keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Pirkko Saisio: Betoniyö - BAR Finland 15

On taas se aika kuukaudesta, jolloin BAR Finland saa uuden vieraan.  Tällä kerralla minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa tervetulleeksi the one and only Pirkko Saisio sekä hänen romaaninsa Betoniyö. Laitetaas vähän läpyttimiä yhteen.

Betoniyö on nimensä mukainen - kova maailma Itäväylän katveessa, jossa varovainen hellyys kohoaa sementin läpi rikkaruohon sitkeydellä. Se on kuuman kesäyön nopeasti ohimenevä hetki ja niin äkkiä on ilta kuten Quasimodon runossa.

Pirjo Honkalo ohjasi Betoniyöstä kuudella Jussilla palkitun elokuvan vuonna 2013. Kävin katsomassa sen Kluuvikadun Maximissa, jonne se hyvin sopikin, sillä Maxim ei ole palatsi, vaan elokuvateatteri. Honkasalon luoma mustavalkoinen sukellus oli visuaalisesti karun tinkimätöntä ilmaisujuhlaa ja muistan ajatelleeni, että nyt on elokuva siinä tehtävässä kuin mihin se on tarkoitettu. En tiedä, miten hyvin tämä elokuva toimii kotikatsomossa, mutta jos saat tilaisuuden sen katsoa suosittelen vahvasti niin tekemään.

*

Betoniyö (1981) kertoo kahdesta veljeksestä, Simosta ja Ilkasta. Heti ensi sivuilta on selvää, että kun elämän onnenkortteja jaettiin eivät nämä kaksi olleet paikalla. Kesäpäivä on pahaenteisen tukahduttava. Se liimaa vaatteet vasten ihoa ja huohottaa kuin satimeen jäänyt saaliseläin. Saisio ei selittele, vaan heittää ilmoille lähtötilanteen, jossa äiti keskellä yötä pyytää Simoa viemään veljelleen kaljan. Taustalla ujeltaa hälytysajoneuvon sireeni. "Haiveipatrolli painaa ..."

Tänään tapahtuu jotakin kamalaa.

Teoksen kirjoitusajankohta, 1980-luvun alku, soi sen kielessä. Sanasto kantaa mukanaan menneitä ilmaisuja ja luo aikalaiskuvaa. Nuoren miehen toivottomuus sen sijaan ei tunne viimeistä käyttöpäivää. Tulevaisuudentoivon elämästään kadottanut nuorimies on valitettavasti ihmistyyppi, joka on meidänkin ajallemme varsin tyypillinen. Betoniyössä korostuu työn merkitys ihmisen yhteiskuntaan ankkuroijana ja sama pätee tietysti nykyisinkin. Työstä tosin on alkanut tulla ylellisyystavaraa, jonka ostamiseen ei edes tutkintotodistukset tahdo riittää.

Henkilöhahmot ovat tässä romaanissa käsinkosketeltavan todellisia. Saisio tuo heidän omainaislaatunsa esiin pitkälti dialogin ja toiminnan kautta. Tässä on poikien äiti papiljotit päässään valmistautumassa tansseihin lähtöön. Radiosta valuu ajan musiikkia, toivon sanoja elämän värittömyyteen. Tässä on Ilkka, joka näinä päivinä on lähdössä kärsimään vankeusrangaistusta. Tässä on Simo, joka myötäilee muiden puheita ja ihannoi isoveljeään ja hakee tältä hyväksyntää. Simo ei tunne itseään. Häntä katsoo peilistä joku vieras, kuka lie.

Simo oli alkanut epäillä, että naamaa ei saanutkaan ilman muuta, syntymälahjana. Naama piti saavuttaa.
Naama piti tehdä itse.

Unet ovat Betoniyössä sakeita, täynnä merkityksiä ja suistumisen uhkaa. Niiden päivämuotona toimivat isoveljen humalaiset profetiat. Maailman matka kohti torakoiden valtakuntaa.

*

Lukiessani Betoniyötä nykyajasta käsin sen syvimmäksi teemaksi nousee homofobia, jonka seurauksia kuolema tässä teoksessa niittää kummallakin kourallaan.

Veljesten naapurissa asuu hintiksi ja hämyksi kutsuttu epämääräisen oloinen mies, joka kuuman päivän iltana alkaa juttusille Simon kanssa. Simo päätyy miehen kotiin ja tulkitsee miehen kosketuksen lähentelyksi ja joutuu hallitsemattoman agression valtaan.

The End.

Niin äkkiä kaikki voi peruuttamattomasti muuttua. Niin äkkiä vainoharhaisuus ja syyllisyys tehdä pesänsä Simoon.

Elämä, täältä ei tulla.

*

Betoniyö on kaikin puolin hallittu romaani. Sen lyhyet, dokumentaaritset lauseet kantavat askelissaan kohtaloa tai jotakin muuta, jonka kanssa Simon kaltainen epävarma nuorukainen ei omaa voiton mahdollisuuksia.

Saision kyky luoda kokonaisia henkilöhahmoja hyvin minimalistisin keinoin on tässä romaanissa huipussaan. Yhdenpäivän romaani lajina sisältää jo itsessään draaman kaaren ja Saisio hyödyntää sitä kautta romaanin aina sen väistämättömään loppuun asti.



Pirkko Saisio: Betoniyö (2011/1981)
171
Kustantaja: Tammi, BON-pokkari


Aiempiin BAR Finland -postauksiin pääset tutustumaan tästä






maanantai 29. toukokuuta 2017

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Onko verellä tunteet? Tai muisti? Jos kaksi ihmistä vaihtaa keskenään verta, vaihtuuko jotain muutakin kuin tuo punainen neste? Haluaisitko, että kokeilemme?

Asetan tälle kirjalle seuraavat varoitukset:

Koukuttavuusvaroitus
Kamaluusvaroitus
Pahojen unien varoitus
Elinvaroitus
Todellisuudenhorjuntavaroitus
Vampyyrivaroitus
Varoitustenkäyttövaroitus

*

Veri joka suonissasi virtaa on kolmas osa tarinasarjaa, jonka aloitti Yö ei saa tulla ja jota jatkoi Korppinaiset. Olen Veren kanssa vähän kummassa tilanteessa, sillä olen lukenut teossarjan aloitusosan, mutta en Korppinaisia. Tällä oli väkisinkin vaikutuksensa siihen, miten tätä Raevaaran uutuusromaania luin ja erityisesti teoksen alkupuolella koin hieman häiritseväksi sen, että sitten viime lukeman on tapahtunut asioita, joista en tiedä, mutta joista jotakin voin Veren perusteella päätellä.

Tiina Raevaarasta on näiden kolmen romaanin myötä kehittynyt täysiverinen (sic!) vaihtoehtoisten todellisuuksien (Alt-Reality) kuvaaja. Veri joka suonissasi virtaa on vauhdikkaanpainavaa nykygotiikkaa, jossa outo ja kumma tunkeutuvat reaalimaailmaan, mutta eivät jää pelkiksi tehokeinoiksi vaan vyöryttävät esiin asioita, joista mieluiten emme tietäisi mitään.

Jos sattuu olemaan herkemmän puoleinen tyyppi (ja tässä kohtaa nostan heti käteni pystyyn) ei kannata tehdä niin kuin minä, joka ensin katsoin pari jaksoa Margaret Atwoodin romaanin Orjattaresi pohjalta tehtyä TV-sarjaa ja luin siihen päälle Verta. Niinpä seuraavana aamuna heräsin silmissäni kuvat romanialaisesta hoitolaitoksesta ja huomasin sanovani puoliääneen: Under his eyes. Tämä tosin nyt aukenee vain niille, jotka ovat ko. tv-sarjaa katsoneet ja on samalla vinkki tehdä niin heti paikalla, sillä Orjattaresi on parasta (ja ahdistavintakin) juuri nyt.

Vahvasti tämän päivän todellisuuden kääntöpuoleen  käy kiinni myös Veri, jossa Johannes lähtee Romaniaan etsimään ikirakastettuaan Aaloa, joka on vakavasti sairas ja kenties olemassakin vain Johanneksen pään sisällä. Rakkaus ja kuolema - niillä on tapana saada kummia muotoja, eikä Johanneksen tilannetta yhtään helpota se, että hänen avioliittonsa nitisee ja hän yhden poikansa menetettyään on vaarassa menettää toisenkin.

Romanian valinta Veressä kuvatun 4eon-hoitolaitoksen sijaintipaikaksi on Raevaaralta erinomainen veto, sillä sen myötä herää henkiin tämän maan rikas vampyyriperinne. Maan kuvaus on niin kiinnostavaa, että haluaisin ryhtyä Dracula-turistiksi heti paikalla, jos uskaltaisin. Luultavasti en kuitenkaan ole tarpeeksi rohkea, sillä ajatus joutumisesta romanialaiseen sairaalaan nostaa tämän romaanin luettuani pelkokäyrän pahasti verenpunaisen puolelle.

Raevaaran teossarja on kaikin puolin valmis konsepti ja suorastaan huutaa pääsyä kansainväliseen levitykseen. Tässä meillä nyt on suomi-kummaa, jota pikimmiten pitäisi kääntää myös ulkomaalaisten lukijoiden ulottuville. Elokuvanakin tämä teossarja on helppo mielessään nähdä, vaikka en olekaan varma, rohkenisinko sitä katsoa. Erityisesti Veren Romania-osuus nimittäin sisältää kuvastoa, joka polttaa itsensä verkkokalvoille pysyvän tuntuisesti. Jostakin muistini uumenista nousee Verta lukiessani pinnalle Lars von Trierin ohjaama tv-sarja Valtakunta (Riget).

Veri on medikalisaation paise, jota ihmisen narsismi ruokkii tekojensa seurauksista välittämättä. Sen voi kuitata nerokkaana fiktiona, mutta se, mistä tämä romaani kertoo on siitä huolimatta muodossa tai toisessa totta tälläkin hetkellä. Raevaara yhdistää nerokkaasti vetävän tarinan ja todellisuuden vaietumman puolen. Tätä tarinaa ei voi kuitata sanomalla, että onneksi mitään tällaista ei oikeasti tapahdu.


Raevaara Tiina: Veri joka suonissasi virtaa (2017)
304 sivua
Kustantaja: LIKE (arvostelukappale)


lauantai 27. toukokuuta 2017

Madeleine Thien: Do not say we have nothing

Madeleine Thienin  Do not say we have nothing on valtava romaani, enkä nyt tarkoita teoksen sivumäärää, joka englanninkielisessä pokkarissa on 471. Tämä teos kuuluu niihin kirjoihin, jotka huutavat kirjoittamistaan, koska historiaa ei saa unohtaa. Siitäkään huolimatta, että ihmisen kyky oppia historiasta on osoittautunut varsin kyseenalaiseksi.

Do not say we have nothing on saman kirjallisen perheen jäsen kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai Chimamanda Ngozi Adichien Half of a Yellow Sun. Ei ole ihme ollenkaan, että Thienin romaani oli Man Booker -ehdokaslistalla viime vuonna ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla tänä vuonna (voittajateosta ei tätä tekstiä kirjoittaessani ole vielä valittu).

Thienin romaani kertoo Kiinan historiasta ja yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja sorrosta alkaen Maon valtaannoususta 1960-luvulla ja päättyen Tiananmenin verilöylyyn vuonna 1989. Itse tarina on upotettu kehyskertomukseen, jossa kiinalais-kanadalainen Marie ja hänen ätinsä saavat vuonna 1991 vieraakseen kiinalaisen Ai-Mingin, joka on paennut kotimaansa poliittisia levottomuuksia Kanadaan. Teoksen alussa kehyskertomukseen palataan vähän väliä, mutta romaanin edetessä se häipyy taka-alalle, mutta kulkee mukana lankana, joka yhdistyy muuhun kerrontaan romaanin lopussa.

Do not say we have nothing on oodi tavallisille kiinalaisille, tarinoille ja musiikille. Romaanin sisällä pujottelee fiktiivinen tarina nimeltä Book of Records, joka liikkuu ihan konkreettisestikin romaanihenkilöiden mukana. Sitä kopioidaan käsin jälkipolville ja sen sisään piilotetaan asioita, joita ei voi suorin sanoin ääneen lausua. Book of Records on muisti ja säilytyspaikka. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat ja sen rinnalla kukoistaa rakkaus musiikkia, säveltämistä ja soittamista kohtaan sekä tuska siitä, kun ihmiseltä viedään hänen omimpansa. Kirjallisuuden ja musiikin merkityksen korostuminen muistuttaa Ljudmila Ulitskajan romaanista Vihreän teltan alla, jossa niin ikään kirjallisuus ja musiikki ovat ihmistä sortovallan alla hengissä pitäviä voimia.

