lauantai 27. helmikuuta 2016

Cosmopolis (elokuva)

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä.

Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu.

Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin.

Juuri lipuminen on elokuvassa kuvattu täydellisen puhtaasti, kylmästi ja tyylikkäästi. Ericin eristäytyminen muusta maailmasta sopii erinomaisesti elokuvan muotokielelllä toteutettavaksi ja Cronenberg hoitaa asian viileän tehokkaasti, etten sanoisi suorastaan hypnoottisesti. 

Elokuvan alussa minua häiritsi se, että Pattinsonissa ei ole sellaista patinoitunutta voimaa, jota tarvittaisiin Ericin persoonallisuuden ilmentämiseen.  Hänen kylmyytensä oli liian poikamaista, mutta muuttui tehokkaammaksi Ericin tilanteen muuttuessa yhä painostavammaksi.

Cronenbergin Cosmopolis on hyvin uskollinen romaanille. Suuri osa dialogista on suoraan romaanista. DeLillon romaanista kirjoittaessani siteerasin ns. rottakeskustelua, joka myös elokuvassa oli nostettu vahvasti esiin. Sen sijaan kohtaus, jossa Eric liittyy osaksi elokuvantekoa ja riisuu vaatteensa ja menee makaaman kadulle muiden avustajien joukkoon, on elokuvasta jätetty kokonaan pois.

Romaanin osalta pidin käännekohtana kohtausta, jossa Eric keskellä ympärillään olevaa kuohuntaa huomaa tämän kuohunnan kuvauksen olevan todellisempaa, kun hän tarkastelee sitä limusiininsa monitorista. Elokuvassa käännekohdaksi muodostui kohtaus, jossa Eric saa tietää ihailemansa räppärin kuolemasta. Ensi sijaista ei kuitenkaan ole itse kuolema, vaan se, että Eric ei ole tiennyt siitä ensimmäisenä. Eric, joka usein näkee näkyjä tulevasta, joutuu tunnustamaan, että hänelläkin on rajansa ja että myös hänen kohdallaan kuolema ei ole vain puhetta, vaan teko, joka tulee hetki hetkeltä lähemmäksi. Limusiinin suojattu verkko estää kyllä tietoliikennehyökkäykset, mutta mikään verkko ei voi estää Ericiä itseltään.

Elokuva  nostaa vahvasti esiin kysymyksen siitä, miksi Eric tappoi henkivartijansa. Tuosta noin vaan vähän kuin leikillään, vaikka siitä ei tietenkään ole kyse. Tulkitsen niin, että räppärin kuoleman jälkeen Eric ei enää katso tarvitsevansa suojelua, koska kuolemasta on tullut hänelle todellinen. Yhtä hyvin hän voi kuolla tänään kuin huomenna tai ensi viikolla. Kuoleman todellisuus vie lohdun rikkauksilta, valuuttakursseilta ja indekseiltä. Muu lohtu on ollut Ericille kyseenalaista jo aiemminkin, sillä Eric on tajunnut, että se, että hän näyttää ihmiseltä ja että muut ihmiset pitävät häntä ihmisenä, ei vielä tee hänestä ihmistä. Eric toteaa jotensakin näin: Minä puhun nyt tässä, minä keskustelen, niinhän ihmisillä on tapana tehdä, puhua asioista. Eric simuloi ihmistä.  Hän on kuori, johon räppärin kuoleman esiinnostama tietämättömyys tekee kohtalokkaan halkeaman.  Kuolemasta tulee hänelle houkutteleva vaihtoehto, jonka toteutumisen hän totaalisessa elämäänkyllästyneisyyden tilassaan jättää sattuman varaan. Miksi nähdä vaivaa jonkin sellaisen eteen, mikä joka tapauksessa jossakin vaiheessa tapahtuu?

Elokuva nosti vahvasti esiin myös kohtauksen, jossa Eric käy parturissa. Parturi on tuntenut Ericin pikkupojasta lähtien ja hän on ensimmäinen, joka on leikannut Ericin hiukset. Tämän lisäksi parturi tunsi myös Ericin isän ja kun hän muistelee Ericiä ja tämän isää, lähtee Eric parturiliikkeesta kesken hiustenleikkuun. Ericille on liikaa se, että hän on joskus ollut lapsi lapsien joukossa ja hänellä on ollut isä, todellinen ihminen, kuten hän itsekin nuorempana. Ericin valtaa pakkomielle etsiä käsiinsä Benno Levin - mies, joka uhkaa hänen henkeään. Hän haluaa vastauksen siihen, miksi Levin haluaa tappaa hänet. Voisi kuvitella, että Ericin viimeinen toivo on löytää Levinin vastauksesta jotakin häntä itseään imartelevaa,  jotta ovi merkitysten maailman pysyisi vielä hetken raollaan. 

