torstai 31. joulukuuta 2015

Patti Smith: M Train


Tässä se nyt on. Lukuvuoden 2015 pohjimmainen sokeri, jolla matkustan uuteen vuoteen.

It's not so easy writing about nothing.

En oikeastaan haluaisi kirjoittaa yhtään mitään Patti Smithin teoksesta M Train, sillä tämän teoksen vaikutukset sijoittuvat niin henkilökohtaiselle alueelle, että haluaisin pitää ne tykkänään itselläni.

Toisaalta haluaisin kirjoittaa tästä teoksesta sivun toisensa jälkeen. Ihan hulluja suunnitelmia kulkee päässäni. Se on vähän sitä samaa, kun nuorena oli johonkuhun rakastanut ja hänen nimensä oli ihan pakko kaivertaa pulpettiin.

Se on sitä, mitä se on ja se on siinä parasta.

Teen nyt sitten niin, että kirjoitan muutaman fragmentinpalan. Ihan vaan siksi, että tämä teos on lukuvuoteni huipentuma. Lukekaa sanojen taustoja ja niiden välejä. Lukekaa sanojen varjoja ja puuttuvia adjektiiveja.

*

I offer my world on a platter filled with allusions.

Sinä annat minulle ihmisesi. Sinä annat minulle sinut. Minä annan toiselle sinulle ihmiseni. Minä annan toiselle sinulle minut.

Anna Ahmatova*Roberto Bolaño*Sylvia Plath*Albert Camus*Haruki Murakami*Pier Paolo Pasolini*Maria Callas*Medeia*Frida Kahlo*Antonin Artaud*Marcel Duchamp*William Blake*Jean Genet*Yukio Mishima*Osamu Dazai*Akira Kurosawa*Toshiro Mifune*Samule Beckett*John Keats*Arthur Rimbaud*Virginia Woolf

Minä annan nyt tämän osan sinun antamistasi. Minä annan menneisyyteni ja nykyisyyteni. Ottakaa ja syökää. Kohdelkaa Toshiro Mifunea hellin käsin, sillä hän on antamistasi/ni se, jota en pitkään aikaan ollut muistellut, mutta jonka M Train toi minulle takaisin. Those were the days ...

Jo hyvin alussa Smith ottaa esiin Bolañon ja kietoo minut piiriin, josta en halua pois päästä. Myöhemmin hän alkaa lukea Murakamin romaania The Wind-Up Bird Chronicle, joka on minulle Murakamin rakkain teos. Ollaan Pattin kanssa Murakamin kaivossa. Kyllä vaan, kyllä vaan, sydänelin langalla kaivon reunaan kiinni sidottu. Että juuri tämä teos ja tämä kaivo. Että juuri tämä Miyagin prefektuuri.

Maailmat liukuvat toistensa lävitse. Ihmiset tulevat ja menevät. Kulkevat huoneesta toiseen. Se keskustelu ja se ja se, miten istuin Mannerheimintien baarissa koko päivän juomassa teetä, johon salaa lisäsimme viinaa. 

Ihmistä ei tarvitse tuntea henkilökohtaisesti, jotta hän voisi olla läheinen.

Ihminen on kirjoitusta.

Ollaan Pattin kanssa hautausmailla. Sytytetään kynttilöitä rakkaille kuolleille.  Muistelemme kumpikin yhteisiä ja omiamme. Ostetaan talo sen perusteella, miltä se näyttää. Katsotaan rikossarjoja putkeen.

M Train on autenttinen läsnäolo.

Puhdas lumous.

Cafe Ino.
Nurkkapöytä.
Musta kahvi.

M Train on epifania. Kiitos.


Patty Smith: M Train (2015)
253 sivua
Kustantaja: Bloombury

Teos on julkaistu myös suomeksi Antti Nylénin käännöksenä nimellä: M Train - elämäni tiekartta (2015). Kustantaja: Siltala




keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Luetaan sateenkaari - koontipostaus (linkitykset tähän postaukseen)

Linkittäkää tähän postaukseen omat haastekoosteenne, niin käyn poimimassa niistä sateenkaarikuvat, jotka julkaisen erillisenä kuvapostauksena loppiaispäivänä. Ahkerimmat ovat jo ehtineet linkittäneet alkuperäiseen haastepostaukseen ja siirrän myös nämä linkitykset kuvapostaukseen.

*

Mitä tulee omaan suoriutumiseeni tästä haasteesta, niin luulenpa, että ilman haastetta en olisi tullut lukeneeksi yhtäkään niistä kirjoista, jotka olin tähän haasteeseen valinnut. Myönnän, että oli myös hetkiä, jolloin haastekirjan aloittaminen ei tuntunut yhtään houkuttavalta, kun mieli halasi muiden kiinnostavien teosten pariin. Yksikään haastekirja ei kuitenkaan osoittautunut pettymykseksi, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Haasteeseen valitsemillani kirjoilla ei ollut mitään muuta yhteistä kuin se, että jokainen niistä oli potenut makuuhaavoja hyllyssäni lyhyemmän tai pidemmän aikaa. Matka alkoi antiikin Kreikasta Madeline Millerin The Song of Achillesin myötä. Historialliset romaanit ja varsinkaan näin varhaiseen historiaan/mytologiaan sijoittuvat romaanit eivät ole ominta juttuani ollenkaan. Millerin romaani oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että siinä ääneen pääsee myös Akillesin rakastettu Patroklus.

Akilleen laulu on kuitenkin paljon muutakin kuin herkkä rakkaustarina. Se on kertomus ja opetus ihmisluonteesta, ennen muuta siitä, mihin ansaan liiallinen ylpeys voi ihmisen johtaa. 

Muinaisesta Kreikasta matka jatkui Kanadaan Alice Munron seurassa. Lives of Girls and Women ei yllätyksekseni ollutkaan novellikokoelma vaan romaani: Del-nimisen tytön kasvua kuvaava kehityskertomus.

Garrettin ja Delin suhteen kautta Munro näyttää, miten vaikea ihmisten on hyväksyä toisiaan sellaisina kuin nämä ovat. Hän osoittaa, että ihmiset haluavat tehdä toisesta oman itsensä jatkeita ja riistää toiselta heidän itsenäisyytensä. Tämä on prosessi, joka on kaikkea muuta kuin sukupuolineutraali.

Kanadasta lensin Espanjaan. Siellä minua oli lentokentällä vastassa Javier Marias Rakastumisineen (The Infatuations). Se olikin aikamoista menoa se ja ihastuin suuresti Mariasin kerrontaan ja luin hänen romaaniaan paikoin suorastaan hurmiossa.

The Infatuations on rakennettu niin ovelasti ja monisyisesti, että selvyyttä siitä, mitä oikeasti tapahtui, ei voi saada. Mariasin romaani on tunne-elämän läpi puhaltava jännityskertomus, joka jättää iholle jälkiä, joita joku voisi erehtyä pitämään mustelmina.

Espanjasta matkani jatkui Nigeriaan, jossa minut poimi kyytiinsä Wole Soyinka. Olen lukenut Soyinkaa aiemminkin, mutta oli mukavaa tutustua hänen kerrontaansa uudelleen. Yllättävää teoksessa Aké - lapsuusvuodet oli naisasian vahva läsnäolo.

Suurimmasta Aké - lapsuusvuosissa esitetystä yllätyksestä vastasi naisasian esittely. Soyinkan kuvauksessa naisten liikehdinnälle toimi pontimena erään naisen kertomus siitä, miten verotus oli tehnyt hänen elämästään mahdotonta. Naisten taistelu oikeuksiensa puolesta esitetään varsin spontaanina ja osin myös kaoottisena toimintana.

Seuraava etappini sijoittui Britanniaan, jossa tein tuttavuutta Rose Tremainin Pyhän maan (Sacred Country) kanssa. 

Tremainin romaani simuloi taitavasti elämää. Henkilöhahmot sivuhahmoja myöten on kirjoitettu hengittäviksi, lihallisesti läsnäoleviksi ja monisärmäisiksi. Tuntuu vähän samalta kuin katselisi heitä ikkunasta ja näkisi heidän ajatuksensa pään päällä olevina puhekuplina. Henkilöiden ratkaisuja ja motiiveja Tremain ei kirjoita kokonaan auki, vaan tarjoilee heidän elämänsä lukijalle al dentenä.

Brittilästä siirryin Unkariin, jossa oli vallalla melko tukahduttava, mutta siitä huolimatta kirjallisesti loistokas meno. Imre Kertészin Tappio on taidokas kudelma ihmiselosta diktatuurissa, jossa totuus on monin verroin tarinoita ihmeellisempää.

Kertész paljastaa, miten elämämme rakentuu tietynlaisten tapojen ja olettamusten pohjalta ja miten ne ovat mielekkyyden kokemisen edellytys. Tappiossa vallitsee siinä mielessä anarkia, että mikä tahansa voi merkitä mitä vaan tai olla merkitsemättä. Elämän tukirakenteista on tullut se kauhunsekainen huuto, jota Edvard Munch kuvaa samannimisessä taideteoksessaan.

Matkani päättyi Illinoisiin, jossa vietin aikaa ILLC:n (Illinois Learning and Life Skills Center) nuorten seurassa. Näin asioita, joiden en toivoisi olevan totta tosielämässä, mutta valitettavasti näin kuitenkin on. Vammaiset nuoret ovat helppoa riistaa hyväksikäyttäjille. Martha Nussbaumin Good Kings Bad Kings on tärkeä ja hurja tarina, jonka lukeminen tekisi hyvää ihan jokaiselle.

GKBK:n viesti lukijalle on, että meidän on pidettävä huolta niistä, jotka itse eivät siihen syystä tai toisesta pysty.


Kaiken kaikkiaan tapasin haastematkallani monia unohtumattomia tyyppejä ja taidokasta kerrontaa. Tämän haasteen jälkeen olen monta kokemusta rikkaampi. Kiitos kaikille sateenkaaren väreissä kanssamatkanneille!



sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Annie Ernaux: Puhdas intohimo

Tuskin ehdin istuutua sohvalle ranskalaisen Annie Ernaux'n Puhdasta intohimoa lukemaan, kun se on jo luettu. On sinänsä varsin kuvaavaa, että Ernaux kirjoittaa intohimosta vain suunnilleen sadan sivun mittaisen kirjasen, sillä intohimo itsessään on sekin kaikessa intensiivisyydessään lyhytaikaista. Sen tappamisesta maailma, elämä ja usein myös rakastettu pitää huolen.

Ernaux'n teokselle on erityistä se, että kirjailijan projektina on dokumentoida omaa elämäänsä niin tarkasti ja rehellisesti kuin mahdollista. Puhtaan intohimon kertojan ja Ernaux'n itsensä välissä ei ole mitään. He ovat yksi yhteen, joka tietysti on noloa ja häpeällistä, kun aiheena on intohimo - antautuminen toisen ihmisen palvelukseen sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti alastomana. Tässä suhteessa Puhdas intohimo eroaa vaikkapa Lena Andersonin Omavaltaisesta menettelystä, jonka kanssa se muutoin jakaa samantyyppisen aihepiirin. Ernaux ei ota tukirakenteekseen Esterin kaltaista romaanihenkilöä - onnettoman umpirakastunutta naisparkaa, vaan hän antaa meille itsensä. Auts!

