sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kaikki haihtuu pois - Joel Haahtela:Katoamispiste * BAR Finland, 22

Tervetuloa vuoden viimeisen BAR Finland* -postauksen pariin, joka alkaa seuraavalla tiivistyksellä:

Koska naiselta pääsi sateenvarjo karkuun mies souti saareen ja matkusti Pariisiin.

Edelliseen lauseeseen on tiivistetty Joel Haahtelan Katoamispisteen tarinallinen kehityskulku. Se ei tietenkään kerro itse romaanista mitään, eikä sen ole tarkoituskaan niin tehdä. Sateenvarjo on joka tapauksessa oleellinen ja se, että tuuli tempaisi sen naisen kädestä, koska sitä kautta Katoamispisteen kertoja (pitkälti Joel Haahtelaa itseään muistuttava mies) tutustui ranskalaisnaiseen nimeltä Magda.

Magda on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta ex-miestään Paul Roux'ta, josta hän ei ole kuullut pitkään aikaan. Matkustajakodista, jossa Paul Roux asui löytyy muutamia hänen sinne unohtamiaan esineitä ja niiden joukossa on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskankielinen kääännös. Näin sateenvarjo - omanlaisensa maisemallinen häiriö sekin - on sysännyt alkuun tapahtumasarjan, jossa kertoja päätyy etsimään sekä Magdan miestä, että kulkemaan pitkin Raija Siekkisen jalanjälkiä.

Kun Raija Siekkisen nimi mainitaan minä nostan kynäni paperilta. Äkkiä kirjoitusjälki näyttää liian painavalta ja lopulliselta. On liian täynnä kaikkea sitä painoa, jota elämä vuosien kuluessa ihmiseen kasaa. Ei, on kirjoitettava kevyesti höyhenkirjaimin. On kirjoitettava niin, että tekstin lukeakseen lukijan on pantava peliin korkeimmat panoksensa.

Katoamispisteessä Raija Siekkinen muuttaa kertojan elämän osin fiktioksi. Niin voi käydä, kun jostain kirjailijsta innostuu oikein kovin ja hänen kirjoissaan kuvaamansa tapahtumat alkavat tuntua todellisemmilta kuin oma elämä. Sitä huomaa toimivansa Katoamispisteen kertojan tavoin ja sepittelevänsä mielessään jatkoa tapahtumille, jotka reaalimaailmassa ovat mahdottomia. Raja elämän ja kuoleman väliltä poistuu hetkeksi sekin. Selittämätön ja kuviteltu muuttuu niin todelliseksi, että se on enemmän läsnä kuin se mitä fyysiessä maailmassa ympärilläni on ja äkkiä sitä huomaa olevansa Katoamispisteen kertojan tavoin yksin saaressa ilman puhelinta ja venettä, joka veisi mantereelle.

Saari (klik) on myös Raija Siekkisen pienoisromaanin nimi. Saari suojelee ihmistä ja suojellessaan eristää. Saaressa ihminen voi olla mitä vaan ja antaa eri puoliensa tulla vapaasti esiin, eikä siitä kukaan saa tietää. Saari on todellinen paikka ja mentaalinen tila. Se on kohtaamispaikka itselle. Tapaaminen, jossa toisinaan turhaan itse odottaa itseään. Joskus tuntuu, että ei ole mitään syytä lähteä saaresta pois.

*

Luettuani Joel Haahtelan uusimman romaanin Mistä maailmat alkavat (klik) rutisin vähän. Rutisin, koska jäin kaipaamaan Haahtelalle ominaista kirjoitustyyliä. Sitä hieman Patrick Modianon tapaista sanojen pudottelua, jossa sanat muodostavat renkaita muodostavat renkaita muodostavat uusia renkaita, joista syntyy lukijan päähän tulva, jonka pinnalla on hyvä kellua. Jossa selällään maatessa näkee taivaan ja sen kannen ja kannen takana vuoroaan odottavat tähdet. Jossa on sellaisen onnen sisällä, jonka elimellinen osa on kipu ja elämisen paino.

Ymmärrän toki Haahtelan tarpeen uudistaa kirjoitustapaansa, mutta olen kovin viehättynyt hänen vanhempien kirjojensa tekstuaalisista verkoista. Yksinkertaisista lauseista, jotka maahan pudotessaan tekevät kuopan, jonne kurkistaesssaan saattaa olla niin onnekas, että löytää Raija Siekkisen lepattavan katseen. Näin kertoja kuvaa kokemustaan Siekkisen lukemisesta:

Ja mitä pidempään luin, sitä enemmän minua vaivasi sanojen täydellisyys, niiden oikea paikka, täsmällisesti loksahtelevat lauseet, niiden rikkumaton rytmi ja lumo, kieli; suoja tai muuri, jonka taakse näki ja joka samalla jätti varjoon, kieltäytyi paljastamasta itseään. Tai niin kuin himmeä lasi, joka tuntui sileältä kädessä, sen murtumaton pinta; halu rikkoa lasi.

Paljolti edellä mainituilla sanoilla voisi kuvata myös Katoamispistettä. Erityisesti "halu rikkoa lasi" kuvastaa hyvin omaa kokemustani Haahtelan romaanista. Minä haluan ja minä vaadin, että sinä kertoja paljastat itsesi kokonaan. Että sinä kerrot minulle jokaisen ajatuksesi, jonka ajattelit, kun etsit jälkiä Raija Siekkisestä. Että sinä et luiskahda nyt yhtään mihinkään, vaan pysyt juuri siinä ja vastaat jokaiseen kysymykseeni, sillä ymmärräthän, että jos sekä sinä että minä olemme niin lumoutuneita Raija Siekkisestä, niin silloin meillä pakostakin on paljon yhteistä.

Mutta ei, sinä istut autoosi ja ajat pois ja minä seuraan sinua turvaväleistä välittämättä.

Katoamispiste nostaa esiin sattuman (tai miksi sitä nyt kukin haluaakin nimittää) merkityksen. Miten jokin hyvin pieni ja arkipäiväinen tapahtuma saattaa muuttaa elämänsuunnan pitkäksi aikaa ja miten tässä muuttumisessa on aina paljon sellaista, johon ei voi päästä käsiksi. Tätä ajatellessa tulee tunne, että olen puun lehti, jota myrskysää riepottelee oikkujensa mukaan. Saatan päätyä yhtä hyvin hienosti valmistetun italialaisen miestenkengän alle kuin somisteeksi vihkoon, johon nainen kerää syysrunoja. Niin, minä en hallitse sitä, mitä minulle nyt tapahtuu.

Olen lukenut Katoamispisteen aiemminkin, mutta siitä on jo muutama vuosi aikaa ja tässä välissä olen lukenut mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (klik), jossa myöskin sateenvarjoilla on tärkeä rooli ja joka sen vuoksi tuli mieleeni heti Katoamispisteen alkusivuilla. Tämä ei ole sinänsä oleellista ja juuri siksi se sitä on, koska kahden eri kirjallisen teoksen välille syntyi yhteys sateenvarjojen kautta ja tämä esimerkki osoittaa, että päässäni (kuten jokaisen kirjoja lukevan ihmisen päässä) on valtava määrä erilaisia henkilöitä, maisemia, esineitä ja tapahtumia, jotka yhtäkkiä joku toinen teos saattaa aktivoida. Tästä seuraa myöskin, että kun sanon lukevani jonkun kirjan uudestaan, minä itseasiassa valehtelen. Kirjan voi lukea vain kerran. Toisella lukukerralla se on väistämättä eri kirja.

Kaikki lukemani hiertyy muita luettuja teoksia vasten. Ne ovat jatkuvassa kommunikaatiossa keskenään, vaikka vain harvoin pääsen todistamaan asiaa, sillä nämä kohtaamiset ovat usein alitajuisia. Niistä voi tavoittaa jotakin, kuten Katoamispisteen kertoja tavoittaa osia Raija Siekkisestä. Silti päällimmäisin tunne on mysteeri ja huima yksinäisyys, sillä kukaan muu ei jaa kanssani lukemieni teosten karttaa. Minä muistin, että Katoamispisteessä kertoja kävelee jäätä pitkin saareen. En tiedä, miksi muistin sen näin, mutta arvelen että ensimmäisellä lukukerralla Katoamispiste on aktivoinut mielessäni jonkun toisen romaanin, jossa kävellään jäällä.

Katoamispiste saa minut pohtimaan kirjahyllyjäni. Kaikkia niissä olevia maailmoja, joiden ohi kuljen päivittäin. Monet niistä ovat valuneet muistini pohjille ja toisista taas en edes tiedä, koska hyllyissäni on niin monia kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä tullut. Muutama viikko sitten tajusin, että mitä luultavimmin en elinaikanani ehdi lukea kaikkia ostamiani kirjoja. Tähän ajatukseen jäin pitkäksi aikaa ja sitä pohdin nyt uudestaan, kun pitelen kädestä Katoamispisteen kertojaa ja Raija Siekkistä. Ehkä juuri niin pitää ollakin, että elämän lopussa paljon jää kesken ja sekin, mikä tulee valmiiksi katoaa vuosikymmenten myötä kollektiiviseen arkistoon satunnaisen kulkijan löydettäväksi.



Joel Haahtela: Katoamispiste (2011/2010)
159 sivua
Kustantaja: Otava (Seven-pokkarit)


*BAR-Finland -projektin esittelyyn ja sarjassa aiemmin ilmestyneisiin postauksiin pääset tästä

Helmet-lukuhaaste 2018: kohta 16, kirjassa luetaan kirjaa





lauantai 30. joulukuuta 2017

#runo100 -haastekoonti


Kun loppiaisena 2017 julkaisin #runo100 -haasteen ei minulla ollut aavistustakaan, mitä tästä haasteesta saattaisi seurata.

Ihan ensimmäisenä seurasi se, että puolen vuoden haasteaika osoittautui aivan liian lyhyeksi. Miksi lopettaa haaste juuri, kun moni  on päässyt hyvään vauhtiin. Niinpä jatkoin haastetta vuoden 2017 loppuun asti.

Ennen haastetta olin lukenut enimmäkseen muutamia tuttuja runokirjoja, mutta haasteen myötä olen tarttunut mitä erilaisimpiin runoihin. Aluksi runoista kirjoittaminen oli kuumottavaa, koska en osaa, enkä oikeastaan edes halua analysoida runoja. Miettiessäni runoista kirjoittamiani tekstejä huomaan, että minulle on kehittynyt omanlaiseni runoista kirjoittamisen tapa. Sillä mennään. Ainakin toistaiseksi.

Runoista on vuoden kuluessa tullut niin kiinteä osa elämääni, että en ole ihan varma, onko tänä vuonna ollut yhtäkään päivää, jolloin en olisi lukenut runoja ollenkaan. Usein luen muutaman runon heti aamulla ja kirjoitan muistiin niiden herättämiä ajatuksia. Runo on aivan erinomainen tapa aloittaa päivä, kuten todistavat myös suuren suosion saavuttaneet runoaamiaiset.

Erityisen iloinen olen siitä, että niin moni lähti mukaan runohaasteeseen ja onpa runojen pariin haasteen myötä löytänyt tiensä muutama sellainenkin lukija, joka on aiemmin kokenut runot itselleen hyvin vieraaksi lajiksi.

Kaiken kaikkiaan luin tänä vuonna 32 runokokoelmaa eli tilastollisesti laskettuna noin kaksi kokoelmaa/kuukausi. Olen listannut lukemani kokoelmat alle.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä tuntemuksia #runo100 on sinussa herättänyt. Toivoisinkin sinun kertovat ajatuksistasi kommenteissa. Boggarit voivat lisäksi linkittää kommentteihin omat #runo100-koostepostauksensa.

Kiitos kaikille teille, jotka olette olleet #runo100-haasteessa mukana. Minä ainakin olen tämän haasteen myötä löytänyt niin blogeista kuin somekanaviltakin monia kiinnostavia runovinkkejä. Lisäksi olen kokenut erityistä runoyhteisöllisyyden tunnetta, jonka syntymisestä myös haluan lausua kiitokseni.

Vuoden 2018 runohaaste on jo melkein valmis ja siitä lisää parin päivän päästä.

