jatkuvat lapsen alkuperään liittyvät kysymykset uuvuttavat. Muistan oman hämmennykseni, kun lastenlääkäri kysyi, onko lapseni adoptoitu. Kristianin kokemus saa minut miettimään niitä lukuisia kertoja, kun joku tuntematon on väittänyt loputtomiin, että lapseni ei voi olla suomalainen. Tunnen Kristianin pelon, kun hän miettii Tereseä matkustamassa yksin julkisilla liikennevälineillä. Normivalkoisesta poikkeava ihonväri on huutomerkki. Olen lapseni kanssa joutunut vastaavanlaisen puheen kohteeksi kuin Terese ystävänsä kanssa metrossa. "Tietääkös tytöt mikä se semmoinen on? Se murjaani? Vastausta odottamatta mies jatkoi. Se on Tiernapojista. Minä näyttelin koulussa murjaanien kuningasta. Neekeriä. Oikeaa mustaa murjaania, kumihuulten kuningasta."

Edelleenkin.

Vuonna 2014.

*
Kristianin elämä mullistuu, kun monen vuoden tauon jälkeen Andrea yhtäkkiä soittaa hänelle. Puhelu jää lyhyeksi ja Kristianin mieleen jäävät vain Andrean sanat, että tämä on pahassa pulassa. Kristianialla on pakottava tarve saada selville, missä Andrea on ja minkälaisessa pulassa. Kertoja kuvaa Kristianin ja Andrean suhdetta, josta koskaan ei tullut yhteiselämää Andrean asuessa milloin Tallinnassa, milloin Tukholmassa.

Esiin nousevat muukalaisuuden ja sivullisuuden teemat. Kristian puhuu ruotsia, mutta siitä huolimatta hän on ulkopuolinen Andrean ystävien joukossa.. Andrea on ruotsalainen, mutta ei riittävän ruotsalainen. Hänen ylleen heittyvät myös hänen isänsä traumaattiset kokemukset Biafrassa. Voisi ajatella, että kaksi muukalaista löytäisivät yhdessä tilan, missä kummankaan ei tarvitse olla ulkopuolinen. Näin ei kuitenkaan käy ja Andrea alkaa vetäytyä Kristianista yhä kauemmas.

Sekä Kristian että Andrea etsivät omaa paikkaansa elämässä. Vastausta siihen, miten pitäisi olla, miten elää, jotta elämässä olisi elämän maku. Arvoitukseksi jää, olisiko Kristianin ja Andrean suhde ollut pelastettavissa, jos Andrea ei olisi joutunut laivaonnettomuuteen, jonka seuraukset ovat traumaattiset. Oran kuvaus tuo mieleeni Estonian, kauhun ja järkytyksen hetket. Suurimman hädän hetkellä ihmisen henkiinsäilymisvietti tekee hänestä eläimen. Jos haluaa pysyä hengissä ei voi ajatella muuta kuin omaa selviytymistään, on kirjaimellisesti työnnettävä muut pois tieltään. Tästä tulee eloonjääneille taakka. Oma käytös synnyttää traumaattista kauhua, kuten Andreankin kohdalla tapahtuu.

Ora liittää laivaonnettomuuden yhteyteen laivassa salaa matkustaneiden pakolaisten julman kohtalon. 57 kuollutta. 57 ihmistä piilossa odottamassa hidasta kuolemaansa. Sukeltajien havainnot paljastavat myöhemmin, miten perheenjäsenet ovat hakeneet turvaa toisistaan. Tästäkin aiheesta irtoaisi hyvinkin yksi romaani. 'Kadotetun lumossa' pakolaisten tarina vaikuttaa osin päälle liimatulta.

Ora kirjoittaa sinänsä taitavasti, mutta itse koin ongelmaksi sen, että rakkaus ei tunnu eikä maistu rakkaudelta. Kaipaus ja ikävä ovat sanoja ilman tunnetta. Koskettavinta 'Kadotetun lumossa' on Andrean kertomus laivaturmasta sekä hänen isänsä Solomonin tarina hänen kokemuksistaan Biafrassa. Näiden jaksojen ajan kirjoitus hengittää ja kuristaa lukijan kurkkua ja nostaa esiin kysymyksiä siitä, miksi yksi selviytyy ja toinen ei. Miten raskas voikaan olla selviytymisen taakka, kun tietää, että se on ollut mahdollista vain siksi, että joku toinen on kuollut.

