keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Rein Raud: Rekonstruktio

Uskoin kirjallisuuskriitikko Hannu Marttilaa. Hän nimittäin kirjoitti mainion kritiikin Helsingin Sanomiin Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio. Marttilan kuvauksessa tämä romaani näyttäytyi melko lailla täydellisenä. Mikä täky! Pakkohan sitä oli tuollaisen arvion jälkeen ottaa onki omaan käteen.

Rikostutkinnassa rekonstruktiolla tarkoitetaan rikostilanteen uudelleenluomista sen selvittämiseksi, miten rikos tapahtui. Yleisemmässä mielessä rekonstruktiolla voidaan tarkoittaa minkä tahansa tapahtuman toistamista tai analyyttistä mallintamista alkuperäisen tapahtumien osatekijöitä tarkastelemalla. 

Raudin romaanin tarinankertoja on Enn Padrik, syöpää sairastava mies, jolla on elinaikaa vajaa vuosi. Viisi vuotta tyttärensä Annin kuoleman jälkeen hänessä on herännyt halu rekonstruoida, mistä oli kysymys, kun 4 nuorta - Anni mukaan lukien - löydettiin itsemurhan tehneinä palavasta talosta.

Aluksi olin tämän teoksen kanssa hieman ihmeissäni. Odotin, että milloin päästään itse asiaan eli selvittämään, miksi Annille kävi niin kuin kävi. Odotin jonkinlaista selkeää, dekkarijuonen tavoin purkautuvaa selostusta Annin kuolemaan johtaneista syistä. Odotin Godot'ta. Käänsin sivua. Olin Didi Vladimir. Käänsin sivua toisensa jälkeen. Olin Gogo Estragon. Käänsin viimeisen sivun. Godot - hän ei ollut vieläkään tullut. Ei tietenkään, koska hän tulee vasta huomenna.

*

Enn kiertelee juttelemassa Annin tunteneiden henkilöiden kanssa ja kasaa paloja tyttärensä elämäntarinaan. Toisaalta ja melkeinpä ennen muutä tämä teos on kuitenkin rekonstruktio Ennin elämästä ja konstruktio elämisestä yleensä. Sen hahmottamista, mitä ovat ne tekijät, joiden varaan me elämämme ripustamme. Raud liittää teokseensa erinäisiä filosofia kysymyksiä ja omalla kohdallani kävi niin, että ne osoittautuivat paljon mielenkiintoisemmiksi kuin Annin tarina.

Raudin teksti kulkee läpi neuvostoyhteiskunnan, sukulaisten, muistin ja muistamisen. Jos menettää muistinsa, miten voi rakentaa itsensä uudelleen? Ilman muistia luut ovat kolkosti koliseva tukirakennelma. Lihahkset ja jänteet pitkin pihoja ja pientareita.

Ihmisen voi syödä monella tapaa.
Sinä/minä olet/olen ihminen.
Sinut/minut voi syödä monella tapaa.

Yhtä syö Neuvostoliitto, toista alkoholi. Enn Padrikia syö syöpä. Se saa hänet huutamaan sitä huutoa, joka nousee "ihmisen sisällä karjuvasta läheisyyden kaipuusta."  

Minä on maailmassa. Maailma minässä. Niiden välinen raja on epätarkka kuin likinäköisen kyky nähdä kauas.

[m]e omaksumme sen hahmon, jollaisena maailma meitä pitää, sillä vain siten me pystymme saavuttamaan oman itsemme. Ja sitten me kuljetamme tuota hahmoa itse eteenpäin alistuen maailmassa vallitseville normaaliuden säännöille ja tyrkytämme niitä muillekin ja niin edelleen, loputtomasti.

Lukijaa ei armahdeta, Raud marssittaa esiin teon filosofisena käsitteenä. "Voiko eettiset arviot kohdistaa ihmisiin itseensä vaiko vain heidän tekoihinsa?" Tässä vaiheessa harhaudun tutkimaan Hegeliä ja pian huomaan olevani hukassa pahemman kerran. Deletoin naurettavat (pseudo)pohdintani. Pukeudun säkkiin ja häpeän. Totean ties kuinka monennen sadannen kerran, että Hegel on heppu, johon pitäisi tehdä lähempää tuttavuutta.

Annan muutaman hetken kulua ja palaan takaisin Annin ruumiin äärelle ja asetan kysymykseni seuraavasti: halusiko Anni tehdä, mitä teki? Tämä kysymys marssittaa näyttämölle Androidin, karismaattisen nuoren miehen, josta totean samoin kuin Raud, että hänellä ei ole mitään tekemistä älypuhelinjärjestelmien kanssa.

Androidi on esimerkki ihmisestä, joka tarjoaa muille ihmisille uskomuksia, jotka hän on jalostanut paitsi omaksi totuudekseen myös muille markkinoitavaksi pelastussuunnitelmaksi. Häneen voi helposti mennä halpaan, jos oma tilanne on sille otollinen. Raud kirjoittaa:

Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.

Rekonstruktion sanoma, yksi niistä, voisi olla se, että elämässä on paljon sattumaa, johdatusta, kohtaloa - mitä nimeä kukakin haluaa käyttää. Ihminen on avonainen astia, joka toisinaan ei mitään muuta niin haluakaan kuin että joku toinen/ideologia/totuus/merkitys/tarkoitus täyttäisi hänet piripintaan asti ja vähän ylikin.

Rekonstruktio on haastava kirja ja mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä suuremmaksi epävarmuuteni käy. Siinä vaiheessa kun Raud ohjaa näyttämölle Kierkegaardin tiedän, että yksi lukukerta ei riitä tämän romaanin kohdalla mihinkään. Vähään samaan tapaan kuin ainoa elämämmekin on pelkkä  harjoituskappale.

Raud siteeraa Kierkegaardin ajatusta, jonka mukaan "ilman hyppyä tuntemattomaan emme löydä itseämme." Siinäpä sitten humahdan parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, mutta tästä en voi sanoa enempää, koska oma varmasti monin tavoin vääristynyt tulkintani Kierkegaardin hypystä on minulle SE juttu.


Rein Raud: Rekonstruktio (2015)
288 sivua
Vironkielinen alkuteos: Rekonstruktsioon (2012)
Suomentanut Hannu Oittinen
Kustantaja: LIKE

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Sjøn: Poika nimeltä Kuukivi

Islantilaisen Sjønin Poika nimeltä Kuukivi on elokuva kirjallisessa muodossa. Valkokankaalla sen nimi voisi olla Satujen saaren kipu.

Maistuu mädälle. 
Maistuu maatuneelle. 
Hauta on auki, sen yllä värisee alastoman pedon varjo.

Poika nimeltä Kuukivi on pyykkinarulle ripustettu vaatekappale, jonka pitää narulla kaksi erityisvalmisteista pyykkipoikaa. Poika on Máni Steinn, hänen nahkansa roikkuu narulla. Rypistetty, käytetty, spermantahrainen. Nahassa reikä siinä kohdassa, jossa toivo piti kerran majaa. Poika on 16-vuotias, tuskin osaa lukea, tuskin kirjoittaa. Hän on orpo, joka imee elimiä. Etsii asiakkaita katujen hämärämmiltä puolilta. Eletään vuotta 1918, kuljetaan lokakuun puolivälistä joulukuun 6. päivään, kunnes teoksen lopussa siirrytään vuoteen 1929.

Ensimmäinen pyykkipoika tuo mukanaan moottoripyörän äänen. 
Äänen, joka kiipeää ylös kukkulaa. Moottopyörää ajaa tyttö. 

Poika hengittää nenän kautta ulos. Hän imee elimen tiukemmin suuhunsa ja alkaa taas keinuttaa päätään rytmikkäästi edestakaisin, mutta nyt aiempaa hitaammin ja äänettömämmin. Hän antaa terskan yläosan hankautua kitalakea vasten ja kietoo samalla kielensä sen ympärille.

Siemenneste purkautuu samaan aikaan kuin tulivuori Katla. Siemenneste on laavaa. Elokuvan ohjaaja huutaa ohjeita kameramiehelle, jolla on lievä erektio ja kylmä luihin asti. 

*
Toinen pyykkipoika tarrautuu nahkaan, kun Islannista tulee itsenäinen valtio. On 1. joulukuuta 1918. Soittoa ja puheita, mitä lie juhlallisuuksia. Poika, Màni Steinn, nojaa lantionsa vasten tanskalaista seiloria. Elimet hinkkaavat toisiaan. Islanti irrottautuu Tanskasta, poika ja seilori sekaantuvat toisiinsa. Peto ulvahtaa. Haudasta nousee kosteaa siniseen taittuvaa sumua.

Leikki on loppu, vaikka se ei leikkiä ollutkaan. Poika viedään pois. Elokuva siirtyy takautumaan, jossa raivoaa Espanjantauti. Sairaita kuvataan läheltä. Kameralla ei ole jalustaa, sitä pitelevä käsi tärisee. Siitä tärinästä tutkija löytää myöhemmin taiteellisen vaikutelman. Nyt ei kuitenkaan olla vielä niin pitkällä. Nyt katsotaan mitä kamera näkee. Kuume, päänsärky, korvatulehdukset, erinäiset kivut ja säryt sekä limaiset oksennukset, Verta.

Verta, jota kamera rakastaa. "Veri ei pulppua pelkästään sieraimista vaan virtaa ulos korvista, ikenistä, keuhkoista ja mahasta, suolistosta ja virtsaputkesta." Kameramiehen käsi on vakaa. Veri palaa linssiin kiinni. Varjokuva Máni Steinnistä. 


Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä.

Lopputekstit.

*


Tutkija katsoo papereihinsa. Yskäisee. Kukaan ei räplää älypuhelinta. 

