keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Musiikillinen katsaus vuoden 2014 luettuihin

Vuosi 2014 oli kaiken kaikkiaan erinomainen lukuvuosi. Tavoitteenani oli lukea 100 kirjaa, mutta jäin siitä muutaman kirjan verran. Tavoite tosin olisi tullut täyteen, jos olisin muutaman tiiliskiven sijasta lukenut useamman lyhyemmän kirjan. Määrää tärkeämpää on kuitenkin tietysti laatu, enkä muutoinkaan suhtaudu turhan vakavasti itselleni asettamiini lukutavoitteisiin. Tärkeintä on matka, ei perilläolo.

Blogini ylivoimaisesti luetuin teksti on ollut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Tästä olen erityisen iloinen, sillä Kissa on kerrassaan mainio teos, jota voi lukea monella eri tasolla. Kissan häntää tavoittelivat: Kinnusen Neljäntienristeys, Raevaaran Laukaisu ja Melenderin Kylmä sota.

Pidin tilastoa lukemistani kirjoista, niiden sivumääristä ja julkaisuvuosista. Vaan kuinkas sitten kävikään? Läppäri hajosi ja kuka nyt ottaisi varmuuskopioita. Tyydyn tämän vuoksi vain nostamaan esiin muutamia teoksia, jotka olivat tärkeitä erinäisistä syistä, joista voi lukea tarkemmin asianomaisen bloggauksen kohdalta. Kaikkein rakkaimpia olivat Phantom of the Opera -kategoriaan kuuluvat teokset.

Kategorian nimeä klikkaamalla pääset kuuntelemaan kyseisen biisin.


Phantom of the opera (sydänvärinää)
Ruth Ozeki: A tale for the time being
Sadie Jones: Fallout (bloggaus tulossa)
Edwidge Danticat: Claire of the sea light

Diamonds and rust (merituuli mentaalisena tilana)
Monique Roffey: The Archipelago
Hannah Kent: Burial Rites
Aminatta Forna: The hired man
Katja Kaukonen: Kohina

Born in the USA (Levis 501:ten repeämisestä amerikkalaiseen malliin)
Donna Tartt: The Goldfinch
Meg Wolitzer: The Interestings
Rachel Kushner: The Flamethrowers

Shangri-La (veljen ja siskon auttamisen tärkeydestä)
Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Tiina Raevaara: Laukaisu

Born to be wild (maailma tarvitsee lisää himoa ja hyväntahtoista villimeininkiä)
Shani Boianjiu: The people of forever are not afraid
Goliarda Sapienza: Elämän ilo
Silvia Avallone: Teräs
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Disturbia (kuhinaa ja avautumista aivoissa)
Tommi Melender: Kylmä sota
Leena Krohn: Hotel Sapiens
Don DeLillo: Omegapiste
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Mississippi Goddam (minulla on edelleenkin unelma)
Harper Lee: To kill a mockingbird
Toni Morrison: Home
Sefi Atta: A bit of difference
Nura Farah: Aavikon tyttäret
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti


Kiitos kaikista kommenteista ja keskusteluista. Ne ovat tärkeintä suolaa. Mitä tulee vuoteen 2015 ... jotakin on suunnitteilla.

Lukuisan hyvää uutta vuotta ja iso pusu!




sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Karin Fossum: Varoitus

Suomalainen kesämaisema Teuvo Tulion elokuvassa. Aurinko ja väreilevä kuumuus. Pitkä kamerajo, joka kuvaa, miten synkät pilvet kohoavat raskaina taivaalle, yhä raskaampina, yhä roikkuvampina, yhä maiseman pimentävimpinä. Kohta tapahtuu. Tunnelma on samantapainen Karin Fossumin Varoituksen ensi sivuilla. On täydellistä. Liian kipeän täydellistä. Saippuakupla kasvaa, kunnes koukku iskee lukijaan, eikä enää päästä vapaaksi. Ei edes teoksen lopussa, vaan lukija joutuu tekemään kivuliaan irrottautumisen itse.

Norjalainen Karin Fossum on ehdottomia dekkarikirjailijasuosikeitani. Itse asiassa en ole niin kovin kiinnostunut hänen teostensa varsinaisesta dekkaripuolesta, vaan siitä, miten hän käyttää tätä genreä hyväksi kuvatakseen yhteiskunnallisia epäkohtia ja aikamme ilmiöitä. Asiaan tietysti kuuluu, että olen rakastanut Konrad Sejeriin, tuohon kookkaaseen surumieliseen mieheen, joka Fossumin rakentamia rikoksia selvittelee. Sejer kantaa harteillaan maailmaa, hän on nähnyt paljon ja menettänyt liikaa. Hänen syliinsä on ihan pakko aina välillä päästä. Hänen hahmossaan soi toivon ääni.

Olipa kerran Lily ja Karsten. Onnellinen aviopari, jolla oli vauva nimeltä Margrete, joka nukkui Brio-vaunuissa kotitalon pihalla. Seuraavassa hetkessä Margrete löytyy vaunuistaan verisenä. Sekasortoa, tuskaa ja paniikkia. Sairaalassa käy kuitenkin ilmi, että veri ei ole Margreten verta ja että tyttö on aivan kunnossa. Lilyn ja Karstenin elämä sen sijaan ei ole. Yhteiseloon on tullut murtuma, jota ei kipsilastoilla korjata.

Margretesta saa alkunsa kummallisten pahojen tapahtumien sarja. Kyse ei ole perinteisistä rikoksista, vaan julman nokkelista tavoista tehdä hyökkäyksiä ihmisten elämänmenoon. Samalla paljastuu paitsi elämän yleinen hauraus, myös se, miten helppo toisen ihmisen elämä on murtaa. Miten kauhun ja avuttomuuden voi ruiskaista ihmisen elämään kuin pitkäkestoisen ja kivuliaan myrkyn, joka saa elämän koko tasapainon heilahtamaan. Kuten Konrad Sejer sanoo: "[...] ilman turvallisuudentunnetta elämä on todella vaikea elää."

Hyvin pian lukijalle paljastuu, että tekojen takana on 17-vuotias Johnny Beskow. Fossumille ominaiseen tapaan hyvä ja paha lakkaavat olemasta kaikkea muuta kuin selväpiirteisiä kategorioita. Johnny on isättä kasvanut poika, jonka äiti haahuilee asunnossa viinapulloja etsiskellen ja sohvalle rojahdellen. Johnnyn kotona ei tuoksu pulla, eikä paistu lihapullat. Hänen äitinsä elää alkoholistin huikka huikalta -elämää, jossa olemassolo hahmottuu humalan vaiheiden mukaan. Johnnyyn asti äidin katse yltää vain harvoin ja niin poika oppii tulemaan toimeen itsekseen vihan äitiä kohtaan kasvaessa yhä kitkerämmäksi.

"Äiti makasi selällään peitto leukaa myöten, ja hänen ihonsa näytti kostealta aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta. Silmäluomet olivat puolittain avoinna. Olisitpa kuollut, hän [Johnny] ajatteli, lakkaisitpa sinä hengittämästä juuri tällä sekunnilla. Kun sinä kuolet, minä taputan innoissani, hän ajatteli, ja kesken hautajaisten alan laulaa ja tanssia. Kun viimein olet maassa, minä tulen joka ilta kusemaan haudallesi."

Muille ihmiselle tehdyt pahat teot saavat Johnnyn tuntemaan, että hän on olemassa. Että hän on jotain. Että hänellä on valtaa. Tunne siitä, että hän voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään, kääntää sen mullin mallin mielensä mukaan, murskata kokemuksen jatkuvuudesta ja turvallisuudesta - siinä Johnnyn alkoholin ainekset. Omat teot sekoittavat pään ja mielen. Saavat tuntemaan olemisen hurmaa.  Saavat hänet menemään rikospaikoille kokemaan kicksejä tekojensa seurauksista. Olla ohikiitävän elämän korkean hetken kuin Jumala ikään.

Fossum kuvaa Johnnyn ja hänen äitinsä välistä suhdetta suorastaan inhorealistisesti. Likaa, tunkkaisuutta, viinatahmaa. Teoksen hajumaailmasta tulee paikoin mieleen Susanna Alakosken Svinalängorna (2006, suom. Sikalat). Fossum vie lukijalta mahdollisuuden tulkita Johnny yksinomaan pahaksi. Sitä paitsi on olemassa myös toinen Johnny, joka pitelee hellästi lemmikkimarsuaan sylissään. Pahaksi onneksi äiti kuitenkin tappaa marsun tuosta noin vaan ihan tahallaan. Sellaistakin elämä on.

Läpi teoksen kulkee Johnnyn ja hänen isoisänsä välinen suhde. Isoisän seurassa Johnny on toisenlainen, lämmin ja huolehtiva. Hyvä poika kaikin tavoin. Fossumin Johnnyyn liittämä kaksoisvalotus on tyrmäävää kuin hyvin ajoitettu isku leukaperiin. Box! "Jos kaikki olisivat sellaisia kuin sinä, Johnny, [...] niin maailma olisi parempi paikka elää," sanoo isoisä Johnnylle.

Karin Fossum on ihmisen puolella ja tässä suhteessa Konrad Sejer toimii hänen loistavana agenttinaan. On heitä, jotka tietävät kaiken ja erityisesti sen, miten muiden ihmisten tulisi elää ja mitä muut tekevät väärin ja miten muut eivät osaa, pysty, kykene yhtä hyvin kuin puhuja itse. On heitä, jotka omin käsivarsin korottavat itsensä ja pitävät itsensä korkealla, vaikka maitohappo huutaa lihaksissa. Kuitenkin, jos ei ole kulkenut ihan täsmälleen toisen ihmisen jalanjäljissä, ei voi tietää, mitä olisi hänen asemassaan tehnyt. Tuomitseminen on helppoa, ratkaisemattomien eettisten ristiriitojen kannattelu ihmisen selkään tarkoitettu säkki. 

Karin Fossumin romaanin nimi ei ole turhaan Varoitus, sillä juuri sitä se on. Neonkyltti pimeässä maisemassa. Varoitus, jota ei ole syytä ohittaa, mikäli haluamme maailman tulevan paremmaksi.


Karin Fossum: Varoitus (2010)
Norjankielinen alkuperäisteos: Varsleren (2009)
Suomentanut Tarja Teva
Johnny Kniga



torstai 25. joulukuuta 2014

Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (Olimme ihan suunniltamme)


Olin törmännyt kehuviin ilmaisuihin Karen Joy Fowlerin uusimmasta teoksesta ympäri internettiä. Awesome. Unforgettable. Gripping. Se valittiin myös Man Booker -palkinnon vuoden 2014 lyhytlistalle. Lisäksi kirjan nimi, We are all completely beside ourselves, on varsin houkutteleva. Itse tarinasta en kuitenkaan tiennyt ennakolta yhtään mitään ja sain siksi lukea tämän todella ns. puhtaalta pöydältä. Se on asia, jota arvostan kovasti. On aina hienoa, kun voi aloittaa lukemisen ilmaan mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia.

Ne, jotka tätä teosta ovat suurilla sanoilla mainostaneet, eivät todellakaan ole olleet väärässä. Kysymys on perheestä (isä, äiti, 2 tytärtä ja 1 poika), tutkimusetiikasta ja muistoista. Aivan erityinen tapaus on perheen toinen tytär Fern. Heti tämän sanottuani tuleekin vastaan kirjoituksellinen ongelma. Fern on nimittäin erittäin erityinen - niin erityinen, että kirjoitukseni suhteen on suuri merkitys sillä paljastanko hänen erityisyytensä vai jätänkö sen salaisuudeksi. Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. Tosin se, mistä Fernin kohdalla on kyse paljastuu lukemani pokkarin sivulla 77, joten kyse ei ole siitä, että hänen erityisyytensä paljastuisi vasta teoksen lopussa.

Koska jätän kertomatta Ferniin liittyvän salaisuuden vaikuttaa se bloggaukseeni niin, että joudun jättämään kaikenlaista muutakin kertomatta. Jos kuitenkin luet tämän teoksen, uskon, että olet samaa mieltä siitä, että yllätys kannatti jättää paljastamatta.

