sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miranda July: Uimakoulu

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.

Tämä Peppi Pitkätossu -laulun säe sopii melkoisen erinomaisesti kuvaamaan Miranda Julyn novellikokoelmaa Uimakoulu. Tässä kokoelmassa nimittäin heilahtelee ja keinahtelee sekä vinksahtelee ja vonksahtelee tiheään tahtiin. Entä sitten primusmoottori? Mikä tämän novelliensisäisen merenkäynnin aiheuttaa? No rakkaus ja ihmissuhteet tietenkin. Nehän ne ovat se turbulentti highway, joka niin usein lataa eteemme yllättyksiä niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä.

Tässä aluksi on ihan pakko kommentoida kokoelman  nimeä. Uimakoulu. Mikä ihmeen nimi se nyt on? Se kuulkaas on ihan mahtavin nimi tälle kokoelmalle, vaikka se ei olekaan minkäänlaista sukua kokoelman alkuperäisnimelle No one belongs here more than you. Jos se nyt olisi käännetty vaikka tyyliin Kukaan ei kuulu tänne sinua enempää, niin huh huh. Kuka tuollaista nimeä muistaisi. Viime aikoina on tuntunut, että aika moni kansainvälinen kirja on saanut suht pitkän nimen, jota on ihan toivotonta muistaa. Mutta Uimakoulu. Se on mahtava nimi. Se jää mieleen heti.

Uimakoulu on loistovalinta kokoelman nimeksi myös siksi, että samanniminen novelli on kokoelman absurdeimpia ja hauskimpia. Se nimittäin kertoo siitä, miten tyypit opettelevat uimaan laittamalla kasvonsa vesimaljaan ja tekemällä lattialla uintiliikkeitä. Kuulostaa sen verran kiinnostavalta, että jos en osaisi uida,  kokeilisin ehdottomasti.

En ole aiemmin lukenut Miranda Julylta mitään, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia tai toiveita tämän kokoelman suhteen. Tartuin tähän kirjaan, koska halusin lisätä novellisaldoani novellihaastetta varten, joka on kohta eli 7.5. päättymässä. No, olin tietysti kuullut juttuja, että July on aika kova tekijä, mutta olin silti onnistunut - osin tiedostamattomasti - liittämään häneen ei niin kovin vakavasti otettavan kirjailijan leiman. Hyi minua! Saanhan anteeksi, kun tuo leima pyyhkiytyi pois luettuani Uimakoulun?

Julyn novellit ovat:

hauskoja, ällistyttäviä, vakavia, yllättäviä, hykerryttäviä, ihmetyttäviä, hersyviä, iloluontoisia, silmää iskeviä, kuplivia, pirskahtelevia, naurattavia, fantastisia, holtittomia, hillittömiä, makaabereja. Itse asiassa paikoin tuntui siltä, että useammankin novellin kertoja oli mukavassa nousuhumalassa. Vähän niinkuin luulisi menevänsä vuoristorataan, mutta se onkin kummitusjuna, joka muuttuu ihmissuhteiden maailmanpyöräksi.

July tarjoilee näkö- ja tulokulmia rakkauteen ja ihmisten välillä hiertää hänen novelleissaan monin tavoin. Novelleissa rakkaus ja läheisyys on usein paitsi hankalaa myös surkuhupaisaa ja paikoin moraalisia koodeja murtavaa, joskus puistattavaakin. Julyn seurassa ei kerta kaikkiaan ole mahdollista pitkästyä, sillä jatkuvasti tapahtuu paljon. Myös silloin kun ei varsinaisesti tapahdu. Novelleissa ideaputki on ammollaan ja sylkee lukijan eteen yhä uusia yllätyksiä. Ihmisten roolit ovat kuin pyykki. Kääntyvät ja vääntyvät pesukoneessa ja naapuri varastaa ne kuivaushuoneesta. Tuloksena on juhlavampaa lajia oleva sillisalaatti, joka maistuu kovasti paljon elämältä.

Vaikka olen vähän kranttu lukemaan suomeksi alunperin englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta, niin Hilkka Pekkasen suomennosta oli iloa lukea, enkä lukiessani jäänyt kaipaamaan alkuperäistekstiä.

Suosittelen Uimakoulua kaikille. Se on kuin suomalainen keikkuen kohti kesää kulkeva kevät.


Miranda July: Uimakoulu (2017)
218 sivua
Englanninkielinen alkuteos: No one belongs here more than you
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Siltala

#novellihaaste - 16 novellia

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ulrika Nielsen: Perikato


Jos on ylimääräinen tässä järjestelmässä.
Jos ei kykene sulautumaan siihen.
Mitä vaihtoehtoja on? kysyi yksi.
Kenties itsemurha, kenties sublimaatio, vastasi toinen.
Runous! vastasi kolmas.

Järjestelmä on kaikkialla. Se jakaantuu useampiin pienempiin alayksiköihin, joissa pätevät samat järjestelmän lait. Niissä kaikissa olen ylimääräinen ja sulautumiskykyni on huono. Joskus toki yritän. Joskus jopa esitän - huonommalla tai paremmalla menestyksellä, yleensä ensin mainitulla. Puhun samoja asioita kuin muut, jotta vaikuttaisin sulautuneelta. En silti sulaudu. Niiden ja minun välissä on aina raja ja tullimiehet ovat olleet kahvitauolla melko lailla koko elämäni ajan.


Jos on huhtikuu, joka on kuukausista julmin ja jota kohtaan vihani on pitkäaikaista laatua, ylimääräisyys koskee erityisesti. Minussa on vika. Huhtikuussa sen tajuaa ihan erityisen selvästi. Minun vikani ei ole korjattavissa. Se on geeneissäni ja historiassani. Sen vian kautta olen olemassa ja siksi sitä vikaa ei voida ottaa minulta pois niin että säilyisin eläväni. Siksi pitää kestää. Toivoa, jos jaksaa. Huhtikuussa se on erityisen vaikeaa.

Ja sitten tapahtuu tämä. Alan lukea Ulrika Nielsenin Perikatoa (Undergången). En tunne häntä entuudestaan, mutta hän kirjoittaa runoihinsa niin monta asiaa, jotka liikkuvat minussa juuri nyt, että tuntuu kuin tämä ei voisi olla pelkkää sattumaa. Hän kirjoittaa minulle lohdutuksen. Hän pelastaa minut sanoillaan ja niin minä ajattelen, että taidan tästäkin huhtikuusta selvitä, vaikka en vielä uskalla olla varma, sillä vielä tätä julmuuskuukautta on jäljellä.

*

Ulrika Nielsen (s. 1974) on suomenruotsalainen runoilija, joka nykyisin asuu Tukholmassa. Perikatoon asti hän on ollut minulle vieras, mutta Perikadon jälkeen hän on ystäväni ja sisareni, sillä millä muilla nimillä voisi kutsua lohduntarjoajaa.

Perikato on Nielsenin kuudes kirja ja se voitti ruotsinkielisen Ylen kirjalllisuuspalkinnon vuonna 2015. Omasta kirjoittamisestaan Nielsen on todennut:

"Att skriva är för mig något annat och viktigare än att vara författare. Det är mitt sätt att hantera tillvaron som jag inte vant mig vid och inte vill vänja mig vid. Det är ett sätt att tänka, känna och förnimma på ett djupare sätt än i vardagen, i det vardagliga språket. Att skriva är att komma i förbindelse, närmare något."*

Huomioni  kiinnittyy erityisesti Nielsenin sanoihin että kirjoittaminen on hänen "tapansa käsitellä olemassaoloa, johon hän ei ole tottunut." Niin, sitä olen itsekin usein ihmetellyt. Miten jotkut muut osaavat olla tässä maailmassa niin luontevasti, mutta minä olen jatkuvasti eksyksissä. Miten on ihmisiä, joille oleminen on sillä tapaa itsestään selvää, että heille ei useimmiten tule edes mieleen sitä kyseenalaistaa. Miten he tietävät, mitä milloinkin pitää tehdä ja sanoa ja miten toimia, kun taas minulle nämä asiat ovat suuria arvoituksia.

*

Kun luen Perikatoa vapaudun ylimääräisyydestä. Olen sanoja paperilla. Olen tekstuaalinen ruumis. Silitän itseäni varovasti oikealla kädellä, kun vasemmalla pitelen Perikatoa.

Perikato on sävyltään dystooppinen ja sitä lukiessa tulen siihen tulokseen, että Dystopia on minun toinen nimeni. Se, joka tulee etunimen jälkeen ja sukunimeä ennen. Nielsenin runot palauttavat minut puhtaan ihmetyksen äärelle. Miten sanoja voi rakastaa niin paljon? Miten sanoilla voi luoda maailman, jossa kotini on enemmän kuin siinä osoitteessa, johon postini kannetaan? Miten onnekasta on nostaa ilmaan betoniporsas, joka on tukkinut tien omiin ajatuksiin. Ja miten vaarallista.

Vaivuin ajatuksiini, joten he irtisanoivat minut, mies sanoi.

Se vaara on olemassa. Sen riskin otan, sillä muutoin en voisi nähdä hylättyyn liittyvää kauneutta, kuten esimerkiksi sitä ostoskeskusta, josta Nielsen kirjoittaa. Suljen silmäni ja luen Nielsenin sanoja luomieni sisäpinnoilta. Paikka jossa olen on Dubai Mall. Asettelen päällekkäin Dubai Mallia sellaisena kuin se oli silloin, kun siellä kävin ja sellaisena kuin Nielsen kuvaa hylätyn ostoskeskuksen. Pienen hetken luulen näkeväni kauneuden syvimmän olemuksen, mutta huhtikuu repii minut käsipuolesta takaisin ja Nielsen kirjoittaa

hän ei yrittänyt päästä yhteyteen todellisuuden kanssa, jossain vaiheessa hän oli vain lakannut lukemasta ja kirjoittamasta ja tullut imaistuksi jonkinlaiseen epätodellisuuteen jossa kaikki oli jotenkin yhdentekevää

On lohdullista ajatella, että vaikka eläisi minkälaisessa todellisuudessa joku toinenkin on hyvin samantapaisessa todellisuudessa käynyt. Ehkä joskus kauan sitten tai eilen tai kenties jopa tälläkin hetkellä joku muu miettii näitä ihan samoja kysymyksiä.

Tunnen yhteyttä ihmisiin, jotka rakastavat unohdettuja rakennuksia, hylättyjä tehtaita ja raunioita. Joskus elämän jälki on vahvimmin näkyvillä silloin, kun aika on saanut rakastaa kohdettaan pitkään ja karkealla otteella. Nielsen tietysti hänkin on miettinyt raunioita.

Miksi rauniot ovat niin kiehtovia?
Koska ne ovat irtautuneet talousjärjestelmän hallinnasta.

En ole ajatellut sitä ennen näin. Nyt ajattelen. Ajattelen raunioihin liittyvää vapautta, niiden täydellistä piittamaattomuutta säännöistä ja minkäänlaisista laista. Sellainen minäkin haluaisin olla, tässä suhteessa raunion kaltainen.

*

Perikadossa ihmiset ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin. Joskus voittajat ovat enemmän häviäjiä kuin häviäjät. Voittajien ja häviäjien välinen jako on suhteeton ja pohjimmiltaan keinotekoinen, mutta voittajat pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska tämä jako on heidän identiteetilleen elintärkeä. Voittajuutta voi vahvistaa tekemällä jutut oikein. Siksi on hyvä tietää, mikä on seuraava "iso juttu." Erottautumistrendi, jonka avulla omaa asemaa voi vahvistaa. Nielsen tarjoaa mm. seuraavia "isoja juttuja" (olen valinnut seuraavat esimerkit mielivaltaisessa järjestyksessä)

Seuraava iso juttu on rahoittaa opintonsa myymällä itseään
Seuraava iso juttu on olla vailla menneisyyttä
Keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu.
Häkit joissa ihmisiä ovat seuraava iso juttu
Vegan Nazi Cooking -ohjelma on se juttu

Mikä on sun iso juttu tänään? Entä huomenna? Entä ensi viikolla? Jos haluaa voittaa, pitää olla ensimmäisten joukossa löytämässä seuraava iso juttu. Siinä vaiheessa, kun häviäjät/rahvas/luuserit/työläiset/kansa/roskasakki ylipäätään sen keksivät, on oltava jo seuraavan ison jutun kimpussa. Jos siis haluaa voittaa ja kaikkihan me haluamme, eiks niin?

Perikato on yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Se leikkaa ja kirveltää. Siinä kamala ja kaunis sekoittuu ja saa sydäneläimen muljahtelemaan. Se näyttää tulevaisuutemme. Sen mitä kohti olemme menossa haluamatta uskoa, että kuljemme väärään suuntaan.

Kertalaakista minä rakastun Nielsenin runoihin. En päästä irti kokoelman loppuun kirjoitetusta toivosta.