Anais Ninin tavoin Ernaux tekee yksityisestä yleistä. Antaa meille tarinan, jonka kautta voimme reflektoida omia kokemuksiamme ja tuntemuksiamme intohimon korkealla ja liukkaalla polulla, jossa jokainen askel on minuutemme tuhoutumisen kannalta vaaralllinen. Onko minua enää? Olenko olemassa vain tuon toisen ihmisen, tässä tapauksessa A:ksi kutsutun ulkomaalaisen  miehen kautta? Mitä minulle tapahtuu, kun (itsestäänselvästi kun, ei jos) tämä mies jättää minut?

Teoksen jälkisanoissa sosiologi J.P. Roos nostaa esiin Anthony Giddensin näkemyksen ns. puhtaasta intohimosta, joka ei ole sidoksissa mihinkään muuhun kuin itseensä. Puhtaan intohimon kenttä on vapaa avioliiton, perinteiden ja tapojen kahleista. Se on pelkästään itseään ja itsestään ruokkiutuvaa. Se elää omassa kotelossaan, jonka jalustana on sänky ja sekaiset lakanat. Puhdas intohimo on loputtoman kaipauksen tila, jossa nautinnosta tulee "tuskan odotusta."

Minulla oli mielestäni oikeus vastustaa kaikkea, mikä esti minua antautumasta rajattomasti intohimoni tuntemuksille ja mielikuville.

Puhdas intohimo on oma lakinsa, joka määrittää intohimoa kokevan ihmisen elämän. Ernaux kokee intohimonsa romaanina ja hänen kirjoitustaan siitä, mitä tapahtui hänen ja A:n välillä voidaan pitää viimeisenä yhteydenpitona koettuun intohimoon, joka tulee uudelleeneletyksi hänen tekstissään. Kuvaavaa on, että minussa Ernaux'n teksti ei synnytä viettien kirjoitusta. Hänen tekstinsä ei mene sisuskaluihin, vaan päinvastoin ottaa lukijan mukaan patologin työhuoneeseen, jonka lavitsalla intohimo makaa. Nyt jo kuolleena ja särkyä aiheuttaen, kalpeana ja elämänhengen itsestään luovuttaneena.

Ernaux kuvaa pelkästään omia ajatuksiaan. A. ei pääse ääneen kertaakaan, eikä Ernaux'ta vaikuta edes kiinnostavan A:n näkemys tapahtumista. Hän ei myöskään kuvaa konkreettista maailmaa tai rakastavaisten tapaamisia, vaan ui vieraannuttavassa tunnekuvauksessa. Ernaux:n ja A: suhdetta kuvataan Ernaux:n kokemana intohimona an sich ja tämän vuoksi sen kuvaukseen ei liity myöskään kronologiaa. Suhteella on vaika kaksi aikamuotoa: läsnä- ja poissaolo.

Intohimo tulee todeksi tunteellisten chansonien kautta, jotka edustavat musiikkia, jota Ernaux ei normaalisti kuuntele. Tunnemyrskyn iskelmälliseksi kiteytymäksi muodostuu Sylvie Vartanin laulama "C'est fatal, animal." Chansonit säestivät ja legitimoivat sitä mitä paraikaa koin, kirjoittaa Ernaux. Hän ei halua löytää intohimolleen syytä, selittää tai analysoida sitä. Intohimo on nielu sanojen tuolla puolen. Minkä tahansa intohimonsa seuraamuksen Ernaux ottaisi riemumielin vastaan.

Eräänä yönä koin  yhtäkkiä halun mennä AIDS-testiin: "Jospa hän olisi jättänyt minulle edes sen."


Vartanin laulun sanoin intohimo on osapuolten välistä sotaa. Se on riippuvuutta, jonka kautta nykyihminen etsii sisältöä elämänsä tyhjyyteen. Se on taistelua, joka ei voi päättyä muuhun kuin häviöön.


Annie Ernaux: Puhdas intohimo (1996)
107 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Passion simple (1991)
Suomentanut: J.P. Roos ja Anna Rotkirch
Kustantaja: WSOY

torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvänjouluntoivotus älyttömien joululahjatoiveiden myötä


Sain Älyttömät joululahjatoiveet -haasteen Ullan luettujen kirjojen Ullalta. Kiitos Ulla.

Toiveeni ovat aika simppeleitä, joten jouluhenkilöllä ei liene suurempia esteitä niiden toteuttamiseen. Myönnän, että toiveeni tulevat hieman viime tingassa, joten päätin helpottaa jouluhenkilön urakkaa valitsemalla toiveita, jotka eivät vaadi joulumarketissa käyntiä. Näin nimittäin jo silmissäni miten jouluhenkilö jouluvarusteissaan juoksee pitkin joulukauppakeskusta joulukieli kirjaimellisesti jouluvyönsä alla. Ihmiset tönivät häntä. Kiroilevat ja manailevat. Jos oikein huonosti käy, joku ostaa toiveeni juuri jouluhenkilön nenän edestäja hänen on lähdettävä seuraavaan jouluostoskeskukseen.

Liian kova kohtalo ja siksi tein asian hänelle helpommaksi ja valitsin toiveita, jotka hän voi toteuttaa liikahtamatta mihinkään joulumökistään. 


Pitemmittä joulupuheitta:

Toive 1
Haluaisin päästä Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen sykkeiseen seuraan. Voisimme yhdessä käydä myös hopeatukan Tehtaassa, sillä haluaisin tavata tämän popkulttuuri-ikonin silmästä silmään.

Toive 2
Haluaisin päästä Raivolaan keskustelemaan Edith Södergranin ja Hagar Olsonin kanssa.

Toive 3
Haluaisin päästä Luxembourgin puistoon Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Satren seuraan. Pyyhkisimme patonkimuruja suupielistämme, joisimme halpaa punaviiniä ja puhuisimme naisen asemasta eksistentialismissa.


Kiitos jo etukäteen jouluhenkilö. Olet mun idoli (jos täytät toiveeni)


Rakkaat lukijaystävät,

toivotan jouluunne kaikkia ihania asioita: tiukujen helinää, suklaata, painavia kirjoja, yösyöminkejä ja ennen muuta rakkautta!







keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 23: Jouluihme eli Magic Miken toinen tuleminen




Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan ja punahilkan ja sudenkin harmaan,
mutta
muistatko Magic Miken?

Blogissani syksyllä 2014 esiintynyt nuorukainen tekee tässä kalenteriluukussa uuden esiintulon.

*
 
Niitä asioita tapahtui. Pahoja asioita.
Pommeja. Aseita. Hyökkäyksiä.
Ne tulivat, mutta eivät löytäneet meitä piilostamme.
Yöllä lähdimme matkaan.
Sille ei ole sanoja.
Paljon muullekaan ei ole sanoja.
Voi mennä monta vuotta, että sanat tulevat.
Ehkä eivät edes tule.

Nyt ollaan täällä kaukana pohjoisessa.
Ei meitä haluta tänne.
Ne sanoo: menkää kotiinne.
En sano, että koti on kivikasa vain.
Nizar itkee unissaan. Ulkona on valkoista. Sitä sanotaan lumeksi.

*
lähettänyt Magic Mike 7.12.2015 klo 23.30
joo nyt riittää puhe. #teko tapaan huomenna soturin ja lähtee. siitäs saavat #kunnia #isänmaa #whitepower

 *
Amira näkee Nizarin leikkivän lumikasassa. Näkee riemun pojassaan pitkästä aikaa. Lumiaura lähestyy ja kun Amira katsoo ikkunasta uudestaan Nizaria ei enää näy.

*
Klo 17.30 Amira kaivaa paljain käsin lumikasaa.
Klo 17.30 ohi kulkee mies
Klo 17.30 ohi kulkee nainen
Klo 17.30 ohi kulkee ihminen, toinen, kolmas, neljäs
Klo 17.30 Amiran kädet on punaiset. Amira kaivaa.
Klo 17.30 ohi kulkee perhe ja lastenrattaat
Klo 17.30 ohi kulkee toinen mies ja kolmas nainen
Klo 17.30 Magic Mike lähestyy.
Klo 17.30 ohi kulkee lisää porukkaa
Klo 17.30 Magic Mike kävelee Amiran ohi.
Klo 17.30 Magic Mike pysähtyy ja kävelee takaisin Amiran luokse.
Klo 17.30 Magic Mike kaivaa puhelimen taskustaan ja kuvaa videon.
Klo 17.30 Paikalla on myös tuntematon tummahupparinen mies, joka hänkin kuvaa videon.
Klo 17.30 Magic Mike kävelee poispäin. Pysähtyy. Näkee, että tummahupparinen seisoo Amiran vieressä kaivamassa lapiolla.

Amira pitää sylissään itkevää Nizaria.

*

Magic Mike menee kotiinsa, riisuu tumman hupparinsa ja lataa videon nettiin.

lähettänyt Magic Mike 8.12.2015 klo 17.55.
Siinä se kaivaa rottaansa hangesta. #isänmaa  #painukaatakaisinsinnemistäolettetulleet

*

Seuraavana päivänä Magic Mike avaa tietokoneen ja katsoo omaa postaustaan. Siinä hän näkee itsensä pelastamassa Nizaria lumikasasta.


Hyviä jouluihmeitä itse kullekin säädylle!



Huomenna voit käydä avaamassa joulukalenterin Oksan hyllyltä. Eilisen luukkuun  pääset kurkistamaan Hyllytontun höpinöitä -blogissa







sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tätä jokea olen ylittänyt risti selässäni päivästä viikosta toiseen lukiessani Graniittimiestä. Olen ollut Michel Tournierin Keijujen kuningas ja lannevaatteeni on likainen. Suoraan sanottuna paskainen ja nyt en puhu metaforin. Rannalle voisin nousta, jos luopuisin aatteistani. Vaan minä hullu ja toivoton, puren hampaillani idealismin reunaa. Lohkeaa hammas, tirskuu veri, vaan en luovuta sittenkään. Jatkan kulkuani liejuisessa vedessä tulematta perille. En voi saavuttaa vastarantaa, sillä siellä lakkaisin olemasta.

*
Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja luin siitä silloin monia kiittäviä postauksia. En tiedä, mitä odotin, mutta sain kumaraan painavan, suorastaan ahdistavan lukukokemuksen. Sen vuoksi kirjoitankin tästä teoksesta nopeasti ja postaan samoin tein. Haluan eroon niistä tuntemuksista, joita Graniittimies minussa synnytti.

Romaanin alussa Klara ja Ilja loikkaavat Venäjälle hiihtämällä. Ei tarvitse käydä umpihankeen, sillä latu on jo valmiina. Sitä pitkin hiihdettiin myös Katja Ketun Yöperhosessa. Tosin viittaussuhde on tietysti toisinpäin, koska Graniittimies on julkaistu vuotta ennen Yöperhosta. Nyt tuntuu siltä, että on tullut rampatuksi liikaa Venäjällä. Kävinhän siellä myöskin Hertta Kuusisen käsipuolessa ja kiertelin nyky-Venäjää Kalle Kniivilän seurassa. Viimeksi luin vielä Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia ja hänen lapsensa, jossa kirjailija tekee huiman kollaasin venäläisestä yhteiskunnasta. Niin että nyt ei yhtään enää tsajua, vaan kuppi mustaa mokkaa kiitos.