We are all  completely on kerrottu Cooken perheen toisen tyttären, Rosemaryn, näkökulmasta. Perheessä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hankalat asiat ratkaistaan vaikenemalla ne kuoliaaksi. Perheensisäinen kommunikaatio on usein epäsuoraa ja Rosemary ironisoi sitä herkullisesti. "It hurts your father when you don't talk to him. You think he doesn't notice, but he does." This is a holiday classic - like It's a wonderful Life, we rarely get through the season without it.

Perheen lapsilta odotetaan paljon erityisesti älyllisellä tasolla ja Rosemarylla onkin usein tapana sanoa, että "epäonnistumiset merkitsevät enemmän kuin aikaansaannokset." Kaiken lisäksi perheen isä on ammatiltaan psykologi, jonka erityisalaa on lapsen kehitys - seikka, joka antaa Rosemarylle mainion aiheen vetää kerronnassa esiin ns. Piaget-kortti.

Fowlerin romaani on hauska, älykäs, myötätuntoinen, riipaiseva ja syvä. Rosemaryn värikkäiden ilmaisujen ymmärtämiseksi vaaditaan perusyleissivistystä, esim. sitä, että lukija tietää, että It's a wonderful life on Frank Capran ohjaama elokuvaklassikko tai että Jean Piaget on kuuluisa sveitsiläinen kehityspsykologi. Romaanin kieli on värikästä ja sen tempo ja imu syntyvät pitkälti juuri kielen kautta. Jos vaan mahdollista, niin tämä teos kannattaakin lukea alkuperäiskielellä.

Keskipiste, jota tarina kiertää on perheen toisen tyttären Fernin katoaminen. Tämän tapahtuessa Rosemary on 5-vuotias ja hänen veljensä Lowell 6 vuotta vanhempi. Fowlerin kuvauksessa harvinaislaatuista ja erityisen taidokasta on hänen tapansa kuvata perhettä kohdannutta tragediaa lapsen näkökulmasta niin että tapahtuman seuraukset näytetään todellakin lapsen perspektiivistä. Moni asia vaikuttaakin varsin kummalliselta, koska 5-vuotias ei vielä osaa yhdistää tapahtumia toisiinsa. Yhtenä aamuna Rosemary herää vieraassa huoneessa, jossa kuitenkin on hänen omat tavaransa tai yhtäkkiä äiti enimmäkseen nukkuu, eikä häntä saa häiritä. Fowler osoittaa havainnollisesti, miten monet asiat vain tapahtuvat lapselle ilman että lapsi osaisi vielä asettaa niitä laajempaan kontekstiin.

 Heti teoksen alussa Rosemary kertoo aloittavansa tarinansa keskeltä. Tapahtumien alkuun palataan vasta myöhemmin ja kertojana Rosemaryllä on tapana aina väliin puhutella lukijaa ja antaa hänelle ohjeita. "Such a sweetheart. But don't get attached to him; he's not really part of this story" tai "Bookmark that thought. We'll come back to it later." Kerronnassa korostuu, että kyse on Rosemaryn näkemyksistä, jotka eivät välttämättä vastaa sitä, mitä on ns. oikeasti tapahtunut. Rosemary myös "tunnustaa," että hän ei välillä kerro kaikkea syystä tai toisesta.

Kertojana Rosemary korostaa myös muistiin ja muistoihin liittyviä epävarmuuksia. Mitä me oikeastaan muistamme ja mitkä muistomme olemme mahdollisesti korvanneet toisilla muistoilla tukahduttamisen kautta, koska alkuperäiset muistot ovat olleet liian kipeitä? Entä muistammeko todella vai olemmeko luoneet muistikuvan omien kertomustemme kautta? Muistot eivät ole kiveen hakattuja, vaan ne muuttuvat meidän mukanamme. Vuosi vuodelta pikku hiljaa niihin tulee lisää ja niistä jää osia pois. Entä jos olemme torjuneet muististamme jotakin todella tärkeää? Joitakin lapsena tapahtuneita asioita Rosemary muistaa hyvin selvästi, kun taas esimerkiksi hänen vanhempansa muistavat saman asian aivan eri tavalla. Muistot ovat epävarmuuden aluetta ja niiden merkitys lieneekin usein muualla kuin pelkästään niiden totuusarvossa. Jokainen luo oman muistikertomuksensa ja kuljettaa sitä mukanaan. Siihen ei toisella ihmisellä ole pääsyä muuta kuin sanojen ja tarinoiden kautta. Ihminen on muistinsa vanki ja avaimet oman selliin avaamiseen usein hukassa.

Rosemaryn peruskokemus on erilaisuus. Hän yrittää monin tavoin sopeutua joukkoon, mutta ei pääse irti tunteesta, että hän on ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut. Rosemary on yksinäinen, eikä osaa luoda ystävyyssuhteita. Hän pohtii, mitä tarkoittaa normaali ja esiin nousee myös normaalin käsitteeseen liittyvä arvottavuus. Mistä ihminen voi tietää, onko hän normaali? Mitä normaalina oleminen tarkoittaa? Oletko sinä/olenko minä normaali? Onko ihmisen itsensä mahdollista määritellä normaaliuttaan vai tapahtuuko se muiden toimesta? Itsensä kokeminen ainutlaatuiseksi yksilöksi ja toisaalta normaaliuteen liitetyt vaatimukset eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen. Fowler ottaa avuksi solipsismin, johon vetoamalla hän esittää, että Rosemary sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi todistaa omaa erilaisuuttaan suhteessa toisiin ihmisiin, koska emme voi saada tietoa kuin omista mielenliikkeistämme, jotka toimivat yksityisenä kanavana todellisuuden ja ympäröivän maailman hahmottamiseen. 

We are all completely esittää lapsuuden perustavanlaatuisena aikakautena ihmisen myöhemmän kehityksen kannalta. Lapsuudenkokemusten kautta muotoutuu tapamme olla maailmassa. Pääroolissa ovat läheisimmät ihmissuhteemme. Ongelmallista on, että varhaislapsuuteen liittyy paljon sellaista, jota emme voi myöhemmin muistaa. Tulkitsemme muiden mielipiteitä ja intentioita, mutta usein on mahdotonta tietää, missä määrin tulkintamme ovat oikeita, missä määrin taas perustuvat erilaisille väärinkäsityksille tai omille tarpeillemme. Pyristelemme kohti yhteistä ihmisyyttä, jonka yhteisyys kuitenkin Fowlerin romaanissa osoittautuu harhaksi. Yliopistossa Rosemary oppii, että yleisimpinä ihmisyyttä koskevina totuuksina pidetyt näkemykset, kuten toisten kohteleminen niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, ovatkin suurta yhteistä harhaa. "... the human tragedy - that the common humanity we share is fundamentally based on the denial of a common shared humanity." Onko siis niin, että ajatus ihmisten välisestä yhteisyydestä on lohtuajatus, johon uskomalla pyrimme unohtamaan, että loppujen lopuksi mitään yhteistä ei ole, vaan jokainen on yksin. Kammottavan yksin. Loputtoman yksin. Vihjaako Fowler, että jaksaakseen elää, ihmisen on opittava valehtelemaan itselleen?

Pari viikkoa sitten lukemassani Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät yksi teemoista oli eläinkokeiden synnyttämä ekoterrorismi. Olikin  mielenkiintoinen sattuma, että eläinkokeita käsitellään myös Fowlerin teoksessa. Omalla kohdallani huomionarvoisinta on se, että Fowlerin romaani herätti  minussa monia kysymyksiä, joiden olisi luullut nousevan esiin Valtosta lukiessa, mutta niin ei vaan käynyt. Fowler sen sijaan saa minut suorastaan kiemurtelemaan tuskissani, kun mietin eläinten oikeuksia. Kuinka paljon meiltä peitetäänkään asioita tieteen nimissä ikään kuin tiede olisi jokin suurin ja mahtavin jumaluus, joka oikeuttaa suunnilleen mitä tahansa mukaanlukien kivuliaat eläinkokeet. Fowlerin romaani nostaa esiin epämukavia kysymyksiä, joihin on mahdontonta löytää eettisesti kestäviä vastauksia. Ihminen on korottanut itsensä luomakunnan herraksi ja alistanut eläimet tieteen koekaniineiksi. Onko oikein uhrata x määrä eläimiä, jotta mahdollisesti löytyisi parannuskeino johonkin sairauteen? Onko todellisuus eläinkokeista niin sietämätön, että sen peittämiseksi on turvauduttava lainsäädäntöön? "... a number of states are considering laws that make the unauthorized photographing of what goes on in factory farms and slaughterhouses a felony. Making people look at what is really happening is about to become a serious felony."

Ehkö toivoa kuitenkin on näkyvissä. Fowler viittaa ranskalaiseen filosofiin Jacques Derridaan (yhteen henkilökohtaisista suosikkiajattelijoistani), jonka mukaan muutos ymmärryksessä eläinten oikeuksia kohtaan on väistämätön. Vaikka se tapahtuukin hitaasti, se kuitenkin tapahtuu. Ihmisen on aika ymmärtää, että loppujen lopuksi ei ole mitään, millä ihminen voisi oikeuttaa oman erityisasemansa muiden elollisten suvereenina hallitsijana. Ihmislaji on pelkurilaji, joka peittää oman mitättömyytensä kuviteltuun suuruuteensa. Fowler onnistuu ja hienosti onnistuukin siinä, että hän saa meidät näkemäään ja kokemaan, mistä eläinten oikeuksissa on kysymys. We are all completely kylvää muutoksen siemeniä ja meistä itsestämme riippuu, miten hedelmällisessä maassa nämä siemenet saavat kasvaa.


Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (2013)
Serpent's Tail


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Edwidge Danticat: Claire of the sea light

Seison kirjahyllyn edessä miettimässä mitä lukisin seuraavaksi. Suru pitelee tiukasti kädestäni. Radiossa Jenni Vartiainen laulaa, että ihmisen silmät on itkua varten. Hätkähdän. Edwidge Danticat tarttuu vapaana olevaan käteeni. Nyökkää. Hymyilemme vähän.

Edwidge Danticat on Haitissa syntynyt kirjailija, joka 12-vuotiaana muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän koki elämänsä vieraaksi ja etsi lohtua kirjallisuudesta. Hänen tuotannolleen tyypillisiä aihepiirejä ovat kansallinen identiteetti, äiti-tytär -suhde sekä diasporaan liittyvät poliittiset kysymykset. Claire of the sea light on toinen häneltä lukemani teos. Ensimmäinen oli osittain omaelämäkerrallinen teos Brother, I am dying (2007), joka jätti minuun vahvan halun lukea lisää Danticat'ta. COTSLin luettuani tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen kirjoittamansa teokset. Ostamaan ne omaan hyllyyni, voidakseni ohi kävellessäni silittää niiden selkämyksiä, pidelläkseni niitä käsissäni. Danticat'n kirjoitus on runoutta ja lohtua, siinä on kipua, meren valoa ja toivon ääni. 

Claire of the sealight on ihonalainen. Se on aamuyön hetki, meren ikiaikainen leikki, surun varjojen tanssi kasvoilla, joiden kauneutta ei kamerat voi vangita. Siinä elämä ja kuolema käyvät poloneesiin. Ah niin kohteliaasti. Kumartaen. Niiaten. Peruukeista varisee pölyä, kenkien soljet peilaavat tanssijoiden liikkeet. Ikkunaverhot lepattavat, pyykki tuoksuu mereltä, sydän on kukkuroillaan - tuskin jaksaa kantaa elämän sille antamia paloja, joissa jo näkyy villieläinten aikaansaamat raatelujärjet.

COTSL alkaa kuvauksella Claire Limyè Lanmè Faustinin seitsemänvuotissyntymäpäivistä. Claire peri etunimensä äidiltään. Äidin kuoltua synnytyksessä isä lisäsi nimeen sanat Limyè Lanmè, meren valo. Clairen isä, Nozias, on köyhä, lukutaidoton mies, joka pohtii, voisiko onnen löytää jostakin muualta kuin siitä pienestä haitilaiskylästä, jossa hän tyttärensä kanssa asuu. Hän pelkää, että hän ei osaa kasvattaa tytärtään ja yrittää saada naapurustossa asuvan Madame Gaellen ottamaan tyttärensä hoiviinsa. Päätös asiasta siirtyy kuitenkin Clairen syntymäpäivästä toiseen, kunnes tytön 7-vuotissyntymäpäivänä Madame Gaelle ilmoittaa ottavansa Clairen omaksi tytökseen. Päätöksestä kuultuaan Claire päättää kadota. Mutta voiko meren valo koskaan kadota niin kauan kuin ylipäänsä on elämää?

