torstai 14. joulukuuta 2017

Oi hulbbea Suomenmaa! - Jani Nieminen: Bigini

Runoilija räppää suomiräppäreitä tiukemmin.

Tai ainakin Jani Nieminen. Tuo elämän betonisten kenttien "Eminemi-Nieminen".

Ensimmäinen asia, joka tässä kokoelmassa pistää silmään töks, on sen nimi. Bigini on nimenä jotensakin mahdollisimman epäsopiva runokokoelman nimi ja siksi se huusi kirjaston runohyllyn ohi kulkiessani kovaa ja falsettisesti Hei mä en oo mitään tavallista gamaa, mä oon Bigini g:llä nais tu miit juu.

Nieminen suomii sivu toisensa jälkeen. Sanojen ruoska viuhuu ja juomuttaa suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa ja "monikansallista persettä". Niemisen runojen tärkeyshenkilöiksi osoittautuvat herra katuluutnantti, hulbbea natsi ja Aatami Tamminen - heihin kuitenkaan rajoittumatta. Maailmanmeno on oikeasta elämästä tuttua ja ketuhännän sijasta Nieminen on pistänyt kainaloonsa kalevalaisen hauen, tuon liukkaan ja arvaamattoman kalalajikkeen, jonka silmä näkee kaiken.

Äänestin Ylen äänestyksessä vuoden 2017 kirjaksi Ossi Nymanin Röyhkeyttä (klik), mutta oikeammin olisin tehnyt, jos olisin äänestänyt Biginiä, sillä se kerää itseensä aika lailla kaiken, mitä Suomessa on tällä hetkellä menossa. Nieminen vyöryttää viestiään tahdilla, joka saa hengästymään ja häntä lukiessani koen katarttista hyvää oloa ihan vaan siksi, että on vielä olemassa Niemisen kaltaisia tyyppejä, jotka jaksavat metelöidä.

Bigini marssittaa näyttämölle heti johdannossa turvapaikanhakijat, nuo kiimasilmäiset "valkoisen äidin" tyttärien tuijottajat, nuo kertakaikkisen toiset, joiden rinnalla katuluutnantti Louhimo on oikean suomalaisuuden perikuva. Rehellinen ja rehti mies, joka tietää, että naisia raiskaavat vain nuo älypuhelimillaan ylpeilevät muualta tulleet.

Runojen ilmasto on luotu. Bileet voi alkaa. Muista varovaisuus, sillä nämä juhlat ovat köyhiä täynnä.

*

Nieminen sekoittaa runoissaan kalevalamittaa aikamme ilmiöihin.

Mielialalääkkeet mut tekevi
aivoni poksahtelevi

Rivien välistä Cheek huutaa voimatonta huutoaan ja "Maailman ankein nalle / painaa matalaa korkoa / ja kengänkantaa / anukseen." Nieminen ei säästele sanoissaan, vaan antaa tulla tietoisena siitä, että hänen sanansa eivät ole pelkästään merkkejä paperilla, vaan enemmänkin astalo, joita maamme poliisi tykkää kerätä pois mielenosoittajilta turvatessaan "kansallismielisten" sananvapausrauhaa.

Bigini paljastaa yhteiskuntamme tilan.

rakennetaan luokkayhteiskuntaa
köyhät kuristetaan
toistensa kimppuun
maa jaetaan kahtia
ruokitaan vihaa ja pelkoa

Vastakkainasettelun aika on tässä ja nyt, ja Nieminen politisoi sitä edelleen vetämällä päästään suomihittejä ja kansanlaulun säkeitä, jotka hänen sanojensa yhteydessä muuttuvat irvokkaiksi. "Oi kallis Suomenmaa / sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa."

*

Bigini ei ole salonkien runoutta. Se häiritsee yhteiskunnan rappeutunutta rauhaa. Sinne missä palaa Eminemi-Nieminen kaataa kanisterista lisää bensaa. Palopaikalla "Aatami Tamminen / saarnaa kalatakissaan." Pysähtymättä ohi kulkee "Isopääministeri" ja  pohtii oikeakielisyyttä. "Kuinka köyhä kirjoitetaan / g:llä vai k:lla?

Biginissä runoilija joutuu vastuuseen teoksestaan. Kiinnostavan ironisesti toiveikas veto, koska se on niin täysin hulbbeaa toiveajattelua. Paljon todennäköisempää kun on, että yksikään iso kiho ei koskaan tartu näihin runoihin. Ehkä se on niin, että rikkaiden satakertaisesti työttömyyskorvauksen verran maksavista lampuista ei lähde sellaisia lukseja, joiden valossa Eminemi-Niemisen värssyjä näkisi lukea.



Jani Nieminen: Bigini (2017)
118 sivua
Kustantaja: LIKE


maanantai 11. joulukuuta 2017

Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance

Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja kääntäjä, vaikka hänestä Suomessa ei juuri puhutakaan. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa sen myötä, että Davis kirjoitti esipuheen Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (klik). Minulle ainakin kävi niin, että Berliniä luettuani halusin lukea myös Davisia, josta etukäteen tiesin vain sen, että hän on Amerikassa hypetetty, suorastaan kulttimainetta nauttiva kirjailija, jonka erikoisalaa ovat lyhyet, välähdyksenomaiset novellit.

En etukäteen tiennyt, mihin kirjallisiin ansioihin Davisin suosio varsinaisesti perustuu ja häntä luettuani asia on minulle edelleenkin epäselvä, sillä hänen teksteistään en löydä mitään yhtä selittävää tekijää, vaan pikemminkin niin, että hänen nerokkuutensa on kaikkialla niin hänen aiheissaan kuin kirjoittamisen tavassaankin.

Varieties of Disturbance sisältää yhteensä 57 tarinaa, joista lyhyimmät ovat yhden lauseen pituisia ja pisin 40-sivuinen kertomus Helen and Vi: A Study in Health and Vitality, joka kertoo 85-vuotiaasta Vistä ja 92-vuotiaasta Helenistä, joita Davis kuvaa mm. heidän työhistoriansa, fyysisten aktiviteettiensa, nykyelämäntilanteen, matkustamisen, uskontosuhteen ja heidän henkilökohtaisten tapojensa kautta. Vin ja Helenin tarinan välissä Davis esittää huomioita Hope-nimisestä henkilöstä, jonka läsnäolo tässä kertomuksessa jäi ainakin minulle mysteeriksi.

Pitemmissä tarinoissaan Davis onnistuu luomaan suorastaan hypnoottisen tunnelman, jota on vaikea selittää. Tässä suhteessa erinomainen esimerkki on tarina nimeltä We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fouth-Graders, jossa tarinan kertoja analysoi koululaisten sairaalassa olevalle luokkakaverilleen lähettämiä "Parane pian"-kirjeitä, joista hän löytää uskomattoman määrän informaatiota. Tarina nimeltä Mrs. D and her Maids taas kuvaa, miten vaikea rouva D:n on löytää mielensä mukaista palvelustyttöä ja koostuu lähinnä kuvauksista siitä, miten palvelustyttö toisensa jälkeen epäonnistuu tehtävässään.

Omalle Davisin lukemiselleni tyypillistä oli hämmästyksen tilassa oleminen. Tätä efektiä lisäsivät hänen minimalistiset tarinansa. Harvoin on mahdollista bloggauksessa siteerata kokonaista novellia, mutta kun nyt niin on mahdollista tehdä, otan seuraavassa pari esimerkkiä, joissa otsikon olen lihavoinut ja itse tarinan kirjoittanut lihavalla kursiivilla

Index Entry

Christian, I'm not a

Suddenly afraid

because she couldn't write the name of what she was: a wa wam owm owamn womn


Jotkut Davisin kirjoittamat nopeat välähdykset synnyttävät vaikutelman, että ne ovat ikään kuin muistiinpanoja, jotka Davis on kirjoittanut ylös jatkaakseen mieleensä tullutta ideaa myöhemmin. Sen sijaan, että hän olisi niin tehnyt, hän on kuitenkin päättänyt tarjota lukijalle pelkän täkyn, jota lukija voi jatkaa mielessään ja ikään kuin kirjoittaa Davisin idean loppuun. Joskus taas kyse on aforististyylisistä kiteytymistä tai kannanotoista.

Yksi Varieties of Disturbancen kiinnostavimmista teksteistä on Southward Bound, Reads Worstward Ho, joka kertoo kertoo henkilöstä, joka matkustaa pakettiautolla ja lukee kirjaa nimeltä Worstward Ho. Tässä nelisivuisessa tarinassa alaviitteet katkaisevat lukemisen vähän väliä ja lopulta ne nielevät koko tarinan. Tyylillisesti Worstward Ho herättää muistumia Ali Smithin kirjoitustavasta.

In  van, heading south, sits on right or west side, sun in through windows from east. Highway crosses and recrosses meandering stream passing now northeast and now northwest under. Reads Worstward Ho: On. Say on. Be said on. Somehow on. Till nohow on. Said nohow on.

Southward Bound edustaa Davisin tarinoiden kokeellisinta laitaa ja mitä tulee hänen tarinoidensa paikkaan viivastolla kokeellisesta ei-kokeelliseen ovat variaatiot asian suhteen tässä kokoelmassa valtavia. Tuntuu, että Davisille mikään ei ole mahdotonta. Toisinaan hän kirjoittaa kuin ottaisi valokuvan ja ripustaisi sen keskelle kaupan ilmoitustaulua julistamaan omaa tarinaansa. Toisinaan taas hän kirjoittaa hyvinkin realistisesti ja pikkutarkasti.

Sen perusteella, mitä tässä olen Davisin kokoelmasta kirjoittanut ei kannata tehdän minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, minkälaisia Davisin tekstit ovat. Uskoisin, että jokainen kokee hänet omalla tavallaan ja tämän tavan selville saamiseksi ei ole muuta keinoa kuin tutustua Davisin teksteihin henkilökohtaisesti. Jotain erityisen hienoa on juuri  myös siinä, että Varieties of Disturbance vastustaa kaikenlaista analysointia ja tuntuu, että se jopa naureskelee hyvää naurua lukijan yrityksille tehdä yhteenvetoa lukemastaan.

Davis on juurikin kuin lukemani kokoelman kannessa oleva kärpänen. Minne se lentääkin, siellä se aiheuttaa häiriötä, joka saa lukijan hyrisemään.



Lydia Davis: Varieties of Disturbance (2007)
217 sivua
Kustantaja: Farrar, Straus and Giroux




lauantai 9. joulukuuta 2017

Epäkorrektia? naurua - Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Olen löytänyt uuden tyypin harvinaisen kiinnostavien romaanihenkilöiden galleriaan. Hänen nimensä on Lionel Essrog ja hän on Jonathan Lethemin romaanin Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn, 1999) päähenkilö. Ennuste, että en unohda Lionelia pitkään aikaan on varsin hyvä, sillä hän nyt vaan sattuu olemaan ihan harvinaisen ikimuistettava tyyppi. Tosin se, miksi näin on, ei ole ongelmatonta.

Jonathan Lethem (s. 1964) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin suomennettu hänen esikoisteoksensa Musiikkiuutisia (Gun, with occasional Music 1994) ja Yksinäisyyden linnake (A Fortress of Solitude, 2003). Itse tutustuin Lethemiin ensimmäisen kerran viime keväänä, kun luin hänen teoksensa Lucky Allan and other stories (klik), jota bloggauksessani kutsuin "mielikuvituksen karkkipäiväksi."  Tässä teoksessa Lethem niksauttelee lukijaa kuin jäsentenkorjaaja ja sen lisäksi, että olo Lucky Allanin jälkeen tuntui kirjallisesti uudestisyntyneeltä jäi minulle kaipuu lukea lisää Lethemiä. Lyhyesti sanottuna: olen aika hurjan iloinen siitä, että Lethemin pääteokseksikin mainittu Motherless Brooklyn on nyt luettavissa myös suomeksi.

Motherless Brooklynin suomennoksesta on kiittäminen Heikki Karjalaista ja hänen Moebius-kustantamoaan, jonka linja vaikuttaa olevan varsin kunnianhimoinen. Moebiuksen ensimmäinen kirja nimittäin oli Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (klik), joka on täysin hulvaton teos ja jonka suomentamista voi hyvällä syyllä pitää kulttuuritekona. Sama pätee Orpojen Brooklyniin, jonka suomentaminen on lisäksi vamasti ollut aivan erityisen haasteellista.

Ei tarvitse ajatella kovinkaan syvällisesti ymmärtääkseen, että sekä Cooverin että Lethemin romaani edustavat kirjallisuutta, joka on aivan liian laadukasta päästäkseen topkymppilistoille.