Ulrika Nielsen: Perikato (2017)
108 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Undergången
Suomentanut: Marko Niemi
Kustantaja: Poesia - Kiitos arvostelukappaleesta



*Lähde: http://litteratur.sets.fi/forfattare/ulrika-nielsen/


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

[j]os lapset kysyisivät, mihin yhteen asiaan tai sanaan tai ilmiöön ihmiselämä ikään kuin keittyy kokoon, voisin hyvällä omallatunnolla siinä hetkessä päättää ja sanoa: lohtuun.

Jos lapset tai aikuiset tai ihmiset ylipätään kysyisivät, miten aion selvitä tästä tilanteesta, joka heidän mukaansa on mennyt jo ihan liian pitkälle, voisin hyvällä omallatunnolla tässä hetkessä päättää ja sanoa: lukemalla Satu Taskisen Lapset.

Kun kirja on vaikuttanut niin vahvasti kuin Lapset on vaikea kirjoittaa mitään, koska samaan aikaan on niin sanaton ja sanoja täynnä. Kun lohtuitkettää koko ajan, kun miettii lukemaansa ja kun pyörryttää, kun ajattelee Lasten päähenkilöä Navidia, joka hänkin tuntee huimausta läpi kirjan.  Kun olo on vähän sellainen kun se on, kun on rakkaan ystävän kanssa keskustellut kaksi päivää ja kaksi yötä ja sen jälkeen hänen on pitänyt lähteä kotiinsa, joka on maailmojen ääressä.

*

Olin jokin aika sitten Teoksen kirjallisessa salongissa kuuntelemassa, kun Satu Taskinen puhui Lapsista ja luki siitä pari otetta. Silloin alkoi jo vähän tuntua. Kun Taskinen vielä kertoi kiinnostuksestaan fysiikkaa ja filosofiaa kohtaan, aloin jo olla varma. Kun hän sanoi jotakin sen tapaista, että vaikka hän ei aina ymmärrä, mistä fysiikassa on kysymys, se vetää häntä puoleensa siitä huolimatta. Silloin minä tiesin, että Lapset tulee olemaan minulle hyvin erityinen teos, sillä vaikka en osaa sanoa, mitä oikeastaan tapahtui, niin silloin tuli varmuus ja aukeni sellainen rako, josta tiesin pääseväni livahtamaan Lapsiin kuin rakkaaseen paikkaan, jota usein kodiksi kutsutaan.

Lapset on yhdenpäivän romaani opettajamies Navidista, jonka vaimo Sara on jättänyt hänet. Kenties kuollut. Toisinaan Sara saa muita kuin ihmisen ilmenemismuotoja. Navid itse on viimeiset ajat asunut autossaan. Hänellä on kaksi jo aikuista tytärtä: Daniela ja Martha ja hän on menossa jälkimmäisen lasten syntymäpäivä- ja tulokasjuhliin. Se, minkä pitäisi olla helppoa ja onnistua tuosta noin vaan, muuttuu Godot'n kaltaiseksi, absurdin vaikeasti saavutettavissa olevaksi ja yhä lykkääntyväksi.

Taskinen kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Niin suuria, että niitä ei usein aikuisena ole tapana kysyä. Lapsille niiden kysyminen on sallittua, koska lapset eivät vielä osaa ajatella niin järkevästi kuin vanhemmat ihmiset. Kovin hyvin ei myöskään sovi kysyä, miksi aikuisuus edellyttää, että ihminen luopuu kysymyksistään. Niin harvoin tällaisia kysymyksiä esitetään, että kun joku niin tekee, lohtu kiertyy ympärilleni niin hiljaa ja varoen, että sitä ei pysty enää erottamaan ihostani.

Mitä tapahtuisi, jos alkaisimme ottaa lasten kysymykset tosissaan? Lapsi tulee ja ihmettelee: äiti/isä, miksi me emme voi antaa ruokaa niille, joilla ei ole? Miksi me emme lopeta sotia? Miksi eläimiä saa syödä? Lapselle on luonnollista vaatia oikeudenmukaisuutta ja hyvän voittoa pahasta aina siihen asti, kun lapsi ymmärtää, että maailman lait eivät ala sanoilla: olipa kerran. Lapsi uskoo, että vanhemmat tietävät kaiken ja ovat täydellisiä ja virheettömiä, kunnes heille selviää, että aikuisetkaan eivät tiedä kovin paljon.

*

Lapset koostuu Navidin ajatuksista ja siinä kaikki se, mitä hänen mielessään liikkuu on kirjoitettu auki. Ajatuksenpalat, kysymykset, koetut tunteet, muistot - niiden läpi Navid romaanissa vaeltaa. Taskinen kirjoittaa auki Navidin päänsisäisen hälyn ja sen reflektiivisen järjestäytymättömyyden. Muistot Istanbulista ja nuoruuden rakastetetusta Isabellasta tönivät hänen sisäistä puhettaan. Joka hetki on tärkeä.

Joka hetki elämän jatkuminen on kiinni siitä, mitä päättää nyt. Ja nyt. Eikä ole olemassa mitään jatkumoa. On olemassa rihmastoja, verkostoja, sammuvia ja syttyviä lamppuja, joista osa on täysiä väärinkäsityksiä, vaikka sitä ei kukaan huomaisikaan. Ja joka huomaa, sitä ei hevillä uskota.

Lapset sisältää monia sellaisia kysymyksiä, joiden pohtimista rakastan. Tässä mielessä se on kuin useat Don DeLillon teokset, jotka saavat ajatukset ketjuuntumaan päässä ja maalaamaan osia todellisuudesta maalilla, joka ei peitä, vaan paljastaa alastomaksi. Taskinen lyö eksistentiaalisia nauloja siihen rakennelmaan, jota kutsumme todellisuudeksi. Lapset on Navidin todellisuus ja vaikka maailmassa on miljoonia ihmisiä ja vielä miljoonampia romaanihenkilöitä kenenkään muun todellisuus ei ole samanlainen kuin hänen. Yksinäisyyden kuilu, sen pohjalla kirkkaana loistavat petoeläimen silmät, jotka eivät väsy odottamaan. Sinun kuilusi. Minun kuiluni. Miten kätevää olisi, jos olisi olemassa "sellaisia pillereitä, joiden mukana voisi syöttää toiselle oman todellisuuden."

On olemassa erityinen lukemisen tapa, jota kutsun hartaaksi lukemiseksi. Sen ominaisimmat tunnusmerkit ovat maailman ulkopuolelleen sulkeva keskittyminen, häikäistyminen ja rakkaus luettua tekstiä kohtaan. Ja rakkaudesta, kuten tiedämme "löytyy aina oikea vastaus joka ikiseen pulmaan." Se on rakkauden tarjoama happinaamari, jonka lukeminen on lukemista, jossa ei ole aikaa. Lukemista, jossa sanat menevät sormenpäistä läpi. Lukemista, jota ei voi lopettaa, vaikka on kamala pissahätä.

Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä.


Satu Taskinen: Lapset (2017)
296 sivua
Kustantaja: Teos
Ulkoasu: Jenni Saari


Helmet lukuhaaste kohta 19: yhdenpäivänromaani


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Tätä tekstiä kirjoittaessani on kulunut tasan 105 vuotta Suuren johtajan, Pohjois-Korean valtion perustajan ja ikuisen Presidentin Kim Il-Sungin syntymästä. Perinteisesti hänen kunniakseen järjestetyt syntymäpäiväjuhlallisuudet ovat maan suurin vuosittainen tapahtuma. Jos juhlallisuuksia haluaa päästä todistamaan paikan päälle voi ostaa esimerkiksi 10 päivän lipun, jonka hinta on 1495 euroa. Tänä vuonna on jo myöhäistä, mutta tulevaa varten pääset tutustumaan matkaohjelmaan tästä.

Jos maat laitettaisiin pimeysjärjestykseen, niin luulen, että aika moni asettaisi ensimmäiselle sijalle Pohjois-Korean. Tätä pimeyttä on käynyt valaisemaan Bandi kirjallaan Syytös. Salanimi Bandi tarkoittaa tulikärpästä ja tämä seitsemän kertomuksen kokoelma kertoo siitä, minkälaista on tavallisen ihmisen arki ja elämä tässä suljetussa maassa.

Kirjan kirjoittaminen on vaatinut suunnatonta rohkeutta. Niin suunnatonta, että minun on vaikea edes kuvitella, miten kirjailija itse on kirjoittamisensa kokenut. Teoksen esipuheessa kerrotaan, että kun Kim Il-Sung kuoli vuonna 1994 oli seurauksena nälänhätä, jonka vuoksi moni Bandin sukulainen sai surmansa - joko itse nälänhädän tai pakomatkan seurauksena. Kokemiensa menetysten vuoksi Bandi alkoi yhä vahvemmin kyseenalaistaa kotimaansa politiikkaa ja hän päätti kirjoittaa tämän juuri lukemani teoksen ja antaa sille kuvaavasti nimen Syytös. Suomeksi teoksen on ranskasta kääntänyt Raisa Porrasmaa.

Syytös on harvinaista herkkua, koska pohjois-korealainen tiedonvälitys on niin filtteröityä ja puunattua, että tietoa maan arkielämästä on melko lailla mahdoton saada. Bandin teoksen myötä lukija pääsee kurkistamaan valtavien Kim Il-Sungia esittävien kuvien taakse ja kuten arvata saattaa näky joka häntä odottaa vaikuttaa melko lailla absurdilta. Isoveljen silmä on kaikkialla ja tunkeutuu ihmisten yksityisimpäänkin elämään varmistaakseen, että kansalaiset pysyvät maan politiikan talutushihnassa.

Ajallisesti kertomuksista neljä ajoittuu Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 ja kaksi heti sitä seuraavaan vuoteen 1995. Yksi kertomuksista on kirjoitettu vuonna 1989. Syytös on ensimmäinen pohjois-korealainen romaani, joka on päässyt maailmanlaajuiseen levitykseen kirjailijan itsensä asuessa edelleen Pohjois-Koreassa. Siitä, onko hän edelleen elossa minulla ei ole tietoa. Syytös ei ole Bandin itsensä mukaan syntynyt taiteellisesta kunnianhimosta, vaan tarpeesta kertoa, minkälaista on elämä Pohjois-Koreassa. Teoksen alkusanoissa Bandi kirjoittaa:

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies,
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

 *

Pohjois-korealaisen yhteiskunnan absurdismi hyökkää vasten kasvoja heti ensimmäisessä kertomuksessa, jossa perheen 2-vuotias lapsi pelkää Marxin ja Kim Il-Sungin kuvia ja hänen äitinsä yrittää suojella lasta suurmiesten kuvilta käyttämällä ikkunoissa tuplaverhoja. Tämä rikkoo kuitenkin verhojen käytöstä asetettuja määräyksiä, joiden mukaan kaikilla tulee olla samanlaiset valkoiset verhot. Tuomio: karkoitus maaseudulle.

Melkeinpä mikä tahansa arkinen asia saattaa muuttua painajaiseksi. Kontrolli lävistää yhteiskunnan ja tarkkailuun erikoistuneita agentteja on kaikkialla. Kuilu Pohjois-korealaisen yläluokan ja tavallisen kansa välillä on pohjaton. Tästä puhuttelevin esimerkki löytyy kertomuksesta nimeltä Pandemonium, jossa tavalliset ihmiset tallovat toisiaan jalkoihinsa taistellakseen muutamasta harvasta sämpyläpussista ja Suuri johtaja taas vaihtaa liikennevälinettä maiseman mukaan.

Rouva O ymmärsi vihdoin, miksi sekä rautatie että maantie olivat molemmat tukossa Ensimmäisen luokan tapahtuman vuoksi. Kim Il-Sung käytti itse asiassa kahta kulkuneuvoa yhtä aikaa: maiseman ollessa miellyttävämpi junasta käsin hän kiipesi vaunuun, muutoin hän ajoi mieluummin autolla pitkin merenrantaa...

Lainauksen lopussa olevat kolme pistettä ovat vastarintaisimmat pisteet, joihin olen aikoihin törmännyt. Lukiessani huomaan muutoinkin vähän väliä miettiväni, että mitä Bandille tapahtuisi, jos kävisi ilmi, että hän on nämä kertomukset kirjoittanut.

Inhimillisyys on Pohjois-Koreassa valtiojohdon taskussa ja useimmiten sen taskuun jääkin. Kun kertomuksessa Aarrejalava mies yrittää saada matkustuslupaa käydäkseen vierailulla kuolemaan tekevän äitinsä luona, ei hänelle sitä myönnetä. Ihmisarvoa ei ole ja sosialistinen diktatuuri tappaa nekin vähät unelmat, joita ihmisillä nuorena oli. Ei heidän toiveissaan mitään suurta ollut. Kunhan saisi maistaa valkoista riisiä ja lihaa,  pukeutua silkkivaatteisiin ja asua talossa, jonka katto on rakennettu tiilistä.