Danticat'n sanoilla on juuret. Ne kasvavat läpi pienen haitilaiskylän ja lukijan mielen. Juurista kasvaa puita, joissa asustelevat ihmisen tunteita pesissään hautovat linnut. Keveys ja painavuus menevät limittäin lomittain. Sen  huomaa viimeistään siitä, kun sydän jättää muutaman lyönnin lyömättä pelkästä ihastuksesta. Miten kukaan voi osata kirjoittaa näin? Miten varovasti salaisuudet aukeavat, miten verhon takaa paljastuvat köyhyys, rakkaus, epäoikeudenmukaisuus, yhteiskunnalliset vääryydet ja ihmisen pienet askeleet. Miten näyttämön parrasvaloisssa seisoo ihmisyys kaikessa paljaudessaan.

COTSL menee ihmisessä joka paikkaan. Se nostaa esiin omat menetykset, pettymykset, ilot ja rakkaudet. Se vierailee lukijan muistoissa, järjestelee niitä varoen kuin kalleinta posliinia. Danticat'n sanat muodostuvat kuviksi ja tunnelmiksi - jäätyneeksi ikkunaksi, jonka jäisten kiteiden välistä aurinko viiltää. Maailman häly hälvenee. Hiljaisuus tukkii silmät ja korvat. Hetki - "a momentary stillness, as though the entire world had grown completely silent." Nozias on menettänyt vaimonsa, Madame Gaelle tyttärensä ja miehensä, kokonainen sukupolvi mahdollisuutensa, Max Ardient Jr. joutuu isänsä hylkäämäksi ja hän itse joutuu hylkäämään oman poikansa. Yksipuolinen rakkaus on rakkauden kummitusversio, toisinaan se kulkee geneettisenä perintönä.

Elämä ja kuolema käyvät COTSLissa usein treffeillä. Istuvat samaan pöytään mitatakseen toisiaan. Claire näkee mielessään naisen, joka on hänen äitinsä. Nainen kävelee hedelmäkauppiaiden kojujen ohi. Pysähtyy. Nostaa yhden hedelmän, pyörittelee sitä käsissään, laittaa sen takaisin. Toistaa saman useaan kertaan monena päivänä. Kun Claire kasvaa, hän kävelee hedelmäkauppiaiden kojujen ohi. Pysähtyy. Nostaa yhden hedelmän, pyörittelee sitä käsissään, laittaa sen takaisin. Toistaa saman useaan kertaan monena päivänä, jotta kuulisi hedelmäkauppiaiden sanovan: tyttö on ihan kuin äitinsä.

Clairen äidin työ oli valmistella ruumiita hautajaisiin. Hänen mukanaan tuli kotiin kuoleman ja desinfektioaineiden haju, "the smell of death, covered by fragrances intended to mask it." Yrityksistä huolimatta kuolemanhaju tulee läpi. Kesät ovat niin kuumia, että sammakot poksahtelevat. Ihmisen osa on arvaamaton. Sotilaat voivat tulla ja pidättää. He voivat ampua kuoliaaksi kyselemättä. Ja jossakin vaeltaa Claire, meren valo. Tuleeko hän koskaan takaisin? Viekö maailman ääri hänet mukanaan? Houkuttaako meri hänet syleistä lopullisimpaan?

Sen surun jota tunsin löysin Danticat'n romaanista. Se oli ripoteltu haitilaisten elämänkohtaloihin. Gaellen kautta Danticat näyttää, mitä on eläminen surun kanssa ja miten siihen saattaa rakastua niin, että siitä ei haluaisi luopua ollenkaan. "No one will ever love you more than you love your pain." Suru haluaa kodin, se haluaa muuttua elämän perustaksi. Se haluaa uskotella, että jos luovumme siitä, luovumme myös hänestä, jonka takia surua tunnemme. Suru on väärässä. Se annettakoon sille anteeksi.

"Olet mitä rakastat ... mutta muista, että rakkaus on kerosiinia. Mitä enemmän sinulla sitä on, sitä enemmän palat." Rakastaa kuin Clare, rakastaa äitiä, jota ei koskaan tavannut. Etsiä äitiä merestä, meren sylistä äidin syliä. "Sometimes when she was lying on her back in the sea, her toes pointed, her hands facing down, her ears half submerged, while she was listening to both the world above and beneath the water, she yearned for the warm salty water to be her mother's body, the waves her mother's heartbeat, the sunlight the tunnel that guided her out the day her mother died."

Kun suljen Danticat'n romaanin viimeisen sivun, huomaan surun kävelevän kohti ulko-ovea. Käteni on vielä hikinen sen otteesta. Ovella se kääntyy ja katsoo alta kulmain silmiin. Hymyilemme vähän.


Edwidge Danticat: Claire of the sea light  (2013)
Vintage Contemporaries



torstai 18. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Mutta Jeesus sanoi: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nämä Jeesuksen ennen ristinkuolemaansa lausumat sanat toimivat eräänlaisena paratekstinä lukiessani Jussi Valtosen tämän vuoden Finlandia-palkinnolla palkittua teosta He eivät tiedä mitä tekevät. Keitä 'he' ovat Valtosen romaanissa? Tähän kysymykseen löytyy montakin vastausta, mutta useimmat kirjan henkilöt kyllä tietävät tai ainakin aavistavat, mitä he tekevät. Sen sijaan moni heistä haluaisi unohtaa, mitä heidän tekemistensä taustalla on. Mikä on niin sanotusti heidän tekemistensä hinta.

Toisaalta jokainen meistä voi kysyä itseltään: tiedänkö mitä teen? Vastaukset ovat helppoja niin kaun kuin pysytään konkreettisissa asioissa. Tiedän keittäväni kahvia tai kirjoittavani tätä bloggausta. Sen sijaan en tiedä esimerkiksi sitä, miten kirjoittamani teksti vaikuttaa sen lukijaan. Aamulla hymyilin tuntemattomalle juna-asemalla, toista tuntematonta en katsonut päinkään. Mitä minä heille tein? Mitä tekemiseni tai tekemättä jättämiseni laittoi alkuun. Minkälaisia ketjuja tekomme käynnistävät? Millaisten perhosefektien agentteina toimimme huomaamattamme?

*

Jussi Valtosen romaani on täynnä erilaisia teemoja, jotka pyyhkivät toinen toisiaan. On aviokriisiä, yksinhuoltajan ongelmia, uusperheproblematiikkaa, isän poissaoloa, ekoterrorismia, Suomi-kritiikkiä, monikulttuurisuusongelmia, tutkimustyöhön liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tällaisesta aihemäärästä tuli ähky. Tämä on sikäli harmillista, koska Valtosen romaanissa on aivan erinomaisia pointteja, mutta ne eivät pääse kunnolla kasvamaan, kun kirjailija heittää kehiin taas uuden ongelmakimpun. Tilannetta ei paranna se, että paikoin Valtonen vyöryttää tekstiä kuin kiihkeä pappi kirkon saarnastuolissa. Sylki roiskuu aina lukijan päälle asti. Pamflettimaisuus näkyy myös siinä, että teksti on paikoin varsin epäfiktiivisen tuntuista. Valtonen mäiskii faktoilla tai ainakin faktamuotoon kirjoitetuilla todisteluilla. Pahimmillaan olo oli kuin puhelinmyyjän kanssa keskustellessa. Lue sinä vaan, mitä siihen paperiin on kirjoitettu ja mitä sinun pitää lukea. En osta. En  halvalla, enkä kalliilla, enkä ilmaiseksi.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin hengästyttävyyttä voisi toki lähestyä siitäkin suunnasta, että kiihkeässä tempossaan se on itsekin kuin nykyaika, jota se kuvaa. Minulle päällimmäiseksi jäi kuitenkin lukukokemuksen whatsappmaisuus - taas piippaa, kukahan nyt viestii. Lukiessani kaipasin edes muutamaa selkeämpää suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.

*

Suomalainen Alina ja amerikkalainen Joe ovat saaneet toisensa ja sen seurauksena heille syntyy poika nimeltä Samuel. Joe ei kuitenkaan löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja palaa takaisin Amerikkaan. Alina jää yksin poikansa kanssa.  Kerronta kulkee vuoroin Joen, Alinan ja Samuelin elämäntapahtumissa. Lukija pääsee näin katsomaan elämää vuorotellen kunkin heistä näkökulmasta.

He eivät tiedä mitä tekevät on parhaimmillaan nykyisen kulutusyhteiskunnan kriitikkona. Ihmiset ovat Valtosen romaanissa mainospintaa, jonka täyttämisestä eri tahot kilpailevat. Helpoimpia kohteita ovat nuoret, jotka haluavat kaiken ja enemmän ja pian ja vielä nopeammin. Myös Joen amerikkalaisen perheen vanhin tytär tarttuu syöttiin ja pian hän kulkee iAm-laite päähänsä kytkettynä. Kyseessä ei ole mikä tahansa laite, vaan pieni näkymätön koneaivo, joka oppii tulkitsemaan ihmisen ajatuksia ja tuottamaan tietoa, mediaa ja kuvia sen mukaan, mistä ihminen on kiinnostunut. Kauhistuttavinta on, että iAm oppii tuntemaan ihmisen mieltymykset jopa paremmin kuin ihminen itse.

Kun iAm napit laittaa päähän maailmasta tulee multimedia. "Katsetta ei tarvinnut enää suunnata muualle kuten erilliselle näytölle, koska elokuvat ja kirjoitettu teksti näkyivät täydellisinä silmien edessä, kun niihin kohdisti katseensa. Halutessaan pystyi katsomaan myös niiden läpi, muu maailma ei hävinnyt mihinkään. Saattoi siis lukea sähköposteja kadulla kävellessä, katsella elokuvia hölkätessä! Mitä tahansa missä tahansa! Ilman mitään ruutua tai näyttöä. Ohjelmaa ja äänenvoimakkuutta pystyi muuttamaan ajatuksen voimalla, tietyin varauksin."

Koneen ja ihmisen välisten rajojen hämärtyminen oli minulle Valtosen romaanin antoisinta antia. Mitä tapahtuu, kun ihmisen ja keinotodellisuuden välinen raja hämärtyy tavalla, jossa ne eivät ole enää erotettavissa toisistaan? iAm lieveilmiöineen luo vakuuttavia uhkakuvia siitä, miten ihmisen jatkuva elämysten- ja tavarannälkä sekä pakonomainen tarve uida uutisvirrassa ovat johtamassa siihen, että ihminen on valmis luovuttamaan itsensä päätäntävallan koneelle ollakseen trendien huipulla. Enemmän on enemmän, mutta ei tarpeeksi.

Toinen kiinnostava teemakokonaisuus oli Joen erityisesti suomalaiseen yliopistomaailmaan kohdistuva kritiikki, joka nosti esiin monenlaisia tieteentekemisen taustalla olevia tekijöitä, jotka vaarantavat tutkimuksen puolueettomuuden. Kuka saa tutkia ja mitä? Perustasolla tämä kysymys tulee esiin jo siinä, mitä tutkimusta rahoitetaan. Ilmaisia lounaita ei ole. Kenen kieli jaksaa nuolla ahkerammin? Kenen seurassa roikut palvovin silmin ja öljyisin ajatuksin? Joen on suomalaisen tiedemaailman ulkopuolisena helppo havaita, minkälaista salakähmäilyä yliopistolla käydään ja miten sisäänpäinlämpiävä suomalainen tiedemaailma voi olla. Hys hys. Tutkijanero työssään.

