perjantai 30. marraskuuta 2018

Nallekarkkeja ja filosofisia puita * Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema - BAR Finland, 33


Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan.

Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni:

Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan.

Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novellia/kertomusta, jotka ovat kallellaan etelä-amerikkalaisten kirjailijoiden harrastaman maagisen realismin suuntaan. Karilan kokoelmalle on ominaista, että siinä asiat lähtevät vyörymään hallitsemattomasti ja samalla niiden yhteydet reaalitodellisuuteen käyvät yhä ohuemmiksi ja monesti katkeavat kokonaan. Lopputuloksena on surrealistisesti kuplivia keitoksia, jotka valuvat yli arkimaailman rajojen.

Kokoelman tunnuslause voisi olla: Jos asioilla on mahdollisuus eskaloitua, niin myös tapahtuu. 

Omenakrokotiilin kuoleman mielenkiintoisimmat tekstit sijoittuvat sen alkupuolelle. Tämä vaikutelma saattaa tosin johtua myös siitä, että lukemisen alkuvaiheessa lukunystyräni eivät vielä olleet tottuneet omituisiin käänteisiin ja perinteisen kerronnan kahleita kolisteleviin tapahtumakulkuihin.

Ensimmäisessä tekstissä Persnetto, voittamaton kohtaavat Jumala ja persnetto. Kun Jumalalta erinäisten kuvioiden seurauksena irtoaa sormi se pääsee peruskoulun opetusohjelmaan. Jos on nähnyt Michelangelon Aatamin luomisen Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa ei voi olla kuvittelematta, miten juuri tuo sormi ottaa hatkat ja päätyy peruskoulun opetusohjelmaan. Ehkä se viihtyy siellä paremmin, ehkä ei.

Järjestyksessä toinen teksti, Kilpailujen talo, yltyy hulvattomaksi kapitalismin ilojuhlaksi, jossa mellastavat tontut, maahiset, mörököllit, näkit ja keijut. Tekstin voisi kiteyttää toteamukseen: paljon ei ole tarpeeksi paljon.

Omaksi suosikikseni nousi Fysiikanopettaja, jossa matemaattisesti ja fysiikallisesti lahjaton oppilas saa fysiikanopettajalta tehtäväksi olla tekemättä fysiikan läksyjä ja keskittyä sen sijaan kirjoittamaan tarinoita. Opettaja puhuu kovin ikävään sävyyn oppilaalleen ja muistuttaa hänen olevan tomppeli, jonka olemattomille matikantaidoille nauraa koko koulu. 

Olet tomppeli. Nyt katsot minua tuo vähämielinen ilme ikävystyttävällä naamataulullasi. Etkö usko, mitä juuri sanoin? Ilmaisen asian toisin: olet imbesilli. Kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Se on samanlainen taito kuin mikä tahansa, vaikka, sanotaan, automekaanikon kyky.

Parhaimmat naurut Karilan teoksessa kirvoittavat juuri muutamat kirjoittamiseen ja kirjailijan asemaan liittyvät kommentit. Samalla tulevat määritellyksi suuren kirjailijan speksit.

Suuren kirjailijan wikipedia-artikkelissa olisi ollut vähintään sisällysluettelo ja niin paljon tekstiä, että sivua olisi pitänyt vierittää alaspäin.

Näppärä määritelmä, jonka avulla on helppo tarkistaa, onko kirjailija suuri. Omenakrokotiilin kuolemassa osaansa eivät saa pelkästään kirjailijat, vaan taide yleisemminkin ja näin lukija saa hyödyllisen ohjekartan, jonka avulla voi ihan itse määritellä, onko taide hyvää vai ei. Tarinassa nimeltä Tämä sattui Marttiinin kaverin pojalle naureskellaan korkea- ja populaarikulttuurin väliselle rajanvedeolle. Tekstin päähenkilö Lasse ei tiedä pahempaa kohtaloa kuin joutua toteamaan, että hänestä on tullut Emmerdalen katsoja. Lassen näkemykset on jokaisen meistä hyvä pitää mielessä.

Lassen mukaan juonettomat elokuvat ja kirjat joissa on vähän pisteitä eli pitkiä virkkeitä on hyviä. Mitä horiskot ei tajua on se, ettei taiteilijoitten juttuja ees tartte tajuta.

Näppärästi Lasse antaa samalla minulle vapautuksen olla tajuamatta, mitä Karila Omenakrokotiilin kuolemalla syvimmältään haluaa sanoa. Kiitos Lasse!

Omenakrokotiilin kuolemasta löytyy niin puiden ihmistä suurempaa viisautta (Mihin puu kaatuu), pöytätennisyllätyksiä (Hän halusi vain lyödä palloa) kuin morsiamen ja sulhasen päätyminen Ähtärin eläinpuistoon varastamaan pandoja (Varastetaan pandoja). Kokoelman nimitarina kertoo oikeudenkäynnistä, jossa puolustusasianajaja Ukko Palikka oli "ainoa oikeudenkäynnin jäsen, joka ei ollut makeinen."

Karilan kokoelman tarinat piehtaroivat omassa absurdiudessaan, joka on sekä tämän kokoelman ansio, että paikoin myös rasite. Toisinaan huomaan lukiessani käyväni itseni kanssa seuraavan sanailun.

minä: Selvä.
minä: Mutta mitä sitten?

Yllätyksellisyys ja todellisuuden vääristely eivät ole ansioita sinänsä. Hyvältä kuulostava idea on joskus parhaimmillaan juuri ideana.

Omenakrokotiilin kuolema vakuuttaa, että siitä, että asiat menevät jollakin tavalla voidaan päätellä, että ne menevät kuten ne menevät, koska niille ei ole tullut mieleen mennä jollakin toisella tavalla. Sattuma soittaa tässä kokoelmassa äänekkäästi useampaakin instrumenttia. Periaatteessa tuttu vinksahtaa vinoon ja puraisee realismia kuin pehmeää nallehedelmäkarkkia, joka jää huutamaan kivusta ja odottamaan, että joku taitava karkkilääkäri korjaisi sen ehjäksi ja ehoksi.



Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema
111 sivua
Siltala (2016)



Linkki aiempiin BAR Finland -teksteihin


tiistai 27. marraskuuta 2018

Nainen on miestä varten - Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti.

Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden.

Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä.

Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtuen. Tässä suhteessa erityisen merkittäviä tekijöitä ovat Heikkilän mukaan olleet terrori-iskut, Emmanuel Macronin valinta presidentiksi sekä #metoo-liike.

Heikkilä tutkii teoksessaan populaarikulttuurin luomaa ranskatarmyyttiä, jonka saamat ilmentymät osoittavat, miten keskeistä ranskalaiselle kulttuurille on vapaus ja sen osa-alueena seksuaalinen vapaus. Samalla myös paljastuu, että naisten kohdalla vapaus merkitsee usein itsensä vastakohtaa.

Heikkilän teosta lukiessa käy nopeasti ilmi, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Ranskassa huomattavasti esimerkiksi pohjoismaita heikoimmissa kantimissa. Tästä hyvä esimerkki on #metoo-liikkeen Ranskassa saamat muodot.

#metoo-liikehdintä paljasti, että Ranskassa seksuaalinen häirintä on nähty lähinnä osana ranskalaisuutta ja ikään kuin luonnollisena osana naisten ja miesten välistä kanssakäymistä. Ranskalainen vastine #metoolle oli #balancetonporc eli käräytä sikasi. Seksuaalinen häirintä osoittautui olevan vielä yleisempää kuin ennen #metoo'ta oli tiedostettu. "Oikeastaan jokaisella tuntui olevan pomo, työkaveri tai kanssamatkustaja, joka ei kunnioittanut naisen koskemattomuuden rajoja."

#balancetonporc herätti kuitenkin myös runsaasti vastustusta ja monet ranskalaisnaiset näkivät sen olevan uhka ranskalaiselle kulttuurille ja seksuaaliselle vapaamielisyydelle. Seurauksena oli manifesti, jonka allekirjoitti myös kansainvälisesti tunnetuin ranskalainen naisnäyttelijä ja feministi Catherine Deneuve. Manifestissa naisia vaadittiin sietämään miesten harjoittamaa ahdistelua:

Miehillä on oltava oikeus häiriköidä - ja naisilla on keinoja käsitellä häirintää.

