tiistai 17. lokakuuta 2017

Kirjamessulippuarvonnan tulokset






Kirjamessuliput on nyt arvottu  ja arvontageneraattori suosi seuraavia:

Paljon valoa (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Emmi@ruotu.net
Marianne Antila (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Siinatar@gmail.com
Sanna / ellijapii@gmail.com
Kaisu Mäkelä (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Jouko Ranta (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Haruka_85 (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
Maittaela (ilmoitatko sähköpostiosoitteesi)
mssbok@kotiposti.net

Onnea kaikille voittajille ja mukavia messuja!

Kuuden arvonnassa voittaneen osalta minulla ei ole käytössä sähköpostiosoitetta, joten ilmoittakaa se minulle pikaisesti joko kommenttikentässä tai sähköpostiini omppuapple@gmail.com. Liput ovat pdf-muodossa, joten niiden toimittaminen on mahdollista vain sähköpostitse.

Odotan sähköpostiosoiteilmoituksia perjantaihin 20.10.2017  klo 20 asti. Jos en siihen mennessä ole saanut jonkun arvonnassa voittaneen sähköpostiosoitetta arvon lipun uudestaan.

Lähetän liput sähköposteihinne lähipäivinä ja viimeistään viikonloppuna.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Laura Gustafsson: Pohja

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään.

Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe.

*

Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti:

Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia.

Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick (klik) tai Roxane Gayn ihonalainen "ruumistarina" Hunger (klik).  En ollut odotuksineni väärässä, mutta Pohjan luettuani huomaan, että vielä edellellä mainittuja teoksia lähemmäksi Pohja tulee omassa luennassani Sheila Hetin lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä fiktiivistä teosta How should a Person be? Jopa niin, että Pohjaa voisi pitää Gustafssonin autobiografisena kommentaarina Hetin teokseen, sillä sekä Heti että Gustafsson kirjoittavat ennen kaikkea siitä monimutkaisesta elämäksi kutsutusta viidakosta, joka tekee ihmisenä olemisesta vaikeaa ja paikoin lähes mahdotonta. Miten hemmetissä tätä elämää oikein pitäisi elää ja kuka on se minä, joka minun elämääni pyrkii elämään?

Gustafssonin teoksessa ruumiillisuudella on keskeinen asema. Ruumis on paikka ja raja. Se tunkeutuu ympäristöönsä ja on kaiken kokemansa objekti. Oikeastaan sanoisin niin, että tekstin minän identiteetti hahmottuu juuri ruumiin ja sen relaatioiden kautta. Ruumiin ulottuvuuksia ovat Pohjassa seksuaalinen ruumis rakastajana ja rakastettuna, ruumis kontrollin välineenä sekä äitiruumis ja sille asetetuiksi koetut normatiiviset vaatimukset.

Saattaisi ajatella, että helpointa on kirjoittaa itsestä. Omien havaintojeni mukaan asia on kuitenkin päinvastoin, sillä samalla hetkellä kun omaa tarinaa ja minää sen subjektina alkaa kirjoittaa kerronta pyrkii fiktiivistymään. Osaksi tämä johtuu varmaan siitä, että useimpien meistä elämä sisältää aineksia, joista kertominen - varsinkin  julkisesti  - herättää häpeäntunteita tai ei muutoin tunnu kovin mukavalta. Omat kokemukset toimivat Gustaffsonin tarinassa materiaalivarastona, mutta ne ovat myös este, jota vasten jokainen sana kamppailee ja näin tehdessään tulee näyttäneeksi toteen, että yksityisin kokemus on myös yleisin. Auts. Iso auts, sillä toiselta puolin tämä tarkoittaa, että kaikki ne kokemukset, joita hellimme nimenomaan juuri meille tyypillisinä yksilöllisinä kokemuksina ovat kaikkea muuta kuin kokemuksellista yksityisomaisuuttamme. Ne ovat osa jaettua tarinaa. Yhteinen nimittäjä yhtälössä, jossa jakoviivan alla on ihminen maailmassa.

*

Pohja on rohkeutta täynnä. Se on kasvukuvaus, jossa toukka "päättää jättää koteloitumisen väliin ja muuttua suoraan perhoseksi." Tämän väliinjättämisen aineksia ovat mm. miehet, seksuaalifantasiat, serotoniinin takaisinestäjät, viiltely, sukupuolitautiepäilyt ja bulimia. Se on pysähtymisestä, luopumisesta ja hyväksymisestä muodostuvaa keskustelua oman minän ja itsen rajojen kanssa.  Se on Gustafssonin henkilökohtainen HHhH, joka toisin kuin Laurent Binet'n romaani (klik) ei viittaa yhdenkään kirjaimensa osalta verbiin, vaan H-kirjainten takaa paljastuu himo, halu, hekuma ja helvetti.

Gustafssonin teos on rehellinen ja häpeämätön. Kaunistavia filttereitä on tästä kirjasta turha etsiä. Koko teoksen riemastuttavimpia osia on jakso, jossa Gustafsson kartoittaa naiskirjailijan asemaa  Charles Bukowskin kautta.

Ottiko Charles Bukowski lapsen mukaan, jos piti esiintyä eikä hoitajaa ollut.
[...]
Tunsiko Charles Bukowski syyllisyyttä siitä, ettei itse keksinyt iltasatuja, vaan kirjoitti mieluiten yksin kahvikupin ääressä kuolemasta.
[...]
Pännikö häntä [Charles Bukowskia] se, ettei häntä sukupuolensa vuoksi pidettäisi suurena taiteilijana, vaan mieskirjailijana tai ihan rehdisti alkoholistina.

Charles Bukowskiin viittaamalla Gustafsson nostaa esiin ne rakenteet ja kulttuuriset valta-asetelmat, jotka määrittävät ei-mieskirjailijaa ja samalla hän osoittaa ei-mieskirjailijan eri roolien päällekkäisyyden ja niiden yhteen sovittamisen haastavuuden. Muita Gustafssonin keskustelukumppaneita edustavat Pohjassa Marilyn Monroe ja Jumala.

*

Pohjassa Gustafsson esittää luettelon asioista, joiden hän sanoo olevan totta. Tämä luonnollisesti herättää kysymyksen siitä, eivätkö muut teoksessa kerrotut asiat sitten olekaan totta. Paikoin todellisuus ja fantasiat kietoutuvat yhteen tavalla, joka tekee niiden erottamisen toisistaan mahdottomaksi. Toisaalta kuitenkin fantasia voi kertoa ihmisestä  yhtä paljon - ja joskus enemmänkin - kuin todellisuudessa tapahtuneista asioista kertominen. Totuudellisuuden pyrkimys on joka tapauksessa Gustafssonin teoksessa vahva ja tämä tulee havainnollisesti esiin mm. kirjeessä, jota hän kirjoittaa terapeutille. Kirje osoittaa, että kommunikaatio muiden ihmisten kanssa merkitsee kommunikoivan subjektin kannalta aina sen huomioimista, että kommunikaation toiseen osapuoleen liitetty odotushorisontti (hänen oletetut tulkinta- ja ymmärrysmallinsa) väkisinkin muokkaavat viestiä jo sen kirjoitusvaiheessa. Kommunikaatio au naturel on siten parhaimmillaankin pelkkää toiveajattelua.

Pohja on upean tinkimätön kuvaus siitä, miten hankalaa on päästä selville itsestään. Se tuo ilmi, että valtasuhteet merkitsevät ruumiin ja ruumis voi samanaikaisesti toimia sekä hengissä pitävänä voimana että itsensä pahimpana vihollisena. Sanoilla voi valehdella, mutta ruumis ei ole huijattavissa. Sen muisti on pitkä ja se kätkee itseensä kaiken kokemansa oli se sitten hyvää tai pahaa.



Laura Gustafsson: Pohja (2017)
141 sivua
Kustantaja: Into


Helmet-haaste, kohta 29: kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia (eli haluaisin kyetä yhtä vahvaan ääneen lausuttuun rehellisyyteen kuin Gustafsson kirjassaan)

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys

Herätyskello soi. Minä painoin sen pois päältä ja nousin ylös. Olin nähnyt pahaa unta ja hikoillut pyjamani märäksi. Tuntui hyvältä asettaa jalat viileälle lattialle ja kävellä keittiöön. Latasin kahvinkeittimen ja jäin odottamaan kahvin valmistumista. Kahvintuoksu täytti vähitellen keittiöni. Päiväohjelmaani ei kuulunut mitään ja sekin tuntui hyvältä. Ikkunasta näin, miten mies avasi autonoven ja kaasutti pois parkkipaikalta. Hän oli varmaankin menossa töihin.

Edellisessä kappaleesa pyrin matkimaan Ossi Nymanin kirjoitustyyliä hänen esikoisromaanissaan Röyhkeys, joka kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka on "ammatiltaan" työnvälttelijä. Tarina etenee pitkälti perussuomalaisin (sic!) päälausein ja liittyy näin luontevaksi osaksi kirjallisuutta, jossa hahmotellaan realismin keinoin suomalaismiehen mielenmaisemaa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus Nymanin romaanista, sillä teoksen loppupuolella kerrontaan tulee uusi käänne, jota paremman ilmaisun puutteessa kutsun Julian Barnes -tyyppiseksi yllätysmomentiksi.

Nymanin lähes ylipelkistetyt, naivisminomaiset lauseet tuovat mieleeni äskettäin lukemani Jarkko Jokisen runokokoelman Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (klik). Sekä Nyman että Jokinen asettavat sanansa tavalla, joka maistuu sekä koululaisen aineelta, että tavoittaa leikkivässä lakonisuudessaan paljon. Röyhkeyden päähenkilö tarkkailee ihmisiä ympärillään ja hänen havainnoistaan muodostuu tarkkoja viiltoja nykyelämänmenon pintaan.

Rakenteellisesti Röyhkeys jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa sijoittuu Turkuun, jossa päähenkilö käy Bruce Springsteenin konsertissa. Toisessa osassa ollaan Tampereella, jossa lukija pääsee seuraamaan TE-toimiston järjestämää uraohjauspäivää, johon myös päähenkilön on karenssin uhalla osallistuttava. Kolmannessa osassa siirrytään ajassa pari vuotta eteenpäin ja päähenkilö on muuttanut Helsinkiin. Hän on alkanut kirjoittaa tosissaan ja hänen tekstinsä ovat saaneet hyvää palautetta.

Pidin erityisesti Turkuun sijoittuvasta osasta, jossa Nymanin tiukka lause pääsee hienosti oikeuksiinsa ja luo kuvaa päähenkilöstä miehenä, joka henkisesti pyytelee jatkuvasti anteeksi olemassaoloaan ja pyörittelee mielessään "Mitäköhän muut ihmiset minusta ajattelevat" -pohdintaketjua. Päähenkilöstä tulee reppanamainen vaikutelma, mutta samanaikaisesti Nymanin tehokeino - liioitellun yksinkertainen kieli - onnistuu luomaan hänestä moniulottoisen henkilön, jonka päivän kulkua ja merkille panemia asioita on kiinnostavaa seurata. Nymanin kuvaustapa hiljentää ympärillä kohisevan maailman ja luo siihen juuri päähenkilön muotoisen rauhaisan keitaan ja huomaan tuntevani suorastaan pienoista kateutta päähenkilön oravanpyörän ulkopuolelle sijoittuvaa elämää kohtaan.

Tampereella järjestettävä uraohjauspäivä, johon päähenkilökin pakon edessä osallistuu, on piikki Suomen nykyistä työvoimapolitiikkaa kohtaan, joka vaatii työttömiä osallistumaan milloin minkäkinlaisiin aktivointipäiviin, joiden tarkoitus on lähinnä kaunistella excel-taulukoita niin että tilastoharhaisesti voidaan osoittaa hallituksen työvoimapolitiikan vähentäneen työttömyyttä.  Tämä on aihepiiri, jota onkin korkea aika sohia kepillä (tai romaanilla), sillä päivittäin lehdistä saa lukea yhä kummallisemmista kiemuroista, joilla työttömiä pyritään auttamaan kuritetaan.