On merkille pantavaa, että kun Eric kysyy Leviniltä "why you wanna kill me?", Pattinson lausuu tämän repliikin voimalla ja selkeydellä, jolla hän ei ole elokuvassa aiemmin artikuloinut. Elätteleekö Eric sittenkin vielä toivoa, jonka hän jo luulee menettäneensä? Tähän suuntaan viittaa myös se, että Ericin on tärkeää saada tietää Levinin oikea nimi.

Elokuvan loppu kohoaa syviä luotaavaksi keskusteluksi Ericin ja Levinin välillä ja sen intensiteetti on huikea. DeLillon tapa kirjoittaa yllätyksille rakentuvaa dialogia pääsee siinä täysiin oikeuksiinsa. Ja itse loppu sitten, viimeiset kuvat - juuri niin sen piti tapahtuakin.

Luettuani nyt sekä romaanin että katsottuani elokuvan minulla on vahva tunne, että nämä kaksi toteutusta täydentävät toisiaan. Koska itse tarina oli minulle tuttu teki se mahdolliseksi keskittyä löytämään uusia nyansseja elokuvasta. Elokuva rakentui kirjan päälle ja väleihin ja jos en olisi lukenut kirjaa, en olisi saanut elokuvasta yhtä paljon irti. Katsottuani elokuvan tekisi mieli taas lukea kirja uudestaan. Tämä toimikoon myös todistuksena Cosmopoliksen voimasta.



David Cronenberg: Cosmopolis (2012)



keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Don DeLillo: Cosmopolis

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen. Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin.

Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenkilö, joka on pari viikkoa sitten mennyt naimisiin naisen kanssa, joka näytti paremmalta, kun Eric luuli häntä joksikin toiseksi. DeLillon kaupunkiodysseia kuvaa yhtä huhtikuista päivää, jolloin Eric etenee limusiinissaan hitaasti läpi New Yorkin, sillä kaupungin liikennettä tukkiuttaa niin presidentin saattue, räppärin muistokulkue kuin filmiryhmä ja mielenosoituskin.

Ericin limusiini on erikoisvarusteltu luodinkestävä pienoiskoti, jossa hän seuraa monitoreista valuuttakursseja, keskustelee neuvonantajiensa kanssa, käy läpi päivittäisen lääkärintarkastuksensa ja vakuuttuu tuntemattoman henkilön hänen henkeensä kohdistamasta uhasta. Välillä hän poistuu autosta lounastaakseen vaimonsa kanssa, harrastaakseen seksiä, istuakseen parturintuoliin ja ampuakseen toisen ihmisen. Minulle Cosmopoliksen hienoimpia kohtia oli, kun Eric on keskellä tapahtumia, mutta hän alkaa seurata niitä limusiininsa monitorista, koska esittävän kuvan välityksellä ne vaikuttavat todemmilta - siis todemmilta kuin ne samat tapahtumat, joiden ympäröimänä hän reaaliaikaisesti on.

Edellä mainitusta päästään mielenkiintoiseen pohdintaan todellisuuden ja sen esittämisen välisestä suhteesta. Jos esitetty todellisuus on reaalitodellisuutta todempaa, miten tämä a) on mahdollista, b) miksi näin on ja c) mistä se pohjimmiltaan kertoo. Tämäntapaisia kysymyksiä olen alkanut nimittää lillohilloksi, sillä niissä tiivistyy se, miksi DeLillon teokset kiehtovat minua suunnattomasti. Nam nam, lusikoin lillohilloa suoraan purkista.

Eric on rakentanut elämänsä sokkelin kontrollille ja hallinnalle. Se, mitä hän on pitänyt kovana ja pysyvänä perustana, osoittautuu päivän kuluessa harhaksi ja Eric joutuu henkilökohtaiseen syöksykierteeseen, jossa hän haluaa "tuntea kaipauksen kaikki alakuloiset sävyt." 