*

Orpojen Brooklyn on sekä agenttitarina että jonkinasteinen agenttitarinan parodia, joka teoksen kaikista muista kiinnostavista jutuista huolimatta tulee jäämään mieleeni ennen muuta  Lionel Essrogin vuoksi. En ole aiemmin lukenut romaania, jossa päähenkilö sairastaisi Touretten syndroomaa. Saati että olisin lukenut romaanin, jossa Touretten ilmenemismuodot ovat koko romaanin sydän.

Touretten syndrooma liittyy usein autismiin ja se ilmenee erilaisina kielellisinä tai ruumiillisina pakkoilmaisuina (tic-liikkeet tai tiksaus, kuten Karjalainen mainiosti suomentaa), joita syndroomaa sairastava ei voi estää. Lionel Essrogin kohdalla Tourette tuottaa omituisia lauseita sekä mm. tarvetta pakonomaiseen pusutteluun, kosketteluun, laskemiseen ja näiden yhdistelmiin.

Lionel kuuluu porukkaan nimeltä Minna-miehet, joka on karskin kolmannen luokan gangsterin Frank Minnan St. Vincentin orpokodin pojista ympärilleen kokoama joukko, jonka Minna valjastaa hämärähommiinsa. Julkisesti kyse on kuljetuspalvelusta, mutta tosiasiallisesti Minnan erinäisistä päivänvaloa kestämättömistä "liiketoimista", joiden oikea laatu on Lionelille pitkään salaisuus.

Orpojen Brooklyn käynnistyy takaa-ajokohtauksella, joka palautti mieleeni Blues Brothersin Jaken ja Elwoodin hillittömän kaahailun, joskin Lethemin toteutuksessa pelti ei yhtä lailla rytise, mutta kirjan tunnelma sai tätä myötä joka tapauksessa vahvan alkusysäyksen. Takaa-ajon päätteeksi Frank Minna kohtaa surkean loppunsa ja hänen joukkonsa joutuu Minnan kuoleman myötä vaikeaan tilanteeseen mitä tehdä, kun esikuva ja isähahmo on poissa.

Kerronta liikkuu paitsi teoksen nykytasolla, käy myös ottamassa vauhtia Minnan kuolemaa edeltävistä vuosista. Juonikuvioon Lethem sotkee niin japanilaisia bisnesmiehiä, zen-buddhalaisuutta kuin rakkaustarinaakin, eikä mitään edellä mainituista kovin tavanomaisessa muodossa.

Tarina etenee vauhdikkaasti ja sympatiani Lionelia kohtaan kasvaa sivu sivulta. Kun hän Minnan kuoltua päättää ryhtyä etsivähommiin tulee puserooni pelko Lionelin puolesta. Samalla muistelen erästä toista epätyypillistä rikoksenratkaisijaa eli Emma Healeyn romaanin Elizabeth is missing (klik) Elizabethia, joka sairastaa dementiaa.

Siinä missä Healey esittää Elizabethin sympaattisena henkilönä, jonka toimet saavat lukijan monenlaisten tunteiden valtaan Letham sen sijaan antaa palaa ja ottaa kaiken irti Lionelin Tourettesta. On tietenkin täysin epäkorrektia nauraa Lionelille, joka ei voi mitään sille, että hänen suustaan pääsee mitä kummallisimpia ja samanaikaisesti riemukkaimpia lausahduksia, jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Orpojen Brooklyn on hillittömän hauska romaani ja suomennos välittää onnistuneesti Lionelin purkaukset ja niihin sisältyvän komiikan, jonka vuoksi Karjalaisen on pitänyt keksiä ihan uusia kielellisiä ilmaisuja.

Vaikka minusta lukiessani Orpojen Brooklynia usein tuntuikin siltä, että Lionelin Touretten aikaansaamille ilmauksille nauraminen oli moraalisesti väärin en pystynyt estämään itseäni. Nauroin usein. Ja paljon. Ja ääneen. Vaikka Lethemiä voisi syyttää Touretten hyväksikäytöstä, on hänen puolustuksekseen sanottava, että hän ei usuta lukijaa nauramaan Lionelille henkilönä, vaan tämän lausahdukset toimivat enempi stand-up -komiikan tavoin. Niin kiinnostava kuin Lionel romaanihenkilönä onkin, olennaista ei ole, että se joka sanoo, on hän, vaan se, mitä hän sanoo. Jos kuitenkin lähipiirissäni olisi ihminen, joka sairastaa Touretten syndroomaa suhtautuisin asiaan varmasti toisin erityisesti silloin, jos tämä ihminen pitäisi Lethemin tapaa kuvata Lionelin syndromaa asiattomana. Toki oman kokemukseni mukaan parhaat vitsit omasta vammastaan kertovat ne, joilla kyseinen vamma on ja joiden naurussa on aina enemmän ulottuuvuksia kuin sen, jolla kyseistä vammaa ei ole.

Olipa Lionelin sutkauksille nauraminen korrektia tai ei niin käännös on joka tapauksessa ihan huippu. Lionelin sanailu myös haastaa dekkareista tutun lakonisen sanavalmiin etsivätyypin tavalla, jonka ulottuvuus värisyttelee mittarin ylälukemia. Orpojen Brooklyn on kirja, jonka parissa on mahdotonta olla pitämättä hauskaa.



Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn (2017)
356 sivua
Englanninkielinen alkuteos Motherless Brooklyn (1999)
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius


Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Lethemin novellit Vision ja Vaikutteiden hurmio

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Voittajia ovat - Törkeän virallisen Runo-Finlandian lopputulokset


Äänestä suosikkirunojasi!
- päivittyvä postaus -


Marraskuun alussa lanseerasin haasteen nimeltä Törkeän virallinen Runo-Finlandia. Syy tähän on se, että runot on suljettu kaunokirjallisuuden Finlandia-mittelöistä pois. Se on kuulkaas väärin ja sen sijaan, että vaan voivottelisin runojen ja runoilijoiden osaksi tullutta epäoikeudenmukaisuutta päätin nostaa runoja esiin tämän haasteen avulla.

Tämä haasteen puitteissa voit äänestää mitä tahansa suomalaista runoteosta, jonka olet lukenut vuoden 2017 aikana.

Äänestäminen tapahtuu niin, että kerrot oman suosikkisi tämän postauksen kommenteissa ja halutessasi perustelet valintasi lyhyesti. Kirjabloggarit linkittävät postaukseen, jossa ovat kirjoittaneet äänestämästään runoteoksesta.

Päivitän tätä postausta nostamalla kaikki kokoelmat ja niiden tekijät osaksi tätä (pää)postausta, jolloin on helpompi seurata, ketkä kaikki ovat ääniä saaneet. Samalla syntyy runolista, josta voi poimia lisää mielenkiintoista luettavaa. Keskustelu valituista runokokoelmista on erittäin salllittua.

Anna runoille näkyvyttä! Nosta suosikkisi esiin kommenteissa.

Äänetysaikaa on kolme päivää eli 8.12.2017 klo 23.59 asti.


Aloitan kertomalla oman suosikkini, joka on:



Tomi Kontio: Saattaa, olla - 2 ääntä
Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa - 2 ääntä
Annukka Peura: Erotus
Sami Liuhto: Canti di Assisi - 2 ääntä
Ilpo Tiihonen: Largo
Henriikka Tavi: 12-sarja
SusuPetal: Vanhat poikaystävät - 5 ääntä
Maria Matinmikko: Värit
Helvi Juvonen: Kootut runot
Saku Lillukka: Et löydä sitä muualta
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Caj Westerberg: Yön musta, sileä
Satu Kaikkonen: Visuaalisia runoja - ei kokoelmanimeä
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja
Kirsi Kunnas: Uivat saaret
Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset
Jyrki Pellinen: Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Harri Holtinkoski: Ystävähelmi - 2 ääntä
Juhana Vähänen: Avaa tule
Seppo J. Tanninen: Krunoja








sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Rakkauden ja kuoleman ultimatum

Lukiessani Saattaa, olla -kokoelmaa minusta tuntuu, että halkean. Tuntuu, että Kontion sanat eivät mahdu minuun. Ei kaikki tämä kuolema. Ei kaikki tämä rakkaus. Ne tönivät minussa toisiaan, eikä niiden miekkataistelussa ole mitään kohteliasta.  Hautajaiset kulkevat nauhana päässäni, puhelut teho-osastolle ja Armi, joka oli ylimaallisen kaunis saatuaan tietää poikaystävänsä kuolleen. Suru toimii niin.

Ajattelen, miten etuoikeutettu olen, että olen saanut lukea nämä runot ja puolivälissä kokoelmaa juosta kirjakauppaan ja ostaa hengästyneenä oman kappaleeni. Suositella Tomi Kontion kokoelman lukemista kirjakaupan myyjälle ja ilahtua, kun hän kertoo kokoelman jo olevan lukulistallaan. Miten keskellä työpäivää intoilen myyjän kanssa runoista ja miten lähtiessäni kirjakaupasta me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Miten kävellessäni takaisin työpaikalleni mietin minkävärisen surun Kontion runot myyjässä nostavat pintaan. Minkävärisen ilon ja rakkauden.


*

Tästä kokoelmasta kirjoittaminen on erityisen vaikeaa, sillä olen tietoinen sen henkilökohtaisesta luonteesta ja minä pelkään, että se, mitä sanon voisi loukata runoilijaa ja hänen suruaan. Siksi totean nyt tässä, että kirjoitan tämän tekstin, koska haluan, että mahdollisimman moni kuulee tästä kokoelmasta. Se, että kirjoitan mitä kirjoitan johtuu siitä, että en paremmin osaa.

Naps! Näin minä irroitan runoilijan hänen sanoistaan ja puhun vain siitä, mitä kokoelmassa lukee.

Nyt minä en pääse eroon koiran katseesta, kun se jo tietää. Enkä siitä, että junat on saattaen vaihdettava. Nyt minä menen itkun hetkiin. Sen sellaisen itkun, johon Aale Tynni viittaa kirjoittaessaan, että "ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet." Nyt minä menen kaarisillan alle piiloon ja täytyn omasta itkustani ja teen siitä kauniin. Ja häpeän.

Saattaa, olla. Saattaa rakas ihminen rajan sille puolen, josta ei tulla takaisin. Saattaa ja olla saattamisen hetkissä. Se voi olla niin. Se voi olla toisin. Se voi olla tuhannella eri tavalla. Tai enemmällä, mutta aina niin, että etukäteen ei voi tietää. Aina niin, että sen tietää vasta liian myöhään.

Kun aloitin lukea Kontion runoja ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa perinteistä. Tämä johtuu siitä, että viime aikoina olen lukenut niin paljon kokeellista runoutta. Jopa siinä määrin, että perinteisempi esitysmuoto tuntui hyvin raikkaalta. Uudistavalta suorastaan. Näinkin voi käydä.

Luin Saattaa, olla -kokoelman muutamaan kertaan ja sen jälkeen tuli pelko. En pystynyt avaamaan tätä kokoelmaa enää. Minun piti käydä läpi monia menneisyyden tapahtumia, jotta olin valmis jatkamaan näiden runojen parissa. Työnsin tästä kokoelmasta kirjoittamista eteenpäin. Siirsin sitä päivästä toiseen, puskin sitä läpi yön samaan tapaan kuin nainen puskee synnyttäessään.

Synnyttämisen ei kuulu olla helppoa.

Tässä kokoelmassa suru kirjoittaa kielen uusiksi. Se asettaa itsensä niiden eteen, jotka puhuvat patetiasta ja tietää, että se on niitä vahvempi. En silti voi kieltää, etteikö patetian ajatus olisi käynyt minunkin mielessäni, sillä Saattaa, olla on niin syvällä kuolemassa ja rakkaudessa, että voi hyvin olla, että niiden selkänikamat jo hipovat patetian ovea. Se ei haittaa. Sen pitää olla niin.

Kontion kieli on valtavan ilmaisuvoimaista. Asian todistaakseni käytän siitä arvokkainta runoadjektiivia, jonka omistan: sirkkaturkkaista. Näin on. Saattaa, olla on minulle sirkkaturkkaista ja sitä enempää ei mikään voi minulle olla.

Olen polvistunut sammalelle,
leikkaan saksilla vahveron jalkoja,
pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan

Näin heräävät henkiin Sirkka Turkan "poppelipojat". Ne poppelit, jotka "seisovat rivissä kuin pienet hartaat pojat." Tähän kuvastoon minä uppoan ja ne pienet pojat ovat seuranani. Niiden keltaiset kurahousut loistavat pimeässä.