*

Lukemani kokoelmat ja antologiat:

Alén, Johan: Alukseni, kirkas (klik)
Aumasto, Marjaana: What a bitch (klik)

Erämaja, Anja: Ehkä liioittelen vähän (klik)

Grünthal et al. (toim.): Säkeilyvaara - runouden käyttöopas (klik)

Haasjoki, Pauliina: Planeetta (klik)
Haukio, Jenni (toim.): Katso pohjoista taivasta (klik)
Harmaja, Saima: Sateen jälkeen (klik)

Inari, Tekla: Siniset vuodet/Blue Years (klik)
Inkala, Jouni: Nähty elämä (klik)

Jokinen, Jarkko: Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa (klik)

Kailas, Uuno: Runoja (klik)
Kangaskoski, Matti: Pääkalloneuvottelut (klik)
Kontio, Tomi: Saattaa, olla (klik)
Kosola, Susinukke: Avaruuskissojen leikkikalu (klik)
Kyyrönen, Sirpa: Ilmajuuret (klik)
Kyyrönen, Sirpa: Naispatsaita (klik)

Manninen Satu: Nollakatu nolla (klik)
Manninen Satu: Sateeseen unohdettu saari (klik)
Maria Susanna: Tämän maan pidot (klik)
Matinmikko, Maria: Värit (klik)

Nielsen, Ulrika: Perikato (klik)
Niemi, Juuli: Yömatkat (klik)
Nieminen Jani: Bigini (klik)

Päivinen, Maaria: Sinun osasi eivät liiku (klik)

Santanen Eino: Yleisö (klik)
SusuPetal: Vanhat poikaystävät (klik)

Tapio, Pauli: Varpuset ja aika (klik)
Tavi, Henriikka: Esim. Esa (klik)
Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina (klik)

Venho, Johanna: Yhtä juhlaa (klik)
Viita, Lauri: Betonimylläri ja muita runoja (klik)
Vuola, Sinikka (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella - eroottisen runouden antologia (klik)


Edit: Päivitetty luettujen runokokoelmien listaa

torstai 28. joulukuuta 2017

Kyllä yleisö tietää - Eino Santanen: Yleisö

Rahasta me olemme tulleet ja rahaksi meidän pitää jälleen tuleman!

Eino Santanen aloitti ns. setelirunouden kokoelmassaan Tekniikan maailmat ja jalostaa setelirunoutta edelleen uusimmassa kokoelmassaan Yleisö. Setelirunousprojektissa on kyse runojen kirjoittamisesta 20 euron seteleihin ja niiden laskemisesta rahatalouden kiertokulkuun. Omalle kohdalleni ei valitettavasti ole osunut ainuttakaan runoseteliä. Jos sinä olet ollut niin onnekas, että olet tuollaisen setelin saanut käsiisi, niin hihkaise asiasta kommenteissa. Lupaan olla sinulle kateellinen.

Koska kuva on parempi puhumaan kuin sana otan tähän yhteyteen kuvallisen esimerkin:

MEIDÄN VIRALLINEN KIELEMME
NA2300652208 Osa 1/2
Kirjoituskoneen värinauha
20 euron setelille

Nyt puhutaan rahasta ja numeroista. Eino Santanen lankuttaa markkinatalouden mekanismeja ja hyvä niin, sillä rääkkiä ne tarvitsevatkin. Raha ei ole perinteinen runouden aihe, vaan pikemminkin päinvastoin. Eikös runoilija ole se tyyppi, joka sinnittelee päivästä toiseen melkein ilman ruokaa ja saa ravintonsa suurista säkeistä (voi kamala: säe ja säkki taipuvat samalla tavalla, mutta luotan sinuun, joka tätä luet).

Santasen 20 euron seteleihin kirjoittamat tekstit puhuvat rahaa konkreettisimmalla mahdollisella tavalla, jonka voisi tiivistää muotoon: Minä olen raha sinun Jumalasi, eikä sinun tule muita jumalia pitämän. 

On kahdenlaisia asioita: niitä, jotka voi mitata rahassa ja niitä, joiden kohdalla niin ei voi tehdä. Koska vain ensinmainitut ovat oleellisia ei jäljempänä mainituista kannata välittää. Annan nyt mikrofonin rahalle, jotta se saa lausua totuuden (joka ei pala tulessakaan toisin kuin raha itse). ”Kaikki mahdollisuudet kokoontuvat minussa”, sanoo raha. Sen ulko-, ylä- tai alapuolella tai missään muuallakaan puolella ei ole mitään. 

Kun setelien kuvatekstit on tässä kokoelmassa kirjoitettu taidenäyttelyistä tuttuun tyyliin rahasta tulee paitsi runoutta myös kuvataidetta, jota katsomaan päästäkseen ihmiset käyttävät rahaa (tai museokorttia, joka toki sekin on rahalla ostettu). 

Yleisössä minua kiinnostaa eniten juuri Santasen setelirunous ja siihen liittyvät rahakkaat ulottuvuudet. Lapsenomaisesti mietin, että rahan arvo perustuu pelkästään sopimuksellisuuteen. On päätetty, että tietynlainen paperinpala omaa rahallista arvoa ja sitä vastaan voi ostaa hyödykkeitä ja palveluja. Monissa maissa rahan arvoasemaa on vielä päätetty korostaa painamalla siihen kyseisen maan merkkihenkilöiden kuvia. En myöskään voi olla miettimättä, meneekö päivääkään niin, että en lausuisi (turhaan) rahan nimeä.

Setelirunousosa kantaa Yleisössä otsikkoa FI00 0000 0006 1220 17. Numerosarja voi aluksi vaikuttaa pelkältä viattomalta pankkitilin numerolta, mutta se kätkee sisäänsä myös Suomen 100 v. syntymäpäivän. Kun edelliseen lisätään se, että 20 euron setelin kehityskaareen kuuluu Santasen kokoelmassa setelin peittyminen maaliin ja sen muuttuminen qr-koodeiksi sekä rahan konkreettinen palaminen on tuloksena statement, joka puhuu ihan harvinaisen kovaa ja selkeää kieltä. Mitä tulee qr-koodeihin kannattaa ne skannata qr-koodin lukijalla, sillä ne eivät ole pelkkiä qr-koodin kuvia, vaan johtavat tietylle sivustolle, mutta en tietenkään kerro, mikä sivusto on kyseessä. 

*

Kokoelman I osassa ”2 min sitten joku toinen minä” mennään nykyhetkestä taaksepäin. On nykyminä, joka kahdessa minuutissa on jättänyt taakseen monta muuta minää. Jos tämä kaikki tapahtuu 120 sekunnissa on helppo ilman laskintakin todeta, että keskivertoihminen ehtii elämänsä aikana elää melkoisen joukon miniä (no niin, taas taipuu hullusti: minä → miniä, tulee mieleen automerkki, onkohan tällä mielleyhtymällä joku tarkoitus?). Santanen nyt ainakin valehtelee, sillä sisältö ei vastaa otsikkoa, joka puhuu kahdesta minuutista, mutta osion sisällä mennään reippasti ohi kahden minuutin.

I osa peilaa nykyihmisen maailmaa, jossa ihminen tulee olemassaolevaksi someläsnäolon ja rahan kuluttamisen kautta. Näin ihmisestä tulee kasa erilaisia (kassa)virtoja ja liikenteitä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa, jos ovat.

rahaliikenteeni oli yhteydessä tun
neliikenteeseeni tunneliikenteeni
oli yhteydessä tietoliikenteeseeni
tietoliikenteeni oli yhteydessä reitt

iliikenteeseeni reittiliikenteeni oli y
hteydessä kuvaliikenteeseeni kuv
aliikenteeni oli yhteydessä aistiliik
enteeseeni aistiliikenteeni oli yhte

ydessä hengistysliikenteeseni hen
gitysliikenteeni oli yhteydessä julk
aisuliikenteeseeni julkaisuliikentee
ni oli yhteydessä rahaliikenteeseeni

Raha on ympyrä. Se on edessä ja takana. Se on ikiliikkuja, jonka sisällä sinä ja minä olemme  ja joka on meidän sisällämme oli meillä sitä vähän tai paljon tai ei ollenkaan.

*

Teoksen kolmas osa kantaa nimeä 'Yleisö' ja siinä yleisö näyttäytyy absurdina käsitteenä, joka on sekä kaiken tiivistymä, että ei mitään. Tätä osiota lukiessani huomaan Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelujen pääkallon iskevän silmää (ie. silmäaukkoa. Miten sitä nyt muka ilman silmää silmää isketään?). Tämä yhteydentunne saattanee johtua lauseiden aloittamisesta yksikön kolmannen persoonan verbimuodolla.

Yleisö muuttuu lukiessani kansaksi, joka tietää, vaikka kukaan ei tiedä, kuka tämä tietäjä on. Yleisö näyttäytyy kansan tavoin joukkona, jonka yksittäisellä edustajalla on identiteetti vain joukon osana. Myös - ja toisinaan jopa erityisesti - silloin, kun kukaan ei tiedä, mistä kyseinen identiteetti muodostuu.

Kokoelman neljäs osa on nimeltään 'Rajauksia' ja tässä osiossa Santasella on suunta, jota en tavoita, mutta tavoitan sen, että se on. Osion nimestä voisi lähteä johtamaan tulkintaa useampiin suuntiin, mutta tässä ajattelin nyt pelkistää rajaukseni siihen, että ihminen on joka hetki rajaava olento. Tai no sen vielä voisi mainita, että kun rajauksia alkaa miettiä siinä käy helposti niinkuin lattiamaalarille, joka maalasi itsensä nurkkaan. En voi päästä rajojeni yli. Tiedon avulla voin niitä venyttää, jolloin ne siirtyvät kauemmas, mutta yhtä kaikki ne edelleenkin rajaavat olemassaoloni.

Rajauksien väriä vaihtavat neliöt synnyttävät mielleyhtymän olosta taidemuseossa, jossa huomaan pysähtyneeni Juhana Blomstedtin taulujen eteen, vaikka niissä ei tarkkaan ottaen juurikaan neliönmuotoisia kuvioita olekaan. Päättelen, että 'Rajauksia' menee jonnekin alitajuntani epämääräisiin mutiin ja nostelee sieltä muistikuvia, joita en ole tullut aikoihin edes ajatelleeksi.

'Rajauksia' sisältää useampia runoja, joissa tarkastellaan "yllättäen jarrunsa menettäviä itseohjautuvia autoja" ja kyseisen autovian mahdollisia seurauksia. Huomaan tässä kohtaa palaavani takaisin rahaan, sillä eikö raha ole juuri tuollainen YJMIA? Äsken rajasin kirjoitusmahdollisuuksiani niin, että päätin viitata tämän kappaleen alussa olevaan viisisanaiseen lainausmerkeissä olevan ilmaukseen (lainausmerkeissä, koska se on suora lainaus Yleisöstä, mutta ei yleisöltä) lyhenteellä YJMIA.

Yleisö on suorastaan loputtoman kekseliäs kokoelma, joka osallistaa lukijansa. Vaikka tämä teos sisältää useampia kohtia, joiden merkitystä en varsinaisesti ymmärrä niin ymmärtämättömyys nousee sekin lukiessani suuremmaksi kuvaksi (ilman kiiltoa huom.), jota tykkään tutkia eri kulmista ja jota olisin tutkinut mieluusti vielä lisää ellei kirjastolaitos olisi alkanut vaatia omaansa takaisin rahassa mitattavia velvoitteita esittäen.

Ympärillämme vallitsevan valkoisen kohinan Santanen pyydystää tähän kokoelmaansa taidolla, jolle minä osana Yleisön yleisöä taputan villisti. 

 




Eino Santanen: Yleisö (2017)
99 sivua
Kustantaja: Teos


tiistai 26. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen purku

Alla olen luetellut vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteeseen lukemani kirjat.

Kun tarkastelin tilastojani huomasin, että kaksi kirjaa olin laittanut kahteen eri kohtaan, joten niiden tilalle vaihdoin toisen kirjan. Erityistä mielihyvää tuottaa se, että toisen näistä vaihdoksista tuloksena kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta" päätyi tämän vaihdoksen myötä Jukka Laajarinteen teos Pinnan alla pimeä. Sen kukin tulkitkoon, miten haluaa.