Ranskalaisen naisten tehtävä vaikuttaa pitkälti olevan olla viehättävä miestä varten.

Ranskassa naisen kuuluu näyttää elegantilta, sensuellilta ja sopivan seksikkäältä. Samalla hänen tulee näyttää siltä, että hän on kaikkea tätä täysin sisäsyntyisesti näkemättä ulkonäkönsä eteen liiemmin vaivaa.

Kuten Heikkilä huomauttaa emme puhu ruotsittarista tai saksattarista. Onneksi, tekee mieleni lisätä. Ranskatar sen sijaan on ikoninen käsite. On vaikea kuvitella, että Finnair tekisi samanlaisen mainoksen kuin Air France, jossa ranskalaisittain englantia murtavan lentoemännän ohjeistus kuuluu: "Kiinnitä merkkivalon palaessa turvavyö, sillä se korostaa elegantisti vyötärölinjaasi ja takaa turvallisuutesi."

Vaikka kyseinen video on huumoria ei se olisi mahdollinen ilman ranskattariin kohdistuvia tyylivaatimuksia.

Myös työmarkkinoilla ranskalaisten naisten ensisijainen valttikortti on seksikkyys. Lihavilla ja vähemmän kauniilla naisilla on huomattavasti kehnommat mahdollisuudet työllistyä. Lihavuus ei ylipäätään ole ranskalaisnaisille "sosiaalisesti hyväksyttävää" ja koko aihe on tabu, josta ei puhuta. Niitä lihavia naisia, jotka ovat onnistuneet ottamaan paikkansa työmarkkinoilla myös syrjitään avoimesti. Lihavuuden lisäksi naisen työmarkkina-arvoa vähentävät harmaat hiukset ja ikä. Kärjisteyneinen tilanne on naisnäyttelijöiden kohdalla, joiden asemaa käsittelevässä luvussa Heikkilä kirjoittaa, että naisnäyttelijän "kultakausi" kattaa ikävuodet 24-32.

Ranskassa vallitsee Heikkilän mukaan grossofobia, josta surullinen ja käsittämätön esimerkki on, kun gynekologi toteaa, että hän ei "pysty tutkimaan potilasta kaiken rasvan takia."  Gynekologin mukaan tutkimus olisi vaatinut häneltä "luolatutkijan pätevyyden". Myös ehkäisypilleriresepti saattaa jäädä lihavalta naiselta saamatta, koska lääkärin mukaan lihavilla ei ole seksielämää.

Bibistä burkiniin tuo kautta teoksen esiin, että monille ranskalaisille ranskalaisuus on jotakin erityistä, jota pitää ihan erikseen vaalia. Tämän erityisyyden ylläpitämisen kannalta ranskatarmyytti on olennainen. Ranskattariksi ei lasketa muualta Ranskaan muuttaneita ja erityisesti islaminuskoisiin naisiin suhtaudutaan nuivasti. Heikkilä viittaa eurooppalaisen rasismin vastaisen verkoston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan vain 1 % huivia käyttävistä naisista saa Ranskassa töitä.

*

Bibistä burkiniin on sujuvasti kirjoitettu ja vetävä kuvaus ranskalaisuudesta ja ranskattaresta sen keulakuvana. Vaikka suuri osa ranskalaisnaisista ei enää nykypäivänä sovi ranskatarmyytin muottiin elää tämä myytti edelleen vahvana. Nainen on ennen kaikkea miestä varten ja tästä kertoo omaa tarinaansa myös se, että ranskalaisen yhteiskunnan perusyksikkö ei ole perhe, vaan naisen ja miehen välinen parisuhde. Tämä näkyy mm. siinä, että imettämiseen on Ranskassa pitkään suhtauduttu negatiivisesti.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Miksi niin monet ranskalaisnaiset ovat suostuneet ja edelleenkin suostuvat elämään ranskatarmyyttiä pönkittävästi?

Lukiessani Heikkilän teosta olin monesti vihainen. Teki mieli huutaa ranskattarille: pukeutukaa välillä tuulipukuun ja linttaan astuttuihin lenkkareihin. Mietin niitä monia tuttaviani, jotka ovat armottomia Ranska-faneja. Mietin myös omia ranskalaisuuteen liittämiäni käsityksiä ja Pariisissa kokemiani tunnekuohuja. Tämän kirjan luettuani on pakko kysyä: mitä oikeastaan fanitamme, kun fanitamme Ranskaa ja Pariisia? Onko kyse pelkistä mielikuvista, jotka eivät kestä kohtaamista todellisuuden kanssa?

Kulttuuriset sidokset murtuvat hitaasti ja ranskalainen kulttuuri vaikuttaisi pitävän kiinni omistaan varsin vahvasti moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Ranskatarmyytti on kietoutunut niin vahvasti ranskalaisen yhteiskunnan rakenteisiin, että sen murtaminen on erityisen haasteellista. Ranskalainen vapaus on miesten vapautta.



Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa
224 sivua
Kustantamo S&S

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Visvan paso doble - Satu Manninen: Camouflage

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin.

Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista.

Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta.

Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa.

*

Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää.

Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Niiden ote muistuttaa aluksi muinaisen rakastajan hyväilyä. Niiden ote ja niiden käärmeen voimat ja miten niiden käsivarret kiertyvät ja se ääni, joka lähtee rusahtavista luista. Niiden ote, joka katkaisee kahtia.

Liaanin nihkeys, kun se törmää ihmisen kasvoihin ja tartuttaa oman tautinsa. Me ollaan saastuneita kaikki. Me ollaan hukassa ja muututaan osaksi luontoa, jota luulimme hallitsevamme. Me haisemme mullalta, eikä kevät enää tule.

Meidän hiuksemme "vihreitä läiskiä rihmastoja ja maalin tahroja". Meidän päähämme kasvaa sammal, joka leviää. Meidän korvalehdistämme roikkuu bakteerisateen pisaroita. Se kastelee meitä tappavaan tahtiin. Me typistymme. Me lakkaamme olemasta. Me valumme pois. Ei jää ketään, jolle tulisi meitä ikävä.

toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta 
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka 
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia

Jää sanoja nykyajan luolien seiniin. Betoniin salaa pimeässä kirjoitettuja. Sen enempää meistä ei jää, kun luonto likistää meidät myllynsä läpi kuin olisimme lihaa matkalla jauhelihaksi.

Surina ei lakkaa ja käy mahdottomaksi uskoa, että se olisi hyväntahtoinen kehtolaulu. Sinussa minussa kaikkialla: ammottavia haavoja, bakteerien eteisiä. Visvan paso doble kynsien alla. "Ruumiin haju kuin mätä meloni."

Sairas vuoteessaan ja jalkojen paikalla öljyvärejä hehkuva merenihmisen pyrstö. Sen kuolettavat kuvioinnit ja ilmaan erittyvä myrkyllinen hajuton kaasu. Sairashuoneen pöydältä varastettujen liljojen makean tympeä tuoksu.

Kengissä ihonohuet pohjat, niiden läpi homesienet astuvat rakennukseen, joka olet sinä ja minä.

Sitä mitä tapahtuu, ei voi pysäyttää. Lahonneella palkintokorokkeella kärpäset nostavat kädet pystyyn voiton merkiksi. Niiden leuoista roikkuu tahmeaa. K-18 mesivettä. Rakkautta on, kun ruumiimme hajoavat yhdessä, muuttuvat osaksi luonnon kiertoa, joka pitää huolen siitä, että mitään ei meistä jää.

Taivas on maalattu pensselillä. Paksu öljyväri valuu maan päälle ja huputtaa kerrostalon toisensa jälkeen. Yhdessä niistä huone, johon astuu nainen naapurista. Ihailee tapetin luonnollista väriä, eikä ole ketään joka kertoisi, että tapetti on ihmisen lihasta tehty. Prässätty ja liisteröity seinälle tapettimestarin taidokkain käsin.

Tapetti alkaa liikkua, muuttuu köynnösten vaihteleviksi rytmeiksi,  
kasvuston sisältä kuuluu huokauksia kuiskauksia

Liskonkielinen häpeä, jota on liian myöhäistä hävetä. Tässä maailmassa painajaisuni on paratiisin kaltainen helpotus. Drinkkien sateenvarjot kuin "liköörihedelmä liekitetyssä yössä".