Teoksen kolmanteen osaan suhtauduin aluksi varsin torjuvasti. En jaksanut innostua sen metafiktiivisestä tasosta, jossa kertoja osallistuu kirjoituskurssille ja pudottelee tekstinsä höysteeksi reaalimaailman ihmisten nimiä. Kolmas osa vaikutti sekavalta ja jotenkin lisäkemäiseltä sitä edeltäviin osiin nähden. Laskettuani Röyhkeyden käsistäni huomasin, että kuitenkin juuri tämä teoksen viimeinen osa olikin jäänyt salakavalasti kutkuttamaan uteliaisuuttani ja aloin lukea sitä uudestaan.

Röyhkeys on autofiktiota, joka vielä korostuu, kun Nymanin kasvojen varjokuva on painettu kirjan kanteen. Useassa kohtaa teosta Nymanin ja kertojan eli päähenkilön välille voitaneen kirjoittaa yhtäläisyysmerkit, mutta tilannetta mutkistaa muuan Lahdenmäki, joka ui salakavalasti Röyhkeyden sivuille ja tekee tästä teoksesta kaikkea muuta kuin simppelin.

Lahdenmäki mainitaan ensimmäisen kerran henkilönä, joka asui  Tampereella aiemmin samassa asunnossa kuin päähenkilö, ja jonka nimi on ovessa edelleen, koska huoltomies on ollut liian laiska vaihtamaan nimikylttiä. Toisaalta Lahdenmäestä tulee - ainakin jossakin  määrin  - teoksen loppupuolella myös sen kertoja. Näin syntyy tilanne, jossa Lahdenmäki on Nymanin luomus, mutta paikoin taas Nyman/kertoja/päähenkilö saattaakin olla Lahdenmäen kynästä lähtöisin. Tämä on mielenkiintoinen kuvio, joka tarjoaa monia tulkintavaihtoehtoja ja lisää Röyhkeyteen kierteen, joka erottaa sen perinteisestä suomalaisesta realismista.

Mitä tulee teoksen nimeen Röyhkeys voidaan sitäkin tulkinta useammalla tapaa. Itse koin sen olevan veikeän ironinen silmänisku muutamiin teoksen kolmannessa osassa esitettyihin huomioihin, mutta on parasta, että luet Nymanin romaanin itse ja teet omat tulkintasi.



Ossi Nyman: Röyhkeys
189 sivua
Kustantaja: Teos

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

PÄIVITETTYÄ TIETOA ARVONNASTA - Helsingin kirjamessut - lippuarvonta ja lukupiirit




Päivitettyä tietoa arvonnasta:
Arvontaan voi osallistua maanantaihin 16.10.2017 klo 20.00 asti. Tämän jälkeen suoritan arvonnan arvontageneraattorilla ja ilmoitan voittajien nimet tiistaina 17.10.2017.


'*

26.-29.10.2017 Helsingin messukeskus täyttyy kirjahulinasta vailla vertaa. Huomaan olevani hieman hengästynyt jo etukäteen, sillä kiinnostavaa ohjelmaa on taas tarjolla siinä määrin, että yksi ihminen ei mitenkään ehdi kaikkeen haluamaansa osallistua. On pakko priorisoida ja tänä vuonna ykköspriorisointini on Kjell Westö -lukupiiri, jossa toimin tämän lukupiirin virallisena kirjabloggarina. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että tulen kirjoittamaan Westö-lukupiriistä blogiini. 

Palkinnoksi virallisena kirjabloggarina toimimisesta olen saanut 10 ylimääräistä lippua Kirjamessuille, joten jos kaipaat messulippua ilmoita asiasta tämän postauksen kommenteissa. Liput ovat pdf-muodossa, joten voin toimittaa ne sähköpostitse.





Kjell Westö -lukupiiri on jo täynnä, joten siihen ei voi enää ilmoittautua. Messuilla järjestetään kuitenkin monta muutakin kiinnostavaa lukupiiriä, joissa vielä on tilaa. Messulukupiirin konsepti on, että jokaisessa lukupiirissä on paikalla sekä kirjailija että kustantamon edustaja sekä yleisön lisäksi lukijoista koostuva lukupiiri, joka on tutustunut erityisen huolellisesti juuri kyseisessä lukupiirissä käsiteltävään teokseen.

Itse osallistuin Helsingin kirjamessujen lukupiiriin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli Rosa Meriläinen -lukupiiri, joka oli todella kiinnostava ja kokonaisvaltainen elämys ja sieltä lähtiessäni olin niin pökerryksissäni ja innoissani, että kysyin Rosa Meriläiseltä, saanko halata häntä. Sain luvan. Rosa Meriläinen -lukupiirin tunnelmista klik.




Tänä vuonna järjestetään Kjell Westö -lukupiirin lisäksi seuraavat lukupiirit, joihin voi ilmoittautua Helsingin kirjamessujen sivuilla (klik).

Torstai 26.10 klo 10.15-11.15
Anne Mattsson, Tellervo Koivosto (Siltala)

Torstai 26.10 klo 16.30-17.30
Rosa Liksom, Everstinna (Like)

Perjantai 27.10 klo 10.15-11.15
Kristiina Vuori, Filippa (Tammi)

Lauantai 28.10 klo 10.15-11.15
Satu Taskinen, Lapset (Teos) - linkki postaukseeni Lapsista (klik)

Lauantai 28.10 klo 16.30-17.30
Mikko Kalajoki, Miesmuisti (WSOY)

Sunnuntai 29.10 klo 10.15-11.15
Anneli Kanto, Lahtarit (Gummerus)

Sunnuntai 29.10 klo 16.30-17.30
Katja Kallio, Yön kantaja (Otava)


Viime vuotisen lukupiirikokemuksen myötä suosittelen lämpimästi osallistumaan messujen lukupiireihin, sillä ne ovat ainutlaatuinen tilaisuus päästä keskustelemaan itse kirjailijan, kustantajan ja muiden kirjallisuuden ystävien kanssa.  Nähdään messuilla!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita

Varoituksen sana sinulle, joka olet perinteisten runoanalyysien ystävä ja/tai runoustosikko,

tämä teksti on impressio, jonka tarkoitus on vain ja pelkästään manifestoida (mani=raha ->rahastoida, hmm?), että olen suorastaan rakastunut Sirpa Kyyrösen runoihin.

*

Luettuani Kyyröseltä Ilmajuuret ja nyt tämän Naispatsaita totean, että hänestä on tullut yksi lempirunoilijoitani. Tämä johtuu siitä - uskoisin, en tiedä, aavistelen - että minussa on paikka, kerros, tienvieri ja merenpohja, johon hänen sanansa osuvat niin kuin osuu toisiinsa kaksi ruumista, jotka eivät kerran yhteen tultuaan enää sen jälkeen ole ilman toisiaan kokonaisia ollenkaan.

Naispatsaita lukiessa tuntuu, että tämän kokoelman sivuilla sanat - uudet sanat, vanhat sanat, ihokuoritut sanat, tuntemattomat sanat, rakkaat sanat, satujen sanat jne. (voit keksiä lisää) - tanssivat esimerkiksi näin (ja seuraavassa sitten pistelen omiani, en siteeraa, siteeratessa käytän lihavoitua kursiivia)

Grand changement de pieds, Épaulment croisé, Grand fouetté effacé
jne. jne. jne.
prinsessa väärässä sadussa, bad hair day
meressä verta
veressä merta

vastaa jonkin (tarkemmin määrittelemättömän, luojan kiitos) naisruumiillisen logiikan kautta varsin täydellisesti sitä tapaa, jolla ne ovat minussa hajallaan ja toisinaan hyvinkin kaukana toisistaan, kuten silloin, kun joku niistä on ääreiselimen pinnalla ja joku taas syvien vatsalihasten kauimmaisella pohjalla.

Mitä ihmettä tässä nyt kirjoitan?  Miten sanotaan latinaksi: järki hoi, äly älä jätä

Kirjoitan ihastustani Naispatsaiden runoihin, kirjoitan hämmennystäni ja ihmetystäni ja tuon julki sitä, että nämä runot ovat meren kaltaisia ja muistutan että meren ja veren välillä on vain yhden kirjaimen välinen ero ja jos sinä vuodat verta, olet joko nainen tai haavoittunut. Sinä voit määritellä oman meresi, sillä minun ja minun mereni välillä vallitsee yksityisasia. Sinä voit mennä laboratorioon ja pyytää, että he ottavat putkeen sinun vertasi, liimaavat putkeen tarralapun, jossa on henkilötunnuksesi ja analysoivat puna- ja valkosolujesi määrän, sillä sinun lukusi ovat sinun lukujasi, eikä niitä voi verrata omiini.

*

Kyyrösen kieli maistuu vereltä, maistuu mereltä. Kahlata on näissä runoissa vahva verbi, joka taipuu epäsäännöllisesti satujen kieliopin mukaan. Suuhuni tulee maku, joka tuo mieleen alaluokkien hiihtokilpailujen loppusuoran metallinmaun (huom! elämä on tällöin edessä vielä), kun numerolappu on juuri irtoamaisillaan ja kuuma mehu on sadan metrin päässä, mutta tuntuu, että sitä saadakseen on hiihdettävä vielä loputtomiin.

Kokoelmassa toistuvat syntymisen teemat. Synnyinlimat kirjoitetaan uudestaan kuin historia, jolla on alku ja loppu vain paperilla. Meri on loputon kuva. Armoton ja tuntematon. Kuka kävelee meren syliin on subjekti, joka tekee tien meren keskelle. On objekti, jonka ympärille meri kietoutuu kenties ei aina niin kovin ystävällisin tarkoituksin. On äänekäs, koska huutaa. On sairas, koska syö buranaa ja vielä lisäksi läpinäkyvä tavalla, josta käy ilmi, että sisäelimet ovat aaltoja täynnä.

Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä,
on nousuvesi ja laskuvesi, ja nousu ja lasku
ja vesi on puhdasta kipua.
Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut,
kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset


Kieli ui käsipohjaa (käytännössä esim. näin: "tytöllä on kumma, uni ei tuule) ja mikäs on uidessa, kun tietää olevansa vapaauinnin mestari ja eväät on pakattu kylmälaukkuun, joka odottaa rannalla. Siihen siniseen eikun punaiseen eikun siniseen eikun punaiseen. Haltijattaret mokomat ovat tyypillisiä naisia, eivät osaa päättää (vrt. I.R. Onia)

Sadut ovat kokoelmassa läsnä ja sekaisin. Ne transformoivat teoksen feministisiä virtauksia ja esittävät itsestään ennestään tuntemattomia maisemia (olin kirjoittaa: ennestään tuntemattomia puolia, mutta muutin puolat maisemiksi, koska puolista tulee mieleen puolapuut ja ne taas vievät koulun jumppasaliin, joka on Kyyrösen runojen suhteen ihan väärä paikka ja tuo mieleen pahan tamburiinin ja sinisen liian pienen voimistelupuvun).

Naispatsaiden merikuvasto on vahvaa ja ikuista, kuten ovat sadutkin, jotka löydetään sukupolvi sukupolven jälkeen uudestaan (miksi aina polvi, kun on monia muitakin ruumiinosia?). On muuten suorastaan ihme (tuli nyt tässä kesken kaiken mieleen), että Prinsessa Ruususen  huulet eivät ole jo aivan loppuun kuluneet, kun prinssi suutelee niitä vuosikymmenestä toiseen.  Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on "planeetan kokoinen satu" ja niin suurissa saduissa todelllisuusaspektit eivät ole oleellisia.