Pientä tilastonippelitietoa:

Haasteeseen luin 28 kotimaista ja 22 ei-kotimaista kirjaa. Suomeksi luin 40 kirjaa ja englanniksi 10. Naisten kirjoittamia teoksia oli 32 ja miesten 18. Runokokoelmia oli 3, novellikokoelmia 4 ja ei-fiktiota 7. Kirjailijoista Marisha Rasi-Koskinen ja Laura Gustafsson ovat listallani edustettuina kahdella eri teoksella.


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän 

2. Kirjablogissa kehuttu kirja 
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa 

3. Suomalainen klassikkokirja 
Arvid Järnefelt: Isänmaa 

4. Kirja lisää hyvinvointiasi 
Uuno Kailas: Runoja 

5. Kirjassa liikutaan luonnossa 
Laura Gustafsson: Korpisoturi 

6. Kirjassa on monta kertojaa 
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja 
Elena Ferrante: Those who leave and those who stay 

8. Suomen historiasta kertova kirja 
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat 

9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja 
Helmi Kekkonen: Vieraat 

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis 
Rachel Cusk: Transit 

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja 
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat 

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja 
Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? 

13. Kirja "kertoo sinusta" 
Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä 

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella 
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen 
Rabih Alameddine: An Unnecessary Woman 

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja 
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi 

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista 
Anu Kaaja: Leda 

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa 
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu 

19. Yhdenpäivänromaani 
Satu Taskinen: Lapset 

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö 
Diane Ducret: Diktaattorien naiset 

21. Sankaritarina 
Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen 

22. Kuvitettu kirja 
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu 

23. Käännöskirja 
Roxane Gay: Bad Feminist 

24. Kirjassa selvitetään rikos 
Emma Flint: Little Deaths 

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole 
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta 

26. Sukutarina 
Madeleine Thien: Do not say we have nothing 

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja 
Anja Kauranen: Sonja O. Kävi täällä 

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan 
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja 

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia 
Laura Gustafsson: Pohja 

30. Kirjan nimessä on tunne 
Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

31. Fantasiakirja 
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki 

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta 
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä 

33. Kirja kertoo Intiasta 
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö 

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt 
Madeleine Bourdeuxhe: La femme de Gilles 

35. Kirjan nimessä on erisnimi 
Ottessa Moshfegh: Eileen 

36. Elämäkerta tai muistelmateos 
Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal? 

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta 
Jörn Donner: Suomi Finland 

38. Kirjassa mennään naimisiin 
Maria Jotuni: Rakkautta/Kun on tunteet 

39. Ikääntymisestä kertova kirja 
Rosa Montero: The Delta Function 

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä 
Bandi: Syytös – 7 kertomusta Pohjois-Koreasta 

41. Kirjan kannessa on eläin 
Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia 

42. Esikoisteos 
Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja 

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään 
Stendhal: Punainen ja musta 

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta 
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät 

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja 
Tytti Parras: Jojo 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja 
Eleanor Catton: Harjoituksia 

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit 
Koko Hubara: Ruskeat tytöt 

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän 
Ta-Nehisi Coates: Between the world and me 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja 
Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja 
Marjanaa Aumasto: What a bitch




maanantai 25. joulukuuta 2017

Kuka sinut pukee korsettiin? - Marjaana Aumasto: What a bitch

On tavallista, että runoilija alkaa kirjoittaa romaaneja. Joskus niin tekemällä saattaa voittaa jopa Finlandia-palkinnon, kuten kävi Jukka Viikilälle. Harvinaisempaa sen sijaan on, että romaanikirjailija ryhtyy runoilijaksi, kuten Marjaana Aumasto on tehnyt kokoelmassaan What a bitch (2007). Luettavakseni nämä runot päätyivät Helmet-lukuhaasteen kautta, kun löysin netistä listan, jossa oli kirjaston henkilökunnan suosittelemia kirjoja. Tartuin mieluusti runokokoelmaan, kun runopainotus on ollut blogissani vahva tänä vuonna muutoinkin.

Etukäteen ajattelin ja toivoin, että What a bitch niittaisi isolla niitillä Helmet-haasteen suoritetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki tämän teoksen myötä olen saanut haasteen omalta osaltani valmiiksi, mutta What a bitch osoittautui ennakko-odotuksiini nähden pettymykseksi. Sitä lukiessani mielessäni kulkivat kaikki ne runokokoelmat, joita tänä vuonna olen lukenut ja huomasin yhä uudestaan miettiväni, että mistä syntyy hyvä runo ja mistä sen tunnistaa.

What a bitchissä pääosassa on nainen ja naisen elämä. Naisiin kohdistetut odotukset ja naiselämää kapeuttavat normistot. Se saa kysymään, miksi suostumme mihin suostumme. Kuka meitä pakottaa? Mitä jos vaan antaisimme saarasärmämäisesti mennä? Vähät välittäisimme ja antaisimme piut paut?

Kokoelma jakaantuu kuuteen osaan, joissa kaikissa runot ovat voittopuolisesti yhtä pitkiä ja ulottuvat sivun ylälaidasta sivun alalaitaan. Auts! Happi loppuu. Hengittäminen käy työlääksi. Kaipaan runojen väliin lisää ilmaa. Tyhjää tilaa, jossa sanat voisivat kasvaa. Mietin tätä asiaa enemmänkin ja tulen siihen tulokseen, että jos runot ovat tiheä metsä käännyn helposti  ympäri ja etsiydyn maastoon, jossa puita kasvaa vain harvakseltaan. Ehkä on niin, että minuun mahtuu vain vähän kerrallaan ja joudun runsaudessa epämukavalla tavalla eksyksiin.

Olen aiemmin lukenut Aumastolta romaanit Koti kuin kuu (1991) ja Ilvesnainen (1998), ja niiden perusteella olen ollut liimaamassa hänen tarraa, jossa lukee "minun kirjailijani." Nyt tämä runokokoelma saa minut ihmetyksiin, sillä vaikka kuinka yritän en innostu What a bitchistä. Asian tekee hieman vielä kivuliaammaksi se, että kyseessä on naiserityinen kokoelma, josta minun kaiken järjen ja tunteen mukaan kuuluisi haltioitua.

Ehkä on niin, että tässä kokoelma naiseus on jotain, jonka sisälle en kirjoittaudu. Vähän niin kuin tilanteessa,jossa muut naiset vertailevat ryppyvoiteita ja minä istun syrjässä ja kierin kerälle tyhjyyttäni kyseisen puheenaiheen suhteen. Ehkä se tosiaan on juuri tämä, että Aumaston tapa taitavasti kerätä yhteen naiseuden kipupisteitä ja naiseudesta johtuvia kokemuksia tekee minusta ulkopuolisen.

Monet metaforat kaikuvat tässä kokoelmassa komeasti. Ne saavat minut miettimään auki jättämistä ja eheän rikkomista. Auki jättäminen on sitä, että sanoista kasvaa yhä lisää. Kasvaa sanoja, maailmoja, horisontteja ja ylipäänsä jotain, josta en kyseisiä sanoja ennen tiennyt tai jota en ole tullut juuri sillä tapaa ajatelleeksi. Eheän rikkominen on sitä, että lukiessani muodostan kuvan, kiinnyn siihen ja hellinkin sitä ja runon lopussa runoilija rikkoo kuvani. Tekee roson, työntää sanojen väliin elämän tai  ylipäänsä kiilan.

Kumpaakaan edellä mainituista en koe What a bitchiä lukiessani, vaan enemmänkin niin, että säkeiden/runojen loput sulkeutuvat kuin ovet. Kun ne on suljettu ne on suljettu. Yritin löytää tästä "ilmiöstä" esimerkin ja valitsin tähän tarkoitukseen seuraavat rivit:

Lunta sataa suolana seiniemme takana,
              sylkesi valuu madoiksi poskilleni
vastanuollussa päälaessasi on hulluksi tekevä tuoksu
               ja horjuvat jalkasi,
ne tekevät sokeaksi kuin vielä syntymättömän
               tai jo elämään sammuvan.

Kolme ensimmäistä riviä toimivat hyvin, mutta kolme jälkimmäistä vesittävät ne. Se, mikä on avattu suljetaan. Tuntuu kuin Aumasto ei luottaisi sanojensa voimaan, vaan vahvistaisi sanojaan toisilla sanoilla. Käy kuitenkin päinvastoin: lisäsanat imevät aiempien sanojen voiman.

En löydä tästä kokoelmasta sen enempää rytmiä kuin bitchiäkään. Ilman rytmiä Aumaston monin paikoin sinänsä taidokkaat ilmaisut jäävät kuolleiksi ja bitchin korsetti pelkäksi näyteikkunan koristeeksi. Sanat kelluvat Bitchin sivuilla kuin meduusat ilman juuria ja historiaa. Toki olen valmis myöntämään, että jos What a bitch olisi ainoa tänä vuonna lukemani runokokoelma arvostaisin sen korkeammalle kuin mitä teen nyt luettuani useita toinen toistaan mahtavampia kokoelmia.

Mitä enemmän runoja luen, sitä enemmän niiltä opin odottamaan ja vaatimaan. Tästä loogisesti seuraa, että vuoden 2018 kunniaksi tulen julistamaan uuden runohaasteen.



Marjaana Aumasto: What a bitch (2007)
89 sivua
Kustantaja: Tammi


Helmet-lukuhaaste, kohta 50 "Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja"

lauantai 23. joulukuuta 2017

Syvän etelän kauhu - Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä

Heijastuksia kultaisessa silmässä (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) valikoitui luettavakseni, kun etsin sopivaa teosta Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Kirja on inspiroinut muuta taidetta." Halusin välttää ilmiselvää valintaa, jossa olisin lukenut kirjan, jonka pohjalta on tehty elokuva. Tosin myös McCullersin romaani on sovitettu elokuvaksi pääosissa itse Elizabeth Taylor ja Marlon Brando (1967, ohjaus John Huston), mutta sen lisäksi McCullersin tuotanto on inspiroinut Suzanne Vegaa, joka on kirjoittanut näytelmän nimeltä Carson McCullers talks about love, jossa hän itse on esittänyt ihailemaansa kirjailijaa. Tämän lisäksi Vega on levyttänyt albumin nimeltä Lover, Beloved: Songs from an evening with Carson McCullers.

Suzanne Vega on kertonut, että hän oli 17-vuotiassa vaikuttuessaan McCullersin kasvojen, erityisesti hänen silmiensä ja suunsa, etsivästä ilmeestä. Hän on kuvannut tätä hetkeä seuraavasti: “Somehow at that moment I felt she picked me out, tapped me on the shoulder and had things to say to me.” Uskoisin ymmärtäväni, mitä Suzanne Vega tarkoittaa, sillä sama hypnotisoiva vaikutus on myös McCullersin romaanilla Heijastuksia kultaisessa silmässä, jonka nyt luin toiseen kertaan. Uusintalukukerralla oli kiinnostavaa myös tutkia, mitä kohtia olin ensimmäisellä lukukerralla korostanut lyijykynämerkinnöillä ja todeta, että juuri ne samat kohdat olivat edelleenkin erityisen puhuttelevia.

Heijastuksia kultaisessa silmässä on ihmissuhderomaani, jossa enemmän tai vähemmän tiedostamattomilla haluilla ja käyttäytymismotiiveilla on keskeinen merkitys. Se sijoittuu USA:n syvän etelän varuskuntakaupunkiin ja kertoo kahden pariskunnan sekä yhden sotilaan tarinan. Kapteeni Pendertonin vaimo Leonore on huomiota herättävä nainen, jonka ympärillä leijuu voimakas seksuaalinen aura. Hän on luonteeltaan rohkea ja kapinallinen.

Leonora Penderton ei pelännyt miestä, eläintä, eikä paholaista; Jumalaa hän ei koskaan ollut tuntenut.

Juuri kun olen muodostanut jonkinlaisen käsityksen Leonorasta käy ilmi, että hän on lievästi kehitysvammainen ja kaikki McCullersin aiemmat kuvailut Leonorasta suistuvat mielessäni epäjärjestykseen. Tätä kaaoksellisuuden tunnetta lisää se, että kapteeni Pendertonilla on taipumus rakastua vaimonsa rakastajiin.  Majuri Morris Langdonilla on suhde Leonoran kanssa ja majurin vaimo Alison kärsii erinäisistä hermoheikkauden muodoista sekä sydänperäisistä oireista. Tämän ihmissuhdekakun kynttilänä palaa sotamies Williams, joka öisin hiipii valvomaan nukkuvan Leonoran vuoteen viereen.