Lopussa on tulva, raskas kuin öljyvärimaalaus. Sitkeä vulvanvärinen tulva, joka syövyttää sen, mitä jäljellä on. Viimeinen kuva.

Vahattuja lattioita peitettyjä patsaita, olemme 
yksin ja kuolleita verta pulppuavissa saleissa.


Loppulause on jo kirjoitettu.
Ei paperille.
Ei seinään.





Satu Manninen: Camouflage
52 sivua
Gummerus (2018)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Eat shit and die - KOM-teatteri: Ateria

Kuva: Patrik Pesonius

Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan.

Ai miks?
No malta hetki.

Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä.

Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen

tral-lal-lal-lal-laa

Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero.

Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman kyseisten kaverusten ruumiinrakennetta. Sen sijaan, että heiteltäisiin kermakakkuja kaverin naamaan hierotaan siihen "sitä itseään" ja tehostetaan vaikutelmaa sylkemällä hampurilaisiin.

Meke ja Koistinen ovat itsensä, työnsä ja elämäntilanteensa vankeja. Työ on paskaa, eikä parempaa ole odotettavissa. Parempiin hommiin harvoin palkataan ihmisiä, joiden cv haisee eilisen ranskalaisilta. Miesten roisi kielenkäyttö kertoo elämän jumittautumisesta pisteeseen, jossa millään ei enää ole väliä. Paitsi tietysti sillä, että ehtii valmistaa hampurilaisen 38 sekunnissa.

Ateriassa miesten kokema turhautuminen on kärrätty heidän sisältään ulos meidän kaikkien nähtäväksi. Laajemmassa kontekstissa Ateria liittyy osaksi duunarinäytelmien ketjua. Tehtaan paikalla on hampurilaismesta, jossa työ on yhtä lailla monotonista kuin tehtaassakin. Tätä näkökulmaa Janne Vasaman lavastus tukee oivallisesti ja vauhtia otetaan myös kuvaruuduista, joissa jäätiköt sulavat, ja jotka toimivat myös hampurilaispaikan informaatiotauluina.

Lavastus jättää näyttämölle paljon tilaa, joka on myös ongelmallista, koska välillä Meke ja Koistinen ovat turhan kaukana yleisöstä ja dialogi meni tarpeettoman tuntuisesti huutopinnistykseksi. Samaan hengenvetoon on todettava, että tyhjä näyttämötila tulee tarpeeseen tiettyjen kohtausten kannalta, joten ratkaisulla on käytännölliset perusteet.

Kuva: Patrik Pesonius
Ateria liikkuu hyvän maun rajoilla ja makuhan hei on mielipide. Jollakin ovelalla tavalla se pakotti minut nauramaan asioille, jotka oikeastaan eivät naurattaneet ollenkaan.

En usko, että tämä esitys toimisi niin hyvin kuin se toimii ilman Juho Milonoffin lavakarismaa ja vahvaa roolisuoritusta. Hänen Koistisensa hallitsee näyttämöä ja valuttaa äärimmäisen vittuuntuneisuutensa ja totaalisen ihmisistä pitämättömyytensä niin meidän katsojien kuin Mekenkin päälle.

Meke ei kuitenkaan suostu jäämään Koistisen varjoon, vaikka tämä aluksi heittääkin ranskalaiset rasvaan tykimmin. Niko Saarela punnertaa roolihahmonsa vuoropäällikkyyden kautta Koistisen rinnalle.

Kovaksi ei synnytä. Kovaksi kasvetaan. Sen todistavat Koistinen, jolla on hellä suhde pehmiskoneeseen ja Meke, joka kasvattaa rottaa.

Musiikki liimantuu esitykseen hylvattomasti ja sekä korostaa näyttämötapahtumia, että luo niihin ristiriitaisuutta. Kun Scorpions kohtaa Richard Straussin Ateria värisee kuin onnistunut hyytelö.

En edelleenkään tiedä, mitä mieltä Ateriasta loppu viimeksi olen ja juuri se on minulle tämän esityksen suurin vahvuus. Ateria välttää luokitteluja, eikä suostu asettumaan. Mika Leskisen ohjaus onnistuu luomaan Okko Leon tekstistä niin monia keskenään ristiriitaisia tunnetiloja ja useaan suuntaan sojottavia särmiä, että Ateriaa on mahdotonta kääriä siistiin pakettiin.

Mitä tahansa Aterialta etukäteen odotatkin saat erittäin luultavasti jotakin ihan muuta.



KOM-teatteri: Ateria
Rooleissa: Juho Milonoff ja Niko Saarela
Teksti: Okko Leo
Ohjaus: Mika Leskinen
Lavastus: Janne Vasama
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valot ja videot: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jani Rapo
Kiitos teatterilipusta

tiistai 20. marraskuuta 2018

Nimensä mukainen - Niina Repo: Vyöry

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja.

Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä.

En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi.

Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän.

Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseessä on romaani, jossa voi tapahtua outoja asioita ja joissa todellisuus on kiepsahtanut vinkeään vinkkeliin.

Onko Vyöry dekkari vai kenties suomikummaa? Onko se maagisella realismilla maustettua viihdekirjallisuutta? Vai onko kyse siitä, että päähenkilö Sylvian mieli lainehtii ja saa maailman hänen ympärillään näyttämään vääristyneeltä?

Miksi miettiä lajityyppejä, kun voi astua Vyöryn silmään ja antaa sen viedä mukanaan.

Sylvia paljastaa lukijalle unelmansa. Ne ovat omakotitalo, vanhemman tyttären Rebeccan vaihto-oppilasvuosi sekä takka. Ne kaikki myös toteutuvat - jollakin tavalla - ja siitä seuraa monia yllättäviä tilanteita.

Vyöry on nimensä mukainen. Se on virtaus, joka saa kääntämään sivuja sukkelaan. Se etenee kahdella aikatasolla, joista toinen kuvaa Sylvian elämää ennen veritahraa ja toinen sen jälkeen. Veritahra on kuin ajanlaskun alku. On aika ennen veritahraa ja aika jälkeen veritahran. EV ja JV.

Vyöryn tukiranka on Sylvian perhe, johon alakouluikäisen Minnin ja Chilessä vaihto-oppilasvuotta viettävän Rebeccan lisäksi kuuluu kalakaupalla elantonsa tienaava aviomies Rurik. Melkein perheenjäsen on myös takkamestari, joka on palkattu todentamaan Sylvian unelmaa numero 3.  Ihan omanlaisensa vyöryn puolestaan käynnistää perheeseen muuttava chileläinen vaihto-oppilas Karla.

Asiat riistäytyvät Sylvian käsistä yhä pahemmin ja hän joutuu jäämään sairaslomalle arkistonhoitajan työstään. Kotielämää häiritsee naapuri, joka pitää kirosanojen täyttämää huutomekkalaa päivästä toiseen. Sylvian valitukset eivät auta. Mitään ei ole tehtävissä.  Sosiaalitoimi, isännöitsijä, asumisneuvoja, hätänumero, psykiatri - Sylvia näkee paljon vaivaa saadakseen apua naapurilleen, mutta häntä kuunnellaan vain vastentahtoisesti. Sylvian huolet eivät tunnu kuuluvan kenenkään toimialaan.

Parasta Vyöryssä on sen vihjailevuus. Lukiessani alan aavistella ja seurata merkkejä. Sylvia kirjoittaa kirjettä arkistojen kätköistä löytyneelle Emmalle. Luo hänelle elämän, jota Emma ei koskaan saanut elää. Emman tarinan rinnalle kasvaa tummasävyinen kertomus Tikusta, joka etsii lohtua legoukkelista.

Menneisyys on Vyöryssä vahva voima. Vaikka sitä ei ravitsisi, se työntää kitkerät versonsa nykyhetkeen. Vyöry herättää odotuksia, joihin se vastaa arvaamattomilla tavoilla. Se muistuttaa niitylle karannutta varsaa, joka ei anna ottaa itseään kiinni. Revon tekstiä asuttaa ambivalenssi, jossa terve ja sairastunut mieli kohtaavat, ja joka estää pitkään varmat tulkinnat suuntaan jos toiseenkin. Kaikki on hyvin aina melkein viimeiselle sivulle asti,  jolloin kertoja paljastaa asian, jota olen arvaillut jo hyvän aikaa.