Jos DeLillon Valkoinen kohina (White Noise, 1985) olisi tuoreessa muistissani sen sijaan, että luin sen parikymmentä vuotta sitten, vertaisin luuultavasti Cosmopoliksen yhteiskuntakriitiikkiä juuri tähän DeLillon teokseen. Koska tilanne on, mikä se on, en voi tätä vertausta tehdä ja mainitsen sen sijaan Cosmopoliksen rottavaluutan ja siteeraan seuraavan keskustelunpätkän:

- Niin. Viimeisessä noteerauksessa rotta on laskenut suhteessa euroon.
- Niin. Pelätään yhä pahemmin, että Venäjän rotta devalvoidaan.
- Valkoiset rotat. Mieti sitä.
- Niin. Tiineet rotat.
- Niin. Tiineitä venäläisiä rottia myytiin pilkkahintaan.
- Englanti siirtyy rottaan.

Cosmopoliksessa Amerikka on taistelun, vallan ja väkivallan näyttämö. Eric hallitsee niin rahavirtojen kulkuja kuin elämäänsä ylipäänsä visionäärisen tarkasti ja laskelmoidusti.  Hän on jatkuvasti vähän historian edellä, mutta kuitenkin samojen lakien alainen kuin kuka tahansa meistä ja lukija tietää melko lailla alusta asti, että Ericille ei tule käymään hyvin.

Ericin parfyymin nimi on raha aina siihen asti, kun hän kyllästyy sen tuoksuun. Kun rahan hankkiminen menettää kiinnostuksensa, etsii hän kiihotusta sen menettämisestä. Entä sen jälkeen? Eksistentiaalinen kuilu avautuu hänen eteensä yhä syvempänä. Saarnaajan kirjan sanat tulevat Ericin lihaksi: "Turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?"

Cosmopoliksen maailma toi väistämättä mieleeni amerikkalaisen räppärin Kendrick Lamarin, jota olen kuunnellut myös tätä tekstiä kirjoittaessani. m.A.A.d City -nimisessä biisissä Lamar riimittelee:

Brace yourself, I'll take you on a trip down memory lane
This is not a rap on how I'm slinging crack or move cocaine
This is cul-de-sac and plenty Cognac and major pain
Not the drill sergeant, but the stress that weighing on your brain

Vaikka DeLillo ja Lamar kritisoivat yhteiskuntaa eri näkökulmista ja lähtökohdista, niin jotakin samaa vahvaa armottomuutta heissä joka tapauksessa on. Nämä jätkät eivät lätise lämpimikseen, vaan puukottavat Amerikkaa sinne minne pitääkin. Cosmopolis on kirjoitettu vuonna 2003, jolloin sen luoma maailmankuva näytti dystopialta. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, dystopiset elementit ovat huomattavasti vähentyneet.


Don DeLillo: Cosmopolis 
235 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Cosmopolis (2003)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen pokkari)


Muissa blogeissa:



lauantai 20. helmikuuta 2016

Jamie Quatro: I want to show you more

Luin Jamie Quatron novellikokoelman, koska siinä on mielenkiintoinen kansi ja sillä on houkutteleva nimi. Okei, kantta voisin vielä vastustaa, mutta en kirjailijan lupausta näyttää minulle enemmän. Näyttää enemmän mistä ja millä tavalla? Jos kirjaan voi koukuttua pelkän nimen perusteella, niin tässä tapauksessa kävi juuri niin. I want to show you more puhuttelee minussa jotain alitajuista kerrosta, jota en osaa/halua nimetä.

Quatron novellikokoelma on esikoisteos. Asia, joka tuntuu varsin uskomattomalta, sillä novellit ovat niin vankkoja, niin hiottuja, niin valmiita, niin uskaliaita, niin pakkomielteisiä, niin paikoin brutaaleja, että on vaikea uskoa, että kirjailija on niin valmis heti ensimmäisessä teoksessaan kuin Quatro on.

Kokoelman läpi kulkevia teemoja ovat uskottomuus, uskonto (unohda, miten yleensä ajattelet uskonnosta, tässä ei ole kyse siitä), syöpä ja juokseminen. Kirjoitin aluksi pettäminen ja uskonto, mutta vaihdoin pettämisen uskottomuuteen ja samalla tajusin niiden välisen linkin. Voisi sanoa, että uskottomuus (aviopuolison pettäminen) ottaa Quatron novelleissa tietyllä tapaa sen hartauden paikan, joka on ominainen uskonnolle perinteisessä mielessä. Kokoelmassa petetään paljon ja se tapahtuu yleensä niin, että naisella on etäsuhde kaukana olevaan mieheen, jonka kanssa hän harrastaa puhelinseksiä, lähettää kuumottavia tekstareita ja vaihtaa valokuvia.