Tennessee Williams on kirjoittanut esipuheen McCullersin romaaniin ja siinä hän kuvaa mm. sitä kauhun tunnetta, jota niin McCullersin kuin muidenkin ns. syvän etelän kirjailijoiden (etunenässä William Faulkner) teokset herättävät. Williams korostaa, että näiden kirjailijoiden teoksissa kauhu ei ole minkään tunnetun tai aistein havaittavan ilmiön vastavaikutus, vaan se on enemmänkin "eräänlaista henkistä intuitiota jostakin mistä  puhuminen on melkein liian uskomatonta ja järkyttävää."

McCullersin romaania lukiessani en voi välttää ajatusta, että hänen henkilöhahmonsa ovat kuin eläviä mallinukkeja, joiden tehtävänä on ilmentää tunteita ja reaktioita, joista moni olisi mieluummin tietämättä. Romaanissa liikutaan syvällä ihmisten välisissä suhteissa ja intohimoissa, joita mikään ns. järjellinen ei voi selittää. Tällä tavoin McCullers herättää tunteen, että se mistä hän kertoo on todellisempaa kuin se, mihin on mahdollista päästä käsiksi.

McCullersin romaanille on ominaista voimakas visuaalisuus sekä vahva tunnelataus, jonka syitä ei missään vaiheessa teosta varsinaisesti kirjoiteta auki, vaan ne ovat enemmän rivien takaisia aavistuksia. Mustan ja epämääräisen intuition herättämiä mielleyhtymiä, jotka väistävät analysointia. Tekstissä valllitsee kauttaaltaan painostava tunnelma, joka aggressoituu julmien ja väkivaltaisten tekojen kautta. Tekstin alla valuu polttavaa laavaa.

Heijastuksia kultaisessa silmässä antaa lukijan katsoa tunnetun takaiseen maailmaan, jossa vietit tanssivat vierain ja samaan aikaan kauhistuttavan tutuntuntuisin askelin.



Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (1966)
150 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Reflections in a Golden Eye (1941)
Suomentanut Kalevi Lappalainen
Kustantaja: Karisto


Helmet-lukuhaaste kohta 32 "Kirja on inspiroinut muuta taidetta"




keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Taide oikeuttaa kaiken - Eleanor Catton: Harjoitukset

Joskus sen tietää heti.

Nimittäin sen, että on alkamassa lukea kirjaa, joka on harvinaisen hieno tapaus. Joskus myös aavistelee väärin ja kirja osoittautuu lupaavasta alustaan huolimatta pettymykseksi. Niin ei käynyt Eleanor Cattonin Harjoitusten kohdalla, vaan se lunasti kaiken sen, jota lupasi jo sivuilla 7-8. Otan tähän alle pitkähkön sitaatin, joka todistaa väittämäni.

Kyse on tilanteesta, jossa soitto-oppilaan äiti on tullut saksofoninopettajan vastaanotolle saadakseen tyttärelleen paikan soittotunneilla. Saksofoninopettaja perustelee valintojaan äidille:

Vaadin oppilailtani sitä, [...] että he ovat untuvaisia ja murrosikäisiä, murjottavasta epäluottamuksesta finneillä, täynnä sisällä kiehuvaa yksityistä raivoa, vimmaa, epävarmuutta ja synkkyyttä. Vaadin että he odottavat käytävällä ainakin kymmenen minuuttia ennen joka tuntia, hellivät haavojaan, nyppivät surkeina arvottomuuttaan niin kuin sormella hypistetään rupea tai hyväillään arpea. Ennen kuin opetan tytärtänne arvon toivoton ja kelvoton äiti, hänen täytyy olla oikukas, häkeltynyt, epäluonteva, tyymymätön ja väärässä.

Tämä katkelma toimii kuin cliffhanger ja koukuttaa minut välittömästi lukemaan lisää. On pakko saada tietää, mikä tyyppi saksofoninopettaja oikein on, sillä eihän noin puhuta kuin hän tekee. Voin myös paljastaa, että hänen epäkorrektiutensa saa myöhemmin romaanissa vielä huomattavasti viiltävämpiä muotoja.

*

Harjoitukset etenee kahdella tasolla, joista toista hallitsee saksofoninopettaja ja toista näyttelijäntyönopettaja kollegoineen. Kerronta on mosaiikkimaista, eikä se etene kronologisesti. Lisäksi tuntuu siltä kuin Catton kirjoittaisi jatkuvasti ikään kuin hieman itse tarinan vierestä - niin yllättävistä näkökulmista hän kertomaansa liikauttelee.

Harjoitukset on Cattonin esikoisteos ja jo siinä on nähtävissä sen tyylistä rakenteellista luokittelua, jonka hän vie huippuunsa teoksessaan Valontuojat (The Luminaries, klik). Harjoituksissa sekä saksofoninopettaja että näyttelijäntyönopettaja jäävät nimettömiksi ja lisäksi Catton kiinnittää huomiota heidän sukupuoleensa sen kautta, että hän ei mainitse asiaa paria kohtaa lukuunottamatta. Tästä seuraa, että lukijana heidän sukupuolensa alkaa kiinnostaa minua kovasti ja etsin merkkejä, joiden perusteella voisin asian päätellä. Hemmetin sukupuoli, miten pääsemättömissä siitä olenkaan.

Saksofoninopettajaa ja hänen oppilaitaan kuvaavat jaksot on nimetty viikonpäivillä, kun taas näyttelijäntyönopettajan ja hänen oppilaidensa kohdalla Catton käyttää otsikoina kuukausien  nimiä.  Nämä kaksi tasoa myös risteytyvät.

Teoksen nimi, Harjoitukset, aikaansaa efektin, että koko romaani on ikään kuin harjoitusta ja esitys siitä tulee vasta siinä vaiheessa, kun lukija lukee Cattonin teosta. Samalla tavalla myös tämä tekstini Harjoituksista on pelkästään harjoitus, joka muuttu live-esitykseksi vasta kun painan blogini julkaise nappulaa. Varsinaisesti se herää eloon vasta siinä vaiheessa, kun joku lukee tekstini.

Saksofoninopettajaa kuvaavan tarinan ydintapahtuma on yhden hänen oppilaansa siskon ja tämän opettajan välisen suhteen paljastuminen. Näyttelijäntyöosuudessa taas valmistaudutaan oppilaitoksen pääsykokeisiin ja seurataan opiskelijoiden näyttelijäntyöharjoituksia.

Vaikka tarinat kulkevat pitkälti omia latujaan tai paremminkin omia umpihankiaan ovat ne jatkuvassa temaattisessa kommunikaatiossa keskenään. Opettajille ei usein edes oppilaiden parhaat suoritukset riitä, vaan he vaativat vielä enemmän. Suurempaa heittäytymistä, omistautumista ja ylipäänsä taiteentekemistä elämän kustannuksella. Saksofoninopettaja on taitava manipuloija ja oppilaidensa huomaamatta hän saa nämä paljastamaan itselleen hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Näyttelyntyönopettaja taas on äärimmäinen vaatiessaan oppilaitaan jahtamaan tosinta esittämisen muotoa. Pakko myöntää, että aika usein lukiessa kävi mielessä muuan Jouko Turkka.

Erityisesti juuri näyttelijäntyötä kuvaavat jaksot sisälsivät monia sen tyyppisiä kysymyksiä, joita tykkään pohdiskella ja joista käydä keskustelua. Näistä tärkein liittyy aidon kokemuksen esittämiseen ja Cattonin romaani sai minut pohtimaan esittämisen ja aidon jo sinänsä perustavanlaatuista ristiriitaa (vrt. esittää aitoa, olla aito).

*

Harjoitukset on feministinen kirja, mutta se ei ole sitä millään tapaa osoittelevasti, vaan sen feminismi on enemmänkin yksi niistä osin hieman piilossa olevista aineksista, jotka Catton on syöttänyt temaattisen lihamyllyn läpi yhdessä opettajien ja oppilaiden, oppilaiden keskinäisten sekä oppilaiden ja heidän vanhempiensa välisten suhteiden kanssa. Tyttöjen väliset suhteet ovat romaanissa julmia ja Catton tuo esiin ne koodistot, joille nämä suhteet perustuvat ja joiden mukaan määrittyy, kuka otetaan mukaan porukkaan ja kuka ei. Erityisen kiinnostavaa ja tarkkanäköistä on kuvaus salaisuuksien jakamisen välttämättömyydestä tyttöjen kesken.

Vallankäyttö ja vallan pimeämpien puolien paljastaminen luovat tähän teokseen epämukavan kerrostuman, joka vaatii lukijaa ottamaan kantaa. Harjoituksissa nousevat esiin taiteentekemisen perusteet sekä niiden oikeuttaminen. Catton tönii sitä rajaa, joka on oikean/aidon ja esitetyn välillä ja kyseenalaistaa niin tehdessään opettajien vaatimukset. Näyttelijäntyön opinnoissa korostuvat niin henkinen kun fyysinenkin väkivaltaisuus, ehdottomuus ja kyynisyys. Mitä voidaan taiteen vuoksi oikeuttaa ja mikä on pelkkää simputtamista ja oppilaiden itsemäärämisoikeuden päälle kävelyä.

Cattonin teksti on jatkuvasti arvaamattomassa liikkeessä ja lukijan on mahdotonta ennakoida, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja tätä korostaa vielä se, että kerronta suuntauutuu sekä eteen- että taaksepäin. Usemmankin kerran huomasin toteavani puoliääneen: mitä? mitä ihmettä? Ei voi olla.  Cattonin romaanin suurin vahvuus ei loppujen lopuksi ehkä olekaan tämän romaanin mestarillisuudessa, vaan Cattonin kyvyssä herättää lukijassa reaktioita, jotka kommunikoivat romaanihenkiklöiden reaktioiden kanssa. Harjoitukset ei suostu pysymään pelkästään romaanina, vaan vaatii saada tulla osaksi lukijansa elämää.



Eleanor Catton: Harjoitukset (2010)
332 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Rehearsal (2008)
Suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Siltala




Helmet-haaste, kohta 46 "Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja"

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Viime hetken kirjalahjavinkit


En tässä kirjoituksessa lahjavinkkaa kirjoista, joista muutoinkin on ollut paljon puhetta ja jotka kirjalahjaa valittaessa tulevat siksi automaattisesti ostajan mieleen. Tämän vuoksi olen sulkenut vinkkien ulkopuolelle mm. Finlandia-palkintokilpailussa kunnostautuneet teokset.

Moni mainio teos saattaa alla olevasta listauksesta puuttua, koska on mahdotonta suositella teoksia, joita itse en ole lukenut. Tänä vuonna lukemiani kirjoja pääseset tarkastelemaan tästä. Kirjoihin liittyvät sitaatit olen mahdollisuuksien mukaan valinnut omista bloggauksistani siten, että niistä kävisi ilmi kyseisten teosten ominaislaatu.


Kotimainen kirjallisuus

Satu Taskinen: Lapset (Teos)
"Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä."

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (Siltala)
"Mustat koskettimet ei katso anovin silmin ja pyydä tykkäämään itsestään. Heiskanen kirjoittaa tavalla, joka tekee hyvää kirjallisuudelle itselleen. Mustat koskettimet on sen tyyppinen romaani, joista usein tapaan käyttää ilmaisua 'eurooppalainen,' joka kielenkäytössäni on kehuvan adjektiivin synonyymi. Se on loppuun asti hallittua ilmaisua, jonka kautta luodaan esteettinen brunssi, jonka suhteen ei ole pelkoa tarjottavien loppumisesta."

Harri Salmenniemi: Uraanilamppu (Siltala)
"Kaikkinensa Salmenniemen kokoelma on järisyttävän kiinnostava. Se on kauttaaltaan uudistava, vahva ja rohkea. Vaikka kaikki novellit eivät helmiä olekaan, on helmiä tässä kokoelmassa niin paljon, että niistä hyvinkin yhden kaulanauhan tekee, jos kyseessä ei ole ihan erityisen paksukaulainen ihminen."

Hanna Ryti: Syli (Siltala)
"Syli on tragikomedia ihmissuhteista ja ihmisten kohtaamattomudesta. Se käynnistyy räväkästi Ritva-papin panofantasioilla, kun hän on hierojansa Jorman normikäsittelyssä, mutta haluaisi Jormalta niin paljon enemmän ja just sitä munaa erityisesti."