Tässä kohdin mieleeni palaavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin keskustelut kirjassa Maailmojen loput ja heidän näkemyksensä alleviivaavan lopun ongelmallisuuksista. Vuolan mukaan tällainen loppu osoittaa, että "kirjailija ei ole arvostanut lukijaa". Melender puolestaan toteaa, että alleviivaavat loput kertovat tekijän halusta hallita teostaan ja pitää se vahvemmin kontrollissaan.

Auts ja touché. Vuolan ja Melenderin sanat kuvaavat erinomaisen hyvin niitä tunteita, joita pari Vyöryn loppupuolelta löytyvää selittävää lausetta minussa herätti. Voi miksi en saanut pitää aavistelujani? Miksi se ihana kutina, jota tunsin, kun en voinut olla täysin varma, piti ampua alas? Eikö kirjailija uskonut, että keksisin kyseisen jutun ihan itse?

Tilanne ei kuitenkaan ole menetetty ja kirjan sisältämän paljastuksen voi hyvällä tahdolla tulkita kauneusvirheeksi - varsinkin kun sen jälkeen vyöry vyöryy edelleen. Teoksen loppu ei muutamista selityksistä huolimatta onneksi kokonaan sulkeudu, vaan jättää mahdollisuuksia useammille tulkinnoille.

Raja tapahtuneen ja tapahtuneeksi kuvitellun välillä on ohut, joskus näkymätön. Vyöryssä mielen järkkymistä ja sen vaikutuksia niin ihmiselle itselleen kuin hänen lähiympäristölleenkin on käsitelty harvinaisen kiinnostavalla tavalla, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa ja löytämään itsensä samasta veneestä Sylvian kanssa. Kummallakaan ei tietenkään ole pelastusliivejä ja rannalta kuuluu kamala huuto. Vai lähteekö se sittenkin veneessä olijoista?




Niina Repo: Vyöry
241 sivua
Kustantaja: Siltala (2018)

Arvostelukappale





lauantai 17. marraskuuta 2018

Yhä uudelleen kohti kipeää - Terese Marie Mailhot: Heart Berries - A Memoir

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Ehkä olisi parempi tallettaa Terese Marie Mailhotin teoksen synnyttämät kuvat ja ajatukset syvälle sydämeen ja tutkia niitä itsekseen. Ehkä pitäisi luovuttaa ja antaa olla. Jättää paikalleen niin kuin jätetään marja pensaaseen tai mustikka varpujensa suojaan.

Some things are too large

kirjoittaa Mailhot ja juuri niin tunnen asioiden olevan tätä kirjaa ajatellessani. Liian iso minulle, vaikka fyysisesti taskukokoinen.

Vaan yritän silti. Yritän, jotta joku - kuten sinä - kuulisit tästä kirjasta.

Terese Marie Mailhot on kanadalainen kirjailija. Heart Berries - A Memoir syntyi kun hän kirjoitutti itsensä sisään sairaalaan ja hänelle annettiin kynä ja kasa tyhjää paperia.

Mailhot syntyi alkuperäiskansojen reservaatissa Brittiläisessä Kolumbiassa, josta perhe muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen lapsuutensa oli täynnä niin aineellista kuin henkistäkin köyhyyttä. Mailhotin äiti oli sosiaalityöntekijä, mutta äitinä poissaoleva. Isä taas oli alkoholisti ja käytti tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Mailhotin ensimmäinen lapsi otettiin huostaan samaan aikaan, kun hän valmistautui synnyttämään toista lastaan.

Ei. Tämä ei ole yksi niitä tarinoita, joissa kurja lapsuus parsitaan kasaan. Tai on, mutta myös paljon enemmän, sillä Mailhotin tapa kirjoittaa on niin alastoman raaka, että se riisuu kaiken tekijäänsä säästämättä. Teoksen nimessä olevat marjat valuvat sydänverta.

I was the third generation of the things we didn't talk about.

Heart Berries on yritys päästä selville omasta elämästään ja tehdä sovinto menneisyyden kanssa. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta itse kirja on jotain ihan muuta. Meren lailla Mailhot huuhtoo itseään yhä uudelleen kohti kipeää. Hänen sinnikkyytensä on hauraudesta tehty. Se on lannistumatonta. Se ei anna periksi, ei suostu jättämään kesken tai tyytymään siihen, että asioiden ydin melkein saavutetaan.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut kirjallisuudesta, jossa kirjoitetaan enempi vähempi oman elämän läpi. Tähän joukkoon kuuluvat mm. Chris Kraus, Deborah Levy, Roxane Gay, Rachel Cusk ja Maggie Nelson, ja tähän porukkaan liitän nyt myös Marie Therese Mailhotin. Eroistaan huolimatta näitä kirjailijoita yhdistää se, että he pyrkivät kuvaamaan elämää ja itseään sen osana ilman filttereitä.

Mailhotia lukiessa tiedän, että tämä kirja ei ole varsinaisesti minulle. Minulla ei ole pääsyä Mailhotin natiiviamerikkalaisen positioon, joka yksittäisistä tekijöistä määrittää hänen elämäänsä vahvimmin. Puhuessaan miehestään Caseystä Mailhot lyö myös minua vasten kasvoja.

White people are brutally akward.

Suhde Caseyyn on solmuinen. Mailhot kirjoittaa ikään kuin monesta suunnasta ja hänen näkemykseensä maailmasta vaikuttaa vahvasti oma suku ja esi-äitien ja -isien tarinaperintö. Koko tätä valtavaa ja Mailhotille elintärkeää kuvastoa Caseyn on mahdoton ymmärtää.

Heart Berries kertoo häpeästä ja syrjityksi tulemisesta. Kun Mailhot oli lapsi hän joutui usein tilanteisiin, joissa esimerkiksi hän äitinsä kanssa joutui odottamaan palvelua pienen ikuisuuden, koska valkoisia palveltiin aina ensin. Miten välittää nämä kokemukset valkoiselle? Miten elää niiden tunteiden kanssa, jotka syntyvät siitä, että on olemasa maailma, joka on kaikin tavoin itseltä pääsemättömissä?

Paljon pimeyttä. Eksyksissä oloa. Mailhotin lukeminen tuntuu siltä, miltä tuntuu kun on pukenut vaatteet asfaltti-ihottumaiselle iholle ja tietää, että ennen pitkää ne on riisuttava ja niiden mukana paloja ihosta. Kuinka paljon helpompaa olisi vaan antaa lopullisesti periksi.

Sometimes suicidality doesn't seem dark; it seems fair.


Sairaala. Muiden tekemät diagnoosit: posttraumaattinen stressioireyhtymä, syömishäiriö, tyypin II bipolaarisuus.

They tell me I don't fit the criteria of histrionic, but I thought I did [...]. I fit the criteria of an adult child of an alcoholic and the victim of sexual abuse.


Heart Berries on sielukirja. Teos, joka on tärkeää omistaa, jotta sen voi ottaa käsiinsä milloin haluaa. Lukea sitä sieltä täältä ja antaa sen jännitteisen kirkkauden tulla osaksi omaa elämää. Antaa sen muistuttaa siitä voimasta, joka sanoilla on.



Terese Marie Mailhot: Heart Berries - A Memoir
126 sivua
Kustantaja: Bloomsbury (2018)

torstai 15. marraskuuta 2018

Sayaka Murata: Convenience Store Woman

Sayaka Muratan Convenience Store Woman on paitsi Japanin Sivuhenkilö aika lailla täydellinen paketti, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kertomus Keikosta, ruokakaupan myyjästä,  on loppuunsa asti hallittu ja ovela kokonaisuus, joka avautuu puheenvuoroksi ihan jostakin muusta kuin mitä se pintatasollaan tuo esiin.

Sayaka Murata (s. 1979) on kotimaassaan Japanissa palkittu kirjailija, joka on saanut Mishima Yukio -palkinnon peräti neljä kertaa. Convenience Store Woman on hänen kymmenes teoksensa ja ilokseni Wikipedia tietää kertoa, että myös useat muut Muratan teokset on käännetty englanniksi. Ihastuin nimittäin Muratan kirjoitustapaan siinä määrin, että haluan ehdottomasti lukea häntä lisää. (Edit. 15.11.2018 11.06 The Convenience Store Woman on toistaiseksi ainoa Murakalta englanniksi käännetty romaani).