En oikeastaan aiemmin ole tullut kovin tietoisesti ajatelleeksi, että myös klassinen musiikki voi diktatuurissa omata niin vahvaa kumouksellista voimaa kuin mitä Thienin romaani tuo esiin. Tästä todistukseksi voidaan mainita, että Kiinassa oli vuosien ajanjakso, jolloin radiossa ei soitettu mitään muuta kuin 18 vallankumouksellista oopperaa. Thien kuvaa hyvin tarkasti musiikin merkitystä romaanin henkilöille ja koska itse en ole kovin musikaalinen en luultavasti tavoittanut ollenkaan kaikkia Thienin musiikkikuvausten avulla luomia merkityksiä, vaan koin niistä lukemisen jopa paikoin aika pitkästyttäväksi.

Läpi teoksen, suorastaan häkellyttävään moneen kertaan, esiintyy maininta, että romaanihenilöt kuuntelevat Goldberg-variaatioita. Tulkitsen Thienin haluavan korostaa, että hänen romaaninsa edustaa sekin vain yhtä variaatiota Kiinan tapahtumista. Do not say we have nothing ei ole viihteellistettyä tarinankerrontaa, jossa historialliset tapahtumat esitetään hallitusti ja lukijan itkuhanoja sopivasti aktivoiden.

Thien ei pyri luomaan suurta historiallista kertomusta, vaan tarkastelee, minkälaisena Kiinan historia näyttäytyy hänen romaanihenkilöjensä kautta. Miten se ottaa rautapihteihinsä isät, äidit, tyttäret ja pojat yhden toisensa jälkeen. Miten ihmiset joutuvat toisistaan eroon, miten olosuhteet ovat ihmistä vahvempia ja miten mikään ei välttämättä koskaan muutu hyväksi. Sotilaat, aseet, ihmisten pakkosiirrot, väkivalta ja työleirit tulevat lukiessa hyvin lähelle. Erityisesti kirjan loppupuolella tuntui melkein siltä kuin itsekin olisin ollut opiskelija, joka makaa Tiananmenin aukiolla. Tämä romaani voisi olla hyvin julma, mutta Thienin kertojanote on kuitenkin jollakin tapaa lohdullinen.

Thienin romaanissa yhteiskunta ja sen ilmiöt ovat jättimäisiä ja ihminen niiden rinnalla pikkuruinen, tuskin edes hyönteisen kokoinen. Erityisen lähelle romaanin henkilöistä tulee teini-ikäinen Zhuli, joka yrittää hahmottaa elämisen ehtoja ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka on kieltojen ja rajoitusten täyttämä sekä Sparrow - säveltäjä, joka joutuu luopumaan musiikistaan.

Do not say we have nothing on ansioituneesti rakennettu ja vaikuttava kuvaus Kiinasta ja ihmisistä poikkeusolosuhteissa. Se näyttää elämän sellaisena kuin se on, kun kaksien kasvojen ylläpitäminen on ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Samanaikaisesti se on myös tarina Marien etsinnästä ja pyrkimyksestä selvittää, kuka hänen isänsä oikein oli ja mitä hänelle tapahtui. Thien liikuttaa tekstillään suuria virtoja, johon teoksessa kuvattujen henkilöhahmojen henkilökohtaiset elämänvirrat yhtyvät ja uppoavat. Tuloksena on realistisen repalainen pala kiinalaista historiaa, jota tarkastellessa on syytä pitää mielessä, että kiinalaisen aikakäsityksen mukaan eilinen on edessä ja huominen takana.



Madeleine Thien: Do not say we have nothing (2016)
471 sivua
Kustantaja: Granta


Helmet lukuhaaste: kohta 26 sukutarina

torstai 25. toukokuuta 2017

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko.

Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä.

Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaiset ovat myös itse vastuussa vastoinkäymisistään ja epäonnestaan ja niitä tässä kirjassa kasaantuu Pikku Pippurin osalle suorastaan dickensiläiseen malliin.

Itse luulin kuulleeni Mabanckousta ensimmäisen kerran, kun Pikku Pippuri (englannin kieliseltä nimeltään Black Moses) valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon pitkälistalle. Kesti nimittäin hetken, ennen kuin tajusin, että hyllyssäni oleva Pikku Pippuri ja Black Moses ovat yksi ja sama kirja.

Suomenkielisen käännöksen kansi ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Chilipaprikat herättivät lähinnä kummastusta ja taas kerran on pakko todeta, että kannella todella on väliä. Vertailun vuoksi liitän tähän alle englanninkielisen version kannen.





Kansi toimii vihjeenä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Suomalaisen painoksen kansi vihjaa kohti keittiötä ja paprikaruokia, kun taas englanninkielisen version kansi ohjaa ajatuksia kohti Vanhan testamentin Moosesta ja laintauluja. Luulenkin, että jos olisin lukenut kirjan englanninkielisenä olisin kokenut sen eri tavoin. Kansi on osa lukijan teoksesta muodostamaa odotushorisointtia, halusimmepa sitä tai emme.

*

Pikku Pippurissa parasta on sen satiirisnaurullinen tyylilaji. En oikeastaan muista lukeneneeni aiemmin afrikkalaista kirjaa, jossa olisi niin vallattomasti kuvattu valtaeliitin edesottamuksia ja kyseenalaistettu naurun kautta hallitsijakulttia. Kun romaanissa kerrotaan, miten lehden pääkirjoitukset on omistettu presidentin ylistämiselle ja hänen ihmeteoistaan kertomiselle ja sallittua on vain yksi totuus, alkaa tarina kuulostaa kovin tutulta. Ihmemiehet kun ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin. Lentävät kurkien kanssa, kutsuvat valheita vaihtoehtoiseksi totuudeksi ja pullistelevat asearsenaalillaan.

Tarina alkaa orpokodista, johon Pikku Pippurin vanhemmat ovat viikon ikäisen vauvansa hylänneet. Eletään kongolaisen sosialismin kultaisia vuosikymmeniä, 1970- ja 1980-lukuja. Sieltä matka jatkuu kaupungin kaduille, prostituoitu Mama Fiat 500:n ja hänen tyttöjensä seuraan sekä kummalliseen hulluuteen. Matkalla vastaan tulee niin katulapsia, kadonneita adverbejä kuin Robin Hoodin kostokin.

Pikku Pippuri kertoo monenlaisesta kaveruudesta ja ystävyydestä, yllättävistä yhteensattumuksista, eroista ja jälleennäkemisistä. Teoksesta jää hieman irrallinen kokonaisvaikutelma, koska aineistoa on niin paljon. Tyyliltään Mabanckoun romaani on hyppelehtivä, veijarimainen ja erinomaisen luettava. Päähenkilönsä hulluuden kautta se liittyy osaksi tarinaperinnettä, jossa yhteiskunta murskaa ihmisen ja hänen unelmansa.




Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (2016)
191 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Petit Piment (2015)
Suomentanut: Saana Rusi
Kustantaja: Fabriikki


tiistai 23. toukokuuta 2017

1918-haaste


Kuva: Muokattu yksityiskohta Vigelandin veistospuistosta

Vastakkainasettelujen aika on tässä ja nyt. Se on tässä ja nyt huomattavasti enemmän kuin vaikkapa 10 vuotta sitten.

Jo pitempään olen harkinnut tutustuvani Suomen sisällissotaa koskevaan kirjallisuuteen. Näin siksi, että tämä sota on jotakin, jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. Usein kuvittelen tilannetta sodan päättyessä. Mietin, miten ihmiset, jotka kuuluivat sodassa eri puolille saattoivat sodan päätyttyä tulla toimeen keskenään. Ajattelen kahta ihmistä tekemässä töitä rinnakkain, rakentamassa yhdessä, puhaltamassa samaan hiileen - kahta ihmistä, jotka sodassa olivat valmiita tappamaan toisensa. Miten sellaisesta voi selvitä ihminen ja kansakunta? Miten pitkät ovat kansalaissodan jäljet? Miltä ne näyttävät tänään, kun sodasta on kohta tullut kuluneeksi 100 vuotta?

Asiaa pohtiakseni ja siihen selvyyttä hakeakseni päätin luoda uuden haasteen, joka kantaa nimeä 1918-haaste. Lanseeraan tämän haasteen jo nyt siltä varalta, että joku teistä haluaa vilkuilla syksyn kirjablogeja 1918-silmällä. Nopea vilkaisu syksyn kirjallisuuteen osoitti, että joitakin tähän teemaan liittyviä kirjoja on tulossa ja itse panin jo merkille mm. Sture Lindholmin kirjoittaman Dragsvikin vankileiristä kertovan teoksen.  Haasteaika alkaa nyt ja haaste päättyy 15.5.2018, jolloin on sisällissodan päättymisen 100-vuotispäivä. Tuolloin julkaisen blogissani koostepostauksen, johon on viikko aikaa linkittää omat lukemiset/oma koostepoostaus.

Haasteeseen voi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Haasteen puitteissa voi myös kirjoittaa vuoteen 1918 liittyvistä elokuvista, näytelmistä, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista, vuotta 1918 käsittelevistä sukutarinoista ja omista pohdinnoista. Osana haastetta voi julkaista myös aiempia postauksia, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin.

Hashtag somea varten on #1918haaste.

Tilastotietoa sodassa kärsityistä tappioista:



valkoiset:
3 414 kaatui
1 424 teloitettiin
46 katosi
4 kuoli vankileireillä
7 000–8 000 haavoittui

punaiset:
5 199 kaatui
7 370 teloitettiin
1 767 katosi
11 652 kuoli vankileireillä
10 000–12 000 haavoittui
Lähde: Wikipedia (klik)


Alle olen kerännyt muutamia vuoteen 1918 liittyviä kirjoja ja toivon, että saan teiltä lisäehdotuksia niin luettavasta kirjallisuudesta kuin muustakin vuoteen 1918 liittyvästä aineistosta. Kaikki kommenteissa mainitut kirjat nostan esiin tämän postauksen kirjallisuusluetteloon ja liitän tämän aloituspostauksen blogini sivupalkkiin, josta päivittyvää kirjallisuuslistaa voi käydä tutkimassa.


Kirjallisuutta:

Backman Martti: Harriet ja Olof - rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918 (Gummerus 2016)

Ellilä Kirsti: Tuntemattomat (Karisto 2015)

Hakala Anu: Housukaartilaiset: Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa (Like 2006)

Hemmer Jarl: En man och hans samvete (Schildt 1993)

Hoppu Tuomas: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus 2017)

Hoppu Tuomas: Tampereen naiskaarti: myytit ja todellisuus (Ajatus 2008)

Jaatinen Pekka: Varjo: 1917-1918 (Johnny Kniga, 2016)

Kaarninen Mervi: Punaorvot (Minerva 2008)

Kanto Anneli. Lahtarit (Gummerus 2017)

Kanto Anneli: Veriruusut (Gummerus 2008)

Keskisarja Teemu: Viipuri 1918 (Siltala 2013)

( Koivukari Tapio: Luodetuulen maa (Like 2002) )

Kolbe, L & Nyström, S: Helsinki 1918: pääkaupunki ja sota (Minerva 2008)

Korjus Olli: Kuusi kuolemaantuomittua (Atena 2014)

Kukkonen, J & Heikka, E: Punamustavalkea: 1918 kuvat  (Avain/Suomen valokuvataiteen museo 2008)

Kämäräinen Pekka: Kiertotiet - romaani kansalaissodasta (Nordbooks 2017)

Köngäs Heidi: Sandra (Otava, ilm. syksyllä 2017)

Lander Leena: Käsky (WSOY 2003)

Lander Leena: Liekin lapset (Siltala 2010)

Lehtonen Joel: Sorron lapset; Punainen mies (SKS 2008/1923 ja 1925)

Lindholm Anna: Projekt Ines - Fem kvinnor i inbördeskriget 1918 (Schildts&Söderströms 2015)

Lindholm Sture: Vankileirihelvetti Dragsvik (ilm. 10/2017, Atena)

Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla, osa II  (WSOY 2007/1960)

Lintunen Tiina: Punaisten naisten tiet (Otava 2017)

Meri Veijo: Vuoden 1918 tapahtumat - romaani (Otava 1960)

Meriläinen Rosa: Nainen punainen (Teos 2012)

Mustonen Enni: Verenpisara ikkunalla (Otava 1998)

Paksuniemi Petteri: Kirjailijan kuolema (Tammi 2005)

Pekkalainen Tuulikki: Lapset sodassa 1918 (Tammi 2014)

Pekkalainen Tuulikki: Susinartut ja pikkuimmet: sisällissodan tuntemattomat naiset (Tammi 2011)

Sahlberg Asko: Tammilehto (WSOY 2004)

Sillanpää Frans Emil: Hurskas kurjuus (Otava 1919)

Siltala Juha: Sisällissodan psykohistoria (Otava 2009)

Tuuri Antti: Kylmien kyytimies (Otava 2008)

Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia (Tammi 2006/1956)

Westö Kjell: Missä kuljimme kerran (Otava 2006)

Wetterstrand Tuija: Punaisten panssarijuna 1918 (ilm. 8/2017, Into)

Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle (WSOY 1993)


Haastearvonnan säännöt: 

Yhden postauksen kirjoittaneet saavat haasteeseen osallistuneiden kesken suoritettavassa arvonnassa 1 arvan, 2 postausta kirjoittaneet 2 arpaa, kolme postausta kirjoittaneet 3 arpaa ja neljä tai sitä useamman postauksen kirjoittaneet 4 arpaa.