*

Minulla on tästä kokoelmasta niin paljon sanottavaa. Niin vähän sanoja. On niinkin, että tämä kokoelma on ultimatum, vuosisatojen läpi säilynyt taikinajuuri. Tämän pidemmälle ei voi mennä. Ei rakkaudessa. Ei kuolemassa. Ei elämässä, jossa mainokset ja lööpit huutavat joka päivä yhtä räikeästi välittämättä pätkääkään siitä mitä minä, sinä ja runoilija käymme läpi. Ja että tämän kokoelman luettuaan voi hymyillä vähän ja että sen hymyn rinnalla Mona Lisan hymyssä ei ole mitään arvoitusta.

Että sen voi sanoa monella tavalla. Että tässä kokoelmassa se on sanottu niin, että se on jatkuvassa preesensissä, sillä "ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli". Ei siitä huolimatta, että Aila Meriluodon sanat kirjoitetaan yhä uusiin kuolinilmoituksiin.

Että me kaikki olemme lainaa toisillemme ja putoamme vuorotellen kuopan pohjalle tai tulemme liekkien nuolemaksi. Ja joskus yhtä aikaa.

Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?

*

Saattaa, olla on kuoleman ja rakkauden helmapellavaa. Sitä helmapellavan lajia, josta Sirpa Kyyrönen on kirjoittanut Naispatsaissa: "Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä
[...] Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut, kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset."

Lukiessani Kontion runoja tunnustelen niitä kohtia, joissa on kidusten aavistus. Ehkä se tästä vielä. Jonain päivänä, mutta ei tänään. Ei vielä pitkään aikaan.

Nämä runot eivät riisu lukijaltaan pelkästään vaatteita. Alastomuus ei näiden runojen kohdalla ole tarpeeksi. Ei sinne päinkään. Kontio napittaa ihon auki. Ihmisten yhteisen ja täysin yksityisen ihon, sen pienimmän nimittäjän ja ihon napitkin ovat ihoa ja niiden nappien lävet. Ajattelen, että ne napit ovat rintakehässä, lähellä sydäntä ja että kylkiluut ovat suojaluut. Röntgenkuvissa täynnä murtumia.

Silloin minä napitan ihosi auki 
ja tulen luittesi suojaan

Näissä runoissa mennään pienimpään ihmisen sisällä olevaan huoneeseen. Siihen tilaan, johon kukaan ei mahdu, koska se on niin pikkuruinen ja pienuudessaan avaruutta moninkertaisesti suurempi. Näissä runoissa sydän on väsynyt lihasmöykky. Väsynyt kuin vasara, jolla hakataan naulaa seinään ja joka jaksaa vielä tämän kerran ja jonka jokaisen seuraavan kerran edessä on ehkä. Näissä runoissa, kahdessa epigrammissa, sama asia on sanottu runoksi ja lääketieteeksi.

Haluaisin kirjoittaa tästä kokoelmasta kilometrikaupalla ja toivon, että pystyisin sanomaan kaiken mitä tarkoitan yhdellä sanalla tai edes kahdella tai kolmella. Näiden runojen rytmi. Rakkauden ja kuoleman keinu. Sanat, joita ei ole kirjoitettu. Sanat, jotka.

Näissä runoissa niin paljon ihoa ihoani vasten. Nämä runot rakas ihminen en halua päästää.



Tomi Kontio: Saattaa, olla (2017)
73 sivua
Kustantaja: Teos


Tästä kokoelmasta on kirjoittanut myös Tuijata (klik)




torstai 30. marraskuuta 2017

Kansan Pyhä Tahto - BAR Finland 21

Arvid Järnefeltin kansallisuusliikkeen syntyä ja liikehdintää sen ympärillä kuvaava Isänmaa (1893) on mitä ajankohtaisin teos juuri nyt, kun Suomi viettää juhlavuottaan. Tämän vuoksi se sopii erinomaisesti tämän kuun BAR Finland -teokseksi.*

Minulle Suomen kirjallisuuden seuran toimittama klassikkosarja, johon lukemani painos kuuluu, on kiinnostava paitsi itse teosten, myös sen vuoksi, että teoksiin on otettu mukaan aikalaisarvosteluja. Kun nyt kuluneen syksyn aikana olen lukenut uutuuskirjan jos toisenkin tuntui järnefeltiläiseen Suomen historian kuvaamiseen uppoutuminen vähintään yhtä virkistävältä kuin etelänmatka marraskuussa.

Isänmaan aatteellisessa keskiössä on radikaalifennomania, josta teoksessa käytetään lyhennettä KTP. Pertti Karkaman teokseen kirjoittaman esipuheen mukaan tämä kirjainyhdistelmä pitää sisällään seuraavia ilmaisuja: Kansan Pyhä Tahto, Koko Programmi Toimeen tai Kaikki Pojat Tappeluun. KTP sai innoituksensa Snellmanilta, mutta kuten Järnefeltin romaani osoittaa lähti liike varsin nopeasti etsimään uusia muotoja ja muuttui valtataistelun välineeksi. Kansan tahtoon vetoaminen kutoo myös kiinnostavia lankoja aina nykypäivään asti ja auttaa hahmottamaan, millä tavoin kansaa ja sen tahtoa voidaan käyttää poliittisena pelinappulana.

Isänmaa pohjautuu osin Järnefeltin omiin kokemuksiin. Suhtautumista ajan kulttuurispoliittisiin virtauksiin Järnefelt tarkastelee teoksen alussa Vuorelan ja Niemelän maatalojen kautta. Teos alkaa klassisella "vieras mies tulee yhteisöön" -teemalla, kun ulkopaikkakuntalainen alkaa hämmentää maatalojen välisiä suhteita hankkimalla Niemelän omistukseensa. Vuorela edustaa teoksessa vanhoillisuutta, kun taas Niemelä asemoituu uuden omistajansa myötä yhä enemmän modernien aatteiden airueksi.

Teoksen päähenkilö Heikki Vuorela lähtee hakemaan oppia ja sivistystä Helsingistä ja näin hänen alunperin staattinen talonpoikaismaailmankuvansa joutuu murrokseen, jonka myötä Heikki löytää itsestään radikaalin, jossa Snellmanin ajatukset synnyttävät kiihkeitä ja henkilökultille tyypillisiä palvovia tunteita. Ratkaisu ei alunperin ole pelkästään Heikin oma, vaan siihen vaikuttaa vahvasti rovasti, jonka mukaan tulevaisuus kuuluu sivistyneille. Vetoamalla Vuorelan ja Niemelän talojen väliseen kilpailuun ja Vuorelan mahdollisuuksien parantamiseen Heikin koulutuksen kautta saa rovasti puhuttua puolelleen myös Heikin isän.

Heikissä ruumiillistuu kansalaisuusaatteen herättämät ristiriidat ja hänen suosiostaan taistelevat tämän aatteen toteuttamisen tavat. Toisaalla on Helsinki ja sen vilkkaat palopuheiset keskustelut kaasuvalaistulla ylioppilastalolla, toisaalla Heikin kotiseutu ja ihmisen lähiyhteys tekemäänsä työhön. Kumpi näistä ympäristöistä palvelee paremmin isänmaan aatteen edistämistä? Tämä on kysymys, joka riivaa Heikkiä ja saa hänet myös palaamaan kaupungista takaisin maaseudulle, jossa hän ei kuitenkaan pysty kokemaan tyytyväisyyttä, vaan lähtee ennen pitkää takaisin Helsinkiin. Järnefelt kuvaa osuvasti, miten kerran jo auennutta maailmaa ei enää pysty sulkemaan ja miten tuloksena asioiden suuremmasta ymmärryksestä on taakka, jolle Heikki ei maaseutuympäristössä löydä laskupaikkaa.

Heikki käy sisäistä painia kansalaisuusaatteen velvoitusten kanssa. Helsingissä hän kaipaa takaisin maalle ja näkee kotitalon ihmisineen ja töineen osin nostalgian ympäröimänä. Palattuaan maaseudulle taas hän joutuu kuolettamaan uusien ajatustensa tuomat virikkeet huomattuaan, että hänen uusia suuria ajatuksiaan ei voi väkisin kaataa maaseutuväestön aivoihin. Tämä ristiriita tulee teoksessa kirkkaasti ilmi, kun Heikin opiskelukaverit tekevät visiitin hänen kotiseudulleen.

Vaikka Järnefeltin romaanissa on kyse kansallisuusaatteesta voidaan hänen tähän aatteeseen ja sen toteuttamiseen liittämänsä problematiikka yleistää myös muihin aatteisiin ja siirtää nykypäivään. Tämä on myös yksi niistä tekijöitä, joiden vuoksi Isänmaa on alati tuore romaani, johon toivoisin nykylukijoiden tarttuvan. Ihmisen taistelu häntä eri suuntiin vetävien ajatuskulkujen ristipaineessa ei reilussa sadassa vuodessa ole pohjimmiltaan juurikaan  muuttunut, jos toki aatteet ja niiden ilmaisutavat saattavat olla toiset.

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on toivottu, että kirjoitettaisiin enemmän ja reippaammin yhteiskunnallisia tekstejä. Ottamatta kantaa siihen, miksi juuri tämä tekstityyppi olisi - ainakaan taiteen itsensä kannalta - erityisasemassa, minulle Järnefeltin romaani on erinomainen esimerkki yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstistä, jossa aatekäsittely osana yhteiskunnallisia kehityssuuntia tuodaan yleiselle tasolle yksilön kautta.

Järnefelt kuvaa varsin avaavasti myös kodin, uskonnon ja isänmaan välistä kolmiyhteyttä:

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!
Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!
Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämmeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi!

*

Helsingissä Heikki ikään kuin testaa omaa ajatteluaan suhteessa ystäviinsä. Ai hän ajattelee noin, pitäisikö minunkin? Ja tuo toinen taas noin, olisiko se myös minun tieni? Etsiessään perusteita omalle ajattelutavalleen Heikki joutuu huomaamaan, että suuri osa hänen tuttavapiiristään ei ole ottanut kansallisuusaatetta yhtä vakavasti kuin hän itse, vaan se on hänen tuttavilleen enemmänkin vain väline omien päämäärien edistämiseksi ja kun siitä on otettu irti se, mitä siitä on irti otettavissa se voidaan kevein mielin hylätä.

Illuusiot särkyvät ja myös Heikki oppii, että teeskentelemällä jotain muuta kuin mitä hän on, avautuu uusia ovia. Tämä ei koske pelkästään suhtautumista kansallisuusaatteeseen, vaan eri näkemyksiin ylipäätään. Näin elämä Helsingissä alkaa näyttäytyä yhä enemmän epäaitona ja ihmiset näkemyksestä toiseen poukkoilevina oman etunsa tavoittelijoina.

Yksittäisistä romaanilajeista juuri kehitysromaani kiinnostaa minua eniten ja uskoisin tämän johtuvan siitä, että kehitysromaanissa käsiteltävä tematiikka on sitä ihmiselämän perustematiikkaa, jota jokainen meistä käy omassa elämässään läpi. Isänmaa ei tässä suhteessa ole poikkeus ja Heikin ponnisteluista lukiessani mietin, miten itse olisin toiminut. Olisiko "ostanut" jonkun toisen kokemistavan, jos siten olisin itse päässyt helpommalla? Olisinko jaksanut teoksessa kuvatuissa olosuhteissa jahdata omaani vai valinnut suoraviivaisemman ja samalla valheellisemman tien? Luultavasti olisin kokenut läheisiksi mm. seuraavat Artturin taiteesta esittämät näkemykset:

Oikea taiteilija ei kysy koskaan  mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee yksinomaa taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi että hänen pitää niin tehdä; siksi että hänellä ei ole joku yksityinen hyödynkäsite silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisällinen kutsumus, sisällinen tarve.

Ajattelen pitkälti samoin kuin Artturi. Usein tunnen myös olevani ajatustapani kanssa joko vanhanaikainen tai yksin. Usein molempia.

*

Isänmaan taidepuhe tuntuu läheiseltä, mutta teoksessa esitetyt käsitykset naisen ominaisluonteesta sen sijaan aiheuttavat melkoista hämmennystä, enkä nyt suostu jättämään asiaa siihen, että toteaisin tämän teoksen olevan aikansa lapsi.

Heikki reflektoi omaan tilannettaan ja miettii, että elämä olisi paljon helpompaa jos hän vaan voisi luopua aatteistaan ja tulevaisuuden pohdinnasta sekä valita yksinkertaisen maaseutuelämän lapsuustoverinsa Liisan puolisona. "Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämmessä." Naiseus liitetään näin osaksi ei-henkisiä pyrintöjä, kun taas "oikeat" miehet ajattelevat suuria ja muuttavat maailmaa. Heikki tulkitsee, että juuri hänen feminiininen puolensa on hänen kirouksensa ja este, jonka vuoksi Snellmanissa henkilöityvä suurmieheys on hänen ulottumattomissaan.