Bandin kertomukset osoittavat, että Pohjois-Korean tarina on valheelliselle voittokululle rakennettu. Valtio ei voi epäonnistua ja jos jokin menee pieleen, syy haetaan kansalaisista. Rangaistusta seuraa toinen ja vielä ankarampi rangaistus ja oikeudenkäynneistä tehdään julkisia spektaakkeleja varoitukseksi muille. Kukaan pohjois-korealainen ei synny vapaana, vaan häntä rasittavat häntä edeltävien sukulaisten teot, jotka vaikuttavat siihen, minkälaista työtä ja kohtelua hän osakseen saa.

Pohjois-Korea näyttäytyy Bandin teoksessa rautaisesti hallittuna umpiona, jossa tavallisen ihmisen osana on uhrautua valtion harjoittaman politiikan alttarilla. Voidaan pitää suorastaan ihmeenä, että nämä kertomukset on onnistuttu salakuljettamaan läntiseen maailmaan. Syytös on muun kiinnostavuutensä lisäksi erinomainen muistutus sananvapauden tärkeydestä ja arvosta. Se on kiistämättä yksi tämän kirjakevään tärkeimmistä käännöskirjoista, jossa kuvattuja tapahtumia vasten voi punnita myös parhaillaan menossa olevaa Pohjois-Korean ja USA:n välistä pullistelua.



Bandi: Syytös (2017)
189 sivua
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: S&S - kiitos arvostelukappaleesta!


Helmet lukuhaaste, kohta 40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Vaikka Syytös tarkasti ottaen koostuu kertomuksista, liitän tämän teoksen kuitenkin osaksi novellihaastetta, joka näin karttuu seitsemällä uudella tekstillä


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Juuli Niemi: Yömatkat

Alussa oli sana ja on edelleenkin. Yömatkoissa se sana on Rai. Yömatkoissa se on myös ihmisen nimi ja Niemen runot kertovat siitä, miten Raista tuli rai pienellä kirjaimella ja uudelleen RaiRaiRai kaikki kolme isolla kirjaimella.

Heti kuultuani nimen Rai päässäni alkaa soida jonkinlainen musiiki, joka selittynee sillä, että Rai tarkoittaa myös algerialais-marokkolaista kansanmusiikkia. Tämä tieto tuskin on tarpeellinen Yömatkoja lukiessa, mutta omalla kohdallani juuri tämän vuoksi Niemen kokoelman lukeminen alkoi vahvasti musikaalisissa merkeissä.

rai tai Rai ennen kuin hänestä tulee RaiRaiRai matkustaa paljon. Tekee kaikenlaisia matkoja. Käy Kiinan muurilla miehen kanssa. Käy etelässä, jossa on pieni kylä ja "kuuman ihon iltapäivät." Käy istunnoissa ja nimettömässä maassa "revityn lottokupongin hengessä." On usein "utuinen läikkä" valokuvan etuosassa. Ei vielä kovin paljon olemassa, mutta jo matkalla itsekseen.

Yömatkoissa on vastustamatonta teeskentelemättömyyttä ja lapsenomaista vilpittömyyttä. Tutustun sisaruksiin, jotka juoksevat sivujen poikki lettinauhat heiluen. Ne eivät ole kireällä ollenkaan, vaan hiuksia luiskahtelee niistä vähän väliä karkuun. Tavallaan minä nyt vähän huijaan, sillä Niemi ei kirjoita lettinauhoista. Minä taas kirjoitan niistä tässä sen tähden, että vallattomiin lettinauhoihin tiivistyy parhaimillaan sellainen huolettomuus ja tyttöihana itsevarmuus, joka kuvastaa hyvin juuri tämän kokoelman tunnelmaa.

Niemi kirjoittaa, miten rai, joka ei vielä ollut RaiRaiRai

Parturoi jo pienenä oman tukkansa,
keksi omat jumalat,
he olivat itsestään selvästi naisia,
Potkaisi jos joku ei lähtenyt tanssimaan
Tässä mä oon!

Tässä mä oon! Kuka muu kuin pieni tyttö voisi noin vastustamattomasti itsestään todeta. Kuulkaa maailma ja kaikki sen ihmiset, kuulkaat eläimet, puut ja moottoritiet. Tässä mä oon! Olen piirtänyt pari viivaa paperille. Olen Frida Kahlo!

Yömatkoissa on vähän pinkkiä ja hubbabubbaa, mutta ei koskaan imelästi. Paikoin lukiessani mielessäni pyörivät Katja Tukiaisen taulut. Niemen runojen energia on ihanaa, kahmin sitä syliini. Haistan ja maistan. Työnnä pääni sen sisälle.

Kipuakaan ei tästä kokoelmasta puutu, sillä kasvaminen sattuu aina. Kuitenkin, kun nyt tässä Yömatkoista kirjoitan ja niiden lukemisesta on jo muutama viikko kulunut muistan parhaiten sen tytön, jolle ei tulisi mielenkään kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan. Hän tuo mieleeni lapsen Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Hän on se lapsi, joka ei tiennyt olevansa lapsi. Joka kulki käsivarret roikkuen, eikä ottanut valokuvatessa mitään ilmettä kasvoilleen.

On huimaavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos runojen tyttö säilyttäisi tuon saman kyvyn myös aikuisena. Jos kasvaminen ei ryöstäisi meiltä tärkeimpäämme.



Juuli Niemi: Yömatkat (2010)
90 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kirjabloggarin pääsiäinen






Alunperin olin suunnitellut pitkäperjantaille sekakäyttäjämaratonia eli lukumaratonia, jossa olisi luettu sekaisin runoja ja novelleja. Valitettavasti tämän suunnitelman tielle on ilmaantunut este jos toinenkin, joten tämä maraton jää nyt toteuttamatta. Se on kuitenkin varmaa, että jossakin vaiheessa tänä vuonna järjestän runomaratonin.

Pääsiäistä varten kasasin pinoon kuvassa näkyvät kirjat. Osamu Dazain No longer human on yksi hyllynlämmittäjähaasteeseen valitsemistani teoksista. Maria Matinmikon runoja taas luen runohaasteeseen ja Bandin Syytöstä sekä Miranda Julyn Uimakoulua novellihaasteeseen. Bandin kirjaa olen jo aloittanutkin ja kyllä kuulkaas Pohjois-Korea on käsittämätön maa.

Satu Taskista olin kuuntelemassa viime viikolla Teoksen kirjallisessa salongissa ja sekä kirjailija itse että Lapsista käyty keskustelu sytyttivät kovat halun lukea tämä teos. Emma Flintin Little Deaths on yksi Baileys-palkinnon tämänvuotisista pitkälistalaisista ja sekin syyhyttää jo kovin.

Ihan oma juttunsa on kasassa alimmaisena oleva Jenni Haukion toimittama antologia Katso pohjoista taivasta, joka on "rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle."  Sain sen käsiini vasta tänään ja olen toistaiseksi lähinnä etsinyt, löytyykö teoksesta lempirunoilijoitani ja kyllä löytyy, moniakin heistä. Tämä on teos, jota tulen lukemaan ja selaamaan vielä monen monta kertaa. Ihan jo fyyisenä esineenäkin tämä kirjaa herättää runorakkautta.

En ole viime aikoina ehtinyt juurikaan kirjoitella blogikirjoituksia, mutta onneksi on ollut julkaistavia juttuja varastossa. Nyt pääsiäisenä aion kirjoittaa ainakin Ulrika Nielsenin loistavasta runokokoelmasta nimeltä Perikato (Poesia). Se on niin ihon alle menevä teos, että bloggauksesta tulee luultavasti hyvin tunnepitoinen.


Mitä sinä aiot pääsiäisenä lukea?


Ja lopuksi: Ihanaa pääsiäistä kaikille!




keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Chris Kraus: I love Dick

No tota joo. Huh huh. Tää oli niinku ihan harvinaislaatuisen totaalista. Total eclipse of the heart, brain, body ja soul.

Tällaisia kirjoja minä rakastan. Rakastan niin, että suupielistä valuu sylkeä ja kuolaa.

Tällaisista kirjoista minä tuleennun niin, että ihooni tulee rakkuloita, jotka vuotavat visvaa, joka saa peruspenisten omistajat pistämään päänsä Lain pensaaseen.

Kun Chris Kraus rakastuu Dickiin, mulla loppuu sanat. Kun Chris Kraus kertoo siitä, mitä hänen ja Dickin välillä tapahtuu tai enimmäkseen ei tapahdu, mulla on niin paljon sanoja, että uppoan niihin kuin Mereen. Kun Chris Kraus puhuu taiteesta ja taiteilijoista, hän pumppaa minut täyteen rehellisyysheliumia ja ääni, joka minusta lähtee kuulostaa niin paljon oravalta, että yksikään isoalkukirjaiminen mies ei halua kuulla, mitä mulla on sanottavana.

I love Dick (jätän nyt käsittelemättä, mitä merkityksiä sanaan Dick liittyy, kun se tässä teoksessa nyt vaan sopivasti sattuu olemaan sen tyypin nimi, johon Chris Kraus rakastuu) on pyörryttävä teos. Luulen ensin lukevani romaania, kunnes luulen lukevani autofiktiivistä romaania, kunnes luulen lukevani omaelämäkertaa, kunnes luulen lukevani tunnustuskirjallisuutta, kunnes olen siinä pisteessä, että en enää tiedä, millä nimellä kutsua Krausin kirjoitusta. Teoksen jälkisanoissa Joan Hawkins käyttää ilmaisua teoreettinen fiktio. Olkoon sitten vaikka sitä.

I love Dick alkaa kuvauksella siitä, miten Chris Kraus ihastuu miehensä Sylvère Lotringerin kaveriin nimeltä Dick. Krausin huumaantuminen on kaikennielevää ja hän alkaa kirjoittaa Dickille kirjeitä sekä yksin että yhdessä miehensä kanssa. Silloin kun kirjeitä ei kirjoiteta Chris ja Sylvère puhuvat Dickistä ja siitä, miten he aikovat soittaa Dickille, mutta eivät kuitenkaan juuri koskaan soita. Siis koko ajan jatkuvasti joka paikassa ja kaikkialla on Dick, eikä Dickin ulkopuolella ole mitään. Dickin ja Chrisin elämän välille voi siis huoletta panna yhtäläisyysmerkit.

Tietysti vähän hämmentää, että miksi Sylvère lähtee Dick-hommeliin mukaan ja tietysti nolottaa Chrisin puolesta, että onko hänen nyt ihan pakko koko maailmalle tästä pakkomielteestään kertoa. Hah-haa, tässä kohden olen vielä niin naiivi, että en ole ymmärtänyt, mistä tästä teoksessa on kysymys. Hah-haa ja kerron sen teille tässä, koska Chrisiltä olen saanut niin paljon rohkaisua, että mulla ei ole mitään tarvetta esiintyä yhtään fiksumpana kuin olen. Sivumennen sanoen tätä tarkoittaa vaarallisuus. Jos nainen lakkaa häpeämästä alkaa tapahtua. Ai miten niin. No, sullakin on se joku sun häpeä, jota piilottelet ja naamioit ja voi olla, että se sullakin liittyy rakkauteen ja siihen, miten silloin joskus ja väliin vieläkin vähän nolosti... Voit täydentää lopun lauseesta, koska enhän mä sua oikeesti tunne.

*

Teoksen toinen osa on huomattavan erilainen kuin sen alku, enkä aluksi ole yhtään kartalla sen suhteen, mistä on kysymys. Huomaan kaipaani Dick-narratiivia (just niin, mitäköhän tästäkin pitäisi päätellä). Chris matkustelee ympäri Amerikkaa ja käy taidenäyttelyissä ja kauhukseni huomaan, että alun intensiivisen lukurupeaman jälkeen suustani alkaa tulla kuplia, joissa lukee boring ja meinaan jo heittää I love Dickin sivuun, mutta kuten tiedät, ei Dickejä niin vain heitellä, sillä kun yhdestä Dickistä on päästy on seuraava jo jonossa. Niin se yhteiskunta toimii.

Jatkan siis lukemista ja vaikka on kaunis ja pilvetön kesäpäivä maaliskuussa, niin äkkiä salama leimahtaa ja menen vähän kahtia. Se on sellanen niinku heureka se väläys. Kun sitä nyt tässä yritän kuvata on tietysti samaan aikaan kuuma ja kylmä ja ihokarvat pystyssä ja tyhmää sanoa, että mitään tällaista en ole ennen lukenut. En mitään näin säälimätöntä, näin tiukkaa ja häpeämätöntä ja todellista ja tärkeää ja pelastusrenkaan kaltaista. Oikeasti en edes ymmärrä, miten joku voi pistää itsensä niin totaalisesti peliin kuin Chris Kraus tekee ja kertoa sen meille kaikille. Tehdä itsestään niin monen silmissä naurettavan ja vähät välittää, koska oikeesti on pakko mennä just nyt tästä läpi, jos haluaa ymmärtää, miksi miehillä on Laki ja sen tulkinnat, mutta naisilla vain yksityisen alue, joka ei tietenkään ole ollenkaan yhtä kiinnostava, koska Laissa on niin kirjoitettu. Koska Laissa on sanottu, että julkinen on peruspeniksen synonyymi.