Pääpalkintona on korvamerkitty 20 euron seteli, jolla voi ostaa Alkosta omien mieltymysten mukaan joko puna- tai valkoviiniä.


Tervetuloa mukaan haasteeseen!


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Rosa Montero: The Delta Function

Aika paljon tulee luettua anglo-amerikkalaista kirjallisuutta ja niinpä päätin ihan tietoisesti lähteä etsimään feminististä kirjallisuutta muista kulttuuripiireistä. Niin löysin Rosa Monteron, joka kotimaassaan Espanjassa on hyvinkin tunnettu, mutta joka Suomessa on jäänyt tuntemattomaksi pitkälti sen vuoksi, että häneltä ei ole suomennettu ainuttakaan kirjaa.

Vaikka minun oli ihan "pakko" tilata Monteron The Delta Function juuri sillä siunaamalla hetkellä, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin, ei se kuitenkaan päätynyt luettavakseni. Tämän vuoksi poimin sen mukaan Sivumennen-podcastissa julkaistuun hyllynlämmittäjähaasteeseen. Ensimmäinen tähän haasteeseen lukemanni kirja oli Linn Ullmannin Siunattu lapsi, joka meni pettymyksen puolelle ja ehdin jo pelätä, että The Delta Functionille kävisi samoin, kun lupaavan alun jälkeen tuli  mojova lässähdys. Kirjan loppupuoli kuitenkin oli suorastaan huikaiseva.

The Delta Function on tosiaan laadultaan epätasainen. On kohtia, joissa se on aivan järkyttävän hyvä, mutta enemmän kuin riittämiin on myös niitä kohtia, jolloin mietin, että miksi ihmeessä tätä kirjaa ylipäätään luen.

Teoksen rakenteellinen lähtötilanne on kiinnostava, sillä tarina kulkee kahdella eri aikalinjalla, joista varhaisemmalla päähenkilönä on 30-vuotias Lucia, kun taas teoksen nykyhetkessä kuvataan kuusikymppistä Luciaa, joka on vakavasti sairas. Sairaalassa ollesaaan Lucia kirjoittaa muistelmiaan, joita hänen ystävänsä Ricardo lukee ja kommentoi. Näin syntyy tilanne, jossa Montero konkreettisesti havainnollistaa, miten ihmisen muistikuvat muuttuvat vuosien myötä. Lucia ja Ricardo käyvätkin kiinnostavia keskusteluja siitä, mitä kerran tapahtui ja mitä ei.

30-vuotiaan, elokuvaohjaajana debytoineen Lucian elämää hallitsee kaksi miestä: Hippolito ja Miguel. Hän rakastaa heitä kumpaakin vaihtelevassa määrin ja jos rakkaus Hippolitoa kohtaan alkaa hiipua menettää hän mielenkiintonsa myös Miguelia kohtaan. Rakkaus, toteaa Lucia, on "ainoa tekosyy elämälle." Lucialle nämä kaksi miestä ovat napoja, joiden välissä hän sinkoilee ja vaikka hänen rakkautensa saa välillä marttyyristyylisiä ilmenemismuotoja, on Monteron kuvaus hyvin todentuntuista. Siitä huolimatta en oikein jaksanut innostua Lucian rakkauselämästä, vaan minua kiinnosti enemmän Ricardo, jonka ympärillä tuoksuu jännitys ja mysteeri. Hän esimerkiksi kerää kotiinsa mallinukkeja, jotka retkottavat milloin missäkin huoneessa.

Nuorta Luciaa vanheneminen kauhistuttaa ja ajatus siitä, että jonain päivänä hän olisi 60-vuotias herättää hänessä ahdistusta. Tämäntapaisten huomoiden kohdalla teoksen aikatasot limittyvät kutkuttavasti, kun lukija jo tietää, mikä Luciaa tulevaisuudessa odottaa. Myös nykytason Lucian ja Ricardon keskustelut ovat herkullisia, kun he muistavat tapahtuneet asiat eri tavoin. Lukijalle "todistusaineistoa" tarjoaa menneeseen sijoittuvan kerronnan taso, jolloin lukijasta tulee se, joka tietää Luciaa ja Ricardoa paremmin, miten asiat ihan oikeasti menivät.

Siihen mielikuvaan, joka minulle tästä kirjasta jää, vaikuttaa suuresti teoksen loppuosa, joka sisältää Lucian pohdintaa vanhenemisesta ja erityisesti lähestyvästä kuolemasta. Harvoin on kuolemanpelosta kerrottu niin koruttoman vakuuttavasti kuin Montero romaanissaan tekee. Lucia on ollut jo pitkään sairaalassa ennen kuin hän ymmärtää, että hänen sairautensa on vakavaa laatua. Häntä on rauhoiteltu erilaisilla epämääräisillä diagnooseilla, joihin hän itsekin on aluksi tyytynyt.

Kun kuoleman todellisuus iskee Lucian tajuntaan, ei hänelle jää ainoatakaan pakopaikkaa. Otan tähän suht pitkän lainauksen ihan sen vuoksi, että Monteron teksti on tässä kohdin ihan jumalattoman hienoa.

How absurd life seems when I look at it now. Why have I made the effort, why have I felt, loved, hated, suffered? Where will all my memories, everything I know, all the life I have in my head come to rest? The books I have read, the movies I have seen, the knowledge I so eagerly acquired, the maturity, the experience. It took me so many years to build the person I am, and now all that will disappear, it will disintegrate without a trace. Where will all the instants that only I lived and only I remember go to rest? And my emotions, my weaknessess, my loves? At death not only do I die but my whole life disappears. 

Lucian ajatukset olkoot muistutuksena meille kaikille, että elämä on kallis, hauras ja nopeasti ohi.

Vaikka teoksen keskipaikkeilla olisin saattanut jättää tämän romaanin kesken ellei se olisi ollut hyllynlämmittäjäni, olen todella kiitollinen, että luin tämän kirjan loppuun. Deltafunktiolla tarkoitetaan intensiteetiltään voimakasta ilmiötä, jonka kesto on hyvin lyhyt. Sellainen on Lucian elämä tai kenen tahansa meistä.



Rosa Montero: The Delta Function (1991/1981)
261 sivua
Espanjankielinen alkuteos: La función delta
Englanniksi kääntäneet Kari Easton ja Yolanda Molina Gavilán
Kustantaja: University of Nebraska Press: Lincoln & London


Helmet lukuhaaste kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja


Rosa Monteron muista kirjoista on kirjoitettu Tarukirja- ja Kirja vieköön -blogeissa


lauantai 20. toukokuuta 2017

Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret

Kun ensimmäisen kerran avasin Sirpa Kyyrösen runokokoelman Ilmajuuret niin sattuma tai mikä lie korkeampi voima pani sen avautumaan sivulta 29, jossa katseeni osui seuraaviin kahteen riviin:

kun soitat moottoritien huminasta vitut sinkoillen kun taivas
lepattaa kylmänä minä olen syyllinen kun bussi ei kuulu

Jos ihan rehellisiä ollaan en kiinnittänyt huomiotani säkeenylitykseen, vaan niihin sinkoileviin vittuihin. Niitä on liikkeellä. Teini-ikäisten perheessä niitä välimerkeiksi muuttuneita vittuja on liikkeellä erityisen paljon ja tunnistan hyvin myös ilmiön, jossa olen syypää asioihin, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Ei nyt kuitenkaan vaivuta epätoivoon, vaan muistetaan, että niillä vituillakin on juuret ja juurihoito on teinin kehitystehtävä.

Juuret tietysti tässä kokoelmassa ovat paljon muutakin. Muistikirjaani olen kirjoittanut seuraavia juuren sisältäviä lauseita:

Juuret, jotka ihmisten välille kasvavat; ryteiköt, jotka myrskyt repivät irti leikkiessään hippaa
Juuret, jotka työntävät ihmiset eroon, koska ne tarvitsevat lisää kasvutilaa
Juuret, jotka puskevat ihmisen jalkapohjista läpi ja tulevat päälaesta läpi ja jättävät ihmisen sisälle kummallisia möykkyjä
Juuret niiden välillä, jotka luulivat kesinäisen rakkautensa olevan loppuelämän tila
Juuret äitien ja lasten välillä, venyvät, repeävät, kaikenkestävät
koska muuta vaihtoehtoa ei ole ja jos muu vaihtoehto olisi, se olisi huono vaihtoehto
Juuret lapsien, vanhempien ja puolisoiden välillä. Juuret runoilijan, tämän kirjan ja lukijan välillä.

Runoilija, joka saa sanat kasvamaan juuria "maahan, kertomuksiin ja kukkiviin puihin."

Runoilijat ja äidit, nuo toivossa väkevät
vittua huutavan teininsä moottoritiellä näkevät

*

Kyyrösen lauseet ovat performatiivisesti vahvoja. Ne saavat tapahtumaan.  Kokoelman sivuilla avioero tulee todeksi ja sen seurauksena vanhempien elämässä "tulee päivä kun pistämme sinut puoliksi, järjestämme tapaamis- ja käyttöoikeuksia." Tulee päivä, jolloin lapsi katkeaa ja juuresta alkaa kasvaa uusi haara. Se ei kestä vielä minkään painoa.

Sanat jäävät roikkumaan rivin loppuun. Jäävät harkitsemaan siirtymistä seuraavalla riville, käyvät siellä kokeilemassa. Eivät osaa päättää. Sanat kuin rakastaja, joka kurkottaa kohti vanhaa tuttua, mutta hamuaa samaan aikaan vierasta, uutta ja kiiltävää.

Toisinaan Ilmajuuret on happiletkullinen ilmaa suoraan suoneen. Vakava hälytystila, kuten esimerkiksi silloin, kun Kyyrönen kirjoittaa

Minä synnytän kuollakseni vähemmän

tai

että kuolinjärjestyksen mukaisesti äitien vuoro on ensin

Ilmajuuria lukiessa tuntuu sydänalassa usein vähän samalta kuin katsellessa, miten ekaluokkalainen menee kouluun liian iso reppu selässään. Miten hän kävelee niin, että toiveikkuus on perillä ensimmäisenä ja miten kuuden vuoden päästä hän istuu Alepan edessä juomassa siideriä silmät elämän mysteereistä tyhjinä.

Kyyrösen runot ovat tyyppiä, jotka puhuttelevat minua paljon. Eikä vähiten siksi, että hänen sanoistaan minulle kasvaa kirjoitusta. Kun hän kirjoittaa

meressä olet turvassa, niskassa kutiseva hengitysaukko,
ruumiin rajojen katoaminen, vertyminen

minä aloitan lauseen sanalla ruumiillisuus, mutta deletoin sen ja kirjoitan sen sijaan: kala lainaa ihmiselle kiduksiaan, sillä ihmisenkin on hengitettävä. Kalaisoäidin silmissä viisaus ja pyyntö palauttaa lainassa olevat ihosuomut kalojen kirjastoon.

Ilmajuuret on osa "meren kantoliinaa." Televisiossa tutkija kertoo, että lapset, joita pidetään kantoliinassa oppivat kävelemään aikaisemmin kuin vaunulapset. Niin tärkeää on olla lähellä sydäntä. Niin tärkeää on olla juuret. Ja ilma.



Sirpa Kyyrönen: Ilmajuuret (2016)
59 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Zadie Smith: Swing time

Minä tykkään Zadie Smithistä ja jokainen hänen uusi kirjansa on sen vuoksi hartaasti odotettu tapaus. Tästä huolimatta Smithin lukeminen on usein ollut hieman pettymys tai ainakin jollakin tavoin niin hankalaa, että olen joutunut taistelemaan tieni kirjan loppuun.

Edellä mainitusta huolimatta en pystyisi olemaan lukematta Smithiä. Aloitin hänen esikoisestaan White Teeth (suom. Valkoiset hampaat) ja siihen suorastaan rakastuin ja tätä kirjaa kohtaan tuntemani ihastuksen päälle alkoi rakentua suhteeni Smithiin. Myös On Beauty (Kauneudesta) teki suuren vaikutuksen. Ongelmani alkoivat hänen romaanistaan The Autobiography Men (Nimikirjoitusmies) ja Swing timea edeltävän NW:n (Risteymiä) kohdalla olin enimmäkseen eksyksissä. Arvata saattaa, että hieman jännitti alkaa lukea Swing timea, joka muuten on myös ensimmäinen Smithin romaani, jonka olen lukenut suomeksi.

Huoleni hälvenivät heti Swing timen  ensi sivuilla ja vakuutuin nopeasti, että tämä on nyt Se kirja, joka lujittaa Smith-tykkäämiseni. Kunnes. Kunnes tuli se kamala tunne. Ei ei ei, ei taas. Se vahva kokemus, että romaani ei kulje. Että en jaksa lukea sitä edes loppuun. Että uuvun Swing timen sivuille ihan kokonaan. Luin hädissäni kirjan takasisäkanteen painettuja ylistyssanoja ja tunsin itseni petturiksi. Päätin kuitenkin jatkaa lukemista ja onneksi niin tein, sillä romaanin keskiosan stagnaatiovaiheen jälkeen alun ihastuksentunteet palasivat.