Järnefeltin romaanissa kummastelin Heikin äkillistä rakastumista, joka varsin nopeasti sai suorastaan pakkomielteisiä piirteitä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tulisi ajatella. Ehkä toive avioliitosta on osa Heikin pyrkimyksiä toimia samoin kuin muutkin. Hänen tunteensa eivät kuitenkaan saa vastavaikua ja oman paikan etsimistä elämässä on jatkettava pitkin muita reittejä.

Heikki tekee Isänmaassa pitkän luokkaloikan ja jatkaa opiskelujaan aina väitöskirjan kirjoittamiseen asti.  Sekään ei kuitenkaan poista hänen tyhjyyden tunteitaan. Vapaus on saavutettavissa vain henkilökohtaisen epäitsekkyyden, luopumisen ja oikein tekemisen kautta. Teoksen loppua voi halutessaan pitää Järnefeltin statementinä siitä, mille arvoille ihmisen tulisi elämänsä rakentaa.

Järnefeltin luonnekuvaus on huimaavan tarkkaa. Hänen ihmisensä, Heikki etunenässä, mutta myös sivuhenkilöt, on niin tarkasti ja lähietäisyydeltä hahmoteltu, että välillä tuntuu kuin näkisi suoraan heidän päänsä sisään. En olisi kuitenkaan etukäteen uskonut, miten monia tunteita ja pohdintoja tämä romaani herättää. Teoksen takakanteen on lainattu Eino Leinoa, joka toteaa: "Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt." Tämä on paljon sanottu ja monia hienoja teoksia on kirjoitettu Isänmaan jälkeen. Siitä huolimatta ei tee erityisesti mieli väittää Leinolle vastaan. Toki jos Leino vielä eläisi, haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan Juha Hurmeen Niemestä.



Arvid Järnefelt: Isänmaa (1997/1893)
214 sivua
Kustantaja: SKS
Teoksen alkusanat: Pertti Karkama


Helmet-lukuhaaste, kohta 3. suomalainen klassikkokirja

*Bar Finland -projektin esittely ja sarjassa aiemmat ilmestyneet tekstit (klik)




tiistai 28. marraskuuta 2017

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan tapa kirjoittaa osuu minuun niin, että tekisi mieli sivellä sormenpäillä hänen sanojaan. Kudottujen kujien kaupungin (myöh. KKK) kohdalla ihastelinkin nimenomaan Itärannan kieltä, jota en  kuitenkaan halua sanoa kauniiksi, koska se on niin lattea ilmaisu ja sitä käytetään usein teoksista, joihin itse en kyseistä adjektiivia liittäisi. Ei, Itärannan kieli on enemmän. Se on täyttä, vahvaa ja liikkuvaa vähän niin kuin merenpohja. Siinä on rytmi, joka kietoo. Siitä muodostuu verkko, jossa on lukijana hyvä olla.

Aloin lukea Itärannan kirjaa, koska minulla puuttuu vielä Helmet-haasteesta kohta 31 eli fantasiakirja. Kudottujen kujien kaupungin myötä varmistuin siitä, että fantasia ei ole lajini. Tämä on subjektiivinen mieltymyskysymys, eikä kerro yhtään mitään Itärannan kirjan laadusta. Fantasiamaailmat vaan yksinkertaisesti eivät pure minuun, vaikka olisivat kuinka taidokkaasti luotuja, kuten Kudottujen kujien kaupungissa on.

KKK:n tapahtumat käynnistyvät, kun rannalta löytyy puhekyvytön tyttö Valeria, jonka käteen on tatuoitu teoksen päähenkilön Elianan nimi. Itse kaupunki sijaitsee saarella eristyksissä muusta maailmasta ja sitä hallitsee salaperäinen Neuvosto. KKK:ssa vallitsee tarkka arvojärjestys, jota pidetään yllä erottelemalla ihmiset eri teemojen ympärille muodostettuihin taloihin. Eliana esimerkiksi on kutoja ja asuu Seittien talossa.

Itäranta rakentaa juonellisen jännityksen Elianan salaisuuksien varaan, sillä tällä on kaksi kykyä, jotka ovat KKK:ssa kiellettyjä. Eliana nimittäin osaa lukea ja hän myös näkee unia. Jälkimmäisen kykynsä vuoksi Eliana on jatkuvasti vaarassa joutua Tahrattujen taloon, jonne unia näkevät eristetään. Teoksen teemat ovat uskoakseni fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä, mutta Itärannan toteutus on raikkaasti omanlaisensa. Kirjan jännite rakentuu rohkeuden, velvollisuudentunnon ja lojaliteetin  kautta. Mukana on myös ei-perinteinen rakkaustarina, joka tuo lohtua muutoin varsin kylmänoloiseen maailmaan, jossa tavallisen ihmisen roolina on totella kyseenalaistamatta mitään. Esiin nousevat myös erilaisuuden pelko, oikeudenmukaisuus sekä valtakuviot.

KKK:n maailma on taiten rakennettu ja itse tarina on siinä määrin jännittävä, että se pitää hyvin otteessaan. Minulle tämä romaani oli myös hyvin visuaalinen ja tätäkin kirjoittaessani voin nähdä Elianan kävelevän KKK:n kujilla yhdessä veljensä Janosin kanssa. Voin tuntea kylmän tuulen puhalluksen ja nähdä sellaista vääryyttä, jota mieluummin olisin näkemättä.

Itärannan romaani pakottaa lukijan kysymään, miksi erilainen herättää pelkoa ja tässä mielessä se on myös hyvin ajankohtainen teos. Vaikka henkilökohtaisesti pidinkin enemmän Teemestarin kirjasta, jota luin dystopiana, on myös Kudottujen kujien kaupunki elävä ja vavahduttava romaani. Se sai minut miettimään myös sitä, miksi dystopiat kiinnostavat minua, kun taas fantasia on genre, jonka koen itselleni vieraaksi. Tähän en vielä ole keksinyt syytä.



Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupuunki (2015)
335 sivua
Kustantaja: Teos


Kirjablogeissa on kirjoitettu Kudottujen kujien kaupungista useita postauksia, esim.

Kirsin kirjanurkka (klik)
Lukujonossa (klik)
Oksan hyllyltä (klik)
Lumiomena (klik)
Tuijata (klik)



Helmet-haaste kohta 31. Fantasiakirja





sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kirjarakkauden laajempi oppimäärä

Libanolilaisen Rabih Alameddinen (s. 1959) romaani An Unnecessary Woman edustaa sitä suht harvinaista kirjallisuudenlajia, joka on niin täynnä rakkautta kirjallisuutta kohtaan, että sitä lukiessa täyttyy kuin ilmapallo, jonka mieleen ei mahdu ajatus siitä, että kenties kukaan ei pidä narusta kiinni. Tämä teos aikaansaa sen tyyppistä syvää ihastuksentäyteistä huokailua, jota kokiessaan sitä tuntee olevansa ihan harvinaisen onnekas, kun on tällaisen kirjan löytänyt luettavakseen.

Vaan jarrutetaanpa hieman. Alameddinen romaanin lukeminen ei ollut sujuvaa tai sukkelaa. Päinvastoin sain menemään parisen kuukautta tämän romaanin selättämiseen, vaikka sivuja romaanissa ei olekaan kuin 291. Kirja kulki laukussani uskollisena kaverina ja kävipä se myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tämä romaani sekä vei minua liekassa lupaa kysymättä, että piti paikoillaan kuin liimattuna ja välillä aloin jo epäillä, että mahdanko edes selvitä tämän romaanin loppun asti niin paljon kuin siihen ihastuinkin. Alameddinen kirjoitustavassa on jotakin työläästi vastaanotettavaa, mutta se riemu, jota tämä romaani synnyttää on siitä huolimatta yltäkylläistä. Osin kyse on varmasti myös siitä, että tämä romaani herätti minussa niin paljon tunteita, kysymyksiä ja pohdintaa, että lukemisessa oli ihan pakko pitää välillä taukoja ja prosessoida lukemaansa. Voin kuitenkin helposti kuvitella, että joku toinen saattaisi lukea tämän teoksen ahmimalla.

An Unnecessary Woman kertoo 72-vuotiaasta naisesta nimeltä Aaliga, joka vahingossa värjää hiuksensa sinisiksi. Aaliga kääntää kirjoja arabiaksi ja aina uuden vuoden kunniaksi hän aloittaa uuden käännöstyön. Kun heti teoksen alussa hän pohtii Roberto Bolanon kooltaan ja sisällöltään jättimäisen romaanin 2666 (klik) kääntämistä aavistelen jo, että tämä kirja tulee antamaan minulle paljon.

Alameddinen romaani on täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja filosofiaan. Kyse ei ole namedroppingista, vaan kirjailija kuvaa Aaligan personaa sen kautta, mistä teoksista hän on kiinnostanut ja mitä kirjoja hän haluaa kääntää. Kun Aaligan valinnat edellä mainitun Bolanon lisäksi ovat sellaisia nimiä kuin Pessoa, Robbe-Grillet, Calvino, Bataille, Marias ja Rilke niin minussa herää ajatus, että haluaisin ehdottomasti tutustua Aaligaan henkilökohtaisesti ja harmittelen, että hän on olemassa vain Alameddinen romaanin sivuilla.

Mitä tulee Aaligan kääntämiseen käy myöhemmin ilmi, että se on hänen harrastuksensa, eikä hän edes haaveile käännöstensä julkaisemisesta. Tässä suhteessa hän on kuin Aki Salmela, joka on kääntänyt suomeksi mm. Rae Armantroutin runokokoelman Kunhan sanon. Aaamulehdessä Salmela nimittäin totesi omasta kääntämisestään, että hän kääntäisi runoja vaikka ilman palkkaa, koska se on hänen intohimonsa. Liikutuin Salmelan sanoista aika lailla ja se liikutus on osa samaa tunnemyräkkää, jota Aaliga käännöksineen minussa herätti.

Beirut sähkökatkoksineen, pitämättömine aikatauluineen ja sopimuksineen sekä jatkuvasti vaihtuvine katukuvineen on teoksessa vahvasti läsnä ja sen läsnäolon kauttaa korostuu libanonilaisen elämänmenon arvaamattomuus. Mikään ei Beirutissa ole niin varmaa kuin epävarma.

Aaligan kirjarakkauden lisäksi teoksen kuvastoon kuuluvat Aaligan avioliiton sekä hänen äiti- ja ystävyyssuhteidensa kuvailu. Aaliga tempaistaan naimamarkkinoille jo teini-ikäisenä ja kuten arvata saattaa on se hänen kannaltaan kaikkea muuta kuin hyvä ratkaisu. Teoksessa kritisoidaankin kovin sanoin avioliittoa instituutiona ja käsitys vaimon statuksesta on myös yksi niistä asioista, jotka hiertävät Aaligan ja hänen äitinsä välejä. Siinä missä Aaligan äidille miehet ovat omnipotentteja, ovat he tyttärelle varsin toisenlaisia "potentteja" eli lähinnä impontentteja. Aaligalle avioliitto näyttäytyy lähinnä naisen alistamisena ja hän on kyvytön "hyvältä" vaimolta odotettavaan passiivisuuteen.

When every arab girl stood in line waiting for God to hand out the desperate-to-get-married gene, I must have been somewhere else, probably lost in book.

Paikoin kertoja kuvaa Aaligan kokemuksia avioliitosta niin herkullisesti, että ei voi muuta kuin nauraa. Varsin riemastuttava on esimerkiksi muistelu siitä, miten Aaliga tutki nukkuvan miehensä anatomiaa ja löysi odottamansa "hirviön sijasta madon."

Aaligan suhde hänen äitiinsä on vaikea ja ristiriitainen ja hän toteaa sarkastisesti, että tuntee Nabokovin Lolitan äidin paremmin kuin oman äitinsä. Alameddinen romaanissa Aaligan äiti on jo hyvin iäkäs, eikä hän kykene enää tulemaan yksin toimeen. Keskustelu siitä, kenen lapsista tulisi huolehtia äidistä on mustan huumorin tummemmalta laidalta. Voisikin sanoa, että Aaligan elämässä kirjallisuus on ottanut hänen äitinsä paikan. Sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota Aaliga ei ole äidiltään saanut hän etsii kirjailijoiden sanoista.

Aaligan suhde uskontoon on sekin hyväksyttyjen kulttuuristen tapojen vastainen, sillä hänen Jumalansa paikalla on Fernando Pessoa. Todellisen elämän ihmisiä läheisimpiä ystäviä Aaligalle ovat  kirjailijat ja heidän teoksensa, jotka toimivat hänen keskustelukumppaneinaan. Monet Aaligan kirjailijoilta lainaamat sanat ovat viiltäviä ja niiden kauttaa hahmottuu kuva siitä, miten ulkopuoliseksi Aaliga itsensä maailmassa kokee.

