Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2017.

Stendhal: Punainen ja musta - klassikkohaaste, osa IV

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista. * Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu. Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan täh

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu - BAR Finland, 11

Mummoni serkku kertoi kerran, että nuorena tyttönä, kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt, hän painoi päänsä vasten lehmän lämminta kylkeä. Lehmä kuunteli, ymmärsi ja tarjosi lämpönsä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni. Mukan romaani on sekä kertomus erään lappilaisen kylän ihmisistä että Martta Mäkelän seksuaalisen heräämisen kasvutarina. Jos kuka on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan tuskin pystyy unohtamaan Marttaa näytelleen Maritta Viitamäen roolisuoritusta. Hänen katseensa päilyi lukemieni sivujen yllä. Katse, jossa on niin paljon, että enempää tuskin ihmisen katseeseen mahtuu. Maa on syntin

Blogistania 2016

Tänä vuonna Blogistanian Finlandia-palkinnon ehdokkaiden valitseminen oli vaikeampaa kuin ikinä ennen. Tämä johtuu siitä, että hyviä ehdokkaita oli ihan harvinaisen paljon. Tuloksen kannalta on lisäksi huomioitava, että en ole lukenut ollenkaan kaikkia vuoden 2016 aikana ilmestyneitä kotimaisia romaaneja eli alkuseulonta on tapahtunut jo sitä kautta. On myös aivan mahdollista, että hyviäkin teoksia on  jäänyt lukematta. Olin pitkään sitä mieltä, että luovun äänestämisestä kokonaan, mutta koska Blogistania on luonteeltaan leikkimielinen äänestys, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti, päätin kuitenkin osallistua. Kun viime vuoden kotimaisten uutuuksien kanssa aikani kärvistelin päädyin kuuteen teokseen, joista yhtäkään en olisi halunnut jättää listalta pois ja myös näiden kuuden ulkopuolelle jäi moni vallan ansiokas teos. Kuusi välieriin selvinnyttä teosta oli: Hannele-Mikaela Taivassalo: In transit Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa Peter Sandström: Laudatur Emma Puikk

Ta-Nehisi Coates: Between the World and Me

Panen päähäni hatun, jotta voin ottaa sen pois. Nyt on kirjoitettava ihan hiljaa. Nyt on kirjoitettava niin, että ei ole yhtään kuohuvaa adjektiviia. Mr. Coates, minä luotan siihen, että kun sanon kiitos, sinä tiedät, että se sisältää kaiken. * Ta-Nehisi Coatesin Between the World and me on pitkä kirje isältä pojalle. Coates haluaa tässä teoksessa välittää pojalleen kaiken sen, mitä hän on oppinut elämästä eläessään mustana ihmisenä Amerikassa. Tunnustan rajoitukseni. Teos sisältää paljon sellaista, jota en voi täysin ymmärtää, koska olen valkoihoinen eurooppalainen. Se, minkä haluan tehdä ehdottoman selväksi on, että näin rehellistä tekstiä olen harvoin lukenut. Läsnä on mustien synkkää historiaa ja järjestelmällistä sortoa, mutta myös rakkauden kantavaa voimaa, omien virheiden tunnustamista ja viiltävän totuudellista reflektointia omasta paikasta maailmassa. Coates kirjoittaa vaikeista ja kipeistä asioista. Hän osoittaa, miten amerikkalainen unelma on rakennettu musti

Uuno Kailas: Runoja - #runo100

Jos näet tätä tekstiäni lukiessasi edessäsi epämääräisiä pisaroita, ne ovat tuskanhikeä. Tässä sitä nyt olen ja kirjoitan Uuno Kailaan runoista ja asia kammottaa minua suhteellisen paljon. Tappelen omia häpeäntunteitani vastaan ja hiljentelen niitä ääniä, jotka sanovat "mitä sinä nyt runoista tiedät," "mitä sinä niistä osaat kirjoittaa," "nolaat itsesi kumminkin." Nyt riitti. VAITI! te  mokomat. * Lukemani Uuno Kailaan kokoelmateoksen Runoja painovuosi on 1943 ja kyseessä on tämän teoksen 4. painos. Kailaan runot valikoituivat luettavakseni löydettyäni Kaarlo Sarkian runokokoelmasta 'Runot' Kailaan omakätisen viestin Sarkialle. Melkoinen aarre, joka on päätynyt haltuuni perintönä eräältä vanhemmalta ystävältäni ja josta olen ollut vuosia tietämätön. Löytöni sykähdytti minua niin, että halusin pitkän tauon jälkeen lukea runohaasteeseen ensimmäisenä juuri Kailasta. 'Runoja' on varustettu V. Tarkiaisen 14.11.1932 kirjoittamal