Teoksen päähenkilö Keiko oli jo lapsena erilainen. Sosiaaliset säännöt ja koodistot eivät soittaneet hänessä kellon kelloa ja niinpä esimerkiksi kun puistosta löytyi kuollut lintu Keiko esitti, että siitä olisi tehty päivällisruokaa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi hänen ideansa ei saanut kannatusta, vaan sen sijaan linnulle järjestettiin hautajaiset.

Asiat Keikon elämässä olisivat voineet mennä todella huonosti ja umpisolmuun, jos päivittäistavarakauppa ei olisi koitunut hänen pelastuksekseen. Kaupanmyyjänä Keiko syntyi uudestaan ja liittyi osaksi yhteiskuntaa.

At that moment, for the first time ever, I felt I'd become a part in the machine of society. I've been reborn, I thought. That day, I actually became a normal cog in society. (kursivointi Muratan)

Muratan romaanin ytimessä ovat odotukset ja vaatimukset, joita yhteiskunta ihmiselle asettaa ja tämä on se kulma, jossa Convenience Store Woman tapaa Saara Turusen Sivuhenkilön. Elämän käsikirjoitus on valmiiksi tehty yksilöltä lupaa kysymättä ja normaalin ihmisen tehtävä on ottaa siitä oma roolinsa. Naisen kohdalla tämä tarkoittaa ensisijaisesti perheen perustamista ja toissijaisesti uran luomista. Tässä kuviossa Keikolle, joka on ollut 18 vuotta ruokakaupan myyjänä, ei jaeta onnistumispisteitä.

Murata kuvaa loisteliaan hilpeästi, mikä ilo Keikon tuttavapiirissä syntyy, kun he kuulevat Keikon seurustelevan. Mikä valtava kollektiivinen helpotus, että Keiko osoittautuu sittenkin normaaliksi. Ystävien ilo osoittautuu kuitenkin ennen aikaiseksi.

Keikon sosiaalisen kömpelyyden kautta Murata näyttää, miten kahlitsevia yhteiskunnan (sukupuolirooleihin liittyvät) odotukset ovat. Joko teet niin kuin sinun odotetaan tekevän tai tyydyt osaasi yhteiskunnan ulkopuolisena hylkiönä. Keikolle itselleen ulkopuolisen rooli sopisi mainiosti, mutta muut ihmiset ovat kovin toista mieltä.

Keiko elää ja hengittää työnsä kautta. Koko hänen elämänsä vapaa-aikaa myöten on sidoksissa siihen, että hän pystyy tekemään myyjän työnsä mahdollisimman moitteettomasti. Kun hän toivottaa asiakkaille irasshaimasé (hyvää huomenta) on sen kuulostettava joka kerta moitteettoman täydelliseltä.

Keiko on oppinut matkimaan muiden puhetapoja, jotta hän välttyisi kiusallisilta tilanteilta ja hyvin pitkälti hän onnistuukin huijaamaan kanssaihmisiään - varsinkin, kun hänen sisarensa antaa korvaamaattomia neuvoja, miten erinäisiin muiden esittämiin kysymyksiin tulee vastata.

Kun Keiko ajautuu yhteen Shirahan kanssa asiat saavat käänteen, joka uhkaa suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Shirahan mukaan elämän oikein elämistä hallitsevat edelleen samat säännöt kuin kivikaudella.

As long as you wear the skin of what's considered an ordinary person and follow the manual, you won't be driven out of the village or treated as a burden.

Convenience Store Woman on kevyt kuin höyhen, joka painaa kuin kivi.  Se puolustaa ihmisen oikeutta omannäköiseen elämään, vaikka se merkitsisikin yhteiskuntakylän ulkopuolelle sijoittumista.  Samalla se kyseenalaistaa normaaliuden mittapuut ja niitä ylläpitävät mekanismit.

Erinomaisen terävä ja kirpeän hauska romaani, jota on vaikea vastustaa.



Sayaka Murata: Convenience Store Woman
163 sivua
Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen (2016)
Englanniksi kääntänyt Ginny Tapley Takemori
Kustantaja: Portobello (2018)


maanantai 12. marraskuuta 2018

"Kun laukesin olin olemassa" - Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core.

Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.**

Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar (Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa.

Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein vaikuttaa suorastaan tunteelliselta. Voisin tietysti mainita tässä myös muutaman mieskirjailijan, mutta enpä nyt taida niin tehdä.

Tunnottomien valtakunta on kulttiklassikko, joka on kauimpana hyvän mielen kirjasta, eikä sen lukeminen ole erityisen miellyttävää. Kestää esimerkiksi aikansa tottua siihen, että naisiin viitataan usein yleisnimityksellä pillu. Kannattaa kuitenkin muistaa, että koska nimi ei pahenna miestä siitä loogisesti seuraa, että nimi ei pahenna myöskään naista.

Joku saattaa hädissään lukea Ackerin romaanin huumorina ja se hänelle tottakai suotakoon. Omapahan on menetyksensä. Muistutan kuitenkin, että teoksen on kääntänyt Silja Hiidenheimo, joka on asia, joka jo itsessään takaa sen, että kyse ei ole mistään turhasta kirjallisuudesta. Voisin kuvitella, että Tunnottomien valtakunnan kääntäminen on ollut yhtä helvettiä, mutta niin vain Hiidenheimo on tehtävässä hienosti onnistunut.

Tunnottomien valtakunnan kohdalla on turha puhua juonesta tai henkilöhahmoista. Edellistä ei tässä teoksessa ole ja jälkimmäiset ovat lähinnä merkkejä paperilla. On helpompi kirjoittaa, kun sillä, joka tekee jotain on nimi.

Ackerin romaani murskaa moraalin sen kiinnikkeitä myöten. Naps! Naps! Naps! Se pyyhkii sanavarastosta niin armon, pyhän kuin tunteetkin. Se on kavahtamaton ja kylmä. Se ei ainoastaan kaada tabuja, vaan tekee niistä murskaa. Sen seksuaalinen estottomuus on luokatonta ja sen maailmassa on ihan ok, että kuka tahansa nussii kenen tahansa kanssa lähisukulaiset mukaan lukien.

Tunnottomien valtakunta on suunnilleen kaiken kritiikkiä. Se ratkaisee maailman köyhyysongelman ja sanoo ääneen sen, mitä lihava kapitalisti ajattelee mielessään.

Köyhyys pois kaduilta sinne minne se kuuluu. Kuolemaan.

Ackerin räävitön vimma iskee suoraan länsimaisen yhteiskunnan rakenteisiin ja osansa saavat niin historia, kulttuuri kuin filosofiakin. Jos tämä teos pitäisi tiivistää yhteen sitaattiin huonomminkin voisi valita kuin nostamalla esiin Descartesille pyllistävän lauseen:

Kun laukesin olin olemassa.

Tunnottomien valtakunnasta löytyy myös roppakaupalla hard core -feminismiä ja erityisen suoraan se tulee esiin Arabinaisen ja Arabimiehen välisessä keskustelussa.

Arabinainen:
...minun vittuni on ruusu tai tuulten henki. Haisen kaikelta. Sinun kyrpäsi ei koskaan pääse tänne sisälle koska et saa minua kiinni etkä voi laittaa minua vankilaan. Minä en ole minkään miehen tekemän häkin kyyhkyläinen.

Edellinen teksti on kesyä, jos sitä vertaa Ackerin romaaniinsa sisällyttämään Sinbad merenkävijän tarinan uudelleenkirjoitukseen, joka on niin pornoa, että en ota tähän edes sitaattia. Jos kyseinen kohta kiinnostaa se löytyy teoksen sivuilta 189-190.

Acker vaikuttaa olevan erityisen kiintynyt merimiehiin ja heihin liittyvään kuvastoon. Minulle merimiehistä tulee ensimmäisenä mieleen Jean Genet'n romaani Querelle (1947) ja Fassbinderin sen pohjalta ohjaama samanniminen elokuva, joka valmistui vuonna 1982. Sitä, miten relevantti tämä mielleyhtymä on Ackerin romaanin kannalta voin vain arvailla, mutta Querellen tapaan Ackerin romaanissa melskaavat seksuaalisuuden kiihkeät ilmentymät ja sakeat intohimot.

