maanantai 21. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Oletko koskaan lukenut Ikea-romaania?

Tulipahan vain mieleeni kysyä, kun Annastiina Stormin Me täytytään valosta edustaa juuri tätä lajityyppiä. Tosin sinänsä Stormin romaanilla ei ole yhtään mitään tekemistä Ikean kanssa, eikä sitä tässä teoksessa edes mainita. Tästä huolimatta kyseessä on tyylipuhdas tämän (juuri keksimäni) lajityypin edustaja.

Olin viime viikolla Kustantamo S&S:n kirjabloggareille järjestämässä illanvietossa, jossa läsnä oli mm. kirjailija Annastiina Storm, jonka esikoisromaani tämä teos on. Ihan suoraan voin tunnustaa, että ilman bloggari-iltaa tuskin olisin tätä romaania tullut lukeneeksi, sillä romaanin kansi tuo mieleeni lähinnä nuortenromaanin, joita taas suhteellisen harvoin luen. Ensimmäinen mielleyhtymäni kannesta on tyttöjoukko, joka kulkee käsikynkässä ja lievästi hysteerisin äänenpainoin kevyessä siiderihumalassa kajauttelee ilmoille "Me täytytään valosta." Muutoinkin kansi on aika sekava ja halvan oloinen, mikä on tosi sääli, sillä kannen alta löytyy varsin mainio tarina poikineen ja tyttärineen.

Me täytytään valosta lähestyy erään perheen tarinaa usean kertojan voimin ja siirtymät kertojasta toiseen ovat paikoin hyvin hienovaraisia. Lapsikertojien käytössä Storm onnistuu aivan erinomaisesti ja tätä kautta romaaniin tulee monta hupaisaa kohtausta, kun lapset ymmärtävät näkemäänsä ja kuulemaansa omalla tavallaan. Monet lapsikertojien kautta esiinnousevat kuvaukset ovat myös koomisuudessaan hyvin autenttisen tuntuisia. Samaan aikaan sekä henkilökohtaisen tuntuisia että universaaleja.

Ikea-romaanin Stormin teoksesta tekee se, että lukijan tehtäväksi jää tarinan kasaaminen kirjailijan tarjoamista palasista. Storm antaa "kokoamisvinkkejä" vähitellen ja erikokoiset ruuvit ja muut härpäkkeet ohjaavat lukijaa ovelasti tarinan rakentamisessa. Näkökulmat ovat toisinaan ristiriitaisia ja lukijana joudun välillä purkamaan jo rakentamaani. Jos tämä kuulostaa työläältä ei se sitä käytännössä ole, vaan tunnelma on jatkuvasti mutkaton ja vapautunut, vaikka rakennelmaan muodostuu myös synkempiä kerroksia.

Stormin romaanin vahvuus on erityisesti sen tunnelma, joka tekee mahdottomaksi olla pitämättä tästä romaanista. Siinä on sellaista vilpitöntä aseistariisuvuutta, että huomasin lukiessani muistelevani Elias Koskimiehen Ihmepoikaa (klik). Sadut ja runonpätkät kirjoittuvat pääosin luontevaksi osaksi tarinaa ja satujen myötä korostuu myös lapsuuden itsensä satuluonne. Kuka sen mitenkin kokee ja myöhemmin muistaa ja mitä loppujen lopuksi tapahtuikaan. Lasten päässä mielikuvitus tekee usein kepposiaan ja pelko kasvaa muuriksi, josta on mentävä läpi, vaikka uskallusta ei olisi  yhtään.

Kun olin saanut Stormin kertoman tarinan kasattua tavallani, aloin miettiä, että olisipa mielenkiintoista lukea tämä kirja ensimmäistä kertaa satunnaisessa järjestyksessä ja tutkia, miten lukujärjestys vaikuttaa tarinan hahmottamiseen. Valitettavasti käytännön realiteetit estävät suunnitelmani toteuttamisen. Joka tapauksessa on niin, että jo ihan alusta loppuunkin lukemalla huomasin itsekin täyttyneeni valosta. Ja vähän heliumista. Enpä siis sanokaan enempää, sillä ääneni kuulostaa nyt aika hassulta.


Annastiina Storm: Me täytytään valosta (2017)
200 sivua
Kustantaja: Kustantamo S&S

lauantai 19. elokuuta 2017

Muriel Spark: The Driver's Seat

Saan kiittää matkanjärjestäjä TUI:n tiukkoja lentomatkatavaran painorajoituksia siitä, että lomallani ostin juuri tämän 107-sivuisen, tuskin  mitään painavan, Muriel Sparkin romaanin. Toki asiaan vaikutti myös se, että olen aiemmin lukenut Sparkilta romaanin The Prime of  Miss Jean Brodie (1961), joka on myös yksi David Bowien 100 kirjan listalleen (klik) valitsemista teoksista.

Kun The Times listasi vuonna 2008 tärkeimmät vuoden 1945 jälkeiset brittikirjailijat oli Muriel Spark sijalla 8. Suomessa hän ei kuitenkaan ole erityisen tunnettu ja häneltä ei Helmet-tietokannan mukaan ole edes suomennettu muita teoksia kuin Mandelbaumin portti (The Mandelbaum Gate 1965). Pakko todetta, että maailmankirjallisuuden virtaukset kiertävät toisinaan suomalaisen kirjallisuuskentän ihan harvinaisen tehokkaasti.

John Lancaster kirjoittaa The Driver's Seatin esipuheessa, että Sparkin kirjoille on tyypillistä, että tapahtumia tarkastellaan jonkinlaisten harhojen vallassa olevan päähenkilön kautta. Tällä kertaa kyse on Lise-nimisestä naisesta, joka tehtyään 16 vuotta toimistohommia päättää lähteä lomamatkalle tarkemmin määrittelemättömään eteläeurooppalaiseen kohteeseen. The Driver's Seat on hullun erikoinen kirja, joka on täynnä mitä kummallisimpia yllätyksiä, joista en kuitenkaan halua tässä juurikaan kertoa, koska kirjaa on parasta lähteä lukemaan niin, että siitä ei tiedä sen enempiä etukäteen.

Spark herättää lukijan kiinnostuksen romaanin päähenkilöä Liseä kohtaan rytinällä heti teoksen alussa. Kuka ja mikä oikein on tämä nainen, joka reagoi olosuhteisiin nähden täysin liioitellusti siihen, kun vaatekaupan myyjä suosittelee hänelle likaa hylkivästä kankaasta tehtyä mekkoa. Pian tämän jälkeen Lise ostaa toisesta kaupasta mekon ja takin, joiden värit eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, mutta hänen omasta mielestään väriyhdistelmä on täydellinen. Tässä kohtaa aloin miettiä, että Lise halusi jäädä ihmisten mieliin. Kun tähän vielä  yhdistetään se, että kertoja paljastaa Lisen tulevan murhatuksi hyvin pian, on selvää, että tätä tarinaa ei voi laskea käsistään.

Edellä mainittu on kuitenkin vasta alkua Lisen henkilöhahmoon tutustumisessa. Pian käy ilmi, että Lise puhuu yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista ja usein nämä kaksi puhetapaa ovat täysin ristiriidassa keskenään. Tuntuu kuin kertoja olisi samassa juonessa Lisen kanssa. Voin nähdä silmissäni, miten he riemuitsevat höynäyttävänsä lukijaa ja niin he toden totta tekevätkin, mutta niin hurmaavan kiinnostavalla tavalla, että sitä ei voi mitenkään pistää pahakseen.

The Driver's Seat on koettava itse. Sen ominaislaadusta on mahdotonta päästä kiinni jonkun toisen kertoman kautta. Tämä teos on myös erinomaista luettavaa kaikille, jotka itsekin kirjoittavat, sillä Sparkin tapa hämmästyttää ja venyttää uskottavuuden rajoja kertoo jotakin hyvin olennaisesta tarinoiden kertomisen ominaisluonteesta. Kun Lisen yläpuolella on jatkuvasti puhekupla, joka näyttää, että hänen elämäänsä ei enää ole paljoa jäljellä muodostuu tästä teoksesta arvoitus, jossa lukija yrittää vimmaisesti pohtia, miten pisteestä A päädytään pisteeseen B.


Muriel Spark: The Driver's Seat (1970)
107 sivua
Kustantaja: Penguin (Modern classics)



keskiviikko 16. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta.

Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha.

Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki:

Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen joksikin.
Ei.
Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Fragmentaarinen ja epäkronologinen esitystapa soveltuu tämän teoksen kerrontaratkaisuksi erinomaisesti, sillä Royn kuvaamalla yhteiskunnallisella kuohunnalla ja sekasorrolla ei ole alkua eikä loppua. Ei kohtaa, johon voisi asettua ja todeta: tämä tapahtui, koska ensin tapahtui tämä. Hän kuvaa myös, miten jo ennestään ristiriitaisten tilanteiden tulkintaa vaikeuttaa edelleen se, että erilaiset ryhmät lavastavat tapahtumia ja tilanteita oman agendansa ajamiseksi ja pönkittämiseksi. Väkivaltaisia kuvauksia ei tämäntapaisessa teoksessa voi välttää, mutta Roy tuo ne esiin pitkälti mainintoina, jotka tosin nekin ovat paikoin erittäin karua ja julmaa luettavaa.

Äärimmäisen onnen ministeriö pursuaa henkilöhahmoja. He katoavat ja ilmestyvät. He kuolevat oikeasti ja leikisti, osallistuvatpa välillä myös omiin hautajaisiinsa. Romaanin kertoja poimii heitä kyytiinsä kuin liftareita ikään. Kuljettaa jonkin matkaa, jättää kyydistä ja poimii heidät kyytiin mukaan uudestaan.

Lukijan sisäänheittäjänä tarinaan toimii Anjum, joka on on yksi teoksen monista värikkäistä hijroista (hijra=naissieluinen mies, hermafrodiitti, transnainen). Vaikka Anjum välillä katoaa tarinan melskeisiin hänen hautausmaalle perustamaansa yhteisöön palataan yhä uudelleen. Hän on tarinan tukilanka tai pikemminkin vaijeri yhdessä naispuolisen arkkitehdin Tilon kanssa. Näiden kahden vaiheita seurataan läpi romaanin ja heidän luokseen palataan usein yllättävien mutkien kautta.

Oikeastaan Äärimäisen onnen ministeriö ei ole romaani ollenkaan, vaan kylmä ja likainen sekä usein myös haiseva pyyhe vasten kasvoja, koska Royn kuvaama elämä on täynnä hindunationalismia, kashmirlaista separatismipolitiikkaa, kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia, pakkosiirtoja, kuulustelu- ja kidutuskeskuksia. Ihmisen henki ei tässä teoksesssa usein ole minkään arvoinen. Väkivallan koneisto jyrää alleen kaiken eteensä osuvan välittämättä siitä, onko tappaminen edes sen omien päämäärien vuoksi tarpeellista vai ei. Royn romaania olisi kuitenkin mahdotonta syyttää väkivaltaisuudesta, sillä miten voisi kuvata verenvuodatusta kuvaamatta verta. Kashmiriin viitaten kertoja toteaakin:

Täkäläiset tapahtumat eivät ole hienostuneita. Täällä on liian paljon verta, ei siitä synny hyvää kirjallisuutta.

Jälkimmäisen lauseen suhteen kertoja on kuitenkin väärässä. Äärimmäisen onnen ministeriö ei ole pelkästään hyvää kirjallisuutta, vaan maailmankirjallisuutta, joka tarinallistaa tapahtumia, jotka eivät lähtökohtaisesti "sivistyneiksi" tarinoiksi taivu. Se kätkee sisälleen myös rakkaustarinan pienen, epävarman ja joka hetki potentiaalisen katkaisu-uhan alla olevan liekin.

Kokonaisuutena Äärimmäisen onnen ministeriö on valtava saavutus. Se on tinkimätöntä ja vyöryvää kirjallisuutta, joka lähestyy lukijaa paikoin täysin odottamattomista suunnista. Roy luo kerronnallisesti onnistuneen tasapainon, jossa mustan ja kauhean rinnalle nousee kauneuden kipeä kirkkaus ja loputtoman toivottomuuden vierelle toivon sitkeä kuiske. Ehkä sittenkin jonain päivänä. Ehkä.



Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)
478 sivua
Englanninkielinen alkuteos The Ministry of Utmost Happiness (2017)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Otava


Helmet lukuhaaste, kohta 33 "Kirja kertoo Intiasta"




maanantai 14. elokuuta 2017

Runokuu kutsuu möyrimään runoissa



Oli kuu oli ilta. Oli runokuun silta, jota pitkin nyt tehdään kuumatka Runokuuhun. Herätä siis sisäinen kuumatkalaisesi ja tule mukaan Runokuun pinnalle ja syövereihin.


21. -27.8.2017 järjestettävä Runokuu-festari on Nuoren voiman liiton sekä sen yhteistyökumppaneiden organisoima runojuhla, joka on osa Helsingin juhlaviikkojen tapahtumia. Festari järjestetään tänä vuonna 13. kertaa ja sen teemana on rakkaus.

Runokuun päätapahtumapaikka on Kansallisteatterin Lavaklubi pop up -runokauppoineen. Tarjolla on runsaasti ohjelmaa, jonka monipuolisuus siihen etukäteistutustuessani löi minut suorastaan ällikällä. Nolottaa myöntää, mutta myönnän silti, että en ole aiemmin edes tajunnut, miten monipuolinen tapahtuma Runokuu on. Tänä vuonna on tarjolla mm.

* Runopuhelin,
johon soittaessasi voit valita, haluatko kuulla kaunista vai rumaa rakkausrunoutta

*Runo-olkkari,
joka tarkoittaa sitä, että voit tilata runoilijan kotiisi. Runoilijoista tähän projektiin osallistuvat Anja Erämaja, illmari, Matti Kangaskoski, Lyyti, Elsa Tölli, Jukka Viikilä sekä yllätysesiintyjä.

*Runoja raiteilla,
jossa runous astuu ratikoihin ja metroon

*Runotreffit eläkeläisille,
jota kautta voi etsiä uusia ystäviä

*SUOMI ON RUNO -runomaraton,
jossa ääneen pääsee 26 suomalaista  nykyrunoilijaa. Tämän kolmetuntisen runomaratonin pohjana on runoilija Tuija Välipakan perustama Suomi on runo -blogi (klik), jossa julkaistaan koko Suomen juhlavuoden ajan uusi runo aina maanantaisin.

*Queer Poetry Slam,
jonka järjestää Helsinki Poetry Connection. Tilaisuudessa on myös open mic -osuus, johon kuka tahansa on tervetullut esittämään runojaan.

Koko Runokuun ohjelmaan pääset tutustumaan TÄSTÄ

*

Ja miten tämä kaikki sitten liittyy kirjabloggareihin?

No siten, että muutama meistä sai päähänsä vastata Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämään haasteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että luemme rakkausteemaisia runoja ja kirjoitamme niistä runokuuviikon aikana postauksen.

Postausten aikataulu on seuraava:

21.8. Tuijata. Kulttuuripohdintoja
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8  Lumiomena - kirjoja ja haaveilua
27.8  Muut kirjabloggarit

Kirjasammon sivuilta (klik) löytyy lista, joka esittelee 20 suomalaista rakkaudesta kertovaa runoteosta. Itse olen tältä listalta lukenut Anja Erämajan rakkausilottelun Ehkä liioittelen vähän sekä Sirpa Kyyrösen Tanssivan karhun voittaneen Ilmajuuret, jossa rakkautta on paljon,  mutta jossa paljon ei ole tae sen kestämisestä.

Runokuuta varten sukellan siihen yhteen, kenties ikonisimpaan suomalaiseen rakkaudesta ja sen monista puolista kertovaan teokseen. Mikä teos on kyseessä selviää 23.8.

Kutsun Runokuuhun mukaan sinut.
Siis juuri sinut.
Lopeta nyt se pälyily ympärillesi, sillä sinua juuri minä tarkoitan.

Tee matka Runokuuhun haluamallasi tavalla. Lue, muistele, kuuntele, ihastu, järkyty. Möyri rakkausrunoissa ja julkaise postauksesi 27.8 ja jaa kokemuksesi somessa häsällä #runokuu.

Tervetuloa mukaan kurkottamaan Runokuuhun!







lauantai 12. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Minulla oli vahva ennakkotuntuma, että Marjo Heiskasen Mustat koskettimet olisi hieno romaani. Tätä vaikutelmaa lisäsi kirjan maailmaa ilmentävä kansi ja erityisesti siihen painettu sitaatti: "En minä elämyksiä tarjoile, minä riisun teille ihmisen."  Niinpä odotushorisonttini väreili vallan mukavasti ja siinä oli jo valmiiksi tehty tila riisutun ihmisen astua.

Mustat koskettimet on syväsukellus klassisen musiikin maailmaan, jonka Heiskanen - pianisti itsekin - tuntee ja hallitsee erinomaisen hyvin. Samanaikaisesti se on myös tarina ystävyydestä ja sen kääntöpuolista. Kertomus pianisti Sere Metsätsalon ja hänen assistenttinsa Sari Aspin välisestä tummasävyisestä suhteesta, jonka pikkutarkassa kuvauksessa voi halutessaan nähdä piirteitä elenaferrantemaisesta ystävyyden mikrokuvauksesta. Sere Metsätsalo on itsetitoinen ja ympäristöään piinaava oikukas diiva, jonka rinnalla nuorena itsekin muusikoksi pyrkinyt Sari Asp on kuin hengetön hiuspinni - Seren kannalta äärimmäisen tarpeellinen, mutta parhaimmillaan näkymättömänä. Sere talloo muut ihmiset jalkoihinsa loistaakseen musiikkitaivaan kirkkaana tähtenä unohtaen, että ihmistähdet harvoin ovat ikuisia.

Ihan suoraan haluan todeta, että Heiskanen kirjoittaa ihan järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin. Mustat koskettimet on kirjallisuuspalkintotyyppistä taideproosaa, jonka lukeminen ei ole ihan helpoimmasta päästä, sillä vaikka tämä teos on kerronnallisesti hyvin taidokas, käy sen lukeminen pidemmän päälle melko raskaaksi ja itsekin jouduin teoksen loppupuolella vähän kamppailemaan, että sain tämän romaanin luetuksi. Melkeinpä siis väittäisin, että teoksen pituudesta (352 sivua) olisi kernaasti voinut karsia muutaman kymmenen sivua. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että monet mestariteokset eivät nekään ole erityisen lukijaystävällisiä.

Heiskanen kirjoittaa tuoreen raikkaasti ja erottuvasti. Jos ajatellaan, että kertomus on polku, on Mustien koskettimien kertoja jatkuvasti vähän polun vieressä. Tallaamattomassa maastossa, mutta ei koskaan liian kaukana polusta niin että hän olisi vaarassa eksyä.

Klassisen musiikin maailmaa voidaan helposti pitää elitistisenä kuvauskohteena ja on komeaa, että Heiskanen ei pyri tuomaan sitä halpahintaisesti liki, vaan antaa jousisoitinten ja pianon rytmittää tekstiään kaikella voimallaan.  Sere Metsätsalon esittämä näkemys muusikoiden ja median välisestä suhteesta voidaan lukea myös taiteen tekijäänsä henkilöitymistä kohtaan iskettynä piikkinä.

"Nykyihanne tuntuu olevan, että rakennetaan esittelemiskelpoinen yksilö, laitetaan hänet mediaan ja toivotaan että mahdollisimman moni tykkää. Hänen kengistään vaikka."

Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta.



Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (2017)
352 sivua
Kustantaja: Siltala


PS. Marjo Heiskanen on luonut romaanissaan mainittujen klassisen musiikin teosten pohjalta Spotify-soittolistan (287 kappaletta, kesto 19'45), joka löytyy kirjoittamalla Spotifyissa hakukenttään "Mustat koskettimet"

torstai 10. elokuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

En ole koulutyttönä istunut mummolan portailla lukemassa Seljan tyttöjä suupielet mustikasta mansikasta sinisenä punaisena, kun aurinko porottaa ja taivas on pilvistä vapaa. Sellaisiahan ne olivat ne lapsuuden kesät, mutta kirjojeni selkämyksissä luki yleisimmin Victoria Holt tai Sergeanne Colon, joiden kummankin kirjoja olin tuolloin liian nuori lukemaan.

On suorastaan surkuhupaisaa, että Ylen ja kirjabloggareiden yhteisprojektissa minulle osui luettavaksi juuri Rauha S. Virtasen Seljan tytöt - tyttökirjat kun tosiaan ovat minulle melko lailla neitseellistä maastoa. Onnistuin kasvamaan aikuiseksi ilman runotyttöjä ja pikku naisia, sillä en tuntenut minkäänmoista vetoa niiden tyyppisiä kirjoja kohtaan. Muutaman Anni Polvan kirjoittaman Tiina-kirjan sentään luin, joka johtui pitkälti siitä, että Tiina ei ole mikään hempeä haaveilija, vaan enempi mustelmapolvinen puissakiipeilijä. Sellainen olin nuorena itsekin. Kirjoitin kyllä runojakin, mutta enpä usko, että kenellekään olisi tullut mieleen kutsua minua runotytöksi.

Seljan tytöt on viehättävä pikku kirja, joka tuskin kenessäkään herättää sen suurempia vihan tai aggression tunteita. Se on eloisa, varsamainen ja yltiöidealismistaan huolimatta varsin mainio kuvaus 1950-luvun tyttöelämästä. Olen siinä käsityksessä, että tämä kirja on monien lukijoiden hartaasti rakastama, joten tuntuisi suorastaan rikolliselta käydä Virtasen teosta kovin sanoin kritisoimaan. Onneksi siihen ei ole erityistä tarvetta, vaikka en koe, että olisin jäänyt mistään erityisestä paitsi, vaikka tätä kirjaa en olisi lukenutkaan.

Mielenkiintoista on, että Seljan tytöt on samanaikaisesti melko lailla sekä täysin vanhentunut kuin paikoin edelleen varsin ajankohtainen. Teoksen maailma kuvaa aikaa, joka on auttamattoman ollutta ja mennyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Luonteeltaan tämä romaani on nykynäkökulmasta katsottuna hellyyttävän moraalinen ja kasvattamaan pyrkivä. Sukupuolten välillä, kuten tyttöjen vanhempien kohdalla käy ilmi, vallitsee varsin perinteinen työnjako, jossa nainen ompelee, laittaa ruokaa ja on kodin yleishengetär, kun taas mies nikkaroi ja kirjoittelee romaaneja. Tytöillä on tyttöjen jutut ja pojilla poikien, ekä niiden välistä rajaa ole soveliasta ylittää. Paha tätä asiaa kuitenkaan on kritisoida, sillä Virtasen kuvaus pelkästään mallintaa aikansa sukupuolinormeja.

Virtasen henkilökuvaus on taitavaa ja henkilöhahmot ovat romaanissa läsnä monisärmäisinä ja hengittävinä. Sisaruksista Kris on järkevä, mutta ylipuhuttavissa. Virva puolestaan ujo ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva ja kirjailijan ammatista haaveileva runotyttö. Pikanttisimman mausteensa tarinaan tuo Margarita, joka on adoptoitu Seljan perheeseen hänen vanhempiensa kuoltua. Tytön suonissa virtaa vilkas veri, joka on perua hänen vierasmaalaiselta äidiltään. Margarita on nopeasti leimahtava ja temperamenttinen ja juuri hän on tytöistä se, joka teoksen kuluessa tekee rankimman kasvumatkan. Kuopus Dodo puolestaan on leikkisän pikkuvanha.

Kasvamiseen liittyvät teemat ovat ikuisia, vaikkakin ne on tässä romaanissa kuvattu tavalla, jonka tavoittamiseksi on revittävä irti vuosikymmenten kuluessa niiden päälle liimantunut kontaktimuovi. Rakastumisen ja ihastuksen tunteet, punastelut koulunpihoilla ja ihastuksen kohteen aiheuttamat sydämen rytmihäiriöt toistuvat aikakaudesta toiseen  ja ovat sen vuoksi myös hyvin tunnistettavia. Kun vanhemmat eivät ole kotona nuorten juhlatkin riistäytyvät käsistä ihan samaan malliin kuin nykyisinkin. Tosin sillä erotuksella, että tämä riistäytyminen on siinä määrin viatonta, että siitä ei ole tarvetta kirjoittaa iltapäivälehdissä.