Eteinen on talon ja sydämen osa. Prinsessalla se on kummassakin merkityksessä hienompi kuin meillä ei-prinsessoilla, mutta paljonko se lohduttaa silloin, kun kenkä on kadoksissa. Sen vuoksi (sorry luode) "kaikki kaksikymmentäviisivuotiaat saivat koettaa kruunua, lasikenkää, stringejä."

Kyyrösen sanojen liike ja niiden parvimuodostelmat avautuvat ja sulkeutuvat lihansyöjäkasvien tavoin. Kannuansa vastaan kärpäspaperiansa. Kummalla hei on enemmän kannattajia? Kumman sisältä löytyy Adalmiinan helmi? Prinsessa - tuo turhamainen tapaus - "katsoi kuvajaistaan joessa ja pudotti helmen". Kamalaa ja surullistakin huolimattomuutta, kun muistetaan, että

haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi suuren loistavan helmen.
Haltijatar antoi prinsessalle lahjaksi rintaimplantin.

Onneksi sentään prinsessa ei pudottanut jälkimmäistä ja nyt hän voi laulaa, kuten eräs tv:stä tuttu Jossu muutama vuosi sitten, että "jossul/Jossul on toinen ja kohta hankkii se toisenkin" (terveisiä Krista Kososelle).  Ja sitku prinsessalla on se toinenkin, tähän tulis se auringonlasku ja Happy The End.


Kaiken edellisen olisin voinut sanoa  yhdellä lauseella, joka menisi jotensakin näin: Sirpa Kyyrösen Naispatsaita teki minuun valtavan vaikutuksen. Tai olisin voinut keksiä mukanerokkaan kehun tyyliin jumaleissonin kova kokoelma, jota Naispatsaita todella onkin. Sanoin sitten kuitenkin hieman toisin. Sanoin niin kuin haluan tämän kokoelman minuun jäävän. Sanoin ja kirjoittaessani taputin Naispatsaille, kumarruin niiden eteen. Innostukseni keskellä jopa niiasin. Otin kuvan ja postasin grammiin.

Mutta koska elämä. Sen vuoksi tämä kirjoitus loppuu Kyyrösen sanoihin

miten pöydän ympärillä on aina yksi tuoli liikaa ja yksi tuoli liian vähän



Sirpa Kyyrönen: Naispatsaita (2010)
59 sivua
Kustantaja: Otava
#runo100







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Sisälläni asuu pieni anarkisti. Angie Thomasin romaania lukiessa se taputtaa pieniä anarkistinkäsiään ja huutaa pienellä anarkistinäänellään niin että sen talosta kaatuvat seinät. Se huutaa Thomasin kirjoittamaa huutoa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Välillä se itkee vähän, koska maailma on niin paska. Välillä se itkee vähän, koska Thomasin kuvaama ihmisten välinen yhteisöllisyys herkistää sen tunteet. Välillä se itkee vähän ihan vaan siksi, että tällaista kirjallisuutta on.

Sen sydän hakkaa kuin sata pelokasta linnunsydäntä, mutta se tietää, että rohkeus ei ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä tahansa, vaan sitä, että tekee siitä huolimatta sen mitä pitää tehdä, vaikka kuinka pelottaa. Sen se oppi Thomasin romaanin päähenkilön, 16-vuotiaan Starrin, äidiltä.

Nyt se pistää Niket jalkaan, koska se ei omista Jordaneita (joo, tää on nyt vähän sisäpiiriä, mutta selviää, kun luet kirjan).

*

Kun on suunnilleen tuhat ajatusta päällekkäin, on lineaarinen kirjoittaminen melko mahdotonta. Päällimmäisin ajatus on kuitenkin kirkas ja selkeä ja se kuuluu: LUKEKAA IHMISET TÄMÄ KIRJA!

Erityisesti kaikki ruskeat tytöt ja pojat. Tässä kirjassa on paljon teille - myös sellaista, johon  minä en valkoisena ihmisenä edes osannut kiinnittää  huomiota ja/tai jonka kokonaismerkitys ei minulle täysin avautunut.

Erityisesti kaikki valkoiset ihmiset ja erityisen erityisesti kaikki kulttuuriset omijat, jotka vetoatte sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisunvapauteen ja milloin mihinkin valkoisen länsimaalaisen ihmisen ylimaalliseen vapauteen, jonka vuoksi katsotte olevanne asiantuntijoita asioissa, joista ette kokemuksellisesti tiedä yhtään  mitään PISTE. Lukekaa ja olkaa onnekkaita ja tajutkaa, että on juttuja, jotka ei ole teidän juttuja. Menkää peilin eteen ja sanokaa: minä myönnän olevani etuoikeutettu ja se estää minua näkemästä ja  ymmärtämästä asioita, joita en itse ole kokenut.

Vaiks ette te varmaan mee. Te jatkatte hyrinää omassa erinomaisuudessanne, ettekä tykkää kun sanon teille näin. Muistakaa nyt kumminkin, että kun sanon, niin muistutan samalla itseäni.

*

Viha jonka kylvät kertoo Starrista, jonka ystävän Khalilin poliisi ampuu kuoliaaksi, koska tämä on musta. Se kertoo niistä reaktioista, joita poliisin toiminta ympäristössä herättää. Se kertoo vihasta, jolla ei ole laillista ilmaisumuotoa. Se kertoo turhaantumisesta ja rohkeudesta. Se kertoo ihmisten välisestä yhteisyydestä ja oman perheen merkityksestä. Se kertoo siitä, miten lähimpienkin kavereiden kanssa suhteet voi mennä lopullisesti solmuun. Se kertoo poliisin mielivallasta ja oikeuskoneistosta, joka on valkoisen poliisin puolella mustaa lasta vastaan. Se kertoo median häikäilemättämistä tavoista tehdä mustasta pojasta syyllisen siihen, että poliisi ampui hänet. Se kertoo asuinalueiden vällisistä sosioekonomisista eroista ja siitä, miten se missä asut merkitsee sinut riippumatta siitä millainen sinä itse olet.

Se kertoo mustien nuorten elämästä sisältäpäin maailmassa, joka mieluummin olisi näkemättä heitä lainkaan. Se kertoo lenkkarien merkityksestä identiteetille ja siitä, miten Tupac Shakurin käyttämä ilmaisu THUG-life on itseään toteuttava ennuste.

THUG Life = The Hate U Give Little Infants Fucks Everyone. Viha ruokkii ja synnyttää vihaa ja se myrkyttää kaikkien elämän.

Starrin isä opettaa tyttärelleen jo varhain miten poliisien kanssa kannattaa käyttäytyä.

Kysymys: opetettiinko sinulle lapsena, miten tulla toimeen poliisien kanssa?
Kysymys: Jos vastasit edelliseen kysymykseen "ei", mistä luulet sen johtuvan?
Kysymys: Kuinka monta kertaa poliisi on pysäyttänyt sinut ihonvärisi vuoksi?
Kysymys: Kuinka monta ystävääsi poliisi on ampunut kuoliaaksi heidän ihonvärinsä vuoksi?

*
Viha jonka kylvät kuvaa Starrin elämää valkoisten eliittikoulussa, jonne hänen vanhempansa ovat hänet laittaneet taatakseen hänelle mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Williamsonin "kermapersekoulussa" Starrin on piilotettava joka päivä iso osa itsestään.

Williamsonin Starr ei puhu slangia - jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä "vihaisena mustana muijana". Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään sytä nimittää sitä gettomuijaksi.

Viimeistään siitä tiedän, että Viha jonka kylvät teki minuun älyttömän suuren vaikutuksen, sillä sitä lukiessani kuuntelin joka päivä Kendrick Lamaria, eivätkä ne biisit olleet enää samoja kuin ennen tutustumistani Starriin. Minäkään en enää ollut keski-ikäinen lähiömutsi, vaan kuljeskelin Starrin kantapäillä siellä, missä autoja poltetaan ja savu saa yskimään ja silmät vuotamaan. Huomasin olevani paljon vähemmän järkevä kuin Starr, sillä minäkin halusin sytyttää tulipaloja ja kaataa poliisien auton, koska en yksinkertaisesti kestänyt sitä, että ei ollut mitään muuta tapaa tuoda julki, miten väärin on, että valkoinen poliisi on aina oikeassa, eikä joudu vastuuseen tappaessaan mustia lapsia. Miten väärin on, että media tekee mustasta pojasta automaattisesti huumediilerin, josta seuraa, että hän ansaitsikin kuolla. Miten väärin on, että ei tule kuulluksi. Miten väärin on, että kun kerää kaiken rohkeutensa ja asettaa itsensä alttiiksi ja kertoo, miten asiat oikeasti meni, mikään ei kuitenkaan muutu.

Thomasin romaania lukiessani olin itse tilanteessa, jossa piti taistella itseä isompia vastaan ja sain tästä kirjasta voimaa siihen taisteluun. Joo kyynikot teidän naurunne kuuluu tänne asti, mutta pal välii. Ajattelen Thomasin kirjan luettuani yhä vahvemmin niin, että vaikka taistelu ei muuttaisi mitään, niin taisteltuaan voi ainakin todeta, että on tehnyt kaikkensa ja enempää kukaan ei voi vaatia.

Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään  nuorille, vaan ihan kaikille. Niille, jotka lukevat mieluummin teoreettisempia tekstejä mustien elämästä ja kokemuksesta suosittelen Ta- Nehisi Coatesin teosta Between the world and me (klik).

Lopuksi haluan vielä sanoa, että Kaijamari Sivillin suomennos on ihan timantti. Jään odottamaan Starrin tarinan muuntumista valkokankaalle. Kiitos Angie Thomas. Kiitos kirjallisuus.

Mä en luovuta koskaan
Mä en vaikene koskaan.
Mä lupaan sen.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2017)
Englanninkielinen alkuteos: The hate U give
Suomennos Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava


Helmet-lukuhaaste kohta 30: Kirjan nimessä on tunne

lauantai 30. syyskuuta 2017

Annika Idström: Isäni, rakkaani - BAR Finland 19

Annika Idströmin (1947-2011) romaani Isäni, rakkaani (1981) alkaa hätkähdyttävästi: "Minulla ei ole isää. Minun isäni on kuollut." Nämä lauseet liittävät sen lukiessani oitis samaan kirjalliseen perheeseen, johon kuuluu ikiklassikko, Albert Camus'n Sivullinen, jonka ensimmäiset sanat kuuluvat: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Camus'n romaanin tapaan Isäni, rakkaani avautuu alusta alkaen kompleksisena teoksena. Siinä unet, fantasiat ja todellisuus sekoittuvat tavalla, joka tekee mahdottomaksi erottaa niitä toisistaan. Isäni, rakkaani on alitajunnan paikoin varsin mustaksi käyvää liikettä.

1980-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi uudenlainen todellisuuden hahmottamisen tapa, josta alettiin käyttää nimitystä pahan koulukunta. Sen edustajiin kuuluivat Idströmin lisäksi mm. Esa Sariola, Eira Stenberg ja Juha Seppälä. Pahan koulukunnan kirjailijoiden tuotannolle oli yhteistä heidän teostensa ahdistavuus, vastenmielisyys ja lukijaa järkyttävä tematiikka. Riippumatta siitä, onko pahan koulukunta 1980-luvun kirjallisuuden jäsentäjänä oikeutettu nimitys vai ei, sisältää Isäni, rakkaani juuri sen tyyppistä pimeää, jota on pidetty kyseisen koulukunnan tunnuspiirteenä.