Poika nostaa käteensä pystyyn. Villapaidan kainalossa on läikkä. Kysyy niin hiljaa, että on ihme, että tutkija ylipäätään kuulee kysymyksen. Missä on tulkinta?

Máni Steinn oli fiktiivinen henkilö, sanoo tutkija, kun hiljaisuutta on kestänyt hyvän tovin. Katsoo yleisöä. Jättää katseensa poikaan, joka kirjoittaa ylös hänen luentonsa loppulauseen, jonka tutkija lainaa Robert Desnosilta, jota Sjøn lainaa kertomuksensa aluksi ja jonka poika lainaa myöhemmin omiin tarkoituksiinsa.

Ikkuna aukeaa: se et ole sinä.
Minä tiesin sen.


Sjøn: Poika nimeltä Kuukivi (2014)
152 sivua
Islanninkielinen alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomentanut Tuomas Kauko
Kustantaja: LIKE



lauantai 23. toukokuuta 2015

Mehmet Murat Somer: Gigolomurha & Euroviisuhuumaa

Oletko koskaan käyskennellyt turkkilaisten transvestiittien seurassa? Minä tulin sen tehneeksi vappulomalla. Voi tytöt (ne tytöt, joille kasvaa parta) ja tytöt (ne tytöt, joille ei kasva parta) ja pojat, olipas aika hauska reissu.

Tämä teksti on maannut luonnoslaatikossa muutaman viikon ja halusin julkaista sen juuri tänään,  koska mikä olisi parempi päivä Mehmet Murat Somerin tekstin tulla eetteriin kuin euroviisujen finaalipäivä. Gigolomurhan ja euroviisut liimaa toisiinsa tietenkin reipashenkinen camp-meininki, hulvattomat ylilyönnit ja sukupuolen esittämiset, joissa leikki ja tosi lyö käpälää.

*

Viime vuoden euroviisuissa silmänurkkiani kostutti jumalainen Conchita, joka tänä vuonna toimii euroviisujen tunnelmanluojana ja haastattelijana. Tämän vuoden esityksistä oma ehdoton lempparini on Viron duo Stig Rästa ja Elina Born. Ennen illan finaalia muutama sana Gigolomurhista.

Mehmet Murat Somerin dekkari tarttui mukaani kirjastosta, koska teoksen kansi oli mukavan värikäs ja tunsin halua astua maailmaan, josta en mitään tiedä. Löysin nimettömän transvestiittipäähenkilön, jonka harrastuksena on ratkoa murhia. Löysin monia muitakin mainioita tyyppejä, kuten Tupsun, Tummakulman, Sordiino-Beyzan, murhatun minibussin kuljettajan eli gigolo Volgan ja hänen veljensä Okanin. Niin ja tietysti Haluk Bekerdemin - tuon jumalaisen asianajajan, jonka perään nimetön päähenkilö (=NPH) kuolaa kerran jos toisenkin.

Teoksen alussa NPH kärsii ihmissuhteen päättymisestä johtuvasta masennuksesta, josta hän toipuu transvestiittiystäviensä avustuksella. NPH on tietokonehakkeri, transuklubin omistaja ja neitien neiti, joka tarvittaessa ei kaihda kovempiakaan fyysisiä otteita. Hän alkaa selvittää Volkanin murhaa ja heti kohta on selvitettävänä myös finanssikeinottelija Faruk Hanoglun murha. 

Tunteet leiskuvat ja Händeliä kuluu. On vahausta, meikkausta ja kynsien laittoa. On pukeutumista ja itsensä esillepanoa. Vähän väliä tarinassa vilahtaa myös NPH:n suuri idoli Audrey Hepburn. Juoni sinänsä oli minulle melko lailla yhdentekevä, vaikka toki oli mukavaa saada lopuksi tietää, kuka murhasi Volkanin ja Farukin.

Gigolomurhat sopivat mukavasti vappulukemiseksi, koska myös niissä ollaan karnevalismin äärellä. Murat Somer kirjoittaa vetävää tarinaa, jonka viehätys perustui omalla kohdallani siinä kuvattujen ihmisten mainioihin persooniin. Jännite syntyy sekä murhien ratkonnasta, että NPH ajautumisesta hakkeroimaan sivustoja, joiden takana on suuremmat tahot. Mukana vanavedessä pyörii Jihad2000 -niminen hakkeri, joka on NPH:n kilpailija hakkerointimarkkinoilla, mutta jonka kanssa hän ajautuu Gigolomurhissa samalle puolelle. Pitääpä vielä hyvää huoltakin Jihad2000:sta järjestämälle hänen seuralaisekseen yhden tytöistä.

Gigolomurha pursuu halua ja himoa ja kovin estyneille lukijoille en sitä suosittele, vaikka mitään varsinaisia seksikohtauksia teoksesta ei löydykään. Seksuaalista hulvattomuutta kyllä on tarjolla senkin edestä. Erityisen mainio on kohtaus, jossa NPH jättää ystävänsä vartioimaan paria kiinni ottamaansa roistoa, mutta enpäs kerrokaan, mitä sitten tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan Gigolomurhat oli ihan hauska välipala, mutta en tunne tarvetta tutustua teossarjan muihin osiin. Jostain kummallisesta syystä suomennoksen kohteeksi on valittu sarjan kolmas romaani. Tämä on minusta jossakin määrin hämmentävää, koska olettaisi, että kun kyseessä on sarja, suomentaminen aloitettaisiin sarjan ensimmäisestä teoksesta. Mutta hui hai, vahataan sääret ja vedetään kretonkia päälle. Istanbulin yö odottaa.

Niin ja jos Gigolomurhien porukalta kysyttäisiin kaikkien aikojen euroviisusuosikkia, luulenpa, että ne olisivat pitkälti samat kuin omatkin suosikkini. Eli: tämä, tämä ja tietysti tämä.


Mehmet Murat Somer: Gigolomurha (2014)
Turkinkielinen alkuteos: Buse Cinayeti
291 sivua
Suomentanut: Tuula Kojo
Kustantaja: Schildts & Söderströms

tiistai 19. toukokuuta 2015

Ali Smith: How to be both

Leikitään, että hyvä haltija tulee ja sanoo, että saan valita kuka kirjailija haluan olla  yhden päivän ajan. Tällä hetkellä vastaukseni olisi epäröimättä Ali Smith. Haluaisin nähdä maailman, kuten hän. Haluaisin tarkkailla ja tehdä havaintoja, yhdistellä asioita, etsiä ja löytää kuten hän.

Ali Smith on valtava ja valtaisan omaääninen. Yksi nerokkaimmista kirjailijoista, joita tiedän. Hänen tapaansa kirjoittaa voi kuvata parhaiten sanomalla, että se on hyvin alismithmäinen. Hän on oma lokeronsa ja genrensä ja ylittää äsken mainitut jatkuvasti. Hänen tekstinsä on liikettä. Elämää, kääntyileviä katuja, alaspäin nousevia ylämäkiä. Ali Smithin seurassa ei koskaan voi olla varma, mihin ollaan menossa ja juuri se tekee hänen lukemisestaan niin nautittavaa.

*

Ali Smithin uusimmasta romaanista How to be both on markkinoilla kaksi eri versiota. Teos koostuu kahdesta osasta, joiden kummankin nimi on One. Sattumasta ja kohtalon oikusta riippuu kumman lukija päätyy ostamaan, jos hän ei etukäteen kurkkaa, kumpaa editiota pitää käsissään. Tilasin oman kappaleeni netistä, joten en päässyt vaikuttamaan siihen, missä järjestyksessä ykköseni olivat. Omassa painoksessani ensimmäinen osa muodostui tarinasta, jotka kutsun renessanssiosaksi ja jälkimmäinen osa murrosikäisen George-nimisen tytön tarinasta.

Jutun juju on tietysti siinä, että tulkintaan vaikuttaa se kumman osan lukee ensin. Toisaalta on  mahdotonta päästä selville, miten teoksen tulkitsisi, jos olisi lukenut osat toisessa järjestyksessä. Lukematonta kun ei enää voi saada lukemattomaksi. Yleisemmällä tasolla nousee esiin kysymys siitä, miten teoksen lukemiseen vaikuttaa se, mitä on lukenut juuri sitä ennen tai mitä ylipäänsä on lukenut elämänsä aikana. Tältä pohjalta hahmottuu jokaisen lukijan ikioma lukija-avaruus, joka on samalla erillisyyden piste. Subjektiivinen lukemisen tähtitaivas, joka on jokaisella ainutlaatuinen.

*

Renessanssiosan lukeminen ei ollut helpoimmasta päästä. Melkoisesti liioitellen voisin todeta, että siitä minulle jäi käteen kananmunia. Tämä tietysti johtuu siitä, että tietyntyyppisissä temperamaalauksissa kananmunan keltuaista käytetään sideaineena. Renesanssiosa nimittäin keskittyy vahvasti juuri maalaustaiteeseen. Päärooliin nousee italiainen 1400-luvulla elänyt taidemaalari Francesco del Cossa, jonka taide nousi yleisön tietoisuuteen varsin mielenkiintoista tietä. Saavutettuaan mainetta taidemaalarina Del Cossa nimittäin kirjoitti kirjeen hänelle tilaustyön antaneelle herttualle ja vaati lisää palkkaa. Tämän kirjeen löytäminen johti myös Del Cossan taiteen löytämiseen.

Smithin kuvaama Del Cossa käy omaa taisteluaan sen suhteen, kuinka olla molempia. Smith kuvaa hänet tytöksi, joka salaa sukupuolensa. Maalatessaan Del Cossa esiintyy miehenä. Renessanssiosan läpi kulkee onnen ja oikeudenmukaisuuden merkitys elämän määrittäjinä.