Seljan tytöissä 50-luku hengittää vahvana. Perheen isä palaa teoksen alussa kotiin tuberkuloosisairaalasta, joka tuolloin oli varsin yleinen tauti. Isä on selkeästi auktoriteetti, jota tytöt kunnioittavat, vaikka välillä vastaan napisevatkin. Elämä mullistuu, kun isä kertoo menevänsä uusiin naimisiin. Näin teokseen kirjoittuu uusperhetyylinen kuvio, kun tytöt joutuvat sopeutumaan uuteen äitipuoleen, jota varsinkin Margarita vastustaa voimakkaasti. 

Teoksen henkinen maasto koostuu moraalisista arvoista ja niiden noudattamisesta. Olemassaolon tarkoitukseksi muodostuu pyrkimys tulla paremmaksi ihmiseksi. Vastuunpakoilu on kirjan nuorille vierasta ja kun jotakin tehdään väärin, se pyritään myöhemmin hyvittämään. Seljan tytöissä käden taidot ovat kunniassaan ja siinä korostuu yhdessä tekemisen meininki. 

Seljan tytöt soveltuu hyvin kesäkirjaksi. Sen voi lukea vaikka piknikillä tai uimarannalla, joskaan tämä kesä ei varsinkaan jälkimmäiseen puuhaan juuri ole säitä tarjoillut. Se, että luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa nyt vasta aikuisena sai minut ymmärtämään, miksi en nuorena lukenut tyttökirjoja. En tietenkään tiedä, onko tämä asia yleisesti totta vai pelkästään oma kokemukseni, mutta luulen, että tytöt, joilla on sellainen perhetausta kuin minulla eivät ole kiinnostuneita tyttökirjoissa luoduista maailmoista.



Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (2001/1955)
242 sivua
Kustantaja: Otava

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tekisi mieleni väittää, että uutuusromaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa Selja Ahava tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan kaikkea muuta ja jopa siinä määrin kaikkea muuta, että Ahavan uutuusromaania lukiessa päällimmäiseksi uhkaavat nousta ei-kirjalliset asiat, jota ylösnousua myös kirjan markkinoinnissa on voimallisesti käyty puffaamaan.

Ilmaisulla "tekee Roxane Gayt ja Chris Krausit" viittaan Gayn yltiörehelliseen kirjoitustapaan erityisesti hänen esseeteoksessaan Hunger sekä Chris Krausin tinkimättömään hänen oman yksipuolisen rakkaussuhteensa penkomiseen teoksessa I love Dick. Ahavan teos sen sijaan on omaelämäkerrallinen tavalla, jossa omaelämäkerrallisuutta ei varsinaisesti tunnusteta.

Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa ja siellä Selja Ahava kertoi romaaninsa taustoista, joten ei ole mikään salaisuus, että hänelle kävi juuri niin kuin käy Ennen kuin mieheni katoaa -teoksen nimettömäksi jäävälle naispäähenkilölle. Eräänä päivänä nimittäin kirjailijan mies tuli ja ilmoitti, että hän on aina halunnut olla nainen ja tämä romaani kertoo siitä, miten tulla toimeen ja jatkaa elämäänsä tämän tiedon jälkeen.  Tämän asian kertomista ei voida siten pitää spoilauksena varsinkaan, kun tätä tekstiä kirjoittaessani on jo julkaistu Ahavan kirjan ympärille rakennettu henkilöhaastattelu niin Aamulehdessä kuin Helsingin sanomien kuukausiliitteessäkin, joten kirjan "salaisuus" on tuotu näkyvästi julki.*

Suomalaisessa kirjallisuudessa omaelämäkerrallinen tunnustuskirjallisuus on harvinaista herkkua ja se on jäänyt lähinnä suomenruotsalaisten kirjailijoiden (mm. Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen, Christer Kihlman) bravuurilajiksi. Osin tästäkin syystä Ahavan kirja oli minulle odotettu uutuus. Halusin nähdä, miten tunnustuksellisuus tässä kirjassa toteutuu. Pakko kuitenkin todeta, että ei oikeastaan mitenkään. Omaelämäkerralliseen tutkimukseen keskittynyt ranskalainen kirjallisuudentutkija Philippe Lejeune puhuu omaelämäkerrallisesta sopimuksesta, jossa teoksen päähenkilön, kertojan ja tekijän välille kirjoittuu yhtäläisyysmerkit. Tätä ei kuitenkaan Ahavan romaanin kohdalla tapahdu, vaan kirjailija kokevana subjektina korvautuu romaanihenkilön tietoisuudella ja läsnäololla. Ennen kuin mieheni katoaa ei myöskään käy erityisesti Peter Sandströmin tunnetuksi tekemää autofiktioleikkiä lukijan kanssa.

Koska kuitenkin tiedän teoksen taustat ei se voinut olla vaikuttamatta lukemiseeni ja tämä näkyi erityisesti siinä, että lähestyin Ahavan romaania kuin haurasta lasiesinettä, enkä voinut olla vähän väliä miettimättä, kuinka paljon tämän romaanin kirjoittaminen on häneltä vaatinut. Miettimättä sitä, kuinka paljon tässä tekstissä on aamuyön tuntien kauhua, oikeaa hikeä ja verta sekä yli itsensä uskaltamista.

*

Naisena päähenkilön mies ottaa Ahavan romaanissa käyttöönsä nimen Lili. Tämä herättää väkisinkin muistumia David Ebershoffin romaanista Tanskalainen tyttö (The Danish Girl, 2000), joka niin ikään pohjautuu tositarinaan ja kuvaa tanskalaisen transgender-pioneerin Lili Elben (1882-1931) elämää. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta nähnyt sen pohjalta tehdyn elokuvan. Todellisen Lili Elben tarinaan voi tutustua hänen omaelämäkertansa, Man into Woman (1930), kautta.

Sukupuolen korjausta käsittelevää kirjallisuutta ei Suomessa liiemmin ole kirjoitettu, joten Ahavan romaani on tässä(kin) mielessä tervetullut tulokas kirjallisuutemme kentälle. Tosin Ennen kuin mieheni katoaa käsittelee asiaa lähinnä teoksen päähenkilön näkökulmasta ja siinä keskitytään niihin reaktioihin, ajatuksiin ja tunnelmiin, joita asia hänessä aiheuttaa. Tämän vuoksi on paikallaan todeta, että Ahavan romaani ei edusta transkirjallisuutta.

Ahavan tekstissä on ihastuttavaa tilavuutta. Tuntuu kuin sanojen välissä puhaltaisi lempeän lyyrinen tuuli. On paikkoja pysähtyä ja levätä. On paikkoja antaa tekstin ja sen merkitysten tekeytyä. Ja selän takana. Siellä on jatkuvasti jyrkänne, jonka pohjalla asuu yhdellä lauseella järkytetty elämä. Se pistää huimaamaan.

Ahava käyttää symboliikkaa taitavasti ja onnistuneesti. Miehen korjaantuminen vähitellen naiseksi rinnastuu Kolumbuksen löytöretkiin ja hänen tekemiinsä virhepäätelmiin. Kartta voi olla olemassa fyysisenä esineenä, mutta kuka tietää, pitääkö siihen tehdyt merkinnät paikkansa. Mitä kartta edes auttaa, jos ei tunne reittejä ja jos matka on yllättäviä vaaroja täynnä ilman varmuutta perille pääsystä? Kolumbus huijaa miehistöään, Lili jättää pitkään totuuden itsestään kertomatta edes läheisilleen.

Kautta tämän romaanin korostuu, että Ahavan kertoma tarina on yksi monista versioista ja että "jokaisella versiolla on tarkoituksensa." Ennen kuin mieheni katoaa on se versio, joka kirjailijan on ollut "pakko" kirjoittaa selventääkseen itselleen, mitä hänelle tapahtui suhteessa hänen kumppaniinsa, jota hän luuli mieheksi, mutta joka olikin nainen. Miehen sanoista käynnistyy sokkivaihe, josta kirjan edetessä kuljetaan kohti elämän uudelleen suuntaamisen vaihetta. Tälle matkalle mahtuu paljon kipeää ja epämukavaa. Järkytystä niin toisen ihmisen kuin omienkin reaktioiden vuoksi. Kun tuttu ja rakas ihminen alkaa oudontua ja muuttua toiseksi, pysyvää on vain "persikan siemen, munankuori, pussin sulkija."

Keskeisiä kysymyksiä romaanissa ovat, miten hyväksyä kumppanissa tapahtuva muutos, miten venyä uuden tilanteen asettamien haasteiden myötä sekä miten tulla toimeen sen kanssa, että omat sanat ja lauseet rapautuvat ja irtoavat niille ominaisista tehtävistä. Että se mitä tapahtuu ylittää kielen.

Osa päähenkilön psyykkistä työstämistä on lapsuusmuistojen ja -kokemusten kirjoittaminen Lilille. Jokaisella on historiansa ja sen ymmärtäminen ja tutuksi tekeminen/tuleminen on tärkeää, mutta valitettavasti tämä osa romaania jää irralliseksi, eikä sen kerronnassa ole samaa loistokkuutta kuin tässä romaanissa muutoin.

*

Ahavan romaanissa totuutta lähestytään kuin kaupunkia, jossa ollessa ei välttämättä tiedä siellä olevansa. Kaupunki on paikka, jossa lähes kaikki on vierasta ja jossa päähenkilön ajatusten välistä näkyy maailma, jossa mikään ei ole muuttunut. Se järkyttää. Se vapisuttaa ja eristää.

Päähenkilö haluaa raportoida kumppaninsa ja tallentaa muistiin hänen ruumiinosansa. Tämä tarina on versio, jossa naiseksi muuttuminen merkitsee miehen katoamista. Tässä kohden joudun vaikeuksiin, sillä en osaa ajatella tätä muutosta katoamisena, vaan koen sen enemmänkin löytämiseksi. Jos kyse olisi fiktiosta asiaa voisi problematisoida, mutta koska kyse on kirjailijan omista kokemuksista on ne pakko ottaa sellaisina kuin millaisiksi ne on tässä teoksessa kirjoitettu.

Oskillaatio teoksen omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen luonteen välillä hämmentää. Toisaalta tämä teos on liian omaelämäkerrallinen nimenomaan siinä mielessä, että omaelämäkerrallinen aines tekee mahdottomaksi kritisoida mm. juuri tämän teoksen ydinalueille sijoittuvaa näkemystä, että sukupuolen korjauksessa on kyse entisen sukupuolen katoamisesta. Fiktiivisen teoksen kohdalla kysyisin, mihin päähenkilö miehessään rakastui. Sukupuolta ilmentäviin ulkoisiin merkkeihinkö? Tästä jatkaisin pohtimalla, mitä sukupuoli oikeastaan tarkoittaa ja millainen on identiteetin ja sukupuolityypillisten ominaisuuksien välinen suhde. Omaelämäkerrallinen aines kuitenkin estää tämän kaltaisten kysymysten esittämisen.

Toisaalta taas tämä teos ei ole tarpeeksi omaelämäkerrallinen, koska omaelämäkerrallisuus ei tule teoksesta ilmi ilman taustatietoja. Teoksen voimakas markkinointi juuri omaelämäkerrallisuuden kautta herättää lisää hämmennystä. Ennen kuin mieheni katoaa on loistava teos vaikeasta aiheesta, mutta väitän, että fiktiona luettuna tämä teos olisi vielä parempi. Ei tarvitse kuitenkaan olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että Ahavan romaanin ympärillä käytävä keskustelu tulee keskittymään sen omaelämäkerralliseen osaan. Ironisen kyynisesti tekisi mieleni todeta, että ketäpä nyt kiinnostaisi itse kirja ja sen ansiot, kun tarjolla on kirjailijan elämä.




Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)
kustantajalta saatu sivunumeroton ennakkokappale
Kustantaja: Gummerus



*Aamulehden kirjoituksen olen lukenut, mutta tietoni Hesarin kuukausiliitteen jutusta perustuu muiden minulle kertomiin tietoihin


Helmet lukuhaaste kohta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja





perjantai 4. elokuuta 2017

Albertine Sarrazin: Astragal

Tämän kesän lomamatkani suuntautui Mallorcan saarelle Palman kaupungin lähistölle. Palmasta löytyi oikein mainio englanninkielistä kirjallisuutta myyvä kirjakauppa, jossa huomioni kiinnittyi oitis tähän Albertine Sarrazinen kirjaan Astragal. Kirjan kansi tuntui puhuttelevan minua ihan erityisellä tavalla ja edes tutkimatta, mistä tässä kirjassa tarkemmin ottaen on kysymys, tiesin, että minun on saatava se omakseni.

Kuinka ollakaan esipuheen kirjaan on kirjoittanut Patti Smith, jonka tämä samainen kirja lumosi vuonna 1968 niin, että hän käytti sen ostamiseen viimeisen dollarinsa. Smith kirjoittaa: "I was on the lookout for something I had to have: a book that was more than a book, containing certaing signs that might spin me toward an unforeseen path." Tämän jälkeen Astragal on kulkenut mukana hänen matkatavaroissaan ympäri maailmaa.

Albertine Sarrazin (1937-1967) oli ranskalainen kirjailija, jonka teoksista tunnetuin on juuri tämä puolielämäkerrallinen teos Astragal (1965).  Sarrazin syntyi Algeriassa, jäi orvoksi ja joutui vankilaan, jossa hän Astragalin lisäksi kirjoitti teoksen La Cavale. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi La Traversière. Hän kuoli vain 29-vuotiaana munuaisleikkauksen yhteydessä ilmenneisiin komplikaatioihin. Postuumisti häneltä on julkaistu myös runoja ja kirjeenvaihtoa.

Astragal kertoo 19-vuotiaasta Annesta, joka on joutunut 7 vuodeksi vankilaan tehtyään aseellisen ryöstön. Teoksen alussa hän pakenee vankilasta ja loukkaa siinä yhteydessä nilkkansa. Hänen onnekseen paikalle sattuu Julien, pelastava enkeli, jonka ystävien hoteissa Anne piileskelee neljän seinän sisällä, koska hänen nilkkansa ei kestä astumista ja muutoinkaan hänen ei ole hyvä näyttää naamaansa julkisesti. Julien on pikkurikollisia hänkin. Mies, joka tulee ja menee omien oikkujensa mukaan.

Nilkkavaivat eivät ole kirjallisuudessa mitenkään erityisen usein esiintyvä aihe, joten tuntuu erityisen merkitykselliseltä, että juuri ennen Astragalia luin Roxane Gayn kirjan Hunger, jossa Gay tajuaa oman elämänsä kannalta ratkaisevan tärkeitä asioita, kun hän joutuu sairaalaan satutettuaan nilkkansa. Tuntuu kuin näiden kahden romaanin välillä olisi silta. Tuntuu kuin Gay kevyesti työntäisi minut Astragalia kohti, jossa Patti Smith jo odottaa ja avaa minulle oven Sarrazinen maailmaan. Tuntuu kuin olisin osa harvinaista ketjua.

Astragal sanana tarkoittaa telaluuta, joka muodostaa yhdessä kantaluun kanssa nilkkaluiden ylimmän rivin.* Telaluuvamma eristää Annen. Syntyy ristiriitainen tilanne, jossa hän vankilan ulkopuolella on tavallaan enemmän vanki kuin sen sisäpuolella. Sarrazinen tapa kuvata fyysisen vamman luomia kahleita siirtää Annen kokemat tunnot lukijaan. Välillä epäilen, pystynkö enää nousemaan aurinkotuolista, jossa tätä kirjaa luen. Jään välillä tuijottamaan palmuja ja googletan, että palmujen juurissa on "säteittäisesti pidentyneitä ilmakammioita" ja tämä tieto tuntuu Astragalin kannalta olennaiselta.

Astragal sopii erinomaisesti luettavaksi matkalla, kun on muualla ja irrallaan. Se on mustalla kiihkeiksi rajatut silmät, kasvojen ympärillä kiemurtelevaa savua ja 60-luvun estetiikkaa. Sen tunnelmaltaan katoavainen ja ohikiitävä. Siinä Annen ja muun maailman välissä on filtteri, joka ei johdu pelkästään siitä, että kipeä nilkka tekee hänen elämästään tuskallista. Lukiessani en voi olla miettimättä Patti Smithiä lukemassa tätä kirjaa. En saa tarpeekseni kirjan kannessa kuvatuista Albertine Sarrazinen kasvoista. Silitän hänen poskeaan ja yritän olla kysymättä miksi. Minusta tuntuu, että olen rakastunut tuohon naiseen. Että hänestä on tullut minunkin Albertineni. Annan Pattin saada viimeisen sanan.

My Albertine, how I adored her! Her luminous eyes led me through the darkness of my youth. She was my guide through the nights of one hundred sleeps. And now she is yours.

Minun Albertineni, nyt hän on sinun.


Albertine Sarrazin: Astragal (2014/1965)
190 sivua
Ranskankielinen alkuteos: L'Astragale
Ranskasta englanniksi kääntänyt Patsy Southgate
Kustantaja: Serpent's Tail



*Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Telaluu

PS. Uskomatonta, mutta totta: Astragal on suomennettu nimellä Karkulainen (1968). Suomentaja on Toini Kaukonen ja kustantaja Otava.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Pauli Tapio: Varpuset ja aika #runo100

Tsirp tsirp, sanovat varpuset. Ne lentävät ajassa. Ne lentävät muistissa ja historiassa, ja käyvät siellä, mitä ei vielä ole. Varpuset lukevat lehtiuutisia, ne todistavat kidutuksia ja antavat käteemme peilinsiruja.

Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika teki minusta tutkijan. Kuljin sen sivuilla edestakaisin ja esitin tekstin arkeologia. Lapioni kaivoi innokkaasti. Hiki valui pitkin kaulaa, pitkin selkää. Käsiini tuli rakkoja. Tässä  kokoelmassa yksinkertaisesti on pakko kulkea moneen suuntaan samaan aikaan. Poimia tulevaan mukaan jotakin uutta jo ollutta, mutta ei mennyttä.

Varpuset ja aika on erinomaista luettavaa, jos on utelias mieli. Jos tykkää tehdä löytöjä, hämmästyä ja hämmentyä. Tämä kokoelma on naara ja harava, jonka piikeissä on tuntemattoman verta. Se on runoutta, josta innostun ja jotakin kertonee se, että useita kertoja kävi niin, että minun piti lukea kokoelmasta vain sivu tai kaksi, mutta huomasinkin lukeneeni sen taas kerran melkein kokonaan.

Varpuset ja aika kantaa mukanaan aiempaa suomalaista lyriikkaa, jonka se vetää kasvoilleen kuin vauva unirätin. Se nostaa teoksia alas kansakunnan kaapin päältä ja pyyhkii niistä pölyt. Käyttää joskus liian vahvaa puhdistusainetta. Tahallaan. Jättää jälkiä ja iloitsee omista jäljistään. Se kumartaa kohteliaasti ja pyytää mitalliseen tanssiin, jonka askelista ei etukäteen tiedä. Tapion runojen liikkeet ovat laajoja. Aika voimistelee näissä runoissa. Hyppää puolapuilta siltaan, pysähtyy kesken liikkeen, liikkuu pysähtyessään.

Ulkoisesti tämä teos on mitä luotaantyöntävin. Olli-Pekka Tennilän suunnittelema, epäonnistunutta musteläikkätestiä kuvaava kansi on vahva ehdokas kamalimpien kansien kilpailussa ja kun Poesia tämän kokoelman minulle lähetti en kiinnittänyt siihen tämän vuoksi mitään huomiota, vaan laitoin mokoman rumiluksen pois silmistäni. Myöskään kokoelman nimi, Varpuset ja aika, ei ole erityisen kiinnostusta herättävä.  Eräänä päivänä kuitenkin otin tämän kokoelman käteeni ja sattumoisin avasin sen sivulta 18, josta löytyy runo nimeltä Sestina.

Sestina on runomuoto, joka koostuu kuudesta kuusirivisestä säkeistöstä, jossa ensimmäisen säkeistön säkeiden loppusanat toistuvat tietyn kaavan mukaisesti (ks. esim. klik). Tapio uudelleenkirjoittaa tämän runomuodon, leikkii sillä viimeistä paria mikroaaltouunista ulos ja luo arvoituksellisen ympyrän, jota huomasin kulkevani yhä uudestaan ja uudestaan tietämättä, mistä kohdin voisin astua sen ulkopuolelle.

Varpuset ja aika kuvaa vanhenemista konkreettisen tekstuaalisesti alkamisen, palaamisen ja toistamisen kautta, kunnes ollaan "palvelutalossa" ja tulee aamu, jolloin oma voimattomuus ei enää väisty.

Eräänä aamuna toistaessaan kohtaa (3) ei pääse enää omin voimin ylös. 

Vastakohdat hioutuvat toisaan vasten, syntyy kipinöintiä ja tulta. Välillä omistetaan raamatullisvanhakielisiä, Olkiluotoon sijoitettuja runoja Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšille. Käydään Haltialassa / Terijoella / Hämeenlinnan taidemuseossa / Limingalla / Lappeenrannan torilla. Matkustetaan ajassa ja paikassa, tullaan kuljetetuksi.

Kokoelman puhuttelevin osa kantaa nimeä Inferno ja se on - nimensä mukaisesti - kuvastoltaan helvetillinen ja helvetillisen nerokas. Infernosssa Tapio tuo yhteen välimerellä kuolevat pakolaiset, tavallisen arjen ja eri puolilla maailmaa tapahtuneita mitä julmimpia kidutuksia, teloituksia ja brutaalia väkivaltaa.

6.8.2015

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.

[...]

... mapuchet leikkaavat irti hänen kätensä, paistavat ne nuotiolla ja syövät ne hänen edessään. Pedro de Valdivia kuolee vasta, kun hänen sydämensä leikataan hänen rinnastaan.

Inferno edustaa kenties raakalaismaisinta runoutta, jota olen lukenut. Siinä maailma ihan kirjaimellisesti jakaantuu. Pahat ja kamalat asiat tapahtuvat muille. Siellä jossain. Riittävän kaukana, jotta niitä voi omasta turvallisesta maailmasta käsin tarkastella kaikessa rauhassa.

Kuvittelen ymmärtäväni hirveitä asioita vaikka ei niitä koskaan minulle tapahdu.

Järkyttävät asiat ja ihmiskohtaloiden lohduttomuuden voi selittää itselleen, koska ne tapahtuvat joillekin muille. Kaikessa julmuudessaan Inferno pistää hiljaiseksi ja  saa näkemään, kuinka monella tapaa sitä itse onkaan etuoikeutettu. Infernon tunnelmat jäävät minuun pitkäksi aikaa ja palaan pakonomaisesti lukemaan sitä yhä uudestaan. Hämmästelen omia reaktioitani. Häpeän. Oksettaa. Silmiini tulee yö ja pimeä. Pedro de Valdivian kädet kulkevat ikkunani takana.

*

Varpusten ja ajan puvustuksesta löytyy niin keskiaikaa kuin renessanssiakin. Tapio liikkuu suvereenisti erilaisissa runomaisemissa kokeneen reissaajan varmuudella. On suuri vääryys, että tämä kokoelma ei ole päässyt enempää esiin, mutta onneksi juuri sinä, joka tämän kirjoitukset luet voit tehdä asialle jotain.



Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)
96 sivua
Kustantaja: Poesia
(kustantajan lähettämä arvostelukappale)

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste V ja BAR Finland, 17: Aino Kallas: Novelleja


En osaa kuvitella suomalaista kirjallista baaria ilman Aino Kallasta, joten tämän kuun BAR Finland -postaus* on samalla myös klassikkohaastepostaus. Lisäksi, kun kyseessä on novellikokoelma, osallistun tällä postauksella myös Nipvet-blogin novellihaasteeseen.