Idströmin teos kertoo 30-kymppisestä Laurasta, joka työskentelee Sea Star -nimisessä ravintolassa, jonka paikalle huomaan lukiessani liimaavani Sikalan eli Helsingin Kapteeninkadun Sea Horsen. Tuskin on teoksen alkusanat kuolleesta isästä päässeet ilmoille, kun Lauran isä jo seisoo Sea Starin ovella. Näin Idström tekee lukijalle alusta alkaen selväksi, että se mitä sanotaan ei välttämättä pidä faktisesti paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin teoksen päähenkilön tunteista, fantasioista ja mielenliikkeistä.

Isä on hylännyt Lauran tämän ollessa pikkutyttö ja Lauran tunteissa isää kohtaan viha on omistushalusta kipeää rakkautta ja rakkaus mustasukkaista vihaa. Kun Laura tutustuu isän tyttöystävään Irjaan käynnistyy oidipaalinen näytelmä, jossa Laura muuttaa isän ja Irjan luo ja pyrkii ottamaan Irjan paikan.

En aio vielä kuolla. Lähden isän luo. Jos minä kuolen, kuolee hänkin. Minä vihaan häntä. Kalmanhajuinen haaska vieressään hän makaa kostealla petillä ja kuvittelee elämää kauniiksi. Menen hänen luo ja kerron totuuden. Minä olen totuus, hänen tyttärensä Laura.

Idström kirjoittaa ihmismielen synkistä pohjamudista ja seksuaalisessa häkellyttävyydessään hänen romaaninsa omaa yhtymäkohtia samana vuonna ilmestyneen Anja Kaurasen Sonja O:n (klik) kanssa. Laura esimerkiksi harrastaa seksiä Sea Starin portsarin kanssa ja valuttaa spermat ravintolan keittiön pöytäkaakeleille ja hekumoi ajatuksella, että tuolle samalla pinnalle asettavat ravintolan muut työntekijät leipänsä seuraavana päivänä. Ehkä kyse on fantasiasta, ehkä ei. Joka tapauksessa teos sisältää seksuaalisesti hämmentävää kuvastoa, jonka epämukaviin huipentumiin kuuluu Lauran ja hänen isänsä välille kirjoittuva insestinen vivahde.

Sea Starin keittiöstä kasvaa teoksessa Lauran henkisen nälän näyttämö  - psykologisesti monimutkainen ja raaka kudelma, jossa kokki tekee isälle tartar-pihviä ja lihamyllystä "pursuaa suikaloitua lihaa kuin punaisia, paksuja kastematoja." Idströmin kuvaus on raadollista. Hänen sanojensa välistä nousee lihan löyhkä.

Idströmin romaanissa lähimmät ihmissuhteet ovat tummia sävyjä täynnä ja kipukohdat vaikuttavat siirtyvän sukupolvelta toiselle, sillä kuten isä on hylännyt Lauran on myös Laura hylännyt tyttärensä Anun. Teoksen keskellä on Lauran äidin kertoma satu Anusta, jossa äidin ja lapsen välinen suhde on valtataistelua, jossa äiti ei voi pärjätä lapselleen. Äiti on lapsen ruokaa. Lapsen, joka konkreettisesti imee äitinsä tyhjäksi niin että rinnoista tulee pelkät "kuihtuneet ryppyiset nahkapussit," kunnes ne taas kasvavat jättikokoisiksi jättilapsen jättisuuta varten.  Anu suistaa äidin nukkumaan lattialle ja tekee tämän elämästä kaikin tavoin helvettiä.

Isäni, rakkaani on kaiken sen kirjoittamista auki, josta sovinnaisuussääntöjen mukaan kuuluu vaieta.  Se on uhmakasta huohotusta, joka ei päästä lukijaansa helpolla.


Annika Idström: Isäni, rakkaani (1995/1981)
180 sivua
Kustantaja: WSOY (Kotimaiset valiot -sarja)

BAR Finland -postaussarja

Linkki blogini BAR Finland -välilehdelle (klik)




keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

Tänä syksynä ilmestyvistä elämäkerroista 56 kertoo miehistä ja 6 naisista, uutisoi Helsingin sanomat elokuussa 2017. Niin, miesten elämä toki on hurjan paljon kiinnostavampaa kuin naisten. Miehet tekevät mahtitekoja ja kantavat sankarin viittaa ladonoven levyisillä hartioillaan. Miehet jättävät jälkensä yhteiskuntaan ja muuttavat maailmaa.

Höpsistä. Leikittelin vähän. Joka tapauksessa yksi harvoista tänä syksynä ilmestyvistä naiselämäkerroista on Jaana Torninoja-Latolan teos Yhä katselen pilviä, joka kertoo Elvi Sinervon elämäntarinan. Sinervo (1912-1986) oli kirjailija, vasemmistoajattelija, kääntäjä ja kulttuurin puuhanainen. Luettuani hänen elämäkertansa tuntuu suorastaan mahdottomalta uskoa, että kaikki tässä teoksessa kerrottu on mahtunut yhden ihmisen elämään. Suurimpana yllätyksenä minulle tuli se, että Sinervo käänsi yhteensä yli 100 nimikettä suomeksi. Tähän joukkoon mahtuu niin romaaneja, runoja kuin näytelmiäkin ja siihen kuuluu mm. osa Henrik Tikkasen ns. osoitekirjasarjaa sekä yksi minulle nuorena erityisen tärkeä teos eli Marianne Alopaeuksen Pimeyden ydin, jonka olen onnistunut lukemaan jopa kahdesti panematta merkille, että se on Elvi Sinervon suomentama.

Yhä katselen pilviä on kunnianhimoinen, tarkka ja perusteellinen teos niin Sinervon itsensä kuin hänen lähipiirinsä ja aikalaistensakin elämästä. Se on kulttuurihistoriallinen muistiinmerkintä, joka valaisee yhteiskunnallisia virtauksia sellaisina kuin ne Sinervolle näyttäytyivät. Torninoja-Latola lähestyy Sinervon elämää temaattisesti mm. rakkauden, politiikan, kulttuuritoiminnan ja kirjailijuuden kautta. Tämä ratkaisu on rakenteellisesti onnistunut ja se osoittaa havainnollisesti, miten monipuolinen persoona Elvi Sinervo oli.

Elvin ja hänen miehensä Mauri Ryömän rakkaustarina näyttäytyy teoksessa kompleksisena avioliiton ulkopuolisine suhteineen, mutta osoittaa yhtä kaikki, että heidän välisensä rakkaus kesti paljon enemmän kuin siltä kohtuudella saattoi vaatia. Erityisen vaikeaksi heidän tilanteensa tekivät vuodet, jolloin he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan jommankumman tai molempien ollessa vankilassa poliittisten mielipiteidensä ja toimintansa takia.

Yhä katselen pilviä on kommunismin ja vasemmistolaisuuden historiaa, jossa Torninoja-Latola tuo ilmi, miten vaikeassa ahdingossa vasemmistokirjailijat yrittivät saada teoksiaan julkisuuteen. Elvistä itsestään piirtyy kuva periksiantamattomana ja omalle ideologialleen uskollisena kirjailijana, jolle poliittisen korrektiuden vaatimukset olivat kirjailijantyössä ensisijaisia. Elville kirjoittaminen merkitsi työtä luokkataistelun palveluksessa ja lukiessa en voinut olla miettimättä, miten kirjallisesti korkealle Elvi olisikaan saattanut päätyä, jos politiikka ei olisi niin vahvasti määrittänyt hänen kirjoittamisensa raameja.

Elvi Sinervo edusti ns. uuden naisen tyyppiä, joka ei suostunut äidin ja vaimon rooliin kahleisin, vaan vaihtoi puurokauhan kynään, kirjoituskoneeseen ja kontaktien luomiseen maailmalla. Tämä ei luonnollisestikaan tapahtunut ongelmitta ja usein Elvin erinäiset intressit joutuivat keskenään tyrmäyskurssille. Vapaa sana -lehden haastattelussa vuonna 1948 Elvi totesikin:

Tahtoisin, että ympärilläni kasvaisi  monta lasta. Tahtoisin, että ne olisivat terveitä ja punaposkisia. Tahtoisin kirjoittaa monta kirjaa. Tahtoisin osallistua järjestötoimintaan. Tahtoisin opiskella kieliä, joita en osaa, ja lukea asioista, joita en tiedä ja käydä teatterissa ja konserteissa.

Elville vasemmistoideologia ei ollut pelkästään teoriaa, vaan hän eli sen mukaisesti kuin mihin hän uskoi ja pyrki aina auttamaan avun tarpeessa olevia ja tekemään ystävilleen palveluksia. Hänen uskonsa Neuvostoliittoon oli monen muun suomalaisen kommunistin tavoin sokeaa ja suorastaan palvovaa ja pitkään Elvi selitti naapurimaan epäilyksiä  herättävät teot parhain päin ja näki niiden olevan osa kohti pyrkimystä parempaan maailmaan. Torninoja-Latola tuo erityisen ansiokkaasti esiin, miten vaikea ja tuskallinen prosessi Elville oli tunnustaa, että hän oli ollut väärässä uskossaan neuvostoliittolaisen ihanneyhteiskunnan suhteen.

Yhä katselen pilviä on tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan. Jaana Torninoja-Latola on lukenut lähdekirjallisuutensa tarkkaan ja tuloksena on syväluotaus Elvi Sinervon elämään. Teoksen sivuilta Elvi kurkottaa kohti tulevaisuutta, kuten hän runossaan "Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla" kirjoitti:

Missä sydämet kapinoivat vääryyttä vastaan,
missä kuvia särjetään,
missä ihminen antaa elämänsä -
ei suojellakseen sitä, mikä on ollut,
vaan sen puolesta, mikä on tuleva -
siellä laulu humisee



Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä (2017)
488 sivua
Kustantaja: INTO


Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Alex Schulman: Unohda minut

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut, on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti.

Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.

Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.

Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.

Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.

Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.

Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.


Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo

Arvostelukappale



torstai 21. syyskuuta 2017

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Granta 1)

Siitä asti kun luin Taiye Selasin romaanin Ghana ikuisesti (Ghana must go, 2013) olen malttamattomasti odottanut, että saisin lukea lisää Selasia. Ghana ikuisesti oli valtava elämys, sen kieli niin aamukasteen kirkasta, että muistan, miten toisella lukukerralla lakkasin välillä kokonaan lukemasta antaakseni itseni täyttyä äärimmilleen Selasin sanoista. En lue kovin usein kirjoja kahteen kertaan ja kolmeen kertaan vielä harvempaan. Ghana ikuisesti on kuitenkin yksi niistä teoksista, johon tulen taas jonain päivänä tarttumaan.

Selasi-nälkääni tyydyttääkseni päädyin nyt lukemaan hänen debyyttinovellinsa, noin 40-sivuisen tarinan nimeltä Afrikkalaistyttöjen seksielämä (The Sex Life of African Girls, 2011), joka on julkaistu ensimmäisessä suomalaisessa Grantassa (Teemanumero Ruoka, 2013). Englanninkielisen version julkaisu puolestaan näki päivänvalonsa vuoden 2011 brittiläisessä Grantassa.

Novellin nimi on huomiota herättävä ja se herättää monenlaisia odotuksia. Mielessäni  häivähtää nigerialaisen Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (klik) ja mietin, onko tässäkin tarinassa kyse prostituutiosta vaiko kenties ehkä ympärileikkauksiin liittyvästä problematiikasta. Paljastamatta sen enempää voin kertoa, että se kulma, jonka kautta Selasi luo yhteyden novellinsa otsikon ja itse tarinan välille on ironisuudessaan varsin yllättävä.

Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kerrosteisesti kuvattu tarina 11-vuotiaasta Edemistä, joka lähetetään asumaan enonsa luokse Accraan. Eno on varakas mies, jolla on useita palvelijoita ja jonka talossa Edem tutustuu myös serkkuunsa Comfortiin, joka on innokas lukija ja jolta kirjoja lainaamalla myös Edem löytää fiktion maailman.