Elena Ferrante: Those who leave and those who stay

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa on tulossa suomeksi maalikuussa nimellä Uuden nimen tarina (WSOY). Malttamattomana ihmisenä luin sen englanniksi jo viime vuonna ja jos Loistava ystäväni ei vielä sytyttänytkään polttavaa Ferrante-kuumetta, niin tämä toinen osa sen totta tosiaan teki. Kaiken lisäksi kakkososan lopetus oli sitä lajia, että olin typertyneen aah! huh! iik! -tunneverkoston vallassa. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin kolmososan Those who leave and those who stay (TWLTWS) lukemisen jouluksi, jotta pystyisin lukemaan sen mahdollisimman intensiivisesti. Oikea käsi suklaarasiassa ja vasemmassa Ferranten romaani. En nyt keksi montaakaan parempaa yhdistelmää. Ferranten romaanisarjan aiemmista osista tutut teemat, erityisesti yhteiskuntaluokan ja kielen merkitys sekä naisena elämiseen liittyvät haasteet, saavat tässä kolmannessa osassa entistä syvemmän käsittelyn. Itse asiassa tuntuu siltä, että vasta nyt Ferrante on todella vauhdissa ja hänen projektiinsa k

Ottessa Moshfegh: Eileen

Ottessa Moshfeghin romaanin 'Eileen' samanniminen päähenkilö on vastenmielinen ihminen. Vaan ei haittaa. Moshfegh tykittää tavalla, joka ei jätä kylmäksi, vaikka Eileenistä ei pitäisikään. Löysin 'Eileenin' 40 uutta feminististä klassikkoa -listalta, jossa sitä kuvattiin (vapaasti suomennettuna) seuraavasti: 'Eileenissä' naiset tekevät pahoja asioita ilman, että siihen liittyy mitään seksikästä tai että heidän naiseuteensa kiinnitettäisiin sen enempää huomiota, koska feminismi on myös naisten vapautta olla kamalia.* Moshfeghin romaani on kerrottu jo vanhemman Eileenin näkökulmasta ikään kuin nuoruuden muisteluna. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1964, jolloin Eileen on 24-vuotias. Hän on töissä nuorisovankilassa ja asuu isänsä kanssa, joka on entinen poliisi, uskonnoltaan katolinen ja nykyinen kokopäiväjuoppo, joka on ympäristölleen vaarallinen sekopää. Eileenin äiti on kuollut ja koti rappion vallassa. "I hated almo

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija - #novellihaaste

Nuorallatanssijan novellit ovat kuplivia ja ovelasti pirskahtelevia. Kaiken kaikkiaan usein hieman fresitamaisia. Joulukuisella novellimaratonilla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus luki mm. Zinaida Lindénin novellikokoelmaa Nuorallatanssija (200). Kiinnostuin ja kiinnostukseni vahvistui, kun luin kirjastossa kirjan takakannesta, että "Kahden kulttuurin välissä tasapainoilevien ihmisten kautta Lindén tavoittaa oivaltavasti ulkopuolisuuden tunteen." Taisinpa mennä mainoslausehalpaan, mutta asia ei kaduta minua tippaakaan. Usein ja rehellisesti sanottuna kyllästymiseen asti olen kuunnellut toisteltavan lausetta, että kirjallisuus lisää empaattisuutta ja auttaa ymmärtämään elämänpiirejä, joista itsellä ei ole kokemusta. Että se on avain näkemiseen ja oman horisontin laajentamiseen. Näin varmaan onkin, mutta oikeasti kirjallisuudella ei ole muuta kuin itseisarvollinen tehtävä: olla kirjallisuutta osana laajempaa taiteen kenttää. * Lindénin kokoelman novell

Madeleine Bourdouxhe: La Femme de Gilles

Madeleine Bourdouxhen romaani Le Femmes de Gilles (1937) pomppasi lukutarjottimelleni, kun Pinon päällimmäinen -blogin Sannabanana sitä suositteli. Tapa, jolla hän tästä romaanista kertoi vakuutti minut heti kättelyssä, että tässä on kirja, jonka ehdottomasti haluan lukea.  Sannabananassa ihan selvästi on ainesta lukuvinkkaajaksi. Madeleine Bourdouxhe (1906-1996) oli belgialainen kirjailija, jonka teokset eivät hänen elinaikanaan herättäneet mitenkään erityisen suurta huomiota. 1990-luvulla Bourdouxhe löydettiin uudelleen ja mm. juuri tästä lukemastani kirjasta otettiin uusi painos. Bourdouxhe asui elämänsä aikana myös Ranskassa ja kuului Simone de Beauvoirin ystäväpiiriin. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten teoksestaan Marie (A la recherche de Marie), jonka hän kirjoitti vuonna 1940, mutta jolle hän löysi mieleisensä julkaisijan vasta kolme vuotta myöhemmin. Marie viittaa suoraan Marcel Proustin A la recherche -sarjaan (suom. Kadonnutta aikaa etsimässä) ja de Beauvoir viittaa usei