Kolmas aihepiiri, jonka kuvaus Valtosen romaanissa on erittäin onnistunutta on Samuelin isänkaipuu. Tässä kohdin voi todellakin kysyä, tiedämmekö me vanhemmat, mitä me lapsillemme teemme. Valtonen tavoittaa riipaisevasti Samuelin isäikävän ja näyttää, minkälaisia seurauksia vanhemman poissaololla voi lapselle olla. Toivo on sitkeä. Päivästä ja vuodesta toiseen se suuntautuu kohti valtameren takana asuvaa isää. Isän on läsnä tiedejulkaisuissa ja juhlissa, joissa palkitaan tutkijoita. Miksi isä ei tule poikansa luokse? Miksi isä ei sano: olen ylpeä sinusta poikani. Ikävä kasvaa luihin. Vääntää ne vääriin asentoihin. Vieraantuminen nakertaa kylmin sormin Samuelin ja hänen isänsä välillä olevaa ohutta sidettä. Hivertää sitä pikku hiljaa isän muuttuessa yhä enemmän satuolennoksi todellisen ihmisen sijasta. Onko mitään enää tehtävissä vai ovatko isä ja poika menettäneet toisensa lopullisesti? Tulevaisuus - onko se muuta kuin pelkkä sana?


Valtonen tavoittaa uskottavasti myös pikkulapsiperheen arjen. Alinan ja Joen kokemat tuntemukset ja vaikeudet maistuvat elämältä. Sama pätee Joen ja hänen isänsä välisen suhteen kuvaukseen. Myös teinien ja vanhempien väliset hiertymät Valtonen paaluttaa vahvasti tähän päivään. Ainesten runsaus kuitenkin sai aikaan sen, että Valtosen teos toimi kuin iAm. Yhä uusia näytöttömiä näyttöjä, yhä uusia polkuja, kiemuroita, jännitysmomentteja ja ihmissuhdeongelmia.

Antakaa minulle ruisleipää, villasukat ja kuvaputkitelevisio.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Tammi

 

lauantai 13. joulukuuta 2014

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Elämän ilo on valtava niin sisältönsä kuin sivumääränsäkin puolesta. Oikeastaan on melkeinpä vähättelyä kutsua Elämän iloa romaaniksi. Se on niin paljon enemmän. Maailma ja elämän pulssi. 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisen ihmisen sielunmaisema. Marssi halki ajan ja yhteiskunnallisten muutosten. Matka, jonka yksityiskohdat ja laajat kaaret vangitsevat. Sen luettua olo on kuin matkalta palatessa. Päässä käy kiihkeä kuhina, matkalaukku on täynnä pyykkiä ja jääkaapissa pelkkä valo.

Elämän ilo on syvä syli, psykologisesti ja aatteellisesti hengästyttävän todenomainen yhden naisen elämäntarina. Se on uppoutumista taitavasti luotuun maailmaan, jossa omaelämäkerralliset elementit kohtaavat fiktion. Tässä suhteessa Elämän ilo on sukua Simone de Beauvoirin Mandariineille (Les Mandarins 1954).

*

Goliarda Sapienza (1924-1996) oli sisilialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti rooleistaan italialaisen elokuvaohjaaja Luchino Viscontin elokuvissa. Hän kirjoitti Elämän iloa kymmenen vuotta ja sai sen valmiiksi vuonna 1976. Sapienza ehti kuitenkin kuolla ennen kuin hänen teoksensa julkaistiin. Ratkaisevassa roolissa oli Sapienzan aviomies Angelo Pellegrino, joka omalla kustannuksellaan julkaisi Elämän ilosta 1000 kappaleen painoksen vuonna 1998. Tämän jälkeen kului kuitenkin vielä kolme vuotta ennen kuin Sapienzan teos alkoi herättää kiinnostusta. Sittemmin se on käännetty useille eri kielille.

*

1.1.1900 syntyy Italian Cataniassa Modesta-niminen tyttö, jonka etunimi ei huonommin voisi kuvata hänen luonteenlaatuaan. Modesta on kaikkea muuta kuin vaatimaton ja hillitty. Hän polttaa kynttiläänsä paitsi molemmista päistä, vielä muutamasta muustakin kohdasta. Vaikka lapsuus melkein sammuttaa liekin, nousee se sinnikkäästi palamaan uudelleen. Modestassa ruumillistuu Eino Leinon Hymni tulelle: Ken tulta on, se tulta palvelkoon ... herätä hehkuun, työhön, taisteluun ...toteuttaa vuosisatain unelmat ... on elon aika lyhyt kullakin / siis palakaamme lieskoin leimuvin/tulessa kohotkaamme korkealle/maa maahan jää/mut henki taivahalle.

Modestan ensimmäiset vuodet ovat täynnä mustaa mustaa mustaa. Miten monta eri sävyä mustassa voi ollakaan. Traagisten tapahtumien jälkeen hänen elinpaikakseen vakiintuu luostari, jossa mustaa yritetään pestä pois. Luostarissa Modesta kuitenkin oppii taitavaksi manipuloijaksi. Itkemällä ja pyörtyilemällä sopivissa kohdissa voi saada ihmeitä aikaan. Vielä pidemmälle hän pääsee tarjoamalla auttavan kätensä kuoleman sanansaattajalle. Modesta ei kuitenkaan ole paha. Pikemminkin hän on viaton luonnonlapsi, joka kykenee myös mitä häikäilemättömimpiin ja tunteettomimpiin tekoihin. Kyse on pitkälti henkiin jäämisestä niillä eväillä, joita hän ei koskaan saanut matkaansa.

Elämän ilon johtomotiiveja ovat seksuaalisuus, vapaa rakkaus ja politiikka. Modestan "sillä silmä" on aktiivinen ja kohdistuu niin Beatriceen, Rosarioon, Carloon, Joyceen, Ninaan kuin Beatricen isään Carmineenkin muutamia kohteita mainitakseni. Sukupuolella ei ole väliä. Halulla ja sen täyttymyksellä sen sijaan on. Modestan ja Beatricen sekä Modestan ja Joycen välinen suhde toi mieleeni Radclyffe Hallin lesbokirjallisuuden klassikon The Well of Loneliness (1928). Sapienza kuvaa Modestan ja Beatricen välistä suhdetta alkuun hienovaraisesti vihjaten ja suhde näyttääkin ensin lähinnä 1800-luvun kirjallisuudesta tutulta naisten väliseltä romanttiselta ystävyydeltä (joka termi toki oli myös peitesana naisten välisille seksisuhteille). Modestan ja Stellan suhde puolestaan linkittäytyy Hallin teokseen ja siitä esitettyyn kritiikkiin sitä kautta, että Stella pitää homoseksuaalisuutta epänormaalina, koska sillä ei ole tulevaisuutta, ie. se ei sisällä mahdollisuutta avioliittoon ja lasten hankkimiseen. Homoseksuaalisuuden peilistä katsovat niin luonnonlait, Rousseau kuin Jumalakin.

Joyce tuskailee Modestalle: "Mitä Jumala tai Rousseau tähän kuuluvat ... Voi Modesta, sinä et tiedä. Pariisissa, niissä homoseksuaalien kohtauspaikoissa, sairaalloisia ruumiita yhdessä läjässä, keltaisia, tukahtuneita, häpeän leimaamia kasvoja, savuisessa, alkoholinhuuruisen hengityksen täyttämässä ilmassa ... se olisi todellinen helvetin esikartano, jos helvetti olisi olemassa."

Modestan kohdalla "lihallinen yhteisymmärrys menee rakkauden edelle." Seksuaalisuus on voima, joka ei välitä normeista ja säädöksistä, se vie mukanaan kuin kevättulva. Modestan näkemys rakkaudesta on radikaali. Kyllästyttyään itseensä ihminen rakastuu toiseen ja kyllästyttyään toiseen hän rakastuu kolmanteen. Rakkaus on maailmanpyörä, jonka vaunuja seksuaalivietti Modestan kohdalle pysäyttelee. Miksi jättää kiipeämättä sisään, kun jokaisessa vaunussa odottaa uusi kyyti ja uusi houkuttava ihminen?

Modesta on lepattava sielu. Soihtu, joka ei anna ympäristön, yhteiskunnallisten odotusten ja muiden ihmisten asettaa itselleen rajoituksia. Erityistä huutia häneltä saavat naisille asetetut odotukset. 1900-luvun alkupuolen kontekstissä naiseus on monissa asioissa este, mutta Modesta oppii kääntämään esteet voitokseen. Kuten Virginia Woolf totesi kirjassaan A Room of One's Own (1929, suom. Oma huone (1980)), nainen tarvitsee omaa rahaa ja oman huoneen. Erinäisten viekkaiden vaiheiden kautta Modesta onnistuu vakiinnuttamaan paikkansa herraskartanossa, johon hänet luostarista siirretään. Siellä hän tekee itsestään välttämättömän ja kirjanpitoa opiskeltuaan hän pitää koko talouden kukkaronnyörejä käsissään. Avioliitto vähämielisen Ippoliton kanssa takaa hänelle pysyvän asuinpaikan, jonka Modesty kruunaa synnyttämällä lapsen, jonka isän hän väittää olevan Ippolito.

1900-luvun alkuvuosikymmenillä monet asiat olivat naisille kiellettyjä tai ainakin sopimattomia. Toisesta näkökulmasta katsottuna tämä tarkoitti, että naisille tarjoutui lukemattomia ja usein hyvin yksinkertaisiakin keinoja haastaa perinteinen naisrooli. Modesta pukeutuu housuihin ja polttaa piippua. Kautta Elämän ilon Sapienza korostaa naisten koulutuksen merkitystä ja Modestakin päätyy opiskelemaan yliopistoon, jossa hän sukupuolensa vuoksi kokee itsensä kummajaiseksi. Modesty ei suostu naisten orjarooliin, hän ei halua itselleen isäntää, jota naisellisesti palvoa. Edes raskaudella uhkaaminen ei saa Modestaa taipumaan, kuten Carmine saa kokea.

"Mutta älä pilaile miehen kanssa, sillä jos haluan, voin naulita sinut paikoillesi lapsella. Silloin sinun on pakko ajatella minua ainakin vuoden verran.
- Laskelmasi pettävät Carmine. Luuletko, että olisin ollut nämä kuukaudet näin rauhallinen, ellei minulla olisi keinoa pysyä vapaana?"

Vapaus on Modestalle korkea arvo. Häntä ei voi sitoa tai vangita. Hänen ruumistaan ei voi omistaa. Hän on itsensä oma. Modesta sanoutuu irti ruumiinsa alistamisesta raskauksien avulla, sillä hän tietää keinot. "Naisen täytyy säilyttää malttinsa huudon ja riitojen keskellä." Miksi? Kuka niin väittää? Modesta venyttää naiseuden rajoja. Kuka on luonut säännöt? Kuka vaatii? Modestaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä häneltä odotetaan siksi, että hän on nainen. Jos naiseus on kohtalo, Modesta repii naiseuden kohtalosta irti vaikka hampaillaan. Hän ei odota. Hän antaa köniin Penelopelle, mokomalle miestään odottavalle. Hän ei hyväksy tyttöjen ja poikien välille tehtyä eroa. "Olla hillitty, silmät alas luotuina, vaalia itsessään huomispäivän nuorta neitiä ... sääntöjä, vankiloita, miesten rakentamaa historiaa." Miksi ihmeessä jokainen nainen ei ryhtyisi kapinaan? 

Feministisessä tutkimuksessa on kyseenalaistettu jako miehiseen kulttuurin alueeseen ja naisten positioimiseen osaksi luontoa. Modesta jos kuka kyseenalaistaa tämän jaottelun. Hän ei suostu jäämään kodin yksityiselle alueelle, vaan haluaa ottaa haltuunsa koko maailman. Hän ei suostu tulemaan vangituksi naiseuteen ja asettaa liikkeeseen naisruumiin naisen vangitsijana. Modestan tunnuslause voisikin olla Barbara Kruegerin 1980-luvulla kirjoittaman binääristä sukupuolijakoa ravistelevan teoksen otsikko: We don't wanna play nature to your culture.

Maria Montessori, Antonio Gramsci, Adolf Hitler, Luigi Pirandello, Aleksandra Kollontai, Jean-Paul Sartre, Henry Miller, Stendahl, Goethe, Jack Kerouac ja monet muut aikansa merkkihenkilöt kirjoittuvat osaksi Elämän ilon aate- ja ajatusmaailmaa ja toimivat sen kulttuurisina merkitsijöinä. Erityinen merkitys Modestan kehitykselle on sosialisti August Bebelillä, joka kirjoitti suurta suosiota saaneen teoksen Die Frau und Sozialismus (1879, suom. Nainen ja yhteiskunnallinen kysymys (1904)). Sosialismissa Modestaa kiinnostaa alun perin juuri se, että he eivät tehneet jyrkkää erottelua sen suhteen, mikä on soveliasta miehille ja mikä taas naisille. Poliitiikkaan osallistumisesta Modesta joutuu kuitenkin maksamaan korkean hinnan.