Kesä ja kärpäset. Tässä niitä tulee nitistettyä kerralla kolme.

Luin edelliseen klassikkohaasteeseen Stendhalin romaanin Punainen ja musta, ja se oli sen verran kova tinki, että päätin armahtaa itseni valitsemalla tällä kertaa luettavakseni jotakin sujuvammin etenevää. Niin päädyin Aino Kallaksen novelleihin, jotka eivät kyllä - pakko tunnustaa - ole varsinaisesti klassikkoja. En kuitenkaan voinut valita Kallakselta esimerkiksi Sudenmorsianta, koska klassikkohaasteen sääntöihin kuuluu, että klassikon pitää olla kirja, jota haasteeseen osallistuja ei ole ennen lukenut.

Lukemani kokoelma on painettu vuonna 1928 ja kellertävät pölyntuoksuiset sivut pitävät huolen siitä, että historian havina ei pääse lukiessa unohtumaan. Kokoelman novellit on kouluja varten valikoinut Eino Cederberg, joka on kirjoittanut teokseen myös lyhyen johdannon, jossa hän ei kuitenkaan millään tapaa tuo esiin, miksi hän on päätynyt valitsemaan mukaan juuri nämä kyseiset novellit. Lukiessani mietin kuitenkin väkisinkin, ovatko juuri nämä novellit olleet Cederbergin mielestä sellaisia, että hän on katsonut niiden olevan erityisen otollista luettavaa koululaisille. Kun asiaa tarkastelee lähes sata vuotta kokoelman ilmestymisen jälkeen tuntuu lähinnä nostalgiselta ajatella, että näitä novelleja on luettu kouluissa.





Cederberg toteaa esipuheessaan seuraavasti:

Aino Kallas on siis virolaisaiheisilla tuotteillaan avannut suomalaisille lukijoille uusia aiheellisia ja taiteellisia näköaloja ja täten edistänyt veljeskansan olojen historian tuntemista maassamme.

Erityisen säväyksen Kallaksen noveille antaa se, että lukemassani painoksessa on jonkun toisen lukijan lyijykynällä kirjoittamia merkintöjä. Esimerkiksi novellin 'Lukkari ja kirkkoherra' yhteyteen tämä lukija on kirjoittanut kysymyksen "miten Johannes eroaa Seitsemän veljeksen lukkarista" ja novellin 'Kaupunkimatka' kohdalta taas löytyy seuraava merkintä: "Etsi vertauskuvia Ahon novelleista Rautatie ja Maailman murjoma." Tuntuu jotenkin erityisen hienolta, että Kallaksen novelleja on luettu näin syvästi perehtyen ja niiden paikkaa muun suomalaisen kirjallisuuden joukosta etsiskellen.

Useammassa novellissa Kallas nostaa Viron historiasta esiin ns. saksalaisvallan ajan, johon hän usein viittaa 700 vuotisen orjuuden aikana, jolloin yhteiskunta oli vahvasti jakautunut. Herrojen ja maaorjien asemaan päätyneiden talonpoikien välillä oli ammottava kuilu ja talonpojat joutuivat usein epäinhimillisten raipparangaistusten kohteeksi. Novellissa 'Kaupunkimatka' Kallas kirjoittaa: "Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana kuin itse isä Jumala ..."

Isä Jumalan tehokkaana apurina maan päällä toimii papisto ja novellissa 'Lukkari ja kirkkoherra' Kallas antaakin palaa kuvatessaan kirkkoherran alhaista luonnetta, hänen saarnojensa talonpoikia kurmottavaa sävyä sekä hänen tuntemaansa nautintoa siitä, että hän itse on talonpoikien  yläpuolella.

Hän [kirkkoherra] rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, - talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty - ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään, ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Herrojen mielivaltaisesti talonpojille langettamia tuomioita Kallas tarkastelee tiettyyn historialliseen aikakauteen liittyvänä luonnonlakina, jonka kuvaaminen jo itsessään on kumouksellista. Vahvimmin hänen yhteiskunnallinen kritiikkinsä tulee ilmi novelleissa 'Bernhard Riives' ja 'Vanhan Orgin kuolema.' Ensin mainitussa koulusivistystä saanut vahvaluonteinen kapinallisjohtaja Bernhard Riives ei suostu pieksettäväksi, vaan valitsee raipparangaistuksen sijasta kuolemantuomion. 'Vanhan Orgin kuolemassa' talonpojissa kytevä viha herraluokkaa kohtaan saa heidät ryhtymään tuhoisaan kartanon rakennusten tuhopolttoon.

Kokoelman tunnetuinta novellia edustaa Lasnamäen valkoinen laiva, joka on kokoelman novelleista myös monisyisin. Novellin pohjalla ovat todelliset historialliset tapahtumat ja se kuvaa profeetta Maltsvetin 1800-luvulla perustamaa uskonnollista liikettä ja sen seuraajia, jotka kokoontuivat Tallinnan Lasnamäkeen odottamaan valkoista laivaa, joka veisi heidät paratiisiin. Tämän novellin kohdalle edellinen lukija on kirjoittanut seuraavan huomion: "uskonnollisen hurmosliikkeen psykologiset ja sosiaaliset syyt." Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia syitä hän on novellissa kuvatulle joukkohysterialle löytänyt, vaikka minua tässä novellissa kiinnostaakin ennen kaikkea sen päähenkilön, Maie Meritsin, toiminta.

Lasnamäen valkoisessa laivassa Maie Merits unohtaa roolinsa äitinä ja vaimona ja lähtee Lasnamäkeen laivanodottajien seuraan, jossa hän saa puhujan- ja ennustajanlahjat. Hän joutuu ikäänkuin jonkinlaisen lumouksen valtaan ja irtoaa arkielämästään, eikä enää tunnista edes aviomiestään. Novellin lopussa Maie Merits palaa takaisin itsekseen, mutta sitä ennen laivanodottajien vahva usko laivan saapumiseen on joutunut monella tavalla koetukselle. On kärsitty nälkää, kylmää ja sairauksia. Juuri Maie Merits päättää odotuksen toteamalla, että laivaa ei tule. Novellissa yhdistyy kiinnostavalla tavalla sekä yksilö- että joukkohysteria. Kun otetaan huomioon, että tämä novelli on kirjoitettu vuonna 1913 on sitä mahdollista lukea myös puheenvuorona vuosisadan vaihteen hysteriakeskusteluun.

Kaiken kaikkiaan tämä kokoelma tarjosi mielenkiintoisen matkan Viron historiaan. Kallaksen yhteiskunnallinen kantaaottavuus tulee novelleissa voimakkaasti esiin ja monipuolistaa hänestä aiemmin omaamaani kirjailijakuvaa.



Aino Kallas: Novelleja (1928)
Novellit kokoelmaan valikoinut Eino Cederberg
107 sivua
Kustantaja: Otava

* BAR Finland -esittely ja aiemmat postaukset klik





perjantai 28. heinäkuuta 2017

Roxane Gay: Hunger - A Memoir of (My) Body

Roxane Gay -putkeni päättää hänen uusin teoksensa Hunger. Putki alkoi Gayn teoksesta Bad Feminist ja jatkui fiktiivisellä teoksella Difficult women. Nämä kolme luettuani minusta tuntuu kuin tuntisin Roxane Gayn. Hänestä on tullut läheinen sillä tavalla, että hänen kaikkinainen rehellisyytensä suorastaan pelottaa, sillä viimeistään Hungerin jälkeen hän on antanut itsestään lukijalle niin isoja paloja, että häntä on ilkeämielisten mitä helpoin loukata. On pakko kysyä, onko se sen arvoista? Onko edes järkevää antaa itsensä niin alastomana lukijoiden käsiin kuin mitä Gay Hungerissa tekee? En tiedä, mutta olen kuitenkin itsekkäästi iloinen, että hän on niin tehnyt ja yhtä lailla kuin iloinen olen vaikuttunut, vihainen ja surullinen, sillä Hunger läväyttää kasvoille kaiken sen paskan, jota rankasti ylipainoinen ihminen joutuu kokemaan.

Suhteeni lihavuuteen on vaikea ja neuroottinen ja Gayta lukiessani olen asiasta jatkuvasti piinallisen tietoinen ja usein myös häpeissäni. Minua kammottaa ajatus siitä, että itse olisin lihava ja erityisesti se pistää mietteliääksi juuri nyt kun vaaka on kivunnut korkeampiin lukemiin kuin koskaan aikaisemmin. Mitä tulee muiden ihmisten lihavuuteen niin se taas ei haittaa minua ollenkaan, koska se yksinkertaisesti ei ole millään tapaa minun asiani. Gayta lukiessani yritin saada "lihavuusneuroosistani" selvää ja tulin siihen tulokseen, että omalla kohdallani lihavuus tarkoittaa kontrollin menettämistä, eikä siten ole minulle ensisijaisesti esteettinen tai terveydellinen asia. Kontrolloimalla ruumistani minä kontrolloin olemistani maailmassa. En voi enää kieltää ajatusta, että huomaamattani olen tullut sisäistäneeksi erinäisiä ruumiiseeni liittyviä sille ulkoapäin asetettuja vaatimuksia.

Omalla kohdallani on kyse muutamasta edestakaisin seilaavasta kilosta, eikä tilanteeni siten ole missään määrin verrattavissa Roxane Gayn tilanteeseen. Gay on painoindeksi-luokituksen mukaan sairaalloisen ylipainoinen ja tämä asia hankaloittaa hänen elämäänsä monin tavoin. Kuvaavaa on, että suomenkielisessä painoindeksiluokituksessa suurimpaan ylipainoon on liitetty medikalistinen määre "sairaalloinen."

Gay tekee heti teoksensa alussa selväksi, että hänen tekstinsä ei ole laihdutukseen liittyvä menestystarina ennen ja jälkeen kuvineen, vaan totuus hänen omasta ruumiistaan ja sen kanssa elämisestä.  

Nyt jos koskaan sopii kirjoittaa: tämä on minun ruumiini, ottakaa ja syökää.

*

Hungerissa Gay tuo esiin, miten hän on tarkoituksellisesti syömällä syönyt itsensä ylipainoiseksi, koska hän 12-vuotiaana kokemansa joukkoraiskauksen jälkeen halusi muuttaa itsensä epähaluttavaksi miesten silmissä. Ylipaino on siten merkinnyt hänelle turvaa ja pakopaikkaa, mikä tekee asiasta kaikkea muuta kuin simppelin.

If I was undesirable, I could keep more hurt away.

Ihmisen paino ei ole yksityiasia, vaan vapaata riistaa, jota muut voivat jatkuvasti kommentoida joko ääneen tai äänettömästi. Lihavuus on itsensä alttiiksi asettamista. Sitä ei voi peitellä. Paino on indeksi, jonka mukaan ihmisiä asetellaan järjestykseen ja tässä pelissä vain normaalipainoiset armahdetaan. Joskin heidänkin on jatkuvasti tarkkailtava tilannetta, jotta he eivät lipsahda indeksin väärälle puolelle.

Hungerissa painoa tarkastellaan osana identiteettiä. Se vaikuttaa siihen, miten ihminen itsensä kokee. Läpi teoksen korostuu kirjoittamisen ja lukemisen merkitys. Jo hyvin nuorena Gay oppi luomaan itselleen kirjoittamalla toive-elämän. Hän piti synkän salaisuutensa sisällään, eikä kertonut edes vanhemmilleen siitä, mitä hänelle 12-vuotiaana tapahtui, koska hän ei uskonut, että hänen vanhempiensa rakkaus riittäisi asian ymmärtämiseen. Niin trauma kasvoi hänen sisällään ja tullakseen sen kanssa toimeen Gay söi itselleen lihavuuden suojamuurin.

Internetin yleistyminen merkitsi mullistusta Gayn sosiaalisessa elämässä. Online tarjosi anonyymin mahdollisuuden löytää ystäviä ilman että oma ruumis tulee väliin. Tästä aiheutunut helpotus näkyi Gayn elämässä vastuuttomuutena, joka ilmeni mm. siten, että hän matkusti toiselle puolen Amerikkaa nettituttavansa luokse. Itseinho teki hänestä hullunrohkean ja monessa kohtaa hänelle olisi voinut käydä hyvin huonosti. Oli pelkkää hyvää tuuria, että niin ei tapahtunut.

