maanantai 27. huhtikuuta 2015

Emily St. John Mandel: Station Eleven

"Survival is insufficient."

Olipa kerran maailma. Se paikka, jossa me elämme. Maailma, jonka tuhosi erittäin nopeasti leviävä pandemia-virus, joka tappoi 99 % maailmamme asukkaista. Sen jälkeen alkoi toisenlainen maailma.

"Time had been reset by catastrophe."

*

Emily St. John Mandelin romaani Station Eleven liikkuu kahdella eri aikatasolla. On aika ennen katastrofia ja aika sen jälkeen. Teoksessa sukkuloidaan taitavasti näiden kahden maailman välillä pandemia-viruksen toimiessa maailmoiden välisenä porttina.

Station Eleven on vahvaa kerrontaa. Pitkin teosta Emily St. John Mandel tarjoilee lukijalle irrallisen tuntuisia vihjeitä kuin ne olisivat eri värisiä ja paksuisia langanpätkiä, joista lukija ei tiedä, mihin villapaitaan ne kuuluvat. Mikä on esimerkiksi ennen katasrofia -maailman Luli-nimisen koiran ja katastrofin jälkeisen Luli-koiran välinen yhteys? Onko niillä edes mitään yhteyttä? Onko vain sattumaa, että kaksi eri ihmistä olisivat antaneet koiralleen tuon tuikiharvinaisen nimen? Juonen kuljetus on tässä teoksessa harvinaisen nautittavaa ja lahjakasta - eikä vähiten siksi, että kirjailija pitää lukijaa epämääräisessä jännityksen tilassa sen suhteen, miten asiat yhdistyvät toisiinsa. Lukiessani koin monia täydelllisiä yllätyksiä ja kuulin maistuvia naksahduksia palasten limittyessä toisiinsa. Vähän niin kuin se tunne palapeliä tehdessä, kun luulee jo kokeilleensa kaikki mahdolliset palat ja tekee mieli luovuttaa, kunnes oikea pala löytyykin.

*

Station Eleven alkaa Shakespearen Kuningas Learin teatteriesityksellä. Learia esittävälle Arthurille rooli jää hänen viimeisekseen, sillä hän saa sydänkohtauksen kesken esityksen. Kertoja valistaa heti tämän jälkeen lukijaa, että kaikki teatterin baarissa olevat ihmiset tulevat olemaan yhtä lukuunottamatta kuolleita kolmen viikon päästä. Pandemiaksi yltyvä Georgia-flunssavirus iskee jo samana iltana. Vaikka erilaiset taudit ovat dystopia-kirjallisuuden perusnurminataa, niin St. John Mandelin kuvaus herättää kylmiä tuntemuksia ja äkkiä mielessä alkaa pyöriä niin Ebola, SARS kuin erilaiset influessaviruksetkin. Kuulinpa melkein THL:n asiantuntijan äänen ja hänen vakuuttelunsa siitä, miten pikarokotteet pelastavat suomalaiset.

Takautumien kautta Arthur herää uudelleen eloon ja hän onkin katastrofia edeltävän maailmankuvauksen keskushahmo, jonka avulla St. John Mandel kritisoi erityisesti julkisuuden henkilöiden kohtelua ja heitä jahtaavia toimittajia. Arthurissa riittääkin paparazzeille revittävää, koska hänen yksityiselämänsä ja useat avioliittonsa tarjoavat runsaasti aineistoa keltaiselle lehdistölle. St. John Mandel iskee myös television kaupallistumiseen kerrassaan mainiolla ironisella täsmäiskulla. Uutistenlukija kuvaa pandemiaviruksen aiheuttamia oireita:

"Aches and pains. A sudden high fever. Difficulty of breathing. Look, "the epidemiologist said, "it's a fast incubation period. If you're exposed, you're sick in three or four hours and dead in a day or two."
"We're going to take a quick commercial break," the newscaster said.


Jälkeen maailmassa infrastruktuuri on sortunut. Ei enää hätänumeroa, johon soittaa. Ei poliisia ja kodinturvajoukkoja, jotka rientäisivät hätään. Ei sairaaloita. Ei lääkkeitä. Ei enää lentokoneita, jotka lähtisivät matkaan. Sen sijaan lentokone, jonka sisälle tartunnan saaneet on jätetty  kuolemaan, jotta he eivät tartuttaisi muita. Jälkeen maailmaa vasten peilattuna monet katastrofia edeltäneen maailman huolet vaikuttavat varsin pieniltä. Tämäntyyppinen perspektiivipeilaus on varsin tervetullutta ja tarpeellista, eikä St. John Mandel syyllisty minkäänasteiseen elämänideologiseen carpe diem -tuputtamiseen.


Station Eleven on paitsi dystopia ennen muuta myös kertomus muistoista ja muistamisesta sekä nostalgisesta kaipuusta maailmaan, jota ei enää ole. Yksi teoksen päähenkilöistä,  Kirsten, on pandemian puhjetessa 8-vuotias. Kun hän myöhemmin miettii elämäänsä taakse päin on paljon sellaista, jota hän ei muista ollenkaan. Ennen maailman kuvauksen kautta lukija kuitenkin pääsee kurkistamaan myös Kirstenin menneisyyteen. Arthurin ystävä Clark puolestaan näkee menneen valokuvasarjoina ja lyhytfilmipätkinä. Ne ovat olemassa niin kauan kuin hän ne muistaa, sen jälkeen ei ole mitään. Nostalgia onkin Station Elevenissä enemmän kuin pelkkää kaipausta menneeseen, koska menneisyyttä ei ole jälkeen maailmassa mahdollista edes periaatteessa toistaa, koska koko ennen maailman tarpeisto on tuhoutunut. Clark pohtii:

"A procession of lovers, remembered in details: a set of dark blue sheets, a perfect cup of tea, a pair of sunglasses, a smile. The Brazilian pepper tree in a friend's backyard in Silver Lake. A bouquet of tiger lilies on a desk. Robert's smile. His mother's hand, knitting while she listened to the BBC."

Jälkeen maailmaan syntyneillä taas ei tietenkään ole minkäänlaista käsitystä siitä, millainen oli ennen maailma, minkälaisia esineitä siihen kuului, millaisia teknisiä laitteita silloin käytettiin ja minkälaista elämä ylipäänsä oli.  Ainoa tapa säilyttää historiallinen jatkumo on kertoa jälkeen maailman lapsille siitä, miten asiat ennen olivat.  Clark päättää rakentaa Sivilisaation museon, johon hän kerää ennen maailmasta säilyneitä esineitä. Museon hyllyiltä löytyy esimerkiksi luottokortteja, passeja ja Iphone-puhelimia. Museon kokoelma saa lukijan kysymään, mitä esineitä hän itse valitsisi nykyelämästä kertovaan museoon.

Station Eleven lainaa nimensä Arthurin ensimmäisen vaimon Mirandan sarjakuvaromaanilta, jolla on teoksessa keskeinen rooli. Kerronnallisella tasolla teos sisältää useita yksittäisten sarjakuvastrippien tai valokuvien tavoin toimivia pysäytyskuvia. On mies, joka työntää ostoskärryjä, jotka on lastattu täyteen elintarvikkeita. On teatterilumisade, joka laskeutuu näyttämölle vielä senkin jälkeen, kun Arthur on kuollut. On ilme pienen pojan kasvoilla, kun virta loppuu pelikonsolista ja lataaminen ei ole mahdollista. Kun mietin lukemaani jälkeenpäin huomaan, että monet teoksessa kuvatuista asioista ovat mielessäni juuri tällaisina pysäytyskuvina, jotka vastaavat liikkumattomuudessaan niitä kuvia, joita jälkeen maailman ihmisillä on omasta menneisyydestään.

Taiteella on St. John Mandelin romaanissa keskeinen merkitys. Jälkeen maailmassa vaeltaa the Traveling Symhony -niminen teatteriseurue, joka kulkee seudulta toiselle esittämässä Shakespearen näytelmiä. Jotakin hyvin puhuttelevaa on siinä, että vielä silloinkin, kun maailma on loppunut Shakespearen tuotanto elää. Se on lohdullista kuin tissimaito.


Emily St. John Mandel: Station Eleven (2014)
333 sivua
Picador

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Anu Kaaja - High Five! Me like a lot.

Luen Muodonmuuttoilmoitusta aamujunassa ja hykertelen. Eivätpä kanssamatkustajat tiedä, että tässä istuu nainen, jonka päässä on menossa (sukupuoli)vallankumous. Anu Kaaja astuu junavaunuun ja lyö tahtia kädellään.

Me huudetaan:
riekutaan
riekutaan
riekutaan!

Konduktöörikin huutaa niin, että hänen poskensa ovat punaiset kuin kuvitteellisen vaalivoittajapuolueen puheenjohtajalla. 

Muodonmuuttoilmoitus on läpeensä (!) piristävä novellikokoelma. Meno on reipasta ja räävimätöntä ja kyytiä saavat luutumat jos toisetkin. Kaajan useimpien novellien tyylilaji on riemukas groteski. On seksiä, panemista ja monenlaista muutakin seksuaalisuuteen kiertyvää ilmentymää. Jos niitä kuitenkin pysähtyy raaputtamaan, huomaa varsin pian, että Kaajan kuvasto ei ole kosiskelumielessä seksuaalitarkoituksellista, vaan kyse on enemmästä; vankasta kritiikistä yhteiskuntamme yliseksualisoitumista kohtaan. Ranskalainen filosofi Michel Foucault kirjoitti jo vuosina 1976-1984 ilmestyneessä kolmiosaisessa teoksessaan Seksuaalisuuden historia (Histoire de la sexualité) siitä, miten olemme pääsemättömissä seksuaalisuudesta, josta puhuminen tuottaa yhä lisää seksuaalisuutta. Tällä tiellä olemme edelleenkin ja tähän ilmiöön Kaaja törkkää pitkällä kepillä ja kannattaa panna merkille, että keppi on fallossymboli sekin.

Sukupuoli saa tässä teoksessa osakseen pilkesilmäistä karnevalisointia. Sukupuolet liukuvat ja liudentuvat, eivätkä pysy nahoissaan. Iho on puku, jonka sisällä ihminen asuu. Se on raja, joka määrittää ihmisen valtakunnan sisä- ja ulkopuolen. Se on tullimies, joka huojuu tuulessa. Se on kangas, jonka toinen ihminen voi ottaa haltuunsa vaikka sillä tavoin kuin anatomiamies novellissa Iho:

"Aamulla anatomiamies herää, ölähtelee hiljaa, etsii Sylviaa, mutta vessan ovi on lukossa. Mies näkee lattialla Sylvian ihon ja pukee sen ylleen. Joistain kohdista nahka repeilee, toisaalla lötköttää. Mies vetää peniksensä Sylvian häpyhuulten välistä esille muljauttaen, tulee sisältä ulos. Ihon päälle mies pukee takin ja lähtee lumisateeseen."

Kielellisesti Anu Kaaja tarjoaa monia nautinnollisia hetkiä ja tässä yhteydessä katson hyväksi siteraata aiempaa kirjoitustani, jossa totesin, että kieli on joko sanoista koostuva systeemi tai ihmisen suussa oleva voimakas elin. Kielellä voi tehdä monenlaisia asioita. Sanan monenlaisia päällä on aksentti. Novellissa Midas neilikassa Kaaja sekoittaa suomea ja englantia keskenään. Tulos on hilpeä. Erityisesti senkaltaiset toteamukset kuin "fucking bad eufemismi" saivat minut nauramaan hersyvästi ja silloin kun nainen nauraa, se on kaukana kevyestä leikistä.

Muodonmuuttoilmoitus on pitojen notkuva pöytä, jossa heteronormatiivisuus on haiseva paisti. Se on öljynporauslautta siinä merkityksessä, jossa tuota sana käyttää mieshenkilö vinon virneen kera ja käsi palleja hiplaten. Se on We can do it -julisteen 90 asteen kulmassa ylösnostettu nyrkki. Ihan suoraan ja yksinkertaisesti sanottuna, Kaajan teos on mainiointa suomalaista nykykirjallisuutta, jota olen lukenut aikoihin. Kaaja on Suomen Virginie Despentes. Hänen novelleissaan, kuten vaikkapa lastenkasvatusta mustan huumorin kautta lähestyvässä novellissa Kasvatus, on sävyjä, jotka muistuttavat Claire Castillonin synkästä huumorista. 

Kaaja antaa kyytiä kauneusihanteille, ruumiin muokkaukselle ja esiinpanolle isolla kirjaimella kirjoitettua katsetta varten. Novellissa Kuoret nainen hankkii itselleen koristeltavat muovikyljet. Vapise Cherin poistettu kylkiluu! Suosikkinovellissani Leipomo patongit yltyvät joukkoraiskaamaan. Novellissa Matkatyyny Kaaja banalisoi itsemurhayritykset. Moniäänisyyden juhla pääsee Kaajan kokoelmassa riemukkaisiin oikeuksiinsa. 