Oh yeah, such a "conceptual fuck."

*

I love Dick on teos, jossa amerikkalainen kirjailija ja elokuvavohjaaja Chris Kraus (s. 1955) tekee elämästään tapauskertomuksen. Flaubert sanoi muinoin: Madame Bovary, c'est moi. I love Dickissä Chris Kraus aloittaa yhden kirjeistään:

Dear Dick,
This is Charles Bovary. Emma and I have been living together for some  nine years.

Yhdessä Emman kanssa Chris, joka omien sanojensa mukaan syntyi uudestaan Dickin kautta, käy taisteluun.

Emma and I set out to challenge centuries of male supremacy and dickdom.

Ja sitä taisteltavaa, sitähän riittää. Sen taistelun väleissä luuraa Dick kuin Jallu muinaisissa Apu-lehdissä. Dickin rakastaminen on "kokopäivätyötä", eikä Chris ole "valmis muuttumaan työttömäksi."

Chrisiä ei lannista mikään. Ei Dickin syytökset, ei tämän haluttomuus tavata Chrisiä tai vastata Chrisin puheluihin. Fantasia on maailmaa suurempi, mutta kuten fantasioiden kanssa aina esiin nousee kysymys, onko fantasian koskaan mahdollista toteutua koko fantasiamaisuudessaan vain kalventaako todellisuus sen väistämättä.

Taidemaailmassa naistaiteilija törmää Dickiin yhä uudestaan, enkä  nyt tarkoita Chrisin Dickiä, vaan sitä toista. Chris Kraus kirjoittaa porakoneella. Hän kirjoittaa niin kauan, että tulee poranneeksi Dickistä (siitä toisesta) läpi. Miksi on niin, että itsemurhan tehnyt naistaiteilija psykologisoidaan ja hänen taiteensa määritellään hänen kuolemansa kautta? Miksi naistaitelijoiden kokemukset määritellään yksityisiksi ja sitä myötä mielenkiinnottomiksi? Miksi naistaitelijoiden henkilökohtaiset projektit tulkitaan narsismiksi? Miksi universaalia voi olla vain peruspenisten luoma taide? Miksi naisten haavoittuneisuudesta kirjoittaminen on problemaattista? Miksi siitä ei saisi tehdä filosofiaa?

Chris Kraus siteeraa taiteilija Hannah Wilkeä:

If women have failed to make "universal" art because we're wrapped within the "personal," why not universalize the "personal" and make it the subject of our art?

I love Dickissä Chris Kraus universaalistaa henkilökohtaista sivu sivulta ja ampuu alas taidemaailman konventioita. Krausin projekti on valtava. Se on intiimiydessään hämmentävä. Se on koskettavuudessaan kuumottava. Se on jotakin niin totaalisen tinkimätöntä, että sille on vaikea löytää ilmaisua. Se menee minuun kuin huumaus, josta en konsanaan halua toipua.

I love Dick on feministinen panssarivaunu. Se on palvelus meille kaikille.  Se on juhlanäytös, johon ei voi ostaa lippuja, mutta johon voi osallistua Krausin teoksen lukemalla. Se on yksi parhaimmista feministisistä teoksista ikinä.

It's so fucking political, että tämän poliittisempaa ei ole.




Chris Kraus: I love Dick (2016/1997)
261 sivua
Kustantaja: Serpent's Tail

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut


Olen kummallisten kirjojen magneetti. Usein hankin niitä luettavakseni tieten tahtoen, mutta joskus käy niinkin, että epätavallisempi kirja löytyy lukupinosta ilman että sitä lukemaan alkaessani edes tiedän sen kuuluvan tähän ryhmään. Näin kävi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelujen kanssa. Lainasin kirjastosta Kangaskosken runoja ja sain - niin, mitäköhän sainkaan?

Toisinaan lukiessa tapahtuu erinomaisia yhteentörmäyksiä ihan vaan siksi, että kaksi teosta sattuu olemaan käden ulottuvilla yhtä aikaa. Näin kävi Pääkalloneuvottelujen kohdalla, kun se osui yhteen toisen runoteoksen elikkäs Max Jacobin kirjan Runoja noppapikarista (Poesia) kanssa.

Jacobin teoksen takakannessa todetaan: En oppinut tästä kirjasta mitään. Palaan siihen yhä uudestaan oppiakseni vielä vähemmän.

Jos jätetään edellä mainittuihin sanoihin sisältyvät ironiat sun muut mahdolliset ja mahdottomat äänensävyt sikseen, niin voin todeta, että tuo kuvaus sopii varsin hyvin ilmentämään tuntemuksiani Pääkalloneuvottelujen parissa. Eikä tässä vielä kaikki. Jacobin kokoelman ensimmäisestä runosta, joka on nimeltään 1914, löytyy seuraavaa: "Sulkakoristeinen hattu on lytyssä, naama pelottava pääkallo ..." Okei. Niitä on siis liikkeellä. Pääkalloja. Siis muitakin kuin se oma.

*

Monet kirjabloggarit eivät oikein tykkää, kun joku jossakin toteaa, että he eivät ole oikeita kriitikoita. Turha on  moisesta näkemyksestä suivaantua, sillä useimmat bloggaukset ovat kaukana ns. ammattikritiikeistä, eikä niitä sellaisiksi ole tarkoitettukaan. Tällaisissa tilanteissa kuin Pääkalloneuvotteluista kirjoittaessani olen oikein iloinen siitä, että en ole oikea kriitikko, sillä oikeana kriitikkona ei olisi kovin mukavaa myöntää, että Kangaskosken runoja lukiessani yleisin kysymykseni oli: mitä hemmettiä näissä runoissa oikein tapahtuu? Sitä seurasivat usein kysymykset: mihin tukeutua Pääkalloneuvotteluja lukiessa ja mistä näkökulmasta niitä lähestyä? Tuntui kuin olisin yrittänyt työntää neliönmuotoisia kappaleita Hamletin käsissään pitelemän pääkallon soikeisiin silmäreikiin.

Pääkallo on Pääkalloneuvottelujen päähenkilö eli toisin sanoen pääkallo. Jos siitä kertoo imperfektissä voi sanoa, että se

kampasi muodon, voiteli leivät, laittoi kananmunat ja istui alas 
ja esim.
neuvotteli itsensä parturiin, tunsi onton, ratkaisi annoksen, liikutti hampaita, puhalsi tyhjän
ja myös
tarkasteli tunnesidostaan

*


Pääkallo ei jätä rauhaan. Aamujunassa se istuu vieressäni, on itsevarma kuin HSL:n tarkastaja. Junasta poistuessani nauran vähän, siitäs sait, lähde vaan paluujunalla takaisin Keravalle. Vaan siitäpäs sainkin minä. Pääakallo istuu olkapäälläni ja suhisee istuessaan. On sikamaisen kirkasta, "valo jatkaa pupilliin, pyörömäiseen avaumaan värikkään iiriksen keskellä."

Love love love suhisee pääkallo ja haluaa muistuttaa, että sen tarinaan liittyy myös rakkaustarina. Hyvä on, ymmärrän kyllä vähemmälläkin, olenhan itsekin stalkerien sukua ja huonetta ja ollut epätoivoinen rakkaudessa. Ihan niin kuin hänkin "toisen vuoden seurasin sinua paikantaakseni ongelmat joiden vuoksi minun ei tarvitsisi olla oma itseni." Oma itseni kaikuu pääkallo ja minulle tulee kiire.

*

Pääkalloneuvottelu on oivalluksista väärällään. Siinä riittää loputtoman tuntuisesti tutkittavaa ja kun kuljeskelen sen sivuilla haluaisin nähdä, mitä aivoissani tapahtuu. Mitkä alueet aktivoituvat ja minkä väriset hälytysvalot ovat kulloinkin päällä. Pääkalloneuvottelut on jaettu kolmeen pääjakoon ja kolmeen punaiseen. Niiden välissä käydään pikkuisia välineuvotteluja. Kokoelman loppupuolella tehdään päälihasliikkeitä.

Kangaskosken kokoelmassa on paljon päitä, päämerkityksiä ja päämerkittyjä.

Pää päästä päähän, päätä päässä pääsi pääksi.



Olen päästä pääsemättömissä. Pääasiassa päättelen, että lukukokemukseni on päämäärätön ja päätä vailla. Mistä päästä pitäisi aloittaa päästäkseen Pääkalloneuvottelujen pään sisälle? Päällimmäisin kokemukseni on päästäisen kaltainen, päästäisen laitan päällystakin taskun ja päättelen irtonaiset langanpäät. Pääroolissa on päätön pää, irtopää, jos niin haluatte.

Parasta ennen päämäärä, ilman lukuja ilmaistu ja ikuinen. Jos tahdot tuulettaa pääsi, Pääkalloneuvottelut ovat sinulle. Lainaan pääkallon strategiaa: Olen ollut paikallani jo pitkään, nyt täytyy hakeutua jonnekin. Sitä paitsi huijasin alussa, kun kirjoitin, että en oppinut tästä kokoelmasta mitään. Opin kyllä, en vaan vielä toistaiseksi tiedä, mitä kaikkea opin ja niin on hyvä. Jään kieppumaan siihen riemuun, jota tämän kokoelman lukeminen synnytti.


Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut (2017)
102 sivua
Kustantaja: Teos

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Exästä kirjoittaminen, Geir Gulliksen osa 2

Saako exästä kirjoittaa mitä vaan vai meneekö jossain raja, jota ei pitäisi ylittää?

Kysymys on mahdoton, koska kirjallisuudelle ei voi asettaa rajoituksia.

Vastaus kysymykseen on, että jossain menee raja, koska muita ihmisiä (joihin myös ex kuuluu, vaikka siltä ei aina tunnu) kohtaan ei saa olla niin ilkeä, että kirjoittaa kaikelle kansalle heidän intiimeimmät asiansa.

*

Exästä kirjoittamisen problematiikka nousi esiin, kun kuulin että norjalaisen Geir Gulliksenin romaani Kertomus eräästä avioliitosta (klik) perustuu hänen ja hänen ex-vaimonsa elämään. En tiennyt tästä asiasta mitään, kun luin kirjan ja siitä bloggasin, mutta arvelin, että jonkin sortin autofiktio on kyseessä. Miksi moista aloin epäillä? Varmaan ensinnä ainakin siksi, että teksti tuntui niin intiimiltä ja miespäähenkilön päänsisäiseltä, että ajatus pelkästä fiktiosta tuntui mahdottomalta. Jaahas, ajattelen siis, että kirjailija Gulliksen ei pysty eläytymään henkilöhahmoihinsa. Niin no, sanoisi eräs tuttavani, kyllähän sinä tiedät, että norjalaiset miehet ovat maailman intohimottomimpia. No tota, vastaisin, en kyllä tiedä. Minulla on kokemusta vain yhdestä, eikä hänen intohimoissaan ollut mitään vikaa - ainakaan suhteen alussa.

Autofiktiivistä kipinöintiä lisäsi se, että luin Gulliksenin romaanin liepeestä, että hän on ollut ammatillisessa mielessä tekemisissä Knausgårdin kanssa. Tämän tiedon jälkeen näin silmissäni kirjailijan ja sen ilmeen hänen kasvoillaan, kun idea oman päättyneen avioliiton kirjallisesta kertomisesta sai hänessä vallan. Kyllähän  minä ymmärrän Gulliksenia. Olen itsekin eronnut. Olisihan se ihan tosi terapeuttista (ei muuten olisi, kaikkea muuta) kirjoittaa, miksi se avioliitto meni kuten meni ja tehdä siitä toisesta osapuolesta syypää. Laittaa vielä sanatkin hänen suuhunsa. Tehdä exästä tyyppi, jonka mieli ja toiminta on kokonaan omassa taskussani. Mitä ihanaa valtaa! Siitä voi äkkiä mennä sen verran juovuksiin, että unohtuu, että se exäkin on ihminen ihan oikeassa maailmassa ja exälläkin on tunteet. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. Kylläpäs nyt kumminkin.

On helppo ajatella, että exästä saa kirjoittaa mitä tahansa. Kun kuitenkin mietin vaikkapa omaa mennyttä avioliittoani (tämä siitä syystä, että muiden avioliittoja tunnen huonosti, jos toki en omaanikaan erityisen hyvin), niin on useita tapahtumia ja tilanteita, joita en haluaisi exäni kuvaavan kirjassaan niin, että olisin niistä tunnistettavissa. Siinä tilanteessa kirjallisuuden vapaus olisi varsin toissijainen seikka. Luultavasti loukkaantuisin, huutaisin ja käyttäisin voodoota. Kiroaisin exäni ja alkaisin miettiä hirveää kostoa.