Gay osoittaa, miten nyky-yhteiskunta on rakentunut lihavuusvihalle. Hän kritisoi The biggest loser -ohjelman tapaista tosi-TV:tä, jossa onni ja laihduttaminen kulkevat käsi kädessä. Hän perkaa tämäntapaisten ohjelmien moraalittomuutta ja niiden täydellistä välinpitämättömyyttä sen suhteen, mitä niihin osallistuvat ihmiset joutuvat käymään läpi. Tärkeintä on tehdä "hyvää" telkkaria keinoista välittämättä. Laihuusihanteisiin pyrittäessä kilpailijoiden nauttimia kalorimääriä ei pelkästään rajoiteta radikaalisti, vaan heidät pakotetaan kärsimään nestehukkaa ja käyttämään laihdutuslääkkeitä. Lopputuloksena on metabolisen tasapainon häiriötila, jonka seurauksena kilpailijat lihovat nopeasti takaisin lähtöpainoonsa ja usein sen ylikin. Vaan väliäkö tuolla. Tärkeintä on, että katsojat viihtyvät ohjelman parissa.

Yksi Gayn kokemista ylipainoisuuteen liittyvistä ongelmista on jatkuva tilanviemisen pelko, joka on sekä mentaalista että konkreettista. Gay matkustaa paljon, eikä lentokoneen istuimia ole tehty ylipainoisille. Esiintymistilaisuuksissa hän joutuu jatkuvasti miettimään, kestääkö tuoli hänen painonsa ja mahtuuko hän siihen istumaan ja jos mahtuukin, niin pääsekö hän tuolista ylös. Ylipainoinen ihminen on jatkuvasti ikään kuin näyttämöllä ja kuka tahansa voi osoittaa häntä sormella ja lausua hänestä mielipiteensä ja purkaa hänen kauttaan omaa pahaa oloaan.

Naisten ruumiin kontrolli näyttäytyy Gayn teoksessa naisten vapautumisen vastaiskuna. Naisen ruumis on yleistä riistaa, jossa tapahtuneita muutoksia lehdistö ei kyllästy kommentoimaan. Meille kerrotaan jatkuvaa tarinaa kuuluisuuksien taistelusta painonsa kanssa, raskauden aiheuttamista muutoksista sekä erityisesti siitä, miten nopeasti synnytyksen jälkeen naiset onnistuvat saamaan takaisin raskautta edeltävän painonsa. Naisten ruumiin ja painon ympärillä käyty keskustelu on aikamme menestysnarratiivi, jonka avulla naisia objektifioidaan ja pyritään pitämään (miesten) mielen mukaisessa ruodussa. Tuskin  mikään on vaarallisempaa kuin nainen, joka onnistuu löytämään paikkansa tämän narratiivin ulkopuolelta.

Hunger ei kerro pelkästään ruokaan kohdistuvasta nälästä, vaan nälästä tyydytystä tuottavaa elämää kohtaan. Elämää, jossa Gay voisi kokea olevansa ehdoitta rakastettu. Monien muiden tavoin olen ollut siinä käsityksessä, että Roxane Gay on erityisen rohkea ihminen, joten olen suorastaan järkyttynyt, kun hän kertoo, että on päiviä, että hän ei pysty lähtemään edes asunnostaan ulos. Päiviä, jolloin hän ei pysty ja jaksa kohdata niitä reaktioita, joita hänen ylipainoinen ruumiinsa muissa ihmisissä aiheuttaa.

Hungerissa Gay etsii identiteettiään kirjoittamalla ja esittämällä kysymyksiä. Niitä ankaria ja äärimmäisiä "mitä jos" -kysymyksiä, joihin vastaaminen pelottaa.

There is the haunting question of "What if?" always lingering. What if who I am will never be enough? What if I will never be right enough for someone?

Gayn itsensä etsinnän käännekohdaksi muodostuu hänen joutumisensa sairaalaan, kun hän loukkaa nilkkansa. Siellä hän tajua olevansa rakastettu ilman ehtoja. Siellä hän tajuaa, että hänen lähipiirinsä on hänen tukenaan aina. Siellä hän tajuaa, että traumasta selviäminen on mahdollista. Mietittäväksi jää, voiko ihminen kokea olevansa tarpeeksi, jos hänen ympärillään ei ole ihmisiä, jotka hänelle tämän asian todistaisivat.

Gayn seurassa kuljin lävitse myös omaa elämääni ja kysyin hänen kysymiään kysymyksiä. Hunger on alaston teos ja sen vuoksi lukijankin on hyvä olla valmis riisuntumaan ennen kuin hän alkaa lukea Gayn tekstiä. Gay ei päästä lukijaansa helpolla, mutta miksi pitäisikään. Kevyttä höttöä on tarjolla joka puolella, mutta Hungerin kaltaisia piinaavan yltiörehellisiä teoksia tulee vastaan vain harvoin.


Roxane Gay: Hunger - A Memoir of (My) Body (2017)
306 sivua
Kustantaja: HarperCollins



keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Osamu Dazai: No longer human

Osamu Dazain (oikealta nimeltään Shūji Tsushima, 1909-1948) No longer human on moderni japanilainen klassikko, joka on Japanissa toiseksi myydyin kirja kautta aikojen. Ensimmäistä sijaa pitää hallussaan Natsume Sosekin Kokoro, jonka luin reilu vuosi sitten (klik).

Dazain romaani on ollut lukulistallani jo varsin pitkään, mutta tarvittiin hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain sen vihdoin luetuksi.  No longer human on käännetty myös suomeksi nimellä Ei enää ihminen (Weilin+Göös), mutta koska olen tottunut lukemaan japanilaista kirjallisuutta pitkälti englanniksi (tästä syytän Murakamia ja sitä, että kun Murakami-huumani oli korkeimmillaan häntä oli käännetty suomeksi vasta vähän ja edelleenkään suomenkielistä käännöstä ei ole saatavilla lempi-Murakamistani, joka on The Wind-Up Bird Chronicle), ostin tämän Dazain romaanin englanninkielisenä. Tämä ei ehkä ollut järkevää, sillä kieli oli paikoin korostuneen koukeroista, minkä vuoksi aloin epäillä, oliko käännöksessä jotakin vikaa.

Voisi sanoa, että No longer human on japanilaiselle kirjallisuudelle sitä, mitä Albert Camus'n Sivullinen on ranskalaiselle kirjallisuudelle. Kummatkin näistä teoksista pohtivat ihmisen äärimmäistä ulkopuolisuutta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että en saanut Dazain romaanista irti niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Kävi enemmänkin niin, että lukiessani Yozon ulkopuolisuuden tarinaa jäin itse ulkopuoliseksi. Toisaalta, mistäpä sitä tietää. Ehkä niin on tarkoituskin käydä. Lisäksi luulen, että psykologiset puolustusmekanismini olivat valppaina ja estivät minua menemästä liiaksi tämän kirjan maailmaan.

No longer human on omaelämäkerrallista tunnustuskirjallisuutta,  jossa tapahtumat esitetään päähenkilö Yozon kirjoittaman kolmen muistikirjan kautta. Kirjaa on pidetty myös eräänlaisena Dazain testamenttina, sillä pian tämän romaanin julkaisemisen jälkeen hän teki itsemurhan.

Yozolle niin maailma kuin ihmisten toimintatavat ja niihin sisältyvät moraalisäännöt ovat vieraita ja sulkevat hänet pois joukostaan. Koulupoikana Yozo ottaa kantaakseen klovnin roolin, joka on hänen tapansa selviytyä muiden seurassa. Ensimmäinen ratkaiseva käänne Yozon elämässä tapahtuu, kun yksi koulupojista näkee hänen lävitseen ja paljastaa hänen vain esittävän. Dazain romaani saa pohtimaan ihmisen rooleja. Sitä, mitä olemme ja minkälaisen kuvan haluamme itsestämme antaa. Mitä oikeastaan tiedämme tuntemistamme ihmisistä ja siitä, minkälaisia he ns. oikeasti ovat? Mitä jos tunnemmekin vain heidän roolinsa?

Ensimmäisen persoonan kerronta lisää No longer humanin klaustrofobisen vieraantumisen tunnelmaa. Voisin kuvitella, että Dazain romaani on napakymppi ihmiselle, joka käy elämässään läpi ulkopuolisuuteen liittyviä kysymyksiä. Se voi antaa tunteen, että ei ole yksin. Yhtä lailla kuitenkin tämän romaanin lukeminen voi syöstä yhä syvemmälle mielen hetteiköille ja asettaa kyseenalaiseksi sen vähäisenkin toivon, jota ihminen on onnistunut kasaan raapimaan. Jatkuvasti ja yhä uudestaan No longer human saa miettimään, mitä järkeä koko elämässä on. Miksi kaikki yritys ja vaiva?

No longer human on siinä määrin voimakasta kirjallisuutta, että sitä voi suositella ainoastaan ihmisille, jotka ovat valmiita katsomaan silmästä silmään elämää, joka näyttää lukijalle oman perimmäisen tyhjyytensä.


Now I have neither happiness nor unhappiness.
Everything passes.
That is the one and only thing I have thought resembled a truth in the society of human beings where I have dwelled up to now as in a burning hell.
Everything passes.



Osamu Dazai: No longer human (2001/1948)
177 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt Donald Keene
Kustantaja: New Directions Publishing

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Margaret Atwood: Hag-Seed

Let your indulgence set me free.

Margaret Atwoodin Hag Seed on osa Virginia ja Leonald Woolfin vuonna 1917 perustaman Hogarth Press -kustantamon Shakespeare-projektia, jossa uudelleenkirjoitetaan Shakespearen näytelmiä. * Atwoodin teoksen pohjalla on Shakespearen näytelmä Myrsky (The Tempest). Romaanin lukemiseksi ei vaadita Myrskyn etukäteistuntemusta, mutta lukija voi halutessaan tutustua ennen lukemista kirjan lopusta löytyvään Myrskyn tiivistelmään.

En ole lukenut Atwoodia vuosiin ja olen juuttunut ajatukseen, että Yli veden (Surfacing, 1972) on lähes tulkoon ylittämätön teos hänen tuotannossaan. Niinpä melkein jännitti pitkästä aikaa käydä käsiksi Atwoodin tekstiin ja pakko tunnustaa heti kättelyssä, että hänen kaikkinainen taituruutensa vakuutti heti teoksen alusta lähtien.

Hag-Seed on teatterin taiteellisena johtajana toimivan Felixin tarina. Felixin, joka heti teoksen alussaa saa potkut ja jonka henkilökohtaista tragediakuormaa jo ennestään rasittaa sekä hänen vaimonsa että tyttärensä kuolema. Se on klassisin aineksin rakennettu kertomus surun kanssa elämisestä, jaloilleen nousemista ja kostosta.

Myrsky on tässä romaanissa sekä Shakespearen näytelmä, että moniaalle ulottuva metafora, jonka läpi Atwood puristaa Felixin elämän. Kuinka ollakaan Felix saa matalan profiilin vuosien jälkeen työtä Fletcherin vankilasta, jossa hän yhdessä vankien kanssa valmistaa vuosittain aina yhden Shakespearen näytelmän. Kyse on kuitenkin jostain aivan muusta kuin "näin näytelmät pelastavat maailman" -banaliteetista, sillä Atwoodin taito kutoa yhteen Felixin henkilökohtainen katastrofi, sen käsittely ja katarttinen kosto tuottavat tässä romaanissa interaktiivista teatteria, joka saa ihokarvat tanssimaan.

Hag-Seedissä Myrskyn näyttämöllepano vankilassa kasvaa Felixin psyyken projektiksi, joka vankien osalta toimii myös psykodraaman kaltaisena spektaakkelina. Atwoodin nerokkuus on tässä romaanissa huikeaa. Hänen tapansa asettaa rinnakkainen Felix ja Prospero, veistää heidät yhdeksi puuksi ja luoda vankien esittämän näytelmän kautta yhteinen vapautuksen tila saa haukkomaan henkeä. Tätä romaania lukiessa tuntuu siltä, että Atwood pystyy mihin tahansa. Hän yhdistää vankien vuorosanoihin suvereenisti räppiä, ottaa mukaan mysteerin aineksia ja luo keitoksen, jota tekee mieli ahmia kauhalla.