Meno on Muodonmuuttoilmoituksessa kaiken kaikkiaan varsin railakasta, mutta Kaaja ei ammu ampumisen vuoksi. Hän ei kirjoita mukasurrealismiin vivahtavia iloitteluja, joiden koko arsenaali olisi niiden muka-osassa. Kaajan novellikokoelma on nimittäin ihan harvinaisen pölytön, hieman varsamainen uteliaisuudessaan. Hyvän jätkän paikan ottaa hyvä lutka, joka kutsuu mukaan marssille, jota kenenkään ei pitäisi jättää väliin.


Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
167 sivua
Kustantaja: Teos

torstai 23. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kuule, istuta vielä se omenapuu
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee

(Juice Leskinen: Myrkytyksen oireet)


Elina Hirvosen Kun aika loppuu on puheenvuoro keskusteluun, jossa pohditaan niitä syitä, mikä tekee nuoresta ihmisestä joukkomurhaajan. Tiedämme nämä  nuoret miehet, joilla pienestä pitäen ei ole ollut yhtään kaveria. Nämä nuoret miehet, joille ei ole tarjolla muuta apua kuin lääkkeet, jotka vain pahentavat heidän tilannettaan. Nämä nuoret miehet, jotka etsivät lohtua Nietzschestä ja internetin syövereistä. Nämä nuoret miehet, jotka ovat tulleet siihen tulokseen, että ihmisten tappaminen on palvelus ihmiskunnalle. Hirvosen romaanin Aslak on yksi heistä.

Kun aika loppuu -romaanin ovelin veto on se, että se sijoittuu ajassa noin kaksikymmentä vuotta tästä hetkestä eteenpäin. Elämme siis juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä, niitä aikoja, jolloin jotakin pitäisi tehdä, jotta ei kävisi niin kuin Hirvosen romaanissa käy. Ongelmana vaan on, että kukaan ei tiedä, mitä se jotakin olisi. Moni ei edes välitä ja ne jotka välittävät ovat neuvottomia. On tullut entistä tärkeämmäksi istuttaa omenapuu.

Syypääksi Aslakin tilanteeseen nähdään sodan aiheuttama hoivaköyhyys, joka on jatkunut hänen äitinsä puolelta sukupolvelta toiselle. Tämä on asia, jonka vakavuus on alettu ymmärtää vasta viime vuosien sotatutkimuksessa. Jäljet, joita sota suomalaisiin jätti ovat pidempiä kuin olemme osanneet edes ajatella. Sodan tuloksena kokonaisen sukupolven vanhemmuus vaurioitui ja nämä vauriot periytyvät isiltä ja äideiltä heidän lapsilleen. Tätä tematiikkaa poraa hienolla tavalla myös esimerkiksi Peter Sandström teoksessaan Valkea kuulas (2014, Transparente Blanche).

Aslakin kautta Hirvonen nostaa esiin suuren määrän nuoria ihmisiä, jotka eivät löydä paikkaansa maailmassa. He liukuvat läpi terapioiden ja auttamisyritysten. He jäävät yksin ja radikalisoituvat löytäessään internetistä kaltaistaan seuraa. Aslak on heistä yksi, mutta heitä on pelottavan paljon. Kun joku heistä tekee surmatyön, järjestetään A-studio, jossa asiaa puidaan. Konkreettinen ennaltaehkäisy on kuitenkin osoittautunut haastavaksi kuvioksi, kuten Aslakin tarina osoittaa.

Kun aika loppuu on teemojensa puolesta vahvasti kiinni nykyajassa. Teoksen alkupuolella Hirvonen melkeinpä paasaa ja hänen äänensävyssään on jotakin hyvin tuttua. Samaa tapaa käyttää Jussi Valtonen Finlandia-palkitussa romaanissaan He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen tavoin myös Hirvonen käyttää näkökulmatekniikkaa ja Kun aika loppuu etenee Aslakin äidin Lauran ja hänen sisarensa Aavan näkökulmien kautta. Myös Aslak itse pääsee ääneen, mutta Hirvonen jättää nerokkaasti omistamatta yhtäkään kappaletta Aslakille hänen nimellään toisin kuin Lauran ja Aavan kohdalla. Näkökulmatekniikan käyttö voi olla oiva keino, mutta usein sen funktio henkilöhahmojen ja tapahtumien monipuoisen kuvaamisen keinona jää illuusioksi. Syvemmän kuvauksen sijasta tuloksena on laajaa haarukointia, joka vähentää teoksen intensiteettiä. Tämä on ongelma vaivaa jossain määrin myös Hirvosen romaania.

*

Äiti. Miksi aina äiti? Miksi tässäkin romaanissa syyllisyyttä kokee erityisesti äiti, vaikka Aslakilla on myös isä. Miksi selittäviä tekijöitä haetaan lähes aina siitä, mitä äiti teki tai jätti tekemättä. Rivien välistä voi lukea, että syyllisyystaakka on äitien yksityisomaisuutta. Siihen, pitäisikö näin olla vai pitäisikö äitimyyttiä purkaa, Hirvonen ei romaanissaan ota kantaa.

Yleisellä tasolla aika loppuu, koska maailma on tukehtumassa ihmisten elintapojen seurauksena. Laura kiertää puhumassa ilmastonmuutoksesta, mutta hänen viestinsä ei mene perille. Hirvonen näpäyttää poliitikkoja, joista suuri osa ei ole kiinnostunut siitä, onko maapallo pystyssä vielä muutaman vuosikymmenen jälkeen. Turhautuneiden ja radikaaleihin tekoihin ryhtyvien nuorten aika loppuu useimmiten itsemurhaan.

Ennen tekoja on niiden estämisen aika. Tekojen jälkeen on ihmetyksen aika. Miten kukaan ei huomannut mitään, miten eivät edes vanhemmat. Miten ei edes äiti.

Kun lapset olivat pieniä, ajattelin, että olisi mahdollista pitää heidät lähellä. Eerikin kanssa puhuimme paljon siitä, että meidän pitäisi muistaa aina kuunnella lapsia. Meidän pitäisi tuntea heidät niin hyvin, että tunnistaisimme eleet, joilla he yrittävät kätkeä surunsa. Silloin ajattelin, että kaikki on kiinni siitä miten herkkiä me osaamme olla, miten avoimia heidän tarpeilleen, miten läsnä heille.

Käytännössä vanhemmat ovat useimmiten enemmän tai vähemmän sokeita. Oman elämänsä ja kokemustensa sokaisemia, kuten vähän aikaa sitten lukemassani Celeste Ng:n loistavassa perhekuvauksessa Everything I never told you. Hirvonen kyseenalaistaa teoksessaan ajatuksen siitä, että asiat olisivat paremmin, jos ymmärtäisimme, miksi ampuja teki, mitä teki. Hän nostaa esiin myös elämänsä kanssa umpisolmussa olevien nuorten väliset kulttuurierot. Länsimaissa surmatyöt ovat useimmiten yksilöratkaisuja, kun sen sijaan Afrikassa epätoivoiset nuoret liittyvät terroristijärjestöihin.

Näkymätön ihminen ei voi hyvin. Oma lauma on useimmille meistä elinehto varsinkin nuorena. On tärkeää tulla nähdyksi ja hyväksytyksi osana laumaa. Kun aika loppuu osoittaa, että yhtä yksin kuin surmatyön tekijä ovat myös hänen vanhempansa. Uhrien läheisillä on oma laumansa, heidän surunsa on kollektiivista. Tekijän vanhemmat sen sijaan jäävät yksin tuskansa kanssa. Kun poliisi tulee esittämään kysymyksiä Lauralle, hän toteaa heti aluksi: "On mahdollista, että vastauksiasi käytetään oikeudessa poikaasi vastaan."

Hirvonen ei tuo joukkosurmakeskusteluun sinänsä mitään uutta. Pahinta on, että tämä mitä todennäköisimmin johtuu siitä, että mitään uutta ei ole olemassa. Lapset, jotka tänään ovat pieniä ja vilkuttelevat rattaissa elämäniloa pursuen, ovat pieniä vain hetken. Vajaan parinkymmenen vuoden kuluttua he ovat Aslakin ikäisiä.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
251 sivua
Kustantaja: WSOY






maanantai 20. huhtikuuta 2015

Lukuviikko - Seita Vuorela: Karikko


Tervetuloa viettämään lasten- ja nuorten lukuviikkoa! 





Lukuviikko on Lukukeskuksen järjestämä kampanja, jonka tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin. Tämän vuoden teemana on "Minä lukijana."

Voit liittää linkin omaan lukuviikkotekstiisi tämän kirjoituksen kommentteihin.

Itse valitsin Lukuviikon teemakirjaksi Seita Vuorelan teoksen Karikko, joka voitti vuonna 2013 Pohjoismaisen neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon.





"Paitoihin kirjotaan elämä niin kuin kuolemakin ja kuoleman jälkeinen elämä. Niin kuin egyptiläisiin hautapaasiin, niin kuin ruukkuihin ja muinaisten muistorakennusten seiniin. Aiheet noudetaan poikien omista unista. Tähän paitaan jota tyttö parhaillaan koristaa kirjotaan juoksuaskeleet metsissä ja kaduilla, hetket kotona ja koulussa, lapsuuden leijat ja saippuakuplat, polkupyörän kosteiden renkaiden kuivaan tiehen jättämä sahalaitakuvio, vaanitut naapurit, vanhemmilta ja opettajilta salatut konnuudet, maahan piiloon kaivetut rikotut astiat. Paitaan kirjotaan hylätyn rakennuksen varjo asfalttipihalla."


Karikko on kunnianhimoinen nuorten romaani, joka veljenileijonamielistyy sitä mukaa, mitä pitemmälle se etenee. Siinä sekoittuvat fantasia, realismi, sadunomaiset ainekset ja kasvukertomus. Vuorelan teos on portti, jonka läpi kuljetaan elämään ja kuolemaan kuin ne olisivat paikkakuntia, joihin voi matkustaa lähijunalla.

Teoksen alussa äiti ja hänen poikansa Vladimir ja Mitja lähtevät kesäloman viettoon asuntoautolla. Perheen isän työmatka pitenee pitenemistään ja vaikuttaa siltä, että hän ei ole liittymässä perheen lomanviettoon, josko enää edes perheeseen. Vähän ennen kaivattua kesälomaa on tapahtunut traaginen onnettomuus: Mitjan ystävä on pudonnut siilon katolta ja kuollut. Yksi Karikon langoista kantaa mukanaan tätä onnettomuutta ja sen herättämää surua ja muita vaikeita tunteita.

Äiti poikineen majottautuu Lands End -nimiselle leirintäalueelle viettääkseen siellä pari päivää. Asuntoauto kuitenkin hajoaa ja oleskelusta tulee paljon odotettua pidempi. Mitja ajautuu rantapoikien joukkoon ja lumoutuu salaperäisestä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuvasta tytöstä, joka asuu rannalla olevassa entisessä hotellissa. Karikossa kohtaa montaa maailmaa, jotka aukeavat pikku hiljaa teoksen myötä. Salaperäinen tyttö tuo tarinaan mukaan keijukaismaista keveyttä, jota ympäröi pelon hiki ja epävarmuus siitä, kuka tyttö oikein on.

*

Vuorelan kertojanote on erinomaisen tuore ja nuorten poikien elämää ja edesottamuksia hellästi rakastava ja teos sisältää myös informatiivisia osuuksia.  Jälkimmäisellä tarkoitan, että Karikossa annetaan myös ihan oikeaa ja tärkeää tietoa raikkaan rennolla tyylillä mm. varoituslippujen väreistä ja vaikkapa siitä, mitä tarkoittaa enfant terrible, jonka kerrotaan olevan "poikapuolinen henkilö, joka tekee pahaa, kun yrittää hyvää. Hamlet oli enfant terrible. Kullervo oli sellainen. Oikeastaan jokainen teini-ikäinen poika on enfant terrible - ainakin vanhempiensa mielestä." Vuorela tavoittaa teini-iän mielenmaiseman kuin kymppiin lentävä darts-tikka. "Otetaan esimerkiksi joku neljätoistavuotias poika, joka ampuu ensin tuhansia vihollisia peliaseella, mutta jo seuraavana hetkenä nousee huoneestaan keittiöön ja hellii perheen mäyräkoiraa."