Elämän ilo rönsyilee - välillä liikaakin. Toisinaan tarina hajoaa ja ihmisiä on tarinassa enemmän kuin lukija pystyy kohtuudella vastaanottamaan. T'ämänkaltaiset puutteet ovat kuitenkin pieniä sen rinnalla, että Elämän ilo on aivan eittämättä kirjallinen tapaus. Haluankin kiittää Gummerusta  ja kääntäjä Laura Lahdensuuta Elämän ilon saattamisesta myös suomalaisten lukijoiden ulottuville. Teoksen kieli on erityisesti sen alkupuolella mielenkiintoisen vanhahtavan kuuloista ja sen välittämisessä suomeksi Lahdensuu onnistuu erinomaisesti.

Elämän ilossa risteävät seksuaalisuus ja kuolema, rajojen rikkominen ja niiden ylittäminen. Se on henkilökohtaisen uskaltamisen ja aitona elämisen korkea veisu. Minulle se sanoo: tärkeintä on olla oma itsensä. Orkesteri soittakoon läpi päivän ja yön. Nämä tanssikengät minulle on annettu ja niillä minä tanssin, kun avonaisesta ikkunasta puhaltaa merituulten suolaa.


Goliarda Sapienza: Elämän ilo (2014)
Italiankielinen alkuperäisteos: L'arte della gioia
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Gummerus
714 sivua

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 7


Joulu. Niin odotuksilla täytetty. Jouluna vaan ollaan pehmeät sukat jalassa. Ulkona on pelkkää valkoista lunta ja sitä ripottelee hiljalleen lisää. Puut ovat postikorttimaisemia. Kaikessa rauhassa hämyisessä kynttilän valossa istuskellaan ja taivaalta sataa suklaakonvehteja suuhun. Jouluna kirjan sivut kääntyvät kuin niissä olisi taikaa.

Tavaratalo. Jouluvalot häikäisevät silmiä. Joulumusiikki pahoinpitelee korvia. Hiki. Jaksaa jaksaa painaa painaa. Elämä on lyhyt ja kohta oot vainaa. Helvetin ääliö, et vie sitä viimeistä hittilahjaa mun nenän edestä. Lompakko tippuu käsistä. Kolikot putoilevat ympäriinsä. Tilanne päällä. Pitää kuvata Instaan. Perkele. Voisit nyt vähän kattoo, ettet päin tule. Kyynärpää puhuu. Lahjalista. Seitsemän checkiä. 23 jäljellä. Ai niin, ja sitten vielä Ingrid-täti. Mitä sillekin ostaa, kun sille ei mikään kelpaa. Ai hei Kristel, voi miten mukava nähdä. Tässä leppoisilla jouluostoksilla olen, kuten näemmä sinäkin. Kiitos kiitos ja oikein ihanaa rauhallista joulua teillekin. Niin, niin meilläkin. Joulun sanoma on tärkein. Tekopyhä akka. Painukoon helvettiin. Kälä kälä kälä. No kuka nyt taas soittaa? No, en nyt tosiaan vaihda sähkösopimusta idiootti. Nälkä. Pissahätä. Jano. Seuraava kauppa. Näin sydämeeni joulun teen.

*

Rakas joulupukki,

Toivon isiä, joka ei löydä äidin piilottamaa pulloa. Isiä, joka ei huuda "nyt akka saatana". Toivon äitiä, jolla ei ole mustelmia. Äitiä, joka ei toista: älä, älä, ajattele edes Villeä. Äitiä, joka ei käske juosta pakoon naapuriin, johon on pitkä matka.

PS. En varmaan ole ollut tarpeeksi kiltti.

PPS. Haluisin nähdä Petterin elävänä. Löin Leon kanssa vetoa siitä, kuinka punanen sen nenä oikeesti on.

*

Tämä jono jatkuu loputtomiin. Onko mitään enää jäljellä, kun vuoroni tulee. Jos ei, mitä laitan joulupöytään. Miten kerron lapsille, että meillä ei ole, mitä muissa perheissä on. Miten kerron, että ei ole rahaa lahjoihin. Miten kerron kenellekään, että toivoni asuu naisessa, jolla on Pelastusarmeijan univormu. Anna jotain olla jäljellä, kun olen vuorossa. Onko taivaassa kukaan kotona? Kuka valistaisi kasvonsa puoleeni? Loska menee sisään saappaan saumasta. Hytisyttää. Kädet on jäätä, niihin kasvaa hilekukkia. Jos oltaisiin runossa, kyyneleet poskilla muuttuisivat jalokiviksi.

En jaksa.

En pysty.

Liikaa.

Katson minua metrin päässä. En katso enää kuin peilistä. Näen minut. Olisipa vahvat kädet, jotka kiertyisi ympärille.  Olisipa hellät sanat. Olisipa joku, jonka silmissä levätä. Metri eteenpäin. Ehkä jotain jää jäljelle minullekin. Kati ja Otto. Olen pahoillani. Maailman teille antaisin, jos voisin. En pysty, olen jääkuningatar. Sydämen kohdalla tiukkaan puristunutta lunta. Aattoiltana mennään hautausmaalle. Katin ja Oton sormet omieni lomassa. Mennään hautakiven eteen makaamaan, laulamaan isille joululaulu.

*
Mikä muu juhla olisikaan niin merkityksillä ladattu kuin joulu. Lapsuuden joulu on huipputiivistymä. Pakka, jota muistin moninaiset polut sekoittavat vuosi vuodelta. Ajan läpi kuljen uudestaan mummolaan. Tehdään pipareita. Nauretaan. Maalataan kiviä ja laitetaan niille parta ja tonttulakki. Joulu on tulollaan. Sitä tehdään yhdessä mummon kanssa. Kaikki on levällään. Matotkin olleet pihalla tuulettumassa jo monta tuntia. Puuhellalla porisee muutama kattila. On porissut jo pitkään. Siivotaan vähän. Tiskataan astioita. Lusikat on naisia ja veitset miehiä. Haarukat on vieraita, jotka tulee kylään. 

Yksi päivä on vuoden mittainen, kun joulun tulo polttaa lapsiminän mieltä. Kun mieleen piirtyvät kuvat ja tunnelmat, jotka elämän iltana lähtevät sieltä viimeisinä. Etsitään kynttilöitä ja kynttelikköjä. Ullakolla vetää. Kuusi on metsässä vielä. Kasvamassa kohti jouluista taivaankantta. Radiossa lauletaan. Me lauletaan mummon kanssa mukana.

Porkkanalaatikko. Lanttulaatikko. Imelletty perunalaatikko. 
Niiden lisäksi mummon bravuuri: maksalaatikko rusinoilla.

Silitetään valkoinen pöytäliina painavalla silitysraudalla. Kansat kaikki kiittävät. Ihmisten lahja. Jouluyö. Hiipii kohti. Vetää syliin. Aattoillan joulukirkossa ihmiset istuvat hartaina rivissä kuin pienet pojat Sirkka Turkan runossa. Ulkona liikkuu varjo. Tontut ovat kömpineet esiin. Ne on olemassa. Sinulle ja minulle.

*

Tulkoon joulu jokaiselle! Tulkoon joulu pirttiin ja palatsiin! Tulkoon joulu ja sen sanoma!

He sen sanoivat: Tulkoon joulu! 



Eilisen joulukalenteriin voit tutustua Hyönteiselämää-blogissa ja huomenna joulukalenteri löytyy Lumiomenasta.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Synttäriarvonnan voittajat



Blogini on viettänyt 1-vuotissynttäreitä ja asiaa juhlistaakseni järjestin arvonnan. Onnettarena toimi  tyttäreni.

Rumpumusiikkia.

Lisää rumpumusiikkia.

Painostavaa hiljaisuutta.

Ta-daa.






1. palkinto eli Paris. Finnkinon leffaliput voitti: Marjatta Mentula

2. palkinto eli London. Kalenterikirjanmerkit voitti: Pihi nainen

3. palkinto eli New York. Yllätyspalkinnon voitti: Mai Laakso


Onnea voittajille ja kiitos vielä kaikista onnitteluista, jotka ilahduttivat minua kovasti.

Te, joita arpa suosi, laittakaahan yhteystietonne osoitteeseen: omppuapple@gmail.com niin pääsen lähettämään voitot.




sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Blogi täyttää vuoden


3. joulukuuta tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Kyseessä oli bloggaus zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon romaanista We need new names. Suhtauduin melko kriittisesti Bulawayon teokseen ja löysin siitä kosolti ns. kurjuuden estetiikkaa. 

Luettuani niinikään zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare, innostuin tästä teoksesta niin, että lähetin kiitosmeilin Huchulle. Saamani vastaus oli mainio ja kaiken kukkuraksi Huchu kirjoitti, että jos haluan lukea lisää zimbabwelaista kirjallisuutta, hän suosittelee lämpimästi Bulawayon We need new names -romaania. Mitäköhän  tästä nyt pitäisi ajatella? Oma ehdotukseni on, että ajatellaan niin, että ei kannata uskoa, mitä joku toinen kirjasta kirjoittaa tai mitä mieltä hän siitä on. Ei, vaikka tämä toinen olisi suuren suomalaisen sanomalehden pääkriitikko.  Lukeminen itse kannattaa aina!

Kaikki mielipiteet ja analyysit kirjallisuudesta ovat yhtä hyviä, kunhan ne ovat perusteltuja. Henkilökohtaisesti tiedän tuskin kamalampaa arviota kirjasta kuin kiteytys yhteen sanaan, olkoon se sana sitten hyvä tai paska. Itseltäni edellytän myös sitä, että pidän erillään teoksen ansiot kirjallisena teoksena ja omat mieltymykseni. Jos hyvin käy, nämä kaksi puolta löytyvät samasta teoksesta, mutta on lukemattomasti hyvää kirjallisuutta, josta en innostu. Harvemmassa ovat tapaukset, jotka ovat kirjallisesti alle keskitason, mutta jotka siitä huolimatta herättäisivät minussa lumoontunutta huokailua.

Alunperin innostuin bloggaamaan luettuani Chimamanda Adichien romaanin Americanah (suom. Kotiinpalajat), jossa teoksen päähenkilö Ifemelu kirjoittaa blogia. Blogimaailmaan astuminen oli hyppy tuntemattomaan. Lukisiko kukaan koskaan mitään, mitä kirjoitan? Saisinko yhtään seuraajaa? Ne olivat jännittäviä aikoja. Ihan ensimmäinen seuraajani oli Kirja joka maasta -blogin Maria ja siksi hän ja hänen mainio bloginsa ovatkin jääneet lähtemättömästi mieleeni. Pikkuhiljaa seuraajia tuli lisää ja nyt heitä on 70. Blogini seuraajat ovat lähinnä muita bloggareita. Blogini Facebook-sivulla sen sijaan seuraajina on lähinnä kavereita ja ystäviä. Lisäksi on twitter- ja insta-seuraajia.

Etukäteen en olisi uskonut, että bloggaamisesta tulisi niin tärkeä osa elämääni kuin siitä on tullut. Tietysti kirjat ovat olleet toinen ihoni suunnilleen siitä lähtien, kun opin lukemaan, mutta epäilin, kykenisinkö pitkäkestoiseen bloggaamiseen. Minusta kun ideointi on aina ollut kiinnostavampaa kuin loppuun saattaminen. No, ainakin vuoden olen nyt onnistunut bloggaamaan säännöllisesti. Erityisesti haluan antaa itselleni tunnustusta siitä, että olen saanut bloggauksia aikaan myös silloin, kun ei ole huvittanut kirjoittaa ja/tai kirjoittaminen on ollut erityisen vaikeaa. Tämä on haaste minulle. Huitsin Nevadaan inspiraatiot, haluan olla siinä määrin ammattilainen, että tekstiä syntyy myös väkisin. 