Swing time on romaani ystävyydestä, äititytär-suhteesta ja länsimaalaisten pyrkimyksestä auttaa afrikkalaisia kiedottuna musiikin ja tanssin täyteiseen pakettiin. Kaikkein kiinnostavin se on ystävyyden kuvauksena ja tämän vuoksi Afrikan ja hyvntekeväisyyden ympärille kiertyvä osuus vaikutti aluksi löysältä paiseelta, jonka olisin mieluummin jättänyt puhkaisematta. Kestikin melkoisen kauan, että Smith sai nivottua Afrikkaan sijoittuvat tapahtumat elimelliseksi osaksi romaaniaan.

Viime aikojen The ystävyyskuvaus löytyy Elena Ferranten Napoli-sarjasta, jonka olen viimeistä osaa lukuunottamatta lukenut. Väkisinkin Smithin ystävyyskuvaus vertautuu Elenan ja Lilan tarinaan. Swing timen nimettömällä päähenkilöllä on musta äiti ja valkoinen isä, kun taas naapurin Traceyllä vanhempien värisuhteet ovat päinvastaiset. Päähenkilön äiti on romaanin alussa tuleva Angela Davis ja Gloria Steinem ja Smith kuvaa, miten hän tekee luokkamatkan nollapisteen köyhyydestä yhteiskunnan korkeammille tasoille aina politiikkaan asti. Äiti on vahvatahtoinen feministi, älykäs ja peräänantamon ja kaikin tavoin päähenkilön ystävän Traceyn äidin vastakohta. Päähenkilön äitiä määrittää henkinen poissaolo, kun taas Traceyn äiti on lihava, tavallinen ja tyttärensä elämässä läsnä. Tiedä sitten, haluaako Smith tahallaan herättää ärsytystä, mutta minua ainakin raivostuttaa hänen kuvaamansa lihavuuden, tavallisuuden ja keskinkertaisen älyn välinen liitto. Toisaalta juuri tämä saa minut lukijana asettumaan päähenkilön puolelle, vaikka monissa asioissa samaistunkin enemmän hänen äitiinsä.

Ovelasti Smith muistuttaa myös siitä, miten äidit pitävät lastensa suhteen tärkeinä asioita, jotka ovat lasten omasta näkökulmasta heidän etujensa vastaisia. Itseriittoiseen tapaan päähenkilön äiti pyrkii määräämään tyttärensä ystävyyssuhteista näkemättä, miten valtava merkitys Traceyllä hänen tyttärelleen on.

"Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo."

Dyaamisen äitinsä rinnalla päähenkilölle jää väkisinkin varjoon ja kurkottaa valon piiriin Traceyn kautta, vaikka heidän väliseensä suhteeseen liittyy myös monia negatiivisia sävyjä. Tyttöjen välinen ystävyys on Swing timesssa kuvattu taitavasti ja uskottavasti, mutta siitä huolimatta minun tekee mieli protestoida, sillä taas kerran ystävyyskuvauksen polttovoimana - samoin kuin esimerkiksi juuri Ferrantella - on tyttöjen välisen kateuden moninaiset muodot. Mieleni tekee kysyä, että onko kirjallisuudessa ylipäänsä mahdollista kuvata tyttöjen välistä ystävyyttä positiivisen sävyyn vai onko niin, että kiinnostavan ystävyyssuhteen kirjoittaminen ilman keskinäisiä kaunan ja kateuden tunteita on mahdottomuus ja että kirjallisuus on lukijaa kiinnostaakseen tuomittu tuottamaan traagisia ystävyyskuvauksia?

Joka tapauksessa päähenkilön ja Traceyn ystävyys moninaisine muotoineen olisi jo itsessään riittävä romaaniaihe varsinkin kun ystävyyskuvioon on vielä yhdistetty päähenkilön kompleksinen suhde hänen äitiinsä, joka erityisesti romaanin loppupuolella saa sydämeenkäyviä ilmenemiä, jotka samalla osoittavat, että heidän välillään on paljon sanomatta jätettyä ja väärin ymmärrettyä. Esiin nousee myös hankalasti vastattava kysymys siitä, että ketä me loppujen lopuksi suojelemme, kun me annamme itsemme kertoa itsellemme, että teemme tai jätämme tekemättä jotakin toisen ihmisen suojelemiseksi.

Swing timessa on paljon tanssia ja musiikkia, jotka toimivat tyttöjen kasvun väylänä ja kanavoijana. Siinä missä Tracy etenee vaikeuksista huolimatta tanssin maailmassa päähenkilö on oman elämänsä ajopuu, joka päätyy Madonnaa muistuttavan popparin Aimeen avustajaksi ja jonka seurauksena hänen elämänsä on tarkoin Aimeen intressien määräämää.

Aimee on romaanissa länsimaisen hyväntahtoisen ihmisen prototyyppi, joka haluaa tehdä hyväntekeväisyyttä afrikkalaisten auttamiseksi. Hyväntahtoinen olisi tosin luultavasi varmempaa kirjoittaa lainausmerkkeihin, sillä Aimeen toiminta, oli se pyyteetöntä tai ei, toimii oivana hänen itsensä brändäämisen keinona. Temaattisella tasolla Smith käyttää afrikkalaiskuvauksia keinona kyseenalaistaa tapoja, joilla länsimaalainen katse afrikkalaisia tarkastelee. Kuva afrikkalaisista aina hymyilevänä ja iloisesti tanssivana ihmismassana saa rinnalleen Aimeen, jolle käynnit nimettömäksi jäävässä Afrikan maassa edustavat "eettistä seikkailua." Erityisen kutkuttava on mm. kohta, jossa afrikkalaisnaiset kyykkysillään syövät ruokaa yhteisestä kulhosta ja Aimee liittyy seuraan "kuntopyörän ansiosta kehittyneitä lihaksiaan käyttäen."

Smithin kritiikki on hienovaraista, eikä hän sorru missään vaiheessa julistamiseen, vaan ripottelee lukijalle työkaluja väliin varsin huomaamattomasti. Tämä päteen myös rotuun liittyvien kysymysten kuvaamiseen ylipäätään ja esimerkiksi koko valtava afrikkalaisnaisten hiusten ympärillä liikkuva diskurssi tulee teoksessa esiin pelkkänä mainintana siitä, että sateella päähenkilön hiukset menivät heti kiharaan. Näkyvimmillään Smithin kritiikki on hänen kuvatessaan afrikkalaisen orjuudenaikaisen muistomerkin kiteytymistä turistikohteeksi. Samalla esiin nousee valkoiselle ihmiselle epämiellyttäviä kysymyksiä siitä, miksi orjuusmuistomerkillä halutaan käydä. Mitä sieltä mennään hakemaan? Valokuvataanko sitä kuin astuttaisiin toisen ihmisen tuskasta valmistettuun kylpyyn?

Sattumoisin juuri eilen puhuin ystäväni kanssa siitä, että hyvän romaanin tunnusmerkki on, että se kasvaa siitä blogatessa. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa Swing timen kohdalla. Vaikka lukiessani tunsinkin väliin puutumista ja jopa  mietin lukemisen lopettamista kesken, huomaan nyt tätä tekstiä kirjoittaessani, että Swing time on iso romaani muutoinkin kuin sivumääränsä vuoksi. Se on taitava kudelma ja vahvasti yhteiskunnallinen kannanotto nykyelämän ilmiöihin. Zadie Smithin swing on paitsi musiikkia, myös keinu, joka vie lukijansa korkeampaan ilmanalaan, josta maailman voi nähdä tavalla, joka jalat maassa ei ole mahdollista. Oikeastaan tuntuu siltä, että vasta nyt, kun olen tämän tekstin kirjoittanut olisin valmis lukemaan Swing timen ensimmäistä kertaa.



Zadie Smith: Swing time (2017)
462 sivua
Eng.kielinen alkuteos: Swing time (2016)
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY


maanantai 15. toukokuuta 2017

Novellihaasteen lopputulokset



Novellihaasteen lanseerauksen yhteydessä marraskuussa 2016 pyysin haasteeseen osallistujia arvaamaan, kuinka monta novellia lukisimme haasteen aikana. Novellihaaste päättyi 7.5.2017 ja nyt on tulosten julkistamisen aika.

Haasteeseen ilmoittautui 67 bloggaria ja veikkaukset haasteen aikana luetusta novellimäärästä vaihtelivat muutamasta sadasta useampaan tuhanteen.  Loppujen lopuksi haasteeseen osallistui 46 bloggaria ja laskettuani nyt yhteen koostepostaukseen ilmoitetut luettujen novellien määrät voin ylpeänä kertoa, että yhteensä luimme

2936 novellia

Aikamoinen määrä, joka ylitti omat odotukseni luettujen novellien määrästä moninkertaisesti.  Kolme eniten novelleja lukenutta olivat

1. Hdcanis - Hyönteisdokumentti: 260 novellia

2. Suketus - Eniten kiinnostaa tie: 256 novellia

3. Mai Laakso - Kirjasähkökäyrä: 212 novellia


Etukäteisveikkauksessa lähimmäksi luettujen novellien  määrää osui Kirsin kirjanurkkauksen Kirsi Hietanen, jonka veikkaus oli 3213 novellia. Onnea voittajalle! Ilmoitathan Kirsi osoitetietosi sähköpostilla,  niin lähetän sinulle 30 euron lahjakortin valitsemaasi kohteeseen.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille. Yksin tämä ei olisi ollut ollenkaan yhtä hauskaa kuin teidän kanssanne.

Nipvet-blogin Juha on luvannut jatkaa novellihaastetta ja Juhan puolesta toivotankin kaikki tervetulleiksi mukaan jatkohaasteeseen.




sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Emma Flint: Little Deaths

Jos on niin, että nainen on äiti ja

a) hän pukeutuu seksikkäästi
b) hänen kotoaan löytyy tyhjiä viinapulloja
c) hän on ammatiltaan cocktail-tarjoilija
d) hän on seksuaalisesti aktiivinen ja viettää aikaansa useiden eri miesten kanssa

ja edellä mainittuihin kohtiin yhdistyy, että tämän äidin lapset löytyvät tapettuina niin samojen edellä mainittujen tekijöiden perusteella voidaan päätellä, että kyseinen äiti on lastensa murhaaja. Ainakin, jos päättelijänä on poliisimies, jolle syystä tai toisesta on miehisen kunnian kysymys, että tämä äiti murhaajana tuomitaan.

Tämäntapaisesta kuviosta kertoo Emma Flintin romaani Little Deaths, joka vetää kuin luotijunan vessa. Luin Little Deathsin pääsiäisenä melkein yhtä soittoa ja kun aika harvoin luen imukirjoja, on pakko tunnustaa, että tämä kirja oli mahtavaa pakoa juhlapyhistä.

Little Deaths on jännityskertomus ja lukijana haluan malttamattomasti tietää, onko Ruth syyllinen lastensa kuolemaan. Flint rakentaa romaaninsa sillä tapaa ovelasti, että aina kun Ruthia kuvataan hänen omasta näkökulmastaa, hän vaikuttaa viattomalta. Kun taas häntä tarkastellaan ulkopuolisen silmin, hän vaikuttaa syylliseltä.

Olin kieltämättä hieman pettynyt, että Little deaths ei noussut tämän vuotisen Baileys-kirjapalkinnon lyhytlistalle. Vaikka se ei suurinta maailmankirjallisuutta olekaan, on sillä teemansa puolesta monia ansioita, eikä vähiten siksi, että se kyseenalaistaa tavat, joilla naisia ja erityisesti äitejä tulkitaan ja määritellään heihin liittyvien ulkoisten tekijöiden  perusteella. Ei voi kieltää, etteikö olisi niin, että Ruth on kaukana pullantuoksumammasta. Siitä ei kuitenkaan suoraviivaisesti seuraa, että hän olisi lastensa tappaja. Kun tapahtumia selvitellään, Ruthin syyllisenä pitämistä lisää muun muassa se, että hänen ei katsota surevan oikein, koska hän ei itke julkisesti. Tällaisistakin asioista miespoliiseilla on omat salaiset doktriininsa, joiden perusteella he Ruthin syyllisyyttä arvioivat.

Little deaths antaa lukijalle paljon pohdittavaa, sillä Flint ei niinkään analysoi ja painota kuin antaa lukijalle tilanteen ja olosuhteet, joita vasten punnita Ruthin tilannetta. Kaiken lisäksi Ruthilla on menossa ikävänpuoleinen huoltajuusriita ex-miehensä kanssa ja  hän on sanonut mieluummin kuolevansa kuin antavansa lastensa huoltajuuden näiden isälle.

Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun idylliselle asuinseudulle, jonka rauhaa epäsovinnainen Ruth jo muutenkin järkyttää. Hän ei suostu naisille varattuihin muotteihin, vaan antaa itsestään vaikutelman, että häntä ei vähempää voisi kiinnostaa, mitä muut hänestä ajattelevat. Ruthissa on sitä määrittelemätöntä jotain, joka saa miehet pysähtymään ja herättää heissä halun. Niin käy myös Petelle, joka haaveilee loistokkaasta toimittajan urasta ja joka puolivahingossa saa Ruthin perhetragediasta raportoimisen tehtäväkseen.