Tunnottomien valtakunnassa Kathy Acker on luonut puhdasverisen kulttikirjan, joka ei säästä mitään eikä ketään kirjalliset konventiot mukaan lukien. Tämä teos tarjoaa kulttikirjoille ominaisesti vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen, jota monikaan meistä ei olisi valmis toivottamaan tervetulleeksi.



Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta
267 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
Kustantaja: Like (1996)



Osallistun Tunnottomien valtakunnalla Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -haasteeseen (klik)

*Kathy Ackerin syntymävuodesta on ristiriitaista tietoa ja oikea vuosi sijoittuu vuosien 1944-1948 väliin

**Andrew Calcutt & Richard Shephard: Cult Fiction - A Reader's guide, Prion 1988



Helmet-lukuhaaste, kohta 34 Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta



lauantai 10. marraskuuta 2018

Äitiysväsymysnarratiivi - Homoäiti Kansallisteatterissa

©Mitro Härkönen

Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa.

Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat.

FAKTAT:

Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin.

Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole. 

Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. äänitekniikkaa on tuotu lavalle lisää, mutta noin muutoin Homoäiti "lainaa" listan lavasteita. Se, että esitys tapahtuu "muiden määrittelemässä tilassa", kuten Junkkaala mainitsi, on kiinnostavaa. Esitys on ikään kuin kylässä. Se on tehnyt kotinsa toisen omistamaan paikkaan. Se on vieras, joka tekee tilaa omakseen. Se on haltuunottaja.

Esityksen äänimaailma on taitavasti luotu ja Katja Küttner pääsee näyttämään osaamistaan kokonaisvaltaisesti. Homoäiti käyttää hyväkseen myös pimeyttä, joka on oivallinen ratkaisu ja osoittaa, että kun valot sammutetaan myös katsoja humahtaa yhteiseen pimeyteen. Ehkä äitiys on mustimmillaan juuri sitä, että ei jaksa nähdä omaa tilannettaan laajemmin.

Minulle kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin se, että Homoäiti murtaa näyttelijän ja ohjaajan välisen rajan. Ohjaaja on osa näytelmää. Asian kiinnostavuutta lisää vielä se, että teksti pohjautuu tosiaan Junkkaalan omiin kokemuksiin.

Fokuksessa on kotiäidin väsymys ja turhautuminen, johon puoliso ei aina jaksa suhtautua kovin empaattisesti, vaan tyytyy hokemaan: boring boring boring. Esityksessä käsitelläänkin myös parisuhteen kriisiytymistä sekä huolenpitoa vanhemmista sukulaisista.

Homoäiti vaihtaa tempoa paikoin lähes lennossa ja esitys on erittäin intiimi ja lämmin. Sanoinko jo, että Katja Küttner on loistava? Sanoin tai en, niin sanon sen vielä tässä: Katja Küttner on loistava.

Yleisön reaktioista päätelleen moni koki esityksen erittäin hauskaksi ja tässä kohdassa alkavat ongelmani ja siirryn faktoista pohdintaan.


©Mitro Härkönen


POHDINTA:

Tiedän, että en ole Homoäidin ihannekatsoja. En ole ylipäätään oikein minkään äitiysteemaisten esitysten ihannekatsoja.  Ja vielä varmuudeksi: tämä sitten on ihan eri asia kuin se, että onko Homoäiti hyvä vai ei. Tämä on henkilökohtainen ongelmani, jos se nyt ongelma on.

Esityksen ihan alussa Küttner puhuu kihomato- ja täihuolista ja olen ihan että apua apua - ei tätä. Vaikka en olekaan unohtanut lapseni päiväkodin ovessa olleita varoituslappuja kyseisistä loisista niistä puhuminen ei naurata minua yhtään.

Minua ei naurata, kun huumorin kautta esitetään äitiyden kipupisteitä. Tiedän tai ainakin luulen, että monelle muulle on vertaistuellisesti tärkeää saada kuulla, että muissakin perheissä on ihan samanlaisia huolia, epävarmuutta, väsymystä ja tyytymättömyyttä kuin mitä itsekin kokee. 

On tietenkin hyvä, että äidit puhuvat myös äitiyden rankemmista puolista, mutta tämä puhe on muuttunut viime vuosina kertomukseksi, joka on jäänyut repeatille. Onko äitiys niin kamalaa? Sitäkin, mutta huomaan olevani kyllästynyt äitiysväsymysnarratiiviin.

Homoäidissä on kohta, jossa homoäiti toteaa, että hänellä on viikon aikana ollut 40 minuuttia omaa aikaa. Yksinhuoltajana minulta voisi löytyä edelliseen kommentti jos toinenkin, mutta tyydyn toteamaan, että moni voi varmasti samaistua oman ajan puutteeseen ja kun Küttner on roolityössään niin mainio kuin hän on, voimme yleisönä nauraa tälle asialle yhdessä samaan tapaan kuin nauretaan vaikka sille, että äiti huomaa Alepa-reissulla, että hänellä on jalassa eriparikengät ja puuroa tukassa. 

Minua kiinnostaa tämä nauru. Miksi me näille asioille nauramme (jos nauramme)? Syntyykö nauru siitä, että on kokenut vastaavaa ja onko se iloa siitä, että joku toinen sanoittaa kokemuksemme? Jonkinlainen justkunminä-juttu.

Entä jos ei naurata? Entä jos ei naurata siitä huolimatta, että muistaa olleen hetkiä, että tuntui siltä, että hajoaa prikulleen siihen paikkaan, jos lapsi ei suostu päiväunille? Entä jos tuntuu siltä, että äitiysväsymysnarratiivista on tullut niin hallitseva äitiyden kertomus, että jos sen tuottamiseen ei osallistu on tuskin äiti ollenkaan?

Edellä olevista kysymyksistä johtuen kysyn: olisiko mahdollista käsitellä niitä moninaisia tunteita, joita pikkulapsiaika useimmissa äideissä herättää jotenkin muutoin kuin komediallisen äitiysväsymysnarratiivin kautta? Vai onko kenties niin, että leikkisästi ilmaisten "paskamutsisuus" on uusi äitiys? 

YHTEENVETO:

Homoäiti sekä esittää yhden äitiysväsymysnarratiivin, että lyö siihen samanaikaisesti kiilaa. Se on esitys, josta moni voi tunnistaa itsensä, mutta joka saa myös ajattelemaan äitiyttä ja siitä kerrottavia tarinoita uudesta näkökulmasta. Sen voi kokea voimaannuttavana vertaistukena ja nauru pidentää ikää -esityksenä, mutta yhtä lailla se antaa aihetta miettiä, mille me oikeastaan nauramme, kun nauramme äidin väsymykselle.




Homoäiti
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Esiintyjä Katja Küttner
Dramaturgi Elina Snicker
Valot Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Harri Kejonen




torstai 8. marraskuuta 2018

Oman elämänsä Pridget Jones - Henriikka Tavi: Tellervo

Olin Helsingin kirjamessuilla Teoksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa Henriikka Tavi puhui lyhyesti uutuusromaanistaan Tellervo. Kun hän totesi, että kyseessä on chick litin ruumiinavaus, tunsin miten tuskanhiki alkoi valua pitkin selkärankaa. Apua!

Apua siksi, että Tavin runokokoelma Esim. Esa on ollut minulle big thing ja siitä johtuen odotukseni Tavin romaania kohtaan olivat nousseet kuin villiintyneet pörssikurssit.

Apua siksi, että chick lit taas ei ole ollenkaan juttuni ja omakohtainen kokemukseni tästä genrestä rajoittuu suurin piirtein Riikka Pulkkisen romaaniin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka kuuntelin aiemmin tänä vuonna ja havaitsin varsin ihastuttavaksi, mutta sen jälkeen en ole kuitenkaan tuntenut halua lukea lisää chick litiä. Voi siis sanoa, että  tietoni tästä genrestä perustuvat lähinnä omiin ennakkoluuloihini.

Tellervo paljastaa, mistä chick lit -kirjallisuus on tehty. Samanaikaisesti se on myös hyvin ranskalaisen oloinen romaani, jossa pinnan kevyt humala pitää aisoissa sitä tuskaa, joka aiheutuu siitä, kun nimihenkilö Tellervo ei meinaa löytää puuttuvaa palastaan. Lukiessani usein mietinkin, että kuka tässä on huppelissa. Tämä romaani vai minä?