I am nothing.
I'll always be nothing.
I can't even wish to be anything.
Aside from that, within me I have all the dreams of the world.

Edellä siteeratut rivit on kirjoittanut Alvaro de Campos, joka on yksi Pessoan käyttämistä heteronyymeistä ja jota Aaliga kutsuu "Pessoan biseksuaaliseksi dandy-runoilijaksi."  An Unnecessary Woman hahmottuu voimakkaimmin juuri kertomuksena ulkopuolisuudesta, jota monet teoksessa olevat, tähän teemaan liittyvät sitaatit, vahvistavat. Aaligan henkilöhahmo on myös hyvä muistutus siitä, että ihminen voi sisältä olla jotain ihan muuta kuin mitä ulkokuori antaa ymmärtää. Se, mitä lukiessani tunnen Aaligaa kohtaan on sukua tunteille, joita olen kokenut Muriel Barberryn romaanin Siilin eleganssi päähenkilöä kohtaan. Kumpikin näistä naisista on muiden ihmisten silmissä pitkälti näkymätön, mutta heidän sisäinen maailmansa on valtavan rikas sekä täynnä rakkautta kirjallisuutta kohtaan. Alameddinen romaanissa kirjallisuus on tärkeintä ihmiselle ja tässä mielessä se muistuttaa minua myös Azar Nafisin teoksesta Reading Lolita in Tehran - A memoir in Books (klik).

Kuten tekstini alussa mainitsin ei Alameddinen romaanin lukeminen ollut helpoimmasta päästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö An Unnecessary Woman olisi ollut minulle valtava elämys. Se on sielukirjallisuutta, jonka paikka tulee itseoikeutetusti sijaitsemaan siinä kohdassa kirjahyllyäni, jossa ovat kaikkein rakkaimmat teokset.  An Unnecessary Woman edustaa kirjarakkauden laajempaa oppimäärää. Se herättää halun lukea paitsi lisää Alameddinen teoksia myös kaikkia niitä lukemattomia kirjoja, jotka tässä romanissa ovat osa Aaligan tarinaa.


Rabih Alameddine: An Unnecessary Woman (2013)
291 sivua
Kustantaja: Little Brown



Helmet-lukuhaaste kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa harrastetaan kirjojen kääntämistä

lauantai 25. marraskuuta 2017

Runot kuin imelletty perunalaatikko - Tekla Inari: Siniset vuodet/Blue Years

Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi käynyt Kiasmassa.

Kiasma valikoitui edelliseen lauseeseen, koska asun Helsingissä ja se nykytaiteen museo, jossa käyn ylivoimaisesti useimmin on juuri Kiasma. Jos olisin kööpenhaminalainen olisin kirjoittanut, että Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisin käynyt Arkenissa ja tämän taas kirjoitin siksi, että siellä tuli käytyä, kun muutama viikko sitten vietin pidennetyn viikonlopun Kööpenhaminassa.

Siniset vuodet ei ole teos, jota pelkästään luetaan. Se nimittäin sisältää paitsi Tekla Inarin puhelimella kirjoitettuja runoja myös kuvia sekä runojen englanninkieliset käännökset. Vaikutelmani teoksesta on videoteos ja tehostan vaikutelmaani kuuntelemalla lukiessani Satieta, Antti Tuiskua ja Kendrick Lamaria. Sen lisäksi yhdistän lukemiseeni erilaisia nesteitä, kuten kahvia, teetä ja vettä. Oikeastaan harmittaa vain se, että en ole Finnairin lennolla, jolloin voisin kätevästi laajentaa valikoimaani mustikkakeitolla. Tästä aiheutunutta pettymystä kompensoin sillä, että kokeilen laittaa runojen lukemisen taustalle vuorotellen eri tv-kanavia.

Siniset vuodet. Miksi juuri siniset? Olenko lukenut melankolian pituudeltaan määrittelemättömän oppimäärän? Olenko lentänyt läpi sinisen hetken, jolloin ei enää eikä vielä ole? Ehkä niin, mutta paljon myös muuta. Inarin sanat kaikuvat monesta suunnasta. Joskus ne ovat kirkkaita kuin lapsen kielellinen väärinkäsitys, jolle aikuiset nauravat. Joskus minuun osuu tavalla, joka satuttaa ja saa tuntemaan iloa siitä, että tuntee kipua.

Kenen tarinassa olen rivi?
Kenen kokonainen tarina olen?
Ehkä olisin halunnut romaanin,
huomisen pituisen sadun.

*

Sinisissä vuosissa kuvat kommentoivat tekstiä, ja koska luin tätä kokoelmaa enimmäkseen sattumanvaraisessa järjestyksessä tekstien ja kuvien välinen dialogi oli arvaamatonta ja jatkuvasti uudistuvaa. Runoissa kysytään kysymyksiä, joiden läpi tihkuu maailma, joka meitä määrittää halusimmepa sitä tai emme. Yhdellä sivulla on mahdollisuus, toisella sivulla se on mennyt ohi.

Huomasitko, että Sinisistä vuosista ottamassani kuvassa sivujen välistä pilkistää pala vessapaperia? Jos et huomannut, maltoitko olla katsomatta kuvaa uudestaan?

Vessapaperipalalle on selityksensä. Se on sivujen välissä, koska luin tätä kokoelmaa myös kylpyhuoneessa ja vessapaperi valikoitui sitä kautta luonnolliseksi (!) merkiksi kohtaan, johon halusin palata. Kyseisellä sivulla lukee muun muassa:

Olisiko hetki aikaa jutella Jeesuksesta?
Laitetaanko pakasteet pieneen pussiin?
Voitko pyytää kaveria klikkaamaan?
Muista aina mennä myönteisen kautta.
Muista varoa aukkoja cv:ssä.

Muista löytää merkitys.


Pidän äänistä, joita tästä teoksesta nousee. Mieleeni tulee Johannes Ekholmin Rakkaus niinku, eikä ensisijaisesti rakkaus vaan niinku. Siniset vuodet on runomuotoista muistiinmerkintää siitä kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu, miten meihin pyritään vaikuttamaan ja miten meiltä jatkuvasti vaaditaan sitä tai tätä tai tota. Miten joka hetki olemme myös kohde ja miten hankalaa on yrittää pitää itsensä subjektina. Miten meidän elämällemme asetetaan oikein tekemisen vaatimus ilman että se on perusteltavissa.

Inarin runot tuoksuvat raikkailta kuin ihminen, joka tulee pakkassäästä sisätiloihin. Sanat tulevat kokoelmasta ulos. Ne ovat imelletty perunalaatikko, jossa erilaiset elämän reunoilla kieppuvat ilmiöt törmäävät. Inarin sanat ovat konstailemattomia paloja siitä mosaiikkimaisessta kokonaisuudesta, jota olemme tottuneet kutsumaan elämäksi ja jota kenties joku muu sana kuvaisi paremmin. Näissä runoissa riisutaan paljon (ei vaatteita), jätetään sanomatta ja kertomatta sekä pelkistetään kysymyksiin, jotka kantavat mukanaan enemmän kuin omaa arkipäiväisyyttään. Sinisiä vuosia lukiessa siinä esitettyihin kysymyksiin voi myös vastata. Jos uskaltaa tai tuntuu siltä.



Tekla Inari: Siniset vuodet/Blue Years (2017)
Runojen englanninkieliset käännökset Kasper Salonen
Kustantaja: Kosmos




torstai 23. marraskuuta 2017

"Se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä." - Don DeLillo: Nolla Kelviniä

Kuten blogiani edes jossakin määrin aktiivisesti seuraavat tietävät on Don DeLillo yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Tämän vuoksi hänen lukemisensa käynnistyy aina hermostuneen tärinän merkeissä, sillä pelkään, että jospa hän tällä kertaa tuottaakin pettymyksen. Niin ei onneksi vielä ole käynyt, eikä niin tapahtunut myöskään Nolla Kelvinin kohdalla, mutta - to be honest - paikoin aika ristiriitaisia tuntemuksia tämä hänen uutuutensa herätti. Oli kohtia, jolloin tuntui että vähintäänkin levitoin ja oli kohtia, jolloin teki mieli kysyä DeLillolta, että mitä ihmettä sinä nyt oikein selität.

DeLillon tuotannosta Nolla Kelviniä kantaa mukanaan erityisesti hänen teoksiaan Valkoinen kohina (klik) ja Omegapiste (klik). Edellistä kuolemaan liittyvän tematiikkansa ja jälkimmäistä erilaisten valkokangasrepresentaatioiden kautta. Mietinkin, että jos DeLilloa ei ole lukenut aiemmin tämä uutukainen saattaa hahmottua varsin toisella tavalla kuin jos hänen tuotantonsa on entuudestaan tuttua.

DeLillo on yhteiskuntakriitikko, joka tunnetaan armottomana amerikkalaisen elämänmenon suomijana ja tällä kertaa hänen kritiikkinsä kattaa myös tulevaisuuden. DeLillo on hauska, vaikka hänen huumorinsa on usein vähän mustaa tai muutoin omituista sorttia ja välillä hänen jutuilleen nauraminen tuntuu lähinnä rikolliselta. DeLilloa lukiessani minusta tuntuu usein, että hän on samanaikaisesti sekä äärettömän tosissaan että ihan kaikkea muuta. Vakavan ja suorastaan banaalin välinen liitto on hänen teoksissaan aika lailla täydellistä sorttia ja sillä tapaa naimisissa keskenään, että toista ei voi toisesta erottaa.

Kuolema on yksi DeLillon kestoteemoista ja Nolla Kelvinissä hän lähestyy sitä scifi-henkisesti kuvaamalla, miten on siirrytty aikaan, jolloin ihmisen on mahdollista kryojäädyttää ruumiinsa ja jatkaa elämäänsä joskus myöhemmin.

[...] kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa, jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos.

Edellinen sitaatti joukkoharhoineen ja itsepetoksineen on myös oiva esimerkki DeLillon sarkasmista. Lämpöopin tuntemusta tämän teoksen lukeminen ei vaadi, mutta on hyvä tietää, että Kelvin on lämpötilan mittayksikkö ja että nolla Kelviniä sijaitsee absoluuttisessa nollapisteessä, joka on "materian lämpötilan alaraja, jossa atomien lämpöliike lakkaa."*

Yleisemmällä tasolla voisi sanoa, että DeLillo tutkii tässä romaanissa muun muassa sitä, miten kuolema elämistä määrittää ja miten se vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme ja tekemiimme ratkaisuihin. Nolla Kelvinissä kuolema muodostaa taustakankaan, jolle meidän elämämme päivä päivältä piirtyy. Kun elämä sujuu joltisenkin mukavasti kuoleman läsnäolo elämässä voi jäädä piiloon, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö se olisi joka hetki läsnä. Tästä ilmiselvyydestä on vain pieni askel suureen mustaan, jonka kanssa on jollakin tavoin opittava elämään.

Jossakin ”todennäköisyyden äärimmäisessä marginaalissa”, Kirgisian ja Kazakstanin seuduilla sijaitsee monin tavoin ulkoisia uhkia varten varustautunut klinikka, Konvergenssi, jolle päätyy myös päähenkilö Jeffrey Lockhartin isän uusi puoliso Artis. Nolla Kelvinin alkuosassa kuvataan Konvergenssiä ja sen toimintapoja, mutta teoksessa liikutaan myös tuntemassamme maailmassa.

Viihdyin erinomaisesti (tosin viihtyä on DeLillon yhteydessä latautunut ja osin harhaanjohtava sana, mutta you know) DeLillon luomassa Konvergenssin maailmassa, mutta sen sijaan ns. normimaailmaan sijoittuva kuvaus Jeffreystä ja hänen tyttöystävästään Emmasta sekä tämän erityislaatuisesta adoptiopojasta Stakista herätti minussa paikoin hämmennystä, enkä saanut lukiessasni oikein näitä kahta eri maailmaa nivoutumaan toisiinsa. Kun teoksessa sitten palattiin kryojäädytysklinikalle hyrräsin tyytyväisyydestä.

Edellisestä huolimatta teoksen normaalimaailman tasoa ei missään nimessä pidä jättää huomiotta, sillä se sisältää erittäin kiinnostavia täkyjä Nolla Kelvinin tulkinnan kannalta. Emma tekee työtä vammaisten lasten parissa ja kertoja fokusoi erityisesti yhteen tyttöön, josta hän toteaa: ”Hän ei ollut metafora.” Näin kehitysvammainen lapsi nousee eräänlaiseksi toden aitouden kuvaksi ja haastaa Jeffreyn isän Ross Lockhartin rahat ja vaikutusvallan.