Peten kautta Flint kuvaa toimittajan arkea ja sitä miten juttuja paisutellaan lehden levikin nostamiseksi. Ensisijalla ovat lehden myyntiluvut ja "vaihtoehtoiset totuudet" kukoistavat. Kun Pete alkaa omin päin tutkia asioita paljastuu, että yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa.

Little deaths pitää vahvasti otteessaan loppuun asti ja siinä vaiheessa kun ollaan oikeudessa on pakko jatkaa lukemista oli kello kuinka paljon tahansa. Flint myös onnistuu päättämään tarinansa tavalla, jota itse ainakaan en osannut tulla ajatelleeksi.



Emma Flint: Little deaths
311 sivua
Kustantaja: Picador



Helmet lukuhaaste kohta 24: Kirjassa selvitetään rikos

torstai 11. toukokuuta 2017

Äitienpäivän kirjalahjavinkkejä





Äitienpäivä on jo ihan ovella, joten kipin kapin kirjakauppaan. Tässä tulee pari suositusta.

Koska en tiedä, millainen äiti on kyseessä, on vaikea sanoa, minkälaisia tarinoita hänelle kannattaisi ostaa lahjaksi. Tämän vuoksi otan avuksi tietokirjavinkit, sillä tieto ei koskaan tee pahaa - vaikka joidenkin mukaan tuskaa lisääkin, mutta sitähän ei elämässä voi välttää.

Suosittelen äitienpäivälahjaksi kolmea eri tietokirjaa, joista jokainen omalla tavallaan on ollut minulle vahva lukukokemus.


1. Koko Hubara - Ruskeat tytöt  (LIKE)

Jos ädin mielestä suomalaiset  tytöt ja naiset näyttävät kaikki samoilta kuin Elovena-pakkauksen nainen, hänelle kannattaa äkkiä ostaa tämä kirja, jotta hän voi päivittää käsityksensä nykysuomalaisuudesta.

Jos olet ruskea tyttö, jolla on valkoinen äiti, niin voin ihan kokemuksesta sanoa, että tämä kirja tulee olemaan äidillesi mitä tärkein. Tämä auttaa häntä ymmärtämään myös sinua ja asioita, joita joudut tässä yhteiskunnassa kohtaamaan. Osa niistä asioista ei ole mukavia ollenkaan ja niiden kohtaamisessa tämän kirjan lukemisesta on paljon hyötyä.

*

"Hubaran esseistä kirjoittaessani omat kokemukseni tunkevat koko ajan tekstiini. Luen Ruskeita Tyttöjä valkoisena naisena, mutta myös ruskean tyttären valkoisena äitinä. Olen välissä. Hankaudun. Kirjoitan ja deletoin. Siirtelen tekstinpaloja. Ajattelen, että en pysty, mutta samalla tiedän, että nyt ei ole kyse valinnasta. Nyt on kirjoitettava, pystyi siihen tai ei, sillä muutoin tukehdun. Tuntuu että Hubaran sanat tekevät minuun pesän ja kun yritän kirjoittaa tungos minussa käy yhä tukalammaksi, sillä kirjoitukseni synnyttää lisää kirjoitusta. En pysty rajoittamaan itseäni." 

Blogikirjoitukseen tästä


2. Roxane Gay - Bad Feminist (LIKE)

Jos äitisi on feministi, tämän kirjan ostamalla ei voi mennä pieleen. Kun hän on lukenut Bad Feministin, hän mitä todennäköisemmin haluaa käydä siitä kanssasi pitkiä, monipolvisia keskusteluja. Oi, näen jo teidät juttelemassa keskenänne ja tunnen teidän  ilonne pohtiessanne Gayn kirjoituksia.

Jos äitisi ei vielä ole feministi, tämä kannattaa ostaa pienenä ystävällismielisenä vinkkinä.

Jos feminismi jo sanana epäröityttää äitiäsi, niin siihenkin Roxane Gayllä on ratkaisu: jos ei halua olla hyvä feministi voi olla paha feministi. Valinta on äitisi.

*

"On hirveän helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, joiden kanssa on samaa mieltä. Melkein yhtä helppoa on työntää sivuun puheenvuorot, jotka kyseenalaistavat oman ajattelutavan. Huono puoli asiassa on, että niin välimatka eri mieltä olevien ihmisten välillä kasvaa ja he alkavat kuplautua; muodostaa omia heimojaan, varustautua ja uhkailla. Sen vuoksi tarvitsemme ihmisiä, joilla on kyky kiihkottomaan tarkastelutapaan, vaikka pistää vihaksi ja ottaa päähän. Tässä Gay on mestari. Kerta toisensa jälkeen Bad Feminist saa minut tuntemaan häntä kohtaan suurta ja vilpitöntä ihailua. Sanoisin, että hän on sankarini, joille hän olisi juuri kertonut minulle, että ihmisten tarve luoda sankareita ja katsoa heitä ylöspäin, on usein ongelmallista."

Blogikirjoitukseen tästä


3. Diane Ducret - Diktaattorin naiset (Atena)

Jos feminismi on äidille ihan kertakaikkisen no no, etkä halua ottaa lahjasi suhteen riskiä, suosittelen tätä Diktaattorien naisista kertovaa teosta, jota lukiessa voi miettiä vaikkapa sitä, että miksi ihmeessä naiset aina rakastuvat renttuihin diktaattoreihin. Herraseurasta tässä kirjassa vastaavat Benito Mussolini, Vladimir Lenin, Josif Stalin, António Salazar, Jean-Bédel Bokassa, Mao Zedong, Nicolae Ceauşescu, Adolf Hitler.

*

"Vanha sanonta, jonka mukaan jokaisen menestyvän miehen takana on nainen pitää Ducret'n teoksessa kuvattujen miesten osalta karmealla tavalla paikkaansa. Aina naiset eivät myöskään jääneet pelkiksi taustavaikuttajiksi, vaan olivat itsekin armottomia vallankäyttäjiä, jotka mieluummin valitsivat kuoleman kuin olisivat tunnustaneet oman tappionsa. Tästä äärimmäinen esimerkki on Hitlerille loppuun asti uskollinen, Saksan ensimmäiseksi naiseksikin kutsuttu Magda Goebbels, joka Hitlerin tultua tiensä päähän myrkytti kuusi lastaan ja jonka hänen miehensä ampui ja heti sen perään itsensä."

Blogkirjoitukseen tästä



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Roxane Gay: Bad Feminist



Mitäs sitä kiertelemään. Sanon suoraan niin kuin asia on: Roxane Gayn Bad Feminist on yksi kaikkein tärkeimpiä kirjoja, jotka olen blogiaikanani lukenut.

Gayn kirja on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoituksia, mutta ihan aluksi haluan tuoda esiin, että olen erityisen otettu hänen tavastaan kirjoittaa ja hänen - mitenköhän tämän nyt sanoisi, että ei väärin sanoisi - kärsivällisestä lempeydestään. Hänen tavastaan nähdä pohtimisen arvoisia asioita myös niiden henkilöiden kirjoituksissa ja esiintymisissä, jotka ajattelevat hyvin eri tavalla kuin hän itse. Tämä ei ole pikkuasia, vaan melkeinpä maailman tärkein asia. Väitänkin, että jos olisi enemmän Roxanne Gayn kaltaisia ihmisiä planeettamme muuttuisi paremmaksi. Okei, rypistelet otsaasi. Mielessäsi liikkuu sanoja, joita et kehtaisi sanoa minulle ääneen. Ymmärrän, mutta lue ensin Bad Feminist.

On hirveän helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, joiden kanssa on samaa mieltä. Melkein yhtä helppoa on työntää sivuun puheenvuorot, jotka kyseenalaistavat oman ajattelutavan. Huono puoli asiassa on, että niin välimatka eri mieltä olevien ihmisten välillä kasvaa ja he alkavat kuplautua; muodostaa omia heimojaan, varustautua ja uhkailla. Sen vuoksi tarvitsemme ihmisiä, joilla on kyky kiihkottomaan tarkastelutapaan, vaikka pistää vihaksi ja ottaa päähän. Tässä Gay on mestari. Kerta toisensa jälkeen Bad Feminist saa minut tuntemaan häntä kohtaan suurta ja vilpitöntä ihailua. Sanoisin, että hän on sankarini, joille hän olisi juuri kertonut minulle, että ihmisten tarve luoda sankareita ja katsoa heitä ylöspäin, on usein ongelmallista.

Ensimmäiset asiat ensimmäiseksi eli feministin määrittely: Jos feministi on nainen (kaikki eivät ole), hän on nainen, joka ei suostu ottamaan vastaan paskaa vaan sen takia, että on nainen. Tämän monimutkaisempaa määrittelyn ei tarvitse olla ja vaikka kuinka kannatan termejä, joiden avulla luodaan tasa-arvoa ihmisten välille, on välillä ihan todella helpottavaa todeta, kuten edellä ja päättää, että tämä asia on nyt tällä hetkellä näin, eikä siitä sen enempää. Feminismi, kuten Gay kirjoittaa, ei ole koskaan täydellistä, koska se on ”ihmisten vetämä liike,” eivätkä ihmiset ole täydellisiä. Tämän voisi sanoa myös niin, että feminismi on omien puutteiden tunnustamista ja hyväksymistä. Se on pyrkimystä kohti parempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa. Gayn edustama feminismi tulee monella tapaa lähelle Rosa Meriläisen ja Saara Särmän feminismiä heidän kirjoittamassaan teoksessa Anna mennä (klik). On okei, että aina ei mene putkeen. On okei mokata. On okei olla keskeneräinen.

*

Tiedän lukeneeni loistavan kirjan, kun lukemisen jälkeen alan suunnitella bloggaamista ja se hermostuttaa minua niin, että kävelen asunnossani edes takaisin, enkä saa ajatuksiltani rauhaa. Tämä itse asissa on luotettavin mittari kirjan laadusta, sillä kyseessä on ilmiö, jota on mahdoton teeskennellä. Gayn kirjan jälkeen kävelen erityisen paljon. Jo tässäkin vaiheessa tätä bloggausta olen noussut useampaan kertaan ylös ja tarkistanut maisemat kaikista asuntoni ikkunoista. Hermostus tulee siitä, kun tietää, että ei millään pysty ottamaan mukaan kaikkia niitä asioita, joita kirjasta haluaisi sanoa. Ja siitä, kun tietää, että ei sanoillaan pysty välittämään tämän teoksen loistavuutta niin ansiokkaasti kuin haluaisi.

Bad Feminist on henkilökohtaisen kautta kirjoitettua esseepohdintaa. Siinä olevia temaattisia pääkategorioita ovat sukupuoli, seksuaalisuus, rotu sekä poliitiikka, joita Gay tarkastelee eri näkökulmista ja usein populaarikulttuurin kautta. Tähän kirjoitukseen olen ottanut mukaan muutamia, minua tässä teoksessa kaikkein eniten kiinnostavia aiheita.

Ystävyys

Gay purkaa monia sitkeässä istuvia myyttejä, joista yksi on näkemys, että nainen on naiselle susi. En tiedä, miten tämä myytti on saanut alkunsa, mutta törmään siihen varsin usein. Kyllähän te tiedätte, naiset ovat toisilleen kateellinen kanalauma. Arvannette myös, kuka voittaa, kun tämä myytti voi hyvin ja paksusti. Niinpä. Jostakin syystä (mistäköhän lienee) naisten välinen ystävyys on kompleksisoitu ja sellaisena se halutaan pitää. Ei-naisille on luonnollisesti (sic) erinomaisen paljon hyötyä siitä, kun naiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan. Tässä onkin kohta, johon jokainen voi tarttua päättämällä toimia niin, että tämä myytti kuolee ravinnon puutteessa nälkään. Edellä mainitun pohjalta ei olekaan ihme, että Elena Ferranten Napoli-sarjasta on tullut maailmanlaajuinen hitti-ilmiö. Naisten välistä ystävyyttä siinä mittakaavassa ja sillä herkkyydellä kuin Ferrante tässä sarjassaan sitä kuvaa ei juurikaan kirjallisuudessa ole nähty. Viime aikoina lukemistani kirjoista hieno ystävyyden kuvaus löytyy myös Zadie Smithin romaanista Swing time (bloggaus tulossa).

Tarinat ja kirjoittaminen

Saduilla ja elämällä on se ero, että sadut päättyvät aina onnellisesti, kun taas jälkimmäinen voi päättyä miten tahansa. Gay kertoo kiinnostuksestaan satuja kohtaan ja tarpeestaan lukea onnellisia loppuja. Itse pidän onnellisia loppuja hieman tylsinä ja epäaitoina, for ever after -loppuja katastrofaalisen kamalina. Olen kiinnostuneempi ns. avoimista lopuista, joihin voin itse lukea toivon. Jos kirja päättyy kokonaan synkästi siitä jää pelkästään paha olo ja huomaan että usein silloinkin ”keksin” sen loppuun jonkinlaisen viritelmän toivosta. Ilman toivoa maailma on yksinkertaisesti liian raskas.