We need both luck and justice to get to live the life we're meant for, she says. Lots of seeds don't get to. Think. They fall on stone, they get crushed to pieces, rot in the rubbish at the roadside, put down roots that don't take, die of thirst, die of heat, die of cold before they've even broken open underground, never mind grown a leaf.

Vastinparit kietoutuvat toistensa olemassaoloon. Miten olla sekä tyttö että poika, elossa ja kuollut, muistaa ja olla muistamatta. Tytössä on poika, pojassa tyttö. Elävä kantaa kuolemaa, kuollut elää elävien mielessä. Onko muisto olemassa, jos sitä ei muista? Missä se silloin on? Ovatko muistettu ja ei-muistettu muisto eri vai samassa paikassa ja ovatko ne paikassa ollenkaan? Miksi jotakin muistetaan, mutta jotakin muuta ei? Onko ajan kuluessa mahdollista muistaa se, mitä tapahtui vai olemmeko tuomittuja muistamaan muistoamme tapahtuneesta? Kenen muistoissa me elämme? Keitä me kannamme omissa muistoissamme? Ovatko he keveitä vai raskaita vai keveän ja raskaan kunderalainen sekoitus? Tämäntapaisia ajatusketjuja syntyy Smithiä lukiessa alinomaa.

Del Cossan myötä renessanssitaide näyttäytyy syvänä ja leveänä. Pinta ja pinnantakainen kisaavat ykköspaikasta. Lukiessa tulee halu rynnätä museoon. Iskee tietoisuus siitä, että on katsonut vanhempaa taidetta ihan väärin. Jättänyt huomaamatta olennaisen. Mikä on olennaista? Kuka sen määrittää? Onko joku olennainen olennaisempaa kuin joku toinen?

*

George-osa kertoo Georgesta, jonka äiti on kuollut. Äiti, joka on oli intohimoinen maalaustaiteen ystävä ja vei Georgen ja hänen veljensä italialaisen Ferraran kaupungin Palazzo Schifanoiaan, jossa on esillä Del Cossan taidetta. Äidin kuolema, hänen poistumisensa maailmasta, teki hänestä hyvin maailmassa läsnä olevan. On-verbi menee usein preesensiin korjaantuakseen imperfektiksi. Olemassaolo takertuu aikamuotoon.

Smith kuvaa Georgen pyrkimyksiä toipua äitinsä kuolemasta. Joskus George katsoo pornoa. Salaa. Pakonomaisesti erästä tiettyä kohtausta. Se on yksi tapa. Onko se huonompi kuin joku toinen tapa vai onko se "vaan" tapa? Miksi vaan on lainausmerkeissä? George on "oman olemassaolonsa siirtolainen." Hän elää elämää joka ei ole hänen, koska hänen oma elämänsä päättyi, vaikka hän on elossa. Elämään sekoittuu teini-ikä. Koulukiusaajatytöt, jotka nauhoittavat muiden oppilaiden pissaääniä. Kokeeseen luetaan uudelleenkirjoittamalla sanat Miley Cyrusin biisiin the Wrecking Ball. Ollaan preesensissä, mutta se on ohut pinta. Imperfekti painaa enemmän. Miten se, jota ei enää ole voi olla enemmän läsnä kuin se, joka on?

Sinänsä yksittäisistä asioista kertominen ei kerro mitään Smithin teoksesta. Niillä on korkeintaan esimerkin leima. Mikä leima? Vesileima? Entä jos sade kastelee leiman? How to be both luo lukijansa. Uskon, että enemmän kuin moni muu teos, se on jokaiselle omanlaisensa. Koska meillä on historia. Haaveet. Tämä hetki. Haava sormessa. Tietyt kokemukset. Koska kolmas meistä on kuunnellut enemmän Sylvie Vartania kuin yksi. Toinen ei lainkaan. Yksi, kaksi ja kolme ovat edellä satunnaisessa järjestyksessä. 

Ali Smithin kohdalla olennaisinta minulle ei ole se, mistä hän kirjoittaa. Enemmänkin kyse on tyylistä, jonka avulla hän ravistelee ajatteluamme ja tapojamme kokea maailma. Jos asteikko on yhdestä viiteen tähteen, annan How to be bothille kolme ympyrää ja kaksi neliötä. Toinen neliö on ehjä. Toisessa on särö.


Ali Smith: How to be both (2014)
372 sivua
Hamish Hamilton

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet & Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu


Kuultuani Jenni Pääskysaaren nuorille tytöille kirjoittamasta voimakirjasta 'Tyttö sinä olet ..." pyysin ensimmäistä kertaa elämässäni kustantajalta, tässä tapauksessa Otavalta, arvostelukappaletta. Kiitokset siitä. Syynä pyyntööni oli se, että feministi minussa tunsi vastustamatonta halua saada selville, missä hengessä Pääskysaaren teos on kirjoitettu.

Olen tyytyväinen lukemaani. Pääskysaari kannustaa tyttöjä toimimaan rehdisti ja rohkeasti. Hän kirjoittaa, että on aika alkaa toimia niin, että vallalla olevat käsitykset siitä, että tytöillä (ja naisilla) on tapana puukottaa toisiaan selkään, osoittautuvat katteettomiksi. Läpi kirjan kulkee ajatus tyttöjen välisestä sisaruudesta. 

Pääskysaari on teostaan varten myös haastatellut eri elämänaloilla kunnostautuneita nuoria naisia. Näitä ovat esimerkiksi Kuustosen näyttelijäsisarukset sekä valokuvaaja Meeri Koutaniemi ja jääkiekkomaalivahti Noora Räty. Haastatellut puhuvat omiin unelmiin uskomisen ja kovan työn tekemisen tärkeydestä. Lukijalle välittyy kuva, että melkeinpä mikä tahansa on mahdollista, kun vaan jaksaa tarpeeksi kovin ja pitkäjänteisesti pyrkiä kohti niitä asioita, joita haluaa elämässään toteuttaa.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joissa käsitellään monia tärkeitä aihealueita: mm. oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta, luotettavuutta, empaattisuuttta. Kautta teoksen kulkee positiivisen kannustava vire, jossa korostuvat uteliaisuus ja innostuneisuus. Erityisen ilahduttavaa on, että Pääskysaari painottaa itselle uskollisena pysymisen merkitystä. Tuutista jos toisestakin huudetaan, minkälainen kuuluu olla. Miten pukeutua, minkälainen vartalo omasta ja mistä tykätä ollakseen hyväksytty. Tyttö sinä olet -kirjasessa heitetään ulkopäin asetetut vaatimukset kaatopaikalle.

Teos on tarkoitettu 10-17 vuotiaille tytölle. Ikähaitari on aika laaja ja varmasti ainakin nuorempien lukijoiden kohdalla muutamat Pääskysaaren sanavalinnat ovat liian haasteellisia. Tästä huolimatta nuoremmallekin lukijalle löytyy teoksesta paljon kiinnostavaa ja ennen muuta se tarjoaa aineksia vahvan itsetunnon rakentamiseen. Tyttö sinä olet on raikas ja reipas ja jos kaikki sen lukijat ottaisivat siitä onkeensa, olisi maailma varmasti paljon mukavampi paikka elää ja onnistua.

Tällä hetkellä kirjaa lukee 12-vuotias tyttäreni ja maalaustussi on ahkerassa käytössä.


Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet
140 sivua
Kustantaja: Otava. Kiitos arvostelukappaleesta!




Poika talutti pyörää, minä kävelin. Olimme 17-vuotiaita. Minulla oli jalassa keltaiset ballerinat. Puhuimme siitä, miten koko maailma on auki. Koko sen kesän aikana ovi ei sulkeutunut kertaakaan.

Tuo kesä vuosia sitten palasi elävästi mieleeni, kun luin Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kokoelman ensimmäistä novellia, jossa siinäkin on kuuma kesäpäivä. Tyttö ja poika matkalla rannalle. Maailma auki. Mutta ei koko kesää, vaan ihan pienen hetken enää, sillä hyvin pian kaikki muuttuu.

Latvalan teoksessa on erittäin kiinnostava rakenne. Samat henkilöt tai osa heistä esiintyvät novellista toiseen. Teoksen loppu kiertyy komeasti sen alkuun. Olemme kulkeneet ympyrän, surun kierron.

Latvala piirtää jokaisen novellin huolella; ääriviivat ovat tarkkoja, havainnot punnittuja ja loppuun asti mietittyjä. Monessa novellissa nuori nainen kohtaa miehen tavalla tai toisella. Joskus mies on katusoittaja, mutta useammin näyttelijä tai muuten tekemisissä taiteen kanssa. Näiden kohtaamisten kautta nuori nainen työstää sitä surua, jota hän kokee isänsä kuolemasta. Jokainen mies punnitaan isää vastaan, vaikka tätä ei teoksessa suoraan sanota. Latvala jättää lukijalle ilmaa ja poppelinhöytyviä.

Novelleja yhdistävä nuori nainen etsii hyväksyntää. Hän kirjoittaa kirjoja ja kolumneja. Sitoutuminen pelottaa, kihlasormus hiertää. Sinistä sinisemmät silmät houkuttavat. Tekee mieli lähteä ja jäädä. Tekee mieli valita ja jättää valitsematta. Tekee mieli uskaltaa ja juosta pakoon. Nuori nainen hiertyy vasten toisia ihmisiä. Miettii, miten joku osaakin niin kevyesti sen, johon itse ei millään luontevuudella pysty. Itse on toisesta peilaantuva heijastuma. Nuori nainen etsii vastausta siihen, kuka on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Isän läsnäolo kaiken yllä kuin pilvet. Isä kuin sateenvarjo, jonka alla nuori nainen on kokonainen. Ihmisten seurassa hän muuttuu usein mosaiikiksi.

Kampaamokäynti voi synnyttää naisen uudestaan. Novelli "Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen" on ironisen mahtavaa tulitusta uuden kampauksen voimasta.

Iloisesti lörpötellen hän maksaa kampaajalle kolmasosan vuokrarahoistaan, ostaa 45 euroa maksavan tuuheuttavan muotoilusuihkeen [...] Hän tuntee olonsa viisi kiloa kevyemmäksi kuin aamulla [...] Hän lausuu ananasmehun kuin ranskatar, ja lasi ojennetaan hänelle täynnä hiljaista kunnioitusta [...] lähettää sähköpostia Sauli Niinistölle sekä Barack Obaman lehdistöavustajille, kehittelee juttuideoita kaikkiin mahdollisiin maakuntalehtiin, kirjoittaa synopsiksen maailman myönteisintä elämäntaito-opasta varten [...] sovittaa kymmentä eri hääpukua, varaa kirkon ja jykevän juhlapaikan, hankkii kuntosalijäsenyyden (superkortin)

*
Latvalan kokoelma rakentuu neljästä eri näytöksestä, joiden keskellä on väliaika nimeltä "Kissan yksityisyys." Se on absurdi metamorfoosikertomus toimittajasta, joka saa syytteen kissan yksityiselämään liittyvän tiedon levittämisestä. Tämän novellin sijoittaminen teoksen keskiöön ja sen otsikoiminen väliajaksi korostaa muutoksen mahdollisuutta. Muutoksen, joka ei tapahdu seurassa eikä parrasvaloissa, vaan yksinäisinä hetkinä, jolloin ihminen katsoo itseään ilman filttereitä.

Latvalan teoksessa on jotakin ranskalaista. Se on pinnalta seitinohut iltapäivähuppeli, mutta kulman takana kasvaa vahvalehtistä humalaa.


Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
191 sivua
Kustantaja: Otava
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä: Is It True When U Say That U Love Me, 2006
Valokuva: Olli Karttunen





torstai 14. toukokuuta 2015

Jennifer Clement: Basquiatin leski

"Tiedättehän, että tässä maassa on paljon lapsia, jotka katsovat sellaisia paikkoja kuin museot, konserttitalot ja muut kulttuurikeskukset ja ajattelevat, etteivät ne ole minun kaltaisilleni ihmisille - ihmisille, jotka näyttävät sellaisilta kuin minä ja jotka tulevat sieltä, mistä minä tulen. Voin vakuuttaa teille tässä ja nyt, että mailin päässä täältä asuu lapsia, jotka eivät ikinä ajattelisi olevansa tervetulleita tähän museoon."

Edellisessä kappaleessa siteeramani sanat eivät olet Jennifer Clementin romaanista, vaan ne ovat peräisin Michelle Obaman puheesta, jonka hän piti New Yorkin uuden Whitney-taidemuseon avajaisissa (Helsingin Sanomat, 13.5.2015). Michelle Obama kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että taidemaailma on ollut ja on edelleen hyvin valkoinen. Tämä on se asiaintila, jota Jean-Michel Basquiat halusi omalla taiteellaan muuttaa.

*

Taideteoksia ja kokaiinin nuuskutusta. Agressiokohtauksia ja rahoilla leventelyä. Juhlimista, yöihmiselämää ja taistelua rasismia vastaan. Sellaista oli Jean-Michel Basquiatin (1960-1988) elämä, josta tässä teoksessa kerrotaan hänen leskensä eli tyttöystävänsä Suzanne Malloukin näkökulmasta.

Kirjailija Jennifer Clement on Suzanne Malloukin hyvä ystävä ja hän tunsi myös Basquiatin henkilökohtaisesti. Kuka ihmeen Basquiat? Yhdellä lauseella sanottuna: mies, joka maalasi mustan miehen taidemuseoihin. Mies, jonka kavereita olivat Andy Warhol, Julian Schnabel, Keith Harring ja Madonna - muutamia kuuluisimpia mainitakseni. Mies, joka eli kiihkeästi, oli vaikea ja lahjakas.

Jean-Michael on yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän muuttuu taikuriksi, Merliniksi, jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michael painuu omaan varjoonsa ja mönkii sen sisään.

Clementin teoksen suurin arvo on siinä, että hän tekee Basquiatin meille tutuksi. Kaikista Basquiatin elämän lieveilmiöistä riippumatta olennaista on, että Basquiat oli ensimmäinen musta taidemaalari/graffititaiteilija, jonka teoksen läpäisivät valkoisen seulan ja päätyivät yleisön nähtäviksi gallerioihin ja museoihin. Tämä tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla. Siihen asti kuvataidenäyttelyt olivat olleet valkoisten yksinoikeusaluetta.

Elämä piirtyy esiin teoksessa vimmaisena ja arvaamattomana. Teos sisältää monia otteita Suzannen päiväkirjoista, jotka luovat autenttista kuvaa New Yorkin taidepiireistä. Suzannen osa Basquiatin muusana ei ollut helppo ja hän joutui kärsimään epäinhimillisen paljon eläessään yhdessä tämän kanssa. Heidän välisensä teippi oli kuitenkin vahvaa, vaikkakin sillä oli sahalaitaiset reunat. 1980-luvun alussa aids astuu kuvioihin ja hautajaisia vietetään yhä useammin. Clement kertoo myös poliisin brutaalista rasistisesta väkivallasta Basquiatin ystävää, Michael Stewartia kohtaan.

Huone haisee pilaantuneelta lihalta. Suzanne peittää kameran takillaan, vetää lakanan Michaelin päältä ja valokuvaa jokaikisen jäljen. Michaelin kasvot ovat pienillä haavoilla ja lasinsirpaleita on mennyt ihon sisään. (Myöhemmin Suzanne kuulee, että poliisit iskivät poliisiauton ikkunan rikki Michaelin päällä.) [...] Hänessä ei ole yhtään kohtaa, johon ei olisi sattunut.

Basquiat maalaa Stewartista työn nimeltä Untitled, jossa kaksi poliisia hakkaa mustaa miestä. Hän kuolee huumeiden yliannostukseen. Myöhemmin myös Suzanne piti oman taidenäyttelyn, mutta päätyy jättämään taidepiirit ja opiskelee lääkäriksi. Nykyisin hän toimii terapeuttina, jonka erikoisalaa ovat taiteilijat. Jennifer Clementin tapasin viime vuonna ohimennen Maailma kylässä -festivaaleilla. Tällä kohtaamisella on nyt erityinen merkitys, kun mietin Basquiatia ja hänen kuumeista elämäänsä.

"Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee."



Jennifer Clement: Basquiatin leski  - Rakkaustarina (2015)
244 sivua
Alkuteos: Widow Basquiat - A Love Story
Suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Maryse Condé: Rihata

Maryse Condén 'Rihata' on kirjallisuutta, johon itsekseni olen alkanut liittää seuraavat asiat: kylmä sitruunamehu, valkoiset pellavavaatteet ja rahisevat äänilevyt. Kaksi ensin mainittua kertovat siitä, että eletään kuumassa ilmanalassa. Äänilevyt taas ankkuroivat teoksen ajallisesti keskimäärin 60- ja 70-luvuille. Edellä mainitut eivät ole absoluutteja, vaan kertovat tietystä kirjallisesta hengestä, jonka hahmotan mainitsemieni kolmen asian kautta riippumatta siitä, esiintyvätkö ne kaikki kyseisessä teoksessa.  

Tämä "kategorisointi" sai alkunsa Monique Roffeyn romaanista The White woman on a green bicycle (2009) , jonka maailmaan upposin jokunen kesä sitten kreikkalaisella Zakintosin saarella. Itse asiassa lämmin pimeä etelän ilta onkin mitä oivallisin ympäristö lukea tämän tyyppisiä teoksia, joissa kuumuus on käsinkosketeltavan tiheää. Rihatan kohdalla jouduin tyytymään avonaisesta parvekkeen ovesta sisälle kiemurtelevaan lupaukseen kesäntulosta.

*

Talo oli vähän kallellaan huonosti hoidetun valtavan nurmikentän keskellä; enemmän guineanheinää kuin varsinaista nurmikkoa. Ihmeköynnösaidalta lähti puistokäytävät kaksoisportaille, joiden huterien kaiteiden väliin jäi tilaa yksinäiselle kaktukselle ja oleanterille. Talo oli vieläkin komea.

Nämä Rihatan alkusanat kertovat minulle menneestä loistosta, paahtuneesta arvokkuudesta ja väsyneestä romahduksesta, jossa elää kipinä uudesta kukoistuksesta. Olen siirtynyt Rihataan. Kuljen kaksoisportaita, en uskalla ottaa tukea kaiteesta. Hiki valuu pitkin selkää. Iholleni on takertunut myrkyllisen oleanteripensaan kukka.

*

Rihatassa vastakkain ovat yksilö ja totalitaarinen yhteiskuntajärjestys. Condén romaani kertoo siitä, miten eri ihmiset elävät ja pyrkivät sopeutumaan olosuhteisiin, jotka ovat monin tavoin painostavia ja yksilöä ja hänen autonomiaansa kokoon pusertavia. Minua vähän hävettää, on hävettänyt jo pidemmän aikaa, että olen niin kiinnostunut totalitarismikuvauksista. Condén romaani sai minut miettimään, miksi näin on ja yksi syistä voisi olla se, että olen kiinnostunut siitä, miten ihminen etsii omaa olemisen paikkaansa ja tapaansa olosuhteissa, joissa yksilölle ja hänen ajattelulleen ei ole muuta tilaa kuin se, jossa hän vahvistaa hallitsijan unelmia.

Rihatan tapahtumapaikkana on kuvitteellinen afrikkalainen maa, joka saattaisi hyvin olla Kongo, koska teoksessa mainitaan Patrice Lumumban tie ja Lumumba oli kongolainen itsenäisyystaistelija. Condén kuvaama maa on entinen Ranskan siirtomaa ja sen itsenäistymisestä on kulunut noin 20 vuotta ja myös nämä seikat voisivat viitata juuri Kongoon. Toisaalta merkittävää ei ole, onko kyse jostakin todellisesta maasta, koska Condén hahmottelemat yhteiskunnalliset olosuhteet ovat tyypillisä kaikille entisille siirtomaille, jotka ovat päätyneet diktatuuriin.

*

Rihatassa yhdistyy monta kerronnallista lankaa. Siinä kerrotaan niin muukalaisuudesta, rakkaudesta kuin politiikastakin. Lisäksi Condé kuvaa veljesten välistä vaikeaa suhdetta, lasten ja vanhempien välisiä ristiriitoja sekä sukupolvien välisiä eroja ja taikauskon törmäystä moderniin elämään.

Henkilöhahmoista kiinnostavin on Marie-Helen, joka on muukalainen, toisaalta tullut, eivätkä hänen uuden kotimaansa ihmiset hyväksy häntä. Hän on nainen ilman tarinaa, näkymätön ja samalla silmiin pistävä, ikuisesti vääränlainen. Marie-Helen poistuu harvoin kodistaan. Hänen tehtäväkseen on tullut synnyttää lapsia, jotka nekin ovat vääränlaisia, koska ovat tyttöjä. Iltapäivisin hän asettuu parvekkeelle polttelemaan savukkeita. Tyhjiötä täyttää rakkaus, mutta sekin on kiellettyä rakkautta. Marie-Helenin kaipauksen voi aistia. Sen tuntee paineena ja pakotuksena. Kohtalona, jonka edessä ihminen tekee matkaa kohti omaa kuihtumistaan. Condé kuvaa Marie-Heleniä:

Hän oli vielä kaunis. Mutta hiipivä hulluus riudutti hänen piirteitään, suurensi tummia renkaita vähän vauhkojen, kuumeisten silmien ympärillä. Hän näytti valmiilta järjettömään murhatekoon.

Marie-Helenin mies Zek on koko ikänsä elänyt veljensä Madun varjossa. Poikien isä suosi kaikessa Madua ja hän ei hyväksynyt Zekin avioliittoa valkoisen Marie-Helenin kanssa. Zekille elämän päämäärä on onni. "Ja mitä onni oli? Rakastava ja alistuva vaimo. Lisääntyvä perhe. Vilpittömiä ystäviä." Marie-Helenin ja Zekin ajatusmaailmat ovat kovin kaukana toisistaan. Marie-Helen haluaa taata tyttärilleen koulutuksen ja kasvattaa heistä moderneja emansipoituneita naisia, kun taas Zekille "oikeat" lapset ovat poikia.

Zekin pikkuveli Madu on päätynyt politiikkaan ja hänen vastaanottonsa Rihatassa on täynnä keinotekoista teatteria ja puolueen valtaa korostavaa poliittista mahtipontisuutta. Vaikka Madu tiedostaa oman ahneutensa ja kunnianhimonsa, hän tekee julmia tekoja tavoitellessaan pääministerin paikkaa ja hankkii samalla itselleen liudan viholllisia. Veljesten välissä on Marie-Helen, jonka rakkaudesta he taistelevat. Marie-Helen, joka tuo mieleeni Jean Rhysin toivottomissa elämäntilanteissa elävät naiset. Marie-Helen, jonka "oma elämä on kuin hullu nainen joka repii vaatteitaan."

Condén henkilökuvaus on syvää ja rikasta. Veljesten äiti jäsentää maailmaa vanhojen uskomusten kautta ja on vakuuttunut, että naisen tehtävä on olla ennen kaikkea miehensä palvelija. Hän on kasvattanut poikansa "pelkäämään ja halveksimaan naisia, pahaa tuottavia olentoja, joiden pimeät vaistot piti taltuttaa isännän kädellä." Marie-Helenin ja Zekin vanhin tytär liittoutuu isoäitinsä kanssa ja kääntyy äitiään vastaan. Sovinto heidän välillään vaatii paljon. Syrjäseuduilla kapinalliset kasaavat vastarintajoukkojaan. Hallitsija Tuman on rautakoura, joka vaatii maansa kansalaisilta ehdotonta kuuliaisuutta.

Tavaraa on paljon, mutta Condé pitää kertomansa hyvin kasassa. Lukiessani saatan melkein nähdä ne ohuet ja vahvat langat, jotka kutovat tämän romaanin teemat yhteen. Rihata on helmenhohtoinen polttava kivi, jonka kuumuus tulee iholle ja saa pyyhkimään hikeä olipa lukijalla sitten kuuma tai kylmä. Rihata maistuu unohdukselta ja aikaiselta kesäaamulta, joka pakenee toivottomaksi tietämäänsä pakoa taivaalle kohoavaa aurinkoa vastaan.


Maryse Condé: Rihata (1989)
230 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Une saison à Rihata (1981)
Suomentanut Annikki Suni
Kustajantaja: Art House




sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Laline Paull: The Bees

Taistelua vallasta. Tarkkaan mietittyjä iskuja vihollisen selustaan. Uhkakuvia niin yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Lakia ja järjestystä. Kuuliaisuusvaatimuksia ja kapinaa.

Kirjoittaessani edellisen kappaleen minusta alkoi tuntua kuin olisin kirjoittanut jostakin poliittisesta puolueesta keskellä vaalitohinaa. Tosiasiassa kuvasin kuitenkin elämää mehiläisyhdyskunnassa Laline Paullin romaanissa The Bees, joka löysi tiensä luettavakseni tämän vuotisen Baileys-palkintoehdokkuuden kautta.

Aloittaessani Paullin teoksen minulla oli kutina, että kyseessä olisi feministinen allegoria. Mitä pidemmälle teosta luin, sitä toimimattommalta hypoteesini alkoi tuntua. Tulkinnallisen korjausliikkeen jälkeen totean, että yleisellä tasolla Paullin teos käsittelee ryhmiä ja yhteisöjä sekä niissä vallitsevia ryhmädynamiikan lakeja ranking-järjestyksineen ja valtamekanismeineen.

Deformity is evil. Deformity is not permitted.

Kuningatar on ylin vallan käyttäjä ja vain hänellä on oikeus tuottaa jälkeläisiä. "Long live the Queen! Only the Queen is perfect. Amen." Kuningatar on Margaret Thatcherin kaltainen rautarouva, jonka lähellä elävät hänen kamarineitonsa, joiden tehtävänä on hännystellä ja myötäillä valtiatarta. Oman joukkonsa muodostavat viisaat, joilla on paljon tietoa ja josta osa on salaista tietoa, jota ei muille kerrota. Viisaiden alapuolella ovat ahkerat, jotka huolehtivat monista käytännön asioista ja ovat pitkälti vastuussa siitä, että ryhmä pysyy toimivana. Ruokataloudesta vastaavat ruokkijat ja alinta kastia ovat florat eli siivoojat. Tarkka luokkajako muistuttaa kastijärjestelmää.

A flora may not make Wax for she is impure, nor work with Propolis for she is clumsy, nor may she ever forage for she has no taste, but only may she clean, and all may command her labour.

Paull osoittaa mehiläisyhdyskunnan toiminnan perustuvan paljolti samantyyppisille säännöille kuin mikä tahansa ryhmä. Kirjailija on tehnyt valtavasti mehiläisten elämään liittyvää taustatyötä ja hänen luomansa rakennelma on teknisesti huima. Luulenpa, että menee melkoisen kauan ennen kuin pystyn suhtautumaan mehiläisiin entiseen tapaan ihan vaan mehiläisinä. Siinä määrin Paullin kuvaus muutti tapaani ajatella kyseisistä pörrääjistä.

Erityisen vaikutuksen minuun teki mehiläisten viestintäjärjestelmä, jota en ennen tätä teosta ollut tullut juurikaan edes ajatelleeksi. Ruokkijamehiläiset välittävät tietoa kanssasisarilleen monimutkaisen tanssin kautta, jonka avulla ne kertovat, mistä löytyvät parhaat mesi- ja siitepölymestat. Mainio järjestelmä, joka ei edellytä toimivaa wifi-yhteyttä.

*

Paitsi ryhmätoiminnasta Paullin romaanissa on kyse myös oman paikan etsimisestä ja löytämisestä. Leikkimielisesti voisi sanoa, että the Bees on mehiläiskehitysromaani. Romaanin päähenkilö tai oikeammin ehkä päämehiläinen Flora 717 on kapinallinen ja vaikka hän muiden mehiläisten tavoin toistaakin työmehiläisten mantraa "hyväksy, tottele, palvele" hän myös rikkoo yhteisön sääntöjä monella tapaa ja onnistuu jopa muuttamaan oman luokkansa siivojasta ruokkijaksi, vaikka se on periaatteessa mahdotonta.

Floran suurin rikkomus on, että hän myös munii - teko, joka on ankarasti kielletty kaikilta muilta paitsi kuningattarelta. Osa teoksen jännitteestä muodostuukin siitä, että Flora 717 joutuu jatkuvasti pelkäämään, että muut mehiläiset pääsevät selville hänen salaisuudestaan. Pakko myöntää, että oli jossain määrin hämmentävä tunne, kun pureskelin kynsiäni jännittäessäni, miten Floran käy. Ei sitä ihan joka päivä tule lukiessa samaistuttua mehiläiseen.

Ihmismaailman tavoin myös mehiläismaailmassa käydään sukupuolisotaa. Urosmehiläisiä palvotaan ja heidän asemaansa juhlistetaan "Worship for your Malenesses" -tervehdyksin. Kun urosmehiläiset osoittautuvat laiskoiksi ja vaativiksi ja ahmivat ruokavarastot tyhjiksi, naispuoliset mehiläiset kuitenkin kääntyvät heitä vastaan ja karkottavat heidät pesästä veristen taistelujen jälkeen. Toki taas kuitenkin toivottavat myöhemmin uudet urosmehiläiset tervetulleiksi. Jotakin kovin tutunoloista on siinä, minkälaista täpinää urosmehiläisten tulo saa aikaan. Onko turkki hyvin? Kiiltävätkö siivet? Erittyykö lajituoksua riittävästi?

Paullin teos on upea, monitasoinen ja monella tapaa kunnianhimoinen saavutus. Se on oodi kaikille työläisille, sitkeälle uurastukselle, uskallukselle ja omien sydänäänten seuraamiselle. Teoksen loppu on erityisen hieno ja se pala, jonka se nostaa kurkkuun, on hyvä pala.


Laline Paull: The Bees (2014)
344 sivua
Kustantaja: Fourth Estate, Lontoo

perjantai 8. toukokuuta 2015

Laird Hunt: Neverhome

Sukupuolen sekoittaja lähtee sotaan. Eikun: sukupuolen ylittäjä lähtee sotaan. Vai sittenkin: eri sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita hyväkseen käyttävä lähtee sotaan. Ei kuulosta hyvältä. Joskus on vaan niin paljon helpompaa sanoa jokin asia englanniksi. Kuten vaikkapa juuri tämä kyseinen lause: Gender bender goes to a war.

Kiinnostuin Laird Huntin romaanista Neverhome luettuani, että se kertoo naisesta, joka osallistui Yhdysvaltojen sisällissotaan mieheksi pukeutuneena. Eikö olekin hassua, miten vaatteet muuttavat ihmisen sukupuolen? Okei, tarvitaan siihen myös vähän erilainen kävelytyyli ja pari muutakin juttua, kuten tietynmallinen housuihin laitettava kapine. Uskottavuuden kannalta hyväksi ovat myös rohkea ja pelkäämätön luonne, joka ei hätkähdä sen enempää vähästä kuin paljostakaan sekä hyvät ampumataidot. Näitä kaikkia Gallant Ashilta löytyy. Turhaan ei hänen nimeensä liitetä attribuuttia Gallant eli rohkea.

"I was strong and he was not, so it was me went to war to defend the Republic." Näin kertoo sotaanlähdöstään Gallant Ash, joka ennen sotaa oli nimeltään Constance, joka oli naimisissa Bartholomewin kanssa, joka oli avioparin heikompi osapuoli. Neverhomessa Gallant Ash kertoo oman tarinansa, jonka aluksi ajattelin olevan jonkinlainen veijariromaani - varsinkin, kun Gallant Ash teki melkoisen suuria tekoja vaihtamalla välillä asepuvun mekkoon ja käyttäen hyväkseen naisiin liitettyä oletettua heikkoutta, jos toki myöskin luotivoimaa.Operaation jälkeen hän vaihtoi sujuvasti takaisin asepukuun.

Olin aivan väärässä sen suhteen, mitä tulee tämän teoksen veijarimaisuuteen. Neverhomessa ollaan kaukana Piukkojen paikkojen kaltaisesta sukupuolileikittelystä ja sota on juuri niin kamalaa kuin se on. Ruumiita lojuu pitkin poikin peltoja ja niittyjä, eikä Gallant Ash selviä hänkään sodasta voitokkaasti vihellellen, vaan joutuu kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä ja nöyryytyksiä ja päätyypä hän välillä myös hullujenhuoneeseen. Tosin sieltä pelastautuminen taas on täynnä ristiinpukeutumisen hilpeämpiä puolia.

Neverhome antaa kasvot niille yli 400 naiselle, jotka osallistuivat Yhdysvaltojen sisällissotaan mieheksi pukeutuneina. Gallant Ash on Odysseys, joka kyntää sotatantereita ja hänen miehensä Bartholomew odottelee häntä kotiinpalaavaksi Penelopen sinnikkyydellä. Tarina on kerrottu Gallant Ashin näkökulmasta ja se etenee kutkuttavasti nakuttavalla kansankielellä, jonka rytmi luo teokseen ihan omanlaisensa poljennon. Laird osoittaa, että naisesta on yhtä paljon sotilaaksi kuin miehestäkin, Sotaa ei käydä sukupuolielimillä. 

Neverhome kasvaa vakuuttavaksi kertomukseksi sodan mielettömyydestä. Hunt näyttää sodan sotana ja asettaa vastavaloon sodasta kirjoitetut miehiset sankaritarinat. 

One book talked about Petersburg made it sound like it was a five-minute affair. Like a few officers had set down their cards and whiskey a minute and strolled over out of their mansion and used their office power to batter down Petersburg's door. [...] You would have almost wanted to be there, the way it was told.

Toisaalta Hunt nostaa esiin, että ei pidä unohtaa, että jos joku kertoo sotakokemuksistaan kauniisti ja runollisesti, voi syy tähän olla se, että kun asiat kertoo kauniisti tarpeeksi monta kertaa, koetut kauheudet alkavat työntyä mielen pohjalle ja kauniista kertomuksesta tulee kansi sotamuistojen päälle. 

Teoksen loppu on ironian juhlaa. Soimaan jää laulu, jonka sanat juhlistavat Gallant Ashin sankaritekoja.   


Laird Hunt: Neverhome (2015)
246 sivua
Chatto & Windus


keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Amity Gaige: Schroder

Olen useassa yhteydessä törmännyt Amity Gaigen nimeen ja kun kirjastossa huomasin hänen teoksensa Schroder, päätin tehdä lähempää tuttavuutta. Schroder on kertomus avioerosta, muistamisesta ja identiteetistä. Ainekset ovat erinomaiset, mutta kun kakun vetää uunista, se muistuttaa vain etäisesti ruokalehden sivulla esiteltyä kuvaa. Tilanne, joka on käynyt kovin tutuksi myös kotikeittiössä.

Teoksen päähenkilö Eric Schroder on patologinen valehtelija. Nuorena miehenä hän päätti jättää itsensä ja muistonsa taakseen ja otti nimekseen Eric Kennedy. Sinne luiskahti lapsuus DDR:ssä ja äiti, joka ei seurannut Ericiä ja hänen isäänsä Länsi-Berliiniin, eikä liittynyt heidän seuraansa myöhemmin myöskään Amerikassa. Luiskahti, vaan ei luiskahtanut kuitenkaan. Lapsuuskokemukset eivät tule käsitellyiksi sukunimeä vaihtamalla ja toiseksi ihmiseksi ryhtymällä.

Teoksen alussa Eric on vankilassa, josta käsin hän kirjoittaa tunnustuksensekaista elämäntarinaansa ex-vaimolleen Lauralle. Avioero- ja huoltajuustematiikkaa tarkastellaan harvemmin käsitellystä eli isän näkökulmasta. Lainsäädäntö vaikuttaa olevan Yhdysvalloissa pitkälti samanlaista kuin Suomessakin ja Ericistä tulee etävanhempi, joka tapaa tytärtään Meadowia joka toinen viikonloppu. Laura ei kuitenkaan ole kovin vakuuttunut Ericin kyvystä huolehtia heidän tyttärestään ja tapaamiset menevät jäihin.

Gaigen romaanissa seurataan Ericin ja 6-vuotiaan Meadow'n pakomatkaa. Lukijalle on koko ajan selvää, että Ericin näkökulmasta asiat eivät pääty hyvin. Ericin lapsuus piirtyy esiin vähitellen tarinan edetessä. Ikävä kyllä Gaige tekee varsin yksioikoisesti Ericin lapsuuskokemuksista syyn siihen, miksi tämä valehtelee ja valitsee itselleen uuden identiteetin sekä kaappaa tyttärensä. Pakko sanoa, että olisin kaivannut jotakin komplisoidumpaa. Selitysten haku ilmeisimmältä tasolta oli kovin kepeä  ja suoraviivainen ratkaisu siinä muodossa kuin se teoksessa esitetään.

Schroderin ansioksi on sanottava, että Gaige onnistuu taitavasti saamaan lukijan pitämään Ericistä ja toivomaan hänelle hyvää, vaikka takaraivossa jatkuvasti onkin tieto siitä, että Eric tekee todella väärin niin ex-vaimoaan kuin lastaankin kohtaan. Jokin kuitenkin mättää. Ei nouse. Ei kohoa. Ei jaksa lentää. Teoksen etuliepeeseen on lainattu maininta Chicago Tribunesta, jossa Schroderia on kuvattu lauseella "Mahdoton laskea käsistään." Itse saavutin page turner -vaiheen kuitenkin vasta teoksen viimeisillä kymmenillä sivuilla. Puolivälissä teosta mietin jopa kesken jättämistä.

Olisi kuitenkin liian tylyä sanoa, että Schroder on huono romaani, koska se ei ole totta. Oma harmistukseni nousee lähinnä siitä, että aihe on mitä kiinnostavin, mutta Gaigen tarina kulkee kengurubensalla. Schroderissa on muutamia kohtia, jotka nousevat itseään suuremmiksi, mutta valitettavasti ne eivät riitä pelastamaan teosta kokonaisuutena.