Andrea on etsijä, joka liukuu identiteetistä toiseen. Vaihtaa nimeä. Katoaa ystäviltään. Jossakin hän on, jos hän ylipäätään on hengissä. Kristian tekee parhaansa löytääkseen Andrean. Tuntuu kuin ilman Andreaa Kristian ei voisi päästä selville omasta itsestään. Lukijan kannalta on ongelmallista, että Andrea itse pääsee hyvin harvoin teoksessa ääneen. Hän on lumoava tuntematon ja sellaiseksi hän jää.
*
Koska muutamat Kristianin kokemukset tulivat hyvin lähelle omaa elämääni, sai romaanin alku minut odottamaan siltä jotakin enemmän kuin mitä 'Kadotetun lumo' pystyi tarjoamaan. Ora kuvaa monia, sinänsä hyvinkin kiinnostavia asioita, kuten vaikkapa Kristianin perheen retkeä Ghanaan ja Solomonin kokemuksia Biafrassa. Ne jäävät kuitenkin irrallisiksi, muuhun tarinaan orgaanisesti kytkeytymättömiksi elementeiksi, eikä niiden läsnäolo teoksessa motivoidu itse tarinasta käsin. Aineksia 'Kadotetun lumossa' olisi useampaankin romaaniin. Ehkä ongelma onkin juuri siinä, että Ora ei malta olla ottamatta mukaan liian monia elementtejä ja tarinanpoikasia.

'Kadotetun lumossa' oleva jännite kuitenkin kestää teoksen loppuun asti. Halu saada selville, löytääkö Kristian koskaan Andreaa ei antanut minulle mahdollisuutta jättää tarinaa kesken. 


torstai 1. toukokuuta 2014

Maaza Mengiste: Beneath the Lion's Gaze


Täräytän nyt heti tähän alkuun, että 'Beneath the Lion's Gaze' (BLG) on etiopialaisten 'Täällä Pohjantähden alla'. Linnan romaanin tavoin BLG kuvaa sisällissotaa käyvää maata yksittäisten ihmisten näkökulmasta. TPTA:n tapaan yksilönäkökulma saa lukijan kiintymään teoksen henkilöihin, toivomaan heidän puolestaan, pelkäämään heidän kanssaan ja tuntemaan kipua heidän rinnallaan. Kuten TPTA, kuuluu myös BLG teoksiin, joiden on ollut pakko tulla kirjoitetuksi, koska siinä kuvataan niin tärkeää ja myöhemmän yhteiskunnallisen kehityksen kannalta olennaista ajanjaksoa Etiopian historiassa. Varmasti jokainen meistä on nähnyt TV:ssä kuvia suurisilmäisistä, luurankomaisen laihoista, potkupallovatsaisista afrikkalaislapsista, joita kärpäset ahdistelevat. BLG on kuin pitkä alaviite näille kuville.

Kirjailija Maaza Mengiste syntyi Addis Abebassa Etiopiassa ja asui sekä Nigeriassa että Keniassa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Teoksen jälkisanoissa Mengiste kertoo, että vaikka osalla romaanin henkilöistä on todellinen vastineensa, on tapahtumien kuvaus kuitenkin fiktiivistä. Tunnetuin teoksen todellisista henkilöistä on Haile Selassie. Sotilasjuntta Dergin pahamaineinen johtaja Mengistu Haile Mariam sen sijaan saa BLG:ssä nimen majuri Guddu.

Etiopian vallankumous alkoi vuonna 1974 ja sysäyksenä sille oli tyytymättömyys Haile Selassien politiikkaan ja erityisesti hänen kyvyttömyyteensä hoitaa Wollon maakunnassa vallinnutta nälänhätää. BLG:ssä yhteiskunnallisen epätasa-arvon karuus kuvastuu räikeällä tavalla vastavallankumouksellisiin kuuluvan Solomonin esittelemässä pamfletissa. "On one side of the pamphlet was a photo of a starving child with painfully swollen limbs. On the other, Emperor Haile Selassie fed his Chihuahua meat from a silver platter." BLG:ssä tapahtumia kuvataan pääasiallisesti Hailun perheenjäsenten ja lähipiirin silmin. Perheen isä Hailu on lääkäri, joka joutuu tekemään vaikean henkilökohtaisen ja lääkärinetiikkaa ravistelevan päätöksen, auttaako sairaalan tuotua vakavasti pahoinpideltyä ja kidutettua tyttöä, jotta tämä voisi palata takaisin kärsimystä täynnä oleviin olosuhteisiin vai auttaako tyttöä kuolemaan, jotta hän pääsisi karmeasta kohtalostaan.