Ensimmäisen bloggarivuoteni aikana olen lukenut hieman eri kirjoja kuin mitä muutoin olisin lukenut. Erityisesti kotimaisen kaunokirjallisuuden volyymi on kasvanut. Tämä johtuu siitä, että kotimaista luetaan monissa blogeissa ja on houkuttavaa lukea teoksia, joista voi blogikommenteissa keskustella muiden kanssa. Sillä sehän tässä parasta on: sosiaalisuus ja kommunikaatio. Erityisesti kommunikaatio ihan tuoreeltaan, kun luettu on vielä hyvässä muistissa. Sillä: jos jotain osaan hyvin, niin unohtamisen taidon.

Huomaan kyllä, että jos luen liikaa samoja teoksia kuin muut, tulee ahdistus. Kaipaan kulkea omaa lukemisen polkuani ja sillä tulenkin jatkossa tallustelemaan entistä useammin. Kirjat taistelevat päässäni huomiosta ja jonkin sameanhimmeän logiikan mukaan teen valintoja. Joskus toisen bloggarin teksti on sysäys tarttua kirjaan. Joskus se on tunnelma, aavistus siitä, että teos tarjoaa jotakin, jota juuri sillä hetkellä kaipaan. Usein lukusysäyksen on antanut se, että teos on saanut kirjallisuuspalkinnon. Olen lätkässä erityisesti Baileys Women's Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnon voittaneisiin teoksiin ja tätä palkintoa tavoitelleisiin teoksiin. Baileysin kautta olen löytänyt erittäin monia ennalta tuntemattomia kirjailijoita, joista on tullut minulle rakkaita. Esimerkkeinä mainittakoon Sadie Jones, Marilynne Robinson, Jennifer Egan, Monique Roffey, Aminatta Forna ja Roma Tearne. 

Blogini synttäreiden kynnyksellä haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita. Ilman teitä tässä hommassa ei olisi paljonkaan järkeä. Haluan kiittää kaikista kommenteista, joista jokainen on ilahduttanut mieltäni, joskus suorastaan pelastanut päivän. Haluan kiittää teitä innostuksen jakamisesta, hyvistä kirjavinkeistä ja kirjallisesta sivistämisestäni. Ilman teitä olisi monesta teoksesta jäänyt kuulematta. Te olette minun Hesarini ja paljon enemmän.

Ja sitten se "pakollinen" arvonta. :)

Arvontaan voivat osallistua kaikki blogini lukijaksi kirjautuneet ilmoittamalla osallistumisestaan kommenttikentässä. Arvonta suoritetaan 6.12.2014 klo 20. Synttäreitä saa mainostaa!

I palkinto  - 2 Finnkinon leffalippua 
II palkinto  - kalenterikirjanmerkki (jokaiselle vuoden 2015 kuukaudelle oma kirjanmerkki)
III palkinto - jouluyllätyspalkinto


Muistatte varmaan Yleisradion ohjelmasarjan Miten  minusta tuli minä? Omalla kohdallani vastaus on helppo. Minusta tuli minä, kun luin Hagar Olssonin romaanin Chitambo (1933). Siksi haluankin lopettaa tämän synttäripostaukseni samoihin sanoihin kuin Hagar romaaninsa.

Framåt, kamrat!



perjantai 28. marraskuuta 2014

Mia Couto: Plumeriaveranta

Kotikirjastossani oli esittelypöytä, jolle oli asetettu näkyville afrikkalaista kirjallisuutta. Sitä tutkittuani päätin lainata Mia Couton romaanin Plumeriaveranta tutustuakseni itselleni ennalta tuntemattomaan afrikkalaiseen naiskirjailijaan. Vaan kuinkas kävikään? Kotiin päästyäni avasin Couton kirjan ja huomasin hämmästyksekseni kirjailijan olevankin mies. Olin kuin Osgood (Joe E. Brown) Billy Wilderin komedian Piukat paikat (Some like it hot, 1959) loppukohtauksessa. Kun Osgoodille selviää, että hänen suuri rakkautensa Daphne (Jack Lemmon) onkin mies, hän toteaa ikimuistoisesti: Nobody's perfect. Kaikissa asioissa sukupuolella ei ole väliä. Rakkaus jos mikä on tällainen asia.

Mosambikilainen Mia Couto (s. 1955), niin tuntematon kuin hän minulle olikin, on itseasiassa kansainvälisesti varsin tunnettu kirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan yhtenä merkittävimmistä kirjailijoista. Couton teoksille on ominaista, että hän ei todellakaan kirjoita perinteisistä afrikkalaisaiheista, vaan käyttää hyväkseen maagisen realismin keinoja, joihin Plumeriaverannassa yhdistyvät vielä whodunit-juoni sekä mustien ja "chilikastikkeen" kaltaisten valkoisten väliset skismat. Plumeriaverannan maagisessa realismissa kaikuu tämän tyylisuunnan puhtaimpien edustajien García Márquezin, Amadon ja Borgesin ääni.

Repäisy irti realismista tapahtuu heti Couton romaanin ensimmäisellä sivulla, kun kertojaksi esittäytyy Ermelindo Mucanga -niminen, 20 vuotta sitten kuollut mies. Mucangan hautaaminen ei tapahtunut sääntöjen mukaan ja niin hänestä tuli vaeltava sielu, xipoco, jonka viimeinen leposija on plumeriapensaan vieressä. Couto asettaa liikkeeseen elävien ja kuolleiden välissä kulkevan rajan. Missä tämä raja itse asiassa kulkee? Eläviä pelottaa kuolema, kuolleita elämä. Mucangakin päätyy 6 päivän päästä kuolevan rikoskomisario Isidine Naitan sieluun. Naitana hän saa tehtäväkseen selvittää, kuka tappoi Sao Nicolaun vanhainkodin johtajan.

Plumeriaveranta sijoittuu ajallisesti Mosambikin vuonna 1974 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeisiin vuosiin. Viittaukset yhteiskunnalliseen tapahtumiin, vallankaappauksiin ja joukkomurhiin, jäivät kaltaiselleni Mosambikin historiaa lähemmin tuntemattomalle avautumatta, mutta se ei estänyt minua nauttimasta teoksen hulvattomasta kerronnasta ja värikkäästä kielenkäytöstä.

Jokaisella rikoskomisario Naitan kuulustelemalla henkilöllä on oma mielipiteensä siitä, kuka vanhainkodin johtajan murhasi. Kuulusteltavat ovat muutoinkin mainiota joukkoa, joille totuuden kertomisen sijasta on tärkeämpää kertoa hyvä tarina, joka poukkoilee milloin mihinkin suuntaan. Yksi kuulusteltavista tunnustaa tappaneensa vanhainkodin johtajan, koska tämä hakkasi vaimoaan. Toinen taas siksi, että vanhainkodin johtajassa oli hänen isänsä henki. Kolmannen mukaan tapon syynä oli rakkaus, neljäs pitää syyllisenä sotaa.

Kuulusteltavien kertomuksista kasvaa voimakas kannanotto vanhusten puolesta. Sairaanhoitajana toimiva Marta toteaakin, että vanhukset puhuvat mitä tahansa, kunhan joku vain heitä kuuntelee. He valehtelevat ja keksivät tullakseen huomatuiksi, koska sota on vienyt heiltä kaiken. Ollaan tilanteessa, jossa ihmiset tulevat vanhainkotiin varastamaan vanhusten ruoan ja heidän henkilökohtaisia tavaroitaan. Kyse lienee kritiikistä Frelimon (Mosambikin vapautusrintaman) harjoittamaa epävakaista talouspolitiikkaa kohtaan, joka pysähdytti juuri itsenäistyneen Mosambikin talouselämän ja ajoi valkoiset pois maasta ja heidän mukanaan koulutetun työvoiman ja pääoman.*

Sota näyttäytyy Plumeriaverannassa vedenjakajana. Martan sanoin: "Sota aloittaa ajassa uudenlaisen jakson. Vuodet tai vuodenajat eivät kuvasta enää elämämme kulkua. Eivätkä siihen paina leimaansa sadonkorjuut, nälänhädät tai tulvat. Sodassa ajan määrittelee veri."

Henkilöhahmot eivät Plumeriaverannassa tosiaankaan ole ihan tavallisimmasta päästä. He kokevat monenlaisia olomuotomuutoksia ja metamorfooseja. Domingos Mourano kertoo syntyneensä laudanpätkästä,. Noitana tunnettu Naozinha taas on ollut mereen laskeva joki, joka kertoo muuttuvansa öisin vedeksi ja nukkuvansa siksi kylpyammeessa. Lapsivanhus Navaia Caetano puolestaan syntyi ja tuli vanhaksi yhdessä päivässä, eikä ole minkään ikäinen.

Couton kieli soljuu kauniisti ja arvaamattomasti. Kiitos Couton tuoreiden ja koskettavien kielikuvien välittämisestä lukijalle kuuluu myös teoksen suomentajalle Sanna Pernulle. Muutamalla sanalla Couto tavoittaa suuria. Vanhuus on kuoleman "työharjoittelua meidän ruumissaamme." Vanhainkodin tapettu johtaja on ollut moraaliton paskiainen, mutta hänen vaimonsa muistaa myös ajan, jolloin hän rakasti miestään. Ajan, jolloin "hänen vartalonsa oli minun isänmaani." Tarinoissa tärkeintä on niiden kertominen. Kertomisen kautta ihminen tulee olevaksi. 

En odottanut Couton romaanilta mitään, mutta sain paljon. Plumeriaveranta on sekä hauska että surullinen yhtä aikaa. Se ruokkii mielikuvituta makupaloilla, joiden sisältä saattaa löytyä yhtä hyvin karvaanmakuinen kivi kuin kilohinnaltaan kallisarvoinen herkku. Couto osoittaa, että elämä ei asetu muotoihin, eikä vastaa odotuksiin. Sitä ei kiinnnosta, löytääkö ihminen sen tarkoituksen vai jääkö se häneltä löytymättä. Elämä viittaa tupsukintaalla meidän etsinnöillemme. Naureskelee meille ohikulkiessaan, iskee silmää ja kääntää vuorenkorkuisen selkänsä. Elämä antaa meille kyllä monenlaista, mutta se ei ole baari, jossa saa sitä, mitä tilaa. 


"Tässä elämässä löytää sellaista, mikä ei ole tulosta omasta etsinnästämme." 


Mia Couto: Plumeriaveranta (2006)
Alkuteos: A varanda do frangipani
Suomennos: Sanna Pernu
LIKE

*Lähde: Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mosambik)

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Insipiraatiohaaste - 3 inspiroivaa blogia

Michel Foucault: Herculine Barbin ***

Sain Leena Lumilta inspiraatiohaasteen. Inspiraatiohaasteessa valitaan kolme itseä inspiroivaa blogia, kerrotaan miksi ne on valittu ja haastetaan ne mukaan viemään haastetta eteen päin.

Yllätykseni oli valtaisa, kun luin Leenan valinneen blogini häntä insipiroivien blogien joukkoon. Elämä on viime aikoina ollut tosi kiireistä ja bloggaamiselle on ollut haastavaa tiristää aikaa. Ilahduin niin paljon Leenan maininnasta, että sain siitä energiaa pitkäksi aikaa. Kiitos Leena! 

En ole ihan selvillä, kuinka paljon inspiraatiohaaste on jo kiertänyt täällä blogimaailmassa. Joka tapauksessa minun pitäisi nyt valita kolme minua inspiroivaa blogia. Kolme. Mikä vääryys. Haluaisin valita niin monta blogia enemmän. Tein nyt sellaisen rajauksen, että en valitse mitään niistä blogeista, jotka Leena valitsi. Toiseksi keskityn valinnassani niihin blogeihin, joilla on alle 200 lukijaa. That's me. Aina pienemmän puolella.




Tässä valitsemani blogit:


Käytyäni ensimmäistä kertaa Kirjojen kamarissa tiesin heti, että olin löytänyt tieni paikkaan, jossa haluan vierailla usein jatkossakin. Katjan blogissa on ihanan rauhallinen ja seesteinen tunnelma, siellä tuulee ja tuoksuu keveästi menneen maailman tuulet. Katjan sanoissa soi edithsödergranilainen vangitsevuus. Kirjojen kamarissa ihminen voi levätä ja antautua Katjan teksteille.  

Katjan kirjoitukset ovat hyvin mietittyjä ja loppuun asti pohdittuja. Ne hengittävät ja ottavat lukijan mukaan hengitykseensä.