Kirjoittamiseen liittyen Gay nostaa esiin topiikin, jota itsekin olen monesti miettinyt. Kyse on raiskauksista ja väkivallasta kirjoittamisesta. Miten niistä tulisi kirjoittaa, jotta kirjoittaessaan ei tulisi käyttäneeksi näitä teemoja hyväksi? Seksi myy. Väkivalta myy. Raiskaus myy. Yhteenniputettuna: kauheus myy - ja erityisesti jos se tapahtuu naiselle. Missä on kirjoittajan vastuu? Tämä problematiikka on erityisen akuutti nykydekkareissa monen dekkarikirjailijan valitessa raakuuksien tien myyntilukujen vuoksi (vai onko olemassa dekkarikirjailijoita, joilla on muita päämääriä kyseisen kuvaston käyttöön?).

Kiinnostavaa on myös, että paras ruumis on nuoren naisen ruumis. Tästä oli juttua Sivumennen- podcastissa jokunen aika sitten podcastin vetäjien pohtiessa, miksi nuori kuollut nainen kiinnostaa suunnattoman paljon enemmän kuin kuollut mies. Tähän tekisi mieli synkästi jatkaa, että paras nainen on kuollut nainen, sillä hän on kokonaan hallittavissa ja kontrolloitavissa. Jos nyt kuitenkaan en lähtisi ihan näin synkkään suuntaan, mutta tulipa kuitenkin mainituksi. Joka tapauksessa raiskauksista ja väkivallasta ylipäätään on niin uutisoinnissa kuin nykykirjallisuudessakin tullut usein viihdettä, joka estää meitä näkemästä, mitä nämä asiat merkitsevät uhrin kannalta. Gay siteraa Laura Tanneria, joka on todennut:

Lukijan etäisyys ja välinpitämättömyys, kun hän joutuu jättämään kehonsa päästäkseen mielikuvituksensa avulla sisään väkivaltaiseen kohtaukseen, mahdollistavat sen, että väkivallan representaatiot hämärtävät kehoon kohdistuvien rikkomusten materiaalisen dynamiikan, pyyhkien pois uhrin kehon lisäksi myös hänen tuskansa.

Väkivallan viehätys ei ole yksinkertainen asia ja muistan vielä hyvin, miten minua hävetti se, miten paljon nautin Ryan Gattisin romaanista Vihan kadut (klik), joka sisältää erittäin raakoja väkivaltakuvauksia. Puolustelin asiaa itselleni vetoamalla siihen, että teos perustuu tositapahtumiin. Puolustukseni on naurettava, enkä rehellisesti sanottuna keksi kiinnostukselleni mitään muuta syytä kuin sen, että ihmisluonto on sellainen, että se haluaa turvasta käsin tutkia pahaa ja kamalaa. Kokemus voi olla suorastaan katarttinen. Se tapahtuu muille, minulla ei ole hätää. Minun elämäni jatkuu vanhaan tuttuun malliin.

Kirjat ja elokuvat

Gay esittää teoksessaan ajatuksia näkemistään elokuvista ja tv-sarjoista sekä lukemistaan kirjoista (mm. Girls, Nälkäpeli, Orange is the new Black, 12 Years a Slave, Twilight, Fifty Shades, Django Unchained, Piiat). Vaikka olen huono tv:n katselija kaikki mainitut sarjat/elokuvat ovat minulle ainakin jollakin tapaa tuttuja.

Kathryn Stockettin Piiat (The Help, 2009) olen sekä lukenut että nähnyt elokuvana. En erityisesti innostunut kummastakaan ja olin asiasta hieman ihmeissäni, vaikka en osannut sanoa, mistä se johtui. Koin, että jotakin Piioissa oli pielessä. Vaikka pintatasolla saattoi näyttää siltä, että kirjassa/elokuvassa tuotiin esiin tärkeitä asioista mustien naisten elämään liittyen jätti esitystapa minulle kylmän ja vaivaantuneen olon. Vasta lukiessani Gayn luentaa Piioista minulle selvisi, että Kathryn Stockett on valkoinen. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että kukaan valkoinen olisi niin hölmö, että lähtisi kirjoittamaan tarinaa mustan piian elämästä. Koska luulin kirjoittajan olevan musta, oletin että en vain osannut lukea/katsoa tätä teosta oikein. Nyt kun tiedän kirjoittajan olevan valkoinen tunnen suurta huojennusta omista reaktioistani, jotka nyt tuntuvatkin ihan ymmärrettäviltä.

Gay listaa asioita, jotka erilaisuudesta kirjoitettaessa olisi otettava huomioon ja joita Kathryn Stockett ei kaiketi tullut ajatelleeksi, koska valkoinen tietysti voi kirjoittaa mistä tahansa, sillä valkoisen ihon myötä ihminen saa oikean tiedon ihan kaikesta (eikös vain saakin?). Gayn mukaan tulisi

[v]älttää kultuurista omimista, stereotypioiden toisintamista, historiallisten faktojen muuttelemista ja vähättelemistä sekä erilaisuuden ja toiseuden trivialisointia.

Kysymys ei ole siitä, mistä saa tai ei saa kirjoittaa, vaan miten sen tekee. Stockettin kirjoitustavasta Gay toteaa, että tämän kuvaukset rodusta ovat ”lähes fetisistisiä, jolleivat suorastaan loukkavia.” En tiedä, mikä Stockettin motiivi on ollut kirjoittaa Piiat, mutta Gayn analyysin luettuani tiedän, että intuitioni sen suhteen, että jotakin on Piioissa pielessä oli oikeassa. Tämä ei tarkoita, että olisin erityisen usein oikeassa. Sen sijaan se tarkoittaa, että olen kehittynyt ainakin jonkin verran tunnistamaan, milloin rotuun liittyviä kysymyksiä käsitellään ei-korrektilla tavalla.

12 Years a Slaven tyyppisiä elokuvia (ja tarinoita) olen alkanut vältellä, koska minusta tuntuu, että niissä aivan liian usein mässäillään mustien kärsimyksillä. Ihmettelen samaa kuin Roxane Gay, joka kirjoittaa, että 12 Years a Slavessa ”palvotaan mustan lihan kurittamista.” Mitä ja ketä palvelee se, että näytetään taas yksi verille ruoskittu selkä lisää? Vaikka miten yritän, en keksi, mihin tämänkaltaisilla narratiiveilla pyritään (jos kassavirtojen kasvattaminen jätetään pois laskuista).

Joku saattaa sanoa, että ihmisiä on hyvä muistuttaa historiasta. En kaipaa tällaista muistuttelua, koska muistan nämä asiat muutenkin. Muistan ja niiden muistaminen satuttaa, enkä pysty edes kuvittelemaan, miltä nämä orjanarratiivit tuntuvat mustista ihmisistä. Tässä genressä erinomaisen hieno on ghanalaisen Yaa Gyasin romaani Kotiinpaluu (Homegoing, 2015), joka ei jää orjakertomuksen vangiksi, vaan kasvaa laajaksi sukupuukertomukseksi, jossa alkutilanteesta haarautuvat tarinapolut peilautuvat jatkuvasti toisiinsa. Valitettavasti Gay ei kirjoita Gyasin romaanista. Haluaisin todella tietää, miten hän on sen kokenut.

Kehokontrollli

Bad Feministin tietyllä tapaa järkyttävin osa liittyy USA:ssa käytävään lisääntymisoikeus- ja aborttikeskusteluun. Toki tässä on viime aikoina tottunut, että sieltä suunnalta saattaa kuulla mitä uskomattomimpia puheenvuoroja, mutta on erityisen kylmäävää lukea vaikkapa siitä, että vuonna 2012 (eli vain viisi vuotta sitten) Arizonan osavaltiossa ehdotettiin lakeja, ”jotka sallisivat työnantajan irtisanoa naisen jos tämä käyttää ehkäisyä.” Gay luettelee muitakin suomalaisesta näkökulmasta varsin uskomattomilta tuntuvia käytäntöjä aborttiin liittyen ja osoittaa miten naisen kehoa kontrolloimalla huomio käännetään pois isoista ja todellisista ongelmista.

Gay osoittaa, miten naisen keho on poliittisten keskustelujen lempiagenda, jota muokkaamalla voidaan kontrolloida naisia milloin milläkin keinolla. Jos joku luulee, että nämä taistelut on jo käyty, joudun tuottamaan pettymyksen. Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, että taistelu naisten oikeuksista omaan kehoonsa on käytävä yhä uudestaan. Tämä on asia, joka saattaa saada mitä kummallisimpia muotoja. Ei ole kauaakaan siitä, kun suomalaisnaisten "turvaksi" perustettiin katupartioita meidän suojelemiseksemme ulkomaalaisilta raiskaajilta. Naisen keho on käyttökelpoinen monella eri tavalla ja monenlaisiin päämääriin ja tarkoituksiin.

*

Bad Feministin lukeminen oli minulle keskustelua Roxane Gayn kanssa. Hänen tekstinsä on hyvin jutustelevaa. Se kutsuu mukaan. Se on kuin hyvä hieroja, joka tietää, mistä kohdista kannattaa painaa. Jos en olisi aiemmin lukenut Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä (klik) Bad Feminist olisi ollut erilainen kokemus kuin mitä se oli nyt. Koska näissä kahdessa teoksessa on muutamia yhteisiä teemoja en tässä yhteydessä ole kirjoittanut esimerkiksi etuoikeuksiin liittyvistä kysymyksistä, niin tärkeitä kuin ne ovatkin, koska niitä olen pohtinut Ruskeita tyttöjä käsittelevässä bloggauksessani. Sen sijaan lupaan ja vannon kautta kiven ja ilmaisen ämpärn, että jos luet sekä Hubaran Ruskeat tytöt että Gayn Bad Feminist, et enää ole sama ihminen kuin ennen.

On tietysti hirveän helppo kirjoittaa sen tyyppisiä lauseita kuin "tämä kirja muutti minun elämäni." Helppoa ja usein falskia. Sen vuoksi todistankin lopuksi käytännön esimerkin avulla, että Roxane Gayn Bad Feministin lukeminen todellakin muutti jotakin minussa melko perustavaa laatua olevalla tavalla.

Kuten tämän bloggauksen alussa kirjoitin, on helppo hengailla hengenheimolaisten seurassa. Eräs suomalainen kirjallisuusvaikuttaja, johon suhteeni on melkoisen hankala on Panu Rajala. Koen vastenmieliseksi ja jopa suorastaan oksettavaksi sen tavan, jolla hän on kirjoittanut naisistaan, mm. Elina Yli-Vakerista ja Katri-Helenasta. Tilannetta ei varsinaisesti parantanut Rajalan Finlandia-ehdokkaana olleen Intoilijan ympärillä käyty kopiointikohu. Kun huomasin Yleisradion Kirjakerho-podcastin sisältävän Panu Rajalan haastattelun hänen kirjoittamastaan Eino Leino -elämäkerrasta, päätin ottaa Roxane Gayn opit käytäntöön ja kuunnella, mitä Rajalalla on kerrottavana ilman että miettisin yhtään, että tässä nyt puhuu se tyyppi, josta en sitten ollenkaan tykkää.

Kuinkas sitten kävikään? Kävi niin, että Rajalan haastattelu osoittautui varsin mielenkiintoiseksi. Aion soveltaa tätä samaa taktiikkaa jatkossakin ja antaa mahdollisuuden myös niille ihmisille, joiden ihailijakerhoon en kuulu. Tämän minä opin Roxane Gayltä ja tämän minä halusin sinulle tähän lopuksi kertoa.



Roxane Gay: Bad Feminist (2017)
331 sivua
Englanninkielinen alkuteos julkaistu vuonna 2014
Suomentaneet Koko Hubara ja Anu Partanen
Kustantaja: LIKE  - kiitos arvostelukappaleesta!


Suomennetusta Bad Feminististä en löytänyt bloggauksia, mutta Helmin englanninkieliseen kirjaan perustuvaan bloggaukseen pääset tutustumaan tästä 

Helmet lukuhaaste kohta 23 Käännöskirja



maanantai 8. toukokuuta 2017

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Luin aikamme homoromaanin. Niin Garth Greenwellin romaania Kaikki mikä sinulle kuuluu mainostetaan. Lisäksi markkinointilauseiden yhteydessä korostetaan romaanin eroottisuutta. Tämän vuoksi haluan heti tähän alkuun todeta, että Kaikki mikä sinulle kuuluu on hyvä romaani riippumatta siitä, luetaanko sitä eroottisena homoromaanina vai ei. Tämä tarkennus siksi, että joku ei ajattelisi, että tämä kirja olisi hyvä vain omassa kirjallisuuden alagenressään.