Graniittimiehessä unelmat kuolevat. Se suuri ihmeellinen idealistinen utopia tasa-arvoisesta yhteiskunnasta haudataan kerran jos toisenkin. Siihen petytään ja sitä pidetään yllä pettymyksestä huolimatta, koska muutakaan kiinnekohtaa ei ole. Rankimmin nämä hautajaiset kokee Klara, joka "murenee ihanteensa mukana."

Kähkösen romaani on taidokkaan antivoimaannuttava. Monisäkeistöinen tarina Eppujen murheellisten laulujen nuotilla veisatusta unelmien ja toiveiden maahanpanijaisista. Maasta ne unelmat nousivat. Turhaan. Sinne niiden on palattava ja siellä pysyttävä. Sieltä niitä ei tule kenenkään herättää. Haudalta siirrytään suoraan seurakuntatalolle, jossa juodaan halkeilleesta kahvikupista karvasta kalkkia.

1920- ja 1930-luvuilla suomalaiset lähtivät itänaapuriin pääasiassa taloudellisista ja poliittisista syistä. Osa lähti pakoon Lapuan liikkeen vainoa, osa rakentamaan maanpäällistä paratiisia. Kaiken kaikkiaan loikkareiden määräksi on arvioitu noin 15000. Todellisuus murskasi useimpien toiveet ja noin puolet loikanneista kuoli Stalinin vainoissa. 

Venäjälle lähtö merkitsi siteiden hylkäämistä kotimaahan ja sukulaisiin. Oli otettava uudet nimet ja katkottava yhteydet läheisiin, menneisyys oli leikattava itsestä irti. Kähkösen romaanissa vallankumouksellisuus osoittautuu pettymykseksi. Erityisesti naisten asema vallankumoustoiminnassa on heikko. Dogma on kolmihaarainen: järki, päättäväisyys ja kollektiivisuus. Kaiken muun jo hylätyn lisäksi on hylättävä omat tunteet ja inhimillisyyskin, oltava kovaa kuin graniitti. "Suru ei kuulunut kumouksellisen elämän tuntoihin." Paljon puhuvaa on, että vaatteisiin ei ole kangasta, mutta banderolleihin kyllä.

Klara tekee omaa vallankumoustaan katulasten parissa,  jota Kähkönen kuvaa kiihkottoman ansiokkaasti. Lapset asuvat kellareissa ja milloin missäkin loukoissa isompien pitäessä pienemmistä huolta. Näille lapsille tulevaisuus on vain sana ilman merkitystä, elämä nälän ja tautien täyttämää. Klara tekee heidän eteensä paljon. Löytää katulapsista toiminnalleen tarkoituksen. Pidemmän päälle sekään ei riitä. Loikkarin osaksi jää rimpuilla erilaisten yhteiskunnallisten voimien verkostoissa ja esimerkiksi Ilja "ratkaisee" tilanteen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Graniittimiehessä keskeinen asema on Thomas Moren teoksella Utopia, jota en itse ole lukenut, mutta josta olen lukenut useinkin. Tätä teosta lukee sairasvuoteella makaavalle Klaralle suomalainen Tom, joka myöhemmin muuttaa nimensä muotoon Thomas Mehr tai Mehrov ja liittyy näin nimensäkin kautta morelaiseen utopiaan. Vaikka uusi nimi onkin enemmän, on se utopian toteutumisen tasolla surkean vähän. Kerrassaan riittämättömästi. Utopialle pidetään Graniittimiehessä omat hautajaisensa sillä samalla hautausmaalla (joskin toisista syistä) kuin jossa vierailin Alexandra Salmelan Antisankarin kanssa. Kyseessä on kolkko kirkkomaa, itseasiassa ei pyhä paikka ollenkaan. Joku syrjäinen kolkka, jossa haisee pahalle ja jossa tuuli jää soittelemaan niin elävien kuin kuolleidenkin luita. 

Kähkösen romaanin ansioita tai sen taidokkuutta ei käy kieltäminen. Omalla kohdallani tämä teos aiheutti melkeinpä fyysistä pahoinvointia ja maailman muuttumista näköalattomaksi. Tämän vuoksi luinkin Graniittimiestä hyvin pienissä pätkissä ja mieluiten muuhun aikaan päivästä kuin ennen nukkumaanmenoa. Graniittimiehessä ihmiset ovat lilliputteja ja koneiston rattaat väsymättömiä ja ihmisen kevyesti murskaavia. Kun elämä on eletty, siitä tulee tarina, jota kerrotaan eteenpäin.



Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)
334 sivua
Kustantaja: Otava



lauantai 19. joulukuuta 2015

Starlight Blogger Award eli 3 tärkeää kysymystä -haaste


Olen saanut Starlight Blogger Award eli 3 tärkeää kysymystä -haasteen sekä Leena Lumilta että Kaisa Reetalta. Kiitos haasteesta. Leenalta sain haasteen jo viime kuussa ja Kaisa Reetalta eilen. Nyt esitän tässä teille ryhdikästä ihmistä ja käyn vastaamaan ihan siltä pohjalta, mitä nyt ensimmäisenä tulee mieleen eli tarjolla ns. instant-vastaukset. Tiedän nimittäin erinomaisen hyvin, että jos käyn näitä kysymyksiä syvemmin pohtimaan, on suuri vaara, että vastaaminen jää kokonaan.
Nyt mennään.

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Ihan just nyt tähän haasteeseen vastaamisen kirjoitushetkellä olen kiitollinen siitä, että on lauantaiaamu ja ei tarvitse seuraavaan pariin tuntiin sännätä mihinkään. 

Vakavammin sanoen minusta kiitollisuus on elämänasenne, joka näkyy ihmisen tavassa olla läsnä maailmassa ja sen vuoksi en katso mielekkääksi ryhtyä luettelemaan yksittäisiä asioita. 


2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?

Jos tällä tarkoitetaan, että minkä asian tai valinnan haluaisin muuttaa menneisyydessä, niin vastaan, että en mitään. Ottaa kyllä aika koville vastata noin, koska kieltämättä on pari juttua, jotka olisi voinut mieluusti mennä toisinkin. 

Toisaalta sitten uskon, että asiat menevät, kuten niiden on tarkoitus mennä ja että jonkun asian merkitys selviää vasta myöhemmin. En kadu asioita, joita on tullut tehtyä. Niillä on ollut aikansa, paikkansa ja opetuksensa. Lisäksi minusta on aivan turhaa tuhlata aikaa menneiden asioiden miettimiseen ja pahinta mitä on, on se, että jää katkeruuteen kiinni. Elämä ei ole reilua ja oikeudenmukaista. Mitä nopeammin edellisen tunnustaa ja lakkaa vaatimasta elämältä reiluutta ja oikeudenmukaisuutta, sitä enemmän jää aikaa ja mahdollisuuksia oman näköiseen elämään.

Ajattelen myös, että yhden ihmisen elämä on kuin tähtikuvio, jota on tarkasteltava riittävän kaukaa, jotta näkee ne pienet langat, jotka yhdistävät eri asioita ja antavat niille selityksen. Ihminen itse ei voi tuohon tarkastelijan osaan koskaan päästä ja niin on hyvä. Niin on suuri onni.

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Tämä kysymys kiusasi ja ahdisti minua nuorempana todella paljon, aina maailmantuskaan asti, koska koin, että elämällä ei ole tarkoitusta, ei mieltä, ei järkeä. Jouduin käymään melkoisen mankelin läpi, jonka tuloksena oli uusi kokemus siitä, että elämällä ei ole tarkoitusta. Tämä uusi kokemus on ratkaisevasti erilainen kokemuksellisella tasolla kuin sitä edeltävä samoin sanoin lausuttava toteamus. Jos kerron, että mankelin sisältä löysin Kierkegaardin asia ehkä selvenee jonkun verran. Lopputulos siis on, että elämällä ei ole erityistä tarkoitusta, jonka vuoksi elämällä on rajattomasti tarkoituksia.

Yksilötasolla uskon, että ihmiselämän tarkoituksena on, että ihminen tulisi sellaiseksi ihmiseksi, joka hän on.



Haasteen alkuperäiset säännöt:

1. Kiitä sinut haastanutta ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Vastaa yllä olevaan kolmeen kysymykseen
3. Haasta edelleen 6 bloggaajakaveriasi ja ilmoita heille, että olet haastanut heidät
4. Liitä Starlight Blogger Award -logo blogiisi. Älä muuta logoa tai haasteen sääntöjä



Haastan seuraavat:

Margit blogista Tarukirja
hdcanis blogista Hyönteisdokumentti
Tani blogista Aina joku kesken
Maisku blogista Täysien sivujen nautinto
Petter ja Jenni blogista Opus eka
Blogikoirablogisti blogista Rakkaus on koira helvetistä



torstai 17. joulukuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Mainitsen nyt heti aluksi (ja tämä käyköön myös varoituksesta), että esitän tämän bloggauksen lopussa tulkinnan Ljudmijla Ulitskajan romaanista Medeia ja hänen lapsensa. Tulkinnan, jonka tunkeutuminen  mieleeni herätti minussa melkoisen tunnemyrskyn ja joka saattaa olla liian kaukaa haettu, mutta joka on aivan liian kutkuttava, jotta voisin olla sitä esittämättä.

*

Rakas Ljudmila,

En laittanut rakasta nimesi eteen korusanaksi, sillä kyllä sinä olet rakas. Muistat varmaan, miten kävi kun luin teoksesi Vihreän teltan alla. Teki mieli lähteä kadulle huutamaan ja tuulettamaan sen loistokkuutta.

Vuonna 1996 julkaistu romaanisi Medeia ja hänen lapsensa ilmestyi suomeksi vuonna 2012. Yritin teleportata itseni Venäjälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin vuosiin. Siitä huolimatta 'Medeia' oli minulle vaikea kirja ja on pelkkää itsensä tehostamista lähettää sinulle tämä kirje. Varsinkin, kun tiedän, että saat lukuisia ihailijakirjeitä ja monissa niistä tästäkin teoksesta on kirjoitettu huomattavasti asiantuntevammin.

Minusta tuntui siltä, että 'Medeia' on venäläisyys pienoiskoossa. Ihailen sitä tapaa, jolla olet piilottanut monet asiat tekstisi sekaan. Toiselta puolelta se tarkoittaa, että ei ole kovin helppoa saada kiinni siitä, mitä haluat sanoa. Samanaikaisesti on todettava, että helppous ei tietenkään ole hyvän kirjallisuuden määre tai mitta, vaan useimminkin päinvastoin.Tosin sille, että langanpätkät ovat levällään, lienee tämän teoksen tapauksessa erityisen painavat syyt, joita en nyt lähde tässä erittelemään luottaen siihen, että olen kanssasi samojen ääneenlausumattomuuksien äärellä ikäänkuin sinun asiantuntemuksestasi rakentuvan sateenvarjon alla.

Henkilöitä 'Medeiassa' on niin paljon, että luovuin yrityksestä pysyä selvillä, mitkä ovat heidän välisensä sukulaisuussuhteet. Kirjoittamanasi korostuu ihmisen pienuus ja seisoskelu tuulisilla toreilla. Ja ne tuulet, niiden suuntia käännetään kahvoista, mutta kahvojen kääntäjiä emme mainitse nimeltä. Koska.