Selasi luo tarinaansa vähitellen ruuvia kiertäen kuin keräten myrskypilviä taivaalle. Vaikka tämä novellli ei kielellisesti yhtä loistava olekaan kuin Ghana ikuisesti on jo tässä nähtävissä, että Selasille kieli on pensseli, jolla hän maalaa taitavasti. Tarina on kerrottu sinä-kertojan kautta ja vaikka usein toisen persoonan kertojan käyttö on lähinnä rasittavaa Selasi onnistuu tämän kerrontaratkaisun myötä vetämään minut tapahtumiin niin, että välillä tuntuu kuin kertoja puhuttelisi suoraan minua.

Naisista ei tässä kertomuksessa puhuta kauniisti. Sana 'huora' toistuu usein ja on itsestäänselvää, että nainen ilman lasta ei ole oikea nainen lainkaan. Patriarkaattinen arvomaailma saa kihisemään ja tekisi mieli antaa litsari useammallekin novellin mieshenkilölle.

Afrikkalaistyttöjen seksielämässä valmistellaan joulua ja Edem osallistuu puuhaan omalta osaltaan hänkin. Lukijana minä teen omaa valmistautumistani ja odotan malttamattomasti ratkaisevaa käännettä, mutta kun se sitten tulee tapahtuu se täysin yllättäen ja erilaisena kuin mitä olen osannut aavistaa. Äkkiä novellin nimen koko ironinen irvokkuus lävähtää kasvoilleni ja minun tekee mieli lukea Selasin novelli heti uudestaan hänen tarjoamansa yllätyksen näkökulman kautta.



Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä
Julkaistu Suomen Grantassa, osa 1 Ruoka
Novellin on suomentanut Marianna Kurtto


Tulen varmasti jatkossakin tuomaan yksittäisiä Granta-sarjassa julkaistuja novelleja blogiini, sillä koen ihanan ylelliseksi keskittyä vain yhteen novelliin kerrallaan

tiistai 19. syyskuuta 2017

Novellihaaste 2: Ottessa Moshfegh: Homesick for another world

Luin alkuvuodesta Ottessa Moshfeghin romaanin Eileen (klik), joka ei ollut ollenkaan hullumpi teos. Tosin teoksen loppuosan absurdius söi sen alkupuolta, mutta yhtä kaikki Eileenin jälkeen syttyi kiinnostus lukea lisää Moshfeghia ja kun kuulin hänen novellikokoelmastaan Homesick for another world siirsin sen mielessäni sille lukulistalle, josta teoksia tulee myös luettua.

Vasta Moshfeghin novelleja lukiessani tajusin, miksi tämä kokoelma oli minua alunperin niin kovin vetänyt puoleensa. Kyse on teoksen nimestä. Homesick for another world kohtasi nimenä alitajuisesti mielessäni Edith Södergranin runon Landet som icke är, joka alkaa sanoilla: "Jag längtar till landet som icke är, / ty allting som är, är jag trött att begära." Kaipausteema ulottuu vielä pidemmällekin, sillä odotin tältä kokoelmalta jotakin, jonka suhteen on vaikea sanoa, löytyikö sitä tästä kokoelmasta vai ei.

Homesick for another world sisältää sinänsä taidokkaita novelleja, mutta niistä on vaikea saada otetta ikään kuin juuri kaipaus löytää jotakin monimutkaistaisi Moshfeghin novellien vastaanoton. Monet novelleista ovat itse asiassa enemmänkin kertomuspaloja kuin varsinaisia novelleja. Ne ovat nopeita tyyliteltyjä leikkauksia henkilöhahmojensa elämästä, joiden yllä leijuu tekstuaalista sumua. Miksi juuri tämä tarina ja miksi juuri tämän ihmisen elämän tästä kohdassa? Mitä Moshfegh haluaa kertomuksellaan sanoa? Koen epätietoisuutta tämän kokoelman kohdalla harvinaisen paljon.

Moshfeghin kertomuspalat ovat rapeita kuin hapankorppu. Kun niitä kerran alkaa "syödä" tekee mieli yhä lisää, enkä lukijana saa rauhaa ennen kuin paketti on tyhjä. Useammassa  novellissa on kyse ihmissuhteista. Äkillisistä ja yllättävistä ihmisten välisistä yhteentulemisista, jotka tapahtuvat ikään kun henkilöhahmojen omasta tahdosta riippumatta. Novellissa A dark and winding road mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana pakenee viikonlopuksi kesämökille, jossa hän yllättäen tapaa luuseriveljensä tyttöystävän, jolle hän valehtelee kaikenlaista, mm. olevansa homo, ja jonka kanssa hän päätyy harrastamaan seksiä.  Novellissa Mr Wu samanniminen päähenkilö ihastuu pakkomielteenomaisesti peliemäntään ja novellissa An honest woman puolestaan jo iäkkäämmän leskimiehen vietit herättää nuorempi naisnaapuri, jonka hän haluaisi pukeutuvan vaimonsa vanhoihin vaatteisiin. Kokoelman päättävä novelli on hieman "ET go home" -teemainen kertoessaan kahdesta sisaruksesta, jotka ovat tulleet maan päälle muualta ja kaipaavat takaisin oikeaan kotiinsa, jonne voi päästä vain kuolemalla tai tappamalla tätä tarkoitusta varten oikean ihmisen.

*

Nipvet-blogin novellihaasteessa yksi suosittelun eli novellin peukuttamisen perusteista on mielenkiintoinen henkilöhahmo.

"Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon."







Tähän kategoriaan sopii mainiosti Moshfeghin novelli The Locked Room. Olisin tosin voinut valita aivan hyvin jonkun toisenkin novellin ja peukutella erinäisistä syistä, mutta peukku nousee nyt The Locked Roomin Takashille.

The Locked Room kertoo  viulua soittavasta Takashista ja hänen pianistityttöystävästään, jotka vahingossa lukitsevat itsensä musiikkikoulun harjoitushuoneeseen. Novellissa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Takashin pukeutumistyyliin (mustat resuiset vaatteet, rikkinäiset verkkosukkahousut, isot mustat bootsit, joiden nauhat viistävät lattiaa hänen kävellessään) sekä hänen tapaansa puristella finnejä likaisin sormin. Takashi yrittää peittää ihonsa epäpuhtauksia liian vaalealla meikkivoiteella ja hän käyttää saksia ripsiensä leikkaamiseen sekä piirtää toisinaan itselleen tussilla ranskalaiset viikset. Hänen hiuksensa ovat pitkät ja ne on värjätty sateenkaaren väreillä. Lisäksi hänellä on tapana oksentaa saadakseen aikaan säpinää. Hien- ja tupakanhajuinen Takashi on lisäksi "erittäin älykäs sekä kuolemalle että kärsimykselle omistautunut" tyyppi eli kaiken kaikkiaan epätavanomaisuudessaan varsin kiinnostava hahmo, jota ei ihan ensilukemalta arvelisi viulistiksi.

Kun Takashi ja tyttöystävä eivät yrityksistään huolimatta saa lukittua ovea auki he tekevät harjoitushuoneessa olevista esiintymispuvuista köyden, jonka avulla tyttöystävä alkaa laskeutua alas viidennen kerroksen ikkunasta. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu on Moshfeghin sanoin "ehdottomasti totta" - väite, joka ainakin minussa herättää heti ajatuksen siitä, että kyse on kaikkea muuta kuin todellisesta tapahtumasta. Joka tapauksessa tyttöystävän laskeutuminen köyttä pitkin keskeytyy, kun paikalle ajaa auto. "It [the car] was copper colored and very shiny. The motor was very loud." Erityisesti Moshfeghin kahdessa peräkkäisessä lauseessa käyttämä "hyvin" (very) herättää epäilyksiä. Onko jotakin erityistä merkitystä sillä, että auto on kuparin värinen ja hyvin kiiltävä sekä että sen moottori on erityisen äänekäs. Kun Takashi vielä samanaikaisesti heittää ikkunasta ulos harmaan peruukin alan aavistella, että nyt tapahtuu jotakin, josta pitäisi päätellä jotain, mutta ainoa asia, joka minulle tulee mieleen on, että Takashin peruukin heitto on  vihje siitä, että hän tuntee autolla paikalla tulleen tyypin. Tosin tämäkin on pelkkä aavistus, eikä mikään tekstissä varsinaisesti tue päätelmääni.

Edellisessä  kappaleessa oleva sitaatti toimii hyvänä esimerkkinä Moshfeghin kirjoitustavasta yleisemminkin. Hänen tarinansa ovat täynnä pieniä, usein enempi vähempi kummallisia ja kiintoisasti häiritseviä yksityiskohtia, jotka tuntuvat vaativan huomiota osakseen. Tyttöystävä puhuu Jumalasta ja tuo esiin näkemyksensä, jonka mukaan asiat tapahtuvat, jos niihin tarpeeksi uskoo. Takashi sen sijaan toteaa tylysti uskovansa kuolemaan. Onko kyseessä kenties Takashin osalta katala temppu? Järjestääkö hän itsensä ja tyttöystävänsä tahallaan lukittuun huoneeseen, jotta tyttöystävä lähtisi vaarallisesti laskeutumaan vaateköyden varassa alas? Takashissa on jotain pimeää ja saavuttamatonta. Hänen ajatuksiaan ei pääse liki. Hänen verkkosukkahousunsa ovat erityisen häiritsevät.

Kun episodi on ohi tyttöystävä ilmoittaa Takashille, että ei enää halua olla hänen tyttöystävänsä ja lähtee kotiinsa, jossa hänen äitinsä toruu häntä sanomalla, että tytön pitäisi yrittää miellyttää häntä enemmän. Tyttö lupaa, mutta kertoja paljastaa, että lupaus ei tule toteutumaan sen enempää tytön äidin kuin muidenkaan ihmisten kohdalla. Novelli päättyy sanoihin: "Now I only try hard to please myself. That is all that matters here. That is the secret thing I found."

*

Paljastaessaankin Moshfeghin novellit peittävät ja pitävät itsepintaisesti salaisuuksistaan kiinni. Ne ovat tunnelmallisesti vahvoja ja sisältävät alitajuisilta tuntuvia kuvia, joiden ominaisluonne on karkaavaa laatua.


Ottessa Moshfegh: Homesick for Another World (2017)
294 sivua
Kustantaja: Jonathan Cape





lauantai 16. syyskuuta 2017

Henriikka Tavi: Esim. Esa

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta.

Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista.

Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitustehtävä sekä kaiken muun lisäksi kokoelman alareunassa juokseva runonauha, joka tuo mieleeni uutislähetysten aihenauhat ja joka kommunikoi omalla tavallaan kokoelman muun runouden kanssa.

Edellä mainitusta voisi tulla siihen käsitykseen, että kyseessä on ns. vaikea kokoelma. Voi hyvin ollakin, enkä missään nimessä väitä, että ymmärtäisin, mistä kaikesta tässä kokoelmassa on kysymys, mutta Esim. Esan lukeminen oli todella kiinnostava kokemus ja on ollut vaikeaa - lue: suorastaan mahdotonta - päättää, milloin olisin lukenut Esim. Esaa tarpeeksi voidakseni kirjoittaa siitä bloggauksen.

Tavin kieli on villiä kuin villiviini, joka rehottaa arvaamattomiin suuntiin. Sanoja nostellaan kulmista ja roikotetaan, jolloin niiden taskuista putoilee kaikenlaisia merkityksiä, joista osa on ihan varmaan hämäystä. Tämä kokoelma kasvattaa tietoisuutta kielestä ja sen ruumiinosista ja saa pohtimaan miksi kysymysmerkin muotoinen kaula alkaa nilkasta. Kielen säännöt ja lainalaisuudet häränpyllistelevät, ja siihen, missä on tyhjää kasvaa uutta kuin rikkaruoho ja juhannusruusu olisivat vaihtaneet paikkaa.