Asettaessani Quatron kokoelman vasten viime aikoina lukemiani teoksia vastaan tulee ensimmäisenä George Saundersin Joulukuun kymmenes. Novellin Decomposition: A Primer for Promiscuous Housewives ensimmäisessä kappaleessa Quatro kirjoittaa:

You park at the coffee shop across the street and go in for a cup of Yogi Calm, choosing the flavor not because you're about to kill the man you've been having an affair with (you don't know this yet), but because you think calm sounds nice this time of year ....

Ostaisin edellä olevan sitaatin Saundersin kirjoittamana, sillä se vastaa sitä lukujälkeä, jonka Saunders jätti. Kyseisen novellin edetessä avioparin sänkyyn makaamaan ilmestyy naisen rakastaja. On tosin suhteellisen epäselvää, onko kyseessä miehen muotoinen vahanukke vai ihan oikea mies. Miten muuten vahanukke tapetaan? Kirjoitan marginaaliin: aivoni ovat tulessa ja mitä tekee Quatro? Kaataa lisää bensaa.

Tämän novellin lisäksi toinen erityisen hurja novelli kantaa nimeä Demolition. Se alkaa suht tavallisena kertomuksena seurakuntalaisista ja heidän uskonharjoittamisestaan, joka saa uuden käänteen, kun kirkkoon ilmestyy kuuro mies, joka tulkkinsa välityksellä ilmoittaa epäuskonsa. Miehen lähdettyä kirkossa alkaa tapahtua kaikenlaista kummaa ja seurakuntalaiset päättävät tuhota kirkkorakennuksen maantasalle ja lähteä etsimään uskoa kuuron miehen opastuksessa. On riisuuduttava niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, mentävä pidemmälle ja pidemmälle. Novellia lukiessani mietin, että jos pitäisi valita 10 parasta koskaan lukemaani novellia niin Demolition olisi yksi niistä. Quatro tuo yhteen keskenään täysin sopimattomia elementtejä, mutta tämä ei tapahtu mielivaltaisesti tai shokeerauksen vuoksi, vaan pikemminkin siksi, että pohjimmiltaan ihmisen pyrkimykset ovat sokeudessaan brutaaleja.

Tyylillisesti Quatron kirjoitus on minimaalista, rönsyt on riisuttu pois ja siihen mihin voidaan vihjata yhdellä sanalla hän ei enempiä sanoja käytä. Novelli Here alkaa kuvauksella, jossa isä ja neljä hänen lastaan ovat menossa järvimökille. Äidistä ei puhuta mitään, mutta novellin neljännellä sivulla mainitaan ohimennen, että äiti oli saanut diagnoosin ja seuraavalla sivulla, kun lapset leikkivät toivomusleikkiä ja yksi heistä sanoo toivoneensa koiraa, toinen toteaa, että hänen olisi pitänyt toivoa äitiä. Näin Quatro tuo julki, että äiti on kuollut. Here nousee riipaisevaksi kuvaukseksi aviopuolison surusta ja lukiessani löysin kerronnallista sukulaisuutta Colm Toibinin teokseen Nora Webster.

Juoksemiseen liittyviä novelleja on kaksi. Niistä ensimmäinen kertoo juoksukilpailusta, jossa jokaisen on kannettava selässään hänelle määrättyä patsasta, josta kukaan ei tiedä, miksi on saanut juuri kyseisen patsaan kantaakseen, mutta josta jokainen tietää, että kyseessä on nimenomaisesti se patsas, joka on juuri hänelle oikea. Metaforan voi avata helpostikin, mutta novellin loppu monimutkaistaa asiaa. Toinen juoksunovelli kertoo leirillä olevista nuorista ja paniikkihäiriöstä kärsivästä pojasta, jolla on juoksemisen vimma.

I want to show you more -kokoelmalle on tyypillistä, että samat henkilöhahmot esiintyvät useammissa novelleissa ja niinpä lukija tapaa mm. kuolleen äidin myös elossa sekä toisen novellin sivuhenkilönä että kolmannen novellin päähenkilönä, joka saa tietää, että hän on kuolemansairas. Quatro ei tee novellienvälisiä viittauksia, joten niiden löytäminen jää lukijan tehtäväksi.