Krimiläinen leski Medeia Mendes on kohtauspaikka. Paikallisille hän on osa maisemaa, "hän seisoo kuin kallio meren keskellä." Hänen lävitseen kulkevat niin punaiset, valkoiset, fasistit, kommunistit, juutalaiset, vallankumoukselliset kuin monet etniset ryhmätkin. He kulkevat "raskain saappain, multa-anturoin."* Polveilevan maiseman kuvaus löytää vastineensa henkilögalleriasta. Vainoaja vainoo, sotilas sotii, pakenija pakenee, alistettu alistuu, juoppo juo, Medeia on ja on. On puu. On tammi. On vuosirenkaita täynnä, kasvaa taivaasta läpi.

*

Jos haluaisin kertoa kaiken, mitä mieleeni lukiessani tuli, tämä kirje ei päättyisi koskaan. PS. PS. PS aina siihen asti kun. Tiedät kyllä. Siksi rajoitan itseni rakkauteen, jonka vaatekappaleissa seksuaalisuus roikkuu ja jolle kieli näyttää itseään. Tästä huolimatta en malta olla mainitsematta, että ironiset kuvaukset neuvostoliittolaisesta ruumiinkulttuurista (erityisesti Valeri Butonovin läheneminen idealistista neuvostojulistekuvaa), byrokratiakritiikki sekä kuivan juustoviipaleen ja "puolimetrisellä leikkelelajitelmavadilla" killuvan yksinäisen makkarapalan kautta esiin nostettu ruoka-ainepula mätkähtivät silmille raa'asti kuin äkillinen spottivalo.

Vaan takaisin rakkauteen. Medeian mies Samuil Jakovlevits oli hermoheikko hammaslääkäri, naisten kehuja ja ammattivallankumouksellinen, jolla oli plakkarissa kolme poliittista karkoitustuomiota. Tämä pitää sanoa, koska sen voi sanoa näin. Monia muita asioita taas ei voi sanoa suoraan. Siksi esimerkiksi Medeian nuorempi sisar "sukelsi helmiään mistä tahansa vesistä ja keräili hunajaa kaikista kukkasista," kun toisaalla taas muurahaiset ottavat poliittisen roolin ja kääntävät selkokielelle ajattelun, jossa rasismin nähdään kytkeytyvän bilogiaan.

Moniäänisyys on romaanissasi täydessä tällingissä. Se mitä sanotaan kiertyy joksikin muuksi, tarvittaessa myös itsensä vastakohdaksi. Peilistä heijastuu se, jonka peilin edessä seisoja haluaa nähdä. Usein kuvia on useampi päällekkäin. Annat kielen soida riemukkaasti ja tahallisen väärin. Nautin erityisesti sen tapaisista kuvauksista kuin tilanne, jossa kerrot henkilön loikanneen eli hypänneen parvekkeelta tai kun kirjoitat "löperön porvarillisesta maasta," joka viittaa samanaikaisesti sekä neuvostoideologiaan, että purkaa sitä.

No nyt se rakkaus taas jäi kielen väliin. Otetaanpa uudestaan. Seksuaalisuuden piilokieli kasvaa sanojesi välistä sinnikkäiden rikkaruohojen voimalla. Noin muutoin rakkaus lepattelee milloin mihinkin suuntaan ja samasta äijästä taistelee kaksikin naista. Halut vievät hapen ja puuskuttavat huoneen huuruun. Vaietut salaisuudet saavat salin tapetit irvistämään. "Ilma on täynnä keskinäistä vetovoimaa" ja feromonit tanssivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kuningattaren tuoliin istuutuu myös Aleksandra, lastentekoa harrastava sotaleski, joka on "luonnostaan kevytmielinen nainen." Niin suorastaan epäkelpo, että hän ei kelvannut edes yhteiskunnan "suureen rakennustyöhön." Sinä näytät, että naisen seksuaalisuus ei välitä luonnon eikä tuomioistuinten laeista, eikä se piittaa kunnon kansalaisten mielipiteistä.

*

Medeia on syntynyt vuonna 1900. Hän on henkisesti samaa sukua kuin Goliarda Sapienzan romaanin Elämän ilo päähenkilö Modesta. Medeia on äiti-Venäjä. Eikä pelkästään äiti, vaan myös isä. Eli näin: Medeia on äiti-isä-Venäjä. Sitkeä maa, joka nielee kyyneleet, jotta ruoho voisi kasvaa.  Toinen Medeia on antiikin henkilö, joka tappoi lapsensa. Sinun Medeiasi äiti-isä -Venäjänä ottaa antiikin Medeian paikan. Jään suremaan kanssasi Venäjän lapsia.



Ljudmjila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (2012)
359 sivua
Venäjänkielinen alkuteos: Medeja i jeje deti (1996)
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kustantaja: Siltala



*"raskain saappain, multa-anturoin" on lainaus Aale Tynnin runosta Kaarisilta

tiistai 15. joulukuuta 2015

Susan Nussbaum: Good kings bad kings

Susan Nussbaumin romaani Good kings bad kings (GKBK) on tyrmäävä puheenvuoro vammaisten oikeuksista ja heihin kohdistuvista väärinkäytöksistä. Se on lajityypiltään sosiaalisesti kantaaottavaa kirjallisuutta, mutta tämän lisäksi myös koukuttava romaani. Varoituksena mainittakoon, että teos sisältää aineistoa, joka voi järkyttää lukijaa.

GKBK kertoo vammaisista (disabled) nuorista,  jotka asuvat chicagolaisessa hoitokodissa nimeltä ILLC (Illinois Learning and Life Skills Center). Useimmat nuorista ovat liikuntarajoitteisia, mutta mukaan mahtuu myös mm. mielenterveysongelmista ja erityyppisistä kehityksellistä ongelmista kärsiviä nuoria. Ylipäätään kyse on nuorista ja nuorista aikuisista, joilla on jokin sellainen vamma, että heidän elämänsä normiyhteiskunnassa on tavanomaista haasteelllisempaa ja heidät on sen vuoksi sijoitettu laitokseen. Heti perään voidaan tosin todeta, että monen nuoren kohdalla vammaisuus on enemmänkin leimakirves, jota käytetään oikeuttamaan päätös nuoren siirtämisestä laitokseen.

Susan Nussbaumista tuli onnettomuuden seurauksena pyörätuolin käyttäjä hänen ollessaan 24 vuotias. GKBK ei kuitenkaan ole hänen tarinansa (siihen voit tutustua täällä), mutta Nussbaumin omista kokemuksista johtuen hän kirjoittaa erityisestä kokemusasiantuntijan positiosta. GKBK ei katso aihettaan yläkulmasta, vaan on vapaa kaikesta mukasympaattisesta ymmärtämisestä ja vastaavasta puslailusta. Vammaiset eivät ole erityisen hyviä tai pahoja, vaan ihan niin kuin muutkin ihmiset. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta ei käytännön tasolla sitä usein valitettavasti ole.

GKBK:n intensiteetti syntyy nuorten omien puheenvuorojen kautta, kun he vuorotellen pääsevät teoksessa ääneen. Nuorten lisäksi ILLC:n toimintaa kuvataan myös muutamien henkilökunnan edustajien näkökulmasta. Nussbaumin romaani osoittaa, miten monella tapaa hauras on vammaisen ihmisen asema hoitolaitoksessa. Hän näyttää, miten nuoriin käytetään valtaa, myös väkivaltaa ja seksuaalista valtaa. Hoitokodin maailma on epäoikeudenmukainen ja paikoin kerrassaan kuvottava, mutta tästä huolimatta GKBK ei ole ensisijaisesti synkkä romaani. Riemastuttavaa on esimerkiksi se tapa, jolla romaanissa otetaan uudelleen käyttöön sana 'raajarikot' (cripples) ja riisutaan se halventavista merkityksistä samalla osoittaen kyseiseen sanaan liittyvät vallankäyttömekanismit.

Nussbaum tuo julki, miten talousajattelu vääristää ILLC:n toimintaa. Pyrkimys taloudellisen voiton maksimoimiseen näkyy käytännön tasolla mm. siinä, että hoitokoti pyritään jatkuvasti pitämään täynnä potilaita sekä tehdään suunnitelmia, miten ahtaisiin tiloihin voitaisiin mahduttaa vielä lisää nuoria. Tämän vuoksi laitoksen filosofiaan kuuluu paradoksaalisesti laitostaminen erilaisten rajoitteiden kautta mm. lääkityksellä ja kieltämällä nuorilta moottoroidut pyörätuolit, jotka edesauttaisivat heidän liikkumistaan. Näin tuotettu tilanne on ruma ja vastenmielinen: kun ILLC onnistuu laitostamaan nuoren, ei tällä ole voimavaroja hakea itselleen oikeutta ja näin hoitokoti rikastuu. Nussbaum osoittaa myös, miten hoitokodit ja poliitikot toimivat yhteisessä verkostossa, jossa ensinmainitut maksavat jälkimmäisille siitä, että avataan yhä uusia hoitolaitoksia, joihin haalitaan hoidettavia epämääräisin ja eettisesti kyseenalaisin perustein.

Teoksen yksi mieleenpainuvimmista hahmoista on Yessenia, jonka toiminta vertautui lukiessani Ken Caseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän (One flew over the Cuckoo's nest, 1962) Päällikön tekoihin. Sekä Nussbaumin että Caseyn teoksissa haastetaan yhteiskunnallinen vallankäyttö, joka ottaa oikeudekseen määritellä, kenet se työntää pois keskuudestaan hoitolaitoksiin. Kyse on myös erilaisuuden hyväksymisestä ja normien nostamisesta tasolle, jonka voivat täyttää vain ne henkilöt, joiden läsnäolon joukossaan yhteiskunta hyväksyy. 

GKBK:n viesti lukijalle on, että meidän on pidettävä huolta niistä, jotka itse eivät siihen syystä tai toisesta pysty. Kun yksi ILLC:n työntekijöistä vie Teddy-nimisen pojan eristykseen, hän ottaa haltuunsa tämän kynät, rahat ja keräilypostimerkit sekä nimittelee Teddyä, koska hän on asemassa, jossa hän voi niin tehdä. Työntekijä jatkaa:  "I can be a good king or I can be a bad king."  Meillä, just sulla ja mulla ja meillä muilla, ei kyse ole valinnasta. Meidän tehtävämme on olla hyviä kuninkaita. M.O.T.


Susan Nussbaum: Good kings bad kings (2013)
294 sivua
Kustantaja: Algonquin books


Tämä teos on seitsemäs eli viimeinen valitsemani teos haasteeseen Reading the Rainbow/luetaan sateenkaari 



perjantai 11. joulukuuta 2015

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö.

Putinin Väkeä ei ole kirja Putinista, vaan siitä valtavasta ihmisjoukosta, joka arkielämässään kannattaa Putinia tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa. Mikä on Putinin suosion salaisuus? Tähän kysymykseen Kalle Kniivilä etsii kirjassaan vastauksia.