Karikko on kertomus kasvamisesta. Kaikennäköisistä hankalista asioista, joiden läpi pojat joutuvat kulkemaan ja luovimaan. Mitja törmää rantapoikien sääntöihin. Rantalakiin, joka lakien tavoin on pyhä poikien toimia ohjaava säännöskokoelma. Poikien maailma on mustavalkoisen armoton, jos et ole puolella, olet vastaan. Joukkoon voi kuulua vain joukon säännöillä. Karikko on myös ennen muuta kuvaus veljeksistä, heidän keskinäisestä kiintymyksestään ja sen kääntöpuolesta. Mitjassa on "aimo annos merimiestä," kun taas Vladimir on elokuvafriikki.

Vuorelan romaanin tunneskaala on laaja ja sitä tehostavat Jani Ikosen mustavalkoiset kuvat. Jokaisella on pimeänsä, jonka ovessa on lukko, johon kellään muulla ei ole avainta. Kaiken kaikkiaan Karikko on erittäin taidokas nuortenromaani, joka liikkuu niin ihmisen päivä- kuin yöminänkin alueilla.


Seita Vuorela: Karikko
357 sivua
WSOY


LISÄYS 21.4.2015:

Julkaistessani tämän bloggauksen eilen, en tiennyt, että eilinen oli myös Seita Vuorelan kuolinpäivä. Kiitos hienoista kirjoituksista. Seita elää sanoissaan ikuisesti.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Akhil Sharma: Family Life

3 minuuttia voi muuttaa koko loppuelämän. 

3 minuuttia voi ottaa elämän kauhakuormaajaotteeseensa ja paiskata sen pitkin sementtiä ja asvaltoituja katuja.

3 ratkaisevaa minuuttia, jotka ovat iäksi menneet. Iäksi jääneet.

*

Akhil Sharmaa pidetään yhtenä uusista vahvoista kertojaäänistä ja vuonna 2007 hänet valittiin Grantan parhaiden nuorten amerikkalaisten romaanikirjailijoiden listalle. Esikoisteoksestaan An Obedient Father (2000) hän sai PEN/Hemingway -palkinnon ja Family Life (2015) puolestaan toi hänelle Folio-palkinnon.

Syntyperältään intialaisen Sharman romaani kertoo Mishran perheestä, joka edustaa ensimmäisiä Intiasta Amerikkaan muuttaneiden sukupolvea. Ensin lähtee isä ja vuoden päästä häntä seuraavat äiti sekä veljekset Birju ja Ajay. Vaikka Sharma kertoo yhdestä perheestä, hänen kuvauksensa muodostuu yleisemmäksi kuvaksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi monet intialaisperheet ovat päätyneet muuttamaan Amerikkaan.

Isän kohdalla muuton syynä olivat hänen kokemansa itseinho sekä erityisesti lännen näkeminen tieteen ihmemaana. Kokemuksen tieteen merkityksestä Sharma kytkee Intian Vihreään vallankumoukseen. Heti teoksen alkusivuilta lähtien painotetaan koulutuksen merkitystä. Se on moottoritie ja tikapuut, joita pitkin on mahdollista kivuta korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Usko koulutuksen vankkumattomaan merkitykseen tarkoittaa erityisesti vanhimman pojan Birjun kohdalla, että häneen asetetaan suuria, melkeinpä kohtuuttomia vaatimuksia ja häneltä edellytetään pääsya opiskelemaan hyvään lukioon.

Kaikki on menossa suunnitelmien mukaan ja Birju, jonka englanninkielen taito on vielä melko olematon, onnistuu saamaan opiskelupaikan tiedelukiosta. Pian tämän jälkeen tulee kuitenkin se kohtalokas päivä, jolloin Birju hyppää uimaaltaaseen, lyö päänsä sen pohjaan ja makaa altaan pohjalla 3 minuuttia. Tuloksena on aivovaurio ilman toiveita paranemisesta. Birjun onnettomuuden myötä murskaantuvat kaikki ne haaveet, joita elämään Amerikassa on liitetty.

Sharma kirjoittaa hyvin varman tuntuisesti. Tavalla, joka on ominaista kirjailijoille, joilla on jo monta teosta plakkarissa. Hän kuvaa ulkoisen kautta sitä, miltä tuntuu, kun elämä on suistunut raiteiltaan, eikä koskaan enää niille palaa. Birju makaa hoitopöydällä. Hän syötetään ja kylvetetään. Mitä liikkuu Ajayn ajatuksissa? Sen Sharma jättää lukijan kuviteltavaksi. Hän ei kirjoita sisäisiä monologeja, ei kerro romaanihenkilöidensä tunteista. Tietyllä tapaa hänen tyyliään voisi kutsua jopa lakoniseksi. Sanat ovat yksinkertaisia ja putoilevat painavien pisaroiden tavoin. Ne kantavat pettymyksiä, surua, yritystä selviytyä, pyrkimystä kaikesta huolimatta elää elämäänsä jollakin tavalla.

Birjun sairaus syö perheen. Isä alkaa ryypätä, äiti omistautuu Birjun hoitamiselle, Ajay menee siinä sivussa. Hän ei pitkään aikaan kerro kenellekään veljestään, kunnes alkaa keksiä mitä satumaisempia tarinoita siitä, miten lahjakas Birju oli. Miten loistava koripallonpelaaja hän oli, miten hän pelasti naisen palavasta autosta, miten hän oli musiikillisesti hurjan lahjakas, miten hänellä oli valokuvamuisti ja miten hän oli aivan omaa luokkaansa karatessa. Ajay ympäröi Birjun valheellisilla tarinoilla tämän lahjakkuudesta ja kääntää elämän epäoikeudenmukaisuuden tasapainolautaa Birjun hyväksi. "By lying, I felt that I had placed a finger on a balance that was tilting too far to one side." Birjun kyvyistä keksiemiensä valheiden kautta Ajay oppii myös uudestaan rakastamaan veljeään. Valheiden kertomista seuraavat Ajayn tarinat Birjun hoidon yksityiskohdista. On kuin Ajay itse seisoisi tasapainolaudalla ja kääntelisi sitä puolelta toiselle. Se on tunne-elämän työstämistä, pyrkimystä tulla toimeen toimeen niissä olosuhteissa, joista on tullut Mishrojen elämän kollektiivinen subjekti.

Intialainen kulttuuri on Sharman teoksessa läsnä monin tavoin, jotka länsimaisessa lukijassa herättävät osin kummastustakin. Välillä Shuba, perheen äiti, on ihmisten mielestä lähes pyhä henkilö, jolta tullaan kysymään neuvoa mitä moninaisimmissa kysymyksissä. Välillä Mishrat hylätään tylysti. Toisinaan taas Birjun luokse tulee erinäistä porukkaa, jotka omilla tavoillaan yrittävät parantaa hänet. Koulutuksen merkitys korostuu kautta teoksen ja Ajaysta tulee paikoin esimerkki ja innostaja häntä nuoremmille intialaisille lapsille. Myös lapset nähdään intialaisten keskuudessa pitkälti vanhempiensa aseman ja koulutuksen kautta. Ne ovat tekijöitä, jotka luovat hierarkkisia suhteita lasten välille.

Sharma määrittää teoksessaan ne raamit, joiden sisällä intialaiset maahanmuuttajat ovat puristuksissa. Ajay kokee rasismia, mutta myös hän itse on rasistinen ja osallistuu ihmisten arvottamiseen heidän syntyperänsä ja ihonvärinsä mukaan. Intialaisten rasistisuus tulee teoksessa esiin laajemminkin ja ainkin minulle se tuli yllätyksenä. Mietin, onko vastaavaa esiintynyt toisen lahjakkaan intialaisamerikkalaisen kirjailijan Jhumpa Lahirin kuvauksissa, mutta en ainakaan muista hänen kirjoittaneen tästä asiasta niin armottoman rehellisen tuntuisesti kuin Sharma. Intialaisten rasismin syitä ei tietysti tarvitse kaukaa etsiä, sillä epäluulot jylläävä puolin ja toisin. Amerikkalaisille intialaiset ovat epätoivoista porukkaa, joka on valmis suunnilleen mihin tahansa lunastaakseen paikkansa amerikkalaisen yhteiskunnan jäsenenä. Sharman teksti on kaunistelematonta, eikä hän siloittele myöskään intialaisen kulttuurin vähemmän mukavia puolia. Teoksessa kuvataan rehellisesti ja kiertelemättä esimerkiksi sitä, miten muut intialaiset hylkäävät Mirshan perheen, kun käy ilmi, että perheen isä on alkoholisti.

Selviytyminen lienee jonkinlainen geneettinen koodi ihmisessä, joka voi saada mitä kummallisimpia ilmenemismuotoja. Ensin Ajay keksii veljestään sankaritarinoita. Tämän jälkeen tarinat muuttuvat inhorealistisen tarkoiksi kuvauksisi veljen hoitotoimenpiteistä. Siinä vaiheessa kun Ajay on teini-iässä hän saa päähänsä etsiä itselleen tyttöystävän ja tämä etsintä saa ulkopuolisen näkökulmasta melko hupaisia ja hellyyttäviä muotoja. Todellinen käänne Ajayn elämässä tapahtuu, kun hän alkaa lukea Hemingwaysta tehtyjä kirjoituksia, elämänkertoja ja hänen teostensa selityslaitoksia. Silloin aukeaa jotakin, jota kukaan kirjallisuudenystävä ei pysty ihan kuivin silmin lukemaan. Silloin syntyy lumo ja kuuluu hiljaista melodista suhinaa. Niitä pieniä ääniä, jotka kertovat siitä, että ihminen ei ole enää se, jolle pelkästään tapahtuu, vaan myös se, joka saa tapahtumaan.

3 minuttia voi muuttaa koko loppuelämän.

Vuosien kuluessa 3 minuuttia voi tehdä kirjailijan.


Akhil Sharma: Family life (2014)
210 sivua
Faber & Faber

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Nina Hurma lukupiirin vieraana + Hatuntekijän kuolema


OSA 1: Muutama sana kirjailijavierailusta

Keväisenä maanantaina Nina Hurma saapui vieraaksi kirjastomme lukupiiriin. Jutustelimme hänen uusimmasta teoksestaan Hatuntekijän kuolema ja esitimme hänelle kysymyksiä ja kerroimme, mitä ajatuksia kirja oli meissä herättänyt. Muutama meistä oli lukenut myös Yönpunaisen höyhenen, joten osa jutuistamme liittyi tähän teokseen.

Nina Hurma kertoi, että hän alkoi kirjoittaa 1920-luvulle sijoittuvia dekkareita, koska hän on kiinnostunut tästä historiallisesta ajankohdasta, johon liittyy monia mielenkiintoisia asioita, kuten esimerkiksi kieltolaki ja naisen vähittäinen vapautuminen sekä tämän vuosikymmenen sijoittuminen maailmansotien väliseen aikaan.

Kirjoittajana Hurma käyttää ns. tuntitekniikkaa eli hän istuu tietyn etukäteen määrittämänsä ajan koneen edessä syntyi tekstiä tai ei. Kirjailijantyönsä ohella Hurma käy myös töissä, joten parasta kirjoitusaikaa ovat arki-illat, viikonloput ja lomat. Kahden ensimmäisen teoksensa kohdalla hän loi ensin synopsiksen teoksen kulusta, mutta kolmannen teoksen kohdalla hän haluaa kokeilla kirjoittamista ilman tarkempia etukäteen laadittuja suunnitelmia.

Tilaisuus oli todella lämminhenkinen ja kiinnostava. Harvoin pääsee tällä tavoin kirjailijan kanssa keskustelemaan, kyselemään ja antamaan palautetta. Olin siinä määrin innoissani, että tavoistani poiketen en tehnyt muistiinpanoja, joten nyt olen aika huteralla pohjalla kertomaan, mistä kaikesta puhuttiin. Lukijapalautetta, jota Hurma kertoi kovasti arvostavansa, hän ainakin sai meiltä runsaassa määrin. Kävipä välillä niinkin, että joku meistä kritisoi jotakin teoksen kohtaa, kun taas toinen piti juuri kyseistä kohtaa kerrassaan mainiona. Monille kirjan lukeneille päällimmäiseksi lukukokemuksessa oli noussut miljöökuvaus ja joku meistä sanoikin, että Hurmaa lukiessa suorastaan tuntee, miten vanha Helsinki herää eloon. Koska lukupiirissämme on myös vanhempia jäseniä oli kiinnostavaa kuulla heidän kertomuksiaan siitä, millainen Helsinki oli heidän lapsuudessaan. Kävi myös ilmi, että Helsinkiin muualta muuttaneet eivät kokeneet miljöökuvausta yhtä vahvasti kuin Helsingissä syntyneet tai siellä pitkään asuneet.