Jos Muriel Sparkin romaanin The Prime of Miss Jean Brodie nimihenkilöltä kysyttäisiin hän toteaisi silmää räpäyttämättä, että Tellervo elää elämänsä parasta aikaa, ns prime-vuosiaan, joita ei pidä - herran jestas sentään - sekoittaa ruuhkavuosiin.

Tellervo opiskelee kolmatta tutkintoa ja on töissä kioskissa. Nämä faktat ovat kuitenkin hänen elämässään sivuseikkoja, sillä kun Se Ainoa Oikea puuttuu, puuttuu kaikki. Oh no! Tellervon vaatteetkin ovat vielä kamalia.

Vaan tsadam! Tellervo tutustuu rakkausvalmentaja Rori Rayen opetuksiin ja johan alkaa tulla elämään ja alapäähän vipinää. Yhdessä Hennin kanssa Tellervo alkaa Rayen opetusten pohjalta muokata itsestään magneettista naista. Henni on Tellervon ystävä.

Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa.

Erityisen hersyvää on, että Rori Raye ei ole romaanihenkilö, vaan kirjailija myös IRL. Luultavasti hän on käärinyt huisit massit teoksellaan Make him fall for you. Have the Relationship You Want.

Tellervon lähdeluetteloon kannattaa muutenkin ehdottomasti tutusta, sillä siellä toisensa kohtaavat kirjoittajat ja teokset, joita ei yleensä yhdessä näe. Kippis! Mainion poreileva veto kirjailijalta. Kippis myös Tekstiluolan Tuomas, joka on kiinnittänyt huomiota samaan asiaan.

Henriikka Tavin teksti on niin soljuvaa ja imuisaa, että kirjan viime sivut tulevat vastaan tuossa tuokiossa ja ennen kuin ehdin edes huomata. Niin myös kaltaiseni chick litistä tuskin mitään tietävä tulee vedetyksi mukaan Tellervon virtaan. Näin magneettista vetovoimaa omaavan teoksen edessä sitä putoaa mielihyvästä polvilleen. 

Raikasta tässä romaanissa on myös se, että yksi Tellervon keskeisistä tapahtumapaikoista on kirkkokuoro, jossa hän tapaa Jarkon, joka on "kärpäspaperia". Kärpäspaperi on paperia, joka ripustetaan katosta roikkumaan ja johon kärpästen toivotaan jäävän kiinni sen sijaan, että ne lentelevät hallitsemattomasti ympäriinsä. Jos käy niin, että jää hiuksistaan kiinni kärpäspaperiin sen irroittaminen hiuksista on vaivalloista.

Jarkon myötä Tellervon opiskelemat rakkaustekniikat pääsevät käytännön testiin. Juonipaljastuksena voin kertoa, että ihan Strömsön malliin Tellervon ja Jarkon suhde ei kaikin kohdin mene.

Tellervo pursuaa ihmissuhdekliseitä, mutta teoksena se on kliseistä kaukana. Yksi tämän romaanin kumakarvojani ylöspäin hilaavia piirteitä on, että kertoja selittelee asioita. Kun esimerkiksi on puhe Helsinki-Vantaan lentokentästä kertoja selventää

Lentokentän nimi oli Helsinki-Vantaa, koska se ei sijainnut Helsingissä vaan Vantaalla. Kun sanottiin "Helsinki-Vantaa" tarkoitettiin siis lentokenttää. Pelkkä Vantaa oli kaupunki, niin kuin Helsinkikin, joskin Vantaa ei muistuttanut kovin paljon kaupunkia, kuten ei kovin moni muukaan Suomen kaupunki.


Minussa nämä selitykset herättivät ajatuksen, että niiden kautta Tavi varmistaa sen, että lukija ymmärtää kyseessä olevan chick lit -parodia. En kuitenkaan löydä Tellervosta parodialle tyypillistä kärkevyyttä, joka tekee mahdolliseksi sen lukemisen myös pastissina.

Olkoon tyylilaji mikä tahansa, on Tellervo oman elämänsä Pridget Jones, joka jakaa lukijalle auliisti rakkausself-helpeistä oppimansa neuvot. Niinhän se on, että tärkeintä on seurata tunteitaan ja pukea ne sanoiksi.

Tellervo on rocky roadia, joka maistuis varmaan sullekin.



Henriikka Tavi: Tellervo (2018)
233 sivua
Kustantaja: Teos

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

tiistai 6. marraskuuta 2018

Tsiisus mikä elämänmakuinen draivi! - Sabine Forsblom: Betinka

Nyt on sitä luokkaa pläjäytys, että veri huristelee pitkin suonten seinämiä ja uhkaa seota askelissaan.

On aivan loistava juttu, että S&S-kustantamon kautta on viime vuosina saatu enenevässä määrin suomenruotsalaista kirjallisuutta myös suomeksi.

Mitä me suomenkieliset olisimmekaan menettäneet, jos emme olisi päässeet lukemaan Peter Sandströmin kirjoja, joiden päähenkilönä on aina Peter-niminen mies. Tai jos meille ei olisi annettu mahdollisuutta asettua sohvannurkkaan vilttiin kääriytyneenä Eva Frantzin cosy-dekkareiden seurassa.

Ja nyt meitä hellitään Sabine Forsblomin uutuusteoksella Betinka, joka on hänen kolmas romaaninsa, mutta ensimmäinen, joka on suomennettu.

Joku suomenkielinen lukija saattaa muistaa Forsblomin siitä, että hänen romaaninsa Maskrosgudens barn (2015) oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuus-palkintoehdokkaana. Laitoin tuolloin tämän teoksen itsekin lukulistalleni ja vaikka luen myös ruotsiksi, niin kummasti vaan tämäkin teos on jäänyt lukematta.

Aiemmin tänä syksynä luin Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City, joka kertoo lähiönuorten elämästä pääosin 1980-luvulla. Forsblom puolestaan kuljettaa lukijan 70-luvulle ja kertoo köyhempien suomenruotsalaisten nuorten kasvutarinaa.

Betinka on moderni työläisromaani, jossa luokan kuvaus on keskiössä. Vähäosaisuus ja niin aineellinen kuin henkinenkin köyhyys määrittävät siinä kuvattujen nuorten ja heidän perheidensä elämää. On tervetullutta, että luokkaa taas käsitellään kirjallisuudessa, vaikka välillä tuntui jo siltä, että luokkakuvauksia pidettiin lähinnä menneisyyteen kuuluvina.

Teini-ikäisen Betinkan ja hänen ystäviensä kautta Forsblom piirtää elämisen kehikkoa, sen sisältämiä vaatimuksia ja "kivenkovaa moraalia joka ei suvaitse poikkeuksia."

On mentävä naimisiin, tehtävä työtä ja pidettävä turpansa kiinni. Kuuluttava kirkkoon varmuuden vuoksi. Erota ei saa. On hiivittävä pitkin yhteiskunnan laitamia jättämättä jälkeensä muuta kuin korkeintaan virkattuja pitsejä, kuluneita työkaluja, ehkä pari valokuvaa. Muutama lapsi hiippailemaan samaan marginaaliin. Ei saa olla taakaksi kenellekään. Paitsi itselleen.

Kun aikuisen ihmisen tulevaisuudennäkymät ovat sellaiset kuin edellä oleva sitaatti kertoo, kuka haluaisi kasvaa aikuiseksi?

Nuorten keskuudessa vallitsee tiukka jako tyttöihin ja poikiin, mutta rintamalinjat on lyöty myös näiden ryhmien sisälle.  Ollakseen "oikea" poika on oltava tietynlainen poika, eikä ainakaan sellainen kuin Roffe, joka meikkaa naamaansa David Bowien salaman. Tytöt voidaan jakaa kunnollisiin ja liikaa meikkiä käyttäviin "himmeäsilmäisiin", joista usein puhutaan myös huorina. Ja kun leima on kerran lyöty ei sitä saa pestyksi pois.

Poikkeus on tyttöjen kuningatar Guntta, joka tekee Lucia-loikan ja onnistuu ujuttamaan itsensä kynttiläkruunua kantavaksi Lucia-neidoksi. Samalla tulee tehdyksi viilto suomenruotsalaisuuden kultaiseen kylkeen.