En ole varma, mitä Quatro loppujen lopuksi halusi minulle näyttää, mutta sen voin sanoa, että hänen näyttämänsä on voimakasta ja paikoin herkullisen häiritsevää, dondelillomaisen jysäyttävää. Tämä kokoelma todistaa taas kerran, että taitavissa käsissä novellistiikka on mitä hienoin kirjallisuuden muoto. Quatron tapauksessa kirjallisuuden astangajoogaa.


Jamie Quatro: I want to show you more (2013)
206 sivua
Kustantaja: Grove Press

maanantai 15. helmikuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Kuulkaas August-palkinnon valitsijat, arvon rakkaat länsinaapurit, mikä teitä vaivaa. Miksi ette enää valitse voittajaksi teoksia, joita lukisin tiloissa. Vuonna 2006 Susanna Alakosken Sikalat. Loistavaa. Vuonna xxxx Sara Stridsbergin Drömfakultetet [Väärin. Voittikin Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon]. Vuonna 2013 Lena Andersson Estereineen. Kuinka väsynyttä. Onnettomasti rakastunut nainen hah-hah-haa jää kurkkuun nytkimään. Ja nyt sitten tämä Khemiri.

Edellä olevan kappaleen kirjoitin luettuani Jonas Hassen Khemirin romaania 'Kaikki se mitä en muista' noin sata sivua. Khemirin teos aukeni sekavana. Hänen kerrontansa on moniäänistä ja paikoin on melko työlästä hahmottaa, kuka milloinkin on minä-kerronnan puhujana. No, ainakaan Khemiriä ei voi syyttää suureen yleisön kosiskelusta, sillä juonivetoisuutta arvostava lukija saattaa joutua  melkomoiseen kurimukseen tämän teoksen kanssa.

Khemirin romaanissa etsitään vastausta kysymykseen, kuka oli Samuel ja miten hän kuoli. Oliko kysessä onnettomuus vai itsemurha. Väkisinkin rinnastin Khemirin romaanin Rein Raudin Reskonstruktioon, jossa kuvio on samantapainen päähenkilön pyrkiessä selvittämään, kuka hänen tyttärensä oikein oli ja miksi tämä kuoli tulipalossa.

Khemirin kannalta on onneton sattuma, että luin juuri Christa Wolfin Erään naisen elämän, jossa myös etsitään totuutta toisesta ihmisestä. Onnetonta siksi, että Wolfin kuvaus on lajissaan niin suvereeni, että en sen vuoksi mitenkään pystynyt innostumaan Samuelin kohtalosta. Hän jäi muistiini lähinnä miehenä, jolla oli tapana kysellä rakkauden määritelmää. Näin tapahtuu oikeassakin elämässä. Ihmiset typistyvät mieleemme. Muistamme  heistä jonkin osan, joka jostakin usein itsellemmekin sekavasta syystä on löytänyt meistä vastakaikua. Muistamme palasen, joka kenties ei ole edes olennainen. Jos joku nyt kysyisi minulta, mitä muistan Samuelista, niin vastaisin: Ai Samuel, sehän oli se heppu, joka tykkäsi kysellä ihmisiltä rakkauden määritelmää.

Itse asiassa edellinen kappale osoittaa Khemirin romaanin nerokkuuden. Tapani muistaa Samuel vahvistaa sitä viestiä, jota Khemirin romaani esiintuo. Muistamme jotakin, joka on oleellista tai ei, oikein tai väärin tai jotain siltä väliltä. Kun aikaa kuluu, emme enää pysty useinkaan erottamaan muistammeko itse asian vain oman muistomme siitä. Khemiri valaisee Samuelin elämää hänen läheisten ihmistensä kautta. Näistä tärkeimpiä ovat ystävät Vandad ja Pantteri, Samuelin äiti sekä hänen tyttöystävänsä Leide. Jokaisella heistä on oma Samuelinsa.

Khemirin romaani on rakenteensa puolesta mielenkiintoinen. Kenties vähän liiankin kikkaileva. Lukemiselleni ei tehnyt kovin hyvää se, että kuvittelin Khemirin liimailemassa tekstinpaloja ja kokeilevan niitä eri paikkoihin romaania. Väitän, että hieman napakampi ote ja aavistuksen verran selkeämpi erottelu eri henkilöiden äänien suhteen olisi jäntevöittänyt romaania. Toisaalta voi hyvin olla, että Khemiri haluaa muistuttaa meitä siitä, että ihmiset ovat massaa, väliin jopa toistensa kanssa vaihdettavissa ilman että mikään tai kukaan sen ihmeemmin kärsii.