Kaiken kaikkiaan keskustelu rönsyili suuntaan jos toiseenkin - stadin slangista seksikohtauksien kirjoittamiseen - ja erityisesti ilahdutti kuulla, että Rougen ja Korpelan tarina on saamassa jatkoa. Saimme myös tietää, että kuten olen ounastellutkin, on Nina Hurma kirjailijan kynänimi. Kolmannen noir-henkisen teoksen jälkeen Hurma aikoo siirtyä genrellisesti eri tyyppiseen kirjoittamiseen, mutta tästä hän ei vielä ymmärrettävästi halunnut tarkemmin kertoa.

BREAKING NEWS Hurmaa lukeneille: Unto Friskin kasvot on lainattu Nina Hurman ystävältä ja Rougen silmät hänen kudonnanopettajaltaan.

*

OSA 2: Muutama sana Hatuntekijän kuolemasta

Hatuntekijän kuolema on niin tyylillisesti kuin tarinan kuljetuksenkin osalta Yönpunaista höyhentä tasapainoisempi. Koska minua Hurman teoksissa viehättää kuitenkin erityisesti miljöökuvaus, on Hurman esikoisteos mielestäni mielenkiintoisempi ja tämä johtuu pitkälti siitä, että Yönpunaisessa höyhenessä Kallio (tuo entinen rakas asuinpaikkani) herää eloon valoineen ja varjoineen.

Hatuntekijän kuoleman alku on vaikeasti hahmotettava. Henkilöitä on paljon, samoin kuin dialogia. Koin työlääksi päästä sisään itse tarinaan. Kuka olikaan kuka? Kuka teki mitä ja kenen kanssa? Tämäntapaisia kysymyksiä heräsi aivan liikaa teoksen ensimmäisten kymmenten sivujen aikana. Noin muutoinkin jouduin Hatuntekijän kuolemaa lukiessani tilanteeseen, että en oikein tiennyt, mitä tästä teoksesta tulisi ajatella. Koska tarina ei vienyt mukanaan, oli minulla runsaasti aikaa pohdiskella muun muassa erinäisiä kielikuvia, joista osa ei ollut mielestäni kovinkaan onnistuneita. Esimerkki: "Kolmas kattilallinen vettä kiehui hellalla, ja tiskipinoja kohosi yhä pöydillä kuin painovoimaa uhmaavat kubistiset veistokset."

Luettuani teosta pidemmälle tuli helpotus yllättävässä muodossa, kun tajusin, että olen lukemassa viihderomaania. Tosiaankin, joskus lajityypin tunnistaminen voi suorastaan pelastaa lukukokemuksen. Viihderomaanina Hatuntekijän kuolema on mainio ja sujuva. Dekkarielementtejäkin teoksesta löytyy, mutta ne ovat tässä teoksessa enemmän taustalla kuin Hurman esikoisessa. Pääosassa ovat Rouge ja Korpela, heidän keskinäinen väreilynsä.

Ompelija Sirkan kuolintapauksen selvittelyyn liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta valitettavasti se jää muun kertomuksen jalkoihin ja peittyy Rougen ja Korpelan rakastelun alle. Hatuntekijän kuolema etenee sutjakkaasti romanttisena viihdekertomuksena, jota dekkaripiirteet ja 1920-luvun helsinkiläismiljöö maustavat. Sen lukeminen oli varsin rentouttavaa.

Hurman teosta lukiessani tein myös merkittävän havainnon. Minulla näemmä on tapana lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa tietyin odotuskriteerein,  jotka ovat peräisin ns. korkeakirjallisuudesta. Näin selkeästi toiseen lajityyppiin kuuluva teos voi vaikuttaa paljon heppoisemmalta kuin mitä se on oman lajinsa sisällä. Tämä on tärkeä havainto ja Nina Hurman Hatuntekijän kuolemalle kuuluu kiitos siitä, että tulin tämän asian panneeksi merkille.



Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema
346 sivua
Kustantaja: Gummerus



keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Javier Marias: The Infatuations (Rakastumisia)

Luettuani Javier Mariasin romaanin The Infatuations ryntään googlettamaan, kuinka monta hänen teostaan on käännetty englanniksi. Reilu kymmenen. Haluan ne kaikki. Nyt heti. Oikeastaan jo eilen. Varmuuden vuoksi sidon itseni Jeesus-teipillä kiinni tuoliin, jotta en pääse nettikirjakaupan sivuille. Ollessani vangittuna lähetän ajatuspyynnön kirjallisuuden Nobel-komitealle.

*

Miten ihmeessä en ole löytänyt Mariasia jo aikoja sitten. Onneksi sentään edes nyt. Yhdellä sanalla: Hypnoottinen. Kahdella: Hypnoottinen ja vangitseva. Kolmella: Hypnoottinen, vangitseva ja mullistava.

The Infatuations tarttui mukaani ollessani Palmassa El Cortesin tavaratalon kirjaosastolla. Ostaessani sen, olin kirjailijasta melko lailla tietämätön. Olin kuullut hänen nimensä, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa, enkä myöskään tiennyt, että tämä kyseinen teos on myös suomennettu. Pidin teoksen mustavalkoisesta kannesta ja rehellisesti sanottuna englanninkielisten, alunperin espanjaksi kirjoitettujen teosten valikoima ei ollut kovin laaja.

The Infatuations olisi varmasti jäänyt vieläkin lukematta ellen olisi valinnut sitä lanseeramani Sateenkaarihaasteen keltaiseksi raidaksi. Jo heti teoksen ensimmäisillä sivuilla vahvistui tunne, että kirjahyllyssäni on ollut aarre, joka on nököttänyt hiljaa paikallaan edes katsomatta minuun vetoavasti. The Infatuations on armoton teos. Se paiskaa näkyville ne ihmissuhteisiin liittyvät vivahteet, joita usein emme haluaisi edes itsellemme tunnustaa. Marias on jäätävän taitava tulkki sanoittamaan niitä monimutkaisia prosesseja, joita ihminen käy läpi rakastuessaan ja niitä huikean ovelia itsepetoksen muotoja, joilla rakkaudessa tappiolle jäänyt sekä huiputtaa itse itseään että antaa itsensä tulla huiputetuksi. The Infatuations palautti mieleeni Lena Anderssonin teoksen Omavaltaista menettelyä, josta toisin kuin monet muut bloggarit en ollut järin innostunut. Mariasin rinnalla Anderssonin teos on alakoululaisen piirustus, kun taas Mariasin teos on van Gogh.

*

The Infatuations on romaani, joka myllertää lukijan alitajunnan. Se vetelee meitä kiinni pitävistä nauhoista, eikä pysähdy korjaamaan aikaansaamaansa sekasortoa.

*

Heti romaanin alussa Miquel Deverne puukotetaan raa'asti kuoliaaksi keskellä katua hyvämaineisella pidetyllä alueella. Tuntematon laitapuolen kulkija iskee häntä raivon vallassa 16 kertaa puukolla. Kustantamossa töissä oleva Maria Dolz on vuosia nauttinut aamiaista samassa ravintolassa kuin Deverne vaimonsa Luisan kanssa ja pitänyt Devernejä malliavioparina. Vaikka hän ei tunne kyseistä pariskuntaa henkilökohtaisesti, on heillä hänelle valtava, selittämättömän taianomainen merkitys.

Devernen puukotuksen jälkeen Maria tutustuu samassa ravintolassa Devernen leskeen ja tämän kautta mieheen nimeltä Javier Diaz-Varela. Teos koostuu pääosin Marian ja Javierin käymistä keskusteluista tai tarkemmin ottaen Javierin puheista, joita Maria kuuntelee sekä Marian yksityisistä mietteistä. Tämä saattaa vaikuttaa tylsältä, mutta toteutus on kyllä jotain ihan muuta: tulta ja palohaavoja. Monesti luin Mariasin tekstiä jostakin kohtaa yhä uudestaan, koska en halunnut menettää hänen sanojensa pienimpiäkään vivahteita.

Joku ehkä sanoisi, että eihän tässä romaanissa edes tapahdu mitään ja totta onkin, että ulkoisesti tässä tapahtuu hyvin vähän lukuunottamatta Devernen puukotusta. Tapahtumista on kuitenkin monenlaista ja Mariasin romaania voisikin kutsua ihmiselämän peustavaa laatua olevien kysymysten analysoinnin toimintaelokuvaksi.

The Infatuations alkaa pohdinnalla kuolemasta ja sen loputtomuudesta ja kuolema onkin rakkauden lisäksi toinen teoksen kantavista teemoista. Käytännössä edellinen tarkoittaa, että Mariasin aiheena on koko ihmiselämä, jossa kuolema ja rakkaus saavat ilmentymänsä. Teos tiivistyy pikkuhiljaa taitavan psykologisen jännitysnäytelmän tavoin.

Mariasin teksti on yltäkylläistä ja intohimoista, jos kuuluu niihin, joita tällainen teksti puhuttelee. Jos ei, kannattaa lukeminen lopettaa heti alkuunsa, sillä koko teos on hurmaavan yhtä ja samaa. Sukelluksia ihmisen mieleen ja ontologiaan sekä kahden ihmisen välisen suhteentapaisen ja heidän käymänsä keskustelun valta-aspekteihin. Minä pyörryn jo siitä, kun Marias kirjoittaa, että emme koskaan voi tietää, onko toisen ihmisen kyllä kyllä ja ei ei. Haluisin väittää vastaan, koska pohja altani on juuri putoamassa. Turha rimpuilla, parempi ottaa takataskusta laskuvarjo, todeta se käyttökelvottomaksi ja myöntää, että Marias on aivan oikeassa. Pohjimmiltaan on juuri, kuten hän sanoo, me emme koskaan voi olla täysin varmoja, mutta elämme pitkälti elämäämme sen varassa ikään kuin voisimme olla, koska se kaikessa valheellisuudessaan helpottaa elämäämme. Meillä on halu uskoa toistemme sanoihin ja tuottaa elämäämme koherenttiutta, joka pohjimmiltaan on suurta harhaa.

Ajatteletko kenties nyt, että ei tuossa edellisessä kappaleessa ollut mitään uutta. Ajatteletko kenties, että kaikkihan tuon tietävät. Jos näin on, tekisi mieleni sanoa, että oletko ajatellut koko sitä kammottavaa musta-aukkoista tyhjyyttä, joka edellä mainittuun sisältyy. Oletko ajatellut sitä, että elämällä ei ole mitään perustaa, jolla voisimme todeta, että suhteessa toisiimme olemme nyt varmasti näin ja näin. 

Sivuhyppäys Blogistaniaan. Tyyppi A. kirjoittaa tyyppi B:lle: olipa hieno kirjoitus. Tyyppi B. ei voi mitenkään tietää, tarkoittaako tyyppi A. sitä, mitä hän sanoo. Tyyppi B. ei voi olla varma edes siitä, onko Tyyppi A. lukenut hänen bloggauksensa. Asia voi olla monella tavalla ja kommentti on voitu kirjoittaa monista syistä.

*

Marias vangitsee kielellä. Kieli on joko sanoista koostuva systeemi tai ihmisen suussa oleva voimakas elin. Lukiessani tunnen miten hänen sanansa hyväilevät niskaani ja kuiskailevat korviini pehmeästi. Kunnes. Ilman mitään varoitusta Marias ottaa käyttöön pihtiotteen. Jätkä hei, nyt sattuu. Siihen päälle hymy, jossa hyvä ja paha ovat järkyttävässä tasapainossa. Olisi houkuttavaa sanoa, että Mariasille ihmismieli on peli ja temmellyskenttä, mutta asia on pikemminkin päinvastoin. Hän pelaa peliä, jossa riisuu ihmisen pelit, valheet ja pakoreitit. Hän pakottaa näkemään ja kokemaan. Hän kääntää vispilää päässäni.

Teokseen sisältyy monia toisen henkilön tietoisuuteen menoja, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Maria kuvittelee mielessään, mitä Diaz-Varela olisi jossakin tilanteessa jostakin asiasta sanonut. Kun nämä "tietoisuushypyt" liittyvät menneisyyteen, niistä tulee keino, jolla luodaan yksi mahdollinen variaatio siitä, mitä toinen olisi jossakin tilanteessa sanonut. Nykyisyyteen liittyessään ne taas vaikuttavat keskustelun kulkuun ja mikäli ne liittyvät tulevaisuuteen voivat ne vaikuttaa siihenkin, mitä toinen osapuoli ylipäätään päättää tehdä. "Tietoisuushypyt" luonnollisesti paljastavat enemmän hyppääjästä kuin hänestä, jonka tietoisuuteen hypätään. Mariasin käsittelyssä ne ovat erinomainen keino, jolla yksimerkityksisyys haasteetaan, asetetaan kyseenalaiseksi ja moniäänistetään.