Anu Kaaja: Leda (Teos)
"Kaajan modernin antiikkinen kieli rokokookoukeroineen, joissa on vivahteita hallitsijoiden hoveista sopii tämän tarinan kertomiseen erinomaisesti. On mielenkiintoista, miten tietyllä tapaa vanhahtava kieli on tässä romaanissa uudistavuuden palveluksessa. Erityisesti kielen etikettiset vivahteet ja tekstistä esiin purskahtelevat uudissanat viimeistelevät Leda-myytin uudelleenkerronnan."

Jännityskirjallisuus

Lauri Mäkinen: 50/50 (Siltala)
"50/50 nostaa esiin vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä ja tämän(kin) vuoksi se olisi oivallista lukupiiriluettavaa. Mitä kaikkia tekoja ihminen voi oikeuttaa selviytyäkseen hengissä? Mihin voidaan piirtää silkan pahuuden ja selviytymisyritysten välinen raja? Entä jos suurempi syyllinen onkin se, joka todistusaineiston valossa ei ole syyllinen lainkaan? Missä menevät etiikkamme rajat ja mitä jos niiden paikka ei ole perusteltavissa?"

Eva Frantz: Sininen huvila (S&S) (suom. Ulla Lempinen)
"Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena)
"Laajarinne on älyttömän taitava esittämään asiat sillä tapaa kansantajuisesti, että niiden ymmärtämiseksi ei vaadita etukäteistietoa. Siinä vaiheessa kun kirjassa pohditaan ns. kaiken teoriaa ja Higgsin bosonina tunnettuun alkeishiukkaseen liittyviä maailmanlopun ennustamisen teemoja tekisi mieli kiljua riemusta, että joku osaa kirjoittaa näistä asioista niin kiinnostavasti ja selkeästi kuin Laajarinne tekee."


Käännetty kaunokirjallisuus

Don DeLillo: Nolla Kelviniä (Tammi) (suom. Helene Bützow)
"DeLillon viesti vaikuttaisi olevan, että inhimillisyytemme on tietämättömyytemme taskussa. Mitä enemmän tiedämme, sitä epäinhimillisemmiksi muutumme."

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava) (suom. Kaijamari Sivill)
"Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään nuorille, vaan ihan kaikille."

Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn (Moebius) (suom. Heikki Karjalainen)
"Orpojen Brooklyn on kirja, jonka parissa on mahdotonta olla pitämättä hauskaa."

Lucia Berlin: Siivoojaan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co.) (suom. Kristiina Drews)
"Lucia Berlinin kertomuksissa valot ja varjot vuorottelevat, ja elämän pulssi sykkii vahvana silloinkin kun novellihenkilöt ovat heikossa hapessa. Berlin on terävä, mutta ei ilkeä. Rehellistä räkää on tässä kokoelmassa siinä määrin, että ei tulisi mielenkään pyyhkiä sitä pois nenäliinalla. Lucia Berlin ei kysy lupaa, vaan kaappaa kainaloonsa."

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus) (suom. Lotta Toivanen)
"Binet kyseenalaista romaanihenkilöiden ja todellisten henkilöiden välisen eron tekemällä todellisista henkilöistä romaanihenkilöitä, jolloin on luonnollista kysyä, millä tavalla todelliset henkilöt ja romaanihenkilöt/todellisista henkilöistä tehdyt romaanihenkilöt eroavat toisistaan."


Runot

Jani Nieminen: Bigini (Like)
"Bigini ei ole salonkien runoutta. Se häiritsee yhteiskunnan rappeutunutta rauhaa. Sinne missä palaa Eminemi-Nieminen kaataa kanisterista lisää bensaa. Palopaikalla "Aatami Tamminen / saarnaa kalatakissaan." Pysähtymättä ohi kulkee "Isopääministeri" ja pohtii oikeakielisyyttä. "Kuinka köyhä kirjoitetaan / g:llä vai k:lla?"

Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos)
"Näissä runoissa mennään pienimpään ihmisen sisällä olevaan huoneeseen. Siihen tilaan, johon kukaan ei mahdu, koska se on niin pikkuruinen ja pienuudessaan avaruutta moninkertaisesti suurempi. Näissä runoissa sydän on väsynyt lihasmöykky. Väsynyt kuin vasara, jolla hakataan naulaa seinään ja joka jaksaa vielä tämän kerran ja jonka jokaisen seuraavan kerran edessä on ehkä."

Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella (Wsoy)
"Älä tee niin kuin minä, joka soutelin puuskuttaen ja laina-ajan päättymistä vastaan taistellen tämän kokoelman läpi. Osta omaksi, nauti vähän kerrallaan, anna laajeta. Täyty, lennä, himoa, huohota. Anna veresi käydä levottomaksi ja pulssisi riehaantua."

Ulrika Nielsen: Perikato (Poesia) (suom. Marko Niemi)
"Perikato on yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Se leikkaa ja kirveltää. Siinä kamala ja kaunis sekoittuu ja saa sydäneläimen muljahtelemaan. Se näyttää tulevaisuutemme. Sen mitä kohti olemme menossa haluamatta uskoa, että kuljemme väärään suuntaan."

Pauli Tapio: Varpuset ja aika (Poesia)
"Varpuset ja aika kantaa mukanaan aiempaa suomalaista lyriikkaa, jonka se vetää kasvoilleen kuin vauva unirätin. Se nostaa teoksia alas kansakunnan kaapin päältä ja pyyhkii niistä pölyt. Käyttää joskus liian vahvaa puhdistusainetta. Tahallaan. Jättää jälkiä ja iloitsee omista jäljistään. Se kumartaa kohteliaasti ja pyytää mitalliseen tanssiin, jonka askelista ei etukäteen tiedä. Tapion runojen liikkeet ovat laajoja. Aika voimistelee näissä runoissa. Hyppää puolapuilta siltaan, pysähtyy kesken liikkeen, liikkuu pysähtyessään."


Non-fiction

Annina Holmberg: Tahto ja Hohto - Riva Holmbergin taiteilijantie (Siltala)
"Tahto ja hohto ei ole pelkästään elämäkerta, vaan myös osa suomalaista teatterihistoriaa. Sen sivuilla heräävät henkiin niin Lapualaisooppera kuin Kallion kimalluskin. On aivan loistava juttu, että tämä elämäkerta on kirjoitettu, sillä on se on vakuuttaava osoitus Ritva Holmbergin lahjakkuudesta ja merkityksestä Suomen teatterille. Hyviä esikuvia ei koskaan ole liikaa ja enpä yllättyisi, jos joku teatterin piirissä työskentelevä nainen tämän kirjan luettuaan ratkaisi kiperään tilanteen esittämällä kysymyksen: Mitä Ritva tekisi? Sanomattakin lienee selvää, että kaikille teatterista kiinnostuneille tämä kirja on must read -osastoa."

Laura Gustafsson: Pohja (Into)
"Pohja on upean tinkimätön kuvaus siitä, miten hankalaa on päästä selville itsestään. Se tuo ilmi, että valtasuhteet merkitsevät ruumiin ja ruumis voi samanaikaisesti toimia sekä hengissä pitävänä voimana että itsensä pahimpana vihollisena. Sanoilla voi valehdella, mutta ruumis ei ole huijattavissa. Sen muisti on pitkä ja se kätkee itseensä kaiken kokemansa oli se sitten hyvää tai pahaa."

Jaana Torninoja-Latola: Elvi Sinervon elämä (Into)
"Yhä katselen pilviä on tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan. Jaana Torninoja-Latola on lukenut lähdekirjallisuutensa tarkkaan ja tuloksena on syväluotaus Elvi Sinervon elämään."

Roxane Gay: Bad Feminist (Like) (suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)
"Bad Feministin lukeminen oli minulle keskustelua Roxane Gayn kanssa. Hänen tekstinsä on hyvin jutustelevaa. Se kutsuu mukaan. Se on kuin hyvä hieroja, joka tietää, mistä kohdista kannattaa painaa."

Diane Ducret: Diktaattorien naiset (Atena) (suom. Pirjo Thorel)
"Ducret pakottaa kysymään, miten on mahdollista, että teoksessa kuvattujen hirmuhallitsijoiden tapaiset henkilöt pääsevät vallan huipulle yhä uudestaan. Mitä meistä kertoo se, että niin tapahtuu yhä edelleen. Diktaattorien naiset saa myös pohtimaan naisten merkitystä vastarinnan tekijöinä ja mahdollistajina ja tätä kautta avautuvia mahdollisuuksia kohti parempaa maailmaa."


Hyviä ostoksia! 
Toivottavasti kirjalahjat ovat saajalleen mieluisia.





torstai 14. joulukuuta 2017

Oi hulbbea Suomenmaa! - Jani Nieminen: Bigini

Runoilija räppää suomiräppäreitä tiukemmin.

Tai ainakin Jani Nieminen. Tuo elämän betonisten kenttien "Eminemi-Nieminen".

Ensimmäinen asia, joka tässä kokoelmassa pistää silmään töks, on sen nimi. Bigini on nimenä jotensakin mahdollisimman epäsopiva runokokoelman nimi ja siksi se huusi kirjaston runohyllyn ohi kulkiessani kovaa ja falsettisesti Hei mä en oo mitään tavallista gamaa, mä oon Bigini g:llä nais tu miit juu.

Nieminen suomii sivu toisensa jälkeen. Sanojen ruoska viuhuu ja juomuttaa suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa ja "monikansallista persettä". Niemisen runojen tärkeyshenkilöiksi osoittautuvat herra katuluutnantti, hulbbea natsi ja Aatami Tamminen - heihin kuitenkaan rajoittumatta. Maailmanmeno on oikeasta elämästä tuttua ja ketuhännän sijasta Nieminen on pistänyt kainaloonsa kalevalaisen hauen, tuon liukkaan ja arvaamattoman kalalajikkeen, jonka silmä näkee kaiken.

Äänestin Ylen äänestyksessä vuoden 2017 kirjaksi Ossi Nymanin Röyhkeyttä (klik), mutta oikeammin olisin tehnyt, jos olisin äänestänyt Biginiä, sillä se kerää itseensä aika lailla kaiken, mitä Suomessa on tällä hetkellä menossa. Nieminen vyöryttää viestiään tahdilla, joka saa hengästymään ja häntä lukiessani koen katarttista hyvää oloa ihan vaan siksi, että on vielä olemassa Niemisen kaltaisia tyyppejä, jotka jaksavat metelöidä.

Bigini marssittaa näyttämölle heti johdannossa turvapaikanhakijat, nuo kiimasilmäiset "valkoisen äidin" tyttärien tuijottajat, nuo kertakaikkisen toiset, joiden rinnalla katuluutnantti Louhimo on oikean suomalaisuuden perikuva. Rehellinen ja rehti mies, joka tietää, että naisia raiskaavat vain nuo älypuhelimillaan ylpeilevät muualta tulleet.

Runojen ilmasto on luotu. Bileet voi alkaa. Muista varovaisuus, sillä nämä juhlat ovat köyhiä täynnä.

*

Nieminen sekoittaa runoissaan kalevalamittaa aikamme ilmiöihin.

Mielialalääkkeet mut tekevi
aivoni poksahtelevi

Rivien välistä Cheek huutaa voimatonta huutoaan ja "Maailman ankein nalle / painaa matalaa korkoa / ja kengänkantaa / anukseen." Nieminen ei säästele sanoissaan, vaan antaa tulla tietoisena siitä, että hänen sanansa eivät ole pelkästään merkkejä paperilla, vaan enemmänkin astalo, joita maamme poliisi tykkää kerätä pois mielenosoittajilta turvatessaan "kansallismielisten" sananvapausrauhaa.

Bigini paljastaa yhteiskuntamme tilan.

rakennetaan luokkayhteiskuntaa
köyhät kuristetaan
toistensa kimppuun
maa jaetaan kahtia
ruokitaan vihaa ja pelkoa

Vastakkainasettelun aika on tässä ja nyt, ja Nieminen politisoi sitä edelleen vetämällä päästään suomihittejä ja kansanlaulun säkeitä, jotka hänen sanojensa yhteydessä muuttuvat irvokkaiksi. "Oi kallis Suomenmaa / sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa."