Saattaisin kirjoittaa vastineen (tässä vaiheessa oletamme, että me kummatkin olemme kirjailijoita), johon exäni kirjoittaisi oman vastineensa ja sen jälkeen olisi taas minun vuoroni ja niin edelleen. En tiedä, missä vaiheessa kykenisimme (apua, käytin me-muotoa jo toisen kerran, onkohan eroni käsittely vielä kesken) lopettamaan tämän sosiaalipornon suoltamisen.

Okei. Palataan maan pinnalle.On tietysti ihan jees puida avioliittoaan ja eroaan julkisuudessa. Itse en niin tekisi, mutta muut tehköön, kuten parhaaksi näkevät. Tai no, oikeastaan olen sitä mieltä, että se ei ole kovin järkevää, kun asiaan liittyy se toinenkin osapuoli ja jos mikään on varmaa niin se, että kummallakaan osapuolella ei ole eron suhteen totuutta hallussaan. Auts, ei siis minullakaan. Sitä paitsi usein on niin, että kun tapahtumiin saa jo vähän etäisyyttä ne alkavat näyttää kummasti erilaisilta ja vähän myös niin, että julkinen tilittäjä alkaa helposti vaikuttaa lähinnä reppanalta. Lisäksi, jos olisin lapsi, en olisi erityisen riemuissani, jos vanhempani puisivat suhdettaan julkisesti.

Lopputulos: exästä saa kirjoittaa mitä tahansa niin suoraan ja tunnistettavasti kuin haluaa. Paitsi silloin, kun niin ei kannata tehdä. 




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


On on, valat on vannottu. On joukkue muodostettu, team-avioliitto pantu pystyyn, sen käyttöpäivä voimassa aina siihen asti kunnes kuolema erottaa.

Niin sitä luultiin. Oli luvattu pysyä. Oli luvattu rakastaa kaikissa mäissä ja mäkien alla, uskollisiakin olla. Oli tehty lupauksia ja solmittu sopimuksia. Ja  niin hyvin se meni tai ainakin yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin aina siihen asti, kun katse paloi kiinni vieraan toisen katseeseen kuin kuva plasmatelevisioon. Siinä hetkessä heti ne rihmat muodostuivat ja alkoivat voimistua ja silloin oli jo myöhäistä, vaikka meni vielä suhteellisen kauan, kunnes ne jotka vannoivat, lupasivat ja sopivat tulivat siihen tulokseen, että siinä se sitten oli. Se avioliitto.

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten olipa kerran avioliitto ei päättynyt ikuiseen onneen, vaan eroon. Näin yksinkertaisesti se voidaan todeta ja se miten se meni on totta tai sitten ei.

Gulliksenin romaani on kerrottu jätetyn miehen näkökulmasta. Mies, kirjailija nimeltä Jon,  ikään kuin rekonstruoi tapahtumat, jotka johtivat hänen ja hänen vaimonsa Timmyn avioeroon. Hän kertoo, miten hänen ja Timmyn avioliitossa oli hetkensä ja retkensä, mutta ennen kaikkea ne toisenlaiset retket, jotka lopulta veivät voiton, sillä Timmy ei voinut enää vastustaa juoksuretkiä, hiihtoretkiä ja kiipeilyretkiä naapurustossa asuvan Haraldin kanssa.

Kertomus eräästä avioliitosta on kertomus monista avioliitoista. Erityiseksi Gulliksenin romaanin tekee se, että mieskirjailija kuvaa yksityisen ja kodin aluetta ja vieläpä niin, että kodin hengetär on Jon, joka kirjailijan työnsä ohella on koti-isä, joka laittaa ruokaa ja siivoaa vaimonsa ja poikiensa jälkiä. Tämänkaltainen asetelma on kirjallisuudessa melko harvinainen. Kaiken lisäksi Jon on monella tapaa hyvä ihminen. Hän ei ryyppää, eikä ole väkivaltainen, vaan - suonet anteeksi Jon - vähän liiankin omistautunut perheensä hyvinvoinnille. Välillä tekee mieli hieman tökkäistä Jonia ja käskeä häntä pitämään puoliaan. Kynnysmatot harvoin voittavat rakkaudessa.

Gulliksen luo romaanissaan asetelman, jossa vapaus osana avioliittoa nostetaan korkealle.  Jon on valmis antamaan vaimolleen kaiken tämän tarvitseman vapauden, kunhan vaimo vain pysyy hänen rakastettunaan. Avioliiton väljähtyneisyyttä ratkotaan seksuaalifantasioilla, joista uutetaan kipinää makuuhuoneeseen. Todellisuuteen siirrettyinä fantasiat toimivat huonosti, eikä se ole kenenkään vika, vaan enemmänkin fantasioiden ominaisluonne.

Timmyn omaa ääntä ei romaanissa kuulla, vaan Jon laittaa sanat hänen suuhunsa ja ajatukset hänen päähänsä sen mukaisesti kuin hän uskoo tai haluaa uskoa tapahtuneen. Tämä on jollakin tapaa häiritsevää ja paikoin suorastaan kylmäävää. Mikä ihmeen kaikkitietäjä Jon on? Mistä hän tietää, miltä Timmystä tuntui? Väliin tuskastun Joniin ihan kokonaan ja kirjoittelen hänestä muistikirjaani vähemmän mairittelevia adjektiiveja.

Kertomus eräästä avioliitosta on tunnelmaltaa hyvin intiimi, väliin jopa klaustrofobinen. Kunpa Jon jättäisi edes sen siivoamisen vähän vähemmälle. Ovelasti miesnäkökulmaisuus paljastaa tässä romaanissa, miksi on ongelmallista, jos toinen puolisoista elää elämäänsä pääasiassa yksityisen alueella. Timmyn uusi rakastettu Harald on korostuneesti toiminnan mies, jolla on lähes sankarilliset urheilukyvyt. Siinä missä Harald, jolle Jon antaa lempinimen Hanska, on kiinteäjänteinen ja vahvan fyysisen suorituskyvyn omaava alfa-mies, positioituu Jon enemmän henkisten arvojen kantajaksi, vaikkakin toki Gulliksen sekoittaa tätä asetelmaa kuvaamalla Jonin ja Timmyn seksielämää.

Gulliksenin romaanista tekee niin tehokkaan kuin mitä se on kirjailija tapa kuvata Jonin ja Timmyn aviokriisi niin tavallisena ja tunnistettavana, että teoksen fiktiivisyys tuntuu hyvin ohuelta. Kyllä vaan tulee kiusaus tulkita tämä romaani autofiktioksi ja varsinkin, kun kirjan liepeestä luen, että Gulliksen toimii Knausgårdin kustantajana. Ettei vaan omaelämäkerrallinen tunnustaminen olisi tarttunut häneenkin?

Niin taiten ja tunneälykkäästi kuin Jonin ja Timmyn avioliiton kriisiytyminen on kuvattukin, suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kuvaus perheen vanhimman pojan surutyöstä.

Hän kehitteli Simsiin vaihtoehtoisen perheen, sellaisen jossa äiti ja minä olimme naimisissa ja jossa olimme edelleen perhe. Hän loi meille samat huoneet, samankaltaiset kalusteet ja samat tavat, joita meillä oli ennen ollut.

Sydämen suojakuoret on niin rakennettu, että kaikelta ne eivät kykene suojaamaan. Laulujen laulun sanat ovat käytännössä usein fantasiaa nekin. Kaiken rakkaus kestää, kunnes ei enää kestä. Gulliksenin romaani on mielenkiintoinen lisä avioliittokirjallisuuteen, joka lajina usein toistaa melko tuttuja kaavoja. Kertomus eräästä avioliitosta tuo tähän genreen tuoreen näkökulman.



Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2017)
200 sivua
Norjankielinen alkuteos Historie om et ekteskap (2015)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 25 Kirja jossa kukaan ei kuole




Baileys Prize - Lyhytlista 2017

Baileys-palkinnon tämän vuoden lyhytlistalle päässeet teokset on valittu.

Valinnat ovat ennakkoluulottomia, sillä listalta putosivat niin Annie Proulx:n kuin Margaret Atwoodinkin romaanit. Myöskään etukäteen kohuttua Sarah Perryn The Essex Serpent -romaania ei lyhytlistalta löydy. Henkilökohtaisesti harmittaa eniten, että Emma Flintin Little Deaths ei yltänyt lyhytlistalle. Ehdin sen jo ostaakin, joten lähiaikoina pääsen toteamaan, tapahtuiko sen kohdalla "oikeusmurha" vai ei.

Olen kopioinut alle aiemmasta postauksestani ne teokset, jotka pääsivät lyhylistalle ja päivittänyt niiden kuvauksia.


Lyhytlistalle pääsivät:

Stay With Me, Ayobami Adebayo

Afrikan maista eniten olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta  (esim. Achebe, Adichie, Atta, Soyinka,  Unikwe, Obioma,  Shoneyin, Nwaubami) ja suluissa mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy myös blogistani.

Ennuste, että tulen lukemaan Adebayon romaanin on siis varsin hyvä. Teos sijoittuu Lagosiin, jossa Yejide yrittää kaikin keinoin tulla raskaaksi. Adebayo käsittelee romaanissaan myös Nigerian 1980-luvun yhteiskunnallista kuohuntaa ja  yksilötasolla hän kuvaa, miten epätoivoisia ovat usein yrityksemme välttyä sydämen särkymiseltä.

Päivitys 4.4.2017
Elegia Kartanon kruunaamaton lukija -blogista ehti tämän jo lukea ja kertoi, että Stay with me oli niin koukuttava, että hän luki sitä väliin kävellessäänkin.

 Olen kirjastojonossa, mutta luultavasti kestää vielä muutaman viikon ennen kuin saan tämän käsiini.


The Power, Naomi Alderman

Naomi Alderman on minulle nimenä tuttu, mutta en ole lukenut häneltä mitään. Kun kirjan nimi on Valta kiinnostukseni herää oitis.

The Powerissa tytöt huomaavat, että he pystyvät muutamalla sormen liikkeellä aiheuttamaan kipua ja jopa kuolemaa. Kirjassa kysytään: mitäpä jos valta olisikin naisten käsissä. Tämän tyyppiseen skenaarioon tutustumista on mahdotonta vastustaa. Lukulistalle ehdottomasti.

Päivitys 4.4.2017
Aloitin Aldermanin romaanin eilen ja jo ensimmäisen 50 sivun perusteella voin sanoa, että tämä onkin melkoinen teos, joka "vetää" todella hyvin.





The Dark Circle, Linda Grant

Linda Grantilta olen aiemmin lukenut romaanit When I lived in modern times, The cast iron shore, The Clothes on their backs ja We had it so good, josta olen myös blogannut.


The Dark Circle sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja kertoo tuberkuloosia sairastavista teinikaksosista, jotka lähetetään kentiläiseen parantolaan, jossa he joutuvat lääkärien armoille.

Grant on aiemmilla kirjoillaan uinut suosiooni ja heti kuvauksen tästä kirjasta luettuani minua alkoi kiinnostaa, mitä parantolassa oikein tapahtuu.

Päivitys 4.4.2017
The Dark Circlen pääsy lyhytlistalle ilahduttaa minua, koska tosiaan olen pitänyt kovasti hänen aiemmista teoksistaan. Kirjaa ei valitettavasti ainakaan vielä löydy Helmetin kokoelmista.


The Sport of Kings, C.E. Morgan

The Sport of Kingsin aineksia ovat mahtava Forgesin perhe, raviurheilu ja rotukysymykset. Forgesien dynastiaa hämmentää juuri vankilasta vapautunut musta mies, joka tulee heille töihin.

Hevosurheilu ei kiinnosta, mutta rotujen väliset konfliktit kyllä. Miinuspisteitä järkyttävän rumasta kannesta.

Päivitys 4.4.2017
Etukäteen ajatellen Morganin kirja on listan kirjoista minua henkilökohtaiseseti vähiten kiinnostava, mutta koska se lyhytlistalle päätyi on sillä varmasti ansioita ja minun kannattaa voittaa epäluuloni ja pitää tämä teos mielessä. Lupaan lukea tämän ainakin siinä tapauksessa, että The Sport of Kings voittaa Baileys-palkinnon.




First Love, Gwendoline Riley

Rileyn romaani kertoo kolmikymppisen kirjailijan Neven ja häntä vanhemman Edwynin avioliitosta ja sen kipukohdista. Onko kyse rakkaustarinasta vai ei?

Päivitys 4.4.2017
Rakkaustarinat eivät lähtökohtaisesti ole minulla hoteinta kategoriaa, mutta Rileyn romaania kohtaan tunnen varovaista kiinnostusta, jota sen päätyminen lyhytlistalle tietysti vielä lisää. Olin jo varaamassa First Lovea Helmetistä, mutta sitä ei Helmetistä vielä löytynyt.








Do Not Say We Have Nothing, Madeleine Thien

Thienin romaanista kuuntelin juuri eilen Bad feminists -kirjakerhon pod castia ja kiinnostuin tästä kirjasta, joka käsittelee Tiananmenin aukion tapahtumia, joita kuvataan Kiinasta Kanadaan paenneen Ai-Mingin kautta.