*

Nolla Kelvinissä on kyse myös pojan ja isän välisestä suhteesta. Ross Lockhart on "rahan muovaama mies", jota poika ei kovin hyvin tunne, sillä Ross jätti perheensä Jeffreyn ollessa 13-vuotias. Ross on rikas ja epäaito ihminen, joka on sijoittanut suuria summia kryojäädytysprojektin edistämiseen. Tekeekö hän niin rakkaudesta "pelastaakseen" uuden vaimonsa Artisin, joka on vakavasti sairas? Olisiko Rossin vilpittömin rakkaudenteko suostua kryojäädytykseen yhdessä Artisin kanssa?

DeLillo leikittelee tosirakkauden käsitteellä ja muovaa siitä kuvioita, joiden ominaislaadusta en menisi takuuseen, koska riski, että astuisin halpaan on liian suuri. Ross Lockhart toimii teoksessa mädän nykyihmisen tiivistymänä, josta ei ole löydettävissä mitään aitoa. Hän on jopa vaihtanut nimensä itsensätoteuttamistarkoituksessa Nicholas Satterswaitesta vakuuttavammaksi Ross Lockhartiksi. Jeffreyn näkemys isänsä nimenvaihdosta on, että sen myötä hänen isänsä nousi "itsensä varjosta helmiäishohtoiseksi fiktioksi.”

Parhaimmillaan DeLillon teksti Nolla Kelvinissä on jäämurskaa hampaissa ja kyllä vaan viiltää ja vaikka se kipeää tekeekin on siinä kivussa paljon myös nautintoa. DeLillon taito tökkiä maailmanmenoa ja arvomaailmamme vääristyneisyyttä on ilmiömäinen, kuten käy ilmi vaikkapa seuraavasta lauseesta: ”Puoli maailmaa remontoi keittiöitä, toinen puoli näkee nälkää.

Olen pannut merkille, että DeLilloa lukiessani käy helposti niin, että jotkut hänen esittämänsä kysymykset muodostuvat alustaksi, jolta lähden ponnistelemaan kohti omaa käsitystäni hänen teoksestaan. Lienee selvää, että tähän lähtökohtaan liittyy rutkasti kyseenalaisuutta. Tästä huolimatta en pysty kokonaan hillitsemään itseäni, sillä tietyt DeLillon lauseet yksinkertaisesti ovat minulle niin loputtoman kiinnostavia ja uusia ajatuksia herättäviä ja vanhoja niihin ketjuttavia, että ne ottavat lukiessani vallan vastusteluistani huolimatta. 

Voitettuaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon Pauli Tapio totesi juhlapuheessaan, että taiteen kieli on ainoa, joka ei petä. Nolla Kelvinissä DeLillo puolestaan kirjoittaa, että ”taide on ainoa, joka ei katoa.” Voi olla lapsellista ja epä-älyllistä ottaa tämäntyyppiset lauseet tosissaan, mutta minulle ne merkitsevät suurta lohtua. Ne välittävät tunteen, että on olemassa jotakin enemmän – jotakin suurempaa ja tärkeämpää kuin se, mistä päivittäinen elämäni koostuu.

Samantien huomaan kyseenalaistavani edellisen ajatukseni ja alan väittää, että suurinta on arki, se kaikkein tavallisin ja että taide on sen suhteen alisteista. Myös tälle näkökannalle Nolla Kelviniä tarjoaa vahvistusta, sillä DeLillo tuo romaanissaan esiin myös tavallisen elämän arvokkuuden. Erityistä sympatiaa tunnen Jeffreyä kohtaan, kun DeLillo kertoo hänen tarkistamisneurooseistaan. Ovatko avaimet taskussa? Onko lompakko vielä tallella?

*

Nolla Kelviniä usuttaa minua kuvittelemaan maailman, jossa millään tunnetulla ei olisi nimeä. Se ei onnistu kovin hyvin, sillä kaikki ympärilläni on nimettyä, enkä pysty edes hypoteettisesti murtautumaan tilanteeseen, jossa niin ei olisi. Väittäisin, että useimmat meistä pitävät itsestään selvänä sitä, että jonkun esineen nimi on se, mikä se on. Jos kuitenkin alamme miettiä, mikä on nimetyn esineen ja nimen merkityksen välinen suhde käy hyvin nopeasti ilmi, että mitään tällaista suhdetta ei ole, vaan nimet ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia. Ne kantavat mukanaan merkityksiä, jotka osoittautuvat huomattavasti hankalammiksi, jos alamme miettiä, miten jonkin esineen voisi kuvata ilman sen nimeä. Kyseessä on muunnelma Alias-pelistä ja esineiden nimien tarkempi tarkastelu osoittaa, että nimeäminen on mielivaltainen prosessi, joka tuo meille turvaa, koska olemme tottuneet kutsumaan pöytää pöydäksi ja hiusharjaa hiusharjaksi.

Olin harrastanut tätä jo jonkin aikaa., yrittänyt määritellä jotakin esinettä tai jopa käsitettä kuvaavan sanan. Määrittele uskollisuus, määrittele totuus. Oli pakko lopettaa ennen kuin se vei minulta hengen. (kursivointi DeLillon)

Mitä tulisi ajatella siitä, että ympäristömme rakentuu käsitteille, joiden määritteleminen on – jos ei mahdotonta – joka tapauksessa hyvin hankalaa?

Kryojäädytysklinikka on omintakeinen rakennelma, josta outoja (merkityksessä uncanny/unheimlich) elementtejä ei puutu. On käytäviä, ovia, mallinukkeja, valkokankaita ja saattajia. Tunnelma on (painjais)unenomainen ja muistuttaa siitä, että on paljon sellaista, josta emme tiedä ja että juuri tämä tietämättömyys on meidän onnemme.

[j]uuri se, mitä emme tiedä, tekee meistä inhimillisiä.


Edellisen lauseen voi halutessaan muuttaa muotoon kuolema tekee meistä inhimillisiä, jos ehkä tähän lauseeseen pitäisi lisätä ”toistaiseksi”. DeLillon viesti vaikuttaisi olevan, että inhimillisyytemme on tietämättömyytemme taskussa. Mitä enemmän tiedämme, sitä epäinhimillisemmiksi muutumme.



Don DeLillo: Nolla Kelviniä (2017)
271 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Zero K (2016)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


*Lainaus: https://fi.wikipedia.org/wiki/Absoluuttinen_nollapiste

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjat mielenterveyden tukena - Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017


Nyt kun vietämme Mielenterveysviikkoa haluan kantaa kirjani kekoon ja suositella kolmea teosta, jotka mielestäni omaavat runsaasti mielenterveyttä tukevaa potentiaalia.

Yksi valitsemistani teoksista on runokokoelma, toinen romaani ja kolmas elämäkerta. Sitä ennen kuitenkin muutama sana siitä, miten kirjat ovat ihan konkreettisesti auttaneet minua saamaan elämästä kiinni.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen silloin, kun elämässä on menossa raskaita asioita ja tuntuu, että sitä lähinnä vaan valuu päivästä toiseen ja sitäkin hankalan puoleisesti ilman että oikein saa tartutuksi mihinkään. Tuollaisessa tilanteessa olen suurimman avun omaan olotilaani saanut feministististä dekkareista, joissa on vahva ja selviytyvä naispäähenkilö. Suosikkejani tässä lajissa ovat olleet Sara Paretskyn, Kinsey Millhonen ja Ellen Hartin dekkarit. Olen selittänyt tätä asiaa itselleni sillä, että lukemalla dekkarin päähenkilön toimista osa hänen toimeliaisuudestaan tarttuu minuun. Tätä tukee edellämainittujen dekkaristien kirjojen rakenne, jossa erinäisten vaikeuksien ja takaiskujen kautta naisetsivä selviytyy tilanteessa voittajaksi. En halua lukea raakuuksista ja tässä suhteessa mainitut kolme ovat olleet minulle ns. luottovalintoja. Kun näissä kirjoissa vielä päähenkilö pysyy samana herättää se kotoisuuden tunnetta ja paikoin tuntuu kuin olisin itsekin mukana ratkaisemassa rikosta.

Olen pitänyt kirjablogia neljä vuotta ja kun aloin miettiä kirjoja, jotka voisivat olla sellaisia, että niiden lukeminen toimisi mielenterveyden tukena mieleeni tulivat seuraavat kolme keskenään hyvin erilaista kirjaa.



1. Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (tekstini Jokisen runoista pääset lukemaan tästä)

Jos tuntuu siltä, että runoja on vaikea ymmärtää, niin voin luvata, että sellaista tunnetta ei Jarkko Jokisen runojen parissa tule. Kuten kokoelman otsikkokin vihjaa nyt liikutaan ihanan naivistisissa maisemissa. Jokisen runoja lukiessa mietinkin, että onko hän mahdollisesti runouden Alice Kaira.

Jokinen kiinnittää jännästä vinkkelistä huomionsa arkisiin asioihin ja ilmiöihin sekä nostaa esiin niiden koomisia puolia. Runot ovat ihanan höttöisiä ja kermavaahtoisia, mutta samanaikaisesti niistä löytyy myös teräviä suolakiteitä. Jokisen runoja lukiessa tulee tunne, että vaikka maailmassa on paljon ikävää ja pahaa, ei maailma kuitenkaan voi olla kokonaan surkea paikka, kun näin hersyviä runoja on olemassa.





2. Elias Koskimies: Ihmepoika (tekstini Ihmepojasta pääset lukemaan tästä)

Kirja, joka saa nauramaan on harvinainen löytö. Kirja, joka naurattaa niin paljon, että naurunkyyneleet valuu silmistä ja pakottaa pitämään lukemisesta taukoa on vielä harvinaisempi löytö. Elias Koskimiehen Ihmepoika on tätä harvinaista tyyppiä. Koko sinä aikana, kun olen kirjablogia pitänyt, en minkään muun kirjan seurassa ole nauranut yhtä paljon kuin Ihmepojan.

Ihmepoika on kertomus pohjanmaalaisesta teinipojasta, jonka elämässä on monenlaisia ongelmia. Koskimiehen kerrontatapa on suorastaan hulvaton ja hän ui teinin nahkoihin tavalla, joka herättää paitsi naurua myös suurta myötätuntoa kirjan päähenkilöä kohtaan. Kielellisesti tämä romaani  on kerrassaan herkullinen ja sen luettuani teki mieli toistella niitä monia hauskoja lausahduksia, joita tästä romaanista löytyy.






3. Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (tekstini Toivolan kirjasta pääset lukemaan tästä)

Jani Toivolan elämäkerta on sankari- ja selviytymistarina, joka on kirjoitettu rehellisesti ja suurella sydämellä. Sitä lukiessani olin paikoin ihan pakahtua ja kirjan luettuani mietin erityisesti yhtä tässä teoksessa kuvattua tilannetta sekä sitä, miten paljon se on Jani Toivolalta vaatinut. Niinpä tämän kirjan jälkeen olen tiukassa paikassa välillä palannut Jani Toivolan kokemuksiin ja sekä etsinyt että saanut niistä voimaa ja rohkeutta.

Ihailen myös kovasti Toivolan tapaa suhtautua muihin ihmisiin ja hänen kykyään löytää ja nähdä hyvää silloinkin, kun moni muu saattaisi ohittaa tilanteen tuomitsemalla. 

Musta tulee isona valkoinen on lämpöä täynnä.



Lukeminen on yksinäistä puuhaa, mutta lukupiirit tarjoavat oivallisen mahdollisuuden päästä juttelemaan muiden kirjoista kiinnostuneiden kanssa ja niihin kannattaa lähteä rohkeasti mukaan. Ei ole väärää tapaa lukea kirjaa ja kun puhuu lukemastaan muiden kanssa voi saada hedelmällisiä uusia ajatuksia ja näkökantoja.

Jörn Donner teki tunnetuksi lauseen "lukeminen kannattaa aina." Se pitää edelleenkin paikkansa.



Tämä kirjoitus on osa Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa esitettyä haastetta



sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Minä, Brutus - Katja Kallion Yön kantajan seurassa

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään.

Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua.

Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät.

Yön kantaja kysyy, mitä yhteisö sallii, miten terveys ja sairaus määritellään ja missä kulkevat naisten rajat. Prostituutiosta ja irtolaisuudesta tulee Kallion romaanissa leimakirveitä, jotka sinetöivät Amandan kohtalon. Niin naisesta, joka kerran liiti kuumailmapallossa taivaan poikki Pariisiin tulee Seilin asukas. Amandan tehtäväksi tulee näin kantaa naisten kollektiivista pimeyttä, jonka pimeydeksi ovat määritelleet ne, joilla on valta ja sen liitännäisenä oikeus niin tehdä.