Kielen päällä istuu kärpänen ja räpyttelee jalkojaan.

Välillä kärpänen käy villiksi aivan. Kieli on sen trampoliini. Se pomppii ylös näin näin näin, se pomppii ulos siitä näkymästä, joka ikkunastani näkyy. Bye bye siivekäs.

Minä: Ai tulit takaisin?
Kärpänen: surrurrur
Minä: Mitä sinä raahaat? Mikä on tuo nauha
Kärpänen: surrurrur
Minä: Ai viet sananauhaa Henriikka Tavin runokokoelman Esim. Esa alalaitaan
Kärpänen: surrurrur
Minä: okei, voin kirjoittaa palan sananauhaa tähän alle:

ikään kuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee täynnä aikomuksia, ra-

Lukiessani Tavin runoja kieli vie suuren osan huomiostani ja jossakin vaiheessa huomaan olevani sukujuhlissa, joissa on vieraita tätejä ja setiä hyvää päivää hauska tutustua. Ojennan käteni tervehdykseen yhä uudestaan, sanon nimeni mielestäni selkeällä äänellä ja se toinen vastaa olevansa esim. Esa, miten miellyttävää.

*

Esim. Esaa valaisee hurmaava loogisuuden puute. Runot etenevät epämääräisistä suunnista ja katkeavat ilman varoitusta. Joskus ne menevät laatikkoon ja pistävät kannen kiinni. Niissä on hitunen (joskus isompikin nokare) nonsenseä ja surrealismia, mutta kumpikaan edellisistä ei ole Tavin runojen päämäärä, vaan lystikäs muutaman kilometrin välein vastaantuleva puolimatkan krouvi, jossa on kielibileet.

[Tähän olin ottanut sitaatin, mutta aloin pelätä, että se saattaisi karkoittaa lukijoita tarttumasta Tavin kokoelmaan, joten deletoin sen ja valitsin sen sijaan toisen sitaatin, ks. hieman alemmas]

Esim. Esa sisältää kuusi osaa, joiden nimet ovat: Unissakävelyllä, Rose, Tietyömaa, Halusimme ehdottomasti, Kävely hautausmaalla ja Elokuu. Osien nimet ja niihin kuuluvat runot käyvät kiinnostavaa keskustelua keskenään ja usein nimi ei ole ollenkaan enne sen suhteen, mitä kyseisessä osassa tuleman pitää. Esimerkiksi Rose-niminen osio alkaa runolla, jonka otsikko on En siedä kertomuksia rakkaudesta. Rakkauden intohimoinen kukkasymboli ei suostu sille vuosisatojen aikana vakiintuneisiin merkityksiin.

Osiosta Tietyömaa löytyy mm. kaksi koulumaailmaan sijoittuvaa proosarunoa, joista varsinkin koulutunnin kulkua kuvaavassa runossa kaikuu riemukkaan tarkasti oppitunnin kulku. Tässä alla nyt se sitaatti, jonka ylempänä lupasin eli palanen koulutuntirunosta:

... Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta 45. Nimeni on Henrietta ja toimin tänään sijaisenanne. No niin. Tehkää tehtävä 1 kielioppipaketin sivulta Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. Muumimamman käsilaukusta löytyi kaikenlaista: omenanraato, kuittilappusia, muutama kolikko ja likaiset alushousut. Minnes Niko on menossa? Kaksoispiste merkitään virkkeen lopussa olevan luettelon edelle. ...

Tavin nerokkuus ihastuttaa. Se ihastuttaa (nyt pitää olla tarkkana, ettei kirjoita vahingossa ja vastoin omia tuntemuksia v-kirjainta ihastuttamisen eteen, koska silloin koko lause menisi mönkään missä mönkä sitten sijainneekaan) vilpittömästi ja kekseliäästi. Vaikka Esim. Esa on varsin kokeellinen teos, se ei ole sitä kokeellisuuden vuoksi eikä se jää kokeellisuutensa vangiksi, vaan avautuu ja levittäytyy ja tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia lähestyä itseään.


Henriikka Tavi: Esim. Esa (2007)
85 sivua
Kustantaja: Teos


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eva Frantz: Sininen Huvila

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille.

Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään.

Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitään varsinaista määritelmää, mutta joka tapauksessa nuo kaksi taikasanaa avasivat minulle pitkään suljettuna olleen portin dekkareiden maailmaan, sillä ne vakuuttivat minut siitä, että tämän dekkarin voisin lukea ilman pelkoa kuvottavista kauheuksista.

Sininen Huvila on ensimmäinen teos sarjassa, jonka pääosassa on Anna Glad -niminen poliisi. Koska tykästyin tähän kirjaan aika lailla on mukava tietää, että jatkoa on tulossa. Jos Frantz vielä lisäisi Anna Glad -sarjaansa hippusen feminismiä ruotsalaisen "dekkarisiskonsa" Katarina Wennstamin tyyliin niin johan alettaisiin olla lähellä omaan makuuni suorastaan täydellistä dekkarikirjallisuutta.

Sinisen huvilan alussa 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä nukkumasta lattialta verilammikosta. Äiti on kuuluisa life style -bloggari Becca Stenlund, jonka aviomies on kyllästynyt elämäänsä "blogipuolisona" ja muuttanut pois heidän kodistaan eli sinisestä huvilasta. Beccan myötä Frantz tuo teokseensa mukaan lifestyle-bloggarien yltiöesteettisen maailman, jossa täydellistä instagram-kuvaa jahdataan tuntitolkulla ja jonka varjopuolena ovat uhkaavat viestit ja ilkeyksiä kirjoittavat trollikommentoijat. Selkeästi on niin, että life style -blogimaailmasta riittää huomattavasti enemmän ammennettavaa kuin vaikkapa kirjablogeista, sillä Frantzin teos on jo toinen ensin mainittuun ympäristöön sijoittuva teos, jonka olen vuoden aikana lukenut. Se ensimmäinen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Frantz rakentaa tarinansa taitavasti. Läpi teoksen päätarinan rinnalla kulkee toinen, kursiivilla kirjoitettu kertomus, jossa pullistelee "mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi." Kursiivitaso sisältää kutkuttavia vihjauksia, joiden varsinainen yhteys itse dekkarijuoneen ei ainakaan minulle paljastunut kuin vasta teoksen lopussa. Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Näkökulmat vaihtuvat teoksessa tiheään, mutta se ei luo katkonaista tuntua itse tarinaan, vaan dynamisoi tarinan kehitystä. Sininen huvila sisältää useampia kohtia, joissa tapahtuu jotakin sellaista ennalta odottamatonta, että yllätyin täysin. Dekkarina tämä teos on dramaturgisesti hyvin onnistunut. Frantzin kerronta toimii kuin verkko, jota eri näkökulmat tiivistävät, kunnes jäljellä on vain se, jonka koko ajan olen halunnutkin tietää.

Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on kiinnostava ja vahvasti mukaansa imevä uuden dekkarisarjan aloitus ja tulen varmasti lukemaan sen seuraavankin osan. Yhtäkkiä päälle iskeneen syksyn koleuden karkoittamiseksi oiva resepti on viltti, villasukat, maunmukaista kuumaa juotavaa, sohvannurkka ja Sininen huvila.



Eva Frantz: Sininen huvila (2017)
247 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Blå villan
Suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Kustantamo S&S ja Schildts & Söderströms
(Arvostelukappale)


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Tämä on elämyksellinen bloggaus - kokeilu kirjoittaa hieman eri tavalla kuin yleensä blogikirjoituksissa tehdään.

*

Kun aamulla herään maailma on sadetta. Sitä sateen tyyppiä, joka irrottaa ihmisen ihon luista ja tekee minusta Amandan, Asko Sahlbergin uutuusromaanin päähenkilön.

Olen siis 85-vuotias ja minulla on naapuri nimeltä Jansson, joka tulee ovelleni katseessaan kumma pyyntö ja minä suostun siihen kuin hän pyytäisi lainaksi suolaa. Suostuminen on muiden näkökulmasta järjetöntä, häpeällistä ja outoa. Suostun, koska olen päättänyt olla "Janssonista kiitollinen", koska muita ihmisiä minulla ei ole. Sade on vienyt heidät tai joku muu, kuten mitä todennäköisimmin vanhuus, jonka vuoksi minä en olisi kiinnostava ollenkaan ellei Asko Sahlbergille olisi tullut mieleen kirjoittaa minusta. Niin minä jään teidän muistiinne. Minä ja minun  maailmani.

Ne ovat tulleet muualta. Erinäköiset ja vierasta kieltä puhuvat ihmiset. Ne ovat jättäneet kotimaansa etsiäkseen turvaa ja täällä meidän keskuudessamme ne kohtaavat vihaa ja ymmärtämättömyyttä. Ne on kirjoitettu tähän tarinaan, jotta näkisimme, mihin viha johtaa. Miten vihan polusta eskaloituu isompi väylä. En pidä siitä, miten Jansson niistä puhuu, mutta en sano sitä hänelle, sillä minä tarvitsen Janssonia ja tarinani kuluessa käy ilmi, että tarvitsen häntä vielä enemmän kuin osasin aavistaakaan. Mitä minuun tulee, minä haluan kuulua suojelijoihin niin kuin pyhimykset kuuluvat elämääni. Nuo usein näkymättömät, mutta silti niin läsnä olevat.

Asko Sahlberg on kirjoittanut sisälleni kirkon. Pidän sanoista, joilla hän herättää minut eläväksi kirjansa sivuille. Hänen sanojensa rytmi on minun rytmini. Ennalta arvaamattomat iskut elämäni tummia, veritahmaisia viivoja. Hänen lauseensa niin syviä, että unohdan toisinaan hengittää. Niiden lauseiden mukana maailmani kallistuvat. Tatuoijan muste niiden sisällä läikkyy. Ne kuvaavat minua. Ne kuvaavat, mitä on olla vanha ja enimmäkseen unohdettu. Ne antavat minulle ihmisarvon kertoessaan, mitä on olla ihminen, joka uskoo mieluummin hyvään kuin pahaan ja jota lapsena kutsuttiin jälkeenjääneeksi. Se oli virhe, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, mutta minulta ei ole kysytty mitään enää pitkään aikaan. Useimpien mielestä kuuluisin jo kaatopaikalle muiden jätteiden sekaan.

Minun elämäni on yksinkertaista. Se on tässä. Se on perunamaa, omenapuut, hiiret ja Jansson. Niissä on minulle maailman ihmeimmät ihmeet. Minä en ole matkustellut, koska minulla ei ole tarvetta paeta itseäni. Elämäni kuitenkin muuttui, kun Sahlberg otti minut mukaan romaaniinsa ja pani minut tapamaan Samirin - pojan, joka on yksi niistä vieraista, jotka asuttavat kaupungin laitaa. Pojan, joka on "rauhaton eläin," jolla on lampaanvillahiukset ja "järkyttävän isot ja tasaiset, valkoisina hohtavat hampaat."

Samirin vuoksi minä lähdin kaupunkiin. Hänen takiaan otin "syntiriskin" ja ajoin taksilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaupungissa sain tietää sen, mitä olen aina tiennytkin. Ei matkustus tee ihmistä onnelliseksi. Jos jokin ei ole tässä, ei se ole missään muuallakaan.

Kun Sahlberg tarvitsi henkilön, jonka kautta kuvata pakolaisteemaa ja sitä korventavia vihan liekkejä, minä en ollut suostua. En uskonut, että minusta olisi romaanin päähenkilöksi. 85-vuotiaiden paikka ei ole romaanissa, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. Minun vaietessani Sahlberg vei minut pankkiautomaatille, johon hän toi myös Samirin. Niin se alkoi, eikä enää ollut kyse tarinasta. Enää ei kysytty, mihin voimani riittäisivät. Sydämeeni oli asutettu samarialainen ja uhma ympäristöäni kohtaan. Minä levitin siipeni kuin joutsen ja tunnistin oman symboliarvoni, kun otin siipieni alle turvaan Samirin.