Essielina: Sabinan Knalli

Sabinan knallissa minua viehätyttää Essielinan analyyttisyys. Hän kirjoittaa kantaen mukanaan kirjallisuutta ja sen perinteitä. Essielinan analyysit ovat tyylikkäitä ja ne kertovat syvästä kirjallisuuden tuntemuksesta. Myös blogin nimi on todella mainio - se heittää lukijansa suoraan kunderalaiseen maailmanmenoon.

Essielinan blogi tarjoaa mitä mainioimmat puitteet kunnon kirjalliselle keskustelulle ja se haastaa lukijansa pohtimaan.


Elegia: Kirjavalas

Elegian blogissa on ihan parasta se, että hän ei koskaan esitä mitään tai pyri miellyttämään. Elegia kirjoittaa räväkästi ja antaa mielipiteensä kuulua. Ei armoa. Ei myönnytyksiä. Elegia on suora ja konstailematon kirjoittaja, joka vähät välittää kirjallisuuden muoti-ilmiöistä. 

Elegiassa on kapinoivuutta, joka saa minut hykertämään. Elegia aikaansaa lukijassaan suoraselkäisyyttä.



Sanotaan nyt vielä kerran, että olisin voinut valita tähän monta muutakin blogia. Valinnat ovat tylsiä, koska ne sulkevat niin paljon hyvää pois. Tietäkää kuitenkin, että jokaista blogia minä luen paitsi nauttiakseni kirjoituksista, ollakseni niiden kanssa samaa tai eri mieltä myös oppiakseni niiden kirjoittajilta, kokeakseni ja elääkseni niiden tekstit itseni kautta.


*** Kuva: Osa kansikuvaa Michel Foucault'n teoksesta Herculine Barbin - Being the Recently Discovered Memoirs of a Nineteenth-Century French Hermaphrodite (1980). Cover collage: Joan Hall. Cover design: Louise Fili. Cover Calligraphy: Hal Fiedler. Pantheon Books, New York.

Michel Foucault on ollut ylivoimaisin inspiraationi lähde ja hänen ajattelunsa merkitys maailmankuvani muodostuksen kannalta on ollut ratkaisevassa asemassa.





lauantai 22. marraskuuta 2014

Varjoisien kujien Finlandia

Finlandia-palkinto sitä ja tätä. Finlandia-ehdokkaat ja pälä pälä. En veikkaa F-kilpailun voittajaa, enkä edes kommentoi ehdokasasettelua. Haluan kertoa, ketkä kaksi kirjailijaa olisi mielestäni pitänyt valita ehdokkaaksi ja miksi. Tämä kirjoitus on siis oma henkilökohtainen varjoisien kuvien marginaalipostaukseni ison F:n ympärillä.

En ole lukenut ollenkaan kaikkia tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia romaaneja. Miten olisinkaan voinut ehtiä. Miten olisinkaan edes voinut kiinnostua kaikista suomalaisista vuoden 2014 uutuuskirjoista. Kenties useampikin mehukas tapaus on mennyt sivu suun, eikä tässä postauksessa siten ole kovinkaan kummoista objektiivisuuden leimaa. Eipä sitä usein kyllä ole hienommissakaan pippaloissa, vaikka usein asia saadaan puettua niin kuin tuollainen leima löytyisi. Minä en pue, enkä riisu, vaikka roolivaatteet ihan hauska juttu ovatkin.

Asiasta ehdokkaisiin.


En tunne Tommi Melenderiä henkilökohtaisesti, eikä minulla ole mitään muuta syytä nostaa hänen teostaan Kylmä sota esiin kuin se, että se olisi todellakin ansainnut olla F-ehdokkaana. Se ei ole täydellinen kirjallinen teos (jos sellaista ylipäätään on olemassakaan ja noin ylipäätään täydellisyys on aika tylsää). Sitä vaivaa tietynasteinen, hankalasti määriteltävä kaunokirjallinen kankeus, jonka Melender olisi voinut höylätä pois.

Kylmässä sodassa riemukasta on, että se saa lukijan synapsit tanssimaan. Se liukuu ja luikertelee ajassamme ja aiheuttaa epämukavuutta. Sitä lukiessani tuskastuin aika ajoin ja pistin sen syrjään lukeakseni jotain muuta välillä. Kylmä sota söi kuitenkin hapen muista kirjoista. Se vaatii näkemään ja ajattelemaan. Se on performanssi, jonka ohitse ei kuljeta kokematta muutosta pääkopassa.

Kylmää sotaa lukiessani koin suhteellisen vahvasti, että sitä ei ole tarkoitettu kaltaiselleni lukijalle, Se ei kuitenkaan estänyt minua viehättymästä teoksessa esitetyistä kysymyksenasetteluista. Yksi hyvän teoksen merkki onkin juuri se, että se voittaa puolelleen myös muut kuin oletetut ideaalilukijansa. Kylmä sota on hengästyttävä, se tykittää nopeammin kuin lukija ehtii ajatella. Se synnyttää ylenmääräistä täyttymystä.

Jos et usko, mitä sanon, lue Kylmä sota -bloggaukseni kommentit. Jos teos kirvoittaa keskustelua siihen malliin kuin Kylmis (rakkaat lapset ja lempinimet, you know) teki, se on osoittanut olevansa _____________________ (täydennä tähän).

*
Kirjavuotta 2014 taakse päin muistellessani nousee erityisesti yksi kotimainen teos mieleeni ja huomaan sen kulkeneen mukanani ajatuksissani. Tehneen minuun saaristotuulen tuoksuisen pesänsä.


En tunne myöskään Katja Kaukosta ja hänen teoksensa tässä esiinottamiseen ei ole muita syitä kuin Kohinan itsensä ansiot.

Kohinassa Kaukonen muuntaa pariisilaiskaduilta tutun kaupunkiflanöörin saaristolaisflanööriksi. Mies, Alvar nimeltään, vaeltelee saarella ja kasaa elämäänsä. On tuulta, suolaista raikkautta. On keveää yliluonnollisuuden tuntua ja mystisesti ilmestyviä kirjeitä. Saari on pakopaikka. Saari on vankila. Se rajaa ja pakottaa, se imeytyy askeleisiin.

Alvar on menettänyt paljon. Kenties myös tehnyt jotakin kauheaa. Hän muistelee, muistaa mitä muistaa. Ehkä asioita, jotka tapahtuivat. Ehkä asioita siinä muodossa, miksi muistelu on ne muuttanut. Muistelu tai psyyken mekanismit. Alvarin mukana lukija kulkee omaan väistämättömyyteensä. Saarella on laakeaa. Tie on pysty. Meri ja pää kohisevat. Meren suola kohisee. Jatkuvaa äänellistä häiriköintiä.

Siinä missä Kylmä sota vastustaa lukijan samaistumista henkilöhahmoihin Kohina tekee lukijastakin Alvarin. Kuljen Alvarin kanssa. Alvarissa alvariinsa. Alvar minussa. Tämä maailma ja tässä maailmassa kulkeminen. Usein on sumuista, joskus tuulee monena päivänä peräkkäin niin, että ihminen ei pysy suorassa ollenkaan. Pätkiä Pentti Saarikosken runosta. "Maailmat nousivat syvyydestä / liikkuivat lävitseni / särkyivät." Runominä istuu sinisellä jakkaralla, ei kulje minnekään. Alvar istuu kulkemalla. Saarella hän päätyy runominän maailmaan, joka "on täynnä väsymystä" ja kysyy mielessään: "Minne  ylipäätään menevät laulut joita kukaan ei enää laula."

*


Nämä kaksi ovat minun nämäni. Ottakaa ja nämätkää. 




tiistai 18. marraskuuta 2014

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Italialaisen Paolo Giordanon (synt. 1982) esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008) oli huikea kansainvälinen menestys. Itsekin nautin sen lukemisesta suuresti, joten odotukseni Giordanon uutukaista, Ihmisruumista, kohtaan olivat korkealla. Olin kuuntelemassa Helsingin kirjamessuilla Giordanoa, joka osoittautui vangitsevaksi puhujaksi. Hän kertoi, että Ihmisruumiin pohjalla ovat hänen omat kokemuksensa kahdelta reportaasimatkalta Afganistaniin. Kuten arvata saattaa, se mitä Giordano Afganistanissa näki ja koki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Omien sanojensa mukaan hän oli Afganistanissa enemmän elossa kuin koskaan aiemmin.

Ihmisruumiissa Giordano kuvaa italialaisia sotilaita, jotka lähtevät komennukselle Afganistaniin. Aluksi ajatus sotimisesta vaikuttaa lähinnä seikkailuretkeltä ja sotilaiden mielessä kuumottavat kuvat amerikkalaisista naisista, joiden runsaasta läsnäolosta Afganistanissa he ovat kuulleet värikkäitä juttuja. Amerikkalaisnaisia ei Afganistanista kuitenkaan löydy. Todellisuus sen sijaan ylittää villeimmätkin kuvitelmat. Giordano tiivistää miesten naiivit odotukset tilanteeseen, jossa sotatoverit pelaavat teltassa sotapeliä, jonka katkaisee ulkona viuhuvat kranaatit.

Ihmisruumis on sotaromaani, jota sotakuvaukset eivät hallitse. Sota ei siinä esittäydy ensisijaisesti sotilaallisena konfliktina, vaan se tekee työtään ihmisten ruumiissa ja mielessä. Sotilaat ovat toisaalta yksilöitymätön joukko, ihmisruumis ihmisruumiin vieressä. Toisaalta Giordano fokusoi lähemmin muutamiin sotilaisiin, joiden psyykettä hän valaisee ennen Afganistaniin lähtöä ja siellä olon aikana siviilielämään liittyvin takaumin. Pääosassa on luutnantti Egitto, nuori lääkäri, koulutuksensa puolesta ihmisruumiin asiantuntija. Afganistan nostaa esiin Egitton perheen ongelmat, isän kuoleman ja sisaren dominoivuuden. Korpraali Ietri puolestaan on vasta parikymppinen, joka ei ole päässyt irti äidistään. Sodan melskeessä hän taistelee myös napanuoraansa vastaan. Ylivääpeli Renétä puolestaan, kuten monia muitakin sotilaita, mietityttää naisasiat kotipuolessa. Alikersantti Cederna on kukkona tunkiolla - kukkona, jonka on jatkuvasti todistettava olevansa mitä miehisin mies.

Giordanon henkilöhahmot ovat uskottavia ja aidon tuntuisia. Erityisesti henkilöhahmojen välinen kommunikaatio vaikuttaa kuin elävästä elämästä repäistyltä. Koska teoksen nimi on Ihmisruumis lähdin etsimään siitä löytyviä erilaisia ruumiiseen liittyviä näköhtia ja tulkintoja. Ensisijaisin ruumiin ulottuvuus on luonnollisesti sotiva ruumis. Sota on ruumiin äärimmäistä altistamista. Giordanon romaanissa ruumis tappaa ja tulee tapetuksi ja haavoitetuksi, se pelkää, kokee nälkää, kylmää, väsymystä ja ripulia. Maamiinat lävistävät sen, hajottavat osiksi kuin ihmispalapelin. Ahtaissa oloissa yksilöllisten ruumiiden väliset rajat katoavat, joka näkyy mm. siinä, että tarpeita tehdään sen suurempaa häveliäisyyttä tuntematta. Sodassa ihminen ei voi itse päättää ruumistaan, vaan siitä tulee apparaatti, jonka on toteltava käskyjä, joiden järkevyydestä niiden antajakaan ei aina tiedä. Sotilasporukassa ruumis joutuu myös simputuksen ja vallankäytön kohteeksi, kuten käy korpraali Mitranolle, kun sotilastoverin "karvainen takapuoli on hänen naamallaan." Mitranon ruumis alistetaan sotilaskaverien pilkan kohteeksi.

"Mutta kaikkein pahinta on nauru, jota kuuluu eri puolilta, kun makaa siinä täysin avuttomana - kädet on sidottu sängynrunkoon ja pakarat silmillä peittävät näkyvyyden - ja ilkkujat ovat oman komppanian miehiä, sotilastovereita, ystäviä."