Marias kutoo tarinansa verenkiertoon Balzacin pienoisromaanin Le Colonel Chabert (1832) sekä Alexandre Dumas'n teoksen Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires 1844). Luisa Deverneä jo vuosia rakastanut Javier ohjailee taitavasti Marian ajatuksia käyttäen apuna Balzacin ja Dumas'n teoksia. Tosin voidaan kysyä, miksi hän ohjaa Marian epäilemään, että Javierilla voisi olla jotakin tekemistä Devernen kuoleman kanssa. Ehkä hän pitää Mariaa tyhmänä. Ehkä hän nauttii ajatusvaltapelin kissa-hiirileikistä. Kuten Javier Mariaa, vie Marias lukijaa kuin pässiä narussa ja mitä tekee tämä pässi, menee ilolla siihen suuntaan, kuin Javier/Marias haluaa.

Tietynlainen naisten ajattelutapa tulee Marian romaanissa esille välillä vähän liiankin piinallisen tarkasti. Huomasin paikoin nikottelevani, mutta minun oli helpompi tulla toimeen tämän asian kanssa, kun mietin, että Javier ja Maria edustavat ikään kuin kirjailijan eri puolia, samalla tavoin kuin rakkaus ja kuolema ovat peruuttamattomasti naimisissa elämän kanssa. Muodostuuhan teoksen päähenkilöiden Javierin ja Marian nimistä kirjainta vaille kirjailijan itsensä nimi.

Teoksessa puhutaan paljon kuolemasta ja siitä, miten kuolleiden on parasta pysyä kuolleina. Hän vakuuttaa, että elämän kuuluu työntää kuolleet pois ja irrottaa meidän kätemme vainajan kädestä. Näitä mietteitä lukiessani muistelin Edwidge Danticat'n romaania Claire of the sealight, josta kirjoitin bloggausta surun vallassa. Niinä hetkinä tajusin huikaisevan selvästi, miten helppoa ihmisen on antaa surun muuttaa itseensä asumaan. Rakentaa sille pesä ja helliä. Toisinaan, usein, ehkä jopa aina, surua surullisempaa on päästää surusta irti. Javier puhuu tästäkin. Hän puhuu myös siitä, miten turhaa on katua menneitä tekoja, koska niitä ilman ihminen olisi joku toinen kuin hän nyt on. Näissä hänen sanoissaan on valtavaa voimaa, paljon suurempaa armahdusta, kuin niitä ensi kerran lukiessaan tulee edes ajatelleeksi. Sanotaan: päivääkään en vaihtaisi pois. Totean: on monia päiviä, joita hyvin pitkään olen halunnut vaihtaa pois. Pyyhkiä ne elämästäni kokonaan. Kuitenkin menneisyytensä hylkääminen olisi itsensä hylkäämistä. Sen itsen joksi on menneisyyden kautta tullut. Jos pitää Paolo Coelhosta, ei ehkä kannata lukea Mariasia, sillä nyt liikutaan ihan toisenlaisissa syvyyksissä. Tinkimättömyyden verkostoissa, joissa ihminen on nappula vain, jota ilmankin peliä voidaan hyvin jatkaa.

Javierin puheista välittyvä kuva ihmisestä on pessimismin sävyttämä. Ihminen on, mikä on, eikä ainakaan parempaan suuntaan ole muuttumassa. Pahojen tekojen määrä lisääntyy alati ja poliisilaitos on menettänyt kiinnostuksensa rikosten tutkimiseen. Mutta hei, tämä kenties on vaan Javierin ovelaa puhetta Marialle ihan tietyissä visseissä tarkoituksissa. Älä usko kaikkea, mitä luet, Älä usko, mitä sinulle sanotaan. Älä usko edes sitä mitä näet tai tunnet. Älä usko miettimättä ja kyseenalaistamatta. Anna itsesi empiä. Epäile olemassaoloasi.

Mariasin kuvaamassa tunnepalossa, intohimossa ja järjelle selittämättömässä rakkaudessa välkkyy kuvia Pedro Almodovarin elokuvasta Matador. Javier puhuu rakkaudesta, mutta kaiken takana on jatkuvasti jotain muuta; tarkoitusperiä, joista ei voi saada selvää. Sana sanalta Javier herättää Marian epäilykset tahallisesti tai tahattomasti. Nauttii pelistä ja leikistä ja pian Maria alkaa olla varma siitä, että Javier on jollakin tavoin sotkeunut Devernen kuolemaan. Miten röyhkeä mies Javier onkaan, hän tarjoilee tarjottimella epäilyksiä Marian päähän. Tai sitten ei. Ehkä hän hakee omien tekojensa synninpäästöä Marialta. Ehkä Maria on hänelle Jeesuksen äiti. Tai sitten Javier yksinkertaisesti on vaan niin varma siitä, että oli miten oli, hän on se, joka kruunataan voittajaksi. 

The Infatuations on rakennettu niin ovelasti ja monisyisesti, että selvyyttä siitä, mitä oikeasti tapahtui, ei voi saada. Mariasin romaani on tunne-elämän läpi puhaltava jännityskertomus, joka jättää iholle jälkiä, joita joku voisi erehtyä pitämään mustelmina. Sirkka Turkka kirjoittaa runossaan suunnilleen seuraavasti: "ja poppelit seisoivat rivissä kuin pieneet hartaat pojat." Lukiessani Mariasin romaania olin pieni harras poika. Olin tabula rasa, johon Marias kaiversi sanansa. Olin tyhjä, joka tuli täydeksi. Olin täysi, joka paisui yli. Olin pyhäaamun hartautta täynnä ja pappi, hän odottaa yhä, että saisi kahvia juodakseen.


Javier Marias: The Infatuations (2013)
Espanjankielinen alkuteos: Los Enamoramientos (2011)
346 sivua
Kääntänyt: Margaret Jull Costa
Penguin Books

Teos on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Rakastumisia. 
Kustantaja: Otava
Kääntänyt: Tarja Härkönen

The Infatuations edustaa Sateenkaarihaasteeni kolmatta eli keltaista raitaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Baileys-palkinto 2015

Olen odottanut koko päivän jännityksellä, mitkä ovat suosikkikirjallisuuspalkintoni eli Baileys-palkinnon tämän vuoden lyhytlistalle päässeet teokset. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että viime vuoden voittajateos Eimear McBriden A Girl is a Half-Formed thing on minulla edelleen lukematta, vaikka sen olen hyllyyni ostanutkin. Tämän vuoden lyhytlistaa odotellessa hilasin sitä lukupinossa ylöspäin.

Ta-daa. Nyt räpsähti tämän vuoden lyhytlista Baileysin twittertilille. Tässä he ovat:


Outline - Rachel Cusk

Rachel Cusk: Outline

Rachel Cuskia en ole lukenut, mutta hän on ollut tbr:lläni jo pidempään. Nyt tulee tutustuttua häneenkin.




Laline Paull: The Bees

Laline Paull on minulle uusi kirjailijanimi. Hänen teoksensa tapahtumapaikka on mehiläispesä.



Kamila Shamsie: A god in every stone (suom. Jumala  joka kivessä)

Shamsie on ollut Baileys-ehdokkaana ennenkin ja olinkin melko varma, että hän päätyy listalle myös tänä vuonna. Kuten bloggauksestani käy ilmi, tämä teos ei puhutellut minua henkilökohtaisella tasolla ja päädyin nimittämään sitä lukuromaaniksi.

How To Be Both - Ali Smith

Myös Ali Smith on Baileys-konkari ja How to be both on ollut monilla muillakin kirjallisuuspalkintolistoilla. Teos on hyllyssäni, joten tämän kimppuun pitää käydä lähiaikoina. Tulee varmasti olemaan mielenkiintoinen kokemus.



Anne Tyler: A Spool of Blue Thread

Tyler on kirjoittanut lukuisia teoksia ja monet niistä on myös suomennettu. Itse tutustuin häneen ensimmäisen kerran teoksen Päivällinen koti-ikävän ravintolassa (1983, Dinner at the Homesick Restaurant, 1982) myötä.



Sarah Waters: The Paying Guests (tulossa suomeksi nimellä Parempaa väkeä)

Myös Waters on ollut ehdolla Baileys-kilpailussa aikaisemminkin ja itse pidän hienoisena yllätyksenä, että hänen teoksensa on listalla tänäkin vuonna. Omassa arviossani päädyin käsittelemään Watersin uutuutta sensaatioromaanin pastissina.


Lisätietoa ehdokkaista Baileysin sivuilta, joilta löytyy myös tämän vuoden pitkälista. Päivitän myöhemmin kaikki tämän vuoden ehdokkaat omaan välilehteensä, josta löytyy kaikki Baileys-ehdokkaat vuodesta 2011 alkaen. Aiempien vuosien listat ovat minulla edelleen työn alla.


Vaikka olen lukenut ehdokkaista vain kaksi ja muiden teosten osalta tutustunut pelkästään niiden kuvauksiin, veikkaan voittajaksi Laline Paullin romaania The Bees. Veikkaukseni perustuu siihen, että Baileys-voittajaksi on varsin usein valittu ennalta suhteellisen tuntematon teos ja tematiikkansa puolesta The Bees herättää juuri oikeanlaista kutinaa. 

Jännitettävää riittää kesäkuun 3. päivään asti, jolloin voittaja julistetaan.




sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Marilynne Robinson: Lila

Kevätaurinko, joka paljastaa pölyn. Osuu räsynukkeen, jonka tiedät olevan pienen tytön ainoa lelu. Nuken kuluneet kasvot, rasvaisten sormenjälkien täplittämät posket ja puuttuva silmä. Niin rakas ja kaunein maan päällä. Iso käsi tarttuu nukkeen ja vie sen mukanaan jonnekin kauas pois, eikä se tulee enää takaisin.  Kun ikkunasta katsoo ulos, taivas on huikaisevan sininen. Näistä tunnelmista on tehty Marilynne Robinsonin uutuusromaani Lila.

Lila on kolmas teos Robinsonin ns. Gilead-sarjassa, joka alkoi teoksesta Gilead (2004) ja jatkui teoksella Home (2008). Kaikki nämä kolme teosta ovat huikeita näytteitä Robinsonin lahjakkuudesta kutoa lukija tarinan verkkoon. Colm Toibinin Nora Websterin kohdalla kerroin, että pelkäsin paikoin Toibinin menevän minimalistisuudessa jo liian pitkälle. Robinson menee kuitenkin vielä pidemmälle. Hän kirjoittaa kuin sivelisi höyhenellä lukijan selkää. Hän kirjoittaa kuin näkymättömällä musteella, jonka lukija varovasti sililtysraudalla painaa esiin. Hän kirjoittaa kuin heittelisi kiviä veteen niin että veden pinta juuri ja juuri värähtää.

Robinsonilla on kyky luoda henkilöhahmoja, jotka saavat lukijan ymmärtämään ihmisiä ja elämää täydemmin kuin mihin tosielämä tarjoaa mahdollisuuden. Hän tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ihmistä syvästi joka suunnalta. Hänen kirjoituksensa on oodi ihan tavalliselle ihmiselle ja meissä jokaisessa asuvalle ainutkertaisuudelle. Tämä on paljon sanottu, mutta ei yhtään liioiteltu. Robinson yksinkertaisesti on yksi kaikkein lahjakkaimmista nykyamerikkalaisista kertojista.

Robinsonin lukeminen ei ole helppoa, koska hänen tekstinsä vaativat - ainakin minulta - äärimmäistä läsnäoloa. Lilan ensimmäiset 50 sivua luin pitkän ihastuneen huokauksen vallassa. Sydänalassa muljahteli. Sen jälkeen arkielämä tuli väliin ja oli vaikea päästä takaisin kirjan ydintasolle. En kuitenkaan halunnut antaa periksi, koska tiesin kokemuksesta, että herkkua on tarjolla, vaikka reitti sen luokse vähän mutkikkaampi olisikin. Onnistuin ilokseni selättämään lukemiseen liittyvät vaikeuteni ja pääsin uudelleen Robinsonin imuun.

Lila on tuttu hahmo jo Robinsonin aiemmista teoksista, samoin kuin hänen miehensä pastori John Ames. Valitettavasti kuitenkin sen verran on kulunut aikaa siitä, kun luin Gilead-sarjan kaksi ensimmäistä teosta, että muistikuvani rajoittuvat siihen, että romaanissa Kotiin John Ames kertoi tarinaansa ikään kuin muistiin poikaansa varten. On sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, että Lilassa Robinson palaa tapahtumiin, joissa on kyse asioista, jotka ovat ajallisesti tapahtuneet aikaisemmin kuin mistä hän kertoo Lilaa edeltävissä teoksissa. Tästä huolimatta Lilaa voi hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena, vaikka lukukokemus luonnollisesti on toisenlainen, jos on lukenut sitä edeltävät teokset - varsinkin jos ne vielä sattuvat olemaan muistissa vähän paremmin kuin allekirjoittaneella.