*

Bigini ei ole salonkien runoutta. Se häiritsee yhteiskunnan rappeutunutta rauhaa. Sinne missä palaa Eminemi-Nieminen kaataa kanisterista lisää bensaa. Palopaikalla "Aatami Tamminen / saarnaa kalatakissaan." Pysähtymättä ohi kulkee "Isopääministeri" ja  pohtii oikeakielisyyttä. "Kuinka köyhä kirjoitetaan / g:llä vai k:lla?

Biginissä runoilija joutuu vastuuseen teoksestaan. Kiinnostavan ironisesti toiveikas veto, koska se on niin täysin hulbbeaa toiveajattelua. Paljon todennäköisempää kun on, että yksikään iso kiho ei koskaan tartu näihin runoihin. Ehkä se on niin, että rikkaiden satakertaisesti työttömyyskorvauksen verran maksavista lampuista ei lähde sellaisia lukseja, joiden valossa Eminemi-Niemisen värssyjä näkisi lukea.



Jani Nieminen: Bigini (2017)
118 sivua
Kustantaja: LIKE


maanantai 11. joulukuuta 2017

Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance

Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija ja kääntäjä, vaikka hänestä Suomessa ei juuri puhutakaan. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa sen myötä, että Davis kirjoitti esipuheen Lucia Berlinin novellikokoelmaan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (klik). Minulle ainakin kävi niin, että Berliniä luettuani halusin lukea myös Davisia, josta etukäteen tiesin vain sen, että hän on Amerikassa hypetetty, suorastaan kulttimainetta nauttiva kirjailija, jonka erikoisalaa ovat lyhyet, välähdyksenomaiset novellit.

En etukäteen tiennyt, mihin kirjallisiin ansioihin Davisin suosio varsinaisesti perustuu ja häntä luettuani asia on minulle edelleenkin epäselvä, sillä hänen teksteistään en löydä mitään yhtä selittävää tekijää, vaan pikemminkin niin, että hänen nerokkuutensa on kaikkialla niin hänen aiheissaan kuin kirjoittamisen tavassaankin.

Varieties of Disturbance sisältää yhteensä 57 tarinaa, joista lyhyimmät ovat yhden lauseen pituisia ja pisin 40-sivuinen kertomus Helen and Vi: A Study in Health and Vitality, joka kertoo 85-vuotiaasta Vistä ja 92-vuotiaasta Helenistä, joita Davis kuvaa mm. heidän työhistoriansa, fyysisten aktiviteettiensa, nykyelämäntilanteen, matkustamisen, uskontosuhteen ja heidän henkilökohtaisten tapojensa kautta. Vin ja Helenin tarinan välissä Davis esittää huomioita Hope-nimisestä henkilöstä, jonka läsnäolo tässä kertomuksessa jäi ainakin minulle mysteeriksi.

Pitemmissä tarinoissaan Davis onnistuu luomaan suorastaan hypnoottisen tunnelman, jota on vaikea selittää. Tässä suhteessa erinomainen esimerkki on tarina nimeltä We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fouth-Graders, jossa tarinan kertoja analysoi koululaisten sairaalassa olevalle luokkakaverilleen lähettämiä "Parane pian"-kirjeitä, joista hän löytää uskomattoman määrän informaatiota. Tarina nimeltä Mrs. D and her Maids taas kuvaa, miten vaikea rouva D:n on löytää mielensä mukaista palvelustyttöä ja koostuu lähinnä kuvauksista siitä, miten palvelustyttö toisensa jälkeen epäonnistuu tehtävässään.

Omalle Davisin lukemiselleni tyypillistä oli hämmästyksen tilassa oleminen. Tätä efektiä lisäsivät hänen minimalistiset tarinansa. Harvoin on mahdollista bloggauksessa siteerata kokonaista novellia, mutta kun nyt niin on mahdollista tehdä, otan seuraavassa pari esimerkkiä, joissa otsikon olen lihavoinut ja itse tarinan kirjoittanut lihavalla kursiivilla

Index Entry

Christian, I'm not a

Suddenly afraid

because she couldn't write the name of what she was: a wa wam owm owamn womn


Jotkut Davisin kirjoittamat nopeat välähdykset synnyttävät vaikutelman, että ne ovat ikään kuin muistiinpanoja, jotka Davis on kirjoittanut ylös jatkaakseen mieleensä tullutta ideaa myöhemmin. Sen sijaan, että hän olisi niin tehnyt, hän on kuitenkin päättänyt tarjota lukijalle pelkän täkyn, jota lukija voi jatkaa mielessään ja ikään kuin kirjoittaa Davisin idean loppuun. Joskus taas kyse on aforististyylisistä kiteytymistä tai kannanotoista.

Yksi Varieties of Disturbancen kiinnostavimmista teksteistä on Southward Bound, Reads Worstward Ho, joka kertoo kertoo henkilöstä, joka matkustaa pakettiautolla ja lukee kirjaa nimeltä Worstward Ho. Tässä nelisivuisessa tarinassa alaviitteet katkaisevat lukemisen vähän väliä ja lopulta ne nielevät koko tarinan. Tyylillisesti Worstward Ho herättää muistumia Ali Smithin kirjoitustavasta.

In  van, heading south, sits on right or west side, sun in through windows from east. Highway crosses and recrosses meandering stream passing now northeast and now northwest under. Reads Worstward Ho: On. Say on. Be said on. Somehow on. Till nohow on. Said nohow on.

Southward Bound edustaa Davisin tarinoiden kokeellisinta laitaa ja mitä tulee hänen tarinoidensa paikkaan viivastolla kokeellisesta ei-kokeelliseen ovat variaatiot asian suhteen tässä kokoelmassa valtavia. Tuntuu, että Davisille mikään ei ole mahdotonta. Toisinaan hän kirjoittaa kuin ottaisi valokuvan ja ripustaisi sen keskelle kaupan ilmoitustaulua julistamaan omaa tarinaansa. Toisinaan taas hän kirjoittaa hyvinkin realistisesti ja pikkutarkasti.

Sen perusteella, mitä tässä olen Davisin kokoelmasta kirjoittanut ei kannata tehdän minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, minkälaisia Davisin tekstit ovat. Uskoisin, että jokainen kokee hänet omalla tavallaan ja tämän tavan selville saamiseksi ei ole muuta keinoa kuin tutustua Davisin teksteihin henkilökohtaisesti. Jotain erityisen hienoa on juuri  myös siinä, että Varieties of Disturbance vastustaa kaikenlaista analysointia ja tuntuu, että se jopa naureskelee hyvää naurua lukijan yrityksille tehdä yhteenvetoa lukemastaan.

Davis on juurikin kuin lukemani kokoelman kannessa oleva kärpänen. Minne se lentääkin, siellä se aiheuttaa häiriötä, joka saa lukijan hyrisemään.



Lydia Davis: Varieties of Disturbance (2007)
217 sivua
Kustantaja: Farrar, Straus and Giroux




lauantai 9. joulukuuta 2017

Epäkorrektia? naurua - Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Olen löytänyt uuden tyypin harvinaisen kiinnostavien romaanihenkilöiden galleriaan. Hänen nimensä on Lionel Essrog ja hän on Jonathan Lethemin romaanin Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn, 1999) päähenkilö. Ennuste, että en unohda Lionelia pitkään aikaan on varsin hyvä, sillä hän nyt vaan sattuu olemaan ihan harvinaisen ikimuistettava tyyppi. Tosin se, miksi näin on, ei ole ongelmatonta.

Jonathan Lethem (s. 1964) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin suomennettu hänen esikoisteoksensa Musiikkiuutisia (Gun, with occasional Music 1994) ja Yksinäisyyden linnake (A Fortress of Solitude, 2003). Itse tutustuin Lethemiin ensimmäisen kerran viime keväänä, kun luin hänen teoksensa Lucky Allan and other stories (klik), jota bloggauksessani kutsuin "mielikuvituksen karkkipäiväksi."  Tässä teoksessa Lethem niksauttelee lukijaa kuin jäsentenkorjaaja ja sen lisäksi, että olo Lucky Allanin jälkeen tuntui kirjallisesti uudestisyntyneeltä jäi minulle kaipuu lukea lisää Lethemiä. Lyhyesti sanottuna: olen aika hurjan iloinen siitä, että Lethemin pääteokseksikin mainittu Motherless Brooklyn on nyt luettavissa myös suomeksi.

Motherless Brooklynin suomennoksesta on kiittäminen Heikki Karjalaista ja hänen Moebius-kustantamoaan, jonka linja vaikuttaa olevan varsin kunnianhimoinen. Moebiuksen ensimmäinen kirja nimittäin oli Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa (klik), joka on täysin hulvaton teos ja jonka suomentamista voi hyvällä syyllä pitää kulttuuritekona. Sama pätee Orpojen Brooklyniin, jonka suomentaminen on lisäksi vamasti ollut aivan erityisen haasteellista.

Ei tarvitse ajatella kovinkaan syvällisesti ymmärtääkseen, että sekä Cooverin että Lethemin romaani edustavat kirjallisuutta, joka on aivan liian laadukasta päästäkseen topkymppilistoille.

*

Orpojen Brooklyn on sekä agenttitarina että jonkinasteinen agenttitarinan parodia, joka teoksen kaikista muista kiinnostavista jutuista huolimatta tulee jäämään mieleeni ennen muuta  Lionel Essrogin vuoksi. En ole aiemmin lukenut romaania, jossa päähenkilö sairastaisi Touretten syndroomaa. Saati että olisin lukenut romaanin, jossa Touretten ilmenemismuodot ovat koko romaanin sydän.

Touretten syndrooma liittyy usein autismiin ja se ilmenee erilaisina kielellisinä tai ruumiillisina pakkoilmaisuina (tic-liikkeet tai tiksaus, kuten Karjalainen mainiosti suomentaa), joita syndroomaa sairastava ei voi estää. Lionel Essrogin kohdalla Tourette tuottaa omituisia lauseita sekä mm. tarvetta pakonomaiseen pusutteluun, kosketteluun, laskemiseen ja näiden yhdistelmiin.

Lionel kuuluu porukkaan nimeltä Minna-miehet, joka on karskin kolmannen luokan gangsterin Frank Minnan St. Vincentin orpokodin pojista ympärilleen kokoama joukko, jonka Minna valjastaa hämärähommiinsa. Julkisesti kyse on kuljetuspalvelusta, mutta tosiasiallisesti Minnan erinäisistä päivänvaloa kestämättömistä "liiketoimista", joiden oikea laatu on Lionelille pitkään salaisuus.

Orpojen Brooklyn käynnistyy takaa-ajokohtauksella, joka palautti mieleeni Blues Brothersin Jaken ja Elwoodin hillittömän kaahailun, joskin Lethemin toteutuksessa pelti ei yhtä lailla rytise, mutta kirjan tunnelma sai tätä myötä joka tapauksessa vahvan alkusysäyksen. Takaa-ajon päätteeksi Frank Minna kohtaa surkean loppunsa ja hänen joukkonsa joutuu Minnan kuoleman myötä vaikeaan tilanteeseen mitä tehdä, kun esikuva ja isähahmo on poissa.

Kerronta liikkuu paitsi teoksen nykytasolla, käy myös ottamassa vauhtia Minnan kuolemaa edeltävistä vuosista. Juonikuvioon Lethem sotkee niin japanilaisia bisnesmiehiä, zen-buddhalaisuutta kuin rakkaustarinaakin, eikä mitään edellä mainituista kovin tavanomaisessa muodossa.

Tarina etenee vauhdikkaasti ja sympatiani Lionelia kohtaan kasvaa sivu sivulta. Kun hän Minnan kuoltua päättää ryhtyä etsivähommiin tulee puserooni pelko Lionelin puolesta. Samalla muistelen erästä toista epätyypillistä rikoksenratkaisijaa eli Emma Healeyn romaanin Elizabeth is missing (klik) Elizabethia, joka sairastaa dementiaa.

Siinä missä Healey esittää Elizabethin sympaattisena henkilönä, jonka toimet saavat lukijan monenlaisten tunteiden valtaan Letham sen sijaan antaa palaa ja ottaa kaiken irti Lionelin Tourettesta. On tietenkin täysin epäkorrektia nauraa Lionelille, joka ei voi mitään sille, että hänen suustaan pääsee mitä kummallisimpia ja samanaikaisesti riemukkaimpia lausahduksia, jotka eivät katso aikaa eivätkä paikkaa. Orpojen Brooklyn on hillittömän hauska romaani ja suomennos välittää onnistuneesti Lionelin purkaukset ja niihin sisältyvän komiikan, jonka vuoksi Karjalaisen on pitänyt keksiä ihan uusia kielellisiä ilmaisuja.