Hailulla on kaksi aikuista poikaa: 24-vuotias Dawit, joka opiskelee oikeustiedettä yliopistossa sekä 32-vuotias Yonas, joka on historian opettaja. Tärkeä rooli BLG:ssä on myös Yonasin vaimolla Saralla. Dawit haluaa muuttaa yhteiskuntaa. Hän puhuu uuden perustuslain ja ilmaisunvapauden puolesta sekä vaatii maareformia, joka takaisi maanviljelijöille omistusoikeuden heidän viljelemäänsä maahan. Yonas on Dawitia rauhallisempi ja yhteiskunnallisin kaaoksen edetessä veljekset joutuvat keskinäiselle törmäyskurssille. Yonas syyttää Dawitia itsekkyydestä ja vastuuttomuudesta. Dawit tass kutsuu veljeään tottelevaiseksi koiraksi. Kumpi heistä on rohkea ja kumpi pelkuri, tulee testatuksi moneen kertaan samoin kuin näkemykset siitä, mitä rohkeus ja pelkuruus loppujen lopuksi tarkoittavat.

BLG:ssä Mengiste kuvaa, miten marxistinen sotilasjuntta Derg ottaa vallan ja suistaa valtaistuimelta keisari Haile Selassien. Derg on armoton koneisto, joka tappaa kylmästi ne, jotka ovat sen kanssa eri mieltä tai jotka muutoin ovat sille uhka. Amnestyn raportin mukaan Dergin tekemissä veritöissä kuoli noin 500 000 ihmistä. Dawitin matkustaessa taksilla taksikuski toteaakin ironisesti, että Etiopian hallitseminen on käymässä mahdottomaksi, koska kohta kaikki istuvat vankilassa.

Vastavallankumoukselliset mudostavat omia joukkojaan Dergin hirmuhallintoa vastaan. Ideologisesti Dergin ja vastavallankumouksellisten välillä ei ole juurikaan muuta eroa kuin se, että ensin mainitut ovat vallassa, josta jälkimmäiset pyrkivät heidät syrjäyttämään. Eräs romaanin henkilöistä muisteleleekin aikaa, jolloin italialaiset kolonialistit olivat Etiopiassa aikana, jolloin sentään tiesi, kuka oli vihollinen. Mengisten romaanissa tarkastellaan vallankumousliikehdinnän 1970-luvulle sijoittuvia vuosia. Todellisuudessa sotilasjuntta romahti vasta vuonna 1991 ja oikeudenkäynnit alkoivat kolme vuotta myöhemmin. Kesti kuitenkin vielä 15 vuotta, eli vuoteen 2006, ennen kuin 72 juntan jäsentä, heidän joukossaan Mengistu Haile Mariam, todettiin syyllisiksi kansanmurhaan.

Mengiste osoittaa, miten yhteiskunnallinen kaaos repii erilleen läheisimmätkin ystävät. Kehenkään ei voi luottaa, kaikkia on epäiltävä. Koska tahansa voi joutua vangituksi tai kidutetuksi, eivätkä edes lapset ole turvassa Dergin toimilta. Tarina Dawitin ja hänen lapsuudenystävänsä Mickeyn ajatumisesta eri puolille on kuvaava osoitus siitä, miten sattumanvaraisesti ihmisen kohtalo saattaa muuttua. Jos haluaa pysyä hengissä, voi joutua tekemään asioita, joita ei aiemmin olisi voinut edes kuvitella tekevänsä. Mickey ajautuu vallankumouksellisten joukkoihin, joissa hänen on valittava joko oma tai toisten kuolema. Majuri Guddun käskystä hänestä tulee tappaja. Moraalista tulee ylellisyystavaraa, johon etiopialaisilla ei ole varaa.