Sahlberg kertoo minun uneni ja sen äänettömän pimeän. Sen mitä pelkään ja tunnen hän kutoo unen kertomukseen, enkä ole enää varma milloin nukun ja milloin olen hereillä, sillä yhä useammin minun elämäni muistuttaa enemmän unta kuin elämää. Kenties tämä aamukin on pyhimyksen kainaloon kätketty uni.

Miksi on kysymys, jota kysyn uudestaan ja uudestaan, mutta en kysy sitä ääneen, sillä luulen, että Sahlberg on tarkoittanut sen lukijan kysyttäväksi. Menen takaisin sinne minne kuulun. Ikkunastani näen, miten kasvoni painetaan Sahlbergin romaanin kanteen. Minun ryppyni kaiken kansan nähtäville. Hymyilen sisäänpäin, minä vanha ja harmaa. Minun vieressäni ja minussa rauha Janssonin esittäessä sen tavanomaisen kysymyksensä.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat (2017)
137 sivua
Kustantaja: Like
(arvostelukappale)


Samanaikaisesti tämän tekstin kanssa ilmestyvät bloggaukset Amandan maailmoista myös Tuijan (klik) ja Arjan (klik) blogeissa.


torstai 7. syyskuuta 2017

Baba Lybeckin Kirja vieköön! tulee taas

Kuva liittyy kyseenä olevaan tapahtumaan 

Terveisiä Manun illalliselta!

Manu ei sitten tässä yhteydessä tarkoita ketään erityistä Manu-nimistä miestä, vaan on mestarin synonyymi. Manun illallinen taas on Hotelli presidentin siipien suojassa sijaitsevan uunituoreen Manun Bistron illalliskonsepti, johon kävin ottamassa makutuntumaa (erinomainen), kun siellä järjestettiin Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen infotilaisuus.

Kustantajista paikalla olivat Otava ja WSOY (sekä hengessä mukana Gummerus), joiden edustajat esittelivät heidän syksyn uutuuksiaan. Äh! Ihan liikaa kiinnostavia kirjoja. Olisi kamalan kätevää jos voisia lukea simultaanisesti useampaa kirjaa kerrallaan. Tai jos edes iltaisin olisi vähän vähemmän väsynyt. Tai jos muutoin olisi enemmän aikaa. Tai jos whatever, mikä tekisi mahdolliseksi enemmän lukemisen.




Mutta nyt permanenttitussi käteen ja kalenteri esiin. Seuraavat päivämäärät ja kellonajat kannattaa heti merkitä muistiin:

13.9. klo 19.00
Kirjailijoista paikalla:

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY)
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)
Rosa Liksom: Everstinna (Like)
Kati Tervo: Iltalaulaja (Otava)
Eero Huovinen: Parhain päin (WSOY)

Näytteitä edellä mainituista teoksista lukevat:
Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara

Itse olen tähän mennessä ehtinyt lukemaan vasta Selja Ahavan romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (klik). Kokemukseni oli ristiriitainen ulkokirjallisten syiden vuoksi, mutta romaanina ja fiktiona tämä teos on hienoa luettavaa. Ahavan kielessä on lukijan hyvä uida ja sukellella.

7.11. klo 19.00

13.12. klo 19.00

Sijaintikohtaan voit kirjoittaa: Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46.

Baba Lybeckin Kirja Vieköön -iltojen kevätkaudelta omaan muistipussiini jäivät vahvimmin vaikuttamaan rouvien Tarja Halonen ja Tellervo Koivisto välillä käyty keskustelu sekä Koko Hubaran esiintyminen. Nähtäväksi jää, mitä "syyslukukaudelta" tarttuu vahvimmin mukaan. Se on jo ainakin selvää, että kovia nimiä on taas lavalla.

Ensimmäinen Savoy-ilta on tosiaan jo ensi viikolla, joten lippujen kanssa kannattaa pitää kiirettä, sillä viime kevään illoista osa oli tietääkseni loppuunmyytyjä. Savoy täynnä lavasäihkettä ja katsomo pullollaan kirjaihmisiä - niiden edessä vapise pimeä syksy.



tiistai 5. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä



Inhimillinen hulluus ei ole täysin vailla viehätystä ja se tarttuu helposti, kun olosuhteet ovat sopivat.

Miau! Miten väärän ja oikean kissan voi erottaa toisistaan? Tai oikeastaan: miten mutanttikissan ja ei-mutanttikissan voi erottaa toisistaan? Ei mitenkään, väitän minä, sillä mutanttikissa saattaa tekeytyä oikeaksi niin salakavalin keinoin, että sitä on mahdotonta saada kiinni itse teosta Sch-Sch-Schrödingerin pöydälle nostamisesta puhumattakaan. Voi tosin olla, että kyvyttömyyteni kissojen aitous- ja mutanttiluokitusten tekemiseen johtuu siitä, että olen enempi koiraihmisiä

Dementia tai muistisairaus ylipäätään ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Taitava kirjailija kuitenkin onnistuu siitäkin tekemään oivallista kirjallisuutta, kuten on tilanne Pasi ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kohdalla. Tässä yhteydessä on myös hyvä muistuttaa mieliin Emma Healeyn romaani Elizabeth is missing (klik), jossa muistisairas vanharouva toimii salapoliisina. Väärän kissan päivän kohdalle rakentaisin nyt sellaisen rinnastuksen, jossa dementia sairautena korreloi Jääskeläisen romaanin rakenteen ja hengen kanssa, mutta huomaan, että pystyäkseni niin tekemään se vaatisi Väärän kissan päivän kirjoittamista uudelleen ja mitäs järkeä siinä nyt sitten olisi, kun kyseisestä kirjasta on jo olemassa aivan mainio eksemplaari.

Mutta miau! Oikeastaan saattaa olla niin, että tämä kirja ei varsinaisesti käsittelekään muistisairautta, vaan äidin ja pojan välistä suhdetta. Muutama vuosi sitten psykologi Ben Furman julkaisi teoksen Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Jääskeläisen romaanin myötä Furmanin teoksen voisi uudelleenkirjoittaa ja antaa sen nimeksi Ei ole koskaan liian myöhäistä saada lapsuudenaikaisia asioita selvitetyksi aikamatkustuksen avulla.

Et varmasti väitä vastaan, kun totean, että olisi tottavie aika ruhtinaallista, jos voisi palata lapsuuteensa ja selvittää muutaman siellä tiukaksi keräksi pusertuneen solmun. Tätä ruhtinaallisempaa olisi vain se, että voisi lisäksi matkustaa tulevaisuuteen ja järjestää muutaman hommelin jo etukäteen. Tämäntapaisia liikehdintöjä voidaan lukea tapahtuvan Väärän kissan päivässä, mutta kun näin sanon saatan olla enempi väärän asian ytimessä.

Jääskeläisen ironiantaju on samaa sukuhaaraa kuin omani. Tämän vuoksi monet hänen lauseensa herättävät suurta hilpeyttä. Pääsin peräti romaanin toiseen lauseeseen asti ennen kuin alkoi naurattaa. Haluat varmasti tietää, mikä tuo lause oli, joten katson velvollisuudekseni kertoa sen sinulle. Se menee näin:  "Sitten puhelin soi ja korvaani rapisteli suruviestin yökkönen." Siis mitä minä juuri luin? "Suruviestin yökkönen." Kyllä, juuri tuo kyseinen lajike/epälajike, jonka mainitseminen on tahallisen koomista, koska koko ilmaus on niin alta kaikkien hyvän tekstin rimojen, että se muuttuu poraksi, joka tökkäisee nauruhermoon. Ja tämäntapaisia ilmauksia koko kirja on täynnä eli lukiessa hauskaa on usein ja paljon. Otan vielä varmuuden vuoksi toisen esimerkin:

Lävitseni humahti helpotuksen valkea siipi.

Mutta miau miau! Väärän kissan päivä ei kerro varsinaisesti dementiasta tai äidin ja pojan välisestä suhteesta, vaan se on jyväskyläläinen versio Lewis Carrollin romaanista Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland). Sattuupa vielä  olemaan niin, että romaanin päähenkilön - äitinsä seurassa pojan ja tyttärensä seurassa isän - äidin nimi on Alice. Marrasvirta, jonne tapahtumat sijoittuvat on Carrollin ihmemaa ja vallan outo paikka se onkin. Lewisin romaanista muistuttavat myös kello ja ajan kuluminen sekä tietysti kirjan sivuilla milloin missäkin muodossa liikuskeleva kissa. Kaikkien kukkuroiden kukkuraksi Marrasvirralla vietetään teoksessa kuvattuna tapahtumaikana karnevaalijuhlia ja vaikka ei olisikaan Mihail Bahtin (kuten minä esimerkiksi en ole), toimii tämä juhlatapahtuma täsmävihjeenä (kuin nyrkki silmään) Väärän kissan päivän ominaislaadusta.

Mutta ei siinä kaikki. Nyt on vakavan miaun paikka.

Väärän kissan päivä sisältää runsaasti intertekstuaalisia vihjeitä, joista suuri osa menee minulta ohi, koska ne viittaavat teoksiin, joita en kovinkaan hyvin tunne. Minulle tässä suhteessa merkittävin vihje on ilmaisu Ihmismielen insinööri, jonka tulkitsen viittaavan kirjainta vaille samannimiseen tsekkiläisen Josef Škvoreckýn romaaniin Ihmismielten insinööri vuodelta 1977. Terveisiä vaan kirjahyllyyn ja anteeksi, että lähemmän tuttavuuden tekeminen sen kun pitkittyy. Uskoakseni siellä on kuitenkin kaikki hyvin.

[Astuu sivuverhoista paikalle Orwell ja toteaa]: Valta on sitä, että pystyy repimään ihmismielet palasiksi ja kokoamaan ne uudestaan haluamallaan tavalla. 

Tässä kohdin voisin kertoa, miksi halusin siteerata juuri yllä olevan lauseen, mutta se jääköön tekemättä, koska ... niin on parempi. Sen sijaan vedän seuraavassa yhteen. Tai puhallan, jos kyse on hiilistä.

Väärän kissan päivän päähenkilö on ammatiltaan kaupunkisuunnittelija, joka luo kaupungin ilmettä haluamaansa suuntaan. Kirjailija taas on kirjailija, joka luo omaa maailmaansa hänkin ja niin tehdessään hän sekä jakelee lukijalle vihjeitä, että osoittaa niiden käyttökelvottomuuden. Lukija tanssahtelee omassa verkossaan paitsi silloin kun hän luiskahtaa verkon rei'istä läpi. Paikalle saapuu kirjabloggaaja, joka bloggauksensa lopuksi lausuu pari absoluuttisen totuuden sanaa:  jos joku on jotenkin, se joko on niin tai jotenkin toisin.



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)
342 sivua
Kustantaja: Atena

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

TIETOKIRJAVIIKKO: Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä.

Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämässä riittäisi aineksia vaikka mihin. Toki tällaisenaankin tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen Fallacin elämään, mutta jos hän ei ole henkilönä entuudestaan tuttu jäänee kokemus Fallacin elämästä varsin luettelonomaiseksi.

*

Oriana Fallaci sai etunimensä herttuatar Oriane de Guermantesilta, joka on yksi Marcel Proustin teossarjan Kadonnutta aikaa etsimässä henkilöhahmoista. Kapina ja vastarinta kulkivat Orianen geeneissä ja jo pienestä pitäen äiti opetti tyttärelleen: "Älä ryhdy miehen tai lasten orjaksi! Lähde maailmalle, opiskele." Isältään hän oppi kovuutta: "Tyttö ei itke." Isä osallistui fasistien vastaiseen toimintaan ja vuonna 1944, Orianan ollessa 16-vuotias, hän meni tapaamaan isäänsä vankilaan, mutta ei tunnistanut tätä pahoinpitelyn jäljiltä. Äidille isän kohtelu oli kuitenkin sekin ylpeydenaihe. Isäsi "taistelee, jotta maailmasta tulisi vähän oikeuenmukaisempi." Orianan rohkeuden ja pelkäämättömyden tie oli alkanut hahmottua.