Lilan juoni on yksinkertainen ja sen voi hyvin tässä kertoa, koska Lilan viehätys ei perustu juoneen, vaan siihen, millä tavalla ja tarkkuudella asioista kerrotaan ja miten taitavasti kerronta liikkuu ajassa paljastaen vähitellen Lilan henkilöhistoriaa. Teos alkaa kuvauksella Lilasta pikkuvauvana, joka heitettiin ulos talosta kuistille itkemään yksikseen. Hänet pelasti Doll-niminen nainen, joka nappasi tytön mukaansa ja Lila viettiä vuosia Dollin ja hänen ystäviensa kanssa kiertolaiselämää. Eräänä päivänä hän saapui Gileadiin, tapasi John Amesin ja meni hänen kanssaan naimisiin ja heille syntyi poika.

Lilassa kaksi hyvin erilaista taustaa omaavaa ihmistä opettelee elämään yhdessä. Lila ei muista lapsuuttaan, ei tunne vanhempiaan, eikä luota kehenkään. Kun Robinson kertoo Lilan tarinaa tuntuu se siltä kuin maailma pidättelisi henkeään. Lila luo itsensä vähitellen pieni palanen kerrallaan. Aluksi hän kopioi raamatun kirjoituksia kuin ne olisivat syntymyytti, joka huipentuu siihen, että hän kirjoittaa oman, Dollin hänelle antaman nimensä.

"Her name had the likeness of a name. She had the likeness of a woman, with hands but no face at all, since she never let herself see it. She had the likeness of a life, because she was all alone in it. She lived in the likeness of a house, with walls and a roof and a door that kept nothing in and nothing out. And when Doll took her up and swept her away, she had felt the likeness of wings."

Lilan elämä on melkein elämää. Hän on muukalainen kaikille. Hänellä ei ole vanhemmistaan muistoa edes nimen vertaa, ei sukua, ei juuria. Kukaan ei ole kasvattanut häntä, eikä hän ole käynyt koulua. Lila on elänyt tyhjiössä koko maailman suhteen ja ihmisten tavat ovat hänelle mysteeri. Robinson kuvaa riipaisevasti, miten Lilaa vaivaa kysymys siitä, miksi asiat tapahtuvat, kuten ne tapahtuvat. Hänen mieltään kaivertaa kysymys vanhemmista ja epätoivon sekainen toivo, että vanhemmat olisivat edes kaivanneet häntä.

Mitä pidemmälle Lilan tarina etenee, sitä traagisempia asioita paljastuu sekä hänen että Dollin elämästä. Menneisyyteen sekoittuu nykyhetki, jossa Lila ja Ames hapuilevat kohti toisiaan. He ovat toisilleen vieraita monellakin tapaa ja heidän välisessä suhteessaan asuu kömpelyys, naiivisuus ja hyväntahtoisuus. Täyteläisyys, jolla Robinson Lilaa ja Amesia kuvaa sai minut rakastamaan heitä samantapaisella pyyteettömällä rakkaudella, jolla vanhempi rakastaa lastaan. Se on rakkautta, jossa on granitiinkaltaista vahvuutta ja toivoa, mutta myös pelkoa rakkaimman puolesta.

Joka on tottunut kulkemaan, kantaa tietä sydämessään. Joka matkaa tietä pitkin, saattaa pienen hetken ajan päästää mieleensä ajatuksen kodista, jossa olisi turva. Lilassa ihan tavallinen elämä esitetään fiktion maagisen linssin läpi ja tuloksena on jalokivi, joka koteloituu lukijan ihon alle. Bravo! Encore!


Marilynne Robinson: Lila (2014)
261 sivua
Virago Press





torstai 9. huhtikuuta 2015

Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Patrick Modianon kolmas romaani, Kehäbulevardit, on reikäistä kirjoitusta ja juuri nämä reiät tekevät siitä niin kiehtovan ja arvoituksellisen. Modianon henkilöhahmot ovat siluetteja, jotka heräävät eloon öisin. He ovat väärentäjiä, petkuttajia, nautiskelijoita ja vetelehtijöitä, jotka ovat kukin omista syistään jatkuvasti vaarassa jäädä kiinni. Eletään "tätä hetkeä", joka on sekä selitys, että syy. Eletään "vaikeita aikoja," jotka tekevät elämästä monin tavoin kestämätöntä. Taustalla ja tekstin läpi kulkevana virtana kuohuu saksalaisten miehittämä Pariisi.

Kehäbulevardien päähenkilö ja kertoja on nuori mies nimeltä Serge Alexandre, jonka kertomus siitä, miten hän kadotti isänsä ja löysi tämän uudestaan muodostaa teoksen juonen. Asia tosin ei ole aivan näin yksinkertainen ja juuri siinä piileekin Modianon romaanin viehätys. On kyse joko siitä, että Alexandre muistelee isäänsä ja täyttää tarinan aukkokohdat parhaaksi kokemallaan tavalla. Toisaalta on mahdollista, että koko kertomus isästä on Alexandren mielikuvituksen tuotetta - tarina, jolla Alexandre työstää isäkaipuuta. Kolmas vaihtoehto, joka ei sulje pois kumpaakaan edellisistä, on, että tarina saa pontensa vanhasta valokuvasta, "joka sattumoisin on löytynyt laatikon pohjalta ja jolta varovaisesti pyyhitään pöly." Tässä tapauksessa valokuva olisi se tekijä, joka sysää Alexandren kertomuksen liikkeelle ja pölyjen pyyhintä olisi itse tarinan kertomista.

Kehäbulevardeissa viitataan useaan kertaan Alexandren kerrontaan, jonka motiiviksi esitetään mm. isän "pakenevan kuvan" tavoittaminen. Heti tämän jälkeen seuraa mystinen lause: "Mutta minä keksin." Myöhemmin taas Alexandre toteaa, että "silloin on vaan kuviteltava" ja muutamia sivuja tämän jälkeen, hän kertoo omaavansa tunteen kuin kirjoittaisi "huonoa seikkaluromaania", mutta että hän ei "keksi mitään." Ehkä Alexandre alkaa keksiä ja kuvitella, kun hänen muistinsa ei yllä onkimaan menneisyyttä esiin. Ehkä hän keksii ja kuvittelee enemmänkin, kenties koko tarinan. Ehkä se, että hän ei keksi mitään tarkoittaakin, että kaikki hänen kertomansa onkin totta, ie. ei keksittyä. Ja jos vielä mietitään askel pidemmälle, eikö kaikessa kerronnassa ole mukana keksinnän elementtejä, sillä puhtaan ja puristetun yhden totuuden kertominen juuri sellaisena kuin asiat tapahtuivat ja koettiin on silkka mahdottomuus.

Alexandren kertomus sisältää useita kohtia, joiden merkitys riippuu siitä, onko hänen kertomansa muistelua vai sepitelmää. Erityisen kummallista on, että isä, joka ei ole nähnyt poikaansa 10 vuoteen, ei missään vaiheessa tunnista häntä. Toisen omituisuus on, että isä haluaa työntää poikansa metrojunan alle.  Ihmetystä herättää myös se valtava merkitys, jonka isä antaa Alexandren ylioppilastutkinnolle. Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Alexandre pelastaa isänsä sankarillisesti filatelistien välisestä tappelusta? Kyseenalaiseksi asetetaan myös se, onko isäksi kutsuttu henkilö Alexandren isä ollenkaan. Teoksen lopussa Alexandre katsoo isäänsä ja miettii: "Kuka sinä olet? Minä olen turhaan seurannut sinua päiväkaupalla, en tiedä sinusta mitään. Yölampun valossa häämöttävä silhuetti." Yhtä hyvin tämä voi tarkoittaa myös, että isä sellaisena kuin hän on, on Alexandrelle täysin vieras ja siinä mielessä tuntematon: bulevardi, jota Alexandre kehämäisesti kiertää.

Modiano luo Kehäbulevardeissa kudelman, jota ei hänen kirjoittamansa tekstin avulla voida yksiselitteisesti ratkaista ja juuri tämä tekee teoksesta äärimmäisen mielenkiintoisen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä polttavammin esiin nousee kysymys juutalaisista. Teoksen loppupuolella puhutaan jo "juutalaistenniksestä," joka on juutalaisten bongaamista tenniksen pistelaskusysteemillä. Alexandre ja hänen isänsä ovat vailla kansalaisuutta ja tämän lisäksi isä on myös juutalainen, joka saattaa olla syy siihen, että Alexandre tappaa antisemitistisiä mielipiteitä omaavan miehen.

Teokseen sisältyvä kerronnallinen ambivalenssi on lempikauraani ja se heittää teoksen ylle mukavasti kutkuttavia kysymysmerkkejä. Mitä tuleen tarinan henkilöihin, ovat he Modianolle tyypillisesti "yöjuoksijoiden joukkoa." Varjomaista porukkaa, joka viettää aikaansa ravintoloissa ja kallistaa lasia ahkerasti. Iltojen aikana kuluu mm. bourbonia, americanoja, dame roseja, vermuttia, sampanjaa, Bordeaux blancia, Chateau Pétrusia, konjakkia, luumuviinaa ja ruuansulatusta edistävää likööriä.

Sinänsä ei ole merkitystä sillä, ketä nämä henkilöt ovat, koska heidän osansa teoksessa on toimia varjoihmisten edustajina, joiden tarinan Modiano ja hänen ohjauksessaan Alexandre kirjoittaa muistiin. Ilman tätä muistiinmerkitsemistä he lakkaisivat olemasta ja häviäisivät historian suuriin saleihin. 


Patrick Modiano: Kehäbulevardit
Les boulevards de ceinture (1972)
Suomentanut Jorma Kapari

WSOY



tiistai 7. huhtikuuta 2015

Miriam Toews: All my puny sorrows


NYT. Tämä  nimi kannattaa pistää mieleen:

MIRIAM TOEWS

Kanadasta kajahtaa ja pistää hiljaiseksi. Romaanissaan All my puny sorrows Toews kuvaa elämää käsivarakameralla. Vähän ohi sen, miten sitä yleensä kuvataan. Vähän toisesta kulmasta. Hän kirjoittaa naurusta, joka syntyy siitä, että elämä on muuttunut huojuvaksi taloksi, jonka peruskiviä ovat halu kuolla, halu pitää hengissä, perheen keskinäinen voima, sairaalan psykiatrinen osasto ja rakkaus musiikkia sekä kirjallisuutta kohtaan.

AMPS kertoo siskoksista: Elfriedasta, joka on väsynyt elämään ja Yolandasta, joka tekee kaikkensa, jotta sisko ei onnistuisi yrityksissään tehdä itsemurha. Toews ammentaa omasta elämästään ja kokemuksistaan ja ehkä juuri sen vuoksi tämä tarina uittaa lukijansa pinnan alle, saa keuhkot kipristymään ja lukijan syöksymään pinnalle ihailusta hengästyneenä. Toews on ihan pirun taitava, hänen sanansa saavat minut lakoamaan. Hän herättää minussa kysymyksiä, joihin vastaaminen on enemmän kuin jumalattoman kova tinki, koska vastauksia ei ole. Koska rakastaminen on toisen kunnioittamista ja vielä enemmän: toisen ihmisarvoisen elämän kunnioittamista. Koska on mahdotonta sanoa, onko rakastaminen enemmän sitä, että yrittää pitää toisen ihmisen hengissä vai sitä, että antaa hänen mennä, liukua toiselle puolen, koska se on toisen ihmisen vankkumaton tahto.

Elfridan ja Yolandan perhe kuuluu mennoniittoihin, joka on eräs kristinuskon muoto, joka on perusperiaatteiltaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja pasifismiin. AMPS:ssä mennoniittalaisuudesta puhutaan vähän, mutta se on tärkeä taustatekijä, jota vasten ajatukset itsemurhasta, sen estämisestä ja siinä avustamisesta peilautuvat. Perheen isä halusi olla hyvä kristitty, tehdä oikein ja uskonsa mukaisesti. Hänen ympärillään oli Stonerista muistuttava surumielisyyden aura, jota hän kantoi uskollisesti kuin Sisyfos kiveään. Menetettyään yhteisönsä kunnioituksen isä sai eräänä päivänä tarpeekseen ja meni junakiskoille makaamaan.  

Nuorena tyttönä Elfrieda oli yritteliäs, aktiivinen ja idearikas. Hän halusi muuttaa maailmaa ja hänen toivepoikaystävänsä oli Samuel Coleridge. Vaikka mennoniitat suhtautuivat kielteisesti tyttöjen koulutukseen ja lukeva tyttö oli heille "julkinen vihollinen numero yksi", Elfrida ja Yolanda imivät kotoaan rakkauden musiikkiin ja kirjallisuuteen. Ensin mainitusta tuli maailmankuulu pianisti, jälkimmäisestä kirjailija. AMPS on kyllästetty kirjallisuudella ja musiikilla, jotka ovat leipää ja viiniä, joita ilman ihminen ei voi elää.