Ja niin. Tärkein on tässä:

Let your indulgence set me free.



Margaret Atwood: Hag-Seed - The Tempest Retold (2016)
293 sivua
Kustantaja: Penguin Random House
#naistenviikko


*

Muita Shakespeare-projektiin liittyviä teoksia:

Tracy Chevalier: New Boy (Othello)
Gillian Flynn: tulossa 2021 (Hamlet)
Howard Jacobson: Shylock is my Name (The Merchant of Venice)
Jo Nesbo: tulossa 2018 (Macbeth)
Edward St. Aubyn: tulossa 2018 (King Lear)
Anne Tyler: Vinegal Girl (The Taming of the Screw)
Jeanette Winterson: The Gap of Time (The Winter's Tale)

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku

Niinkin voi käydä, että välttää jonkun kirjailijan teoksiin tutustumista, koska on etukäteen tunne, että täyttyy niistä kuin ilmapallo, joka pääsee lapselta karkuun. Mitä sitten tehdään, kun lennetään taivaalla ristiin rastiin pilviltä neuvoa kysymässä, eivätkä ne vastaa. Miten sieltä päästään takaisin paikkaan, jota kodiksi kutsutaan?

Odotin Maaria Päivisen runokokoelmalta Sinun osasi eivät liiku:

hyvällä tapaa huonotapaista retkottavan villiä energiaa - check
hurjistuneita viettejä - check
rakkautta, joka on jalkapohjaan painuva ruosteinen naula - check


Kokoelma on jaettu viiteen osaan, joilla on paljon puhuvat nimet: 1) Neljäsosa minua on lähestynyt sinua, 2) Puolet sen sijaan kahdestaan, 3) Neljännes vartalosta repeytyy, 4) Sinun osasi eivät liiku ja 5) Osasi vetävät jokseenkin puoleena.

Kokoelman lopussa Maaria Päivinen osoittaa kiitokset Sylvia Plathille, Wislawa Szymborskalle, Edith Södergranille ja Marguerite Durasille sekä kertoo, että haluaisi toisinaan syntyä Aila Meriluodoksi, toisinaan Anna Ahmatovaksi. Ehkä olisi ollut hyvä, jos nämä kiitokset olisi esitetty jo teoksen alussa, koska mainittujen nimien kautta avautuu syväsävyinen taivaanranta ja maisema, josta tätä kokoelmaa lähestyä. Tosin on tunnustettava, että kukaan mainituista nimistä ei lukiessa tullut mieleeni. Voi siis hyvin olla, että he ovat enemmän Päivisen esikuvia yleisessä mielessä kuin varsinaisina tekstuaalisina kumppaneina siinä merkityksessä kuin mistä kirjallisuudentutkija Harold Bloom on käyttänyt nimeä "vaikutusahdistus" (anxiety of influence).

*

Vähän tässä nyt olen lykännyt sen sanomista, että en viehättynyt Sinun osistasi niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Yksi syy tähän on varmasti se, että juuri ennen Päivisen runoja luin Roxane Gayn novellikokoelman Difficult Women. Sen jälkeen rakastetun syömisfantasiat raiskausfantasioista puhumattakaan eivät oikein pure, vaikka toki tunnistan Päivisen kuvaaman tilan, jossa tekee mieli ahtaa rakastettua sisäänsä tauotta ja jossa on valmis tulemaan hänen hyväksikäyttämäkseen.

Sinun osasi on paksua nektaria, verta ja kudoshässäkkää. Runojen lihaisa kiima hengästyttää. Nainen on ruumis on iso palje, joka täyttyy ja tyhjenee halusta arvaamattomilla tavoilla. On pakko juosta kovempaa kuin pystyy, sillä nainen on myös taulu, johon heitetään veitsiä - naisen käskystä ilman käskyä. Sinun osiasi lukiessa sukkahousut hajoavat ja teen  niistä lasson, jolla vangitsen sen, jolle olen antanut nimen Intensiivinen katse. Nimen, joka vihjaa, että hän on kotoisin alkuperäiskansojen mailta. Ehkä onkin. Totuudesta ja tottumuksesta VAIKENEN.

*
Henkilökohtaisuuden tuntu on Päivisen runoissa vahva ja runoista välittyy kuva itsensä tekstiin kirjoittavasta runoilijatekijästä, jonka suhde runon puhujaan on hyvin läheinen ja osin suorastaan päällekkäinen. Runojen subjektiivinen sävy tuo ne lähemmäksi lukijaa muodostamalla näyttämön, jota tekijä suvereenisti hallitsee. Samanaikaisesti lukijalle käy ilmi, että kaikki tapahtuu hänen silmiensä edessä. Esiripun takana on vain pölyä ja hirveän vanhaa kimalletta.

Kokoelman runoissa omistetaan VAATIMUKSILLA, jotka ovat kohtuudelle vieraita tottakai, koska ne ovat haluavan minän lausumia. Rakkaus on kokoelmassa nykivää ja jos se olisi ihminen sen nivelet olisivat turvoksissa ja sille annettaisiin ennenpitkää diagnoosi nivelsairaudesta.

Henkilökohtaisella tasolla Päivisen runot puhuttelevat minua vahvimmin, kun hän yhdistää niihin saksankielisiä lauseita.

ja se tunne vaivaa vieläkin

es endet nie, es wird nie anders

jotta näkisin toisin päin ja ulkoa

es endet eines Tages
es endet wenn ich

Saksankieliset sanat toimivat luennassani intertekstuaalisena kutsuna, jonka myötä osaksi Päivisen runoja astuu yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani Wim Wendersin Der Himmel über Berlin. Sen myötä runot kuvittuvat vahvan mustavalkoisiksi ja kahden erillisen yksilön välinen raja alkaa hämärtyä. Sen myötä tulee myös tunne siitä, että mahdollinen ja mahdoton voivat kumpikin olla mahdollisia niin rakkaudessa kuin siinä, mitä vain rakkaudeksi kutsutaan.


Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku (2014)
164 sivua
Kustantaja: ntamo

#naistenviikko


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Roxane Gay: Difficult Women

Avaan omalta osaltani Naistenviikon tällä postauksella Roxanne Gayn tarinakokoelmasta Difficult Women. Se on lukijaansa osuva nyrkki, jonka vuoksi varoituksen sana on paikallaan. Se tulee tässä: Difficult Women saattaa aiheuttaa lukijassaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia ja ahdistusta, sillä Gay ei taputtele lukijaa päähän, kun hän näyttää, miten moninaisilla tavoilla naiset ovat tässä maailmassa tapettia ja lihaa.

Istun parvekkeella läppäri sylissä miettimässä tätä postausta ja keksin lukemattomia asioita, joita tekisin mieluummin kuin pohtisin, mitä sanoa Difficult Womenista. Yksinkertaisinta (ja samalla valheellisinta) olisi todeta, että Gay liioittelee. Että asiat eivät oikesti ole niin kuin hän kertoo. Että tosimaailmassa naisia ei kohdella niin huonosti kuin tässä kokoelmassa. Valitettavasti mikään evidenssi ei tue edellä mainittua ajatusta.

Ihmisten väliset suhteet ovat tässä kokoelmassa usein täynnä väkivaltaista alistamista, itsehalveksuntaa sekä ruumiin ja mielen kipua. Ihmiset ovat petoja toisilleen ja masokistiset viettivirrat tulvivat yli. Seksiä tässä teoksessa on paljon ja se on harvoin mitään kaunista läheisyyttä ja yhdeksi tulemisen täyttymystä. Se on pikemminkin pakokeino ja suostumista omien rajojen yli. Se on aluetta, jossa demonit kohtaavat ja nautinto sekoittuu häpäisemiseen, häpäiseminen vallankäyttöön. Se on viimeisin rituaali, jonka kautta uhri pysyttelee hengissä, kuten kertomuksessa 'Break all the way down', jossa päähenkilö käsittelee lapsensa menetyksestä aiheutunutta surua väkivaltaisen sivusuhteen kautta. Mustelmat ja lyönnit tarjoavat turruttavaa turvaa.

Seksi operoi Gayn teksteissä usein määrittelemättömän weirdin ja epämukavan alueella. Kertomuksessa 'In the event of my father's death' naisvihamielinen isä vie tyttärensä aina lauantaisin kalastamaan eli elämänkovettamalla tavalla kauniin rakastajattarensa Teresan asuntovaunuun, jossa tyttärestä tulee isän ja Teresan välisen fyysisen kotaamisen hiljainen todistaja. Kun he palaavat "kalastusretkeltään" kotiin äiti odottaa ruoat lämpiminä.

Minäkerrontaisessa tarinassa 'Baby arm' naisen rakastaja Gus antaa tälle lahjaksi lapsimallinuken osia. Päähenkilön ja hänen naispuolisen ystävänsä Taten vällillä on vahva ja outo side ja Tate antaa Gusille puhelimitse ohjeita hänen harrastaessaan seksiä päähenkilön kanssa.

I marvel at her [Tate's] creativity and her cruelty and how much she loves me. Gus does as he's told. He's a good boy. He fucks me like a bad, bad man when I come, hard his fingerprints around my throat are still throbbing. I am barely breathing, I can't find the air. I call out Tate's name until it feels like  my throat muscles will unravel. I can taste her in my mouth. The next time I talk to Tate I will tell her she's the man of my dreams.

*

Kertomusten polttopisteessä on naisen ruumis, jolle tehdään pahoja ja pahempia asioita. Mitä pitemmälle kokoelmaa luin, sitä vaikeammaksi lukeminen kävi ja teoksen viimeinen kertomus 'Strange Gods' oli jo suorastaan liikaa, sillä luettuani Gayn Bad Feministissä olevan kuvauksen siitä, miten hänet raiskattiin 12-vuotiaana oli helppo tunnistaa, että 'Strange Gods' kertoo juuri tuosta tapahtumasta.

Difficult Womenissa naisia esineellistetään ja eksotisoidaan ja monesti tuntuu, että he ovat tapaamilleen miehille pelkkiä välineitä paremman puutteessa. Naiseutta määrittävät normistot saavat kokoelmassa kovaa kritiikkiä ja erityisesti Gay nostaa esiin lihaviin naisiin liittyvän tuomitsemisen, jossa lihavat naiset nähdään automaattisesti rumina ja epäviehättävinä. Useita lyhyitä alakertomuksia sisältävässä kertomuksessa 'Florida' Gay tarkastelee yhden asuinalueen asukkaiden naisiin liittämää normistoa, jonka mukaisesti hyväksynnän saavat pelkästään hoikat naiset. Lihavat naiset toiseuttamalla pariskunta hankkii itsellee hyvän mielen.

My wife and I watch documentaries about the lives of extraordinarily fat people so we can feel better about ourselves ...

Gayn tarinat ovat tylyjä ja armottomia kiteytyksiä, joissa naiset on usein kuvattu mekaanisiksi aviomiestensä ja rakastajiensa palvelijoiksi ja ohjeiden noudattajiksi. Tarinassa 'The Mark of Cain' tämä tulee ilmi seuraavasti:

I wear heavy eyeliner and dark lipstick because my husband once said that he always wants me to look the way I did the night we met in a bar, drunk and numb, looking for trouble before it found us. He can't stand to see me any other way, he said. He wasn't being nostalgic.

I worry about the day when he leaves me, torn apart on our bed, waiting for him to put me back together again.

Naiset ovat olemassa palasina, joista miehet rakentavat mieleisiään lopputuloksia. Kaiken lisäksi edellä olevassa sitaatissa mainitulla aviomiehellä on kaksoisveli, jonka kanssa aviomies usein vaihtaa paikkaa kaksoisveljen tyttöystävän edes huomaamatta asiaa. Muutoinkin kaksosuuden tematiikka on läsnä useammassa kokoelman tarinassa. Toistuvia ovat myös vauvoihin liittyvät narratiivit. Gay leikkaa vauvojen elämän poikki: he joko syntyvät kuolleina tai kuolevat onnettomuudesssa tai heidät hylätään.