Kniivilän aineistona ovat hänen tavallisten venäläisten kanssa käymänsä keskustelut, jotka osoittavat että Putin merkitsee Venäjälle ennen muuta vakautta. Se on sana, joka toistuu lähes jokaisessa Kniivilän tekemässä haastattelussa. Putinia edeltävä Jeltsinin aika oli varsin kaoottista ja sekavaa. Palkkoja alennettiin usein jopa puoleen ja monesti niitä ei edes maksettu. Tätä taustaa vasten Putin näyttäytyy ennen muuta vahvana hallitsijana, joka on omistautunut venäläisten hyvinvoinnin edistämiseen, oman kansansa puolustamiseen ja islamisaation estämiseen. Lisäksi Putin toisin kuin edeltäjänsä on vielä suht nuori ja hyväkuntoinen, eikä hän törttöile kännipäissään. Putinin aikana venäläisten elintaso on lisäksi noussut nopeammin kuin kertaakaan aiemmin. 

Monet haastatelluista toteavat, että heitä ei kiinnosta politiikka, vaan he haluavat keskittyä omaan elämäänsä ja rajata itsensä poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Useimmat äänestävät Putinia sen vuoksi, että hänet ainakin tunnetaan, kun taas jostain uudeta poliitikosta ei voida tietää, mitä hänen valitsemisestaan seuraisi, jos niin epätodennäköisesti kävisi, että oppositiota edustava henkilö ylipäänsä valittaisiin. Useimmat myös kokevat, että Putinille ei yksinkertaisesti ole olemassa vakavasti otettavaa vaihtoehtoa. Haastateltujen joukosta löytyi myös niitä, jotka katsoivat äänestämisen turhaksi, koska heidän mukaansa vaalitulos tiedetään jo etukäteen.

Kniivilä tiivistää venäläisen poliittisen ajattelun kulmakiveksi näkemyksen, että mihinkään ei voi luottaa ja että kaikki on muuta kuin miltä se näyttää. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa homopropagandalaki, jonka varsinaisena kohteena teoksessa ei nähdä olevan ensisijaisesti seksuaalivähemmistöjen oikeudet, vaan näitä oikeuksia ajavien liberaalien mustamaalaaminen. Tällöin toteamus siitä, että Putinilla ei ole sinänsä mitään homoseksuaaleja vastaan, on paradoksaalisesti validi.

Kniivilä käy teoksessaan läpi tiedonvälitykseen ja kansalaisoikeuksiin liittyvä problematiikkaa ja teos tekee varsin selväksi sen, että suurta enemmistöä nämä asiat eivät kiinnosta, vaan he uskovat siihen, mitä esimerkiksi televisiossa sanotaan. Myös näkemyksiä lännen salaliitoista Venäjää vastaan useimmat haastatellut pitävät uskottavina ja tästä johtuen he pitävät Venäjän sotilaallista varustautumista tärkeänä. Suhteellisen yleistä haastateltujen keskuudessa oli myös Neuvostoliiton muistelu yhteiskunnallisena kultakautena. Yksi avainkysymyksiä onkin, miten ihmisten yhteiskunnalliseen mielipiteeseen vaikuttaa se, että on kasvamassa yhä uusia sukupolvia, joilla ei ole kokemusta Neuvostoliitosta.

Kniivilä analysoi myös niitä tekijöitä, jotka mahdollistivat Putinin valtaannousun. Hänen mukaansa Jeltsiniä äänestettiin ensisijaisesti siksi, että haluttiin äänestää kommunisteja vastaan. Putinin kohdalla taas valtaan haluttiin nimenomaan Putin. Samaan aikaan osui Putinin kannalta sopivasti talouden elpyminen öljyn maailmanmarkkinahinnan kehityksen vuoksi, joka antoi Putinin hallituskaudelle hyvän alkusysäyksen. 

Teoksessaan Kniivilä tuo esiin myös venäläisen tiedonvälityksen propagandistia puolia ja niitä prosesseja, joilla jollekin ikävälle venäläiselle tapahtumalle kaivetaan länsimaalainen vastine asiayhteyksiä vääristämällä, jotta voidaan osoittaa, että samanlaisia asioita tapahtuu muuallakin. Näin osoitetaan, että demokratia ei toimi yhtään sen paremmin missään muualla kuin Venäjälläkään. Selkeä esimerkki tämäntapaisesta toiminnasta on esimerkiksi venäläisten Greenpeace-aktivisteja kohtaan tekemien pidästysten "selittäminen" sillä, että 1980-luvulla Ranskan turvallisuuspalvelu räjäytti Greenpeace-aluksen . Venäläisille jätetään kertomatta, että kyseisen tapahtuman seurauksena Ranskan puolutusministeri joutui eroamaan virastaan.

Kaiken kaikkiaan Putinin väkeä on erittäin informatiivinen ja helposti lähestyttävä teos, jota suosittelen kaikille, joita kiinnostaa tutustua tavallisten venäläisten ajattelutapaan. Teos havainollistaa myös, miten propaganda kohdistetaan nimenomaan juuri ns. tavallisiin, kouluttamattomiin ihmisiin, joilla ei katsota olevan kykyä ja taitoa nähdä propagandan lävitse. He ovat enemmistö ja heidän mielipiteensä on Putinin politiikan kannalta huomattavasti olennaisempi kuin äänekkään, mutta pienen epäkohtia julkituovan vähemmistön.


Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö
240 sivua
Kustantaja: Into

maanantai 7. joulukuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Kylläpäs Pauliina Vanhatalon 'Korvaamaton' on sieluun menevä teos. Minulle suorastaan täsmäteos, koska olen silleen niinku vähän heikkona oikeusfilosofisiin kysymyksiin ja 'Korvaamattomassa' on kyse muun muassa juuri siitä, miten epäsuhdassa keskenään ovat oikeustuomiot ja inhimillinen kärsimys.  

Henkistä kärsimystä joutuu hyvittämään, mikäli uhkaa toista pahoinpitelyllä, mutta siitä ei tarvitse maksaa, jos toteuttaa pahoinpitelynsä uhkaamatta; loukattua kunniaa voidellaan tuhansilla euroilla, mutta ruhjotusta ruumiista saa muutaman sadan euron kipurahat; kolmivuotiaalle lapselle korvataan surmattu isä mutta puolivuotiaalle ei, eikä kukaan tiedä mitä kaksivuotiaiden suhteen tehdään ennen kuin korkein oikeus kertoo, missä iässä ihminen osaa kärsiä.

Sitaatin loppuosa edustaa senluokan reipasta kantaaottavuutta, että muutama yläfemma Pauliina Vanhtalon kanssa on enemmän kun paikallaan. 'Korvaamattomassa' oikeuslaitos paljastuu spektaakkelin kaltaiseksi instanssiksi, joka jakaa omaa prosessioikeuttaan ilman että tuomion perusteet ovat oikeutettavissa muutoin kuin oikeudenkäyntijärjestelmän sisäisin periaattein, joiden kyseenalaisuuden jokainen asiaan perehtyvä voi helposti havaita. Pahinta on, että tämä ei ole oikeudenkäyntilaitoksen syy, koska vastakkain asetettavat asiat - teko ja laki - ovat hankalimmissa tapauksissa täysin yhteismitattomia. Miten rahalla voisi korvata vammat, menetykset, kivun ja säryn? 

Teoksen päähenkilö tuomari Aamu Mikkola on kokenut raskaan menetyksen, jota pakoon hän lähteen vieraalle paikkakunnalle mielessään kenties jokin sen tapainen ajatus kuin "kipu katoaa kun elämää seuraa riittävän kaukaa." Aukko Aamun elämässä ei ole pelkästään hänen menetyksensä kokoinen, vaan tapahtuma on muuttanut koko hänen elämänsä perustavalla tavalla. Aamun minuudesta on tullut vuotava haava, jota vasten lakipykälien sahalaitaiset reunat hankaavat. Kotipaikkakunnalla odottaa uusperhe ja mies, joka ei jaksaisi odottaa. Vanhatalo rinnastaa upeasti Aamun henkilökohtaiset tarpeet, hänen oikeutensa suruun ja hyväksymisen hitaaseen prosessiin sekä oman työn mielekkyyden ja oikeuslaitoksen puutteet. 

Vanhatalon kieli on täynnä niin hienovaraisia havaintoja, että hänen esitystapansa lähestyy onnistuneimmillaan Alice Munroa. Suuristakaan asioista ei pidetä meteliä, vaan niiden paino ujuttautuu lukijaan salakavalasti. Äkkiä on kurkussa pala ja silmäkulmassa kosteaa, tekee mieli halata Aamua. Lukiessa huomasin unohtavani, että 'Korvaamaton' on kirjallisuutta, koska teos maistui niin elämältä itseltään. Aamun ja minun välillä ei enää ollut rajaa ja tämän vuoksi oli välillä ihan pakko laskea kirja käsistä, jotta muistaisin lukevani fiktiota. Jotta muistaisin hengittää. Jotta näkisin, että ikkunan takana on pimeää ja muutama valo.

Vanhatalo kuvaa, miten Aamu ja hänen miesystävänsä Harri istuvat pihalla autossa. Tunnelma on käsinkosketeltavan tiheä. On hiljaisuus ja auton huurtuvat ikkunat, on molemminpuolinen halu ymmärtää toista ja ihmetys ja pelko sen suhteen, onko se enää mahdollista. On umpikuja ja epävarmuus. On kaksi ihmistä hirvittävän paljaina. On Harrin kysymys aikarajasta, jolloin Aamu olisi surrut tarpeeksi voidakseen palata kotiin. Tätä vasten asettautuu Aamun kollegan Eevan sanaton ymmärrys. 

"Eevan myötätunto ei paina, se ei holhoa, eikä yritä lohduttaa."

Eevan ja Aamun välillä tapahtuu harvinainen kohtaaminen, joka on riisuttu kaikesta yrityksestä ja hälystä. Voiko olla mitään hienompaa kuin se, että tulee hyväksytyksi ja nähdyksi ihan vaan sellaisenaan?

Tavassa, jolla Vanhatalo kuljettaa Aamun läpi menetyksen takaisin elämän syrjään kiinni, loistaa sentimentaalisuuden poissaolo. Teoksessa on lukemattomia kohtia, joissa tarina voisi kallistua liiaksi milloin mihinkin suuntaan, mutta Vanhatalo pitää kurssin tiukasti käsissään. Aamun tarina on romaaninpituinen metafora, joka jättää minuun soimaan lauseen: 

Onni painaa minussa surun tavoin, ne ovat kietoutuneet yhteen eikä niitä erota toisistaan.


Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (2012)
203 sivua
Kustantaja: Tammi


Muualla blogeissa: Täysien sivujen nautintoSinisen  linnan kirjasto (jossa lisää linkkejä bloggauksiin)


perjantai 4. joulukuuta 2015

Imre Kertész: Tappio

Imre Kertészin lukeminen tuntuu vähän samalta kuin olisi sukellusveneessä. Ei voi olla ajattelematta, että vettä on nyt aika paljon joka puolella ja jos tulee jokin tekninen ongelma, ei pinnanalainen matka pääty välttämättä ollenkaan hyvin. Tunnelma on arvaamaton ja osin ahdistavakin. Tosin voi olla, että sukellusveneen toi mieleeni aiemmin lukemani Philipp Kerrin Liekit Berliinissä, jossa piilottelevia juutalaisia kutsutaan kadonneiksi sukellusveneiksi ja Kertész puolestaan koki omakohtaisesti keskitysleirien piinan. Nämä kokemukset ja niiden vaiktuus Kertészin myöhemmälle elämälle ovat lanka, joka kulkee läpi hänen tuotantonsa.