Kallion romaani sisältää paljon senkaltaista naisruumiin rajoittamista, joka yleensä saa minut pohtimaan vallan ja ruumiin välisiä suhteita ja ruumispoliittisia kontrollimekanismeja.  Nyt tämäntapaiset ajatukset tuntuvat päälleliimatuilta, enkä koe niiden motivoituvan itse teoksesta käsin. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esiin yhden kappaleen Yön kantajista, johon mielestäni Amandan kokemusmaailma tiivistyy.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.

Kallion luoma kuva Amandasta, jonka ruumis pysyy kasassa vain pakkopaidassa on karuudessaan häikäisevä ja siitä lukiessani tunnen sen kaltaisia liikahduksia, joita olisin luullut tätä romaania lukiessani kokevani useammankin. Se, että niin ei käynyt saa minut tuntemaan oloni Brutukseksi, vaikka en nyt osaakaan sanoa, kenet minä tässä tapauksessa olen pettänyt.

*

Ennakko-odotukset

Joskus omat ennakko-odotukset kirjan suhteen ovat niin suuret, että kirjan on mahdotonta niitä täyttää. Yön kantaja oli minulla lainassa kirjastosta jo aiemminkin, mutta palautin sen lukematta, koska en yksinkertaisesti tuntenut halua sen lukemiseen. Kun yksi jos toinenkin toivoi tämän kirjan päätyvän Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja kirja sattui sopivasti tulemaan pikalainana vastaan päätin yrittää uudestaan.

Toki ennakko-odotuksia oli paljon, mutta en silti usko, että Yön kantajan lukeminen kaatui kohdallani niihin. Tätä näkemystä on tosin mahdoton perustella, mutta vetoan nyt vaikkapa siihen, että niin ei tapahtunut Tommi Kinnusen Neljän tien risteyksen kohdallakaan, jos toki jouduin sitä lukiessani erityisesti ponnistelemaan, jotta pystyin pitämään ennakko-odotusten vaikutuksen loitolla.

Tositarina taustalla

Lähtökohtaisesti kirjat, joiden taustalla on tositarina ovat minulle vaikeita ja riippuu ihan tapauksesta, mihin suuntaan tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kallistun. Joskus tuntuu, että todelliset tapahtumat tai jonkun ihmisen oikea elämä tulevat riistetyiksi, kun niistä kirjoitetaan fiktiota. Toisinaan taas päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että todellisen ihmisen elämää on käytetty välineenä, jolla pyritään vaikuttamaan lukijoihin  ja herättämään heissä vahvoja tunteita. Tässä suhteessa hyvä esimerkki on Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä, josta kirjoittamaani tekstiä on hyvä näin jälkikäteen moittia siitä, että omat negatiiviset tunteeni ottivat liian suuren vallan bloggauksessani.

Kaunis kieli

Tämä minun pitäisi jo tietää ja uskoa. Jos suuri osa blogistaniasta on sitä mieltä, että teoksessa on erityisen kaunista kieltä en todennäköisesti tule kyseisestä teoksesta innostumaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi kauniista kielestä, mutta minulle se kaiketi määrittyy pitkälti toisin kuin suurelle osalle lukijoista. Näen - kenties liiankin hanakasti - coelhomaista vaikutelmaa sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Koen näennäiskauniiksi ja sen myötä tyhjiksi lauseet, jotka saavat monen muun lukijan sydämen läpättämään vaikuttuneisuudesta. Ei tosin ole vierasta sekään, että kirjoitan tuollaisia lauseita myös bloggauksissani ja se synnyttää minussa häpeän ja epämukavuuden tunteita. Suomeksi sanottuna voin jälkeenpäin todeta: aikamoista paskaa tuli kirjoitettua.

Psykologinen torjunta

Pidän mahdollisena, että jotkut teokset sisältävät senkaltaista aineistoa, joka osuu sellaiseen kohtaan minussa, että en yksinkertaisesti pysty käsittelemään teoksen sisältämiä kysymyksenasetteluja, vaan psyykeni menee torjuntamoodiin pitääkseen itseään kasassa. En tosin keksi, mitä sellaista juuri Yön kantajassa saattaisi olla, mutta koska psykologisen torjunnan mekanismeja on itse vaikea, ellei toisinaan peräti mahdotonta havaita, en tätäkään vaihtoehtoa sulje Kallion romaanin kohdalla pois.

"Juonivetoinen eläytymisesitys"

Ilmaisua "juonivetoinen eläytymisesitys" on käyttänyt Antti Majander kirjoittaessaan tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, jotka Majanderin mukaan "julistavat kuolemaa" tämäntapaiselle esitystavalle.

"Juonivetoinen eläytymisesitys" ei omalla kohdallani edusta kirjallisuustyyppiä, jonka pariin erityiseseti hakeutuisin. Tämä ei tarkoita, että pitäisin juonivetoisia kirjoja mitenkään erityisen huonoina, mutta ne tarjoavat harvoin sellaista askarreltavaa, jota kirjallisuudesta haen ja jota siltä suorastaan vaadin.

Yön kantaja ei kuitenkaan edusta perinteistä juonivetoista kirjallisuutta, joten en voi käyttää tätäkään perustetta selittävänä tekijänä omalle innostumattomuudelleni. Toki voisin vedota siihen, että Kallion teos ei ole sinänsä kirjallisuutta uudistavaa, mutta miksi takertuisin kyseiseen perusteluun juuri tämän kirjan kohdalla?

Väärä lukemisajankohta

Blogistaniassa törmään suht usein siihen, että bloggari kirjoittaa, että ei päässyt teokseen oikein sisälle, koska ajankohta teoksen lukemiselle oli väärä. Joko edellä mainittu väite on tosi tai vaihtoehtoisesti kiertoilmaisullinen tapa lempeästi ilmaista, että teos ei nyt vaan yhtään sytyttänyt.

Väärä lukemisajankohta on minulle kiistanalainen ilmaisu. Toisaalta uskon, että jos teos on tarpeeksi hyvä se kyllä onnistuu tunkeutumaan lukijaansa. Toisaalta on myönnettävä, että joskus joku kirja yksinkertaisesti jättää kylmäksi, mutta kun sen pariin palaa myöhemmin on tilanne aivan toinen. Sen sijaan oletettu väärä lukemisajankohta ei yleensä estä minua näkemästä teoksen kirjallista arvoa, vaan sen merkitys rajoittuu ns. pitämispuolelle.

On mahdollista, että jos luen Yön kantajan joskus myöhemmin uudestaan on kokemukseni toinen kuin mitä se tällä lukukerralla oli. En kuitenkaan pidä tätä vaihtoehtoa kovin todennäköisenä.


Rakasta minua

Oman lukunsa muodostavat teokset, joihin on sisäänkirjoitettu lukijalle pyyntö: rakasta minua. Ihan blogini alkuaikoina luin Eowyn Iveyn romaanin Lumilapsi, jossa tämänkaltainen lukijalle esitetty pitämispyyntö on hyvin voimakas ja sen vuoksi muutuin Lumilasta lukiessani varsin torjuvaksi. En yksinkertaiseseti pysty innostumaan kirjoista, jotka vaativat rakastamaan itseään.

Yön kantajasta voi löytää tämäntapaisia elementtejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole siinä määrin hallitsevia, että tämäkään asia riittäisi kokonaan selittämään, miksi en innostunut enemmän Kallion romaanista. Tästä huolimatta pidän Kallion romaaniin sisäänkirjoittautunutta rakasta minua -vaatimusta todennäköisimpänä syynä siihen, että lukukokemukseni jäi valjun puoleiseksi.  Jos sitten pitäisi yrittää selvittää, miksi koen juuri tämän romaanin vaativan rakastamaan itseään olen taas vaikeuksissa. Mistä moinen tunne syntyy? Jotakin samantapaista koin Riitta Jalosen Kirkkauden kanssa, joka niinikään on ollut lukijoidensa vahvasti rakastama kirja.

*

Voidaan kysyä, onko oleellista pystyä selittämään itselleen, miksi joku kirjallinen teos, kuten tässä tapauksessa Yön kantaja, ei iske itsessä kipinää, vaikka monen muun lukijan kohdalla se niin tekee. Minulle tämänkaltainen pohdiskelu on tärkeää, koska koen, että lukiessa kirjaa ihminen tekee samalla identiteettityötä. Kyvyttömyyteni empatisoida Amandan elämää tuntuu suorastaan jonkinlaisena kipuna, jonka lähettämiin viesteihin en voi suhtautua pelkästään kevyesti.

Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että kirjasta pitäminen on vain yksi - usein hyvinkin subjektiivinen kriteeri - teoksen arvottamisessa, eikä sen perusteella ole syytä tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä teoksen ns. hyvyydestä. On huomattavasti helpompaa kehua tai haukkua kuin olla ymmällään teoksen äärellä. Kuitenkin uskallan väittää, että lukijan totuttujen näkemis- ja kokemistapojen hämmentäminen on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä ja siinä Kallion Yön kantaja onnistui kohdallani varsin hyvin.

Tämän  tekstin kirjoittaminen on ollut ahdistavaa, mutta olen halunnut yrittää tuoda esiin sen, minkä koen tärkeäksi. Kaiken tämän jälkeen ja alla olevaan sitaattiin viitaten: je suis Amanda.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.



Katja Kallio: Yön kantaja (2017)
380 sivua
Kustantaja: Otava

torstai 16. marraskuuta 2017

Hanna Ryti: Syli



Ota minut syliin
puhu minut aamuun / itke minut aamuun / naura minut aamuun / viethän minut aamuun

No niin Mikko Alatalo, selväksi tuli. Eiköhän sun olisi aika jo lähteä tästä bloggauksesta omiin puuhiisi.

*

Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti.

Ritva, joka Jormalle on ilmoittanut nimekseen Mimosa, on 17-vuotiaan Pietun yksinhuoltaja, jolle hänen poikansa on vieras ja asiantila on vastavuoroinen. Ryti tavoittaa romaanissaan oivallisesti äidin ja pojan välisen vierauden ja sen mitä kumpikin luulee toisen itsestään ajattelevan ja miten kumpikin on omalla yksinäisellä tavallaan väärässä. Toki joskus olisi kiehtovaa lukea myös romaani, jossa vanhemmalla ja teinillä on hyvät ja lämpimät suhteet.

Kepeän tyylin kautta Ryti kattaa pöytään painavia asioita. Ritvalla on taipumus takertua ihmisiin pakkomielteisesti. Muiden ja erityisesti hänen ystävänsä Sarin elämä vaikuttaa aina mielenkiintoisemmalta ja täydemmältä. Eksyksissä on myös Pietu, jonka suhde isään on heppoinen ja jota ylläpitää lähinnä yhteiset satunnaiset lämimishetket.

Ritva-Mimosa, joka myöhemmin ottaa nimekseen Rea on kovin paljon syliä vailla ja perustunnelma on sen kaltainen, että syli olisi ratkaisu elämän kunderalaisen sietämättömään keveyteen, jota Ritvan kohdalla lisäävät papin työ ja kristillinen arvopohja, joiden kaiketi kuuluisi toimia ihan päinvastaisella tavalla. Muodikkaasti läpikäydään niin nais- kuin miessylinkin tarjoamat mahdollisuudet.

Aina välillä suomalaiselta kirjallisuudelta peräänkuulutetaan ammatteihin liittyvää kirjallisuutta. Tässä sitä nyt olisi, "pappilittiä".  Syli on vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, jos toki paikoin kuvaus on siinä määrin rymistelevää, että se koettelee teoksen uskottavuutta, vaikka sinänsä ns. ylivedot voidan teoksen lajityypin kautta selittääkin.

Tragikoomisuus jakautuu kiintoisasti teoksen päähenkilöiden kesken. Ritvan osaksi tulee pintasolla lähinnä komiikka, kun taas Pietun tonttia on tragedia. Vaikka ikäni ja sukupuoleni vuoksi minun "kuuluisi" samaistua Ritvaan ja hänen levottomaan lihaansa, tunnen suurempaa sympatiaa Pietua kohtaan. Ritvan ihon- ja sylinnälkä on liian ilmeistä, jos toki hänen sylintarpeensa on mittava ongelma ja toisinaan jopa henkilökohtainen katastrofi, kun tilanne osuu omalle kohdalle.