*

Osa tarinoista on vahvasti symboliikalla kuorrutettua. 'Water, all its weight' kertoo naisesta, jota vesi ja kattovuodot seuraavat. 'Requiem for a glass heart' taas kertoo kivenheittäjästä ja hänen läpinäkyvää lasia olevasta vaimostaan ja lapsestaan, ja tarjoaa näin mahdollisuuksia monenlaisille symbolisille tulkinnoille. 'The Sacrifice of Darkness' puolestaan on maagisrealistinen kertomus kaivosmiehestä, joka varasti auringon sekä siitä, mitä tästä seurasi tuleville sukupolville.

Gayn tarinoille on tyypillistä, että ihmisten väliset suhteet ja niihin liittyvät valtasuhteet on esitetty toteavaan tyyliin ikään kuin mitään muita vaihtoehtoja ei olisi olemassa kuin se tilanne, johon tarinoiden henkilöt ovat päätyneet. Gay ei tarjoa helpotusta, vaan jättää lukijan tehtäväksi miettiä, miten kuvattuja olosuhteita voisi muuttaa ja purkaa.

*

Esseekokoelmassaan Bad Feminist Roxane Gay kirjoittaa, miten raiskauksia käytetään tv-sarjoissa katselulukujen nostamiseen ja arvelee, että olemme tulleet immuuneiksi sille, mistä raiskauksissa on kysymys. Ne ovat hänen mukaansa muuttuneet viihteeksi ja representaatioiksi, joita kulutamme hyvällä halulla. Difficult womenissa Gay onnistuu välttämään niin raiskauksiin kuin naisiin kohdistuvan väkivallan yleensäkin viihteellisyyden. Hänen kertomuksensa jättävät epämukavan ja häirityn olon, jota edelleen lisää se, että tässä kokoelmassa naiset ovat usein itse halukkaita tulemaan kohdelluiksi väkivaltaisesti.

Difficult women ei ole mukavaa luettavaa ja juuri sen vuoksi se todellakin kannattaa ja pitää lukea.


Roxane Gay: Difficult Women (2017)
260 sivua
Kustantaja: Corsair





*

Osallistun tällä postauksella Nipvet-blogin novellihaasteeseen, jossa novelleja voi peukuttaa eri syistä. Juha mainitsee postauksessaan seuraavat: hahmo, juoni, konflikti, näkökulma, sävy, tapahtumapaikka, teema.

Peukutan koko kokoelmaa sen teemasta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta - laajemmin ilmaistuna naisen asemasta yhteiskunnassa.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy.

Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa. Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani.

Jarkko Jokinen on runoileva ratikkakuski, jonka edellisen kokoelman nimi on 'Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä' (Helsinki Poetry Connection, 2014).  Se on nimi, josta saattaisi päätellä jotain ja aavistella, mitä Ruususuola kenties tuo mukanaan.

Ruususuolan runot muistuttavat koululaisen ainekirjoitusta kuorrutettuna hersyvällä swingillä. Ne saattavat aluksi vaikuttaa pelkästään yksinkertaisilta, mutta niiden naivistisuus sulkee sisälleen jotakin hyvin olennaista maailmanmenosta. Ne ovat herkullisen höttöisiä. Kermavaahtoa, joka kätkee sisälleen pikantin suolakiteen. Vaikutelmaa tehostaa viehkosti Ronja Westerlundin runojen hengen tavoittava kuvitus.

Ruususuola muistuttaa Friedrich Schillerin naivistista runoutta koskevista näkemyksistä. Teoksessa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta Schiller kirjoittaa:

Naiivista ajattelutavasta seuraa välttämättä sekä sanojen että liikkeiden naiivi ilmaisu, ja tämä on sulokkuuden tärkein ainesosa. Nero ilmaisee ylevimmät ja syvimmät ajatuksensa naiivin viehkeästi: ne ovat jumalten sanoja lapsen suussa.

Schillerin mainitsema sulokkuus on Jokisen runoissa raikasta ja viettelevää. Sille on mahdotonta panna vastaan ja niin lukiessa huomaa hymyilevänsä ja tämän vuoksi en suosittele lukemaan Jokisen runoja yleisellä paikalla, mikäli yksikseen hymyily tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta.

Minun piti ensin selviytyä vesipistooli- ja tyynysodista ennen kuin todellinen sota alkaisi. Minä kuolin jo tyynysodassa. Minut haudattiin sille hautuumaalle, jossa makaavat onnellisesti kaatuneet.

Muodoltaan Ruususuolan runot ovat lyhyitä proosapätkiä, joissa yleensä viimeisessä lauseessa tapahtuu aiemmin ilmaistun hersyynnyttävä käänne. Näennäisesti hyvin simppelillä tavalla Jokinen luo runoihinsa vastaäänen, joka vahvistaa runonsisäistä lempeää huumoria.

Tällaista suloista höpsötystä ihminen aina välillä tarvitsee. Ehkä pitäisi sanoa, että tosikot pysykööt näistä runoista kaukana, mutta en sano, koska juuri heille nämä runot tulisivat mitä suurimassa määrin tarpeeseen.

Ja nyt kaikki te, jotka edelleen väitätte, että runot ovat hankalia, niin mars mars lukemaan Jarkko Jokista ja "jumalten sanoja lapsen suussa."


Jarkko Jokinen: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (2017)
79 sivua
Kustantaja: Kolerea



keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Don DeLillo: Putoava mies

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.*

Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä.

Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityksiä järjestävään performanssitaiteilijaan ja on representaatiota. Niinpä tietysti, onhan kyseessä DeLillon romaani.

Jos tämän kirjan luki sen ilmestymisvuonna 2007 tai niihin aikoihin oli se varmasti eri romaani kuin nykyisin, kun terroristihyökkäyksiä tapahtuu valitettavan usein. Putoavan miehen voi nähdä ennen muuta pyrkimykseksi läpikäydä ja tarinallistaa vuoden 2001 tapahtumia ja sitä, mitä ne yksilötasolla merkitsivät. Tämän lisäksi DeLillo vie lukijan terroristin pään sisälle, josta löytyy mm. tämänkaltaisia ajatuksia

Me olemme halukkaita kuolemaan, ne eivät. Meidän voimamme on tämä, kyky rakastaa kuolemaa, kyky tuntea aseistautuneen marttyyriuden kutsu.

Putoavassa miehessä ei kuitenkaan millään tapaa ratsasteta terroristien ajatuksilla, vaan niitä esitetään erittäin maltillisesti. Tosin se vähäkin on kylmäävää ja vielä kylmäävämpää sen vuoksi, että mitä todennäköisimmin jotkut ajattelevat juuri tälläkin hetkellä sitaatissa kuvatulla tavalla.

*

Putoava mies on romaanina oudolla tapaa sekava. Se poimii paloja päähenkilöidensä aviopari/ex-aviopari Liannen ja Keithin elämästä ja ujuttautuu näkökulmasta toiseen tavalla, joka tekee paikoin vaikeaksi hahmottaa, kenen silmin asioita tarkastellaan. Väitän, että tämä on tahallinen veto DeLillolta ja tämän tekniikan avulla hän luo tilanteen, joka representoi 11/9:n synnyttämiä tunteita ja reaktioita: pelkoa, epätoivoa ja kaikkinaista sekasortoa.

Keith loukkaantuu terroristi-iskussa  ja DeLillo kuvaa musertavan realistisesti hänen pyrkimystään päästä ulos sortuneesta tornista. Matkalla Keith poimii mukansa salkun, joka osoittautuu kohtalokkaaksi teoksi, sillä salkun myötä hän päätyy salkunomistajan sänkyyn. Delillo kuvaa Liannen ja Keithin avioliittoa ja sen päättymistä ja potentiaalista yhteen palaamista. Hän näyttää, miten uutistapahtumat muuttuvat osaksi lasten leikkejä ja miten bin Laden muuttuu niissä Bill Lawtoniksi.

Lianne kokee pakonomaista tarvetta katsella yhä uudestaan videota hyökkäyksen tehneistä lentokoneista ja hän etsii lohtua Kierkegaardin ajattelusta sekä käy 11/9:n tapahtumia läpi kirjoitusryhmässä, jonka vetäjänä hän toimii. Ryhmäläisten kirjoitusten kautta DeLillo nostaa esiin kysymyksiä, joita ihmiset terroristihyökkäysten jälkeen kysyivät. Sekä Lieanne että Keith käyttäytyvät välillä arvaamattoman aggressiiviseseti. Keith turvautuu "salkkunainen" Florenceen sekä pelaa korostuneen paljon pokeria, jonka tulkitsen toimivan muistutuksena elämän sattumanvaraisuudesta. Tarinan mukana kulkee lisäksi myös Lianen äiti ja hänen salaperäisen menneisyyden omaava miesystävänsä.

Putoava mies ei täysin lunasta niitä odotuksia, joita DeLillon romaaneille olen tottunut asettamaan. Tästä huolimatta se on kiinnostava katsaus tapahtumiin, joista kirjoittaminen on jo lähtökohtaisesti melko lailla mahdotonta. DeLillon kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu välttämään sensaatiohakuisuuden, johon aihepiiri antaisi mitä parhaat mahdollisuudet.



Don DeLillo: Putoava mies
313 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Falling Man (2007)
Suomentanut: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)



*Muut DeLillon teoksiin liittyvät bloggaukset
Omegapiste
Esittäjä
Cosmopolis, kirja
Cosmopolis, elokuva
Valkoinen kohina

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen.

Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa.

Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää suuremmasti tanssitaan. Juuri tämän kappaleen läsnäolo Bourdeaut'n romaanissa Nina Simonen esittämänä tuo mukanaan aimo annoksen tragediaa. Lisäksi kaltaiselleni Nina Simone -fanille se aiheuttaa nostalgista pyörrytystä ja äkkiä huomaan taas olevani hänen keikallaan, jossa hänen kaikkinaisen jumalainen ja täydellinen diivautensa vaihtuu sähköiseen läsnäoloon Mr. Bojanglesin ja Mississippi Goddamin myötä.

*

'Mr. Bojangles' on tarina hurmaavasta ja rakastettavasta hulluudesta, joka kulkee romaanin läpi kuin virta, jonka pohjalla on teräviä kiviä. On perhe: äiti, isä ja poika, joihin voi liittää melkein mitä tahansa adjektiiveja, kunhan ne eivät ole tavanomaisia. Bourdeaut'n teksti liihottelee kuin belle de jour, joka imutorvillaan ahmii juhlien täyttämää elämää.

Tanssitaan vielä.
He talked of life, he talked of life
Tanssitaan kuin olisimme virvatulta
He spoke with tears of 15 years
Tanssitaan itsemme pyörryksiin.*

'Mr. Bojangles' on hyvin ranskalainen kirja. Se on hurmaavan kevyt sillä tavalla kuin kevyitä ovat kirjat, joilla on painava ja läpättävä sydän. Kaikki tässä romaanissa on niin pisaroivan kepeää, että kaikki on jotain ihan muuta. Lukiessani nauran ääneen ja nauraessani muistan, että pitkästä ilosta seuraa itku. 'Mr. Bojangles' on pyörrytystä ja tyylipuhdasta hurmaa. Bourdeaut'n henkilöhahmoihin ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta.

Mutta. Leikki, joka on alkanut myös loppuu. Sitä on toisinaan vaikea hyväksyä. Temaattisesti Bourdeaut'n romaani käsittelee mielenterveysongelmia, normaalin ja ei-normaalin rajoja, ja sitä, miten pitkälle tätä rajaa voi venyttää ja missä vaiheessa yhteiskunnan sormi nousee pystyyn. No more.

'Mr. Bojangles' on erinomainen kesäkirja, sillä onhan Suomen kesä tunnetusti lyhyt ja arvaamaton, ja tämän 144 sivuisen tummasydämisen marengin ehtii hotkaista ennen kuin kylmyys ja sadekuuro taas seuraavan kerran iskevät kimppuun.



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017)
144 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En attendant Bojangles (2015)
Suomentanut Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala

*kursivoidut rivit laulusta Mr. Bojangles