Päivitys 4.4.2017
Olin päättänyt lukea Thienin romaanin jo ennen kuin se päätyi lyhytlistalle. Tämänkin suhteen olen kirjastojonossa, joka tosin liikkuu äärimmäisen hitaasti.









Baileys-voittajan veikkaaminen on vaikeaa, koska melkein joka vuonna on käynyt niin, että voittajaksi on valittu ns. yllättävä teos. Viime vuonna esimerkiksi Baileysin voitti monien yllätykseksi irlantilaisen Lisa McInerneyn The Glorious Heresies, jonka lukeminen oli minulle aika uuvuttava kokemus.

Ketä sinä ennustat ja/tai toivot voittajaksi?

Minä asetan kolikkoni Naomi Aldermanin romaanin puolesta. Olisi ihan mahtavaa, jos voittopalkinto pokattaisiin scifillä.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Jonathan Lethem: Lucky Alan and other stories #novellihaaste


Heti alusta asti tiedän, että nyt luen jotakin todella hyvää, mutta en tiedä, mistä se hyvyys loppujen lopuksi muodostuu. Se on enemmän kuin Lethemin kirjoittamat taidokkaat lauseet ja hänen outo ja villisti vinksahtanut kerrontatapansa sekä paikoin surrealistiset maailmansa. Se on vaikutusta, joka menee niihin aivojen osiin, joissa syntyy kutkuttava hämmennys.

Jonathan Lethem (s. 1964) on amerikkalainen, varsin arvostettu kirjailija, joka Suomessa ei taida olla kovin tunnettu, mutta jolla kotimaassaan on läjäpäin kiihkeitä faneja. Suomeksi häntä ei ole julkaistu, mutta tähän asiaan on onneksi tulossa muutos, sillä Moebius kustantamolta on nyt keväällä tulossa suomeksi Lethemin romaani Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn 1999).  Hyvä niin, sillä Lethemin kieli on sen verran haastavaa, että jouduin tätä kokoelmaa lukiessani turvautumaan sanakirjaan kerran jos toisenkin, enkä kaikin paikoin siltikään ollut aivan varma, ymmärsinkö lukemaani.

Lethemin käsissä kieli ja sanat ovat muovailuvahaa, josta hän suvereenisti tekee haluamiaan kuvioita kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen, että lukijalla saattaa olla vaikeuksia pysyä hänen matkassaan.  Hienoja ne ovat ne hänen lauseensa ja jossakin vaiheessa yllätin itseni alleviivaamasta Lucky Alania ihan vaan siksi, että niin teki mieli tehdä ja kun kirjakin on omani ei siihen ollut estettä. Yksinkertainen, riisuttu lause on ehkä kiinnostavinta mitä tiedän. Tekisi mieli sanoa, että kuka tahansa voi oppia kirjoittamaan tappavankomeita metaforia ja lukijaa pyörryttävää kaunokieltä. Todellista taituruutta on, että lause on simppelisti täysi, kuten vaikkapa seuraavissa esimerkeissä:

Rain still threatened, hadn't arrived.

Stevick, meant to be job-hunting, wasn't.

Sen sijaan että kuorruttaisi sanojaan Lethem riisuu ne kaikesta ylimääräisestä niin että jäljellä on lihasta kuorittuja luita, joiden valo on vähän toismaailmallista.

*

Novellit ovat keskenään hyvin erilaisia ja niissä tapahtuu merkillisiä asioita. Jos alan miettiä, mitä Lethem jollakin novellillaan tarkoittaa, mikä on novellin ns. pointti, niin usein joudun pudistamaan päätäni. Se ei haittaa. On mukavaa, kun hiukset menevät uuteen järjestykseen à la Lethem. Tuntuu kuin lukeminen olisi nautittava peli, jossa pelin luoja eli Lethem asettelee täkyjä, joiden tarjoamia vihjeitä en joko huomaa tai osaa niitä noudattaa. Haluan silti pelata, koska se on kivaa. Kummia ovia aukenee ja mitä niiden takaa löytyykin, niin ei ainakaan sitä, jota olin odottanut.

Kokoelman hämmentävimmän novellin tittelin saa surrealistinen novelli nimeltä Their Back Pages. Aluksi en ymmärrä edes, ketä siinä kuvatut hahmot ovat ja kirjoitan nimen jos toisenkin googleen, jolloin selviää, että kyse on sarjakuvahahmoista, jotka tässä novellissa päätyvät lentokoneen haaksirikkouduttua autiolle saarelle.

Lethemin kokoelma on mielikuvituksen karkkipäivä, talo ilman vanhempien laatimia sääntöjä. Käyn perheretkellä Seaworldissa nimensä Pending Veganiksi muuttaneen, hiljattain masennuslääkkeiden käytön lopettaneen miehen perheen kanssa ja nautin miekkavalaiden esityksestä sekä opin, että koiran muisti on pitkä (Pending Vegan). Tutkin blogiani kiikareilla ja tapan miehen, joka yritti astua blogini sisään (The Dreaming Jaw, The Salivating Ear). Olen maalle muuttanut city-mies, joka tapaa metsässä susia ja löytää sieltä vauvan (Traveller). Käyn tyhjässä huoneessa, jonne ei saa jättää mitään ja tulen tietoiseksi uusista säännöistä, joiden mukaan huoneessa saa olla vain ilman vaatteita (The Empty Room). Tutustun myös pariskuntaan, jolle lauseet ovat kaikki kaikessa ja jotka ihailevat erästä kirjailijaa niin suuresti, että he lähtevät kaupunkiin, jossa kirjailija asuu ja asettuvat postitoimistoon odottamaan, että kirjailija tulisi  noutamaan postinsa  (The King of Sentences). Opittuani tuntemaan pornokriitiikon käyn myös hänen työpaikallaan liikkeessä nimeltä Sex Machines sekä hänen kotonaan, jossa on läjäpäin, sanotaanko nyt vaikka hänen työhönsä liittyvää "materiaalia" (The Porn Critic).

Itsellenikin hieman yllättäen huomasin kokoelman luettuani, että mieleeni oli jäänyt erityisesti novelli nimeltä Procedure in Plain air. Luin sen uudestaan ja vielä uudestaan ja kerron nyt tässä siitä hieman enemmän havainnollistaakseni miltä Lethemin lukeminen tuntuu.

Procedure in Plain air kertoo miehestä, joka istuu kahvilan ulkopuolella ja tarkkailee, mitä kadulla tapahtuu. Paikalle tulee pakettiautolla kaksi haalaripukuista miestä, jotka tekevät katuun kuopan. Myöhemmin he palaavat ja asettavat kuoppaan kolmannen miehen, jolla on samanlainen haalari kuin heillä itselläänkin. Kuoppa peitetään lankuilla ja kun alkaa sataa tapahtumia tarkkaillut mies menee seisomaan lankuille sateenvarjon kanssa, jotta kuopassa oleva ei kastuisi.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Huomioni kiinnittyi siihen, että sekä kuopan kaivaneilla miehillä että kuoppaan vangitulla miehellä oli samanlainen haalari. Onko kyse kannanotosta USA:n vankilapolitiikkaan ja/tai USA:n sotatoimiin maailmalla? Kysäisen työkaveriltani, mitä hänelle tulee ensiksi mieleen USA:n vankilaoloista ja hän mainitsee Guantanamon. Ehkä tosiaan tästä novellista ulottuu lanka Guantanamoon? Vihjaako Lethem, että ihmisten roolit saattavat milloin tahansa vaihtua? Vartijasta voi tulla vartioitu ja toisinpäin. Ehkä kyse on siitä, että kuka tahansa meistä saattaa milloin tahansa joutua kuoppaan ja että harva meistä on niinkään onnekas, että joku pitelisi sateenvarjoa päämme päällä. En tiedä. Kunhan ajattelen ääneen. Parasta Lethemin lukemisessa onkin juuri se, että novellit eivät tarjoa vastauksia, vaan ikään kuin vapauttavat lukijan yhtään mistään tietystä tulkinnasta.

Lethem sijoittaa tuttuun vierasta ja kääntää sanakahvalla maailman uuteen asentoon. Toisinaan hän on avoimen surrealistinen ja maagis-realistinen. Hänen seurassaan olen usein oudossa maailmassa, jossa suunnistajantaitoni ovat melkoisen mitättömät. Ehkä Lethemiin tutustumista ei olisi kannattanut aloittaa tästä novellikokoelmasta, mutta onpahan hän nyt ainakin jollakin tapaa tuttu, kun aikanaan alan lukea Orpojen Brooklynia.

Jos Lethemistä innostuu hänen parissaan saa kulumaan tuokion jos toisenkin, sillä hän on tuottelias kirjailija. Suosittelen tätä kokoelmaa ennakkoluulottomille lukijoille, joita ei haittaa olla hieman eksyksissä ja pihalla.




Jonathan Lethem: Lucky Alan and Other Stories (2015)
157 sivua
Kustantaja: Doubleday

#novellihaaste - 9 novellia

perjantai 31. maaliskuuta 2017

L. Onerva: Murtoviivoja - BAR Finland 13

Novellihaaste on viime aikoina kärsinyt melkoisesti, kun runoinnostus on ollut niin valtaisa. Tuskin enää edes muistan aikaa, jolloin en aloittanut aamuani lukemalla runoja. Nyt joka tapauksessa paikkaan tilannetta kutsumalla BAR Finlandiin L. Onervan (oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen) ja hänen novellikokoelmansa Murtoviivoja, joka on vuodelta 1909. Monet aiemmat BAR Finland -teokset ovat olleet uudelleenlukuja, mutta tämän kokoelman luin nyt ensimmäistä kertaa.

L. Onerva (1881-1972) oli monipuolinen kirjailija, joka kirjoitti niin runoja, novelleja kuin romaanejakin. Tämän lisäksi hän teki käännöstöitä ja toimi kriitikkona. Onervan kirjalliselle tuotannolle tyypillisiä kysymyksiä on naisen asema ja siihen liittyvät vapauden ja sitoutumisen väliset ristiriidat, eikä Murtoviivoja tee tässä asiassa poikkeusta. Maria-Liisa Nevalan toimittamassa teoksessa "Sain roolin, johon en mahdu" L. Onervasta kerrotaan kuvaavasti kappaleessa, jonka otsikkona on "Naiseus henkilökohtaisena ongelmana."

1880-luvun naisasialiike kasvatti naisten tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja naisen roolia ja naiseuteen liitettyjä merkityksiä alettiin sen myötä yhä enenevässä määrin problematisoida. L. Onerva oli vasta 16-vuotias, kun hän kirjoitti:

Muuten olen usein ajatellut, että jos ei naisen vapautta olisi rajoitettu, niin ehkä olisi maailmassa paljon enemmän nerontuotteita, ja jaloja aatteita. Kenties nuo naiset, jotka syntyivät ja kuolivat niin ahtaissa oloissa, olisivat olleet kuinkakin eteviä ja jaloja. (emt, s. 288)

*

Murtoviivoissa Onerva kuvaa erilaisia variaatioita naisten elämästä ja heidän tekemistään ratkaisuista. Kokoelman aloittava novelli kertoo avioparista, Heikistä ja Elisasta. Siihen on kirjoitettu näkemys, jonka mukaan nainen on miehelle kiinnostava niin kauan kuin hän on haave ja unelma. Todellista naista mies kestää kovin huonosti. Onerva kuvaa Elisan korostuneen lapsenomaisena, kun taas Heikki on kuvattu aikuisena.

Novellissa 'Marketta Salminen' novellin päähenkilö on elämän kovettama nainen, joka on jättänyt taiteilijamiehensä ja jonka elämä naisena on jo 38-vuotiaana monella tapaa ohi. Marketta Salmisen henkilöhahmon kautta Onerva kritisoi mm. naisen ulkonäölle asetettuja vaatimuksia. Nimipäähenkilön kasvoista hän kirjoittaa, että

[n]iistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi.

Marketta Salmisen itsemäärämisoikeuden hinta on naiseuden menettäminen siinä mielessä, miten muut asian näkevät. Novellin nimihenkilö on itsensä valitessaan muuttunut näkymättömäksi muiden silmissä. Novelli 'Meiri' puolestaan kertoo orvoksi jääneestä Meiristä, jolle Tohtori Kolista tulee ensin isähahmo ja myöhemmin mies. Missään välissä Meirillä ei ole tilaisuutta pohtia, kuka hän itse on. Miehelleen Meiri on kaukana tasaveroisesta kumppanista ja tämä kutsuukin Meiriä "pikku linnuksi."

Murtoviivojen novellien nainen sekä etsii itseään vahvempaa, että toisaalta kärsii siitä ristiriidasta, että hänen on mahdotonta valita sekä itsensä että rakkautensa. Novellissa 'Itsenäinen nainen' Onerva kuvaa naisen tuntoja seuraavasti:

Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus.
[...]
Tunsin, että minun oli luovuttava joko persoonallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta.