Toinen tärkeä ruumiin ulottuvuus on seksuaalinen ruumis. Cedernan käytöksessä manifestoituu miehinen halu ja miesten välinen seksuaalinen voimainmittelö. Cederna pullistelee fyysisillä voimillaan ja seksuaalisella miehisyydellään. Seksuaalisen viriliteettinsä kautta hän korostaa eroa ja paremmuuttaan muihin miehiin. Seksuaalisesti kokematon Ietri saakin häneltä halventavan pilkkanimen Neitsykäinen.

Ylivääpeli Renén myötä tulee läsnäolevaksi välineellinen, itsensä avulla rahaa tekevä ruumis. Ennen Afganistania René on nimittäin hankkinut lisätuloja toimimamalla miesprostituoituna. Juuri ennen Afganistaniin lähtöä hän on saanut kuulla erään asiakkaansa odottavan hänelle lasta. Näin osaksi teosta kirjoittautuu myös naisen hedelmällinen, elämää synnyttävä ruumis. René käykin melkomoista itsetutkistelua itsensä kanssa, kun hän pohtii mitä hänen tulisi tehdä. Ryhtyä isäksi vai yrittää saada lapsen tuleva äiti tekemään abortti. Renén pohdiskelujen myötä nousee esiin nais- ja miesruumiin välinen ero.

Naissotilas Zampierin ruumis taas on taistelukenttä. Sen haluavat valloittaa niin Cederna kuin Ietrikin. Egitton siskon Mariannan ruumis toimii esimerkkinä medikalisoidusta ruumiista, jonka hänen isänsä haluaa alistaa yhä uusiin tutkimuksiin. Egitton perhettä koskevissa pohdiskeluissa perhe toimii symbolisena ruumiina, jonka jäsenet Egitto, Marianna sekä heidän vanhempansa vetävät sitä jokainen haluamaansa suuntaan. Kun ristiriidat yltyvät liian suuriksi Marianna leikkaa itsensä perheruumiista irti ja lopettaa kaiken yhteydenpidon vanhempiinsa.

Sodan ja ruumiin välillä on erityinen suhde, joka häivyttää rajan ihmisen ja eläimen välillä. "Tästä lähtien, Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään." Ihminen ei ole enää yksilö, joku tietty henkilö, vaan leijaileva ajatus, lepattava ja pakahtunut, liikaa nähnyt.

Sota menee ihmisessä joka paikkaan. Se liimaantuu kerroksiksi ihoon. Se täyttää mielen ja öiset unet. Sitä ei voi riisua päältään. Egittoakin siviielämä houkuttelee, mutta hän on siihen astuakseen liiaksi sodan merkitsemä. "Asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin." Giordanon näkemys ruumiista lähenee tältä osin Nietschen teoksessa Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra 1883-85) esittämää ajatusta, jonka mukaan ihminen on ruumis ja vain ruumis ja sielu pelkkä sana ruumiista puhumista varten.

Jos haluaa lukea romaanin, joka aukeaa heti lukiessa, Ihmisruumis ei ole paras mahdollinen valinta. Jos taas haluaa lukea ja siinä sivussa analysoida, Ihmisruumis tarjoaa itsensä lukijan käyttöön ja pitää hänet otteessaan.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2014)
Italiankielinen alkuteos: Il corpo umano (2012)
Suomentanut Helinä Kangas

Kiitos WSOY:lle,  joka lahjoitti minulle Ihmisruumiin Helsingin kirjamessuilla

lauantai 15. marraskuuta 2014

Virginie Despentes: Kauniita asioita


Beauty Base. Sheer Finish. 
Gel Effect. Dream Matte Mousse. 
Glam Shine Balmy Gloss. 
Ultra, hyper, sensational, forever lasting. 

Ranskalainen Virginie Despentes (synt. 1969) ei vihjaile sievästi ja siveästi. Hän töräyttää, täräyttää ja antaa kyytiä. Hän on tyyliltään häpeämätön rääväsuu, joka ei epäröi polttaa kirjallisia rintaliivejään. Kauniita asioita on railakkaan raivoisa puuskahdus, jossa Despentes sohaisee kuularuiskulla naisiin liitettyjä normatiivisia odotuksia.

Miksi seksikästä naista pidetään automaattisesti tyhmänä? Millä tavoin vaatetus ja aivosolut korreloivat? Vaikka Despentesin romaani on kirjoitettu jo vuonna 1998, eivät asiat tältä osin ole vajaassa parissakymmenessä vuodessa valitettavasti juurikaan muuttuneet. Seksikkyyden ja älykkyyden ei
tänä päivänäkään usein katsota voivan olla mahdollisia yhdessä ja samassa naisessa.

Kauniita asioita kertoo kaksoissisaruksista Claudinesta ja Paulinesta. Heidän välisestään viharakkaussuhteesta ja vanhempien, erityisesti isän, huomion tavoittelusta. Sisarusten lapsuudessa on mennyt paljon pieleen; isä on käyttänyt Paulinea Claudinen nöyryyttämiseksi ja päinvastoin. Äiti taas on ollut liian heikko puuttuakseen miehensä käytökseen. Myöhemmin Claudine reagoi pukeutumalla ylikorostetun naisellisesti, suorastaan huorahtavasti. Hän on korostuneen tietoinen siitä, miten "naisellisilla avuilla" saadaan miehet kiinnostumaan. Pauline taas haluaa peittää naisen ruumiinsa löysiin vaatteisiin ja tehdä itsestään ulkoisesti mahdollisimman vähän yleisten kauneusstandardien mukaisen.

Teoksen alussa näyttää siltä, että Claudine on tietoisesti brändännyt itsestään naiseuden koodien kanssa leikittelevän objektin mieskatseille - objektin, jonka subjekti on vankasti ja varmasti hän itse vähään samaan tapaan kuin esimerkiksi Madonna tai Lady Gaga. Kauniiden asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että Claudine on oman elämänhistoriansa uhri, jonka nähdyksi tulemisen tarve ajaa peruuttamattomaan miesten miellyttämisen pakkokierteeseen.

Claudinen tehtyä itsemurhan Despentes lisää kierroksia. Juuri ennen kuolemaansa Claudine on ollut tekemässä musiikillista läpimurtoa ja Pauline päättää muuttaa itsensä Claudineksi ja jatkaa siskonaan musiikkibisneksessä. Despentesin kuvaus Paulinen muutoksesta ja siihen vaadittavista uhrauksista ja epämukavuuksista kertoo karua kieltään siitä, millainen on mieskatsetta miellyttävä nainen. Ihan aluksi tarvitaan korkokengät. Mitä korkeammat, sitä paremmat. Korkokengissä nainen muuttuu avuttomaksi ja avuttomuutta mieskatse himoitsee.

"Hän [Pauline] on kahdenkymmenenviiden eikä hänelle ole koskaan tullut mieleen käyttäää korkeakorkoisia kenkiä. ... Tuntuu toivottomalta yrittää kävellä arvokkaasti, olla jotain. Nilkka on koko ajan vaarassa niksahtaa sivulle, polvi tönii toista polvea. On pakko kävellä varovaisesti, miettiä: millä astua ensin, jalkapohjalla vai kantapäällä. Miettiä: mihin keskittää ruumiin paino jottei kaatuisi. Pysyä suorana, siirtää säärtä. Ei se onnistu, hän muistuttaa juopunutta rapua, jolla ei ole mitään tekemistä naisen kanssa."

Korkokengistä tulee Kauniissa asioissa latautunut naiseuden symboli. Ne keräävät yhteen mieskatseen haluaman naiseuden osatekijät. Seksuaalisuus huutaa Paulinen vaivalloisessa kävelyssä. Korkokengät julistavat: ota minut, olen avuton, ota sinä voimakas ja tee minulle mitä haluat. 

Aluksi Claudineksi tekeytyminen on Paulinelle mielenkiintoista leikkiä, vaikka naiseuden moninaiset oikein suorittamisen vaatimukset herättävätkin hänessä halveksuntaa. Pauline oppii pukeutumaan naisellisesti. Tottuu kiristäviin ja paljastaviin vaatteisiin. Oppii meikkaamaan. Oppii tarvitsemaan tuubeja, pulloja ja rasvoja. Oppii vaahdottamaan ja kuorimaan. Oppii käyttämään hedelmähalpponaamioita.  Oppii, että naisena oleminen on sitä, että tekee parhaansa, jotta ei olisi sitä mitä on. Kauniissa asioissa naiseus tehdään joka päivä uudestaan samojen toimenpiteiden kautta. Pauline joutuu pian myös huomaamaan, että mitä naisellisemmalta ja seksikkäämmältä hän näyttää, sitä tyhmempänä häntä pidetään.

Kuvatessaan Paulinen muutosta naiseksi, Despentes argumentoi, että "oikea" naiseus on tulosta lukemattomista naiseutta tuottavien käytäntöjen toistosta. Kauniita asioita todentaa siten Simone de Beauvoirin tunnetuimmman ajatuksen: naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan. Despentesin tapa haastaa naiseus sellaisena kuin miehet sen haluavat olevan toi mieleeni jokin aika sitten lukemani Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Despentes menee kuitenkin vielä askeleen Sinisaloa pitemmälle kuvatessaan, miten halu alistua mieskatseelle on kuin vietti, jota naisen on mahdotonta vastustaa. Vaikka Pauline taistelee tietoisesti miesten miellyttämistä vastaan, synnyttää alistuminen hänessä masokistista mielihyvää. "Vatsa on ylösalaisin. Nöyryyttää niin, että tekee mieli oksentaa. Miten mies sai hänet tekemään juuri sen mitä halusi. Miksei hän lähtenyt pois. Hän tunsi kaiken aikaa miten hän antoi itsestään, häntä jopa kiihotti riipaisevan likaisesti suostua leikkiin."

Paulinesta tulee Claudine. Kaksoissisarensa tavoin hän jää koukkuun niihin moninaisiin tunteisiin, joita miesten miellyttäminen hänessä herättää. Alistuminen on myrsky. Se on luonnonvoima. Halutalous jyllää. Se vie mukanaan Paulinen subjektiuden. Pauline Paulinena lakkaa olemasta. Hänestä tulee naisruumis, joka elää katseista ja käytetyksi tulemisesta. Vaikka Pauline tiedostaa, mitä hän tekee, hän ei pysty toimimaan toisin.

Kauniissa asioissa naisten ja miesten välinen ero paikantuu ensisijaisesti seksuaalisuuden alueelle. Penis on ikihallitsija. Levoton patukka, joka alati etsii paikkaa, jonne työntyä. Despentes vaikuttaisi vihjaavan, että niin kauan kuin sukupuolielimet ovat sen muotoisia kuin ne ovat, sukupuolten välinen tasa-arvo on mahdotonta. Hän kärjistää, niputtaa kaikki miehet yhteen joukoksi, joka haluaa "sitä koko ajan kaikkien kanssa ja joka suuntaan." Koska naisella on aukko, nainen on aukko. Aukkoisuudesta johtuen naiset "eivät käytä aikaansa huolestuneina elimensä kanssa ihmetellen."

Despentesin esittämässä polemiikissa peniksen kaikkivoipaisuudesta kaikuu Freudin ääni. Penis on läsnäolo. Sen puute poissaolo. Koska naisella ei ole penistä, ei hänellä myöskään ole täysivaltaista pääsyä kieleen symbolisena järjestelmänä ja siihen liittyvään merkitysten tuottamiseen. Peniskeskeinen järjestelmä ei huoli naista jäsenekseen, vaan merkitsee naisen objektiksi. Katsottavaksi ja alistettavaksi. Paulinen leikki naiseuden representaatioiden kanssa ei voi päättyä hänen edukseen.  

Kauniita asioita nostaa sukupuolijärjestelmään liittyvien valtasuhteiden vinoutuneisuuden pöydälle. Pyörittää niitä. Antaa niiden roikkua putoamisvaarassa tietoisena siitä, että putoaminen on mahdottomuus. Pauline on Claudine on nainen. Kuka tahansa nainen naisten aukkoisessa joukossa. Penikset keikkuvat iloisina ja uteliaina. Jos ne osaisivat puhua, ne lällättäisivät aukoille. 

Despentes ei kaunistele. Hän riekkuu kuin häiritsevä lokki. Kauniissa asioissa hän ottaa aseen käteensä ja ampuu sanoilla. Ase, fallinen symboli sekin. Kauniita asioita, vagina dentata.


Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Ranskankielinen alkuteos: Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE