tiistai 31. tammikuuta 2017

Stendhal: Punainen ja musta - klassikkohaaste, osa IV

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista.

*

Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu.

Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan tähän kohtaan kirjanmerkki kaikkia kirjoittavia ihmisiä varten. Jos hylsyjä tulee ja oma teksti tuntuu paskalta, voi kyse olla siitä, että aikakausi on väärä ja teoksesi tulee saamaan mestariarvon vasta muutaman sadan vuoden päästä.

Punaisen ja mustan ohella muita Stendhalin merkkiteoksia ovat Rakkaudesta (De L'amour, 1822) ja Parman kartusiaaniluostari (La chartreuse de Parme, 1839). Ollakseni rehellinen en aio tutustua niihin lähiaikoina, sillä Punainen ja musta tarjosi sen verran täyteläisen määrän Stendhalia, että se riittää pitkäksi aikaa. On ihmisiä, jotka haluavat lukea vain kirjoja, jotka ovat huippuja ja vievät unohduttavalla suihkeella arkielämän mennessään. Minä en kuulu heihin. Päinvastoin saan omituista, varmaan täysin kyseenalaista nautintoa, sellaisten kirjojen lukemisesta, joiden kohdalla lukeminen takkuaa oikein kunnolla. Punaisen ja Mustan kohdalla jouduin tarjoutumaan  puolivälin jälkeen hätäkeinoon, jolla teos kuin teos tulee luetuksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luin Punaista ja mustaa huimaa 10 sivun päivävauhtia.

Edellisestä ei pidä päätellä, että pitäisin Punaista ja mustaa huonona romaanina. Enempi on kyse siitä, että Stendhalin teksti tosiaankin on melko kuivaa. Teoksessa on keskeisessä roolissa Ranskan 1800-luvun alun poliittinen liikehdintä. On jakobiineja, rojalisteja ja liberaaleja. Jotta olisin ymmärtänyt tämän puolen teoksesta, minun olisi pitänyt hankkia kosolti lisätietoa Ranskan historiasta. En tehnyt niin, vaan keskityin kirjasta löytyvään romanssijuoneen.

Kirjan päähenkilö on kirvesmiehen poika Julien Sorel, joka kirjan aikana tekee luokkaloikan. Hän itse ei tosin pääse asiasta nauttimaan, sillä hänen hölmöilynsä rakkausasioissa johtavat hänen tuomitsemiseensa kuolemantuomioon. Julienin suuri rakkaus on Rouva de Renal, joka Julienin epäonneksi on paitsi hänet lastensa kotiopettajaksi palkanneen Herra de Renalin vaimo myös kiihkeä rojalisti Julienin itsensä edustaessa liberaalimpia arvoja. Alunperin Julienin kohdalla ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta Rouva de Renalia kohtaan, vaan tämä edustaa hänelle mahdollisuutta nousta yhteiskunnan hierarkiassa. Julien päättelee: "olen itselleni velkaa sen, että tulen hänen (Rouva de Renalin) rakastajakseen.

Julienin aikomuksia vaikeuttaa ajan uskonnollinen ilmapiiri ja Rouva de Renalin syyllisyydentunteet, jotka saavat tämän mielessä rangaistuksen luonteen, kun hänen poikansa sairastuu vakavasti. Tuloksena on kolmiodraama, joka huipentuu Julienin lähettämiseen pappisseminaariin.

Varsinainen ihmissuhdelaskelmointi pääsee Punaisessa ja Mustassa käyntiin, kun Julienista tulee osa Pariisin seurapiirejä. Amorin nuolten kohde on tällä kertaa markiisi de la Molen tytär Mathilde. Kuvaus Julienin toimista Mathilden sydämen valtiaaksi on hilpeä, vaikka sitä tuskin sellaiseksi on tarkoitettu. Erityisen komeaa laskelmointia Mathildea kohtaan Julien osoittaa lähettämällä Mathilden mustasukkaiseksi tekemiseksi kirjeitä toiselle naiselle. Kaiken huipuksi nämä ovat kirjeitä, jotka toinen henkilö on aiemmin kirjoittanut ja jotka Julien kopioi sanasta sanaan.

Julien on omahyväinen, turhamainen ja häikäilemätön. Kaiken kaikkiaan tyyppiä, johon kenenkään naisen ei kannattaisi rakastua. Yllättävää Punaisessa ja mustassa oli, että Stendhal antaa huomattavan paljon tilaa Mathilden henkilöhahmolle ja tämän ajatuksille. Tämä onkin tarpeen, sillä Mathildea ennen Stendhal on päästänyt ääneen Herra de Renalin, joka valuttaa vaimonsa korviin mm. seuraavat kaikkitietävän miehen sanat:

Puhut kuin hanhi, joka oletkin, huusi herra de Renal pelottavalla äänellä.. - Voiko naisella muuten otaksuakaan olevan järkeä? Ette välitä koskaan mistään järkisyistä, kuinka siis tietäisittekään mitään? Olette niin välinpitämättömiä ja laiskoja, että viitsitte korkeintaan pyydystää perhosia, olette heikkoja olentoja, joita meidän täytyy onnettomuudeksemme pitää luonamme!

Ugh! Herra de Renal on puhunut.

*

Mathilde ei ole helposti valloitettavissa, mutta kieroilla toimillaan Julien onnistuu voittamaan hänet puolelleen siitä huolimatta, että Mathilde on älykäs ja omasta asemastaan tietoinen. Mathilden henkilöhahmon kautta avautuu teokseen sisältyvä näkemys sukupuolien välisistä eroista, joissa nainen on aina kohde, mies puolestaan suuri valloittaja. Jos kerran niin viisas ja terävään ajatteluun ja itsereflektioon kykenevä nainen kuin Mathilde on vieteltävissä, niin kukapa ei olisi. Kertoja osoittaa näin viettelytaitoisen miehen lajikkeeksi, jota yksikään nainen ei voi vastustaa.

Teoksen romanssijuonen rinnalla kulkee Julienin kehityskertomus, jossa hän pyrkii vakiinnuttamaan paikkansa korkeamman säädyn edustajana. Teoksen lopputulema on pessimistinen, sillä juuri ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Julien kiteyttää näkemyksensä elämästä toteamukseen, jonka mukaan maailma on täynnä tekopyhyyttä ja teeskentelyä ja ihmiset epäluotettavia olentoja.

Loistavinta Punaisessa ja mustassa on Stendhalin tapa kuvata ihmisten tunteita ja mielenliikkeitä sekä erityisesti niitä ulkoapäin katsottuna hilpeyttä herättäviä juonitteluja, joihin rakastunut ihminen turvautuu. Stendhalin psykologisen kuvauksen tarkkuus on maineensa veroista. Paikoin Punainen ja musta muistuttaa Madame de La Fayetten Clèvesin prinsessasta (La princesse de Clèves, 1678), jossa niinikään rakkauden vallassa olevan ihmisen teot ja juonet on kuvattu nautinnollisesti, joskaan ihmisen sielunelämä ei de La Fayettella tule yhtä tarkasti raportoiduksi kuin Stendhalilla, jota voisi kutsua ihmismielen psykologisen kuvauksen insinööriksi.

Olen iloinen, että yksi klassikkoaukko on nyt tilkitty. Tekee mieli vähän tuuletella, sillä Punainen ja musta tarjosi sekä oivallisia ja kiinnostavia hetkiä, että myös toisenlaisia hetkiä, jolloin aloin pelätä, onnistunko lukemaan tätä kirjaa loppuun. Wu-huu! Nyt se on tehty. Voin kumittaa nimikirjaimeni Punaisen ja mustan etukannen sisäpuolelta, sillä en joudu murheen valtaan, vaikka tämä kirja jonkun toisen mukaan eksyisikin.



Stendhal: Punainen ja musta (1980, 4. painos)
499 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Le rouge et le noir (1830)
Suomentanut: J. A. Hollo
Kustantaja: WSOY

Helmet lukuhaasteessa sijoitan Punaisen ja mustan kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut jo pidempään

*https://fi.wikipedia.org/wiki/Stendhal

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu - BAR Finland, 11


Mummoni serkku kertoi kerran, että nuorena tyttönä, kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt, hän painoi päänsä vasten lehmän lämminta kylkeä. Lehmä kuunteli, ymmärsi ja tarjosi lämpönsä.

Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni.

Mukan romaani on sekä kertomus erään lappilaisen kylän ihmisistä että Martta Mäkelän seksuaalisen heräämisen kasvutarina. Jos kuka on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan tuskin pystyy unohtamaan Marttaa näytelleen Maritta Viitamäen roolisuoritusta. Hänen katseensa päilyi lukemieni sivujen yllä. Katse, jossa on niin paljon, että enempää tuskin ihmisen katseeseen mahtuu.


Maa on syntinen laulu on rakkauden, uskonnon, seksuaalisuuden ja kuoleman kirjoitusta. Mukan kieli on läpi teoksen vahvaa ja se soi kuin orkesterikappale, jossa hyvin hiljaiset ja hellät sekä pasuunamaisen pakahduttavat ja raa'at kohdat vuorottelevat. Se soi elämän ääntä, jossa uskonnollinen paatos menee naisen sydämeen ja saa hänet ryhtymään tekoihin, joita hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Se soi isän vihaa, väkivaltaisten purkausten kumukieltä, kun tytär Martta on antautunut vieraan kylän miehelle. Se valittaa niin hiljaa, että tuskin kuuluu, kun äijä lähtee elon laitumilta toiseen maahan. Se uikuttaa Martan äidin Allin valitukset julki, valuu tämän makuuhuoneesta keittiöön. Se kuiskuttaa lappalaisen suulla lupauksia rakkaudesta ja täräyttää torvella lehmien ammunnan.

*

Maa on syntinen laulu alkaa vahvalla luontokuvauksella, joka luo raamit myöhemmälle kerronnalle ikään kuin se sanoisi: tämä on se maa, joka meille on annettu. Nämä metsät ja "vaarojen siniharmaat ketjut", nämä "mustasilmäiset lompolot" ja "tummatuohiset kituliaat koivut" ja yö, joka "liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena" - nämä ovat meidän elinpiirimme ja sen rajat.

Luonto ja elämä ovat isoja, ihminen niiden rinnalla ymmällään ja hänen tekonsa juoruina ja pahoina puheina pitkin kylää. Nainen on silmätikku on seksuaalisuus. Omaa pahaa oloa helpottaa, kun arvostelee Ainoa, jolla on liuta lapsia eri miesten kanssa tai ripustaa silmänsä Marttaan, jonka ruumiissa naiseuden lupaus tekee häpeämätöntä tuloaan.

Elämä on väkivaltaista. Tappeluja syntyy tämän tästä, eikä ole harvinaista, että ne päättyvät kuolemaan. Mukan henkilökuvauksen tinkimättömyys ja ruumiillisuuden vahva läsnäolo löytää lukiessani ystävän yllättävältä suunnalta, sillä hänen tapansa kuvata elämisen tinkiä tuo mieleeni Toni Morrisonin vahvat tarinat, joissa niissäkin ruumillisuus on vahvasti läsnä ja ihminen usein elämän rinnalla pieni.

Kun Aino kuolee keskenmenoon ja verenhukkaan, kuvaa Mukka heti seuraavassa kappaleessa porojen tappoa. Ihmis- ja eläinveri sekoittuvat, ne valuvat ja haisevat yhdessä, ne leviävät pitkin pihamaata, eikä lätäköstä tiedä, onko se ihmisestä vai eläimestä. Saarnamiehen sanat kaikuvat pirteistä pihojen verilammikoiden päälle. Ihminen on uppiniskainen syntisäkki. "Matkamies maan", jota on peloteltava kovin sanoin. Saarnaajan sanojen kääntöpuolella on toisenlainen hurmos, joka on naisenruumiissa kiinni. Uskonto osoittautuu välineeksi, jonka avulla saarnamies saa sen, mitä haluaa.

*

Maa on syntinen laulu nousee elämän rujoudesta, uskonnollisesta hurmoksesta ja seksuaalisesta kiimasta. Niiden rinnalle asettuu Mukan hienovireinen lyriikka. Juuri näiden kahden elementin - kerronnan raakuuden ja herkänkauniin lyriikan - rinnastaminen tekeee tästä romaanista lopullisesti niin hienon ja vahvan kuin mitä se on. Lyriikkaosuuksilla Mukka onnistuu kertomaan asioita, jotka suorasanaisena kerrontana olisivat vain keväänkalpea varjo hänen hänen sanojensa voimasta.

Mukka saakon kirjoituksessani sanoa viimeisen sanan. Olen tähän loppuun valinnut vertailtavaksi sekä suorasanaista tekstiä että teoksen sisältämää lyriikkaa. Ne kun laittaa yhteen on ihmisen elämä saanut rajat.


Mutta isä-Juhani loikkasi jo lauteilta ja kaappasi Martan kainaloonsa. Hän iski tyttöä kaikin voimin takapuolelle raudanlujalla kädellään. Martta päästi suustaan vain heikon valituksen, vaikka isku olikin tuskallinen ja kipeä. Punaiset läiskät nousivat työnt ihoon siihen kohtaan, mihin lyönti oli sattunut, sitten isä-Juhani päästi Martan. Hän läähätti kiukkua ja ponnistusta kiivetessään takaisin lauteille.

Minun rakkaani rannalla kulkee
tanssien astelee kivillä rantani
ja lumpeet nostavat päätään järvestä kysellen
Kuka rannalla tanssii
Kuka hameensa aalloille heittää
ja helmensä heinälle tarjoillen kulkee.
Voi rakkaani kulkee
Voi rakkaani neitoni naiseni ...



Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (2013/1964)
229 sivua
Kustantaja: Gummerus

Tämä on 11. BAR Finland -postaus. Aiemmat BAR Finland -postaukset löytyvät välilehdeltä klik
Helmet lukuhaaste: kohta 18 Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa


Ylen 101 kirjaa -listalle Maa on syntinen laulu ei mahtunut, vaan sen sijaan vuoden 1964 kirjaksi on valittu Marja-Leena Mikkolan Tytär kuin kitara (josta tulee postaus Lukuhumua-blogiin). Vuoden 1965 kirjaksi sitten valittiinkin jo Mukkaa eli hänen teoksensa Tabu (josta tulee postaus Matkalla mikä mikä maahan -blogissa)




perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistania 2016




Tänä vuonna Blogistanian Finlandia-palkinnon ehdokkaiden valitseminen oli vaikeampaa kuin ikinä ennen. Tämä johtuu siitä, että hyviä ehdokkaita oli ihan harvinaisen paljon. Tuloksen kannalta on lisäksi huomioitava, että en ole lukenut ollenkaan kaikkia vuoden 2016 aikana ilmestyneitä kotimaisia romaaneja eli alkuseulonta on tapahtunut jo sitä kautta. On myös aivan mahdollista, että hyviäkin teoksia on  jäänyt lukematta.

Olin pitkään sitä mieltä, että luovun äänestämisestä kokonaan, mutta koska Blogistania on luonteeltaan leikkimielinen äänestys, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti, päätin kuitenkin osallistua.

Kun viime vuoden kotimaisten uutuuksien kanssa aikani kärvistelin päädyin kuuteen teokseen, joista yhtäkään en olisi halunnut jättää listalta pois ja myös näiden kuuden ulkopuolelle jäi moni vallan ansiokas teos.

Kuusi välieriin selvinnyttä teosta oli:

Hannele-Mikaela Taivassalo: In transit
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Peter Sandström: Laudatur
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Sinikka Vuola: Replika

Seuloakseni kolme parasta edellä luetelluista käytin seuraavia filttereitä:

- teos on objektiivisesti hyvää kirjallisuutta
- teos on subjektiivisesti hyvää kirjallisuutta
- teos on kirjallisuutta uudistavaa joko kielensä tai esitystapansa kautta
- teoksen aihe on erityisen tärkeä
- teos jatkuu minussa kirjoituksena
- teos ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota


Em. perusteilla Blogistanian Finlandia ehdokkaani ovat:

1. Sinikka Vuola: Replika  klik 

Kirjoitin:
Replika on omaääninen harvinainen herkku. Se on kirjallisuuden juhlatilaisuus ja nyt minä en jaksa enää pidättää, vaan nousen puhujapönttöön. Ja nyt. Nyt saa huutaa. Nyt saa pitää meteliä. Nyt saa käyttää kaikkia niitä sanoja, joiden avulla ilmaistaan, että Replika on todella hieno teos. Nyt vedetään heuhkot täyteen ja parkaistaan, että se, joka meitä katsoo tietäisi, että me olemme syntyneet elävinä.


2. Hannele-Mikaela Taivassalo: In transit klik

Kirjoitin:
In Transit syntyy ja elää kielestä. Se on virta, joka kulkee halun palatsin läpi ja vie mennessään kaiken, mikä irti lähtee ja paljon lähteekin. Kieli silittää minua ja se tuntuu hyvältä. Se saa minut lukiessani kierähtämään kyljelleni kissan nautinnollisin liikkein. Se saa haluamaan yhä lisää ja lisää. Se on rohkeaa ja hyvällä tavalla itsetietoista.


3. Pajtim Statovci: Tiranan sydän klik

Kirjoitin:
Tiranan sydän jatkaa muukalaisuuden teemaa ja tekee näkyväksi transsukupuoliset. Statovcin kuvaamana sukupuoli on nomadi, vaeltaja. Hän kyseenalaistaa sukupuolen sinänsä ja käsityksen siitä pysyvänä ja muuttumattomana entiteettinä ja tekee sen tavalla, josta voi olla liikuttumatta vain se, jonka sydän on kokonaan kuollut tai kivestä tehty.


Blogistanian Globalia

Globalia-sarjassa yksi teos oli niin ylitse muiden ja sen käännöstyö niin huikeaa, että valitsen listalleni pelkästään tämän yhden teoksen.

Blogistanian Globalia ehdokkaani on:

1. Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein (suomentanut Arja Pikkupeura) klik

Kirjoitin:
Ulitskaja näyttää minulle euroopan, joka on täynnä jalanjälkiä. Niiden, jotka lähtivät ja saapuivat. Niiden, jotka pakenivat, piileskelivät ja löytyivät. Niiden, jotka valloittivat ja tappoivat. Lukiessani näen nämä jalanjäljet. Näen niihin kietoutuvat kohtalot. Näen, miten eurooppa repeilee. Näen kauheita asioita, näen suurta urhoollisuutta, ihmisten välistä sisaruutta ja halpahintaista petturuutta. Näen Ihmisen.


Blogistanian Tieto

Tietokirjojen lukeminen jäi viime vuonna vähäiseksi, joten valitsen tähän sarjaan vain yhden teoksen, joka on paitsi aivan loistava, sai ajan unohtumaan siitä kirjoittaessani sekä synnytti blogissani melkoisen kommenttivyöryn.

1. Tommi Melender: Onnellisuudesta klik

Kirjoitin:
Olen lukenut elämäni ensimmäisen onnellisuusoppaan, paitsi että en ole. Onnellisuusopas tyylilajina on ehkä kaukaisin genre, jonka Tommi Melenderiin yhdistäisin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Melender voisi kirjoittaa ihan jumalattoman hienosti onnellisuudesta an sich, kuten hän tässä esseekokoelmassaan tekeekin. Tämänhän te jo tiedättekin. Nimittäin sen, että minulle Tommi Melender on hyvin innostava kirjoittaja. En silti itsekään olisi etukäteen uskonut, että hänen esseekokoelmansa saisi minut itkemään. Eikä millään kainolla tyylillä, vaan räkä purskuen.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Ta-Nehisi Coates: Between the World and Me


Panen päähäni hatun, jotta voin ottaa sen pois.

Nyt on kirjoitettava ihan hiljaa. Nyt on kirjoitettava niin, että ei ole yhtään kuohuvaa adjektiviia.

Mr. Coates, minä luotan siihen, että kun sanon kiitos, sinä tiedät, että se sisältää kaiken.

*

Ta-Nehisi Coatesin Between the World and me on pitkä kirje isältä pojalle. Coates haluaa tässä teoksessa välittää pojalleen kaiken sen, mitä hän on oppinut elämästä eläessään mustana ihmisenä Amerikassa. Tunnustan rajoitukseni. Teos sisältää paljon sellaista, jota en voi täysin ymmärtää, koska olen valkoihoinen eurooppalainen. Se, minkä haluan tehdä ehdottoman selväksi on, että näin rehellistä tekstiä olen harvoin lukenut. Läsnä on mustien synkkää historiaa ja järjestelmällistä sortoa, mutta myös rakkauden kantavaa voimaa, omien virheiden tunnustamista ja viiltävän totuudellista reflektointia omasta paikasta maailmassa.

Coates kirjoittaa vaikeista ja kipeistä asioista. Hän osoittaa, miten amerikkalainen unelma on rakennettu mustien sorron kautta ja miten se on elimellinen osa tätä Unelmaa, jossa rodun oletetaan olevan osa luonnonjärjestystä. Rasismi, kirjoittaa Coates, on "äitiluonnon viaton tytär". Rasismin lapsi on rotu, joka toimii mekanismina, jolla valkoinen hegemonia oikeutetaan yhä uudestaan ja jonka avulla sitä ylläpidetään.

"They made us into a race. We made ourselves into a people."

*

Coatesin teksti huimaa. Luen sitä pienissä pätkissä, koska minuun mahtuu kerralla vain vähän.

*

Coates kirjoittaa, miten mustan ihmisen ruumis on jatkuvasti ihan eri tavalla potentiaalinen väkivallan kohde kuin valkoisen ihmisen ruumis. Hän kirjoittaa poliisien brutaaliudesta ja omista henkilökohtaisista peloistaan, kasvuvuosistaan ja pyrkimyksestä ymmärtää, miten toimii se maailma, jossa hän elää. Hän kirjoittaa hengissäsäilymisen kannalta välttämättömästä kyvystä lukea katujen elämää ja niiden lakeja. Hän kirjoittaa siitä kivusta, kun hän huomaa poikansa vielä uskovan, että kyse on yksittäistapauksesta, kun mustan ihmisen henkeä ei pidetä minkään arvoisena.

Kirjoituksessaan Coates näyttää, miten järjestelmällisesti mustien sorto on tänä päivänäkin osa amerikkalaista yhteiskuntaa aina koululaitoksesta ja elokuvista lähtien. Kauniiden sanojen ja sinänsä hyvien intentioiden takaa paljastuu, miten kyseessä on aina loppujen lopuksi valkoisten etujen pönkittäminen. Mustien sorto on paitsi amerikkalaisen yhteiskunnan käytäntö, myös sen sukupolvelta toiselle kulkeva perintö.

"Here is what I would like for you to know: In America, it is traditional to destroy the black body - it is heritage."

Pojalleen Coates haluaa opettaa poliittisen  tiedostamisen, kyselyn ja kyseenalaistamisen taitoja. Hän kertoo oman tarinansa kasvamisesta mustaksi mieheksi. Tuo esiin Malcolm X:n ja muiden hänelle henkilökohtaisesti tärkeiden mustien oikeuksien puolesta taistelleiden merkityksen. Hän käsittelee mustana olemisen ja historian välisiä suhteita ja sitä, miten mustana oleminen on erilaista eri aikakausina. Hän korostaa mustien runoilijoiden ja kirjailijoiden merkitystä ja kertoo, miten hän ilman heitä ei olisi se, joka hän tänään on.

Hätkähdyttävintä tässä teoksessa on, että Coates on tekstissään täysin paljaana. Hän kirjoittaa myös vanhemmuutensa niistä puolista, jotka eivät anna aihetta ylpeilyyn. Hän kirjoittaa peloistaan ja epävarmuuksistaan ja päästää minut oman elämänsä kipuihin ja kauneuteen. Monet Coatesin kertomat asiat ovat rankkoja ja loputtoman surullisia, mutta kaiken yllä on valtavasti rakkautta niin hänen poikaansa kuin vaimoaankin kohtaan. Coates kertoo pojalleen, miten tämän syntymä muutti hänen koko maailmansa ja sai hänet ymmärtämään, että hänen on pysyttävä hengissä poikansa tähden. Jos tämä kuulostaa pateettiselta voin sanoa, että Coatesin tapa esittää asiansa on kaukana pateettisuudesta.

*

Mr. Coates, me elämme hyvin erilaisissa maailmoissa, mutta sinun kirjaasi lukiessani minä tunnen olevani sinua hyvin lähellä. Luulen, että yllättyisit, jos tietäisit, että sinun kirjassasi oli yksi ihan erityinen kohta, joka teki minuun niin valtavan vaikutuksen, että itkeskelin hieman. Kyse on sinun Pariisin matkastasi.

Mr. Coates, koska kerroit minulle niin paljon elämästäsi, haluan tämän bloggaukseni lopuksi kertoa sinulle, että myös minulle Luxembourgin puisto on erityinen. Kun vihdoin muutama vuosi sitten pääsin sinne, tuntui uskomattomalta, että todella olin tuossa puistossa, josta olin niin monista kirjoista lukenut ja siellä vierailtuani olen törmännyt siihen yhä uudestaan toisissa kirjoissa. Sinäkin menit sinne, mutta nyt on kyse siitä, mitä tapahtui sen  jälkeen, kun olit ollut Luxembourgin puistossa.

17-vuotiaan mustan nuorukaisen Trayvon Martinin kylmäverinen murha* oli järkyttävä tapahtuma ja taas yksi esimerkki amerikkalaisen oikeuslaitoksen rasistisuudesta. Martinin murhaajan väitettyä, että hän toimi itsepuolustukseksi, hänet vapautettiin kaikista syytteistä. Murhaaja, George Zimmermann, ampui itsepuolustukseksi Martinin, joka ei ollut aseistautunut, eikä tehnyt yhtään mitään Zimmermania uhkaavaa, mutta jonka käytöstä Zimmermann piti epäilyttävänä.

Mr. Coates, Pariisissa lähellä Place de Nationalia sinä näit miehen, joka piteli  käsissään kylttiä, jossa luki: Vive le combat des jeunes contre les crimes racistes! USA: Trayvon Martin, 17 ans assassiné car noir et le raciste acquité. (Eläköön nuorten taistelu rasistisia rikoksia vastaan. USA: Trayvon Martin, 17 vuotta, murhattu ihonvärinsä tähden ja rasisti vapautettu syytteistä).

Mr. Coates, tämä kohta tekstissäsi puhuttelee minua monellakin tavalla, joista yksi on se, että joskus hyvin vaikeana aikana minua on auttanut jaksamaan se, että olen löytänyt myötätuntoa minulle täysin vieraan ihmisen silmistä.

Mr. Coates, kiitos.




Ta-Nehisi Coates: Between theWorld and Me (2015)
152 sivua
Kustantaja: The Text Publishing Company


Helmet lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Itse asiassa en kokemuksellisesti tiedä, enkä koskaan tule tietämään yhtään mitään siitä, mitä on elää mustana Amerikassa

Lisäksi sijoitan tämän kirjan Feministiseen lukuhaasteeseen


*Lisätietoja: https://en.wikipedia.org/wiki/Trayvon_Martin

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Uuno Kailas: Runoja - #runo100



Jos näet tätä tekstiäni lukiessasi edessäsi epämääräisiä pisaroita, ne ovat tuskanhikeä. Tässä sitä nyt olen ja kirjoitan Uuno Kailaan runoista ja asia kammottaa minua suhteellisen paljon. Tappelen omia häpeäntunteitani vastaan ja hiljentelen niitä ääniä, jotka sanovat "mitä sinä nyt runoista tiedät," "mitä sinä niistä osaat kirjoittaa," "nolaat itsesi kumminkin."

Nyt riitti. VAITI! te  mokomat.

*


Lukemani Uuno Kailaan kokoelmateoksen Runoja painovuosi on 1943 ja kyseessä on tämän teoksen 4. painos. Kailaan runot valikoituivat luettavakseni löydettyäni Kaarlo Sarkian runokokoelmasta 'Runot' Kailaan omakätisen viestin Sarkialle. Melkoinen aarre, joka on päätynyt haltuuni perintönä eräältä vanhemmalta ystävältäni ja josta olen ollut vuosia tietämätön. Löytöni sykähdytti minua niin, että halusin pitkän tauon jälkeen lukea runohaasteeseen ensimmäisenä juuri Kailasta.


'Runoja' on varustettu V. Tarkiaisen 14.11.1932 kirjoittamalla esipuheella,  joka jo itsessään on hyvin mielenkiintoista luettavaa ja sisältää sekin paikoin melko runollisia sanakäänteitä. Tarkiainen aloittaa esipuheensa kirjoittamalla suomalaisen runouden uudistumispyrkimyksistä, joiden hän kuvailee sisältävän muun muassa "keskipakoisia mielikuvitusretkeilyjä" ja jatkaa kertomalla, miten suomalainen uusi runous haki potkua "Ranskan runouden älyllisestä korkeavireisyydestä" ja "Saksan kuumehoureisesta ekspressionismista." Hän  mainitsee, että mainitunkaltaiseen eurooppalaiseen uuden runon liikehdintään ylsi Suomessa parhaiten Edith Södergran "ylimaallisine runoilijanäkyineen."



Tarkiaisen kielenkäyttö ja sanavalinnat kertovat menneestä. Vaikka niiden kirjoitusajankohtaa ei tietäisikään, on niistä helppo panna merkille, että sanat on kirjoitettu muutama vuosikymmen sitten. Halusin tuoda tämän esiin siksi, että yhdeksi syyksi runouden vähyyteen Ylen 101 kirjaa -projektissa on esitetty, että proosa heijastaa runoutta paremmin kirjoitusajankohtaansa. Ehkä näin kokonaisuutena ottaen onkin, mutta kovin suoraviivainen tämä asia ei ole. Kailaan runoudessa kirjoitusajankohta näkyy mm. sanavalintoina ja teemojen kautta esitettyinä arvoina, jotka puolestaan kertovat siitä, minkälaisessa maailmassa on 1920-luvulla eletty ja mitä on pidetty tärkeänä. 

'Runoja' koostuu viidestä eri kokoelmasta, jotka ovat: Tuuli ja tähkä (1921), Purjehtija (1925), Silmästä silmään (1926), Paljain jaloin (1928) sekä Uni ja kuolema (1931). Ennakko-odotukseni oli, että Kailaan runoissa on paljon kohtaloa ja se pitikin paikkansa. Kohtalo on yksi runoissa useammin toistuvista sanoista. Ihmisen nähdään olevan kohtalon armoilla tavalla, johon ihminen itse ei paljoakaan pysty vaikuttamaan. Kohtalo on ihmistä isompi ja voimakkaampi. Se on sekoitus Jumalaa ja ihmisen elämää hallitsijan elkein ohjaavaa voimaa, jonka kohtalollisuutta mitalliset runosäkeet voimistavat.


*

Kailaan runoista välittyy maailma, jolla on vahva arvoperusta. Oikea ja väärä näyttäytyvät selkeinä, toisistaan erillisinä entiteetteinä moraalin toimiessa niiden välisenä portinvartijana. Kailas kirjoittaa paljon synnistä, syyllisyydestä ja kuolemasta, jotka hänen runoissaan ovat ihmisen elämässä alati läsnäolevia.

Syyn rautarengas on ranteessa kaikkien meidän.
Me kaikki, jotka silmäni nähdä voi,
Syyn velkaorjat me olemme, kahlitut häneen.
Ja tuntomme sotajoukko saartaa meitä.
(runosta 'Syyllinen mies')

Ihmiselle tärkeinä pyrkimyksinä nähdään totuudellisuus ja oman elämän hyväksyminen puutteineen kaikkineen. Kärsimys ja elämän kipuisuus ovat Kailaalle siinä määrin ihmiselämän elimellisiä osia, että niitä ei kyseenalaisteta, vaan ne esitetään asioina, joiden kanssa ihmisen pitää oppia tulemaan toimeen. Kailaan kuvaamana ihminen on kuin puu, joka ottaa vastaan tuulet, myrskyt ja auringonporotuksen, koska niiden vastaanotto kuuluu puun tehtäviin.

Rakkaus näyttäytyy Kailaan runoissa suurena, usein tunnepaatoksen kautta ilmitulevana, traagisuutta täynnä olevana voimana.

Olet Astarten uhri. Nyt enää
sua varten ei aukene ihmisen syli.
Nyt koskaan en minä, orjasi, kanna
sua, kallista taakkaa, aavikon yli
kotimaahani, keitaan palmujen alle.
Sääs arpa sen. Kuulut jo kuolemalle.
(runosta 'Houre')

Tuntui jollakin tapaa ylevältä lukea Kailaan mitallisia runoja. Tuntui kuin mitallisuus olisi luonut niihin oman ehdottoman kerroksensa. Tosin, kuten edellä olevasta sitaatista käy ilmi, mitallisuus ei Kailaalla aina toimi rytmisesti oikein, vaan siinä esiintyy katkoksellisuutta. Kokoelmassa on myös mitattomia runoja, joista useat tuntuivat yllättävän moderneilta.  Eniten yllätyin joidenkin runojen hyvin henkilökohtaisesta sävystä.

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Nuoren pojan hämmennys ja arkuus ovat käsinkosketeltavia samanaikaisesti kuin Kailaan sanat verhoavat vihjeen siitä, mistä johtuivat nuoren pojan harmaat kasvot ja sinipunervat silmänalukset. Erityisen koskettava on runo nimeltä 'Poikani', joka kertoo isän ja pojan välisestä suhteesta. Paikoin runosäkeistä muodostuu lähes aforistisia kiteytymiä, kuten runossa 'Lapsen kehto':

Lapsen kehto - valtakunta suurin:
siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Matkani Kailaan runojen parissa sai nykyelämän hälyn unohtumaan. Luin hänen runojaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja minusta tuntui kuin olisin laskeutunut toiseen maailmaan, josta löysin paljon sellaista, jota toivoisin löytäväni myös tästä maailmasta, jossa elän. V. Tarkiainen kirjoittaa esipuheessa, että "Kailaan runoilijapersoonallisuus, semmoisena kuin se kuvastuu tällä hetkellä hänen parhaimmissa käsialoissaan, on väkevän älyllisen intohimon leimaama, rajuotteinen ja synkkävärinen [...]"  Minua Kailaan intohimon täyttämät ja synkän pohjavireen omaavat sanat puhuttelivat huomattavasti enemmän kuin osasin etukäteen odottaa. Kailaan runot ovat jylhiä tavalla, joka ei lakkaa olemasta.


Uuno Kailas: Runoja
259 sivuja
Kustantaja: WSOY
Runoja yhteensä: 105 kappaletta

Helmet lukuhaasteessa Kailaan runot ottavat paikan numero 4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Haasteen laatijalla lienee ollut mielessä joku hyvinvointiopas tai vastaava, mutta kyllä runot päihittävät tuollaiset oppaat vallan komeasti



perjantai 20. tammikuuta 2017

Elena Ferrante: Those who leave and those who stay

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa on tulossa suomeksi maalikuussa nimellä Uuden nimen tarina (WSOY). Malttamattomana ihmisenä luin sen englanniksi jo viime vuonna ja jos Loistava ystäväni ei vielä sytyttänytkään polttavaa Ferrante-kuumetta, niin tämä toinen osa sen totta tosiaan teki. Kaiken lisäksi kakkososan lopetus oli sitä lajia, että olin typertyneen aah! huh! iik! -tunneverkoston vallassa.

Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin kolmososan Those who leave and those who stay (TWLTWS) lukemisen jouluksi, jotta pystyisin lukemaan sen mahdollisimman intensiivisesti. Oikea käsi suklaarasiassa ja vasemmassa Ferranten romaani. En nyt keksi montaakaan parempaa yhdistelmää.

Ferranten romaanisarjan aiemmista osista tutut teemat, erityisesti yhteiskuntaluokan ja kielen merkitys sekä naisena elämiseen liittyvät haasteet, saavat tässä kolmannessa osassa entistä syvemmän käsittelyn. Itse asiassa tuntuu siltä, että vasta nyt Ferrante on todella vauhdissa ja hänen projektiinsa kuuluva feminismi ei enää soi taustalla, vaan hakkaa patarumpua ylpeänä omasta soinnistaan. Se, mikä erottaa TWLTWS:n edeltävistä osista selvimmin on tämän osan varsin poliittinen luonne. Ajallisesti romaani kattaa vuodet 1960-luvun lopusta noin 1970-luvun puoliväliin eli vuodet, jotka olivat Italiassa yhteiskunnallisen ja poliittisen kuohunnan aikaa. Sarratoren perheen mafia-kytkennät näyttävät yhä ilmeisimmiltä.  Lilan asema tehdatyöläisenä taas antaa Ferrantelle oivat mahdollisuuden laajentaa kuvaa poliisin, mielenosoittajien, uusfasistien sekä Punaisen prikaatin välisistä yhteydenotoista.

Ferrante purkaa romaanissaan yhä lisää kielen merkitystä ihmisen aseman ja luokan määrittäjänä. Siinä missä kieli junttasi nuoren Elenan osaksi Napolin työväenluokkaa, hän romaanisarjan toisessa osassa teki kieltä ja uutta puhetapaa hyväksi käyttäen sosiaalisen nousun, jonka hedelmistä hän nyt pääsee nauttimaan, mutta josta seuraa myös uusia haasteita. Ferranten kuvaus kielen merkityksestä osuu ja uppoaa, sillä olen itsekin käynyt läpi samantapaisen kehityskulun. Sitä minää, joka puhui niin kuin puhuin lapsena ja nuorena aikuisena ei enää ole. Sanojen tilalle on tullut uusia sanoja ja termejä, joilla voin havainnollistaa ajatuksiani. Samanaikaisesti tähän kehityskulkuun liittyy tietty viattomuuden menetys, josta ei ole paluuta aiempaan.

Lilan taloudellisesti loistokas avioliitto on TWLTWS:ssä historiaa ja hän on pudonnut takaisin työväenluokkaan. Tallella on hänen fanatisminsa, peräänantamattomuutensa ja väliin suorastaan yltiöpäinen rohkeutensa. Jos Lila koskaan uskoi, että hänen on mahdollista irrota lapsuuden kasvuolosuhteistaan, joutuu hän nyt huomaamaan, että ne roikkuvat hänessä kiinni kuin kymmenen takiaista. Voisi sanoa, että menneisyys on Lilan tulevaisuus. Ferrante näyttää, miten Lilalla loppujen lopuksi ei ole asettaa maailman väärinkäytöksiä vastaan muuta kuin hullunvahva tahtonsa, jonka toteuttaminen saa hänet yhä tukalampaan tilanteeseen. TWLTWS herättikin minussa suurta myötätuntoa Lilaa kohtaan. Jos olisi mahdollista pelastaa romaanihenkilö omalta elämältään, en olisi tässä, vaan Napolissa.

TWLTWS:ssä rakkauden mutkikkaat langat kiristyvät ja löystyvät vuoroperään ja aiemmista osista tutut vetovoiman lait käyvät yhä intensiivisemmiksi. Elena joutuu kokemaan, miten vaikeaa on olla samanaikaisesti äiti, vaimo ja kirjailija. Elämä on muualla, jossakin Elenan kodin seinien ulkopuolella. Kaikki kiinnostava, josta vähäisimpiä ei ole Italiassa tuolloin tapahtunut naisten feministinen herääminen, on osa maailmaa, johon Elena ei pääse heittäytymään mukaan perhe-elämän kahlitessa hänet talouden- ja lastenhoitoon. Hän alkaakin kokea itsensä yhä enemmän toistensa kanssa yhteensopimattomien roolien kantajaksi. Elena on mm. köyhä tyttö, opiskelija, kirjailija, vaimo, äiti, vallankumouksellinen, rakastettu, rakastaja. Hän kysyy retorisesti: How many me's were there by now? Elenan identiteettiin liittyvien kysymysten käydessä yhä painavimmiksi hänen on pakko alkaa selvittää myös vaikeaa suhdetta äitiinsä. Elenan äitisuhteesta paljastuukin tässä sarjan kolmannessa osassa huomattavasti aiempia osia yksityiskohtaisempaa tietoa.

Napoli-sarjan kolmannessa osassa Elena ja Lila eivät juurikaan ole suoraan tekemisissä keskenään. Vuodet vievät heitä eri suuntiin ja välillä ystävyys on kokonaan katkolla. Tarve ja tietoisuus toisen olemassaolosta ei kuitenkaan häviä. Elenan maailma on pitkälti vaurauden maailma, jossa suunnilleen mikä tahansa onnistuu suhteilla. Lila taas elää elämää, jossa tehdään ruohonjuuritason työtä yhteiskunnan muuttamiseksi tasa-arvoisemmaksi. TWLTWS käsittelee jäämisen ja lähtemisen problematiikkaa. Lähteminen ei välttämättä tarkoita vapautumista, vaan se voi olla synonyymi uudenlaiselle vankilalle. Jääminen taas voi olla paikallaan pysymistä konkreettisella tasolla, mutta edustaa siitä huolimatta liikehdintää.

Kerronnallisesti TWLTWS on yhtä metronomisen tarkkaa kuin aiemmatkin osat. Elenaa ja Lilaa tarkastellaan niin läheltä, että mitään heistä ei jää piiloon. Tarinan imua on mahdoton vastustaa, joten ei kannata rääkätä itseään tarttumalla tähän kirjaan silloin, kun lukuaika on kortilla. Ferranten Napoli-sarjasta on sanottu, että mitään sen kaltaista ei ole aiemmin kirjoitettu. Edellinen lause ei ole pelkkää markkinointia, joten en näe mielekkääksi asettaa sitä kyseenalaiseksi, ellei joku esittele minulle teossarjaa, jossa naisten välistä ystävyyttä on kuvattu Ferrantea tarkemmin.

Ferrante on huumetta. Haluan lisää.


Elena Ferrante: Those Who Leave and Those Who Stay (2015)
418 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)
Englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa Editions


Those Who Leave and Those Who Stay sopii seuraaviin haasteisiin:

Helmet lukuhaaste: kohta 7 Salanimellä tai taitelilijanimellä kirjoitettu kirja
Feministinen lukuhaaste



tiistai 17. tammikuuta 2017

Ottessa Moshfegh: Eileen

Ottessa Moshfeghin romaanin 'Eileen' samanniminen päähenkilö on vastenmielinen ihminen. Vaan ei haittaa. Moshfegh tykittää tavalla, joka ei jätä kylmäksi, vaikka Eileenistä ei pitäisikään.

Löysin 'Eileenin' 40 uutta feminististä klassikkoa -listalta, jossa sitä kuvattiin (vapaasti suomennettuna) seuraavasti: 'Eileenissä' naiset tekevät pahoja asioita ilman, että siihen liittyy mitään seksikästä tai että heidän naiseuteensa kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, koska feminismi on myös naisten vapautta olla kamalia.*

Moshfeghin romaani on kerrottu jo vanhemman Eileenin näkökulmasta ikään kuin nuoruuden muisteluna. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1964, jolloin Eileen on 24-vuotias. Hän on töissä nuorisovankilassa ja asuu isänsä kanssa, joka on entinen poliisi, uskonnoltaan katolinen ja nykyinen kokopäiväjuoppo, joka on ympäristölleen vaarallinen sekopää. Eileenin äiti on kuollut ja koti rappion vallassa.


"I hated almost everything"

Eileenin kaltainen nainen on kirjallisuudessa harvinainen,, sillä hänessä ei ole oikeastaan yhtään mitään viehättävää. Hän ei pidä kenestäkään, eikä hänellä ole ystäviä. Hän varastelee, juopottelee ja käyttäytyy usein suorastaan ällöttävästi. Työssään vankilassa hän kokee olevansa kalustoon kuuluva huonekalu ja mieltää muutoinkin itsensä lähinnä ovimatoksi, joka turhaan toivoo, että joku huomaisi hänet ja rakastaisi häntä. Jälkimmäiset ovat asioita, joista Eileenillä ei ole kokemusta. Sen enempää Eileenin äiti kuin hänen isänsäkään eivät ole tuhlanneet rakkautta tai kannustuksen sanoja tyttäreensä. Eileen on ollut näkymätön lapsi, josta tuli näkymätön nuori, josta tuli näkymätön 24-vuotias.

All I had to offer were my skills as a doormat, a blank wall, someone desperate enough to do anything - just short of murder, let's say - simply to get someone to like me, let alone love me.

Eileen on niin monella tapaa vastenmielinen, että minä ainakaan en pystynyt millään tavalla samaistumaan häneen henkilönä. Sen sijaan hänen tarpeensa tulla olemassaolevaksi huomatuksi tulemisen kautta on yksi niistä inhimillistä perustarpeista, joka Moshfeghin käsittelyssä luo romaaniin trillerimäisen jännitteen, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa sivun toisensa jälkeen.  Moshfegh myös vihjailee pitkin matkaa, että myöhemmin tulee tapahtumaan jotakin, jonka vuoksi Eileen joutuu lähtemään kotikaupungistaan ja paloin halusta saada tietää, mistä oli kyse. Tein myös arvauksia sen suhteen, miten Eileenin tarina kehittyy, mutta metsään meni.


Rikostoverit

Eileenin elämä saa uuden suunnan, kun vankilaan tulee uusi työntekijä. Rebecca edustaa Eileenille kaikkea sitä, mitä hän itse ei ole. Rebecca on tyylikäs ja kuuma, ja hyvin pian Eileen tajuaa, että liittoutumalla Rebeccan kanssa tämä voi tarjota hänelle matkalipun toisenlaiseen elämään.

Moshfeghin ruumiserittineinen kuvasto tuo paikoin mieleeni Charles Bukowskin Henry Chinaskin. Sen enempää Eileen kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan harrasta ihmissuhteita. Isän aika kuluu enimmäkseen kännissä tai känniä pois nukkuessa. Eileen taas ei löydä ketään, joka kiinnostuisi hänestä. Alussa lainaamassani kohdassa mainittu ajatus siitä, että 'Eileen' osoittaa kohti feminismiin kuuluvaa naisen vapautta olla myös inhottava ja kamala pitää toki paikkansa, mutta yhtä tärkeä osa tämän romaanin sanomaa liittyy ihmisen tarpeeseen tulla nähdyksi.

Moshfegh tuo esiin, miten vaarallista voi olla, kun se, jota ei aiemmin ole huomattu, yhtäkkiä saa huomiota osakseen. Se voi avata tien täyteen sokeuteen ja hullun epärealistiseen luottamiseen, koska tuntuu niin hyvältä, että joku vihdoinkin pysähtyy rinnalle, näkee ja osoittaa välittävänsä. Eileen "ostaa" Rebeccan sanat ja teot ja hänen kiinnostuksensa tätä kohtaan saa myös alitajuisen romanttisia sävyjä olematta silti luonteeltaan varsinaisesti seksuaalisia. Rebeccalla on kuitenkin omat luurankonsa ja pakkomielteensä ja niiden vuoksi Eileen ajautuu hyvin kummalliseen, romaanin alkuosaan nähden suorastaan absurdiin, jopa epäuskottavaan tilanteeseen. Kun Rebecca toteaa, että hän ja Eileen ovat "partners in crime" ei kyseessä ole pelkkä sananparsi.


Juopa alun ja lopun välillä

'Eileenin' alku- ja loppuosa ovat tyylillisesti hyvin erilaisia. Pohdin missä määrin teoksen loppu palvelee Eileenin tarinaa. Sen voi toki lukea äärimmäisenä kuvauksena siitä, mihin asti Eileen on valmis Rebeccan vuoksi menemään, mutta minulle tällainen lukutapa ei toiminut. Jos absurdia olisi ollut jo teoksen alkupuolella, olisi loppuosa niveltynyt sen kanssa yhteen huomattavasti paremmin. Koska näin ei ollut huomasin joutuneeni tilanteeseen, jossa teoksen loppuosaa oli tavallaan pakko käsitellä absurdina komiikkana, jotta se ei olisi vaikuttanut täysin epäuskottavalta. Niin tehdessäni taas syntyi melkoinen juopa teoksen alku- ja loppuosan välille. Se, mihin Moshfegh teoksen lopulla pyrki jäi minulle arvoitukseksi.

'Eileen' on häiritsevä ja kaihertava romaani. Se sisältää mustanharmaata huumoria, joka naurattaa tai sitten ei ja silloinkin kun se naurattaa on naurussa metallinen sivumaku. Moshfeghin teos on sillä tapaa tinkimätön, että se ei kumartele kellekään eikä millekään. Se ei kosiskele lukijaa tykkäämään itsestään, vaan seisoo lukumaisemassa kuin muistomerkki, joka on tietoinen herättämästään vastenmielisyydestä, siitä kenties ylpeyttäkin tuntien. Eileenin lukeminen herättää epämukavuudentunteita, jotka haastavat käsityksemme sovinnaisuudesta ja naisromaanihenkilöiden kuvaamisen tavoista. Moshfegh kyseenalaistaa hienosti ns. mieskatseen asettamalla sen tilalle naiskatseen ja näyttämällä, että naisten perseitä tuijottava mies ja miesten haaroväliä tuijottava nainen operoivat kummatkin samalla typeryyden kentällä.

'Eileen' on mielenkiintoinen tuttavuus. Ihan joka päivä Eileenin kaltaisia naisia ei tule vastaan. Onneksi.



Ottessa Moshfegh: Eileen
260 sivua
Kustantaja: Vintage

Teos oli vuoden 2016 Man Booker palkinnon lyhytlistalla

Helmet lukuhaasteessa Eileen ottaa paikan numero 35 Kirjan nimessä on erisnimi
Osallistun Eileenillä myös Feministiseen lukuhaasteeseen

*http://lithub.com/40-new-feminist-classics-you-should-read/

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija - #novellihaaste

Nuorallatanssijan novellit ovat kuplivia ja ovelasti pirskahtelevia. Kaiken kaikkiaan usein hieman fresitamaisia.

Joulukuisella novellimaratonilla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus luki mm. Zinaida Lindénin novellikokoelmaa Nuorallatanssija (200). Kiinnostuin ja kiinnostukseni vahvistui, kun luin kirjastossa kirjan takakannesta, että "Kahden kulttuurin välissä tasapainoilevien ihmisten kautta Lindén tavoittaa oivaltavasti ulkopuolisuuden tunteen." Taisinpa mennä mainoslausehalpaan, mutta asia ei kaduta minua tippaakaan.

Usein ja rehellisesti sanottuna kyllästymiseen asti olen kuunnellut toisteltavan lausetta, että kirjallisuus lisää empaattisuutta ja auttaa ymmärtämään elämänpiirejä, joista itsellä ei ole kokemusta. Että se on avain näkemiseen ja oman horisontin laajentamiseen. Näin varmaan onkin, mutta oikeasti kirjallisuudella ei ole muuta kuin itseisarvollinen tehtävä: olla kirjallisuutta osana laajempaa taiteen kenttää.

*

Lindénin kokoelman novelleja yhdistää ihmissuhdekiemurat eri muodoissaan. Rakkauden tarve, sen haastavuus ja peräti mahdottomuus kulkevat tekstistä toiseen. Toiveet ja todellisuus törmäilevät ja usein kirjailijan tapa lähestyä rakkauden olemusta saa hymyn  nousemaan suupieleen. Ei ole rakastaminen tai rakastetun löytäminen helppoa, kuten saa kokea mm. Fauni-nimisen novellin nainen, joka on mieltynyt neroihin.

Useimmiten nerot suosivat hiljaisia ja harmittomia naisia. Sellaisen naisen kanssa on mukava kehittää lahjojaan. Minua voi tuskin sanoa harmittomaksi. Vaikka miten yrittäisin, palat eivät vain sovi yhteen.

Se on juuri se, kun se toinen ei ole niin kuin haluaisin, vaan hänen käytöksensä on kummallisuuksia täynnä. Vallan mutkikkaaksi rakkaus käy, kun osapuolet tulevat erilaisista kulttuureista. Novellin Romeo ja Julia alaotsikoksi sopisi (Italon Calvinon kautta lainaten) rakkauden kosmokomiikkaa. Siinä ottavat yhteen venäläisyys, suomalaisuus ja japanilaisuus. Kenen tahansa edellä luetellun ryhmän sisältä katsotaan toista ryhmää, niin on vaan niillä kummia tapoja ja välillä keskenään jopa merkitykseltään täysin vastakkaisia. Japanissa esimerkiksi miehet eivät tanssi, kun taas Suomessa he tekevät niin usein ihan vapaaehtoisesti. Venäläiset naiset taas ovat perikateellisia ja jantelaisuus määrittää heidän tekemisiään. Niinpä he ulkomailla tykkäävät syynätä ja arvostella toisiaan.

He ottavat selville kuka on menestynyt, kuka naimisissa ja kuka eronnut, kenellä on viisiovinen auto ja kuka tyytyy vain kolmioviseen.

Lindén esittää tarkkoja kevyesti ilmaan kuin ohimennen heitettyjä havaintoja ja käsityksiä, joita eri kulttuureihin kuuluvilla on toisistaan. Hänen käsittelyssään kulttuuristereotypiat alkavat näyttää ihan niin naurettavilta kuin mitä ne ovatkin. Erityisen mukavasti kopsahtaa, kun osansa stereotypioista saavat suomalaiset. Malliesimerkkinä toimii suomalainen puhumaton mies, jota Nuorallatanssijassa esittää antaumuksella Ofelia-novellin Paavo.

Paavo ei ole mikään sananiekka. Hän on sähkömies. Pisin lause, jonka hän saa suustaan, kuuluu: Äkillinen virranlisäys johti ylikuumenemiseen ja vaurioitti kaapelin eristettä, mistä aiheutui oikosulku.

*

Onko Nuorallatanssija feministinen novellikokoelma? Mietin tätä asiaa, koska Sivutiellä-blogissa on parhaillaan menossa Feministinen lukuhaaste.

Se, että kirja on naisen kirjoittama ei tietenkään tee siitä automaattisesti feminististä ja myös niin, että miehet ovat ihan kykeneviä kirjoittamaan feministisiä romaaneja. Monet heistä tosin eivät niin tee, mutta se on taas sitten jo toinen juttu.

Vaikka Lindénin novelleissa feministisiä kysymyksenasetteluja onkin, pääasiassa ne kuitenkin pikemminkin vahvistavat - vaikkakin toki leikkisästi - sukupuolten välisiä eroja kuin varsinaisesti purkavat niitä. Nykykirjallisuudessa feminismiksi ei enää riitä, että annetaan naiselle ääni ja tilaa tuoda itsensä esille, vaikka edellä mainitut tärkeitä asioita ovatkin. On mentävä syvemmälle. On mentävä rakenteisiin, jotka horjuttavat jakoa kahteen eri sukupuoleen.

Tiedän edustavani tässä asiassa monen mielestä kenties tiukkaa kantaa, mutta mikään ei tasa-arvon osalta tosiasiassa muutu niin kauan kuin on olemassa erityisiä naisten, tyttöjen, miesten, poikien, valkoisten, mustien, heterojen, homoseksuaalien, transsukupuolisten jne. juttuja. Jokainen voi kokeilla, miten vaikeaa on puhua käyttämättä edellä mainittuja kategorioita ja toki joissakin yhteyksissä niiden käyttäminen voi olla ihan relevanttiakin. Astetta tiukemmassa feministisessä keskustelussa asiaa on korjattu puhumalla esim. nais- ja miesoletetuista.

Minusta tuntuu, että olen nyt liian ankara Zinaida Lindéniä kohtaan. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että kaunokirjallinen feminismi ei sinänsä tee teoksesta sen parempaa tai huonompaa, vaan kirjallisuuden laatua mittaavat kirjallisuuden omat lainalaisuudet ja vuosien saatossa muotoutuneet arvostelukäytännöt. Luin Lindénin novelleja erittäin mielelläni. Tuntui kuin ne olisivat tarttuneet käsipuolesta ja pyytäneet mukaansa kirmaamaan kedoille, heittäytymään selälleen makaamaan ja tuijottamaan pilviä ja toteamaan, että onpa vaan ihminen hassu.

Nuorallatanssijaa kuvaavampaa nimeä tälle kokoelmalle on vaikea kuvitella, sillä ihmissuhteet ovat usein juuri sellaista nuoralla pysyttelemisen yrittelyä, jota Lindén novelleissaan kuvaa. Putoamisen pelko on tässä touhussa kovin usein läsnä. Harjoittelemalla voi kuitenkin kehittyä taitavaksi ihmissuhteilijaksi. Ehkä. Ainakin harjoittelemalla voi päästä eroon itsestä erilaisiin kohdistuvista ennakkoluuloista.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (2009)
179 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos Lindanserskan (2009)
Suomentanut: Jaana Nikula
Kustantaja: Gummerus



Nuorallatanssija on aikamoinen haasterohmu, sillä se sopii peräti neljään haasteeseen:

1) Novellihaaste 
2) Helmet lukuhaaste, kohta 14 Valitsit kirjan takakansitekstin perusteella
3) Suketuksen Muuttoliikkeessä-haaste
4) Sirrin Feministinen lukuhaaste - jos ei sisältönsä puolesta, niin ainakin siksi, että se sai minut pohtimaan soveltumistaan tähän haasteeseen


perjantai 13. tammikuuta 2017

Madeleine Bourdouxhe: La Femme de Gilles

Madeleine Bourdouxhen romaani Le Femmes de Gilles (1937) pomppasi lukutarjottimelleni, kun Pinon päällimmäinen -blogin Sannabanana sitä suositteli. Tapa, jolla hän tästä romaanista kertoi vakuutti minut heti kättelyssä, että tässä on kirja, jonka ehdottomasti haluan lukea.  Sannabananassa ihan selvästi on ainesta lukuvinkkaajaksi.

Madeleine Bourdouxhe (1906-1996) oli belgialainen kirjailija, jonka teokset eivät hänen elinaikanaan herättäneet mitenkään erityisen suurta huomiota. 1990-luvulla Bourdouxhe löydettiin uudelleen ja mm. juuri tästä lukemastani kirjasta otettiin uusi painos. Bourdouxhe asui elämänsä aikana myös Ranskassa ja kuului Simone de Beauvoirin ystäväpiiriin. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten teoksestaan Marie (A la recherche de Marie), jonka hän kirjoitti vuonna 1940, mutta jolle hän löysi mieleisensä julkaisijan vasta kolme vuotta myöhemmin. Marie viittaa suoraan Marcel Proustin A la recherche -sarjaan (suom. Kadonnutta aikaa etsimässä) ja de Beauvoir viittaa useita kertoja Bourdouxhen eksistentialismin klassikkoon teoksessaan Toinen sukupuoli (La dexieume sexe).*

En tunne Bourdouxhen ja de Beauvoirin ystävyyssuhteen tarkempia yksityiskohtia, mutta mieleen tulee toinen ranskalainen kirjailija, Violette Leduc (1907-1972), jonka kirjailijantyölle de Beauvoirilla niin ikään oli ratkaiseva merkitys. Tässä yhteydessä muistutan itseäni jälleen kerran siitä, että minun olisi jo korkea aika lukea Leducia.

*

La Femme de Gilles on kertomus Elisasta, joka uhraa kaiken miehensä eteen. Hänen elämänsä on jatkuvaa itsevalittua aviomiehen ehdoilla elämisen sarjaa, jossa Elisa ei jätä korttakaan kääntämättä saadakseen pitää miehensä Gillesin. Niinpä kun mies rakastuu Elisan siskoon ja suhde viimein paljastuu, Elisa kuuntelee tunti toisensa jälkeen miehensä rakkaushuolia ja pyrkii antamaan hänelle neuvoja. Aika sairasta, vai mitä?

Pintatasolla kyseessä on 1800-luvulle tyypillinen narratiivi, jossa naisen elämällä on kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai kuolema. Usein vielä niin, että edellä mainitut kaksi tarkoittavat suurin piirtein samaa asiaa. LFG:stä puuttuu tarinan tasolla emansipatorinen aspekti niin kokonaan, että lukiessa on mahdotonta olla panematta merkille, että Bourdouxhe kirjoittaa Elisasta tietoisesti juurin niin rakkauden palasia matelevan madon kuin millaisena hän romaanissa esiintyy. Voisikin sanoa, että teksti on täynnä näkymättömiä varoituksia naisille. Bourdeuxhen toteutustapa on sikäli ovela, että ulkoisesti teksti toimii kuin kulissi, jonka taakse voidaan kurkistaa, mutta jonka kulissiluonnetta ei voida todisteluin kyseenalaistaa. Well done, sister.

Lukiessani manaan Elisaa moneen kertaan. Välillä suorastaan kihisen kiukusta. Kävelen hänen mukanaan öisillä kaduilla Elisan seuratessa miestään. Tekisi mieli läväyttää hänen poskelleen mojova litsari ja raahata hänet takaisin kotiin. On nerokasta, että Gilles ei millään tavalla pakota Elisaa, vaan Elisa tekee kaiken omasta tahdostaan. Jos hänen tahtoaan käy tarkastelemaan tulee selväksi, että se on tulosta kaikista niistä monista teoksen kirjoitusajankohdan naisille asettamista vaatimuksista. Miestäsi sinun tulee palveleman muuttuu LFG:ssä Elisan lihaksi.

*

Bourdouxhe kritisoi naisen asemaa puhumatta asiasta kertaakaan suoraan. Hän rakentaa sen sijaan Elisan, joka on naiseen kohdistettujen toiveiden ja vaatimusten manifestaatio, hyvä vaimo par excellence. Naisihminen, jonka avioelämässä tulee todeksi raamatun lauseet rakkaudesta, joka kestää ja kärsii kaiken. Monesti Bourdeuxhen tarjoamat vihjeet ovat pieniä kuin pienimmän jäänaskalin pisto rakkausjuonen pirtaan. Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Bourdouxhen toteamus Gillesin rakastumisesta Elisan siskoon. "Desire takes hold suddenly, out of nowhere."

Elisan maailma on Gilles. Vaikka vihjeitä siitä, että Elisan selän takana tapahtuu asioita alkaa ilmaantua yhä enemmän, Elisa pysyy vaiti, eikä käy taisteluun puolustaakseen itseään. Bourdouxhe ei mässäile tunteilla, vaan kuvaa Elisan tilannetta pikemminkin kliinisen tehokkaasti.

There is also the day when he [Gilles] comes home with a little bruise on his lip: her [Elisa's] heart will bear the trace of that bruise much longer than his mouth.

Bourdeuxhe rinnastaa tehokkaan tyrmäävästi Elisan raskauden ja Gillesin avioliiton ulkopuolisen suhteen etenemisen. Elisa kasvattaa itsessään elämää, Gilles suuntautuu kaikin tavoin pois hänen ja Elisan yhteiselämästä. Siinä missä Elisan alistuminen saa minut raivoihini, tunnen helpotusta kun voin nauraa Gillesille, jonka haluntäyteiset pakkomielteet Elisan siskoa kohtaan saavat paikoin varsin surkuhupaisia - jos tosin myöskin väkivaltaisiakin - muotoja.

Verkko Elisan ja Gillesin ympärillä kiristyy pikkuhiljaa, kunnes ollaan tilanteessa, josta ulospääsyä ei ole. Se, mitä Elisa on eniten odottanut sinetöi hänen kohtalonsa. Viimeistään Bourdouxhen romaanin loppu soittaa hälytyskelloja sellaisella volyymillä, että sitä ei voi olla kuulematta.


Madeleine Bourdouxhe: La Femme de Gilles (2014/1937)
142 sivua
Ranskasta englanniksi kääntänyt Faith Evans
Kustantaja: Daunt Books

 Sannabananan teksti klik


Osallistun tällä kirjalla Sivutiellä blogin Feministiseen lukuhaasteeseen sekä Helmetin lukuhaasteen kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.



* ks. Nicholas Lezard: Marie by Madeleine Bourdeuxhe - a wonderful discovery, Guardian klik

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Kevään 2017 tärpeimmät

Asia on niin kuin otsikossa sanotaan. Tässä tekstissä esittelen kirjakevään 2017 tärpeistä tärpeimmät. Moni kiinnostava teos puuttuu listaltani, koska tärppiasteikkoni on hyvin ankara ja silkan subjektiivinen. Kannattaa muistaa myös, että monia tärppejä teoksia en välttämättä ole edes pannut merkille, joten tässä vaiheessa viimeistään objektiivisuus kerätköön kamansa ja poistukoon.

Seuraavat teokset tulen lukemaan, jos maailman tai henkilökohtaisen elämän kirjat eivät aivan täysin myllerry.


Jörn Donner: SuomiFinland (Förlaget/Otava)

Tapahtui tammikuun 1. päivän iltapäivällä: Tunsin ensimmäistä kertaa ähkyä pitkin somea törmäämiini Suomi 100 sitä ja tätä juttuja kohtaan. Kuinka ollakaan, juuri kun ahdistukseni alkoi muuttua kivuliaaksi, huomasin Facebookista Förlagetin päivityksen ruotsinkielisen Ylen artikkelista, jossa Donner toteaa, että Suomi ei ole maailmannapa, vaan pikemmin sen perse.

Ilahdutti. Samalla toki mietin, että onko maamme tilassa, jossa tarvitaan 83-vuotias Donner toteamaan, miten asiat ovat. Yhtä kaikki päätin samoin tein lukea Donnerin uutuuskirjan (kunhan sen nyt vaan saan käsiini) ja 18. tammikuuta menen kuuntelemaan mm. Donneria Baba Lybeckin Kirja Vieköön -tapahtumaan teatteri Savoyssa.




Anu Kaaja: Leda (Teos)

Anu Kaajan helmikuussa ilmestyvästä uutuudesta en löytänyt kansikuvaa. Joka tapauksessa Anu Kaajan esikoisteos, riekkuvan feministinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus, on yksi niistä kirjoista, joita olen tuonut esiin kaikissa sopivissa - ja varmaan sopimattomissakin - tilanteissa. Se ihastustti minua niin paljon, että on itsestäänselvää, että haluan lukea myös Ledan.

Kreikkalaisen mytologian pääjumala Zeus muutti rakkaushöyryissään itsensä joutseneksi ja vietteli Ledan. Kustantajan mukaan Kaajan Leda on  "mielipuolinen kuvaelma", jossa Zeus-jumalan roomalaisen mytologian vastinetta Jupiteria esittää Monsieur de Signe ja Ledaa nuori neitonen Adele. Jos en olisi kiinnostunut mytologiasta ja Anu Kaajasta, en kyllä tarttuisi kirjaan, jonka kuvataan olevan "mielipuolinen kuvaelma."



Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus)
(suom. Lotta Toivanen)

Laurent Binet'stä kiinnostuin jo ennen kuin minulla oli edes blogia, kun luin ulkomaisia nettilehtiä, joissa kehuttiin hänen romaaniaan HHhH. Tämä Binet'n teos oli omalla listallani vuoden 2015 The käännöskirja.

Kuka murhasi Roland Barthesin? vaikuttaa näin etukäteen ajateltuna suorastaan minulle kirjoitetuta täsmälukemiselta. Ranskalaiset älyköt ja erityisesti jälkistrukturalistit ovat heikko kohtani ja heitähän riittää. Barthes ei kiinnosta minua henkilökohtaisesti yhtä paljon kuin ikisuosikkini Michel Foucault ja hänen vanavedessään mm. Jacques Derrida, Julia Kristeva ja Gilles Deleuze, mutta hänen asemaansa tässä porukassa olisi tyhmää käydä kiistämään.

Gummeruksen nettisivuilla tämän kirjan esittely alkaa kysymyksellä: "Mitä jos osaisit puhua ihmisten päät pyörryksiin, niin, että kaikki valta olisi sinun?" En taida tietää mitään niin mielenkiintoista kuin valta ja siihen liittyvät kysymyksenasettelut. Se on menoa nyt.


Roxanne Gay: Bad feminist (LIKE)
(suom. Koko Hubara)

Bad feministin julkaiseminen suomeksi on kirjakevään 2017 ilahduttavimpia tapahtumia. Itse teosta en häpeäkseni ole aiemmin lukenut, vaikka se on roikkunut TBR-listallani jo melkein kolme vuotta. Veikkaan, että Bad Feminist on niitä kirjoja, jotka vuosien kuluttua saavat päälleen feministisen klassikon leiman.

Gayn esseet ovat maailmalla aktivoineet koko inhimillisen tunnerekisterin. Sitä on ihailtu ja haukuttu. Sen vuoksi on itketty ja naurettu. Sitä on ylistetty ja siihen on raskaasti petytty. Kaiken kaikkiaan etukäteisasetelma on mitä lupaavin.


Koko Hubara: Ruskeat tytöt (LIKE)

Kiinnostavasti Bad feministin kääntäneeltä Koko Hubaralta tulee myös oma teos Ruskeat tytöt, joka kantaa samaa nimeä kuin hänen bloginsa. Hubara on räväkkä tyyppi, joka ei pelkää sanoa, mitä hän ajattelee. Moni varmasti muistaa hänen kannanottonsa Laura Lindstedtin romaanista Oneiron ja hänen esiintuomansa kulttuurisen omimisen ongelmat.

Tulee olemaan jännää nähdä, minkälaisen vastaanoton Hubaran teos saa. Ruskeat tytöt on kirja ruskealta tytölle toisille ruskeille tytöille, enkä minä valkoihoisena voi tätä teosta varsinaisesti ymmärtää, mutta juuri siksi koen kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi sen lukemisen.





Diane Ducret: Diktaattorien naiset - Elämää Mussolinin, Leninin, Stalinin, Salazarin, Bokassan, Maon, Ceausescun ja Hitlerin kanssa (Atena)
(suom. Pirjo Thorell)

Paskimmallakin diktaattorilla on ollut naisensa ja tässä kirjassa Diane Ducret tutustuttaa lukijan diktaattorien naisiin ja heidän motiiveihinsa. Miksi ihmeessä nämä naiset - Clara, Inessa, Nadja, Felismina, Catherine, Jian Qing, Elena ja Magda - halusivat elää hirviöimäisten miestensä kanssa ja vieläpä auttaa heitä? Tähän kysymykseen uskonlöytäväni vastauksia Ducret'n kirjasta.






Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat (Otava)

Joel Haahtela on kirjailija, josta monet kirjabloggarit menevät polvistaan veteliksi.

Itse lähestyn hänen teoksiaan enempi ulkokehän tarkkailijana. Minulle joka päivä ei ole Haahtela-päivä, mutta sellaisiakin päiviä on, jolloin Haahtelan lukeminen on suunnilleen parasta mitä tiedän. Blogissani olen aiemmin kirjoittanut vain yhdestä Haahtelan teoksesta (Tähtikirkas, lumivalkea), vaikka toki olen niitä useammankin lukenut. Nyt tuntuu siltä, että haluan tehdä Haahtela-päivityksen, joten käyn tutkimaan, mistä ne maailmat alkavat.

Etukäteistietojen mukaan tarjolla on taiteilijakutsumuksen heräämistä ja taidepiirejä.






Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo)
(suomentaja ei ole tiedossani)

Tätä kirjaa on kutsuttu The homoromaaniksi. Pakko todeta asian laita itse.


Maria Peura: Tunkeilijat (Teos)

Maria Peura on kirjailija, jota minun on jo pitkään pitänyt lukea, mutta ... niin ... tiedättehän. Tunkeilijat on novellikokoelma, jonka haluan ottaa mukaan novellihaasteeseen. Tunkeilijoiden teemana on rajojen ylittäminen ja rajat, jos mitkä kiinnostavat aina useammassakin enememän ja vähemmän konkreettisessa merkityksessä.



Zadie Smith: Swing Time (WSOY)
(suom. Irmeli Ruuska)

Zadie Smithin edellinen romaani NW (suom. Risteymiä) oli melko vaativa, etten sanoisi jopa sekava kokonaisuus. Vaikka arvostkinkin sen kokeellisuutta, oli siihen vaikea päästä sisään. Smith on kuitenkin yksi niistä kirjailijoista, joilta haluan lukea kaiken hänen kirjoittamansa.

Swing time on kertomus ystävyydestä, musiikista ja juurista. Sen myötä matkataan Lontoosta Afrikkaan.

Lupaavalta kuulostaa. Let's swing.



Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi)
(suom. Arto Schroderus)

Hanya Yanagiharan romaani A Little Life on ollut kirjahyllyssäni jo vuoden verran. Kerran olin jo alkamassa sitä lukeakin, mutta Ferranten Napoli-sarjan 2. osa vei silloin voiton järjestämässäni leikkimielisessä sokkoäänestyksessä.

Olen kuullut usemmaltakin, että Pieni elämä herättää paljon tunteita. The New Yorkerin mukaan se "vie järkesi, jäytää sydäntäsi ja kaappaa elämäsi hallinnan." En ole varma, olenko valmis moiseen tai ainakin tuntuu, että kirjan lukemisen pitäisi osua erityisen soveltuviin hetkiin. Nimenomaan hetkiin, koska Pienessä elämässä on 850 sivua.

Otin Pienen elämän tähän listalle mukaan, kun en voinut sitä poiskaan jättää. En kuitenkaan uskalla vannoa, että saisin sen kevään kuluessa luetuksi. Joskus kylläkin.

Joskus. Mikä ihana sana.





maanantai 9. tammikuuta 2017

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla.


Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu.

Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta yksin eläminen osoittautuu haasteelliseksi, kun pari naishenkilöä ei meinaa jättää häntä rauhaan ja ilmestyypä paikalle vielä Ahman nettituttu Kapukin.

Korpisoturin ehdoton vahvuus on sen tyylilaji tai pikemminkin tyylilaajit. Se on vakava ja hauska, kurinalainen ja koheltava, realistinen ja absurdi sekä paljon vielä muuta. Vakavaa puolta edustavat monet Ahman esiin nostamat ajatukset tikunnokassa totuus siitä, että yhteiskuntamme on hyvin haavoittuva. Ei tarvitse kuin katkoa sähköt, niin pulassa ollaan monella tapaa. Hauskuus henkilöityy erityisesti rautakaupan kassassa Pamsussa, jonka ajatusmaailma on kauimpana Ahman ajattelutavasta.

Ahma pyrkii täydelliseen linkolalaiseen omavarais-/vaihtotalouteen, jossa vessapaperikin kuivatetaan sammaleesta. Hän on pahimman luokan sovinisti, joka ei naisia kohtaan sympatioita tunne, vaan määrittää naisten tehtäväksi miesten "miellyttämisen ja mielistelyn," kun taas miehet ovat hänen mukaansa itsestäänselvästi johtajia. Olisi Ahma kannattanut vähän miettiä ennen kuin menit moisia lausumaan, sillä teoriassa asiat ovat hurjan paljon helpompia kuin käytännössä, josta saitkin romaanin kuluessa monta hyvää esimerkkiä. 

Ahman mökin pihalla kuljeskelee kuriton sika, jota voisi symboliksikin kutsua. Lieneekö sukua Peter Sandströmin Laudaturin sialle? (klik, klik) Aikamoisen riemukas sikojen kirjallinen esiinmarssi on joka tapauksessa nähty niin Laudaturissa kuin Korpisoturissakin.

Gustaffsonin niin henkilö- kuin sikakuvauskin on herkullista. Hänen tekstinsä käy lukijan kimppuun monin monituisin asein, joista osa myös laukeaa. Vimmaa löytyy kuin pienestä kylästä, josta ihan kaikki asukkaat eivät vielä ole muuttaneet kaupunkiin. Keveyden ja painavuuden liitto on onnistunut ja arvaamaton. Lukiessani mieleen tuli Elias Koskimiehen Ihmepoika (klik), joka muutoin on varsin erilainen romaani, mutta jotakin samaa vinonvänkyrää ja ihmishellää naurua löytyy kummastakin.

Toisaalta, vaikka Korpisoturi on monin paikoin hauska, on Ahman omasta metsäperspektiivistään tekemillä yhteiskuntaan liittyvillä havainnoilla myös varsin totinen puolensa. Ahman radiosta, silloin kun pattereissa sattuu virtaa olemaan, kuuluu maailmamme synkät soinnut. Teos nostaa esiin myös kiperiä eettisiä kysymyksiä liittyen ihmisluontoon. Kovin puhtaita papereita lajimme ei saa, eikä sillä siihen ole aihettakaan. Otan teoksesta lopuksi sitaatin, johon ei ole lisättävää.

"Luomakuntalaiset. Elämme vittumaisia aikoja."



Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)
257 sivua
Kustantaja: Into


Muissa blogeissa esim.:
Tekstiluola
Kirjanurkkaus
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Lumiomena

Korpisoturi sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri - #Novellihaaste

Löysin Marisha Rasi-Koskisen reittiä, jota pitkin en aiemmin ole ketään toista kirjailijaa löytänyt. Seuraan nimittäin häntä instagramissa ( @marisharasikoskinen ) ja olen ihastellut hänen valokuviaan, jotka ovat paitsi hienoja ja taidokkaita, myös sillä tavalla puhuttelevia, että niiden herättämille tunteille ei ihan helposti löydy sanoja, sillä tuntuu kuin ne kulkisivat pitkin alitajuntani käytäviä.

Rasi-Koskisen valokuvien innostamana halusin alkaa tutkia, onko hänen kirjoissaan sitä samaa kuin valokuvissa. Koska parhaillaan on menossa novellihaaste, päätin aloittaa hänen novelleistaan. Ja kyllä vaan. Ne jäljet ja tunnelmat, joita hänen kuviaan katsoessani koen, ovat läsnä myös Vaalenpunaisessa meressä. 

Jukka Viikilän romaanista 'Akvarelleja Engelin kaupungista' kirjoittaessani totesin, että monet Viikilän sinänsä hienoista lauseita jäivät minulle jollakin tapaa vieraiksi ja käsittämättömiksi. Koin, että omalla kohdallani Viikilän teoksen esteettinen vastaanotto epäonnistui. Rasi-Koskisen kohdalla tästä ei ole pelkoa, sillä minusta tuntuu kuin hänen lauseensa lähtisivät jostakin paikasta minua. 


Ihossani on kuoppa. Jotain sen alta on jäänyt Vaaleanpunaiseen mereen.


*

Tematiikaltaan Vaaleanpunaisen meren novellit liittyvät voittopuolisesti vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Niille on tyypillistä useat lukijaa harhauttavat suunnanmuutokset. Muistinpanoistani löytyy seuraavantapaisia merkintöjä: tapahtuu x; ei kun ei tapahdukaan, tapahtuukin  y; ei kun tapahtuu sittenkin x. Rasi-Koskinen luo tilanteita, jotka kutkuttavat ja sallivat useampia tulkintoja. Novellit eivät tyhjene, vaan niitä pidempään miettiessä keräävät itseensä yhä lisää ilmaa. Jään vangiksi. Jään kysymään, mitä tapahtuu todella.

Vaaleanpunaisen meren novelleissa on paljon kuolemaa. Sitä vasten elämä hinkkaantuu. Se on tuulinen ovi, heikosti saranoidensa varansa ja usein itselleenkin vaarallinen. Sukupolvien väliset ketjut kolisevat, liikkuvat eteen ja taakse, eivät ehdi ruostumaan. Etunimet kulkeutuvat isältä pojalle, josta tulee aikanaan isä. Nimien mukana siirtyvät elämänkivut  ja vihassa lausutut peruuttamattomat sanat. Elämä on pieni ja lyhyt. On paljon asioita, joita sillä ei ole sen enempää aikaa kuin kykyäkään korjata. Joskus toisen ihmisen maailman voi murskata 51 merkkiä sisältävällä tekstiviestillä.

Novellissa 'Toinen maailma' näkökulmien käyttö vahvistaa ihmisten kyvyttömyyden nähdä toisensa, tulla yhteen ja lohdutetuiksi. Kokoelman novellit ovat tarkkaan harkittuja esteettisiä kokonaisuuksia, jotka tarjovat ennalta-arvaamattomia nautintoja. Omaksi suosikkinovellikseni kohosi novelli nimeltä 'Viimeinen', joka alkaa dystooppisena kuvauksena äidistä ja tyttärestä, mutta kääntyy joksikin aivan muuksi. Se, mitä novellissa ei sanota, mutta jonka se antaa ymmärtää, kasvaa valtavaksi maailmaksi, joka pysähdyttää ja tönii paloja kurkussa. 'Viimeinen' on huikea esimerkki novellin voimasta ja mahdollisuuksista. Se pitäisi painaa kirjaan, josssa opetaan, miten kirjoitetaan hyvä novelli.

*

Viime keväänä ihmettelin, miksi kukaan ei puhu Emma Puikkosen Eurooppalaisista unista. Ilokseni tämä teos päätyi sittemmin Finlandia-palkinnon ehdokaslistalle. Nyt voisin kysyä samoin. Missä ihmeen piilossa ja komerossa Marisha Rasi-Koskista pidetään? Eivätkö ihmiset näe hänen kirjoissaan sitä, mitä minä näen? Rasi-Koskisen novellit ovat novellinomaisesti taidokkaita. Ne sisältävät paljon sellaista auki jätettyä, joka menee luista läpi ja saa ne kolisemaan. Tuntuu, että tämän kokoelman luettuani edessäni on maailma, joka on aiempaa todempi. Jossakin sitä osaa minua, jonne pääsyä ei ole, on liikahtanut. Se tuntuu siltä kuin mannerlaatat rakastuisivat toisiinsa.

Vaaleanpunainen meri loksahtaa Helmet lukuhaasteen kohtaan 13 Kirja joka kertoo "sinusta". Näin siitäkin huolimatta, että se EI kerro sinänsä mitään elämästäni, eikä varsinkaan siitä, minkä muut ihmiset näkevät. Sen sijaan se kertoo järkyttävän paljon siitä maastosta, jossa pääni sisällä kuljen ja siitä, minkälaisen vaikutuksen haluaisin kirjoituksellani tehdä.



Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen  meri (2014)
197 sivua
Kustantaja: WSOY
Kansi: Jussi Karjalainen

#novellihaaste - 7 novellia

tiistai 3. tammikuuta 2017

101 kirjaa, Kirja vieköön, Helsinki Lit ja haasteet

Nämä ovat ensimmäiset vuonna 2017 kirjoittamani sanat ja näiden sanojen myötä korkkaan uuden vuoden blogissani. Ei liene liioiteltua väittää, että tänä vuonna on tarjolla lukuisampia kirjallisesti kiinnostavia tapahtumia kuin varmaan koskaan aiemmin. Suomen satavuotissynttärit tulevat näkymään vahvasti myös kirjallisuuden kentillä, puistoissa ja kahviloissa.

Käyn tässä postauksessa läpi niitä tapahtumia ja haasteita, joihin itse osallistun.


Kirjojen Suomi ja 101 kirjaa



Kirjabloggareilla on tänä vuonna ilo ja kunnia olla mukana Yleisradion Kirjojen Suomi -projektin osaprojektissa nimeltä Kirjablogit ja 101 kirjaa. Yhteensä meitä kirjabloggareita on mukana 81, joten 101 kirjaa tulee näkymään blogeissa tänä vuonna vahvasti ja Yle julkaisee lisäksi bloggauksia omilla nettisivuillaan. Projektiin valittuja kirjoja käsitellään lisäksi myös Ylen Aamu TV -lähetyksissä sekä radio-ohjelmissa, joissa niissäkin saatat törmätä kirjabloggariin. Myös Areenasta löytyy paljon kirjajuttua.

Kirjat tähän projektiin on valinnut Ylen pitkän linjan kirjallisuuteen erikoistuneet toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Mukana on yksi kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta ja kirjoja käsitellään käänteisessä järjestyksessä eli ensimmäisenä on vuorossa vuoden 2016 kirja, joka on Ilkka Remeksen Kiirastuli. Projektin lopuksi hypätään takaisin nykypäivään ja vuoden 2017 kirjaan.

Valittujen kirjojen lista on todella mielenkiintoinen, sillä lähtökohtana on ollut ottaa mukaan kirjoja, joista jokainen kertoo omaa tarinaansa itsenäisestä Suomesta. Listalta löytyy monia yllättäviä ja suurelle yleisölle melko tuntemattomiakin teoksia.

Linkki kirjalistaan klik

Erityisen ilahduttavaa on, että mukana on paljon muitakin teoksia kuin niitä kaikkein ilmeisimpiä ja kansankunnan kaapinpäällä marinoiduimpia. Jos minun pitäisi nostaa listalta esiin vain yksi kirja se olisi Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Minulle henkilökohtaisesti se on ehkä suurinta, mitä Suomessa on ikinä kirjoitettu.

Itse osallistun tähän projektiin kahdella teoksella, jotka ovat Rauha S. Virtasen Seljan tytöt ja Saima Harmajan Sateen jälkeen. Kumpaakaan näistä en ole aiemmin lukenut ja on surkuhupaisan riemukasta, että juuri minulle valikoitui arvonnassa tyttökirja, koska kuulun niihin bloggareihin, joiden käsissä tyttökirjat eivät ole poltelleet Anni Polvan Tiina-sarjaa lukuunottamatta.

Harmajan teoksen osumisesta kohdalleni olen enemmän kuin kiitollinen, sillä olen mukana järjestämässä kirjabloggarien runotapahtumaa 6.  heinäkuuta 2017. Koska tapahtuma on vielä suunnitteluvaiheessa ei siitä tämän enempää.  Lisäksi lanseeraan lähipäivinä runotapahtumaa tukevan runohaasteen.

Kirjojen Suomea kannattaa seurata pitkin somea ja osallistua kirjapöhinään. Ylen Suomen juhlavuoden kunniaksi järjestämä kirjakattaus on valtava, enkä itsekään vielä sitä kaikilta osin pysty edes hahmottamaan. Muun muassa tätä on tarjolla:

Kuvakaappaus Ylen nettisivuilta



Ylen nettisivu klik
Yle Kirjojen Suomi -sivu Facebookissa klik



Kirja vieköön

Kirja Vieköön on uusi ja tuoreotteinen kirjallisuustapahtuma, jota emännöi Baba Lybeck Savoy-teatterissa. Jokaisella kerralla on 4-6 vierasta ja näyttelijät esittävät otteita heidän teoksistaan. Juuri tämä teospätkien ääneenluku kiinnostaa minua erityisesti, sillä ollessani Finlandia palkintojen jakotilaisuudessa nautin suureti siitä, kun näyttelijät lukivat teoskatkelmia. Tunnen jo istuvani Savoyn pehmeässä penkissä. Tunnen miten maailma ja omat huolet eivät pääse Savoyn ovista sisään. Tunnen miten kasvoilleni leviää lempeä ja vähän hölmön innostunut ilme. Ah!

Onneksi ensimmäinen Kirja vieköön on jo 18.1.2017 niin ei tarvitse enää kauan odottaa. Aikamoista malttamattomuutta alkaa kohdallani olla jo ilmassa, sillä ensimmäisen kerran vieraita ovat mm. Tellervo Koivisto, Tarja Halonen ja Jörn Donner.

Muut kevään Kirja vieköön -illat ovat 15.2.2017 ja 15.3.2017.

Baba Lybeckin kotisivu klik 


Helsinki Lit

Helsinki Lit järjestetään Savoy-teatterissa 12-13. toukokuuta 2017. Ohjelmaa ei ole vielä julkaistu, mutta sen verran on jo tiedossa, että ainakin nobelisti Orhan Pamuk on tulossa Savoy:hin.

Helsinki Litin kotisivu klik


Kirjabloggarien haasteet

Pari vuotta sitten havahduin karmaisevaan tilanteeseen, kun tajusin, että en ole vieläkään lukenut Mihail Bulgakovin romaania Saatana saapuu Moskovaan. Samaa tuskaa koki Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija. Hetken tuumailun jälkeen päätimme järjestää klassikkohaasteen, sillä ounastelimme, että on monia muitakin kirjabloggareita, joilla on klassikko jos toinenkin lukematta.

Tämä haaste sai heti ensimmäisestä kerrasta lähtien innostuneen vastaanoton ja nyt on menossa jo klassikkohaasteen numero IV, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Postaukset julkaistaan 31.1.2017 ja linkitetään Niinan blogiin.

Klassikkohaasteen numero V isännäksi pyysin  Tekstiluola-blogin Tuomasta ja hän ilokseni suostui. Postaukset julkaistaan 31.7.2017 ja linkitetään Tuomaksen blogiin.



Nostetaan novellit kunniaan - Novellihaaste (klik)

Vuoden 2016 Finlandia-palkinnon ehdokaslistaa miettiessäni sain tarpeekseni siitä, että novelleilla ei ole enää pääsyä ehdolle. "Kostoksi" päätin järjestää novellihaasteen ja se jatkuu aina 9.5.2017 asti, jolloin julkaisen blogissani postauksen, johon osallistujat voivat linkittää omat koontipostauksensa.

Osallistujia tähän haasteeseen on ilmoittaunut tällä hetkellä 62. Lisäksi olen pyytänyt, että osallistujat esittäisivät arvauksen siitä, kuinka monta novellia me kaikki yhdessä luemme haasteen aikana. Lähimmäksi oikein arvannut saa palkinnoksi lahjakortin.

Novellihaasteen puitteissa järjestin joulukuussa novellimaratonin ja se oli sähköistä menoa ja yhteisöllistä lukemista parhaimmillaan. Keväällä järjestän ainakin vielä toisen novellimaratonin ja toteutuspäiväksi olen suunnitellut pitkäperjantaita.

Hashtag: #novellihaaste



David Bowien suosikkikirjat -haaste (klik)

Haasteessa luetaan David Bowien suosikkikirjoja. Perustin tämän haasteen vuosi sitten erittäin sekavassa ja järkyttyneessä mielentilassa. Bowie oli minulle suuri. On edelleen. On ikuisesti. Tällä haasteella ei ole päättymispäivää.

Hashtag: #DavidBowieFaveLit

Omat haastelukemiseni olen kirjannut blogini välilehdelle (klik), josta löytyy myös Bowien kirjalista.

*




Osallistun vuonna 2017 lisäksi myös seuraaviin haasteisiin:

Sivutiellä-blogin Feministinen lukuhaaste (klik)

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Muuttoliikkeessä - lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta (klik)

Helmet-lukuhaaste 2017 (klik)
Haasteen Facebook-sivu (klik)

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste (klik)
Haasteen Facebook-sivu (klik)


Lisäksi jatkan blogissani BAR Finland -postauksia aina kuukauden viimeisenä päivänä. BAR Finland on nyt myös saanut oman välilehtensä, josta pääsee katsomaan, mitä kirjoja ja kirjailijoita "baarista" jo löytyy (klik)


Toivotan kaikille erinomaisen kiinnostavaa vuotta 2017. Pidetään mielessä, että haasteet on tarkoitettu iloksi ja virkistykseksi, eikä niistä kannata ottaa stressiä. Maailma paremmaksi vaikka kirja kerrallaan!