Kirjan tapahtumat alkavat bulgarialaisen Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Likaista. Haisevaa. Kylmiä kaakeleita. En ole käynyt, mutta voin hyvin kuvitella. Siellä kirjan päähenkilö, nimettömäksi jääävä amerikkalainen nuorimies (jatkossa Amerikkalainen), näkee miehen, johon ensisilmäyksellä haluuntuu. Halun kohde, mies nimeltä Mitko, on muiden miesten kanssa rahasta ja tämän vuoksi maksusta hyvin myös Amerikkalaisen saatavilla. Se ei kuitenkaan tee asiasta yksinkertaista.

Amerikkalainen toimii opettajana Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa. Jostakin syystä joudun vähän väliä muistuttamaan itselleni, että ollaan Bulgariassa, sillä minulla on lukiessa jatkuvasti tunne, että tapahtumat sijoittuvat Romaniaan. Kummallista. Varsinkin, kun Greenwellin kerronnassa Sofia herää elävästi eloon. Ehkä tässä on kyse tiedostamattomasta reaktiosta jonka merkitykseen en pääse käsiksi. Joka tapauksessa lieneekö sattumaa lainkaan, että Amerikkalaisen ja Mitkon suhde on kirjoitettu juuri Sofiaan. Kaupunkiin, joka kantaa nimessään viisautta, mutta jossa miesten väliset suhteet ovat arka aihe.

Kaikki mikä sinulle kuuluu lääppii tuhjaajapoikatarinaa, sillä teoksen toisessa osassa käy ilmi, että Amerikkalaisen isä on kuolemanvakavasti sairas ja haluaa tavata poikaansa, vaikka he eivät ole vuosiin ollut yhteyksissä. Takautuman kauttaa avautuu Amerikkalaisen menneisyys, josta löytyy muuan muassa muuan K. ja isän uskottomuus. Jos Kaikki mikä sinulle kuuluu olisi perinteinen amerikkalaistarina Amerikkalainen pakkaisi isänsä viestin saatuaan matkalaukkunsa kiireen vilkkaa ja rientäisi tekemään sovintoa hänen kanssaan. Isä ja poika syleilisivät ja itkisivät ja ilma olisi sakeana liikutuksesta. Greenwellin romaanista tehtäisiin elokuva (tehdään kyllä varmaan muutenkin), jonka trailerissa juuri tämä kohtaus olisi kuvattu. Niin ei tapahdu. Amerikkalainen ei lähde isänsä luo, sillä Kaikki mikä sinulle kuuluu ei ole tarina, jossa isä saisi tilaisuuden pyytää anteeksi pojalleen tekemiään vääryyksiä.

Amerikkalainen jatkaa elämäänsä tuhlaajapoikana Sofiassa. Se mitä on tapahtunut hänen ja hänen isänsä välillä on jättänyt häneen arpikudosta, joka paranee hitaasti. Aina hän on vähän sivussa itsestään ja elämästä ylipäänsä. Vähän arkana ja epäilevänä, omaa paikkaansa etsivänä ulkopuolisena tarkkailijana. Perhehistorian kuristusote on tiukka. Siitä irti pääseminen tuskallinen prosessi.

Greenwell käyttää taiten yksityiskohtaista kerrontatapaa ja se saa huipentumansa hänen piirtäessään kuvaa Mitkosta, joka on samaan aikaan ihmisenä sekä täysin mysteeri, että kokonaan läpinäkyvä. Miesten välinen suhde, jos sitä nyt tällä sanalla voi kutsua, on sydämeenkäyvän epäsuhtainen. Mitkon edestä tulevaisuuden ovi toisensa jälkeen sulkeutuu. Kun hän tulee Amerikkalaisen luokse likaisissa vaatteissaan, sairaana, riutuneena ja toivo silmistään kuolleena kurkussani on tungosta. On melkein kestämätöntä, kun Mitko on niin innoissaan uusimmista puhelinmalleista, joista hän puhuu englanninkielisen termein, vaikka omalla äidinkielellä hänen kirjoituksensa on haparoivaa. Mitkossa ruumiillistuvat ne unelmat, joita kapitalistinen epidemia meihin tartuttaa.

Amerikkalaisen ja Mitkon välillä tapahtuu kauniita asioita, mutta myös jotain ihan muuta. Miesten välisen suhteen valtatasapaino on vääristynyt ja kommunikaatio kieliongelmien vuoksi vaillinaista. Amerikkalaiselle tuttu elämäntapa sisältää paljon elementtejä, jotka eivät ole Mitkon saavutettavissa. Köyhistä oloista tuleva Mitko herättää Amerikkalaisessa väkisinkin myös säälinsekaista kiintymystä ja Mitko osaa käyttää tätä asiantilaa myös taitavasti hyväkseen. Hän herättää Amerikkalaisessa myös pelkoa ja ajaa aggressiivisella käytöksellään hänet luotaan. Se ei tarkoita, että mikään olisi ohi.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on onnistunut yhdistelmä tarkkaa kerrontaa ja sanomatta jättämistä. Romaanina se on Mitkon kaltainen. Toisaalta hyvin selkeä, mutta samaan aikaan piilotettua kantava. Huomiota kiinnittää myös se, että teoksen päähenkilön tavoin nimettömiksi jäävät myös hänen teiniaikojensa ystävä K. kuin myös hänen aikuisiän rakastettunsa R. Nimeä käytetään vain Mitkosta. Tästä voi halutessaan päätellä jotain.



Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (2017)
216 sivua
Englanninkielinen alkutoes What belongs to you
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantaja: Nemo


Garth Greenwell on tulossa Suomeen ja hänet voi nähdä livenä

Helsingin kaupunginkirjasto Kympissä torstaina 11.5 klo 16.30-17.30
Helsinki Lit -tapahtumassa Savoy-teatterissa lauantaina 13.5 klo 16.15-16.55

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novellihaaste - KOOSTEPOSTAUS


Aloitetaan lopusta. Novellihaaste nimittäin jatkuu. Wuhuu!

Saimme porukalla ylipuhutuksi Nipvet-blogin Juhan, joka ystävällisesti lupasi julkaista blogissaan novellihaasteen seuraavan osan. Pitäkäähän silmällä, milloin tuo jatkohaaste Juhan blogiin ilmestyy.

*

Minun julkaisemani novellihaaste päättyy tänään ja tämän koostepostauksen kommenteissa voitte kertoa, miten haaste on kohdallanne sujunut.





Laittakaa kommentteihin ihan ensin luettujen novellien määrä ja sen jälkeen linkki omaan koostepostaukseenne. 

Jos ette ole kirjoittaneet koostepostausta ilmoittakaa kuitenkin luettujen novellien määrä. 

Aikaa on on viikko eli kaikkien luettujen novellien yhteismäärää laskettaessa otan mukaan kommentit, jotka on julkaistu viimeistään 14.5.2017.  

Maanantaina 15.5.2017 ilmoitan blogissani, kenen veikkaus osui lähimmäksi luettujen novellien kokonaismäärää. Voittaja saa palkinnoksi 30 euron lahjakortin kirjakauppaan.

*

Oma saldoni haasteesssa oli 152 168 novellia. 'Novellin' olen käsittänyt tässä yhteydessä suht löyhästi eli myös lyhyet kertomukset olen laskenut mukaan.

Novellimäärä päivitetty 10.5. (Miranda Julyn Uimakoulu oli unohtunut laskuista)

Lukemani kokoelmat ovat seuraavat:

Bandi: Syytös (klik) - 7 novellia

Forsström Jan: Eurooppalaisia rakastajia (klik) - 12 novellia

Jotuni Maria: Rakkautta/Kun on tunteet (klik) - 29 novellia

July Miranda: Uimakoulu (klik) - 16 novellia

Lethem Jonathan: Lucky Alan and other stories (klik) - 9 novellia

Levy Deborah: Black Vodka (klik) - 10 novellia

Lindén Zinaida: Nuorallatanssija (klik) - 10 novellia

L. Onerva: Murtoviioja (klik) - 12 novellia

Rasi-Koskinen Marisha: Vaalenpunainen meri (klik) - 7 novellia

Salmenniemi Harry: Uraanilamppu ja muita novelleja (klik) - 12 novellia

Saunders George: Sotapuiston perikato (klik) - 7 novellia

Siekkinen Raija: Metallin maku (klik) - 9 novellia


Lisäksi järjestin novellimaratonin (klik) 17. joulukuuta 2016, jolloin luin yhteensä 31 novellia. Kolmesta maratonin aikana luetusta novellista olen kirjoittanut erillisen postauksen yhteydessä, joten laskennallisessa mielessä novellimaratonin saldoksi tuli  28.

Minun oli tarkoitus järjestää toinenkin novellimaraton, mutta elämä tuli väliin ja se jäi toteuttamatta. Omalla kohdallani novellihaaste jäi myös osin runohaasteen jalkoihin, mutta kaiken kaikkiaan tuli luetuksi ihan mainio määrä hyviä ja vielä parempia novelleja. Erityisen iloinen olen siitä, että listaltani löytyy myös vahvaa vanhempaa suomalaista naisnovellistiikkaa.

*

Kiitos teille kaikille, jotka olitte mukana. Kiitos todella paljon. Teidän novellipostauksistanne olen saanut paitsi kiinnostavia novellivinkkejä myös hyvää tsemppiä omalle novellimatkalleni.

Jään odottamaan kommenttejanne ja jännittämään, kuinka korkealle luettujen novellien yhteismäärä kipuaa.






lauantai 6. toukokuuta 2017

Maria Jotuni: Rakkautta/Kun on tunteet #novellihaaste

Viimeiseksi kirjaksi novellihaasteeseen valitsin Maria Jotunia: kaksoisniteen dinosauruksen aikaisia novelleja 1900-luvun alusta.

Käytän nimitystä "dinosauruksenaikaisia" siksi, että viime aikoina olen muutaman bloggarikollegan kanssa huokaillut kerran jos toisenkin raskaanlaisesti, kun olemme puhuneet kirjan yhä lyhyemmäksi käyvästä elinkaaresta.

Kirjailija JP Koskinen kertoi blogissaan (klik), että hänen kaksi vuotta vanha romaaninsa Kuinka sydän pysäytetään (klik) sai kustantajalta (WSOY) makulointituomion. Koskinen osti itse jäljellä olevat kappaleet ja jakoi ne koulukirjastoihin. Olemme tilanteessa, jossa kaksi vuotta vanha kirja on jo ikäloppu ja kirjan kukoistushetki käy vuosi vuodelta lyhyemmäksi.

Ymmärrän toki, että kustannustoiminta on liiketoimintaa, jossa eurojen on liikuttava. Siitä huolimatta tämä kirjan elämän katkaisu jo siinä vaiheessa, kun se on tuskin edes oppinut kävelemään, tuntuu pahalta. Tuntuu ahdistavalta, koska vaikutelmaksi tulee, että kirjan ensisijainen arvo on sidottu rahaan. Tämä ei tietenkään ole niinkään kustantamojen kuin elämän ylipäätään liiallisen nopeutumisen ja talouskasvuvaatimushurmoksen vika. Yhtä kaikki tuntuu niin ikävältä, että menen takaisin kuplaani, jossa kirjat ovat hengittäviä otuksia. Turva maailmaa vastaan. Arvokkaita sen takia, miten laadukkaita ne ovat ja mistä ne kertovat riippumatta numeroin ilmaistavista luvuista.

Tähän väliin voisin hyvin vaikka kiroilla, mutta olkoon. En myöskään ole immuuni uutuuksien seireenikutsuille. Taistelen niitä vastaan ja häviän usein. Joskus myös voitan, kuten nyt, kun luin näitä Jotunin novelleja, jotka vielä sata vuotta ilmestymisensä jälkeen ovat minulle mieluisia. Tätä tekoa voisi kutsua vaikkapa yhden naisen vastarintateoksi, mutta ei nyt kuitenkaan tehdä niin, sillä parempaakin tekemistä on, kun on Rakkautta ja Kun on tunteet.

Novellistina Jotuni on dialogia suosiva. Olen itsekin muinoin ollut kurssilla, jossa luettiin hänen novelliaan 'Hilda Husso' esimerkkinä kerronnasta, jossa kaikki ilmaistaan pelkästään toisen keskusteluun osallistuvan henkilön vuorosanojen kautta. Se, mitä sanoo hän, jonka sanat jätetään kertomatta, tulee ilmi Hilda Husson puheen kautta. Keskustelukumppani piirtyy tässä novellissa väkevästi esiin, vaikka hän itse ei ääneen pääsekään. Tekisipä mieleni väittää, että kirjoittajien kannattaa tutustua 'Hilda Hussoon' vielä nykyisinkin.

Kuten Jotunin kokoelmien nimet viittaavat, on kyse ihmisten välisistä suhteista, joissa rakkaudella on ilmiasu jos toinenkin. Rakkauden kautta ja läpi Jotunin henkilöt paljastavat todellisen luonteensa. Naimisiinmenon ympärille kiertyy hänen novelleissaan paljon. Avioliitto voi olla velvollisuudeksi koettu ratkaisu, vanhempien toiveiden toteuttamista tai käytännöllispainotteinen sopimus. Se nähdään ratkaisuna, jonka ajan yhteiskunnallinen ilmapiiri tuottaa naisen elämän päämääräksi, jolloin vaimoksi ryhtymällä nainen lunastaa elämisensä oikeuden. Väliin avioliittopeli on likaista ja novelleista löytyy myös naisia, jotka tietoisesti ja manipuloiden hankkivat itselleen vihkisormuksen oman asemansa turvatakseen . Joskus kyse on taloudellisesta tai muusta pakosta. Välttämättömästä päätöksestä, joka tehdään ennen kaikkea järjellä, kuten yhteisniteen jälkimmäisen kokoelman niminovellissa 'Kun on tunteet,' jossa köyhä Viia joutuu käytännön syistä valitsemaan tunteidensa vastaisesti.