Kesti varsin pitkään, että pääsin tarinaan mukaan. Itse asiassa se tapahtui vasta Khemirin heittäessä peliin Berliini-kliseet noin sivulla 200. Tuossa kohdin jokin vaan naksahti ja aloin ajatella, että pohjimmiltaan 'Kaikki se mitä en muista' ei oikeastaan olekaan Samuelin tarina. Tai niin, että sen kiinnostavuus ei ole kytköksissä ensisijaisesti siihen, mitä Samuelille tapahtui. Itse asiassa elohopeamainen Samuel ei kenties ole tärkeä ollenkaan. Hän ja hänen ystävänsä ovat pikemminkin välineitä, joiden kautta Khemiri valaisee ruotsalaisen yhteiskunnan kipukohtia erityisesti maahanmuuttajiin liittyen.

Samuel on töissä maahanmuuttovirastossa ja myös hänen tyttöystävänsä Laide tekee työtä maahanmuuttajien parissa. Heidän mukanaan lukija pääsee aitiopaikalle näkemään, miten ruotsalainen lintukoto ruotsidemokraatteineen toimii. Kun lukijana koin olevani tarinan ulkopuolinen on tämä kokemus paralleeli maahanmuuttajien kokemukselle ruotsalaisesta yhteiskunnasta.

Khemiri korostaa romaanin luonnetta dokumentinomaisena kertomuksena positioimalla itsensä yhdeksi sen henkilöistä. Samalla hän asettuu sillaksi, jolta eri suuntiin katsottaessa avautuu hyvin erilainen maisema riippuen siitä, keitä me itse olemme. Khemirin romaanissa rakkaus ja ystävyys näyttävät voimansa, mutta vielä niitäkin vahvemmaksi nousee tunne yksinäisyydestä, joka sekä eristää meidät toisistaan, että on meille kaikille yhteistä.


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
291 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Allt jag inte minns (2015)
Suomentanut Tarja Lipponen
Kustantaja: Johnny Kniga


perjantai 12. helmikuuta 2016

Christa Wolf: Erään naisen elämä

Kirjoitan ylös kaikki elämäsi merkkipäivät ja kerron mitä sinulle niinä päivinä tapahtui. Minun kertomuksestani tulee sinä. Eikö?

Christa Wolf (1929-2011) oli itä-saksalainen kirjailija siihen asti, kun Itä-Saksa oli olemassa. Muurin kaaduttua vuonna 1989 hänestä tuli saksalainen kirjailija, josta Sally McGrane* kirjoittaa, että Wolfista on sanottu, että hänen jälkeensä kukaan muu saksalainen kirjailija ei ole ollut yhtä suurena yleisön kiinnostuksen kohteena. Itä-Saksan aikakautena jokainen halusi lukea Wolfin teoksest. Monille hän oli paitsi kommunistisen Itä-Saksan tulkki, suorastaan profeetallinen hahmo.

Christan Wolfin romaanissa Erään naisen elämä (Nachdenken über Christa T.) kuvataan, miten Christa T. -nimisen naisen ystävä yrittää selvittää, kuka Christa T. oli. Teos koostuu palasista. Sinnikkäistä eri kulmista tehdyistä lähestymisistä. Vaikka suoria viitteitä poliittiseen elämään ei teoksessa juurikaan ole, Itä-Saksan voi kuulla huokailevan sen sivuilla. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä selvemmäksi käy, että mitään yhtä totuutta Christa T:stä ei ole olemassa.

Wolfin romaani on epänarratiivisuudessaan vaativa ja tyhjentymätön.  Romaani, josta joku sanoo: no, eihän tuossa nyt mitään ollut. Onneksi en ole joku. En haluaisi vaihtaa jokun kanssa paikkaa.

Erään naisen elämä sisältää runsaasti aineistoa, jonka edestä en tässä kirjoituksessa halua vetää verhoa. Seuraavassa muutama sitaatti, joiden toivon valaisevan, miksi olen tähän ratkaisuun päätynyt.

"Hänen oli oltava yksin tuskansa kanssa."

"Hän oli - meni liian pitkälle. Hän ei kyennyt tunnustamaan niitä rajoja, jotka nyt kerta kaikkiaan on asetettu jokaiselle. Hän eksyi joka asiaan, sitä saattoi odottaakin."

"Kuinka ohut onkaan pinta, jolla kuljen. Kuinka kauan vielä."