Kevään 2017 tärpeimmät

Asia on niin kuin otsikossa sanotaan. Tässä tekstissä esittelen kirjakevään 2017 tärpeistä tärpeimmät. Moni kiinnostava teos puuttuu listaltani, koska tärppiasteikkoni on hyvin ankara ja silkan subjektiivinen. Kannattaa muistaa myös, että monia tärppejä teoksia en välttämättä ole edes pannut merkille, joten tässä vaiheessa viimeistään objektiivisuus kerätköön kamansa ja poistukoon. Seuraavat teokset tulen lukemaan, jos maailman tai henkilökohtaisen elämän kirjat eivät aivan täysin myllerry. Jörn Donner: SuomiFinland (Förlaget/Otava) Tapahtui tammikuun 1. päivän iltapäivällä: Tunsin ensimmäistä kertaa ähkyä pitkin somea törmäämiini Suomi 100 sitä ja tätä juttuja kohtaan. Kuinka ollakaan, juuri kun ahdistukseni alkoi muuttua kivuliaaksi, huomasin Facebookista Förlagetin päivityksen ruotsinkielisen Ylen artikkelista, jossa Donner toteaa, että Suomi ei ole maailmannapa, vaan pikemmin sen perse. Ilahdutti. Samalla toki mietin, että onko maamme tilassa, jossa tarvitaan 83-vuotias

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla. Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu. Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta y

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri - #Novellihaaste

Löysin Marisha Rasi-Koskisen reittiä, jota pitkin en aiemmin ole ketään toista kirjailijaa löytänyt. Seuraan nimittäin häntä instagramissa ( @marisharasikoskinen ) ja olen ihastellut hänen valokuviaan, jotka ovat paitsi hienoja ja taidokkaita, myös sillä tavalla puhuttelevia, että niiden herättämille tunteille ei ihan helposti löydy sanoja, sillä tuntuu kuin ne kulkisivat pitkin alitajuntani käytäviä. Rasi-Koskisen valokuvien innostamana halusin alkaa tutkia, onko hänen kirjoissaan sitä samaa kuin valokuvissa. Koska parhaillaan on menossa novellihaaste, päätin aloittaa hänen novelleistaan. Ja kyllä vaan. Ne jäljet ja tunnelmat, joita hänen kuviaan katsoessani koen, ovat läsnä myös Vaalenpunaisessa meressä.  Jukka Viikilän romaanista ' Akvarelleja Engelin kaupungista ' kirjoittaessani totesin, että monet Viikilän sinänsä hienoista lauseita jäivät minulle jollakin tapaa vieraiksi ja käsittämättömiksi. Koin, että omalla kohdallani Viikilän teoksen esteettinen vastaanott

101 kirjaa, Kirja vieköön, Helsinki Lit ja haasteet

Nämä ovat ensimmäiset vuonna 2017 kirjoittamani sanat ja näiden sanojen myötä korkkaan uuden vuoden blogissani. Ei liene liioiteltua väittää, että tänä vuonna on tarjolla lukuisampia kirjallisesti kiinnostavia tapahtumia kuin varmaan koskaan aiemmin. Suomen satavuotissynttärit tulevat näkymään vahvasti myös kirjallisuuden kentillä, puistoissa ja kahviloissa. Käyn tässä postauksessa läpi niitä tapahtumia ja haasteita, joihin itse osallistun. Kirjojen Suomi ja 101 kirjaa Kirjabloggareilla on tänä vuonna ilo ja kunnia olla mukana Yleisradion Kirjojen Suomi -projektin osaprojektissa nimeltä Kirjablogit ja 101 kirjaa . Yhteensä meitä kirjabloggareita on mukana 81, joten 101 kirjaa tulee näkymään blogeissa tänä vuonna vahvasti ja Yle julkaisee lisäksi bloggauksia omilla nettisivuillaan. Projektiin valittuja kirjoja käsitellään lisäksi myös Ylen Aamu TV -lähetyksissä sekä radio-ohjelmissa, joissa niissäkin saatat törmätä kirjabloggariin. Myös Areenasta löytyy paljon kirjajuttua.