Forsblomin romaani on ihastuttavan 70-lukulainen, mutta samanaikaisesti se tuo esiin, että monet nuorten jutut ovat pysyneet hämmästyttävän samanlaisina vuosikymmenestä toiseen.  Repeilin täysillä, kun Forsblom kuvaa koulun musiikkitunnin kulkua.

"Kuka oli Wolfgang Amadeus Mozart?" musanmaikka kysyy.
"Mun vaari", Tamminen vastaa ja saa luokan tirskumaan.
"Kuvaile hänen tuotantoaan", kansankynttilä piipittää edelleen toiveikkaana.
"Kalantuotanto, kaljantuotanto ja kaasuntuotanto", Guntta heittää ja tirskunta yltyy. 
"Miten hän uudisti musiikkia?" [...]
"Kerran hän teki sillipurkista mandoliinin"

Teini-ikä on Betinkassa härnäävää ja äänekästä ja se tuo mieleen ihan hirmuisen määrän omia muistoja. Vähän väliä voisin kirjoittaa sivun reunaan "check" ja kesken lukemisen pysähdyn muistelemaan sitä suhinaa, joka lähti punaisista satiinihousuistani.

Betinkan ja hänen kaveriensa maailmassa tärkeintä on näkyä, sillä jos ei näy se on samaa kuin olisi kuollut. "Jokainen lauantai on lupaus" ja nuorisoseuran talolla silmät kiikaroivat ahnaasti, missä on Hän. Nuoruus on kuolemattomuutta. Juuri nyt kaikki on auki ja mahdollista.

Betinkan elämän turva ja tukipilari on ukki. Kun maailma kolhii ja vanhemmat riitelevät ukki edustaa pysyvyyttä ja hyväksyntää.


Ukin mukana kuoli hyväksyvä katse, odottava syli, ukin mukana sammui odottava katse ja rakkaus, joka lämmitti keittiön. Kun ukki oli poissa, oli vain tuulettamattomia huoneita ja kellon tikitys seinällä.


Betinka on rytmillisesti kiihkeä teos, jonka kääntäminen suomeksi ei varmasti ole ollut helppoa, mutta Helene Bützow ja Laura Kulmala ovat onnistuneet tehtävässään hyvin. Lisää biittiä teokseen tuo vielä musiikki, josta vastaa mm. Hurriganes, Donna Summer ja David Bowie.

Brittikirjailija Sadie Jones on sanonut, että yksi syy, miksi nuoruus on niin kiinnostavaa on se, että nuorena niin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa. Forsblomin romaanissa nuoruus sykkii kuin hälytysvalo. Betinkassa on jatkuvasti moniäänistä virnettä, joka taittuu niin itkuun kuin nauruunkin.



Sabine Forsblom: Betinka
227 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Betinkan
Suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala
Kustantaja: S&S

Kirjamessuilta saatu arvostelukappale

lauantai 3. marraskuuta 2018

Päättymätöntä hyväilyä - Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Nyt kävi tavalla, jolla on hyvin harvoin runoja lukiessa käynyt.

Romaanien kohdalla ajattelen aina toisinaan, että jos olisin kirjallisuudentutkija, tässä olisi kirja, jonka kimppuun haluaisin käydä kirjallisuusteoreettisen apparaatin keinoin. Runojen kohdalla niin ei juuri ole käynyt ja runot ovatkin minulle lähempänä kuvataidetta kuin romaaneja.

Runoja lukiessa voin hihkua ja hehkua samaan tapaan kuin taidenäyttelyssä tai museossa ilman että koen, että minun olisi osattava perustella tuntemukseni. Nautinto riittää. Usein sitä on yltäkylläisesti.

Kaija Rantakarin runokokoelma Koko meren laajuus on kuitenkin toista sorttia. Sitä lukiessani jossakin mieleni pohjalla jyskytti, mutta en saanut kiinni, mikä tuon jyskeen aiheutti.

Yhtäkkiä - kuin juurikin se kuuluisa kirkas salama - välähti ja tiivistyi yhteen nimeen. Luce Irigaray.

Luce Irigaray (s. 1930) on ranskalainen feministi, filosofi ja kulttuuriteoreetikko, joka on tutkinut erityisesti sukupuolten välistä eroa. Hänen ajattelussaan on keskeistä ajatus, että tullakseen subjektiksi yksilön on oltava osa kielen symbolista järjestystä ja tämä taas on kielletty naisilta.

Rantakarin runojen kannalta keskeiseksi nousevat Irigarayn näkemykset naisen nesteisyydestä sekä hänen tulkintansa huulista, jotka viittaavat paitsi kasvojen huuliin myös niihin toisiin huuliin.

Nyt olen mahdottoman edessä.

Voidakseni tehdä Kaija Rantakarin runoille oikeutta minun olisi otettava haltuuni kaikki Irigarayn kirjoitukset. Eikä siinä vielä olisi tarpeeksi. Olisi tavattava vähintäänkin myös herrat Maurice Merleau-Ponty, Emmanuel Levinas ja ainakin ohimennen Edmund Husserl.

En kykene. Etsin tekosyyni Irigarayltä. Miten voin kirjoittaa, jos olen nainen, joka ei ole subjekti? Koska en voi, laskostelen.

Rantakarin runoissa nainen levittäytyy mereksi, jatkuvasti itseään hyväileväksi. Liikkuvaksi, lähteväksi ja palaavaksi. Meri on näissä runoissa keinu, jossa kaksi tulee yhteen liukuakseen toisistaan erilleen toistensa hipaisujen muuttamina.   Mikään ei pääty, lause ei lopu.

etäisyydet toimivat omien lakiensa mukaan,
mutta sinä olet luonani aina kun ja joka päivä kun

Rakastajien kasvot eivät sijaitse vain heidän kasvoillaan vaan koko ruumiissa, kirjoittaa Irigaray Sukupuolieron etiikassa.

Koko meren laajuudessa meri heijastaa rakastavaisten kasvoja, jotka ovat alati tulossa, alati menossa

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta, otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

Toinen on minulle arvoitus. Mikään ei ole vain itseään, vaan toisen läpäisemää ja rakkaudellisesti läpäisemäksi tullutta. Rakastettu valuu ja nousee aaltona. Se, mikä palaa ei koskaan palaa samaan, josta se lähti. Halun sydän on liikkuvasta materiasta tehty ja olemuksellisesti meren kaltainen.

haluaminen
merkitsi alkuaan virtaamista

Ei ole pistettä, josta voisi sanoa: se on tässä. Ei paikkaa, joka olisi perillä.

Toisen ruumis on loputon ?, jossa meren käytävä avautuu meren käytävään, jonka seiniä koristaa halun valuva tapetti. Se, joka kulkee meressä ei voi välttää sen päälle astumista. Ei voi olla tulematta sen merkitsemäksi yhä uudestaan ja uusilla tavoilla. Yhä toisin.

Edessä päin on lisää. Enemmän lisää, lisän jälkeen lisää.

valtameren syvin kohta on jne., ja niin edelleen,loppumattomiin jne., ja niin edelleen

Minun huuleni avautuvat sinua kohti ja jos minä olen nainen, minulla on myös toiset huulet. Ne, jotka ovat alempana ja koskettavat toisiaan alati riemukkaasti.

Vaan sinun huulistasi minun nyt piti. Sinun edessäsi eksyin itseeni ja itsessäni sinuun. Me tulimme toistemme luokse yli rajan, eikä tulemisemme ole lakannut. On tultava jatkuvasti niin kuin jatkuvasti on hengitettävä.

Sisäänhengitys, kun välissämme ei ole etäisyydestä huolimatta enää kuin se mitä välillämme on. Huulesi raottuvat vielä toisiinsa takertuen. Pimeä ovaali venyy, terävöityy.

Rakas ei vielä, en halua sen olevan ohi. Rakas hitaammin tässä, jossa se on vielä tulollaan. Uidaan hevosta ilman suitsia sen tulemista kohti. Muututaan veden kirjoitukseksi. Muututaan nesteistä tehdyiksi sanoiksi. Loiskitaan vasten symbolista järjestystä.

Kaija Rantakarin runojen lukeminen ja niistä kirjoittaminen on päättymätöntä hyväilyä. Kun niin on, on hyvin. Yötaivaallinen tähtiä, jotka tanssivat meressä.



Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
73 sivua
Kustantaja: Poesia
arvostelukappale