Vaikka minusta lukiessani Orpojen Brooklynia usein tuntuikin siltä, että Lionelin Touretten aikaansaamille ilmauksille nauraminen oli moraalisesti väärin en pystynyt estämään itseäni. Nauroin usein. Ja paljon. Ja ääneen. Vaikka Lethemiä voisi syyttää Touretten hyväksikäytöstä, on hänen puolustuksekseen sanottava, että hän ei usuta lukijaa nauramaan Lionelille henkilönä, vaan tämän lausahdukset toimivat enempi stand-up -komiikan tavoin. Niin kiinnostava kuin Lionel romaanihenkilönä onkin, olennaista ei ole, että se joka sanoo, on hän, vaan se, mitä hän sanoo. Jos kuitenkin lähipiirissäni olisi ihminen, joka sairastaa Touretten syndroomaa suhtautuisin asiaan varmasti toisin erityisesti silloin, jos tämä ihminen pitäisi Lethemin tapaa kuvata Lionelin syndromaa asiattomana. Toki oman kokemukseni mukaan parhaat vitsit omasta vammastaan kertovat ne, joilla kyseinen vamma on ja joiden naurussa on aina enemmän ulottuuvuksia kuin sen, jolla kyseistä vammaa ei ole.

Olipa Lionelin sutkauksille nauraminen korrektia tai ei niin käännös on joka tapauksessa ihan huippu. Lionelin sanailu myös haastaa dekkareista tutun lakonisen sanavalmiin etsivätyypin tavalla, jonka ulottuvuus värisyttelee mittarin ylälukemia. Orpojen Brooklyn on kirja, jonka parissa on mahdotonta olla pitämättä hauskaa.



Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn (2017)
356 sivua
Englanninkielinen alkuteos Motherless Brooklyn (1999)
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius


Suomenkielisen laitoksen loppuun on lisätty Lethemin novellit Vision ja Vaikutteiden hurmio

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Voittajia ovat - Törkeän virallisen Runo-Finlandian lopputulokset


Äänestä suosikkirunojasi!
- päivittyvä postaus -


Marraskuun alussa lanseerasin haasteen nimeltä Törkeän virallinen Runo-Finlandia. Syy tähän on se, että runot on suljettu kaunokirjallisuuden Finlandia-mittelöistä pois. Se on kuulkaas väärin ja sen sijaan, että vaan voivottelisin runojen ja runoilijoiden osaksi tullutta epäoikeudenmukaisuutta päätin nostaa runoja esiin tämän haasteen avulla.

Tämä haasteen puitteissa voit äänestää mitä tahansa suomalaista runoteosta, jonka olet lukenut vuoden 2017 aikana.

Äänestäminen tapahtuu niin, että kerrot oman suosikkisi tämän postauksen kommenteissa ja halutessasi perustelet valintasi lyhyesti. Kirjabloggarit linkittävät postaukseen, jossa ovat kirjoittaneet äänestämästään runoteoksesta.

Päivitän tätä postausta nostamalla kaikki kokoelmat ja niiden tekijät osaksi tätä (pää)postausta, jolloin on helpompi seurata, ketkä kaikki ovat ääniä saaneet. Samalla syntyy runolista, josta voi poimia lisää mielenkiintoista luettavaa. Keskustelu valituista runokokoelmista on erittäin salllittua.

Anna runoille näkyvyttä! Nosta suosikkisi esiin kommenteissa.

Äänetysaikaa on kolme päivää eli 8.12.2017 klo 23.59 asti.


Aloitan kertomalla oman suosikkini, joka on:



Tomi Kontio: Saattaa, olla - 2 ääntä
Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa - 2 ääntä
Annukka Peura: Erotus
Sami Liuhto: Canti di Assisi - 2 ääntä
Ilpo Tiihonen: Largo
Henriikka Tavi: 12-sarja
SusuPetal: Vanhat poikaystävät - 5 ääntä
Maria Matinmikko: Värit
Helvi Juvonen: Kootut runot
Saku Lillukka: Et löydä sitä muualta
Henriikka Tavi: Esim. Esa
Caj Westerberg: Yön musta, sileä
Satu Kaikkonen: Visuaalisia runoja - ei kokoelmanimeä
SusuPetal: Sairaalapäiväkirja
Kirsi Kunnas: Uivat saaret
Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset
Jyrki Pellinen: Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua
Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Harri Holtinkoski: Ystävähelmi - 2 ääntä
Juhana Vähänen: Avaa tule
Seppo J. Tanninen: Krunoja








sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Rakkauden ja kuoleman ultimatum

Lukiessani Saattaa, olla -kokoelmaa minusta tuntuu, että halkean. Tuntuu, että Kontion sanat eivät mahdu minuun. Ei kaikki tämä kuolema. Ei kaikki tämä rakkaus. Ne tönivät minussa toisiaan, eikä niiden miekkataistelussa ole mitään kohteliasta.  Hautajaiset kulkevat nauhana päässäni, puhelut teho-osastolle ja Armi, joka oli ylimaallisen kaunis saatuaan tietää poikaystävänsä kuolleen. Suru toimii niin.

Ajattelen, miten etuoikeutettu olen, että olen saanut lukea nämä runot ja puolivälissä kokoelmaa juosta kirjakauppaan ja ostaa hengästyneenä oman kappaleeni. Suositella Tomi Kontion kokoelman lukemista kirjakaupan myyjälle ja ilahtua, kun hän kertoo kokoelman jo olevan lukulistallaan. Miten keskellä työpäivää intoilen myyjän kanssa runoista ja miten lähtiessäni kirjakaupasta me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Miten kävellessäni takaisin työpaikalleni mietin minkävärisen surun Kontion runot myyjässä nostavat pintaan. Minkävärisen ilon ja rakkauden.


*

Tästä kokoelmasta kirjoittaminen on erityisen vaikeaa, sillä olen tietoinen sen henkilökohtaisesta luonteesta ja minä pelkään, että se, mitä sanon voisi loukata runoilijaa ja hänen suruaan. Siksi totean nyt tässä, että kirjoitan tämän tekstin, koska haluan, että mahdollisimman moni kuulee tästä kokoelmasta. Se, että kirjoitan mitä kirjoitan johtuu siitä, että en paremmin osaa.

Naps! Näin minä irroitan runoilijan hänen sanoistaan ja puhun vain siitä, mitä kokoelmassa lukee.

Nyt minä en pääse eroon koiran katseesta, kun se jo tietää. Enkä siitä, että junat on saattaen vaihdettava. Nyt minä menen itkun hetkiin. Sen sellaisen itkun, johon Aale Tynni viittaa kirjoittaessaan, että "ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet." Nyt minä menen kaarisillan alle piiloon ja täytyn omasta itkustani ja teen siitä kauniin. Ja häpeän.

Saattaa, olla. Saattaa rakas ihminen rajan sille puolen, josta ei tulla takaisin. Saattaa ja olla saattamisen hetkissä. Se voi olla niin. Se voi olla toisin. Se voi olla tuhannella eri tavalla. Tai enemmällä, mutta aina niin, että etukäteen ei voi tietää. Aina niin, että sen tietää vasta liian myöhään.

Kun aloitin lukea Kontion runoja ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa perinteistä. Tämä johtuu siitä, että viime aikoina olen lukenut niin paljon kokeellista runoutta. Jopa siinä määrin, että perinteisempi esitysmuoto tuntui hyvin raikkaalta. Uudistavalta suorastaan. Näinkin voi käydä.

Luin Saattaa, olla -kokoelman muutamaan kertaan ja sen jälkeen tuli pelko. En pystynyt avaamaan tätä kokoelmaa enää. Minun piti käydä läpi monia menneisyyden tapahtumia, jotta olin valmis jatkamaan näiden runojen parissa. Työnsin tästä kokoelmasta kirjoittamista eteenpäin. Siirsin sitä päivästä toiseen, puskin sitä läpi yön samaan tapaan kuin nainen puskee synnyttäessään.

Synnyttämisen ei kuulu olla helppoa.

Tässä kokoelmassa suru kirjoittaa kielen uusiksi. Se asettaa itsensä niiden eteen, jotka puhuvat patetiasta ja tietää, että se on niitä vahvempi. En silti voi kieltää, etteikö patetian ajatus olisi käynyt minunkin mielessäni, sillä Saattaa, olla on niin syvällä kuolemassa ja rakkaudessa, että voi hyvin olla, että niiden selkänikamat jo hipovat patetian ovea. Se ei haittaa. Sen pitää olla niin.

Kontion kieli on valtavan ilmaisuvoimaista. Asian todistaakseni käytän siitä arvokkainta runoadjektiivia, jonka omistan: sirkkaturkkaista. Näin on. Saattaa, olla on minulle sirkkaturkkaista ja sitä enempää ei mikään voi minulle olla.

Olen polvistunut sammalelle,
leikkaan saksilla vahveron jalkoja,
pieniä poikia keltaisissa kurahousuissaan

Näin heräävät henkiin Sirkka Turkan "poppelipojat". Ne poppelit, jotka "seisovat rivissä kuin pienet hartaat pojat." Tähän kuvastoon minä uppoan ja ne pienet pojat ovat seuranani. Niiden keltaiset kurahousut loistavat pimeässä.

*

Minulla on tästä kokoelmasta niin paljon sanottavaa. Niin vähän sanoja. On niinkin, että tämä kokoelma on ultimatum, vuosisatojen läpi säilynyt taikinajuuri. Tämän pidemmälle ei voi mennä. Ei rakkaudessa. Ei kuolemassa. Ei elämässä, jossa mainokset ja lööpit huutavat joka päivä yhtä räikeästi välittämättä pätkääkään siitä mitä minä, sinä ja runoilija käymme läpi. Ja että tämän kokoelman luettuaan voi hymyillä vähän ja että sen hymyn rinnalla Mona Lisan hymyssä ei ole mitään arvoitusta.

Että sen voi sanoa monella tavalla. Että tässä kokoelmassa se on sanottu niin, että se on jatkuvassa preesensissä, sillä "ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli". Ei siitä huolimatta, että Aila Meriluodon sanat kirjoitetaan yhä uusiin kuolinilmoituksiin.

Että me kaikki olemme lainaa toisillemme ja putoamme vuorotellen kuopan pohjalle tai tulemme liekkien nuolemaksi. Ja joskus yhtä aikaa.

Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?

*

Saattaa, olla on kuoleman ja rakkauden helmapellavaa. Sitä helmapellavan lajia, josta Sirpa Kyyrönen on kirjoittanut Naispatsaissa: "Helmapellava raskaana kahlaat ja vesi on vihaa täynnä
[...] Ja sinä kahlaat kuin kahlaisit mereen, joka on ranteistasi vuotanut, kahlaat kunnes viiltohaavoihin puhkeavat kidukset."

Lukiessani Kontion runoja tunnustelen niitä kohtia, joissa on kidusten aavistus. Ehkä se tästä vielä. Jonain päivänä, mutta ei tänään. Ei vielä pitkään aikaan.

Nämä runot eivät riisu lukijaltaan pelkästään vaatteita. Alastomuus ei näiden runojen kohdalla ole tarpeeksi. Ei sinne päinkään. Kontio napittaa ihon auki. Ihmisten yhteisen ja täysin yksityisen ihon, sen pienimmän nimittäjän ja ihon napitkin ovat ihoa ja niiden nappien lävet. Ajattelen, että ne napit ovat rintakehässä, lähellä sydäntä ja että kylkiluut ovat suojaluut. Röntgenkuvissa täynnä murtumia.

Silloin minä napitan ihosi auki 
ja tulen luittesi suojaan

Näissä runoissa mennään pienimpään ihmisen sisällä olevaan huoneeseen. Siihen tilaan, johon kukaan ei mahdu, koska se on niin pikkuruinen ja pienuudessaan avaruutta moninkertaisesti suurempi. Näissä runoissa sydän on väsynyt lihasmöykky. Väsynyt kuin vasara, jolla hakataan naulaa seinään ja joka jaksaa vielä tämän kerran ja jonka jokaisen seuraavan kerran edessä on ehkä. Näissä runoissa, kahdessa epigrammissa, sama asia on sanottu runoksi ja lääketieteeksi.