Imre Kertész on vuonna 1929 syntynyt unkarilainen kirjailija, jolle myönnettiin vuonna 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Juutalaisnuorukaisena hän joutui mm. Buchenwaldin ja Auschwitzin keskitysleireille. Kertészin piina ei kuitenkaan päättynyt keskitysleiriltä vapautumiseen, sillä kotimaassaan Unkarissa hän joutui elämään kommunistisessa diktatuurissa. Kertész muuttikin myöhemmin Berliinin ja alkoi kutsua itseään berliiniläiseksi, joka herätti melkoista närää Unkarissa.

Tappio (Otava 2005, A Kudarc 1988) on keskimmäinen osa romaanisarjaa, johon kuuluvat sen lisäksi teokset Kohtalottomuus (Otava 2003, Sorstalanság 1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (Otava 2004, Kaddis a meg nem született gyermekért 1990). Teossarjan on suomentanut Outi Hassi. Tosin minulle se, että Tappio on trilogian osa selvisi vasta lukemisen jälkeen. En tosin näe mitään estettä lukea Tappiota itsenäisenä teoksena, mutta toki tulkinnallisesti olisi varmasti rikastuttavaa tarkastella sitä osana teossarjaa.

Tappio on hyvin hämmentävä romaani. Se toi mieleeni seuraavan iänikuisen vuoropuhelun:

- Minne menet?
- Elokuviin
- Mikä siellä menee?
- Quo vadis
- Mitä se tarkoittaa?
- Minne menet?
- Elokuviin
- Mikä siellä menee?
jne. jne.

Tappio kiertyy itsensä ympäri yhä uudestaan ja tätä korostaa varsinkin teoksen alkupuolella vielä se, että samat lauseet toistuvat useaan kertaan ja niitä täsmennetään sulkeilla ja uusilla sulkeilla. Kertészin kerrontatekniikka yhdistetynä uhkaan, pelkoon ja käsisttämättömyyteen aikaansaa kafkamaisen vaikutelman tämän sanan ns. puhtaassa merkityksessä. Varmaa ei ole mikään muu kuin epävarma, joskaan varma ja epävarmakaan eivät selkeästi eroa toisistaan, vaan kytkeytyvät eksistenssiä huojuttavaksi kudelmaksi. Itse tarina yhdistettynä Kertészin käyttämään kerrontatekniikkaan tuo hyvin lähelle kokemuksen siitä, minkälaista on elää totalitarismissa, jossa "joukkomurhaajat vannovat yhteisen hyvän nimiin."

Luulen, että en ole koskaan todella uskonut omaan olemassaolooni.

Teoksen alussa on Ukko, ammatiltaan kirjailija, joka tekee käännöstöitä ja yrittää päästää kirjoittamisen alkuun sen jälkeen, kun hän on saanut kielteisen julkaisupäätöksen keskitysleiriä käsittelevästä kirjastaan. Ukko käyttää päivänsä joko ajattelemalla tai olemalla ajattelematta. Kummin tahansa, hänen ulkoisesta olemuksestaan eroa ei huomaa. Asunnon pienuus (28 neliötä) korostaa Ukon tukalaa tilaa. Ukon side ulkomaailmaan on hänen vaimonsa, joka toimii tarjoilijana.

Kertészin kuvaama ihminen on heikosti olemassaoleva ja  häntä määrittävät jatkuvasti asiat, joille hän itse ei voi mitään. Ihminen on maailmaan heitetty, räpiköivä ja itsestäänkin vieraantunut. Ukon mukaan on mahdotonta kirjoittaa siitä, mitä on kokenut, koska tuloksena ei voi olla se sama kokemus, jonka kokija on aikanaan käynyt läpi. Ukko toteaa, että tosiasioiden "intohimoton, viileä ja asiallinen kertominen ei vie meitä lähemmäs aiheitamme." Tematiikaltaan Kertészin romaani kertookin juuri kuvaamisen ja kokemusten välittämisen mahdottomuudesta. Ihminen on tuomittu omien kokemustensa yksinäisyyteen jopa siinä määrin, että edes hänellä itsellään ei enää myöhemmin ole autenttista pääsyä aiemmin tapahtuneeseen kokemustodellisuuteen. Kertészin ironinen irvokkuus on paikoin  mustaakin mustempaa, kuten esimerkiksi vaikkapa silloin, kun Ukko toteaa, että hänen kirjaansa ei haluta julkaista, koska holokausti on mennyt pois muodista.

Teoksen toisessa osassa päähenkilönä on Kertésziä itseään melko lailla muistuttava Köves, joka saapuu nimeltä mainitsemattoon maahan, jossa hänen elämänsä saa kummallisia käänteitä. Kövesille osoitetaan asunto paikallisen naisen ja tämän pojan luota ja hänet irtisanotaan työpaikasta, jossa hän ei ole koskaan töissä ollutkaan. Myöhemmin Kövesistä tulee koneistaja, mutta juuri kun hän on tottumassa työhönsä, hänestä tehdäänkin lehden toimittaja. Elämä on absurdia, eikä se mitä tapahtuu ole selitettävissä. Kertészin vuokraemäntä toteaakin osuvasti: "Joskus minusta tuntuu siltä, että en ymmärrä enää yhtään mitään."

Kertész paljastaa, miten elämämme rakentuu tietynlaisten tapojen ja olettamusten pohjalta ja miten ne ovat mielekkyyden kokemisen edellytys. Tappiossa vallitsee siinä mielessä anarkia, että mikä tahansa voi merkitä mitä vaan tai olla merkitsemättä. Elämän tukirakenteista on tullut se kauhunsekainen huuto, jota Edvard Munch kuvaa samannimisessä taideteoksessaan.


Imre Kertész: Tappio
432 sivua
Unkarinkielinen alkuteos: A Kudarc
Suomentanut Outi Hassi
Kustantaja: Otava. Loistopokkarit




maanantai 30. marraskuuta 2015

Alexandra Salmela: Antisankari

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista.

Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. Jännittyneinen mielin aloin lukea Antisankaria, sillä takaraivossa takoi pelko, että sen kanssa käy samoin kuin "kaksiseiskan." Ei käynyt. Kävi toisin. Myönnän kyllä, että en edelleenkään oikein ymmärrä, mihin Salmela tietyllä kokeellisuudella pyrkii. Miksi hän esimerkiksi käyttää niin paljon eri fonttityyppejä ja -kokoja, tekstinpaloja ja muuta vastaavaa sälää. Miksi lauseet välillä loppuvat kesken ja miksi samaa toistetaan uudelleen. Mutta se siitä marinasta. Kohtuutonta olisi kirjailijaa moittia siitä, että hän nyt vaan - kuten Salmelan tapauksessa - on harvinaisen kunnianhimoinen ja korkeamman aidan yli ponnistava.

*

Tästä maasta tulee maailman oikeudenmukaisin: kaikki ihmiset, eläimet sekä kasvit elävät siinä sopuisasti, Suurta Äitiä syvästi kunnioittaen. Tämä maa on seisova eturintaman linnoituksena taistelussa maailmanlaajuista riistokapitalismia vastaan. Tässä maassa tulee todeksi Utopia.

Utopia on Suuren Suunnanantajan perustama sosialistinen ekodiktatuuri ja kaikinpuolinen mallimaa, jossa kukaan ei omista tai kerskakuluta ja jossa on omistauduttu elinympäristön puolustamiselle ja vaalimiselle. Utopian lapset ovat maaemonpentuja ja heitä edustaa Antisankarissa 14-vuotias Meteora Airiainck, joka matkustaa äitinsa Lian kanssa naapurivaltioon, Etelä Unionin pääkaupunkiin Koronovoon, jossa "kulutusmaailman yhteiskunta sahaa puun rungosta oksaa, jonka päällä me kaikki istumme." Utopiasta on kotoisin myös Antti Sankari, joka tutkii maailmaa epätrendikkään hitaaksi valokuvauksen tekevän camera obscuransa välityksellä. Tätä romaania voisi luonnehtia myös toteamalla, että se on kertomus siitä, miten Antti Sankarin etunimestä putosi pois toinen t-kirjain, mutta ei nyt jäädä miettimään sitä, koska juna on juuri saapumassa Koronovoon.

Koronovossa tapaamme mediaguru Michele Po:n eli tuttavallisemmin Tzalin, joka on "alkoholisoitunut surkimus ja kansan ehtymättömän mielenkiinnon, jopa omalaatuisen rakkauden kohde" eli tiivistäen henkilö, jonka kaltaisia keltainen lehdistö rakastaa, koska heidän elämäntapansa tarjoaa lukemattomia mehukkaita otsikoita ja tarinoita, jotka ovat jo itsessään suorastaan myyttisiä ilman että toimittajien tarvitsisi niitä sellaisiksi jalostaa.

Tässä nyt niinku olis tän teoksen tärkeimmät henkilöt: Meteora, Lia, Antti Sankari, Tzal ja kertoja. Mä voisin olla vaikka kertoja. Kuka sä haluisit olla?

*
Teoksen kertoja seuraa 152 monitorin kautta kaupungin elämänmenoa. Hänen tarkkailunsa kohteena on erityisesti Antti Sankari, jonka perään hän on lähettänyt Tzalin, joka kadottaa Antin näköpiiristään jatkuvasti. Koronovossa vallitsee "aivan mieletön syke" - se on todellinen enemmän, paremmin, mahtavammin, mikään ei riitä -kaupunki, jossa kulutusjuhlan irvokkuus on ottanut jumalan muodon. Sen ylpeys on Stairway to Heaven. "Uudenlainen elämäntyylikonseptikeskus" ja "arkkitehtoninen helmi", jossa "entisajan vahva perinne avautuu syleilemään innovatiivisuuden kunnianhimoa." Tekniikkakin on siellä niin modernia, että se on nykyaikaa edellä. Kaikkinensa Stairway to Heaven toi mieleeni The Dubai Mall -ostoskeskuksen, josta löytyy yli tuhannen luksuskaupan lisäksi mm. sisäteemapuisto, luistelurata, pingviinejä ja maailman suurin karkkikauppa. Ah, mikä helpotus olikaan päästä kyseisestä kompleksista ulos, kun siellä pari vuotta sitten vierailin.

Salmelan kertojaratkaisu on riemastuttava. Usein puhutaan tarina- tai juonivetoisista romaaneista, mutta Antisankari on kertojavetoinen romaani. Luin tätä teosta kuin dekkaria, kun arvuuttelin, kuka kertoja loppujenlopuksi on. Salmela kyllä antaa vihjeitä kertojan identiteetistä, mutta osa niistä on harhaanjohtavia, joten mysteeri kertojan ympärillä säilyy pitkään.

Antisankarin teksti on pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää. Salmelan kritiikki on vimmaista ja sen vimmaisuus tuntuu hyvältä. Itse asiassa se tuntuu ihan tosi hyvältä.