Naiseuden eri puolet eivät mahdu onervalaiseen naiseen. Hänen naisissaan on herännyt uusi tietoisuus, mutta se, miten sen kanssa pitäisi elää on vielä hämärän peitossa ja nainen palaa etsimään turvaa vanhasta tutusta juonikuviosta, vahvan miehen tarjoamasta turvasta, jota vasten hänellä on lupa tuntea itsensä heikoksi. Horisontti avautuu, mutta on vielä valoton. Naisen paikka on jatkuvasti ihan konkreettisestikin murtoviivoilla seisomista.

*

Osa novelleista käsittelee yleisempiä ihmiselämään liittyviä teemoja. Novelli 'Luonnonlaki' esimerkiksi kertoo nuorukaisesta, joka on päättänyt tehdä itsemurhan, koska hän ei kuulu niihin valioyksilöihin, jotka ansaitsevat elää. Novelli 'Elämä kuoleman jälkeen' puolestaan kertoo kirjailijasta, joka on kateellinen hyvin menestyneelle oopperalaulajaystävälleen. Kirjailija ei ole valmis luopumaan vakaumuksestaan ja itselleen asettamistaan eettisistä vaatimuksista, vaan elää mieluummin köyhyydessä ja puutteessa.

Kokoelman loppupuolella Onerva palaa naisen asemaan liittyvään tematiikkaan ja novellissa 'Viha' sekä kokoelman päättävässä novellissa 'Lankeemus' nainen näytetään hänen itselleen asettamiensa ja ympäristön taholta tulevien vaatimusten ristiaallokossa. 'Vihassa' Onerva kyseenalaistaa avioliiton, joka tässä novellissa on instituutio, joka tappaa rakkauden, "ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon." Avioliitossa nainen ei voi olla kokonainen, vaan hänen on jatkuvasti soviteltava tekemisiään puolisonsa mukaan.

Yhteiselon lakastuneisuus kirjoittuu 'Vihassa' naisen kasvoihin. Väärinymmärrykset puolisoiden välillä kasvavat ja he ajautuvat omiin maailmoihinsa. Miehen "ratkaisu" on elää niin kuin vaimoa ei olisikaan, mutta toisaalta juuri vaimonsa kautta hän alkaa vihata naisia yleisemminkin. Vaimon osana taas on muuttua palvelijaksi, mukautujaksi ja vaikenijaksi. 'Viha' on avioliittoviilto, jossa nainen on lopulta olemassa vain pidäteltyjen vihantunteidensa kautta.

Novellissa 'Lankeemus' naispäähenkilö Ertta omaksuu kovan naisen roolin ja kyseenalaistaa puolisonsa tasa-arvopyrkimykset julistamalla, että hän haluaa katsoa miestään ylöspäin. Samanaikaisesti hän kuitenkin toteaa olevansa miestään vahvempi. Kaikki vuosien aikana Ertan sisimpään kerääntynyt viha ja kuona ryöpsähtää julki. Koska tämä novelli on kokoelman viimeinen vaikutelmaksi tulee, että Ertan myötä pääsevät ääneen kokoelman muutkin naiset, joilta itsenäisyyden puute tai sen hinta on vienyt elämänilon.

Koska et antanut minun virrata elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen minä soutava sinun suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa.

Onervan kieli on tulta. Se polttaa vielä yli sadan vuoden takaakin.



L. Onerva: Murtoviivoja (2000/1909)
179 sivua
Kustantaja: Otava


#Novellihaaste - 12 novellia

BAR-Finland -välilehti blogissani klik



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas

Säkeilyvaaran kannessa pitäisi lukea isoilla selkeillä kirjaimilla:

Saattaa lisätä kiinnostusta runoutta kohtaan huomattavassa määrin ja aiheuttaa runokokoelmien hamstraamistarveoireilua.

Koska edellä mainitun kaltainen varoitus puuttui lähdin viattomin ja pahaa aavistamattomin mielin tutkimaan, mitä havaintoja ja tulkintoja ovat runoista tehneet Satu Grünthal, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Kirsti Mäkinen, Pauli Tapio ja Ilpo Tiihonen. Runorepertuaari on teoksessa varsin laaja, sillä mukana on niin uudempaa kuin vanhempaakin aina Kalevalasta rap-lyriikoihin asit. Kirjoitukset runoista ovat parin sivun mittaisia ja tyyliltään vaihtelevia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ilpo Tiihonen kirjoittavat myös omista runoistaan.

Nyt sukelletaan.

Tiihosen kirjoituksessa runoilijaa ei säästellä ja piikki sojottaa myös runoanalyysien suuntaan. Kas näin Tiihonen runostaan 'Kesäillan kevyt käsitteellisyys.'

Jonkinlainen merkitystavoite lienee kirjoittajalla tässäkin runossa ollut, mutta hyvin vaikea sanoa mikä. Käy niin että dissonanssisen konnotaation yritys tavoittaa relevantti refleksikaatio epäonnistuu ja pelkästään kiusallinen sanahapuilu vyöräyttää kielellisen yritelmän merkityksettömyyksineen nonsensiaaliseen rotkoon kuin käsistä karanneen moottorikelkan.

Neuvo: Jokaisen runoilijan kannattaa välttää runojensa päätymistä Ilpo Tiihosen luettaviksi.

*

Säkeilyvaaran ehdoton rikkaus on kirjoittajien hyvin erilaiset runojenlukutavat.  Välillä olin lukiessa vahvasti "ai juma" -tunteiden vallassa, sillä niin kiinnostavia huomioita kirjoittajat lukemistaan runoista tekevät. Kun otetaan huomioon, että Säkeilyvaaran tarkoituksena on innostaa runojen ja niistä kirjoittamisen pariin, on tilanne välillä se, että hipsin itseltäni salaa tietokoneelle ja deletoin bloggerin draft-kansiosta aluilla olevan runokirjoitukseni. No en nyt sentään. Liioittelin vähän, jotta tulisi selväksi, että Säkeilyvaara saattaa toimia myös pikemminkin riman nostajana kuin laskijana. Luultavasti kyseessä on kuitenkin vain henkilökohtainen ongelmani, joten siitä ei kannata sen suurempia välittää.

Erityisen hauskaa on lukiessa olla kirjoittajan kanssa ihan eri mieltä. Näin tapahtui voimakkaimmin heti kokoelman alussa, kun Juhani Karila kirjoittaa Risto Ahdin runosta 'Sen, joka ei ole ihminen, on älytöntä lukea aukkoja.' Ongelmana tosin on, että en yhtään tiedä, onko Karila sitä mieltä kuin hän kirjoittaa olevansa. Siitä, että näin on, Karila saa syyttää itseään vai luottaisitko sinä mieheen, joka kirjoittaa:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

*

Säkeilyvaarasta opin monenlaista, kuten vaikkapa tärkeitä kreikankielestä peräisin olevia, runon keinoja kuvaavia termejä. Mainituiksi tulevat: anafora, diakopee, epanalepsis, karakreesi, kiasmi, parallelismi ja personifikaatio. Pauli Tapio kirjoittaa, että ko. termejä voi pitää joko kiehtovina tai raivostuttavina. Itse en oikein osaa päättää, kumpaan suuntaan kallistuisin, sillä niiden kiehtovuus on raivostuttavaa ja raivostuttavuus kiehtovaa. Saatanpa jonain päivänä ottaa tehtäväkseni selvittää, mitä vaikkapa epanalepsis tarkoittaa ja aloittaa runobloggaukseni toteamalla jotakin sen tapaista kuin

Kamalan hieno oli tämä runokokoelma, jota en osaa sen paremmin kuvata kuin toteamalla, että se on kamalan hieno.

Suuren vaikutuksen minuun tekivät Silvia Hosseinin lähes akateemisen pureutuvat runo- ja laurulyriikkaluennat. Enpä olisi etukäteen osannut edes kuvitella, miten monenlaisia asioita voi löytää Asan biisistä Murheen musta mieli. Hosseinin tekstin luettuani oli pakko laittaa luurit korviin ja kappas vaan minttusekäville, miten eri tavalla tämä biisi avautui.

*

Koristelin Säkeilyvaaran lukiessani monilla värikkäillä liimalapuilla, mutta koska siitä on jo muutama viikko aikaa koristeluprojektini syvimmät tarkoitukset eivät nyt kokoelmaa selatessa oikein enää aukene. Joka tapauksessa yksi merkityistä kohdista sijoittuu sivulle 119, jossa Kirsti Mäkinen toteaa: "Ehkä tulkintani ei kelpaa folkloristeille. En oikein usko siihen itsekään." Kyse on Kantelettaren Mataleenan virteen liittyvästä kirjoituksesta.

Luultavasti tässä kohdin mietin kysymystä siitä, että miksi joku tulkinta tuntuu oikealta ja toinen taas ei. Teksteillä, toisilla enemmän kuin toisilla, on kiinnostava kyky vastustaa tulkintoja. Joskus tämä vastarinta synnyttää kamalaa meteliä, kuten kävi silloin, kun olin luonut ihan mahdottoman hienon tulkinnan eräästä Deborah Levyn novellista. Ongelmana vaan oli se, että tulkinta rupesi pakottamaan tekstiä, josta teksti taas hätääntyi ja meni paniikkiin, eikä suostunut rauhoittamaan ennen kuin lupasin luopua kyseisestä tulkinnasta. Tässä yhteydessä olisin ei-kulttuurisesti eli toisin sanoen luonnollisesti käyttänyt esimerkkinä yritystäni tulkita runoja, mutta sellaista ei ole olemassa, koska runoja en halua tulkita. Se tuntuisi minusta siltä kuin sitoisin runon jalat, taivuttaisin sen varpaat jalkapöydän alle ja tekisin runon kävelemisestä niin kivualista, että se jäisi mieluimmin paikalleen.

Runolijan arkkityyppi, kuten tiedämme, on mies. Sellainen vähän benjaminilaisesti kuljeskeleva sielutuskainen Baudelairea ihaileva tyyppi, jonka suuruus on seurausta hänen sukupuolestaan. Tähän väliin on syytä heittää ylläripylläri. Myös naiset kirjoittavat runoja. Se, että kaikenmaailman kaanonit ovat ohittaneet monien naisrunoilijoiden teokset ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että niin on tapahtunut. Naisrunoilijoiden runojen laadusta se ei kerro mitään. On ilahduttavaa, että Vilja-Tuulia Huotarinen on ottanut tarkasteluunsa Juuli Niemen runon 'Ole sinä hyvä niin  minä olen paha.' Näin esiin pääsevät myös tamponit, joista runoudessa on harvoin puhuttu. Huotarisen luennassa runo saa sukupuolen. Se on tärkeää, koska runo on - jos nyt ihan suoraan sanotaan - vähän kyllästynyt olemaan mies.

Satu Grünthal osuu henkilökohtaiseen pisteeseeni kirjoittamalla Lauri Otonkosken runosta Paossa. Näin siksi, että Säkeilyvaarassa mainituista runoista ja runokokoelmista ainoa, josta olen kirjoittanut niin sanotusti virallisissa yhteyksissä eli kansanomaisemmin hyvän arvosanan toivossa on juurikin tämä Otonkosken kokoelma. Grünthalin teksti etenee henkilökohtaisten muistumien ja havaintojen kautta ja siinä mielessä hänen kirjoitustapansa taitaa olla lähimpänä omaani. Pidän siitä, kun runo kiemurtelee osaksi elämääni niin imperfektissä, nykyhetkessä kuin futuurissakin. Grünthalin teksti saa minut ymmärtäämään, että runon ja minun välillä on kohtaamispaikka, joka on aikamuodoista vapaa.

Lopuksi haluan todeta, että runoista kirjoittaminen on vakava asia. Paitsi silloin, kun se ei sitä ole. Säkeilyvaaran tekstit muistuttavat, että runoja lukiessa saa olla tosissaan ja leikkiä, saa istua ja seisoa, saa olla hereillä tai nukuksissa. Saa ihan mitä vaan, mitä mieleen tulee ja saa sitäkin, mitä ei tule. Runo on riski, joka kannattaa ottaa.



Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (2016)
233 sivua
Kustantaja: WSOY


Helmet lukuhaaste kohta 6 Kirjassa on monta kertojaa




maanantai 27. maaliskuuta 2017

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Se oli muistaakseni vuonna 1998. Paikka oli Helsingin yliopiston suuri luentosali, jonka etuosassa istui (vai seisoi?) valkotukkainen dekonstruktionismin kuningas, ranskalainen Jacques Derrida. Suunnilleen kaikki, mitä hän puhui meni ohi, kun fanityttöyksissäni juutuin toistelemaan itsekseni "herranjumala, se on ihan oikeesti Jacques Derrida." Vielä tänäänkin, 20 vuotta tuon tapahtuman jälkeen, olen sitä mieltä, että kyseessä on yksi elämäni huippuhetkistä.