Fallacien koti oli hyvin köyhä, mutta lukemista ja sivistystä arvostettiin suuresti ja kirjoja ostettiin osamaksulla. Toimittaja Orianasta tuli, koska hänellä ei ollut rahaa olla kirjailija. Vähitellen kirjoittaminen muuttui hänelle ennen muuta taisteluksi vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Elviksen, Frank Sinatran ja Jane Mansfieldin kaltaisten julkkisten sijaan hän alkoi kirjoittaa sotareportaaseja ja haastella maailman merkkihenkilöitä. Fallacin "käsittelyyn" pääsivät mm. Ajatollah Khomeini, Indira Gandhi, Yasser Arafat, Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, Henry Kissinger ja Willy Brandt.

Fallacilla oli taito saada ihmiset puhumaan asioista, joista nämä yleensä vaikenivat. Hän ei myöskään pelännyt esittää vaikeita ja epämiellyttäviä kysymyksiä ja hänen haastattelutekniikkansa muodostuikin käsitteeksi, joka englanninkielellä on saanut nimen Fallaci interview. Kirjoituksissaan hän oli säälimätön ja monet hänen valtaapitävistä kertovat artikkelinsa olivatkin suorastaan ilkeitä. Etiopian keisarista Hailé Selassiésta hän esimerkiksi totesi

Hailé Selassié oli vanhuudenhöperö, ylimielinen ja tyhmä. Hän halveksi naisia. Pukeudun aina pitkiin housuihin, vaikka menisin tapaamaan maailman tärkeintä ihmistä. Etiopiassa minulle sanottiin, etten voinut tavata hänen majesteettiaan keisaria, jos minulla oli pitkät housut. Vastasin siihen: "Voitteko ystävällisesti sanoa hänen majesteetilleen, että haastattelen häntä joko alasti tai pitkissä housuisssa?"

Naisasia oli Fallacille tärkeä, mutta hän ei ollut varsinaisesti feministi tai pikemminkin niin, että hän ja koko hänen elämänsä ja työnsä muodostivat hänen yksityisen feminisminsä manifestaation. Niin timantinkova kuin Fallaci toimittajana olikin hänen henkilökohtainen puolensa oli de Stefanon kirjan mukaan herkkä. Rakkautta ja jopa perinteistä perhe-elämää kaipaava. Fallacin miessuhteet olivat kuitenkin enempi vähempi myrskyisiä ja niihin tuntui kirjoittautuneen jo alusta asti vahvasti se, että ne eivät tulisi kestämään hänen loppuelämäänsä. Jatkuva matkustelu asetti sekin haasteita yksityiselämälle.

Raja henkilökohtaisen ja kirjallisen välillä oli Fallacille häilyvä ja hänen oma elämänsa ja hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa suodattuivat hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa ja tulivat dokumentoiduksi toisinaan hyvinkin pikkutarkasti. Tässä suhteessa hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin julkaistu Kirje lapselle, joka ei koskaan syntynyt (Lettera a un bambino mai nato, 1975).

Oriana Fallacissa oli kaksi varsin äärimmäistä puolta. Kun hän Khomeinin ja islamin sääntöjen vuoksi suostui pukeutumaan chadoriin ja Khomeini hermostui hänen naisten asemaa koskeviin kysymyksiinsä ja totesi, että chador on tarkoitettu "nuorille ja siveellisille naisille", repäisi Fallaci chadorin yltään. Toisaalta hän kaivatessaan miesystäväänsä etsi lohtua pistämällä suuhunsa tämän jo kertaalleen pureskeleman purkan.

Islaminusko herätti Fallacissa paljon tunteita ja kysymyksiä, joita hän on käsitellyt 800-sivuisessa teoksessaan Inshallah (Insciallah, 1990). Hän vertasi fundamentalismi-islamia fasismiin ja sai kirjoituksistaan kovaa kritiikkiä, jos toki moni myös puolusti hänen näkemyksiään. Joka tapauksessa Fallaci aavisteli jo 1980-luvulla, että islam tulisi laajentamaan reviiriään ja nykypäivästä katsottuna hänen sanansa tuntuvat melkeinpä ennustukselta. Kirjoittaessaan islamin parissa kytevästä vihasta, hän totesi: "Ja kuka tietää, miten se vielä ilmenee ..." Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Fallaci kirjoitti kolme islamia käsittelevää teosta ja mm. varoitti eurooppalaisia siitä, että he ovat liian suvaitsevaisia islamin suhteen.

Vanhemmiten Fallaci muuttui ihmisenä yhä hankalammaksi, jonka hän itsekin myönsi. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytynyttä elämää ja kirjoitti laajaa sukutarinaa käyden kilpajuoksua sairastamansa syövän kanssa. Tämä olikin  yksi niistä harvoista taisteluista, jonka Fallaci hävisi.

Teoksen loppusanoissa de Stefano tuo esiin, että elinaikanaan Fallaci torjui kiivaaseen tyyliinsä kaikki toimittajien pyynnöt saada kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että joku toinen kirjoittaisi hänen tarinansa ja lisäksi hän oli varma, että elämäkerturi tekisi kirjoittaessaan virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen oli hänelle suoranainen pakkomielle. Näitä Fallacin esittämiä toivomuksia de Stefano kirjallaan uhmaa ja jokaisen päätettäväksi jääköön, onko se eettisesti oikein vai väärin.



Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (2014)
Italiankielinen alkuteos: Oriana - Una donna (2013)
Suomentanut Elina Suolahti
Kustantaja: Gummerus

Tämä bloggaus on panokseni seuraaviin haasteisiin:

Klassikkojen lumossa -blogin tietokirjahaaste
Sivumennen-podcastin hyllynlämmittäjähaaste

torstai 31. elokuuta 2017

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä - BAR Finland, 18

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa.

Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Elämänmeno (1975). Tämä on sikäli hyvin ymmärrettävissä, sillä kummankin näistä romaaneista pääasiallisena tapahtumapaikkana on Helsingin Kallion kaupunginosa ja elämä on molemmissa aineellisesti köyhää ja perheen eteen päin luotsaaminen on pitkälti perheen äidin varassa. Sonjan äiti yrittää hänkin kahta työtä tekemällä pitää perheestä huolen, kun perheen isä keskittyy lähinnä ryyppäämiseen ja kapakasta kotiin konttaamiseen. Sonjan perheeseen kuuluvat lisäksi hoitolaitoksessa oleva downin syndroomainen Leo-veli sekä baabuska ja dieduska, joilta Sonja saa matkaevääkseen rikkaan venäläisen tarinaperinteen ja "liekutuslaulut."

Sonjan vanhempien yhteiskunnallinen irrallisuus jatkuu heidän tyttäressään elämän supistuessa selviytymistaisteluksi, jossa Sonjalle ei riitää hoivaa eikä huomiota.

 Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan.

Hoivapula saa Sonjan jakautumaan kahtia. Hänessä on Sofia, joka on hyvä ja osaava sekä Sonja, joka taas on paha ja väärintekevä. Sonjan "ase" on hänen ruumiinsa, josta tulee niin ottaja kuin antajakin. Kaurasen romaanissa esiin pääsee enimmäkseen Sonja, jonka matka kohti aikuisuutta kulkee tiheään vaihtuvien seurustelu- ja seksikumppaneiden kautta. "Miinuslinssinen arkkienkeli" Mikael Paljasjalka, Kissamies, Leonid Pavlovits, "80-luvun James Dean" Karri, Ilari Mestarirunoilija, tohtori-Erik, turpeaviiksinen Reijo Seilori ja kumppanit ovat niitä katuja, joita pitkin Sonja O. kuljeskelee. Etsiipä hän itseään myös naistenvälisen rakkauden kautta.

*

Sonja O. on hajumaailmaltaan hikinen. Nenään tunkevat lukiesssa niin likaisten alusvaatteiden, oksennuksen kuin ihmisen erinäisten eritteidenkin vahvat aromit. Tämä romaani tärisee kiimaa, huohotusta ja muuta vastaavaa panemisen meininkiä sellaisella hengästyttävyydellä, että vastaavaa ei suomalaisessa kirjallisuudessa oltu naisen kirjoittamana aiemmin - jos jälkeenkään - nähty.

Sonja heitetään kotoa ulos, hän joutuu puoleksitoista vuodeksi mielisairaalaan ja tulee raskaaksi. Hänen aborttia edeltävissä mietiskelyissään kokoontuu yhteen tabujen kaatamisen meininki.

Kaikkien söpön pastellisten orastavien äidinmietteiden ohella funtsailin huvikseni miltä tuntuisi imettää kersaa niin että joku jätkä (eikä lainkaan välttämättä sen oma isäpappa) panisi minua samalla takaapäin perseeseen. Se ajatus kiihotti minua mielettömästi ja runkkasin monet räjähtävät seismologiset orgasmit tuo irvokas ikoninkuva mielessäni.

Sonja O. on kovapanosammuntaa, jonka pauke ei ole vuosien kuluessa hälvennyt.  Siinä missä Sonja O. levittää ruumiinsa pitkin maita ja mantuja, Kauranen singahtaa tämän romaanin myötä rakettina suomalaiselle kirjailijataivaalle. Kummankin punaiset hiukset hulmahtavat kuin vallankumouksen lippu.

Sonja O:hon on ladattu paljon ja ruhtinaallisesti, kammettu kaksin käsin ja puhallettu henkiin Södergranin "vierge moderne." Se on äänekäs kirja, joka ei suostu unohtumaan. Identiteetti ja oman paikan etsiminen maailmassa on ikuinen teema, eikä se tänä päivänä ole nuorelle naiselle yhtään sen helpompaa kuin Sonjalle aikanaan. Vaikka Sonja O:lle tyypilliset tiukat sukupuolten välisten maailmojen erot ja säännöt ovat löystyneet kontrolloidaan naisen seksuaalisuutta pääsääntöisesti edelleen ankarammin kuin miesten. Fallosentrismi on päälajike. "Pillusentrismi" tekee yhä tuloaan.

*

Tietyt kielenkäytön muodot, sanonnat, viitteet ja kirjoittamisajankohdan yhteiskunnallinen tilanne välittyvät tästä teoksesta vahvasti. Voisi melkein sanoa, että Kauranen on tässä teoksessaan säilönyt lasipurkkiin teoksen kirjoittamisajankohtaa edeltävät vuodet. Kun purkin avaa, sieltä vyöryy päälle kokonainen aikakausi. Kallion asfalttikadut polttavat,  mielisairaala huokuu lääkehöyryjään Sonjan istuesssa sen sängyn reunalla kuin "Munchin Puberteetti," porttikongeissa haisee pissa kusi, Leningradin yöt haukkaavat öistä kulkijaa, vartalot menevät litisevään solmuun.

Elämänetsinnän hiki ei vuosien kuluessa ole yhtään laimennut, eikä syke hidastunut. Sonjan tarina tuntuu nykypäivästä käsin ilmestymisajankohtansa dokumentilta. Teokselta, jota ilman kirjallisuudestamme puuttuisi jotakin täysin olennaista. Se on kielellisesti kaikin puolin kekseliästä, tilaa vaativaa ja railakasta menoa.



Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1986/1981)
275 sivua
Kustantaja: WSOY

Helmet-haaste: Kohta 17 - kotipaikkakunnallesi sijoittuva kirja


Muut Bar Finland -postaukset (klik)