On erinomainen ratkaisu Rytiltä kuljettaa Ritvan ja Pietun tarinoita lomittain, sillä jos kirjassa keskityttäisiin pelkästään keski-ikäisen pappisihmisen hukassaoloon elämänsä kanssa saattaisi tarina muuttua pidemmän päälle puuduttavaksi. Pietun kautta romaaniin kirjoittuu myös nuorten hätä yleisemmälläkin tasolla ja erityisesti se tulee tässä romaanissa ilmi Tarina-nimisen tytön kautta, jota kohtaan Pietu tuntee lämpimiä ja monimutkaisia tunteita ja josta Ritva vaikuttaa kantavan enemmän huolta kuin omasta pojastaan.

Ritvan ja Pietun välinen vieraus ja puhumattomuuden kulttuuri pysäyttää. On riipaisevaa lukea erityisesti Pietun äitiinsä kohdistamista toiveista, jotka jäävät täyttymättä kerta toisensa jälkeen siitä huolimatta, että Ritva ei ole paha ihminen, vaan suht tavallinen elämänsä kanssa kipuileva naishenkilö. Eniten Rytin tekstissä aiheuttaa  minussa kipua juuri se, että nyt ei kyse ole ns. huonosta äidistä, mutta Pietu jää ilman huomatuksi tulemista siitä huolimatta. Tällaisiako me ollaan? Eikö me pystytä parempaan?

Jos kellä on vaikeuksia saada luetuksi päivittäin 30 sivua, kuten Karo Hämäläinen on haastanut meidät tekemään marraskuun ajan, niin Sylin seurassa 10 seuraavan päivän tinki tulee helposti täyteen.


Hanna Ryti: Syli (2017)
316 sivua
Kustantaja: Siltala




tiistai 14. marraskuuta 2017

Maria Susanna: Tämän maan pidot


Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja.

Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan.

Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella (klik) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna.

Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti:

Avaudun sinulle kuin kirja
parhaimmasta kohdasta.

tai

Hänen miehuutensa kukkii
ja minä olen maa hänen puutarhassaan

Kiinnostavasti edellisessä sitaatissa yhdistyy Edith Södergranin sirpaleita täynnä oleva puutarha, johon astumisesta hänen runossaan varoitetaan sekä maa utooppisena paikkana, jonka södergranilainen ei-olevuus avautuu ja muuttuu halun kohteeksi.

*

Maria Susannan runot nostavat esiin, miten rakkaus on vaikeaa ja mahdotonta. Välttämätöntä ja hengityksen kaltaista. Miten se kysymättä lupaa muuttaa sen, jo(t)(k)a rakastaa ja miten se muutos on löytöretki. Miten rakastettu asettuu rakastamaansa kuin kotiin ilman kiinteistövälittäjän apua. Miten huomisesta katsoen tänään rakastettu "ripusti seinällensä kuvat, osti uudet kalusteet. Selkääni naputti tauluja, maalasi käteni kermanvalkoisiksi ja kynteni leikkasi." Miten rakkaus saa muuttumaan tavoilla, joka nostaa omia vieraita puolia pintaan.

Leikin naista
millaista en tiennyt itsessäni olevan.

Tämän maan pidoissa on myös hetkiä, jolloin rakkaus on varmaa ja liki. Toista vasten puristuneena, ruuminjäsenten sikinsokissa, luottavaisena kuin nuoren ihmisen katse. Mutta ei se pysy, se lähtee taas. Menee suuntiin, jotka sen olisi toivonut jättävän rauhaan. Tulee takaisin mokomakin virne naamallaan. Mikä silloin voisi olla parempaa kuin ajaa yhdessä autolla Firenzen ohi, kuten yhdessä runossa tehdään.

Maria Susannan runoissa on puukottavaa dramaattisuuta. Flamencon makua, joka maistuu Lorcalta, mutta tarkemmin ajatellen kenties kuitenkin enemmän Ahmatovalta, kuten vaikkapa tässä lausessa: Tämä oli julmuuden ja onnen kaupunki.

Tämän maan pidot lupaa paljon. Se myös lunastaa lupauksensa suurelta osin ja silloin kun se ei niin tee on kyse lähinnä yksittäisistä runoista, jotka eivät löydä luontevaa paikkaansa kokoelmassa. Minua puhutteli erityisesti Maria Susannan tapaa kirjoittaa kovaa ja kohtalokkaasti, iskeä nopeita iskuja, joiden jäljet eivät suostu siististi siivoutumaan. Runoilijan äänessä kaikuu muiden runoilijoiden äänet ja se tuo runoihin avaruutta, mutta toisinaan jään kaipamaan vahvempaa Maria Susannan omaa ääntä.

En voi välttää kiusausta lukea vielä vähän ääneen ja kertoa:

Yön turvin minä karkaan.
Niin olen tehnyt lapsesta lähtien.

Huomaatko, mikä ero on lukemisen ja kuulemisen välillä?

Vaihtelen äänensävyjä ja painotuksia. Yritän kuoria äänestäni kaiken ylimääräisen, olla korostamatta mitään. Se ei ole helppoa. Se on kiehtovaa. Tämän maan pitojen sanaihot venyvät ja niitä tekee mieli venyttää yhä lisää. Yhä uudestaan.



Maria Susanna: Tämän maan pidot (2017)
52 sivua
Julkaisija: Kulttuurivihkot

Arvostelukappale

lauantai 11. marraskuuta 2017

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


SYKSYN KÄÄNNÖSTAPAUS!

Kyllä. Onhan tämä nyt ihan saakelin kova juttu. Tiivistetysti voisi sanoa, että Siivoojan käsikirja on teos, jonka olisi voinut kirjoittaa Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Metaforinen tupakkakin sojottaa tässä kokoelmassa ihan samaan tapaan kuin kyseisessä sarjassa.

Lydia Davis kirjoittaa teoksen esipuheessa:

Lucia Berlinin kertomukset ovat sähköä, ne hurisevat ja rätisevät, kun johdonpäät koskettavat toisiaan. Tässä reaktiossa myös lukijan mieli herää, hullaantuu ja lumoutuu, niin että synapsit kipinöivät. Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.

Davis kuvaa erinomaisesti lukemiseni ominaislaatua. Kyllä vaan lukiessani rätisin ja hurisin niin, että jääkaappipakastinyhdistelmä oli kateudesta vihreänä.

Esipuheessa Davis ruotii Berliniä kirjoittajana laajemminkin ja nostaa esiin yksittäisiä namupaloja kokoelman kertomuksista. Ehkä kannattaa kuitenkin lukea esipuhe vasta, kun itse teos on luettu, niin pääsee omaehtoisesti löytämään kaikki herkut.

*

Lucia Berlin (1936-2004) oli pienen, hänen tekstejään suorastaan palvovan joukon suosikki, mutta laajempaa tunnustusta hän ei elinaikanaan kirjailijana saanut. Käänne tapahtui vuonna 2015, kun Berlinin kertomuksista toimitettiin kokoelma, joka sai nimekseen A Manual for Cleaning Women, joka ilokseni on nyt käännetty myös suomeksi (Aula &Co.).

Berlinin kertomukset ovat röyhkeitä ja etenevät reippaasti umpihankeen. Millään valmiilla kirjallisilla kinttupoluilla ne eivät suostu kulkemaan. Monissa kertomuksissa päähenkilö on kovasti kirjailijan itsensä tyyppinen nainen eli neljän lapsen alkoholiongelmainen yksinhuoltaja. Lisäksi monet muutkin henkilöt ovat läsnä useammassa kertomuksessa, joka luo tähän kokoelmaan episodiromaanin tyyppistä rakennetta.

Lapsuutensa Berlin vietti Yhdysvalloissa, mutta hänen perheensä asui myös Chilessä, jossa Berlin vietti teinivuotensa. Nämä kummatkin ympäristöt tuovat vahvaa lisäliikettä ja paikallisväriä Berlinin tarinoihin.

Berlinin omat kokemukset opettajana ja sairaanhoitajana peilautuvat hänen kertomuksissaan, joissa liikutaan koulujen ja sairaaloiden lisäksi mm. hammaslääkärissä, aborttiklinikalla, katkaisuhoidossa ja sukellusretkillä. Kokoelmasta löytyy myös ehkä kaikkien aikojen tyrmäävin kuvaus siitä, miten massiivista krapulaa poteva nainen raahautuu ostamaan lisää viinaa. Kun olo on parempi, pesukone laitetaan päälle ja lapset lähetetään kouluun. Tämäntapainen kuvio on Berlinin kertomuksille siinä mielessä tyypillinen, että hän ei kaunistele eikä filtteröi mitään. Kertomusten läpi huokuu, että hänelle on samantekevää, mitä ihmiset hänestä mahdollisesti ajattelevat ja pitävätkö he hänen kuvaamiaan tapahtumia todellisuuspohjaisina vai ei, sillä tärkeintä on hyvä tarina ja sen kertominen.

Berlinin kertomukset ovat kuin asuinhuoneisto, jonka epäjärjestys perustuu täydellisen harkitulle järjestykselle. Lukijana olen jatkuvasti valppaana, sillä (kuvaannollisesti ilmaisten) kylpyhuoneesta saattaa milloin tahansa löytyä sänky ja tyynyn alta kananmunia. Berlinin kyky keikauttaa tarinaansa yllättävillä tavoilla on paitsi taitavaa myös äärimmäisen hurmaavaa ja hän tekee sen jotenkin niin helpon tuntuisesti ja varmoin ranneliikkein, että sitä huomaa olevan ihailusta yhtenään ihan moilasena.

Usein Berlinin kertomukset sisältävät myös aineistoa, joka haastaa sovinnaiset moraalikoodit tai on muutoin odottamatonta ja/tai sillä tapaa sopimatonta, että se pakottaa lukijan tarkastelemaan omia ennakkoluulojaan. Iso rooli kokoelman tarinoissa on alkoholilla, jonka suurkuluttajia ovat paitsi monet novelleiden päähenkilöt, myös heidän äitinsä ja isoisänsä. Kun tosiaan vielä juopottelevat äidin sulavat osaksi itse kirjailijaa ovat asian herättämät tuntemukset vielä muutaman piirun hankalampia.

Siivoojan käsikirjan tarinoille vierasta ei ole sekään, että sille mitä tapahtuu ei löydy mitään - ainakaan kovin ilmeistä - selitystä, kuten novellissa Tohtori H.A. Moynihan, jossa luostarikoulusta erotettu tyttö viettää kesäänsä isoisänsä hammasklinikalla ja joutuu avustamaan tätä hampaiden irti kiskomisessa, kun isoisä halua korvata omat hampaansa valmistamillaan täydellisesti hänen omien hampaidensa kaltaisilla tekohampailla. Tekee mieli kysyä kuin kakkiainen: miks vaan hää sillai tekkee?

Berlinin kertomukset ovat kärpäspapereita, joihin mikä tahansa elämän ilmiö tuntuu asettuvan luontevasti. Yhdeksi lempinovellikseni nousi nimiteos Siivoojan käsikirja, joka tulvii niin raikasta, tarkkaa ja useampaan suuntaan luotaavaa huumoria, että tekisi mieli siteerata sitä sieltä sun täältä, mutta puhukoon nämä alla olevat Maggien siivousohjeet puolestaan.

Kun siivoojaa epäillään varastamisesta:

Joku nainen jossain bridgeseurueessa on pannut liikkeelle huhun, että siivoojan rehellisyyden voi testata jättämällä sinne tänne pieniä, sieviä tuhkakuppeja, joissa on kolikoita. Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.

Kun syyllisyyttä poteva "prostestanttinen kristitty" pakenee TV-ohjelman parin siivoojan tehdessä työtään:

Minä napsautan imurin päälle puoleksi tunniksi (lohdullinen ääni) ja käyn pianon alle pitkäkseni, pölyrätti varmuuden vuoksi kädessäni.

Siivoojan käsikirjassa, kuten monessa muussakin Berlinin kertomuksessa, loppuisku on tehokas ja viimeinen lause kääntää novellista muodostuneen käsityksen ympäri suorastaan carvermaisen nerokkaaseen tapaan.

Lucia Berlinin kertomuksissa valot ja varjot vuorottelevat, ja elämän pulssi sykkii vahvana silloinkin kun novellihenkilöt ovat heikossa hapessa. Berlin on terävä, mutta ei ilkeä. Rehellistä räkää on tässä kokoelmassa siinä määrin, että ei tulisi mielenkään pyyhkiä sitä pois nenäliinalla. Lucia Berlin ei kysy lupaa, vaan kaappaa kainaloonsa.



Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017)
292 sivua
Englanninkielinen alkuteos: A Manual for Cleaning Women
Suomentanut: Kristiina Drews (erityispointsit hyvästä suomennoksesta)
Kustantaja: Aula & Co


PS. Uusimmassa Sivumennen-podcastissa on juttua Berlinin kirjasta ja sen aion kuunnella seuraavaksi




Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen (klik) ja peukutan Siivoojan käsikirja -novellin päähenkilöä