Minulle kiinnostavinta osuutta Schroderissa edusti Ericin "tutkimustyö," jossa hän hahmottelee taukojen ja hiljaisuuden merkitystä. Siinä vaiheessa kun esiin nousee ikisuosikkini näytelmäkirjailija Harold Pinter alan aavistella olevani suuren äärellä, mutta kyseessä on pelkkä taidokas maalisyöttö, josta ei seuraa sen kummempia tuuletuksia. Temaattisella tasolla tulkitsen Ericin kiinnostuksen hiljaisuutta ja taukoja kohtaan hänen tavakseen käsitellä äidin menettämisestä seurannutta traumaa. Valitettavasti Gaige jättää tämän puolen käsittelyn puolitiehen, joka on todella raivostuttavaa, koska tauoista käsin Ericin historiaa olisi mahdollista kuvata tavalla, joka nostaisi tämän teoksen yli kaiken tavanomaisen. Lopputulemaksi jää, että ne kicksit, joita sain Pinterin mainitsemisesta kertovat enemmän omasta kiinnostuksestani Pinteriä kohtaan kuin Gaigen tavasta ottaa hänet mukaan osaksi tarinaa.


Amity Gaige: Schroder (2013)
Alkuteos: Schroder
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Schildts & Söderström

maanantai 4. toukokuuta 2015

Tahmima Anam: Kulta-aika

Sota ja ääriolosuhteet voivat tuoda ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aikaisemmin ollut tietoakaan. Usein nämä uudet puolet ovat raadollisia, mutta Tahmima Anamin romaani Kulta-aika on ennen muuta kertomus yhden vaatimattoman ja perinteitä uskollisesti noudattavan naisen muutoksesta rohkeaksi taistelijaksi.
 
Tahmima Anam (s. 1975) on bangladeshilainen kirjailija ja Kulta-aika on hänen esikoisteoksensa. Tapahtumien näyttämönä on vuonna 1971 käyty 9 kuukautta kestänyt Bangladeshin itsenäisyyssota, jossa vastapuolina olivat Intian tukea nauttinut Itä-Pakistan ja Länsi-Pakistan. Sotaa edelsivät etniset, kielelliset ja poliittiset ristiriidat. Varsinainen lähtölaukaus sodalle oli, kun Länsi-Pakistan kieltäytyi tunnustamasta vuoden 1970 vaalitulosta ja aloitti sotilasoperaation Itä-pakistania vastaan. Sota päättyi Itä-Pakistanin itsenäistymiseen Bangladeshin valtioksi joulukuussa 1971. Anamin tarina on kerrottu itä-pakistanilaisten näkökulmasta ja keskeisenä tapahtumapaikkana on Dhaka-niminen kaupunki, joka on myös kirjailijan synnyinkaupunki. Anamin romaani kasvottaa Bangladeshin sisällissotaa tavalla, joka muistuttaa Chimamanda Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa, jossa aiheena on Biafran sota.

Kulta-aikaa voisi kutsua perinteiseksi kertomakirjallisuudeksi, jossa tapahtumat etenevät kronologisessa aikajärjestyksessä Bangladeshin itsenäisyyssodan historiallisia vaiheita noudattaen. Tämän tyyppinen historian esiintuonti romaanissa sopii minulle hyvin. Aiemmin moitin Kamila Shamsien romaania Jumala joka kivessä liian pirstaleisesta historiankuvauksesta. Anamin luomaa tarinaa lukijan on helppo seurata ja niinpä sainkin tästä teoksesta runsaasti tietoa Bangladeshin itsenäisyyssodasta.

Anam tarkastelee sotaa kotirintamalta ja pääosassa ovat Rehana ja hänen  lapsensa Sohail ja Maya. Rinnakkain Bangladeshin itsenäistymisen kanssa Rehanasta kasvaa itsenäinen nainen, joka tekee elämässään merkittäviä tekoja. Teoksen alussa Rehana on juuri jäänyt leskeksi ja hänen elämänsä on suuntaa vailla, kun poissa on aviomies, joka on toiminut perheen navigoijana. Naisvihamielinen kulttuuri jopa pakottaa Rehanan luopumaan väliaikaisesti lapsistaan, koska leskenä Rehanaa ei pidetä kelvollisena lasten huoltajana.

Kun Rehanan lapset kasvavat he aktivoituvat poliittisesti. Sohail lähtee taistelemaan vastarintajoukkoihin ja hänen sisarensa Maya osallistuu vastarintaan yliopistolla ja myöhemmin Kalkutan kaupungissa. Merkittävimpään rooliin vastarintatyössä nousee kuitenkin yllättäen Rehana, joka osoittaa suurta rohkeutta ja pelottomuutta tilanteissa, joita hän miehensä puolisona ei olisi uskaltanut edes kuvitella. Anamin romaanin viehätys onkin juuri siinä, että se osoittaa, miten valtavan paljon voimaa ihmisessä voi olla, kun hän vaan uskaltautuu sitä käyttämään.

Anam ei mässäile kauheuksilla, vaikka sodankäynti antaisi siihen runsaasti aineistoa. Merkillepantavaa Kulta-ajassa on myös kirjallisuuden lohdullinen voima. Rehana ja Maya ovat olleet välirikossa, mutta kun ollaan itsenäisyyden kynnyksellä, mutta vielä epävarmoja siitä, miten tulee käymään, he lukevat yhdessä turvautuen kumpikin lempikirjoihinsa. Rehana valitsee Muhammad Iqbalin kirjoituksia ja Maya vuonna 1913 Nobel-palkinnon voittaneen, kyseisenä ajankohtana kielletyn kirjailijan, Rabindranath Tagoren tekstejä.

Kulta-ajassa kohtaavat nuoruuden idealismi ja vanhempien ihmisten realismi. Rakkauskin häivähtää Rehanan elämässä, mutta romantisuus on siitä kaukana. Sodan jatkuessa Rehana murtaa bangladeshilaisiin naisiin liittyvät stereotypiat ja naisille asetetut rajoitukset. Rehana ei kuitenkaan ole kiiltokuvahenkilö, vaan hän syyllistyy myös moraalisesti hyvin kyseenalaisiin tekoihin, joita vastaan hän ei kykene puolustautumaan kuin äidin lastaan kohtaan tunteman rakkauden kautta. Rakkauden, joka vaatii tekoja, joiden kääntöpuolella on Rehanan musta omatunto. Anamin teoksessa tekojen hinnat ovat korkeita ja uhraukset suuria. Kulta-aika punoo yhteen maan ja ihmisen itsenäistymisen. Se luo juuret sekä Bangladeshin valtiolle että Rehanalle. Juuret, jotka saavat voimansa niin vedestä kuin verestäkin.


Tahmima Anam: Kulta-aika
320 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Golden Age (2007)
Suomentanut Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books


perjantai 1. toukokuuta 2015

Xiaolu Guo: I am China

Olen myyty. Olen tulessa ja Xiaolu Guon sormen ympärille kiepautettu. Ylistävä kirosana vieköön, miten hienosti Guo kirjoittaa. I am Chinan jälkeen hän tarraa vahvasti sen oven kahvaan, josta pääsee huoneeseen, jossa lempikirjailijani asuvat.

Luin muutama vuosi sitten Xiaolu Guon teoksen A concise Chinese-English Dictionary for Lovers (2007, suom. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, 2008), jossa Guo kuvaa hyvin konkreettisesti, miten Kiinasta Englantiin muuttaneen Z:n kielitaito vähitellen paranee. Tämän  teoksen jälkeen osasin odottaa hyvää ja mielenkiintoista, mutta en ihan sellaista paukkua kuin mitä I am China on.

*

Guon teksti vie minut torille. Tässä on torimyyjän pöytä täynnä punaisia kutsuvia tomaatteja. Ne ovat niin raikkaita, että ostan ison paperipussillisen kukkuroilleen. Kuljen halki torin ja tungen tomaatteja suuhuni nopeammin kuin ehdin niellä. Tomaattimehu valuu pitkin suupieliäni, valuu valkoisille vaatteilleni. Tiedän, ei pitäisi ahmia näin. Mielessä välähtää kylpyhuoneen kaapissa oleva Vanish-purkki. Whatever. Minä syön, minä ahmin. Nämä tomaatit ovat kasvaneet kirjallisten jumalien pellolla.

I am Chinan henkilöhahmot piirretään muutamilla sanoilla, jotka jäävät lukijan päähän resonoimaan. Mitään ei lyödä lukkoon, vaan palaset heitetään ilmaan ja lukijan tehtävä on ottaa koppeja ja hämmästellä, mitä hänen käsistään löytyykään. Lukijan tehtävä on maistella ja haistella räpylässä hionneen käden hikeä. Lukijan tehtävä on lyödä palloa, juosta, tehdä kunnari, hengästyä ja tuntea syksyinen Kiinasta tuleva tuuli.

Tässä on Iona. Hän on kääntäjä, joka kääntää kiinasta englanniksi. Eräänä päivänä hän saa kustantajalta tehtäväksi kääntää kahden kiinalaisen, Kublai Jianin ja Deng Mu:n, välistä kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjamerkintöjä. Iona on syntynyt pienellä skottilaisella saarella, mutta nykyisin  hän asuu Lontoossa, joka sykkii hänen ikkunansa alla. Hän elelee yksikseen, viettää usein päiväkausia poistumatta asunnostaan. Hänen ilmaisutapansa ovat sanat ja yhdenyön suhteiden seksi. Käännöstyö muuttaa hänet, imee osaksi Jianin ja Mu:n tarinoita, tekee reaalimaailmasta vähemmän todellisen, kuljettaa Ionaa toiseuden mailla ja paikkakunnilla eri puolilla maailmaa. Heidän tarinoidensa rinnalla Iona kokee oman elämänsä "hataraksi, lähes värittömäksi aikajanaksi, jota pilkuttavat triviaalit yksityiskohdat."  