Elfriedan sisällä on kuitenkin "lasipiano", jonka hän pelkää menevän rikki ja hän yrittää tappaa itsensä mm. ryhtymällä nälkälakkoon, syömällä lääkkeitä, viiiltämällä ranteensa auki ja juomalla valkaisuainetta. Kun nämä yritykset oman elämän päättämiseksi epäonnistuvat, hän pyytää Yolandaa, että tämä veisi hänet Sveitsiin armomurhaklinikalle kuolemaan. Toewsin romaanin mukaan noin 20 % kaikista klinikalla armomurhan kokevista omaa diagnoosin "väsymys elämää kohtaan." Tämä tieto herätti minussa aikamoisen eettisen pohdintamyrskyn, johon liittyviä kysymyksiä mietin suhteutettuna seuraavaan:

"Did Elf have a terminal illness? Was she cursed genetically from day one to want to die? Was every seemingly happy moment from her past, every smile, every song, every heartfelt hug and laugh and exuberant fist-pump and triumph, just a temporary detour from her innate longing for release and oblivion?"

Onko meillä suurempi eettinen velvollisuus auttaa ihmistä kuolemaan, jos hänen masennuksensa on geneettistä ja synnynnäistä?


*

Toews kuvaa sisarusten välistä suhdetta syvyydellä, joka valaisee tekstin isowattisen halogeenilampun tavoin. Mitä se on, kun rakas ihminen on vuodesta toiseen masentunut ja hänen ainoa toiveensa on, että häntä autettaisiin kuolemaan. Mitä se on, käydä sairaaloiden psykiatrisilla osastoilla katsomassa siskoa, joka ei puhu ja kääntyy seinään päin. Mitä se on, kun tilanteeseen ei ole yhtään hyvää ratkaisua. Mitä se on, kun alkaa ajatella, että ehkä tosiaankin suurinta rakkautta olisi auttaa siskoa kuolemaan. Mitä se on, kun on jaksettava, kun ei enää jaksa. Kun ei jaksa elää, eikä jaksa auttaa häntä, joka ei jaksa elää.

Miten alhaisimmat tunteet tulevat ja haavoja tekevät lauseet; miten vuosikausia kestänyt tukeminen poistaa varmistimen ja löystyttää huulet, niin että niiden välistä pääsevät ne sanat, joita ei koskaan olisi pitänyt sanoa; miten Yolanda huomaa oman kateutensa ja syyttää Elfriedaa siitä, kuinka paljon tämä aiheuttaa muille ihmisille tuskaa itsekkäine kuolemishaluineen; miten Yolanda väsyy ymmärtämään; miten ymmärryksestä tulee pelkkää pintavirtaa; miten virran pohjalla on vain mustaa ja möhkälemäistä; miten siskokset eivät pysty katsomaan toisiaan; miten keskinäiset rakkauden tunteet ovat välissä; miten ne samat tunteet eristävät kuin vuorivilla; miten mitään objektiivista totuutta ei ole, eikä tule; miten rakkaus ja välittäminen ei pelasta yhtään mitään; miten siskolle ei voi puhua menneestä, koska on tuskallista muistaa, että oli aika, jolloin asiat olivat paremmin; miten siskolle ei voi puhua tulevasta, koska hänelle sitä ei ole; miten ihminen on yksin kuin kartalta unohtunut saari, jota vasten vyöryvät aallot tekevät kipeää joka päivä.

Joskus lohdullisin ääni on hengityskoneen tasainen surina. Siskon vierellä vietetyt tunnit. "Suru, joka pitää luitamme kasassa." Ajatukset, jotka karkaavat. Sormet, jotka googlettavat tietoa tavoista, joilla riistää henkensä. Elämän filttereiden muuttuessa yksi toisensa jälkeen käyttökelvottomiksi, kunnes jäljellä on vain kuolema. Suru ja pelko, jotka saavat Yolandan käyttäytymään arvaamattomilla tavoilla, koska maailma ei ymmärrä. Ei pysähdy. Koska se on täydellisen välinpitämätön meidän suruamme kohtaan. Työntää sitä pitkin katua kuin lakaisukone.

Yolanda rimpuilee verkossa, jossa häntä kiskovat ex-aviomiehet, vaihtuvat miessuhteet, teini-ikäinen tytär ja yliopistossa opiskeleva poika, oma kirjailijantyö ja sisaren toiveet tämän kuolemassa avustamisesta. Hän navigoi Winnipegin ja Toronton väliä elämässään, joka on muuttunut liukkaaksi ja käsistä karkaavaksi. Niinpä Yolanda kirjoittaa muistilistan: Lentokenttä. Auton ovi. Osta suihkuverho. Avioeroa. Auta siskoa kuolemaan. Auta siskoa pysymään hengissä.

*

Kirjailijan elämässä kaikkein kauheimmista ja surullisimmistakin asioista tulee kirjoituksen materiaalia. Aiemmin rodeotyttökirjoja kirjoittanut Yolanda päättää ryhtyä "oikeaksi" romaanikirjailijaksi ja rupeaa  kirjoittamaan tarinaa, jonka päähenkilö on satamamestari, joka myrskyn vuoksi ei pysty palaamaan laivalta takaisin satamaan. Yolandan keskeneräisen romaanin aiheesta tulee Toewsin teoksen metafora, joka aukeaa komeasti suuntaan jos toiseenkin.

AMPS:n aihe on synkkä, mutta Toews luo rankan aiheen vastapainoksi henkilöhahmoja, joiden riemukkuus on vertaansa vailla. Elfriedan ja Yolandan täti Tina, joka on "vanhempien mennoniittanaisten Iggy Pop"  sekä  heidän äitinsä Lottie, ovat elämänilossaan naisia, joita ei voi kuin ihailla. Lottien persoona tulee mainiosti esiin kuvauksessa hänen innokkaasta scrabblen pelaamisestaan netissä. Kun ranskalainen pelikaveri kysyy, voisiko hän lähettää kuvan peniksestään, Lottie vastaa: Olisiko sinulla kuvia Pariisista? Lottie on mitä on, ei häpeä, eikä pyytele ikäänsä anteeksi, on kotonaan minne meneekin, innostuu milloin yhdestä milloin toisesta asiasta ja antaa innostuksensa myös kuulua. Hänessä ruumiillistuu elämän voima, jonka juurikasvu on surun sävyttämä, mutta joka siitä huolimatta juhlistaa elämän ihmeellisyyttä kuin värikäs piissi synkän teollisuusrakennuksen seinässä. Luulen, että isona haluaisin olla kuin Lottie.

Toewsin kieli on tuoretta ja notkeaa. Vaikka teoksen tematiikka on rankkaa, tekstissä on myös paljon huumoria, joka tosin paikoin on hurtin mustaa. Esimerkiksi Yolandan kysyessä äidiltään, miten urhea ihmisen oikein pitäisi olla, tämä vastaa, että vähintään yhtä urhea kuin Aleksandr Solženitsyn. AMPS:ssä itku ja nauru ovat petikavereita.Erityisen mieleenpainuva on kohtaus, jossa Yolanda ja Lottie ovat taas kerran palaamassa kotiin sairaalasta Elfriedan luota ja heidän autonsa menee rikki. Tämä tapahtuma muuttaa kokemuksen elämästä täydellisen absurdiksi ja nostaa pintaan naurun, joka tulee siitä, että yhtään enempää itkua ihmiseen ei enää mahdu. Joka tulee siitä, että nauru on ainoa pelastusvene, joka enää on jäljellä.


Miriam Toews: All my puny sorrows (2014)
321 sivua
Faber & Faber





sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys

Joillakin kirjailijoilla on taito kirjoittaa niin, että jokainen lause on moniprismainen peili, jossa välkkyy paloja maailmasta. Leena Krohn on yksi heistä. Hänen uusin romaaninsa Erehdys on väljää ja samanaikaisesti sanoihinsa elämän eri puolia imevää kirjoitusta. Se rauhoittaa lukijan kokemaan ja katsomaan asioita, joiden äärelle ei välttämättä kovin usein tule pysähdyttyä. Teoksena Erehdys on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Hotel Sapiens, joka oli älyllinen pyörremyrsky, jota lukiessani menin tiloihin, jos toisiinkin. Erehdystä puolestaan voisi kutsua risteymiksi siitä, missä olemme menossa juuri nyt. 

Erehdyksen alussa kirjailija E. on matkalla pikkukaupungin kirjastoon lukemaan otteita teoksistaan ja vastaamaan läsnäolijoiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Ajaessaan autoa hän kokee näköharhan ja tulee melkein aiheuttaneeksi liikenneonnettomuuden. Tapahtuma saa E:n miettimään onnettomuuksien ja ihmeiden välistä samankaltaisuutta.

"Toisistaan riippumattomien tapahtumaketjujen yhteisvaikutus aiheuttaa katastrofeja, mutta samanlaisia syyverkkoja on myös niiden tapahtumien taustalla, joita kutsutaan ihmeiksi."

*
Krohnin uutuus liikkuu kahdella tasolla. Toisaalta kuvataan kirjailija E:n esiintymistä kirjastossa ja toisaalta taas hänen teoksistaan lukemiaan katkelmia ja novelleja, jotka muodostavat Erehdyksessä oman kertomuskokoelmansa.

Kirjailijan osa ei Erehdyksessä näyttäydy kovin hääppöisenä. Krohnin kuvaus muistutti minua Tommi Kinnusen kirjoituksesta uusimmassa Parnassossa, jossa Kinnunen kuvaa mm. niitä valtavia sosiaalisen ja muun läsnäolon vaatimuksia, joita kirjailijoille nykypäivänä asetetaan. Okei, tämä on vähän banaalia, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Erehdystä lukiessa minulle tuli vahvasti tunne, että haluan pelastaa Leena Krohnin nykymeininkin järjettömiltä vaatimuksilta. Teki mieli huutaa: antakaa ihmisen olla, antakaa hänen kirjoittaa, sillä se ja juuri se on hänen työnsä. Kirjailijan ei tarvitse olla sosiaalinen kala!

Edellisellä en tarkoita, että kirjailija E:n kokemukset olisivat yksi yhteen Leena Krohin kokemuksia. Tosin  useampia niistä lienee osunut niin hänen kuin muidenkin kirjailijoiden kohdalle. 

***

Osa kirjailija E:n lukemista tarinoista on katkelmia laajemmista kokonaisuuksista, osa taas novelleja, eikä niitä yhdistä toisiinsa varsinaisesti mikään muu kuin se, että E. lukee ne yhdessä ja samassa tilaisuudessa, jolloin niistä muodostuu omanlaisensa kokonaisuus. Kertomukset ovat suhteessa toisiinsa kuulijan näkökulmasta sattumanvaraisia, mutta E:n luennassa niistä muodostuu kokoelma, jossa niiden merkitykset alkavat määrittyä paitsi niiden itsensä, myös sen paikan suhteen, joka niillä on kertomusten kokonaisuudessa, eikä pelkästään E:n luomassa kirjallisessa maailmassa, vaan koko kirjallisuudessa. Kertomukset toimivat samoin kuin Krohin kuvaamat lumihiutaleet, joista "yksikään ei ollut täydellisesti minkään toisen kaltainen, mutta kun ne lankesivat hankeen, ne olivat pelkkää lunta." Kertomukset ovat itsenäisiä, mutta yhdessä ne muodostavat kirjallisuuden hangen. Ne ovat osia, kuten ihminen on ihmisyyden osa.

Kertomusten tematiikka liittyy aikaan sekä osien ja kokonaisuuksien välisiin suhteisiin. Ensimmäinen kertomus vie apokalyptiseen maailmaan, jossa Ossian Raasu lukee sanomalehteä, jonka ulkomaan osastossa kerrotaan "elävältä hautaamisista, ristiinnaulitsemisista ja kepin nokkaan työnnetyistä irtopäistä kuten joka päivä viimeisen vuoden aikana." Menneisyyttä ja muistoja taas korjataan retroterapeutin avulla ja oman elämän säilömistä opetellaan Digitaalisen kuolemattomuuden instituutissa, jotta kuoleman jälkeen voisimme jatkaa elämäämme avatarena.