Jotunin novelleissa käydään taistelua naisen ruumiista, jonka mies katsoo omistavansa. Erityisesti novellissa 'Kaksoiskasvettuma' on kuvattu raastavaa avioelämää, jonka kuvaus saavuttaa myöhemmin huippunsa Jotunin romaanissa Huojuva talo. 'Kaksoiskasvettumassa' miehen on valta, voima, kunnia ja naisen ruumis. Hänen rinnallaan nainen on heikko, hysteerinen ja herkkyydessään lapsen kaltainen. Nainen on se, joka pyytää ja tulee torjutuksi miehen ottaessa käyttövoimaa elämää kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Joskus, kuten novellissa 'Unta' nainen voi sanoa sanottavansa vasta miehensä kuoleman jälkeen. Osassa novelleja nainen nähdään miehen onnen edellytyksenä. Hänen elämänlaatuaan parantavana lisäkkeenä.

Jotuni kuvaa ihmisluonnetta monelta puolin. On niitä, jotka ovat moraalisesti esimerkillisen ryhdikkäitä ja joiden elämänihanteista korkeimmalla sijalla ovat arvot ja kunniantunto. On Lovisa Öhmanin kaltaisia omaan osaansaa tyytyjjiä, jotka eivät päästä kapinaa edes ajatuksiinsa. On naisia, joille velvollisuus tulee ennen kaikkea muuta ja jotka tietävät, että "rakkaus on ylellisyystavaraa."  On niitä, jotka asettavat kyseenalaiseksi elämän mielekkyyden niillä vaatimuksilla mitattuna, jotka sille on asetettu. Novellissa 'Eriika' samannimisen päähenkilön ja hänen äitinsä käsitykset elämästä törmäävät kylmäävän herkullisella tavalla.

Omituista ponnistusta koko elämä, mitä ponnistusta ja täytymistä - kuinka kauan? Siksikö, kunnes saavutti äidin puolitylsän ja tunnottoman tilan?
"Eriika, meidän täytyy joutua, tässä on puuterirasia."

Jotuni kuvaa myös naisia, jotka eivät suostu ja alistu. Novelli 'Kirjeitä' kertoo naisesta, joka haluaa elämältä enemmän kuin mitä yhteiselo väkivaltaisen aviomiehen kanssa voi tarjota. Naisesta tulee avionrikkoja ja hän matkustaa vieraalle paikkakunnalle tapaamaan rakastajaansa. Tapahtumat on novellissa kuvattu pelkästään naisen kirjoittamien kirjeiden kautta.

'Kirjeitä'-novellia seuraa Rakkautta-kokoelman päättävä novelli 'Päiväkirjasta,' joka on varsin uskallettua kerrontaa ja lienee herättänyt aikalaislukijoissa närkästystä. Novelli esittelee naisen, joka on paitsi seksuaalinen, myös halujensa tyydytämistä kaipaava.

Hän ymmärtää minut.
Ruumistani polttaa. Ja minä tiedän, mitä tahdon. Tahdon kerrankin tyydyttää kaipaukseni, monet tukahdutetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ääriä ei koskaan tavoita - mutta meidän täytyy, vaikka tuskasta huutaisimme -

Ja minä kuiskaan:
Sinun pitää rakastaa minua voimakkaasti kuin metsän peto - ruumis sairaana kuin muillakin eläimillä 

Nämä rohkeat ajatukset kuvataan naisen päiväunina. Toteutumattomina, mutta mahdollisina. Ne edustavat sitä, mitä nainen mielessään ajattelee ja päiväkirjaansa kirjoittaa, mutta mitä julkisesti ei ole soveliasta sanoa ääneen.

Monet Jotunin novelleista ovat vain muutaman sivun mittaisia. Lyhyitä, mutta painavan kiteytyneitä leikkauksia keskelle arkielämää. Tematiikaltaan ne tulevat lähelle Jotunin aikalaisen L. Onervan novelleja, joita luin novellihaasteeseen maaliskuussa (klik).  Lukiessani mietin, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, kun sanotaan, että joku teos on vanhentunut? Yksi vanhentumisen kriteeri voisi olla, että teos ei enää puhuttele nykylukijaa. Tämä tosin on siinä mielessä huono kriteeri, koska noin ylipäätään on olemassa mittava joukko, jota ei puhuttele yhtään mikään kirjallisuus. Toiseksi sekä Jotunin että Onervan novelleissa käsitellyt teemat ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia. Kun taantumus iskee yhteiskunnalliseen ajatteluun, ottaa se yhä edelleen vauhtia naisen  ruumiin määrittelystä.



Maria Jotuni: Rakkautta/Kun on tunteet (1961)
Rakkautta julkaistu alunperin vuonna 1907, Kun on tunteet vuonna 1913
201 sivua
Kustantaja: Otava
Kannen kuva Jalmari Ruokokosken maalauksesta Rouva Bertha Stenmanin muotokuva (1913)


Helmet lukuhaaste kohta 38 Kirjassa mennään naimisiin

#Novellihaasta - yhteensä 29 novellia




torstai 4. toukokuuta 2017

Maria Matinmikko: Värit


Näissä runoissa on sääntö, jota en tunne. Logiikka, joka on minulle vieras. Näissä runoissa on paljon, roikkuvasti ja yltäkylläisesti. Nämä runot ovat juhla. Pöydällä pitkä valkoinen pöytäliina. Makaan pöydän alla kaikki raajat ojossa. Paremman väen ruokaillessa esiintyjä lausuu Maria Matinmikon Värejä.

Milloin runokokoelma on luettu? Mistä tietää, että on tullut vaiheeseen, joka on päätepysäkki, josta voi jatkaa seuraavaan runokokoelmaan? Ei tietenkään mistään ja sen vuoksi olen lukenut Matinmikon Värejä kuukauden. Tämän ajan on määrittänyt laina-aika. Olen edelleen lukemisen kanssa kesken, kun tämä kokoelma pitää palauttaa kirjastoon. Tekisi vimmaisesti mieli jättää sivujen väliin viesti seuraavalle lukijalle. En kuitenkaan tee niin, vaan istun kuuliaisesti läppärin eteen ja alan kirjoittaa tätä postausta tietämättä yhtään, mitä aion sanoa. Jotakin tästäkin kuitenkin syntyy, sillä niin käy aina, kun alkaa kirjoittaa. Ei välttämättä hyvää, eikä varsinkaan erinomaista, mutta lähes poikkeuksetta yllättävää. Jotain, mistä en kirjoittamaan ryhtyessäni tiennyt ja joka jostain siitä huolimatta tuli.

On keskipäivä, "yön sydän valuttaa yön nestettä."

Nämä runot ovat prosaa ja lyhyitä aforismien sukuun kuuluvia lauseita. Natoja ja kälyjä, joista en koskaan muista, mitä ne tarkoittavat. Roxane Gay kirjoittaa teoksessaan Bad Feminist (bloggaus tulossa), että kirjallisuuskritiikit ovat usein kliinisen tuntuisia, koska niissä niin kovasti pyritään objektiivisuuteen. Tunnistan, mistä Gay puhuu ja minua musertaa, sillä Väreistä kirjoittamisen objektiivisuus on minulle sula mahdottomuus. Musertaa, koska huomaan, että olen pettynyt, kun en osaa kirjoittaa näistä runoista paremmin vaikka ne sen niin ansaitsisivat.

Ongelmani alkavat siitä, että en osaa siirtyä Matinmikon lauseesta seuraavaan lauseeseen, koska en tunnista, miten ne liittyvät toisiinsa. Tiedän toki (vaikka en osaa tarkemmin määritellä), että nämä runot ovat hienoja. Erinomaisia suorastaan, kyllä vaan. Ehkä se on tämä paikkani katsomossa, josta en oikein näe näyttämölle. Niska puutuu, eikä vieressä ystävä tykkää, että kurkottaudun hänen henkilökohtaiseen tilaansa.

Värit on klassisen musiikin konsertti, jossa tiedostava punkkari soittaa ilmakitaraa. Pidän kokoelman surrealistisista lauseista, sellaisista kuin vaikkapa seuraava huomio: "Vanhus kävelee moottoritiellä roikottaen käsistään tyhjiä lipastonlaatikoita." Minua häiritsee, että en tiedä, mitä vanhukselle tapahtuu ja mistä lipastosta on kysymys. Näen vanhuksen kävelemässä, torvet soivat, Audi-kuskit eivät yhtään tykkää väistellä mokomia laatikoita. Mummoa he eivät edes pane merkille. Mistä se nyt ylipäänsä tulee tämä tunne surrealismista? Ainakaan en nyt mainitse sitä itsestään selvää, jonka nimi alkaa D-kirjaimella, eikä ole vitamiini.

Runojen kuvastot tulevat yhteen eri maailmoista ja maisemista. Runojen sisällä on paljon liikettä ja outoja polkuja. Arvaamattomia väyliä, joista ei oikein tiedä, astuako niille vai ei. Minua osoitetaan, koska olen muodollisesti osa järjestelmää, jossa monet voivat pahoin kun pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on, vaikka ei edes tiedä, mitä se muu voisi olla eikä sitä voi saada selville, kun juuttuu kysymään, minkä väristä pelko oikeastaan on. Pelko, joka saa tekemään asioita, joita ei pitäisi kuulua tehdä. ... "heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin."

Ajattelen, että miksipäs ei. Miksipäs en olisi kuin Värien Lou, joka rakastuu laitekorjaajaan. Miten kätevää olisi, jos rakastettuni olisi laitekorjaaja ja kutsuilla voisin esitellä hänet sanomalla: Tässä on Lou, rakastettuni, hän on laitekorjaaja. Ja Lou korjaisi meidän kaikki vikamme. Paitsi minulle hän jättäisi ne viat, joihin hänen rakkautensa minuun on kiinnittynyt. Se olisi rohkea ja itsekäs teko, siitä voisi hyvinkin saada sakkoa ja ehdonalaista tässä maailmassa, jossa hallitsijat ovat korottaneet itsensä täydellisiksi.

Yhteiskunta pyörii kitkatta silloin, kun vanhempien lapsiinsa istuttama "itsensämitätöimisjärjestelmä"  ja "aivojen automaattivaihteisto" toimivat moitteettomasti. Palkinto annetaan sille, joka poistaa kielestä kysymykset - ne inhottavat, ne aina väärissä paikoissa ja väärinä aikoina esitetyt. Nyt sovitaan, että me kaikki yhdessä ja meidän yhteinen kansallinen identiteettimme toimii jatkossa seuraavasti: "jokainen uskottelee itselleen ja muille, että kaikki on hyvin."

Värit on ensin viatonta ja kaunista, tahkomaisen taidokkaita lauseita, vaarattomia. Vaan kun lukee uudestaan ja vielä uudestaan ja vielä enemmän uudestaan Matinmikon sanat yhteiskunnallistuvat yhä lisää. Niistä kasvaa kriisitila ja elämisen katastrofi, joka puristaa rintaa kuin loputon turha palaveri, jossa istuu äiti/isä ja sillä välin lapset päiväkodin kiipeilytelineen vieressä muuttuvat pihan kiviksi.

Ja jos edellinen ei vielä riitä, niin tässä olisi tämä ympärileikkauksen problematiikka.

Lievimmillään klitoriksesta leikataan pieni pala. Väkivaltaisimmissa operaatioissa tytöiltä poistetaan kaikki ulkoiset sukupuolielimet: klitoriksen huppu, klitoris sekä pienet ja suuret häpyhuulet. Josku emättimen suu ommellaan kiinni niin, että virtsaa, kuukautisverta ja yhdyntää varten jää pieni aukko.*

En löydä ulos Matinmikon runoista. Pitelen kokoelmaa kirjaston vihamieliseksi muuttuneen automaatin edessä. Sillä on pahan isäpuolen silmä, jolla se tuijottaa ja vaatii. Äkkiä nyt tai tulee jonoa. Palautan Värit, mutta yhtä kaikki ne kulkevat kainalossani takaisin kotiini.



Maria Matinmikko: Värit (2017)
92 sivua
Kustantaja: Siltala


#runo100

Värit on lukenut myös Tekstiluolan Tuomas (klik)


*Matinmikko on lainannut kyseisen tekstin Helsingin sanomissa 4.1.2015 julkaistusta Anu Nousiainen artikkelista "Hetki ennen silpomista - suomalaiskuvaaja todisti kahden tytön ympärileikkaus Keniassa. Kuvaaja oli Meeri Koutaniemi.