"It's all too much, Iona thinks. Her own life has been totally consumed. [...] Iona almost feels that she needs to find Jian, to talk to him. She needs her Jian. She needs to think of his skin, his habits, his way of walking, his way of talking, laughing, singing and sleeping."

*

Tässä on Kublai Jian. Hän on kiinalainen punk-rokkari ja manifestien kirjoittaja. Hänet on kasvatettu "ideologisella maidolla" ja hänen kitarassaan lukee "This Machine Kills Capitalists." Jianin isän nimi on poissaolo. Silloin kun isä vielä oli läsnäolo, hän istutti Jianiin ajatuksen, että tämä on syyllinenmies, jolla ei ole toivoa pelastuksesta. Jian joutuu lähtemään Kiinasta poliittisista syistä ja hänestä tulee turvapaikan perässä kiertävä kulkuri.

Tässä on Deng Mu. Hänen sydämessä sykkii Misty Poetry -runoliikkeen vapausrunojen tahtiin. Toisin kuin Jianille, taide ei ole hänelle aluksi ollenkaan poliittista. Myöhemmin hän tulee toisiin ajatuksiin. Seuraa erossa Jianista tämän musiikkijälkiä ja lähtee Amerikkaan kiertueelle. Mu:sta tekee Mu:n hänen suhteensa Jianiin ja hänen elämänsä ilman Jiania, hänen kokemansa suurin suru, keikat ulkomailla, runous ja kirjallisuuden opiskelu. Mu on "äiti ilman lasta, vaimo ilman miestä, runoilija ilman sanoja."

Jian ja Mu eivät missään vaiheessa teosta kommunikoi suoraan keskenään, vaan pelkästään Ionan kääntämien kirjeiden kautta. Osa kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä on päivämäärättömiä, jonka vuoksi Jianin ja Mu:n tarina tulee kuvatuksi epäkronologisesti. Tämä voisi lukijasta vaikuttaa sekavalta, mutta tapahtumien kuvaamisjärjestys on Guon vahvassa hanskassa ja epäjärjestys on Ionan, ei lukijan huoli. Guon teksti kiinnittää huomiota kääntämisen vaikeuteen, sen toisinaan suoranaiseen mahdottomuuden. Kaikille kiinankielisille sanoille ei edes ole englantilaista vastinetta. "There are so many basic difficulties in translating Chinese into English, Iona thinks. No tense differentiation; no conjugation of verbs; no articles; no inversion in questions - and I have to invent all this and add it to fit the translation."

Ionan kääntämisen suhteen kokemat vaikeudet nostavat esiin kysymyksiä siitä, missä määrin Jianin ja Mu:n tarina muuttuu käännöksen myötä. Se sai minut pohtimaan myös sitä, että laajemmassa perspektiivissä ajatellen me kaikki olemme kääntäjiä. Käännämme ajatuksiamme  ja kokemuksiamme kieleksi. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin, mutta ainakin minusta tuntuu, että juuri koskaan se ei onnistu niin täydellisesti kuin haluaisin. On ajatus ja ajatuksen sanallinen muoto. Niiden välissä on lankoja ja tyhjyyttä, eivätkä ne vastaa toisiaan. Omanlaisensa eksistentiaalinen kauhu syntyy siitä, että ei pysty ihan täysin välittämään muille sitä, mitä itse ajattelee. Toisinaan tuntuu, että kielikuva kaikessa epätarkkuudessaan ja monitulkintaisuudessaan on suorasanaista ilmaisua tarkempi. Se johtunee siihen liittyvästä tunteesta. Tunteen intensiteetti luo kokemuksen omalla tavallaan ja jos hyvin käy, on epämääräisyydessään tarkka.

Jianilla ja Mu:lla on historiansa, joka nousee päivänvaloon Ionan jatkaessa heidän tekstiensä sinnikästä kääntämistä ja samalla Ionan omakin elämä kääntyy yllättävään suuntaan. Guon romaanissa käsitellään isoja asioita. Sen sivuilla tapahtuuu niin Kiinan kulttuurivallankumous kuin Tiananmenin aukion verilöyly. Kiinalaisen kontrollipolitiikan pitkät luisevat pihtisormet kiemurtelevat pitkin Jianin ja Mu:n sekä heidän perheenjäsentensä elämäntarinaa. Guo nostaa esiin myös eurooppalaisen turvapaikanhakujärjestelmän, jossa ihmisestä tulee paperilla oleva nimi - paperilla, jota virkailijat tönivät toisilleen ikään kuin kyseessä ei olisi todellista ihmistä koskeva asia ollenkaan. Turvapaikanhakuprosessissa Jianista tulee ei-henkilö, parhaimmillaankin pelkkä rekisterinumero.

*

Tapa, jolla Guo kirjoittaa on yksinkertaisuudessaan vangitseva. Hän ei käytä korukieltä tai mitään erityisiä tyylikeinoja. Hänen sanansa ovat vahvoja ja riisuttuja kuin perintökoru, josta ei saa silmiään irti ja jonka paino kaulalla nostaa kyyneleet silmiin. I am China osoittaa, että elämä voi mennä hukkaan monilla tavoilla ja monista syistä, joille ihminen ei voi mitään. Se on kulttuurinen sulattamo, jossa Amerikka nähdään myyttisenä toiveiden maana, joka kuitenkin sulkee ulkopuolelleen ne, jotka eivät osaa korottaa individualismia elämän korkeaksi perusarvoksi.

"Perhaps America is a place one has to discover for oneself and to live for oneself. Westerners believe in individuality - 'Be yourself and live for yourself' - whereas in China we are taught to live for others and for the state but not for ourselves. And even if it is good and valid to 'live for yourself', the problem is, what if one hasn't got oneself?  What if one is born with the mission of not living for oneself?"

Guon oma asema puoliksi kiinalaisena, puoliksi brittinä epäilemättä avaa hänelle erityisen näköalapaikan tarkastella kiinalaisen ja länsimaisen kulttuurin ja ihmisen välisiä eroja. I am China ei aseta kulttuureja paremmuusjärjestykseen, vaan kuva yhtä lailla niiden hyviä kuin huonojakin puolia ja sitä ahdistusta, jota elämä kulttuurien välissä aiheuttaa.  Guo kuljettaa Jiania useissa euroopan maissa ja kuvaa pakolaisen epäkiitollista asemaa. Hän osoittaa, että tunnetasolla asemaa yhteiskunnassa voi vahventaa niinkin yksinkertainen asia kuin tuttavalta saatu hänen nimellään oleva sairasvakuutuskortti.

Kiinalainen kommunistinen politiikka näyttäytyy teoksessa arvaamattomana. Huulipunan käyttö tai Erik Satien pianokappaleiden kuuntelu voidaan tulkita valtiota vastaan suunnatuksi vihamieliseksi toiminnaksi. Toisaalta taas sukupuolten välisen vallankumouksen näytetään toteutuneen Maon Kiinassa paljon tasa-arvoisemmin kuin länsimaissa. Erityisen mielenkiintoisia olivat Jianin havainnot länsimaisten ja kiinalaisten naisten ruumiiden välisistä eroista ja varsinkin se, että hän koki länsimaisen naisruumiin esittävän hyökkääviä, suorastaan aggressiivisia vaatimuksia hänen mieheydelleen.

"And the hourglass curve of the Western girl's body, the breast-waist-hip undulation, is more pronounced, whereas the body of a Chinese girl is more like that of a boy, more subtle, or even asexual, less of a statement. [...] It's as if their [western girls'] bodies demand an answer from his body, a kind of hyper-masculine display, as if he must revert to some kind of alpha-male form [...]."

Länsimaiset valkoiset eurooppalaiset näyttäytyvät parempiarvoisina, länsimaiset naiset koskemattomina, maailmanlaajuisen "seksuaalisuuskilpailun pääpalkintoina." Jianille rakkain on kuitenkin Mu. Guo vertaa heidän rakkaustarinaansa 2000 vuotta vanhaan kiinalaiseen legendaan The Butterfly Lovers, jossa rakastavaiset erotetaan väkisin toisistaan. Nuorukaisen kuoltua hänen rakastettunsa heittäytyy tämän hautaan ja myöhemmin heidän henkensä nousee ilmoille kahtena perhosena.

Jotakin perhosenkevyen herkkää on Guon tavassa kuvata Jianin ja Mu:n välistä kaipausta. Sitä vahvaa sidettä, jota aika kärsivällisesti ja pikku hiljaa kalvaa. Sitä rakkautta, jota Iona englannintaa heidän kirjeistään ja päiväkirjoistaan. Jian ja Mu käyvät läpi monenlaisia identiteettimuutoksia, joista yksi kiinnostavimpia on, että Mu ottaa tavallaan Jianin paikan muusikkona ja elää muusikon elämää kuin Jianin puolesta, kunnes hänestä tulee täysiverinen runoilija.

*
I am Chinan loppupuolella on useampia aivan huikaisevia kohtia ja siksi ei olekaan ihme, että loppusivuilla kylmäväremittarini sekosi lukemissaan. Guon teksti ja hänen tapansa rakentaa I am China on nektaria olympolaisilta vuorilta. Antaa valua. Antaa tahmata kaikki pystyyn nousseet ihokarvani, jotka sojottavat kuin eksyneet puut akvarellissa. Guo soittaa minua. Olen kitara ja tenorisaksofoni. Olen viulu ja trumpetti. Kun olen saanut I am Chinan luetuksi, puristan sen lujasti syliini. Kello naksahtaa yli puolen yön, eikä sylissäni ole enää kirjaa, vaan huomaan halaavani Jiania, Mu:ta ja Ionaa.

Je suis China.



Xiaolu Guo: I am China (2014)
370 sivua
Chatto & Windus