Krohn iskee suoraan nykyelämän suoneen kuvatessaan, miten ihmiset juoksevat laumana tietämättä, miksi niin tekevät. Olematta edes kiinnostuneita siitä, mikä on tämän juoksun tarkoitus. Yhteinen päämäärätön juoksu näyttäytyy Erehdyksessä ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka ylittää niin kulttuuriset kuin muutkin ihmisten väliset erot. Sen vastakohdaksi asettuu lentomuurahaisten toiminta, joka on huomattavasti järjestäytyneempää kuin ihmisten säntäily milloin minkäkin asian ja tavaran perässä. Osansa saavat paitsi terveysrannekkeiden kaltaiset hyödykkeet ja selfie-kulttuuri, myös sellaiset aikamme ilmiöt kuin paperittomat, valelääkärit sekä kadulla istuvat kerjäläiset pahvimukeineen. Niiden vastakohdaksi Krohn kuvaa pölyistä divaria, jossa myydään vanhoja japanilaisia puupiirroksia ja jota kuvaavasti ei oikeasti ole edes olemassa. 

Monet Erehdyksen kertomukset käsittelevät teemoja, jotka ovat tuttuja Krohin aiemmasta tuotannosta. Krohn rinnastaa toisiinsa ihmiset, kasvit ja solut, joita yhdistää elämänhalu, tarve lisääntyä ja halu välttää kuolemaa. Soluliman, yksittäisen ihmisen ja elimistössä riehuvan ameebataudin peruspyrkimykset osoittautuvat hämmästyttävän samanlaisiksi. Ainoaksi pysyväksi periaatteeksi Krohn nostaa kauneuden, joka on "puhtainta, pyhintä matematiikkaa." Totuus, "joka läpäisee kaiken olevaisen." Tämän vuoksi "jokaista ihmistä maan päällä korventaa kauneuden jano. Kauneus on universumin pysyvin ominaisuus, se toistuu atomeissa ja galakseissa, luvuissa ja suhteissa ja siinä tavassa, millä puu kasvaa."

Erehdys on komea ja puhutteleva kannanotto elämää kannattavien syvempien arvojen puolesta. Se suistaa korokkeeltaan ego-kuninkaiden ja -kuningattarien valtaistuimet. Kauneus on kaikessa ympärillämme, jos meiltä vain löytyy halua pysähtyä sen näkemiseen ja kokemiseen. Kaukaa ja etäältä näkee paremmin. Parhaiten silloin, kun on jo liian myöhäistä. 


Leena Krohn: Erehdys (2015)
155 sivua
Kustantaja: Teos


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä


Jumala joka kivessä on kuin taidokkaasti leikattu ja hyvälaatuisesta kankaasta ompelijan valmistama puku. Se kantaa kuuluisan ja kansainvälisesti arvostetun designerin leimaa, mutta minun päälläni se ei istu. Kääntyilen peilin edessä suuntaan  jos toiseenkin. Ei auta. Tulee hiki. Voisiko joku nyt äkkiä auttaa minua riisumaan tämän vaatekappaleen päältäni.

Melkeinpä veikkaisin, että Jumala joka kivessä on teos, josta kirjoitetaan toinen toistaan hienompia ja ylistävämpiä bloggauksia. Shamsien romaani on saanut kansainvälisestikin innostuneen vastaanoton ja Baileys-kirjallisuuspalkinnon raati valitsi sen vuoden 2015 pitkälistalleen. En yhtään yllättyisi, jos tämä teos päätyisi myös samaisen kilpailun lyhytlistalle, kenties jopa voittajaksi asti. 

Tämä kirjoitus on osittainen soraääni JJK:n ympärillä käytyyn ihastuneeseen huokailuun. Otetaan numerot avuksi asteikolla 1-5. Jos työnnän omat mieltymykseni syrjään ja mietin vain tämän teoksen kirjallisia ansioita annan numeron 4 ja senkin vähän nikotellen. Jos taas mietin pelkästään subjektiivista lukukokemustani annan nihkeän kakkosen, koska sen huonompaa en kehtaa periaatteessa varsin hyvälle teokselle antaa.

Romaaninkirjoitus ei ole historiankirjoitusta. Omalla kohdallani asiaa vaikeuttaa vielä se, että historiallinen romaani ei ole lempigenrejäni. Toki kuitenkin niin, että jos toteutus on taidokas, pystyn helpostikin voittamaan tätä romaanilajia kohtaan tuntemani ennakkoluulot ja vastenmielisyyden. Tästä erinomainen esimerkki on vaikkapa Hilary Mantelin The Wolf Hall (2009, suom. Susipalatsi, 2011).

Kun historia on romaanissa läsnä se on minusta parhaimmillaan, kun sitä kuvataan niin, että lukijan ei tarvitse tuntea kuvattuja historiallisia tapahtumia etukäteen, ie. niiden tunteminen ei ole edellytys kirjan ymmärtämiselle ja siitä nauttimiselle. Luin vähän aikaa sitten Audrey Mageen romaanin The Undertaking (2014, suom Sopimus, 2015) ja vaikka toisen maailmansodan tapahtumat olisivat minulle täysin vieraita, ei siitä olisi ollut minkäänlaista haittaa Mageen teoksen ymmärtämiselle, koska siinä sota on sotaa, joka on sotaa riiippumatta siitä, ketkä sotivat toisiaan vastaan. Toinen omalta kannaltani mieluisa historian kuvaamisen vaihtoehto on, että historiallisesta osuudesta annetaan tarpeellinen tieto, jota vasten lukija voi peilata lukemaansa. T'ästä hyvä esimerkki on aiemmin mainitsemani Mantelin Susipalatsi. Kumpikaan edellä mainituista tavoista ei toteudu JJK:n kohdalla. Putosin Shamsien romaanin kärryiltä osin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että koin, että en tiedä tarpeeksi brittiläisen imperiumin toimista Intiassa.

Edellä sanotusta huolimatta JJK on erittäin luettava. Haloo Blogistania! Nyt käytän sanaa lukuromaani. Käytän sitä siinä merkityksessä, että lukuromaani on tarinavetoinen kertomus, joka sisältää läjän kiinnostavia asioita, on laadultaan vankka, mutta ei kuitenkaan romaanitaidetta uudistava. Yltää pitkälle, mutta ei niin pitkälle, että teosta voisi kutsua THE romaaniksi. JJK:n sivut kääntyivät kuin huomaamatta. Lukiessani minulle muodostui kuva tai pitäisi ehkä sanoa rakennelma, jota Shamsie tavoittelee, mutta joka ei koskaan aktualisoidu. Tämä olikin toinen suuri ongelma, joka omaan JJK:n lukemiseeni liittyi. Tunnetta voisi verrata valkokankaaseen, jolla kuva säröilee, mutta ei tarkennu. Katsojana tuskailen, kun takapuoli liimaantuu keinonahkaiseen penkkiin ikävän tuntuisesti. Odotan ja siristän katsettani, mutta kuva pysyy epätarkkana. Se heiluu juuri siinä rajalla, jossa epätarkka ja tarkka kohtaavat.

JJK:ssa kuvataan isoja, historiallisesti käänteentekeviä muutoksen aikoja, joihin Shamsie yhdistää vielä ajanlaskun tuolta puolen periytyvän tarinan kreikkalaisesta tutkimusmatkailijasta Skylaksista ja hänen diadeemistaan, joka kulkee halki tarinan veristen juovien. Totuus ja tarina kietoutuvat toisiinsa, solmiutuvat limittäin. On vuosi 1914 ja brittiläinen Vivian Rose Spencer on arkeologisilla kaivauksilla Turkissa. On vuosi 1915 ja pastulainen Qayyum Gul taistelee sankarillisesti 40. rykmentissä Ypresin taistelussa. Turkista Vivian palaa Lontooseen, jossa hän toimii vapaaehtoistyössä sairaanhoitajana. Myös Qayyum palaa kotimaahansa Britannian kautta sen jälkeen, kun siellä on hoidettu hänen sotavammojaan.

Vivian opettaa peshawarilaista pikkupoikaa Najibia, josta tulee Vivianin tavoin arkeologi. Käy ilmi, että Najib on Qayyumin veli. Kaikkien kolmen kohtalot kietoutuvat toisiinsa Vivianin palatessa Peshawariin, kun siellä on käynnissä taistelu brittiläistä imperiumia vastaan. Eletään vuotta 1930. Shamsie yhdistää historialliset tapahtumat ja yksilöhistorian, mutta kadut ovat jo niin täynnä sotilaita ja siviilejä, univormu- ja burhapukuisia, hikeä, verta, löyhkää ja leikkaushaavoja, että lukijana en oikein mahtunut enää sekaan.

Shamsien teksti on mausteista ja sahraminkeltaista. Pisteissä lauseiden välillä kimaltelevat rikkonaisen peilin sirpaleet. Jumala joka kivessä on lasivitriinissä museossa ja katson sitä ja tunnistan sen laadulliset ansiot. Haluaisin koskettaa, mutta välissä on lasi, joka on sormenjälkiä täynnä. Veljesten tarina puhuu minulle rakkaudesta, uhrauksista ja asioista, jotka on tehtävä, koska ne on tehtävä. Vivianin henkilöhahmon kautta Shamsie tarkastelee naisen asemaa ja siihen liittyviä rajoituksia. Vivian tekee monia asioita, jotka sijoittuvat sen rajan toiselle puolelle, mikä määrittelee, mikä on naiselle soveliasta. Hän haluaa tehdä oikein, mutta melkeinpä huomaamattaan syyllistyy petokseen, joka jää poltoksi hänen sisälleen.

Naisen aseman kritiikki tulee vahvasti esille, kun Vivian miettii peshawarilaisten sisartensa asemaa ja burkassa manifestoituvia naisen rajojen määrittelyjä. Burka on "näkymättömäksi tekevä viitta," johon pukeutuneena Vivivan menettää hänelle englantilaisena sallitun oikeuden olla epätavallinen. Burkassa hän kokee olevansa "puoliksi nainen ja puoliksi teltta." Toisaalta burka myös sallii Vivianin liikkuvan paikoissa, joihin hänellä ei muutoin olisi pääsyä ja näin hän voi ikään kuin aitiopaikalta kyseenalaistaa ympärillä riehuvan poliittisen muutoksen vaatimukset naiset syrjäyttävänä taisteluna.

"Raivo, jota hän [Vivian] tunsi Peshawarinlaakson naisten puolesta ollessaan läkähtyä kuumuuteen mittavassa burkassaan, karkotti viimeisetkin rippeet niistä kaksijakoisista tunteista, joita hänellä ehkä oli ollut intialaisten itsehallintovaatimuksia kohtaan. Kaikki nämä ihmiset puhuivat poliittisesta muutoksesta, vaikka se mitä heidän maansa kipeästi kaipasi oli yhteiskunnallinen muutos. Minkä tähden heille pitäisi suoda itsenäisyys, kun he halusivat sitä vain puolelle väestöstä?"

Intialaisten ja brittien väliset suhteet on kuvattu ansiokkaan monitasoisesti. Väkivallaton vastarinta törmää aseelliseen hyökkäykseen. JJK on "jalokivistä rakennettu hunajakenno," jonka hunaja on ihmisten ja hevosten verta. Ruumiita on kaikkialla, niitä kuljetetaan kuorma-autoilla.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani minua vaivaa ajatus, että olen varsin huono ihminen, kun en hehkuta Shamsien teosta. Erityisesti lukiessani teoksen viimeisiä kymmeniä sivuja tunsin olevani suoranainen petturi, kun en lumoutunut tämän teoksen ansioista. Vavisuttava teos. Kyllä tämä on sitäkin. Ääni niiden puolesta, jotka vaiennettiin. Mutta siltikään en pysty innostumaan ja minusta tuntuu kuin tekisin melkeinpä rikoksen ihmiskuntaa vastaan. Olkoon. Pakenen poppiin. Olen ilolla Apulannan Paha ihminen. Ja todellakin Apulanta laulaa laulua, joka sopisi erinomaisesti brittejä vastaan taistelevien peshawarilaisten suuhun: Ota valta pois niiden käsistä, jotka kuitenkaan eivät ymmärrä ... tai ...Älä kumarra niiden patsaita, joiden tuottamat on sun ongelmat.

Hämmentävää. 

Hämmentävää, kuten JJK:n lukeminen. Raahauduin Shamsien tekstin perässä kuin olisin pitänyt kiinni jostakin viimeisestä riekaleesta, josta irti päästäminen olisi merkinnyt tuskallista loukkaantumista, ellei vieläkin pahempaa. Koin, että teos vaatimalla vaati minua pitämään itsestään ja näin tehdessään työnsi minua yhä kauemmas itsestään.


Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2015)
A God in every stone (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Kustantaja: Gummerus

Jumala joka kivessä muissa blogeissa (en ole vielä tututunut muihin kuin Kirjasähkökäyrän Main bloggaukseen):

Kirjasähkökäyrä, Rakkaudesta kirjoihin, Annelin lukuvinkit, Nannan kirjakimara, Luettua
Kaisa Reetta T.