Tavallisten ihmisten elämä on elämää Dergin kaikkialle ulottuvan katseen alla. Mengiste kuvaa koskettavasti, kuinka ihmiset kaikesta huolimatta pyrkivät elämään normaalia arkielämää: käyvät töissä ja koulussa, pitävät huolta lapsistaan, tapaavat toisiaan ja liikkuvat ulkona vaaroista huolimatta. Hailu jättää hyvästejä kuolemaa tekevälle vaimolleen ja Sara rankaisee itseään tyttärensä onnettomuudesta. Todellisuus on paljon moniulotteisempi kuin mitä nälkää kärsivien lasten uutiskuvat meille kertovat.

BLG on kuvaus myös sukupolvien välisistä eroista. Tämä tulee esiin erityisesti Dawitin ja Hailun välisessä suhteessa. Hailu kuuluu vanhempaan sukupolveen, joka ei halua uskoa puheita, jotka kertovat pahaa Haile Selassiesta. Se on kuvaus myös siitä, että voidakseen säilyttää itsekunnioituksensa ihmisen on tehtävä asioita, joiden tekemisestä hän voi kiinni jäädessään joutua maksamaan hengellään. Ennen muuta se on kuvaus yhteiskunnallisesta sekasorrosta, jossa tekemättömyys ja ulkopuolelle jättäytyminen eivät ole neutraaleja vaihtoehtoja.

Loppujen lopuksi Etiopiaa vuosikymmeniä hallinnut keisari Haile Selassie, rastafarien musta messias ja itseään kuninkaiden kuninkaaksi kutsunut mies on elämänsä lopussa yksinäinen hahmo, josta muut kääntävät pelokkaina katseensa pois. Hänen viimeinen seuralaisensa tässä maailmassa on hänen lemmikkileijonansa. Leijona oli Etiopian monarkian symboli, mutta BLG:ssä myös vastavallankumouksellisten johtajan Anbessan nimi merkitsee sekin leijonaa.

BLG kuuluu kirjoihin, joiden lukemista on vaikea lopettaa kesken tarinan. Mengiste vetää lukijan syvälle Etiopian historiaan ja saa hänet kiintymään syvästi teoksen henkilöihin. Se sai minut myös etsimään lisää tietoa Etiopian historiasta. Pienoisena miinuksena voisi sanoa, että välillä Mengisten romaani etenee yhteiskuntatilanne edellä ja henkilöhahmot jäävät sivuosaan. Tämä koskee erityisesti Yonasin vaimoa Saraa, jonka itselleen tekemä ruumiillinen kuritus saa lukijan odottamaan jatkoa, jota ei koskaan tule.

Afrikkalaisena sisällissotakuvauksena Mengisten romaani kuuluu samaan sarjaan kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien 'Half of a Yellow Sun' (2007) (suom. Puolikas keltaista aurinkoa, 2010) tai sierra leonelaisen Aminatta Fornan henkeäsalpaavan hieno 'The Memory of Love' (2010)  (suom. Muisto rakkaudesta, 2013).

Hyvää vappua!

Bomber Command Memorial, Lontoo


Freedom is 

the sure possession 

of those alone 

who have 

the courage 

to defend it

(Pericles)







En kuiskaa enää monin sanoin
miten rakastan
kun mitkään sanat
eivät riitä kuvaamaan
rakkautta joka silmissäsi avartuu
kun kuulet veljiemme kutsun taisteluun

En kysy enää
ketä ajattelet useimmin
kun katseesi niin usein sulaa kyyneliin
Näen jokaisessa kyyneleessä ystävän
jonka muisto syttyy sorron hämärään

En kerro enää
miten yksin kulkee ihminen
kun joka askeleella tunnen
miten tuhannet sydämet sykähtävät
kädessäsi jota puristan
ja huulillasi tuhat suuta aukeaa
Niin aivan toisin käsi tänään etsii hyväilee
niin toisin korva kuulee rakkaat askeleet
kun silmiesi syvyydessä näen maailman
jonka elämää myös minä puolustan

Eilen kuiskin monin sanoin miten rakastan
kun mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan
sitä voimaa jonka voimastasi ammennan
tiellä joka vaatii meidät kokonaan

(Agit Prop: Kahden laulu)

Hyvää vappua kaikille!