Haluaisin kirjoittaa tästä kokoelmasta kilometrikaupalla ja toivon, että pystyisin sanomaan kaiken mitä tarkoitan yhdellä sanalla tai edes kahdella tai kolmella. Näiden runojen rytmi. Rakkauden ja kuoleman keinu. Sanat, joita ei ole kirjoitettu. Sanat, jotka.

Näissä runoissa niin paljon ihoa ihoani vasten. Nämä runot rakas ihminen en halua päästää.



Tomi Kontio: Saattaa, olla (2017)
73 sivua
Kustantaja: Teos


Tästä kokoelmasta on kirjoittanut myös Tuijata (klik)




torstai 30. marraskuuta 2017

Kansan Pyhä Tahto - BAR Finland 21

Arvid Järnefeltin kansallisuusliikkeen syntyä ja liikehdintää sen ympärillä kuvaava Isänmaa (1893) on mitä ajankohtaisin teos juuri nyt, kun Suomi viettää juhlavuottaan. Tämän vuoksi se sopii erinomaisesti tämän kuun BAR Finland -teokseksi.*

Minulle Suomen kirjallisuuden seuran toimittama klassikkosarja, johon lukemani painos kuuluu, on kiinnostava paitsi itse teosten, myös sen vuoksi, että teoksiin on otettu mukaan aikalaisarvosteluja. Kun nyt kuluneen syksyn aikana olen lukenut uutuuskirjan jos toisenkin tuntui järnefeltiläiseen Suomen historian kuvaamiseen uppoutuminen vähintään yhtä virkistävältä kuin etelänmatka marraskuussa.

Isänmaan aatteellisessa keskiössä on radikaalifennomania, josta teoksessa käytetään lyhennettä KTP. Pertti Karkaman teokseen kirjoittaman esipuheen mukaan tämä kirjainyhdistelmä pitää sisällään seuraavia ilmaisuja: Kansan Pyhä Tahto, Koko Programmi Toimeen tai Kaikki Pojat Tappeluun. KTP sai innoituksensa Snellmanilta, mutta kuten Järnefeltin romaani osoittaa lähti liike varsin nopeasti etsimään uusia muotoja ja muuttui valtataistelun välineeksi. Kansan tahtoon vetoaminen kutoo myös kiinnostavia lankoja aina nykypäivään asti ja auttaa hahmottamaan, millä tavoin kansaa ja sen tahtoa voidaan käyttää poliittisena pelinappulana.

Isänmaa pohjautuu osin Järnefeltin omiin kokemuksiin. Suhtautumista ajan kulttuurispoliittisiin virtauksiin Järnefelt tarkastelee teoksen alussa Vuorelan ja Niemelän maatalojen kautta. Teos alkaa klassisella "vieras mies tulee yhteisöön" -teemalla, kun ulkopaikkakuntalainen alkaa hämmentää maatalojen välisiä suhteita hankkimalla Niemelän omistukseensa. Vuorela edustaa teoksessa vanhoillisuutta, kun taas Niemelä asemoituu uuden omistajansa myötä yhä enemmän modernien aatteiden airueksi.

Teoksen päähenkilö Heikki Vuorela lähtee hakemaan oppia ja sivistystä Helsingistä ja näin hänen alunperin staattinen talonpoikaismaailmankuvansa joutuu murrokseen, jonka myötä Heikki löytää itsestään radikaalin, jossa Snellmanin ajatukset synnyttävät kiihkeitä ja henkilökultille tyypillisiä palvovia tunteita. Ratkaisu ei alunperin ole pelkästään Heikin oma, vaan siihen vaikuttaa vahvasti rovasti, jonka mukaan tulevaisuus kuuluu sivistyneille. Vetoamalla Vuorelan ja Niemelän talojen väliseen kilpailuun ja Vuorelan mahdollisuuksien parantamiseen Heikin koulutuksen kautta saa rovasti puhuttua puolelleen myös Heikin isän.

Heikissä ruumiillistuu kansalaisuusaatteen herättämät ristiriidat ja hänen suosiostaan taistelevat tämän aatteen toteuttamisen tavat. Toisaalla on Helsinki ja sen vilkkaat palopuheiset keskustelut kaasuvalaistulla ylioppilastalolla, toisaalla Heikin kotiseutu ja ihmisen lähiyhteys tekemäänsä työhön. Kumpi näistä ympäristöistä palvelee paremmin isänmaan aatteen edistämistä? Tämä on kysymys, joka riivaa Heikkiä ja saa hänet myös palaamaan kaupungista takaisin maaseudulle, jossa hän ei kuitenkaan pysty kokemaan tyytyväisyyttä, vaan lähtee ennen pitkää takaisin Helsinkiin. Järnefelt kuvaa osuvasti, miten kerran jo auennutta maailmaa ei enää pysty sulkemaan ja miten tuloksena asioiden suuremmasta ymmärryksestä on taakka, jolle Heikki ei maaseutuympäristössä löydä laskupaikkaa.

Heikki käy sisäistä painia kansalaisuusaatteen velvoitusten kanssa. Helsingissä hän kaipaa takaisin maalle ja näkee kotitalon ihmisineen ja töineen osin nostalgian ympäröimänä. Palattuaan maaseudulle taas hän joutuu kuolettamaan uusien ajatustensa tuomat virikkeet huomattuaan, että hänen uusia suuria ajatuksiaan ei voi väkisin kaataa maaseutuväestön aivoihin. Tämä ristiriita tulee teoksessa kirkkaasti ilmi, kun Heikin opiskelukaverit tekevät visiitin hänen kotiseudulleen.

Vaikka Järnefeltin romaanissa on kyse kansallisuusaatteesta voidaan hänen tähän aatteeseen ja sen toteuttamiseen liittämänsä problematiikka yleistää myös muihin aatteisiin ja siirtää nykypäivään. Tämä on myös yksi niistä tekijöitä, joiden vuoksi Isänmaa on alati tuore romaani, johon toivoisin nykylukijoiden tarttuvan. Ihmisen taistelu häntä eri suuntiin vetävien ajatuskulkujen ristipaineessa ei reilussa sadassa vuodessa ole pohjimmiltaan juurikaan  muuttunut, jos toki aatteet ja niiden ilmaisutavat saattavat olla toiset.

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on toivottu, että kirjoitettaisiin enemmän ja reippaammin yhteiskunnallisia tekstejä. Ottamatta kantaa siihen, miksi juuri tämä tekstityyppi olisi - ainakaan taiteen itsensä kannalta - erityisasemassa, minulle Järnefeltin romaani on erinomainen esimerkki yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstistä, jossa aatekäsittely osana yhteiskunnallisia kehityssuuntia tuodaan yleiselle tasolle yksilön kautta.

Järnefelt kuvaa varsin avaavasti myös kodin, uskonnon ja isänmaan välistä kolmiyhteyttä:

Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!
Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!
Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämmeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi!

*

Helsingissä Heikki ikään kuin testaa omaa ajatteluaan suhteessa ystäviinsä. Ai hän ajattelee noin, pitäisikö minunkin? Ja tuo toinen taas noin, olisiko se myös minun tieni? Etsiessään perusteita omalle ajattelutavalleen Heikki joutuu huomaamaan, että suuri osa hänen tuttavapiiristään ei ole ottanut kansallisuusaatetta yhtä vakavasti kuin hän itse, vaan se on hänen tuttavilleen enemmänkin vain väline omien päämäärien edistämiseksi ja kun siitä on otettu irti se, mitä siitä on irti otettavissa se voidaan kevein mielin hylätä.

Illuusiot särkyvät ja myös Heikki oppii, että teeskentelemällä jotain muuta kuin mitä hän on, avautuu uusia ovia. Tämä ei koske pelkästään suhtautumista kansallisuusaatteeseen, vaan eri näkemyksiin ylipäätään. Näin elämä Helsingissä alkaa näyttäytyä yhä enemmän epäaitona ja ihmiset näkemyksestä toiseen poukkoilevina oman etunsa tavoittelijoina.

Yksittäisistä romaanilajeista juuri kehitysromaani kiinnostaa minua eniten ja uskoisin tämän johtuvan siitä, että kehitysromaanissa käsiteltävä tematiikka on sitä ihmiselämän perustematiikkaa, jota jokainen meistä käy omassa elämässään läpi. Isänmaa ei tässä suhteessa ole poikkeus ja Heikin ponnisteluista lukiessani mietin, miten itse olisin toiminut. Olisiko "ostanut" jonkun toisen kokemistavan, jos siten olisin itse päässyt helpommalla? Olisinko jaksanut teoksessa kuvatuissa olosuhteissa jahdata omaani vai valinnut suoraviivaisemman ja samalla valheellisemman tien? Luultavasti olisin kokenut läheisiksi mm. seuraavat Artturin taiteesta esittämät näkemykset:

Oikea taiteilija ei kysy koskaan  mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee yksinomaa taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi että hänen pitää niin tehdä; siksi että hänellä ei ole joku yksityinen hyödynkäsite silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisällinen kutsumus, sisällinen tarve.

Ajattelen pitkälti samoin kuin Artturi. Usein tunnen myös olevani ajatustapani kanssa joko vanhanaikainen tai yksin. Usein molempia.

*

Isänmaan taidepuhe tuntuu läheiseltä, mutta teoksessa esitetyt käsitykset naisen ominaisluonteesta sen sijaan aiheuttavat melkoista hämmennystä, enkä nyt suostu jättämään asiaa siihen, että toteaisin tämän teoksen olevan aikansa lapsi.

Heikki reflektoi omaan tilannettaan ja miettii, että elämä olisi paljon helpompaa jos hän vaan voisi luopua aatteistaan ja tulevaisuuden pohdinnasta sekä valita yksinkertaisen maaseutuelämän lapsuustoverinsa Liisan puolisona. "Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämmessä." Naiseus liitetään näin osaksi ei-henkisiä pyrintöjä, kun taas "oikeat" miehet ajattelevat suuria ja muuttavat maailmaa. Heikki tulkitsee, että juuri hänen feminiininen puolensa on hänen kirouksensa ja este, jonka vuoksi Snellmanissa henkilöityvä suurmieheys on hänen ulottumattomissaan.

Järnefeltin romaanissa kummastelin Heikin äkillistä rakastumista, joka varsin nopeasti sai suorastaan pakkomielteisiä piirteitä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tulisi ajatella. Ehkä toive avioliitosta on osa Heikin pyrkimyksiä toimia samoin kuin muutkin. Hänen tunteensa eivät kuitenkaan saa vastavaikua ja oman paikan etsimistä elämässä on jatkettava pitkin muita reittejä.

Heikki tekee Isänmaassa pitkän luokkaloikan ja jatkaa opiskelujaan aina väitöskirjan kirjoittamiseen asti.  Sekään ei kuitenkaan poista hänen tyhjyyden tunteitaan. Vapaus on saavutettavissa vain henkilökohtaisen epäitsekkyyden, luopumisen ja oikein tekemisen kautta. Teoksen loppua voi halutessaan pitää Järnefeltin statementinä siitä, mille arvoille ihmisen tulisi elämänsä rakentaa.

Järnefeltin luonnekuvaus on huimaavan tarkkaa. Hänen ihmisensä, Heikki etunenässä, mutta myös sivuhenkilöt, on niin tarkasti ja lähietäisyydeltä hahmoteltu, että välillä tuntuu kuin näkisi suoraan heidän päänsä sisään. En olisi kuitenkaan etukäteen uskonut, miten monia tunteita ja pohdintoja tämä romaani herättää. Teoksen takakanteen on lainattu Eino Leinoa, joka toteaa: "Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt." Tämä on paljon sanottu ja monia hienoja teoksia on kirjoitettu Isänmaan jälkeen. Siitä huolimatta ei tee erityisesti mieli väittää Leinolle vastaan. Toki jos Leino vielä eläisi, haluaisin vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan Juha Hurmeen Niemestä.



Arvid Järnefelt: Isänmaa (1997/1893)
214 sivua
Kustantaja: SKS
Teoksen alkusanat: Pertti Karkama


Helmet-lukuhaaste, kohta 3. suomalainen klassikkokirja

*Bar Finland -projektin esittely ja sarjassa aiemmat ilmestyneet tekstit (klik)