Hyvä työ tuo rahaa, raha tuo hyvää elämää, hyvä elämä tuo onnellisuutta ja onnellisuus on hyvä työ, kaunis koti, edustava perhe, yhdessä ne luovat onnellisuutta, joka on yhtä paljon kuin raha, jolla kustannetaan elämän mukavuuksia, elämyksiä, mainetta, rakkautta ja valtaa, ylellistä hemmottelua vuoden jokaisena päivänä, niin ettei mikään enää tunnu miltään, ja sisään hiipivän tyhjyyden pelossa nostetaan panoksia, tuplataan annoksia, triplataan vauhti.

Koronovassa kaikki on myynnissä ja kaupan. Erityisen irvokasta on, että ympäristönsuojelukin on kaupallistettu sen sijaan, että elettäisiin niin, että ympäristöä suojeltaisiin jo ennen kuin se on tuhottu. Asiaan tietysti kuuluu ihmisjalostus ja kunnon koronovolainen on terve, rikas ja onnellinen. Jos näin ei ole, menköön muualla pilaamasta tätä hienoa kaupunkia, joka on talouskasvuvaatimuksilla ja tuotantoloikilla laatoitettu.

Salmelan kritiikki on hyvällä tavalla jäätävää ja armotonta ja erityisesti Stairway to Heavenia vastaan suunnattu mielenosoitusperformanssi edustaa railakkaasti potenssikorotettua versiota sirkushuveista kansalle. Kauhuskenaariota ei Antisankarissa edusta se, että ihmiset ovat vaarassa tulla aivopestyiksi, vaan se, että ihmiset riemumielin ja -rinnoin ja omasta toiminnastaan ylpeän häikäistyneinä hoitavat tämän aivopesun omatoimisesti.

*

Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarimiehet / joita koko valtakunta arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarinaiset / jotka tosityöstä palkintonsa saa? *

Laulua voisi jatkaa liittymällä kuoroon Meteoran kansssa: Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankariäidit, jotka lapsensakin hylkää tuosta vaan?

Salmela rapauttaa myyttiä sankarista niin valtion kuin ihmisenkin ominaisuutena. Utopiasta tulee dystopia, koska ihminen. Sankarista tulee antisankari, koska ihminen. Edellä mainituista voisi tehdä päätelmiä, mutta oma nautinto.

näinä lohduttomina päivinä kokonaisen ihmiskunnan pitäisi heittäytyä roviolle ja sytyttää itsensä tuleen vapautuakseen, vapauttaakseen raskaasti koeteltu planeetta pahasta - itsestään.

Kyllä vaan on ihan hemmetin hienoa, että Salmela pyrkii uudistamaan romaania lajina siitä huolimatta, että se osin vaikeuttaa Antisankarin vastaanottoa. Tämä teos on vuori lakeuksilla, jossa maa on yhtä pitkää sumuista tasaista peltoa ja josta muun kuin realismin ei ole tapana nousta. Kyllä vaan tykkään siitä, että Antisankarissa on vimmaa. Minulle se merkitsee sitä, että ei ole annettu periksi ja pysähdytty paikalleen ja alistuttu siihen, että kaikki muu paitsi oma nautinto on turhaa. Vaikka Antisankarin ihmiskuva ei herätä toiveikkuutta, Salmelan kirjoitustapa kaataa muurin, joka eristää meidät toimimasta sen puolesta, mihin haluan uskoa meidän sisimmässämme uskovamme, jos rohkenemme raottaa kyynisyytemme verhoa. Antisankari on romaanivirrasta poikkeava, älykkäästi omintakeinen romaani - kuvastin, jonka eteen jokainen käyköön omalla vastuullaan.


Alexandra Salmela: Antisankari (2015)
446 sivua
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta


* J. Karjalainen: Sankarit

lauantai 28. marraskuuta 2015

Puolikas keltaista aurinkoa (elokuva)


Mitä! Ei voi olla totta! Chimamanda Adichien romaanin 'Puolikas keltaista aurinkoa' pohjalta tehdyssä elokuvassa soi Sibeliuksen Finlandia. Vaikutelma on jokseenkin mielenkiintoinen, samanaikaisesti sekä hämmentävä että ilahduttava. Meiän Sibelius pääsi Afrikkaan!

'Puolikas keltaista aurinkoa' oli ensimmäinen Chihamanda Adichielta lukemani kirja. Muistan elävästi, kun näin teoksen värikkään kannen kirjakaupassa ja päätin, että tuon kirjan minä haluan. Vuosi oli 2007. Adichiesta ei Suomessa silloin puhunut vielä kukaan ja minullekin hän oli täysin uusi kirjailija. 'Puolikkaan keltaista aurinkoa' luin englanninkielisenä intensiivisesti parissa päivässä potiessani enterorokkoa. Suuni oli täynnä rakkuloita, enkä pystynyt syömään ja vaivoin juomaankaan. Lukea kuitenkin saatoin. Ja rakastua Adichieen. Vaivani tutntuivat myös kovin pieniltä sen rinnalla, mitä ihmiset joutuivat käymään läpi romaanissa kuvatussa Biafran sodassa.

Koska romaanin lukemisesta on jo vuosia, en muista sitä enää kovinkaan  yksityiskohtaisesti ja siksi Adichien romaani lähinnä heiluu rakkaana haamuna taustalla, kun kerron elokuvasta.

Elokuvan ehdottomalle plussapuolelle kuuluu, että se on hyvin afrikkalainen. Ihmiset,  puhetapa ja maisemat luovat vahvan ja värikylläisen kokemuksen Nigeriasta tavalla, jota kirja ei yhtä intensiivisesti välittänyt. Tarinan pääosassa ovat siskokset Olanna (Thandie Newton) ja Kainene (Anika Noni Rose), jotka ovat moderneja nigerialaisnaisia, jotka heti elokuvan alussa hylkäävät isänsä heidän varalleen tekemät suunnitelmat ja valitsevat itse, mitä haluavat tehdä. Kyse on isosta asiasta, isän edustaman patriarkaalisen vallan murtamisesta. 

Biyi Bandelen ohjauksessa korostuu romanssijuoni. Olannan ja Odenigbon (Chiwetel Ejiofor) rakkaussuhteen tielle asettuu jälkimmäisen äiti, pienestä kylästä kotoisin oleva "puskien nainen" vahvoine käsityksineen. Äitiä näyttelevän Onyeka Onwenun roolihahmo on elokuvan parhaita. Siskoksista Kainene rakastuu valkoiseen brittiin (Joseph Mawle), joka jo sinällään on vallankumouksellista 1960-luvun Nigeriassa.

Elokuva sisältää autenttisia historiaklippejä, jotka kytkevät elokuvan onnistuneesti todellisiin historiallisiin tapahtumiin, vuosina 1967-1970 käytyyn Biafran sotaan.  Erityisen puhutteleva on kuvaus Biafraa johtaneen Ojukwun paosta Norsunluurannikolle kaikkine 1500 kilon matkatavaroineen. Yleisesti ottaen Biafran sota jää elokuvassa enemmän taustalle kuin romaanissa ja se näyttäytyy pitkälti elokuvan päähenkilöiden pakona sodan alta. 

Elokuva ei tavoita romaanin intensiteettiä, mutta on joka tapauksessa tervetullutta vaihtelua Hollywood-elokuvaan. Erityisen harmillista on, että Bandelen ohjauksessa Olannasta, joka elokuvan alussa edustaa koulutettua ja itsenäistä nigerialaisnaista tulee sen kuluessa Odenigbon oikkuihin mukautuva ja tämän ehdoilla elävä. Kyseenalaista on myös, että Olannan rooliin on valittu hyvin vaaleaihoinen Thandie Newton, jonka näyttelijäntyö elokuvassa on liian usein suurisilmäisen hämmästelevää ja huokailevaa. Adichien romaani tarjoaa mahdollisuuden vahvoihin naishahmoihin, mutta tämän mahdollisuuden Bandele jättää käyttämättä.


Biyi Bandele: Half of a Yellow Sun (2013) Nigeria ja Iso-Britannia


Osallistun tällä bloggauksella MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Erittäin mielenkiintoinen haaste, jota kannattaa käydä tutkimassa MarikaOksan blogista, jos tämä haaste ei vielä ole tuttu.





tiistai 24. marraskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Haluaisin olla Heikki Harma, eikä liene vaikea arvata miksi. Oneiron nimittäin on niin hyvä, että sitä lukiessa meinaa pää haljeta. Se viiltää, häikäisee älyn loisteella, itkettää ja tekee todeksi maailman, jota  ennen Oneironia ei ole ollut olemassa.

Vaan kerronpa tähän alkuun ensin pienen tarinan:

Olin lukenut Oneironia reilut 50 sivua, kun minulle tuli pakottava tarve nousta lukutuolistani ja astella kirjahyllylle. Tiesin ihan tarkkaan, mitä sieltä etsin ja yllätyksekseni etsimäni löytyikin varsin helposti. Otin kyseisen niteen käteeni ja luin: Nicole Brossard edustaa kokonaisvaltaista, lentävää, rämäpäistä ilman naista: hänen teksteissään naiset ovat paenneet patriarkaalisesta kontrollista omaan avaruuteensa.* Nämä Teija Enorannan sanat kuvaavat jotakin hyvin olennaista siitä, mitä koin lukiessani Oneironia. Minulle Lindstedtin kuvaamat naiset ovat juuri tällaisia paenneita naisia, jotka ovat irronneet siitä, mitä kutsutaan elämäksi, mutta eivät ole vielä saapuneet sinne, mitä kutsutaan (lopulliseksi) kuolemaksi. Teoksessa he luovat oman huoneensa liminaalitilan avaruuteen.

Oneiron on feministinen romaani, joka kertoo seitsemästä naisesta. Ei ole tietenkään sattumaa, että naisia on juuri seitsemän. Numerologiassa lukuun 7 liitetään mm. totuudenetsintä ja kyky nähdä pinnanalaisia merkityksiä. Myös kuolemansyntejä on seitsemän ja raamatussa mainitaan mm. seitsemän karitsaa, pasuunaa ja enkeliä. Lisäksi lukua seitsemän on pidetty "iankaikkisen täydellisyyden symbolina." (Lähde: wikipedia) Naisten määrä, seitsemän, korostaa Oneironissa naisten välisen kollektiivisuuden merkitystä prosessissa, jossa jokaisesta heistä tulee yhteisyyden kautta oman identiteettinsä todellinen haltija.

Lindstedtin romaania voisi kutsua ruumiin kirjoitukseksi, sillä naisen ruumis on tässä teoksessa keskeisessä roolissa. Schlomith on performanssitaiteilija, Polina suupaltti alkoholisti, Rosa Imaculada sydämensiirtopotilas, Nina odottaa kaksosia, afrikkalainen Maimuna tuo teokseen mukaan ei-eurooppalaisen naisen aseman, Ulrike on itävaltalainen teinityttö ja Wlbgis hollantilainen syöpää sairastava nainen. Vasta elämän ja kuoleman välisessä tilassa nämä naiset saavat äänen ja kuulijakunnan. Vasta kuoltuaan he tulevat olemassaoleviksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Vasta omassa liminaalisessa avaruudessaan, "toismaailmallisessa tyhjyydessä", he voivat olla naisia, joita he ovat.