Kerroin edellisen sen vuoksi, että Laurent Binet on valinnut romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) moton Derridalta ja siteeraan sen tähän, koska se "on voimassa" kaikkien tekstien suhteen - niin oman Binet-luentani kuin myös tämän kirjoittamani bloggauksen suhteen.

"Tulkitsijoita on kaikkialla. Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijoiden juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään."


Kuka murhasi Roland Barthesin? (KMRB) on semioottis-lingisvistis-polittinen seikkailupastissi ja agenttitarina, jossa Binet vie älykköjen nimidroppailun ihastuttavaan huippuunsa ja tekee heistä romaanihenkilöitä.  Omalla kohdallani tilannetta parantaa se, että KMRB:n valuu ranskalaista älykkökermaa, jonka pisaroita olen itsekin tykännyt nuoleskella.

Roland Barthes jäi auton alle vuonna 1980 heti sen jälkeen, kun hän oli lounastanut François Mitterrandin kanssa, joka tuolloin oli Ranskan sosialistipuolueen presidenttikandidaatti. Tästä tapahtumasta Binet on kehittänyt keitoksen, jossa Barthesin kuolema oletetaan murhaksi. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa, että yksi Barthesin kuuluisimmista teoksista on nimeltään Tekijän kuolema. Binet'n romaanin jännityssäie käynnistyy Barthesin hallussa olevan paperin varastamisesta. Kyseessä ei ole mikä tahansa dokumentti, vaan paperi, jossa on selitetty venäläläisen kielitieteilijän Roman Jakobsonin kehittämä kielen seitsemäs funktio. Tämä maaginen ja performatiivinen loitsufunktio on ohje, jota soveltamalla puhuja voi vakuuttaa kuulijansa ja saada tahtonsa läpi. Aika käyttökelpoista vai mitä?

Varastetun paperin ympärille kietoutuu riehakasta menoa, mutta minua tämä romaanin ns. toimintapuoli ei erityisemmin kiinnostanut ja lähinnä pohdin sen osalta, onko kyseessä jonkinlainen nyökkäys Edgar Allan Poen Varastetun kirjeen  (The Purloined Letter) suuntaan. 70-80 -lukujen intelligentsian henkiinherääminen kirjan sivuilla ja heidän sattumuksensa sen sijaan synnyttivät naurua runsaassa määrin. Läsnä ovat Barthesin ja jo aiemmin mainitun Derridan lisäksi mm. Michel Foucault, Louis Althusser, Gilles Deleuze, Umberto Eco, Julia Kristeva, Philippe Sollers, Paul de Man, Francois Lyotard, John Searle, Bernard-Henry Levy, Hélène Cixous ja Judith Butler.

Lienee rehellistä sanoa ääneen, että jos edellä mainitut nimet eivät sano mitään, tämä kirja ei ehkä ole yhtä hauska kuin mitä se on, jos on kyseisten tyyppien kanssa joskus mielessään askaroinut. Mitä minuun tulee, niin menen tiloihin jo pelkästään siitä, että Binet on ottanut romaaniinsa mukaan ikisuosikkini Michel Foucault'n. Ilokseni hän kirjoittaa mm. Michel Foucault'n seikkailuista gay-saunassa ja Fouault'n sekä The Curen Robert Smithin välisen ohivuoropuhelun. Mikään kulttuurinen tai muu ympäristö ei ole Binet'ltä turvassa. Syntien sovitus löytyy tennispeleistä ja John McEnroe rinnastuu Johannes Kastajaan.

Lukiessani Binet'n edellistä romaania HHhH,  opin että häneen ei ole luottamista. Tuskin minkään toisen kirjan kohdalla olen googlettanut yhtä paljon. KMRB sen sijaan on jo lähtökohtaisesti fiktiota ja HHhH:n tapaan Binet käyttää hyväkseen metafiktiivisisä kommentteja, jotka kiinnittävät huomiota romaanin romaaniluonteeseen. Kun lisäksi otetaan huomioon, että KMRB:n julkisina salavieraina ovat sekä merkitsijä että merkitty nousee se mitä Binet kirjoittaa yhä uusiin kierteisiin ja kerroksiin. Sen voisi sanoa vaikka niin, että tässä romaanissa kaikki kommentoi kaikkea sekä romaanin sisällä että sen ulkopuolella.

Parasta KMRB:ssä on, että sitä lukiessa en ole se, joka pitää kirjaa käsissään, vaan se, joka istuu kahviloissa, saunassa, seminaareissa ja lentokoneessa Binet'n romaanihenkilöiden kanssa. Moi Julia, tules jo, me ollaan pahasti myöhässä. Älä nyt sitä Philippeä odota, se on vielä kotonaan peilin edessä harjoittelemassa suuren älykön monologiaan. Sorry Gilles, täytyy mennä, tuolla on Michel ja Judith. Ryntäilen tekstissä. On pakko saada hipaista jokaista suuruutta. Tai no, Althusserin jätän väliin, koska hän kuristi vaimonsa kuoliaaksi.

Kun olen porukkaan lähtenyt, pääsen mukaan myös Logos clubin tilaisuuksiin, joissa väittelijät väittelevät kirjaimellisesti sormensa kaupalla, sillä hävinneeltä katkaistaan sormi poikki naps. Jos on suuri ja tärkeä väittely kyseessä voi tapahtua radikaalimpiakin anatomisia poistoja, mutta turhasta hienotunteisuudesta Philippe Sollersia kohtaan jätän kertomatta, mitä hänelle tapahtui.

Älymystöpiirit saavat Binet'n romaanissa kovaa kyytiä ja on hänen onnensa, että teoksen romaanihenkilöt ovat pääosin jo kuolleet, sillä syitä henkilökohtaisiin loukkaantumisen tunteisiin tämä romaani sisältää huomattavan määrän, vaikka Binet ei missään kohdin sorru ilkeyksiin. Parhaiten Binet'n romaania voisi kuvailla rivistöllä hymynaamoja, joiden silmistä tursuaa naurun kyyneleitä. Tätä bloggeri ei kuitenkaan valitettavasti mahdollista. Siksi on kirjoitettava sanoin: "merkillä on aina monta tulkintaa, polysemia on pohjaton kaivo."

Binet'n romaanissa ns. oikeita eli fiktiivisiä romaanihenkilöitä edustavat Barthesin murhaa tutkiva komisario Bayard sekä hänen apulaisensa Simon Herzog. Binet kyseenalaista romaanihenkilöiden ja todellisten henkilöiden välisen eron tekemällä todellisista henkilöistä romaanihenkilöitä, jolloin on luonnollista kysyä, millä tavalla todelliset henkilöt ja romaanihenkilöt/todellisista henkilöistä tehdyt romaanihenkilöt eroavat toisistaan.

Jätän sinulle seuraavan epäretorisen kysymyksen: Jos todellisesta henkilöstä voi tulla romaanihenkilö, miksipä sitten romaanihenkilöstä ei voisi tulla todellinen henkilö? Vastaukset kysymykseen voi laittaa kommetteihin.



Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (2017)
378 sivua
Ranskankielinen alkuteos La septième fonction du langage (2015)
Suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Gummerus - kiitos arvostelukappaleesta


Laurent Binet'n haastattelu (klik)


Helmet lukuhaaste kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Peruste: François Mitterrand esiintyy teoksessa :D




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Adichie ja minä

Olen ottanut Adichien avosylin vastaan. En ole tullut edes miettineeksi, kenelle Adichien kirjoitukset on tarkoitettu. Luettuani tämän (klik) Guardianin artikkelin huomasin, että minä olen vieraantumassa Adichiesta ja se sattuu, sillä niin mielelläni pitäisin hänestä yhtä paljon kuin ennenkin.

Ensimmäinen Adichielta lukemani kirja oli Half of the yellow sun (Puolikas keltaista aurinkoa). Vuosi oli 2007. Suomessa kukaan omassa tuttavapiirissäni ei vielä tuolloin puhunut Adichiesta, enkä  muista että hänestä olisi puhuttu julkisessakaan keskustelussa. Tämän romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, josta olen kirjoittanut tässä (klik).

Keltaisen auringon jälkeen luin Purple hibiscuksen (Purppuranpunainen hibiskus), joka on Adichien esikoisromaani. Luin sen myöhemmin suomeksi ja olen kirjoittanut siitä tässä (klik). Hibiscusta seurasi This thing around my neck -novellikokoelma, josta tuli Adichien suosikkiteokseni aina siihen asti kun luin hänen romaaninsa Americanah (Kotiinpalaajat), joka sai minut aloittamaan kirjabloggaamisen. Myös tämän kirjan luin myöhemmin suomeksi ja siitä olen blogannut tässä (klik).

Kun We all should be feminists -kirjanen ilmestyi luin sen melko tuoreeltaan (klik). Sitä lukiessani syntyi myös ensimmäinen särö Adichie-rakkauteeni. Sinänsä kyse on tietenkin terveestä ilmiöstä. On hullua korottaa joku ihminen sellaiselle jalustalle kuin minä asiaa varsinaisesti edes huomaamatta olin Adichien suhteen tehnyt.

*

Guardianin artikkeli herätti monia kysymyksiä, koska siinä esiintyvä Adichie ei ole "minun Adichieni." Kyllä vaan, jonkinlaisen omistuoikeuden häneen olin onnistunut luomaan.

The author of Half of a Yellow Sun plunged into a row about identity politics when she suggested in an interview last week that the experiences of transgender women, who she said are born with the privileges the world accords to men, are distinct from those of women born female. She was criticised for implying that trans women are not “real women”.

Guardianin mukaan Adichie sanoi, että koska transnaiset ovat syntyneet miesten etuoikeuksien kanssa, ovat heidän kokemuksensa erilaisia kuin naisiksi syntyneiden naisten. Adichieta kritisoitiin siitä, että hän vihjaa, että transnaiset eivät ole "oikeita naisia."

Adichie puolustautui Guardianin mukaan toteamalla, että hänelle transnaiset ovat aina olleet naisia.

“From the very beginning, I think it’s been quite clear that there’s no way I could possibly say that trans women are not women. It’s the sort of thing to me that’s obvious, so I start from that obvious premise. Of course they are women but in talking about feminism and gender and all of that, it’s important for us to acknowledge the differences in experence of gender. That’s really what my point is.”

Adichien mukaan kyse on sosiaaliseen sukupuoleen liittyvistä kokemuksellisista eroista, jotka hänen mukaansa on tärkeää tunnistaa. 

Adichien selitys on uskottava. Ehkä häntä vain tulkittiin väärin. Ongelmalliseksi suhteeni Adichieen muuttuu siinä vaiheessa, kun hän sanoo yllättyneensä, että häntä kritisoi hänen "oma heimonsa" eli tasa-arvoa kannattavat naiset. Niin tärkeä kuin Adichie on minulle ollut ja edelleenkin on, tämän Guardianin artikkelin luettuani Adichien käytös alkaa vaikuttaa primadonnamaiselta. Miten hän voi olettaa, että hän olisi jossain erityisasemassa, jossa hän olisi kritisoinnin yläpuolella. Miten hän voi vaatia, että muiden feministien olisi oltava juuri sitä  mieltä kuin hän itse on? Adichie korostaa keskustelemisen merkitystä, mutta samanaikaisesti alkaa näyttää siltä, että on keskusteltava hänen säännöillään.

“Speaking of language, even the word ‘intersectionality’ comes from a certain kind of academic discourse that sometimes I don’t know what it means.”

Adichie kritisoi intersektionaalisuutta ja sen käsitettä ja suhtautuu akateemiseen feministiseen tutkimukseen ylipäänsä melko nuivasti. Adichie on tietenkin oikeassa siinä, että feminismi on ollut länsimaisesti vääristynyttä, mutta feminismiä ei edistä se, että Adichie kieltäytyy kategorisesti käyttämästä ns. neljännen aallon feminismin termejä. Hän on toisaalla sanonut haluavansa olla iloinen feministi, mutta mitäpä jos iloinen feminismi ei riitä? Tulee tunne, että hän haluaa poimia pullasta vain rusinat ilman että hän haluaisi tutustua pullataikinan tekemisen problematiikkaan. Feminismin tarkoitus ei ole olla ensisijaisesti helppoa ja siihen kuuluvien käsitteiden opiskelu voi väliin olla työlästäkin.

Jossakin määrin ihmettelen myös sitä, miten Adichiesta on yhtäkkiä tullut transnaiskysymysten asiantuntija. Adichie käskee valkoisia naisia menemään peilin eteen toistamaan "kaikki naiset eivät ole valkoisia." Tässä ei ole mitään kummallista, mutten  miten sitten Adichien neuvot eivät päde häneen itseensä. Miksi hän ei käske itseään toistamaan peilin edessä: "kaikki naiset eivät ole syntyneet naisiksi."

Ilahduttavaa on, että Adichiesta on nyt tullut yksi meistä ja voin kritisoida myös häntä ja hänen näkemyksiään. Tämä on kohteliaisuus.  Jään miettimään kenelle Adichien feminismi on tarkoitettu. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ei ainakaan minulle.