Oneironissa naisen ruumis on paitsi kuoleva, myös loputtoman kykenevä, elastinen, joustava, vahva, nopea, sairaudelle häviävä, väkivallan kohde, raskaana, puutteellinen, tukadutettava. Kaiken kaikkiaan naisen ruumis on elämän kartta, nämä seitsemän naista kaupunkeja kartalla. Kaupunkeja, joiden historian viimeisestä kuvasta tulee uuden, naisten keskenään luoman kertomuksen, alkukuvia. Kuolema, joka yleisesti nähdään loppuna, muuttuu syntyhetkeksi, joka luo tilan jollekin sellaiselle, jolle elämässä ei ollut paikkaa.

Entäpäs jos onkin niin, Lindstedt tuntuu kysyvän, että elämän ja kuoleman välissä on erityinen tila, jossa elämää määrittävät säännöt ja lait lakkaavat olemassa ja ja jossa nainen voi olla olemassa subjektinaisena. Väli- tai liminaalitilassa ei ole aikaa, joten jos meidän aikakäsityksemme mukaan naisten välinen kohtaaminen kestäisi vaikkapa vain muutaman sekunnin, se on riittävästi, jotta kaikki tarpeellinen voidaan käydä läpi. Liminaalitila on neljäs ulottuvuus, jossa kohtaavat tietoinen ja tiedostamaton. Kaikki mitä ihminen voi tietää, annetaan hänelle tässä välitilassa, tämän ja tuonpuoleisen maailman välissä.** 

Vertaisin tätä naisten yhdessä luomaa tilaa siihen hetkeen, joka on ajatuksen ja sen ylös kirjoittamisen välillä. Hetkeen, jossa merkitykset ovat täydempiä kuin ne voivat olla tekstiksi saatettuina. Jos olemme naisia tai naiseksi itsemme mieltäviä, tämä hetki on erityinen myös kielen kannalta, koska siellä naisen kieli on omaa ja läsnolon täyttämää. Oneironin kertoja luottaa kirjoittamiseen kuolemiseen välineenä luoda oma kieli, sanan oma merkitys ja sitä kautta naisen olemassaolon merkitys. Kirjoittamisen Kuolemisen kautta todellisuuteen aukeaa avautuma, tila ja avaruus, jossa naisen todellinen identiteetti voi toimia.*

Rakenteeltaan Oneironia voisi kutsua elämäntarinakokoelmaksi. Jokaisella naisella on oma valokeilahetkensä, jolloin hän antaa muille pääsylipun omaan historiaansa, jonka merkitysten kannalta muiden naisten läsnäolo muodostaa huoneen, jossa naisten elämäntarinat hengittävät.

Oneironissa Lindstedt ammentaa laajoista kulttuurisista laareista ja uudellenkirjoittaa meille tuttuja ilmiöitä. Tästä erinomainen esimerkki on teoksessa esiintyvä Niken mainoslause Just do it.

urheiluvetimiin puettu malli pomppii trampoliinilla räikeästi valaistussa studiossa, just do it, taustalla on vahva, yksivärinen mutta ehdottoman räikeä kangas, just do it, malli hyppii hyppii, hyppii, eikä hikoile milliäkään, do it, do it, do it, hän hyppii ja jää ikuisiksi ajoiksi ilmaan eikä vanhene enää pisaran vertaa. 

Kyse ei ole pelkästään just do it -käsitteen mainosmaisen epärealistisuuden esiinottamisesta, vaan myös siitä, että romaanin seitsemän naisen kertomus kulminoituu juuri mainossloganin kaltaiseen just do it -tekemiseen kontekstin ollessa täysin toinen. Lindstedt luotaa tekijöitä, jotka estävät naisia olemasta naisia omilla ehdoillaan. Hän mm. kirjoittaa runon Pussy Riotin Tolonnikovalle ja osansa saavat niin äitiysnormit, Charcot'n hysteriakäsitykset kuin orgasmi- paino- ja horoskooppikeskeiset "kepeät hyvänmielenlehdetkin." Lindstedt käsittelee Emmanuel Swedenborgin filosofiaa ja perusteellisimman tutkimuksen kohteena on juutalaisuuden naiskuva ja sen naisille asettamat oikeanlaisen naiseuden ja naisruumiin vaatimukset, jotka työstyvät edelleen Shlomithin performansseissa.

Lindstedt ei missään vaiheessa nostata hevostaan mahlalaukkaan. Hän ei seksualisoi ruumista ja anna lukijan päätyä tiloihin, joiden vaarana on tuottaa tyhjää koruseksuaalista ajattelua ja kirjoitusta. Ruumis on tässä. Se ei ole kaunis tai ruma. Se on ruumis, johon käytettiin valtaa ja joka eli ja kuoli ja eli täysimmän elämänsä elämän ja kuoleman välisen parin sekunnin aikana. Se on riisuttu ruumis. Sitä ei kaunista mytologian kertomukset tai maalaa taiteilijan satupensseli. Se on lihaa, verta ja molekyylejä.

*

Shlomith. Aina Slomith. Slomith, jonka paras ystävä on nälkä. Shlomith, koska meidän aikamme rakastaa tarinoita naisista, jotka tekevät koko elämästään taidetta ja nälkiinnyttävät itsensä hengiltä. Mikäli olisikaan hienompi tausta juoda samppanjaa kuin osallistua tilaisuuteen, jossa nälkä-Shlomith tekee silmiemme edessä kuolemaa. Miten hyviä kuvia siitä saakaan Instagramiin ja Twitteriin. Shlomith, me rakastamme sinua. Sinä olet meidän väylämme siihen todelliseen, jota meidän yhä ahneemmiksi ja löysemmiksi käyvät aistimme kaipaavat, kun mikään ei enää riitä. Kun mikään ei enää ole tarpeeksi. Kun meidän suumme on jähmettynyt enemmän muotoiseen äänettömään huutoon.

Aina Shlomith. Isossa lakanassa moottoritien varrella luut törröttäen. Anna meille tänä päivänä meidän  ikioma palamme Shlomithista.

Väärin meni ja siksi Wlbgis. Nainen, jonka kuolinsyy on tylsästi syöpä. Ei yhtään niin mediaseksikäs kuin Shlomith. Ei yhtään isoa lakanaa Wlbgisistä. Väärin riutunut Wlbgis sairaalan sängyssä, jossa hoitajat eivät malta olla tekemättä hänen kuolemastaan pilkkaa. Ja sinne Wlbgis jää, sillä Shlomithin luurangonlaiha ruumis työntää hänet pois tieltään, koska me annamme niin tapahtua ja koska me haluamme niin tapahtuvan. Siksi kysynkin Slohmithilta: miksi?

Miksi sinä riudutit itsesi? Ketä varten? Halusitko sinä saada meidät ymmärtämään, että elämme kulttuurissa, jolle todellisin nainen on langanlaiha? Että vaihtoehtoja on vain kaksi: olla näkymätön tai olla näkyvä anoreksian kautta? Uskoitko sinä voivasi kääntää naisen toiseuden vapaudeksi sillä kuoleman rajalla, jolla sinun oli istuttava pyörätuolissa, koska elimistösi ei enää kestänyt menettää yhtään energiaa? Kenen katseelle sinä itsesi laihdutit? Uskoitko sinä, että voisit vaikuttaa maailman ymmärrykseen?

Lindstedtin romaanilla on paljon huimia ansioita, mutta yksi kiinnostavimpia on se tapa, jolla hän kyseenalaistaa ajatuksen, että kuolema tekee meistä tasa-arvoisia. Ei tee. Me rakastamme sellaisia kuolemia, joita Shlomithin kuolema edustaa. Niistä me kirjoitamme. Ne me muistamme. Niihin me palaamme. Niiden kautta me elämme. Siksi Wlbgis ja koska Wlbgis, on viisi muuta naista jäämässä paitsioon. Siksi myös Rosa, joka uuden sydämen myötä sai myös sydämen entisen haltijan ajatukset. Espanjalaisuudessaan espanjalaisuuden halki ja poikki lävistyvä Rosa. Millään kielellä sydäntä tarkoittava sana ei ole niin kaunis kuin espanjaksi. El corazón.

Koska Rosa, siksi myös venäläinen alkoholisti Polina, joka rakastaa kirjoja, mutta on huono lukemaan niitä selvin päin. Siksi myös Nina, jonka kaksoset eivät koskaan syntyneet ja koska Nina, siksi myös Ulrike ja Ulriken tähden myös Maimuna Mimi Mbegue, "hiekalla pitkin pituuttaan, jalkapohjat aurinkoon avautuneina."

Oneironin mottona on Tolstoin esittämä kysymys: Missä minä olen, kun minua ei ole. Tämän kysymyksen läpi tarina kulkee ja tekee siitä omansa. Varustaa sen nimelllään ja kun kaupunkien valot sammuvat, taivaan tähdet loistavat kirkkaammin. Shlomith, Wlbgis, Rosa, Polina, Nina, Ulrike ja Maimuna luovat yhdessä performanssin, jolla ei ole alkua, eikä loppua. Performanssin, joka kiinnittyy graffitiksi taivaan seinään.

Se on.
Se ei.
Se sorauttaa ärrää.
Se on.


Laura Lindstedt: Oneiron
440 sivua
Kustantaja: Teos


*kursivoitu teksti Teija Enorannan artikkelista Satumainen subjekti. Nicole Brossardin integraali ilman nainen. Teoksessa Naissubjekti ja postmoderni, toim. Päivi Kosonen. Gaudeamus. 1996.
**kursivoitu teksti Kirsti Simonsuuren teoksesta Ihmiset ja Jumalat. Kirjayhtymä. 1994.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa - haastepurku






Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste alkoi 2.12.2014 ja se päättyy 2.12.2015 eli ihan muutaman päivän kuluttua. Haastetta emännöi Anna minun lukea enemmän -blogin Annami.

Lähdin tähän haasteeseen mukaan alunperin ajatuksella "eiköhän sitä muutama pohjoismainen kirja tule vuoden aikana luettua." Tällä taktiikalla myös etenin ja plakkariin kertyi seuraavat yhdeksän teosta:


Ruotsi
Katarina Wennstam: Alfauros
Victoria Larsson: Ett norrländskt trauma
Katarina Wennstam: Petturi

Norja
Karin Fossum: Varoitus
Per Pettersson: Hevosvarkaat
Hanne Ørstavik: Vecka 43

Tanska
Jonas T. Bengtsson: Submarino
Peter Høeg: Susanin vaikutus

Islanti
Sjón: Poika nimeltä kuukivi


Mainetta ja kunniaa tästä haasteesta sai seuraavasti:

"Minimisuoritus haasteeseen on kaksi kirjaa, jotka eivät saa olla samasta maasta.
Jos luet kustakin maasta yhden kirjan, olet Pohjoismaissa reissaaja.
Jos luet kustakin maasta kaksi kirjaa, olet Pohjoismaiden tuntija.
Jos luet jostakin maasta vähintään neljä kirjaa (muista kuitenkin minimisuoritus!), olet kyseisen maan kirjallisuuden taituri."


Haasteen sääntöjen mukaan suoritukseni kuuluu kategoriaan: Pohjoismaiden reissaaja. Yhdellä islantilaisella lisäteoksella olisin kohonnut luokkaan Pohjoismaiden tuntija, eikä kauaksi jäänyt myöskään, että olisi Ruotsin tai Norjan kirjallisuuden taituri.

Kiitän Annamia mukavasta haasteesta ja terveisiä kaikille kanssareissanneille!