"Elätkö oikeastaan tänä päivänä, nyt, tänä hetkenä? Aivan kokonaan?"

"Pitäytyä tosiasioissa. Ja alla suluissa: Mutta mitä ovat tosiasiat?"


Erään naisen elämässä Christa T. on paljaana, enkä nyt puhu alastomuudesta. Paljaudessaan hän on salattu. Hän on tässä ja kun kirjoitan hän on tässä, on olla-verbi muuttunnut sinä aikana jo imperfektiin. Christa T:n ruumis on valkokangas ja hänen ystävänsä heijastaa häneen häntä itseään. Kuvat suurenevat yllättävällä tavalla, sulautuvat yhteen, eroavat, ovat samoja mutta toisin kuin aiemmin. Valkokankaan kulmassa lukee "Made in GDR".

Erään naisen elämässä fragmentaarisuus myrkyttää kronologian. Onko ihminen jatkumo? Entä jos on ollut tauolla näytelmästä nimeltä oma elämä jo pidemmän aikaa? Entä jos elämä on liian lyhyt, jotta ehtisi puhua kaikkein tärkeimmistä asioista? Entä jos on lähtijä, joka "rakastaa enemmän liikettä kuin tavoitetta."

Ihmiset eivät halunneet olla sellaisia kuin minä Christa T. heidät näki, eikä Christa T. voinut olla sellainen, jollaisena häntä haluttiin pitää. Jos näissä olosuhteissa valitsee itsensä, valitsee tallaamattoman tien ja voi olla varma, että maailma ei välitä, eikä sitä kiinnosta. Valitsee silti, eikä se oikeastaan ollut edes valinta. Enemmänkin kuin kuolema, joka lähestyy sivu sivulta.

Wolfin tekstissä hypätään tyhjään yhä uudestaan. Hypätään maailmaan, joka ei noudata maailman sääntöjä. Halutaan viitata asioihin sellaisina kuin ne ovat ja huomataan, että se on tehtävistä vaikein. Erään naisen elämä vaatii sinua antamaan itsesi sille ennen kuin se antaa sinulle. Tämän vuoksi pystyin lukemaan tätä teosta max. 5-10 sivua kerrallaan.

Wolfin tekstissä lauseiden varjot ovat pitkiä rihmastoja, niihin tulee halu eksyä. Tulee tunne, että teoksen maailma on todellisempi kuin maailma ikkunani takana. Tulee mykistys ja tietyllä tapaa kulkeva hengitys.

"Vetäköön suutansa hymyyn ken tahtoo: kerran elämässä, oikeaan aikaan, on paikallaan uskoa mahdottomaan." 


Christa Wolf: Erään naisen elämä (1970)
212 sivua
Saksankielinen alkuteos: Nachdenken über Christa T. (1968)
Suomentanut Keijo Kylävaara
Kustajantaja: Kirjayhtymä, Arena-sarja


*Sally McGrain: Remembering Christa Wolf (The New Yorker, 13.12.2011)

maanantai 8. helmikuuta 2016

Tanskalainen tyttö (elokuva)

Kuva Finnkinon sivuilta
En ole vähään aikaan käynyt leffassa, mutta kun huomasin Tanskalaisen tytön tulleen esitykseen, ostin lipun samoin tein. Hyvä olikin, että niin tein, sillä katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Tom Hooperin ohjaaman elokuvan taustalla on amerikkalaiskirjailija David Ebershoffin romaani The Danish Girl (2000), jonka suomeksi on kääntänyt Markku Päkkilä ja kustantanut Otava. Kirja puolestaan pohjaa tositapahtumiin, joskin käsittääkseni suhteellisen suuria vapauksia ottanen ja elokuvan kohdalla fiktiivisyys lisääntyy entisestään.

Yhdellä lauseella ilmaistuna Tanskalainen tyttö kertoo taidemaalari Einar Wegeneristä (Eddie Redmayne), joka on nainen, mutta syntynyt miehen ruumiiseen. Tapahtumapaikkana on 1900-luvun alkuvuosikymmenien Kööpenhamina ja myöhemmin Pariisi sekä Dresden. Einarin vaimo Gerda (Alicia Vikander) on hänkin taidemaalari, mutta hänen menestyksensä on paljon hänen miestään vaatimattomampaa, eikä hän onnistuu saamaan taulujaan näyttelyihin.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Gerdan malli ei eräänä päivänä ehdi tulla paikalle ja Gerda pyytää miestään pukemaan jalkaansa naisen kengät ja istumaan hänen mallinaan. Näin saa alkunsa Einarin todellisen persoonan, Lili Elben, ulostulo. Kun Gerda alkaa maalata Liliä hänelle avautuvat myös taidemaailman kitsaat ja eklektiiviset portit.

Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on kun Lili katsoo hänestä maalattuja kuvia ja ymmärtää, että muotokuviin on vangittu hänen todellinen sielunsa ja sydämensä. Einarina esiintyminen alkaakin käydä Lilille yhä vaikeammaksi, kunnes siitä tulee kokonaan mahdotonta ja hänen ja Gerdan avioliitto ajautuu kriisiin toisensa jälkeen.

Tanskalainen tyttö osoittaa, miten suuri merkitys sukupuolella on ja miten se toisessa kontekstissa on täysin merkityksetön. Einar muuntuu ulkoisesti Liliksi helpon tuntuisesti. Ei tarvita kuin peruukki, hame ja vähän meikkiä. Aluksi pelkäsin, että elokuvassa jäädään pukuleikin tasolle, mutta niin ei käynyt, vaan katsoja pääsi uimaan syvissä sukupuolivesissä. Eddie Redmayne on Lilinä aivan loistava. Muutamalla eleellä ja ilmeellä hänestä tulee nainen, joka hän on aina halunnut olla. Joku ehkä moittii Redmaynen näyttelijäntyöstä liiallisesta ilmetoistosta, mutta itse pidin siitä, että Redmayne osoittaa kerta toisensa jälkeen, miten pienistä asioista ulkoisesti on kysymys. 

Myös Alicia Vikander hehkuu roolissaan ja tunnetilojen kuvaamisessa hänen roolityönsä on uskottavaa. Lilin lapsuudenystävää Hans Axgilia (Matthias Schoenaerts), roolissaan putinmaisesti seksikkään kohtalonomaista miestä, olisin mieluusti katsellut enemmänkin. Ai että miksi? No tietysti siksi.

Tanskalainen tyttö on rauhallinen ja esteettisesti kaunis elokuva, mutta ei mikään väkisinväännetty mukataide-elokuva. Rakkautta elokuvassa on paljon, eikä se ole tavanomaisinta Hollywood-kamaa. Kirjaa en ole lukenut, mutta voisin kuvitella, että tämä on yksi niistä tarinoista, jotka sopivat erinomaisen hyvin juuri valkokankaalle. Toisaalta Lilin psykologinen kuvaus lienee romaanissa syvempää.

Kun Lili saa tietää, että sukupuolen korjaaminen on mahdollista, hän ei epäröi lähteä korjausprosessiin, vaikka siihen liittyvät vaarat ovat lääketieteellisesti valtavia, eikä asiassa ole aiemmin onnistuttu. Gerda ja Hans saattavat hänet junalle ja Hans toteaa Lilille, että hän ei ole elämänsä aikana pitänyt monestakaan ihmisestä, mutta sanoo Lilin olevan niistä kaksi. Hieno repliikki, jota kannattaa mietiskellä enemmänkin. Elokuva ei pääty rautatieasemalle, mutta loppu jääköön salaisuudeksi.



Linkki Finnkinon sivulle, josta pääsee katsomaan Tanskalaisen tytön trailerin.

Lili Elbe on kirjoittanut elämästään teoksen Man into Woman: The First Sex Change (tanskankielinen alkuteos: Fra Mand til Kvinde: Lili Elbes bekendelser (1931)


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Patricia Duncker: Houreissa Foucault

Kansikuvan muokkaus by Omppu
Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo. 

Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle.

Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Paul Michel ei enää pysty kirjoittamaan. Hän kun on kirjoittanut Foucault'lle, pitänyt tätä lukijanaan. Itse asiassa ainoana sellaisena.

Kirjallisuudentutkija lähtee Englannista Ranskaan selvittämään Paul Michelin kohtaloa, josta hän ei tiedä muuta kuin että tämä on jo vuosia ollut mielisairaalassa. Kun lähtee etsimään ihmistä, jota ei tunne, voi tapahtua mitä tahansa. Niin käy myös teoksen päähenkilölle, joka löytää Paul Michelin ja hänessä olevat kerrokset. Samalla hän joutuu tunnustamaan, että valhe voi olla tärkeämpää kuin totuus, sillä valhe saattaa murtaa identiteetin ja kääntyä itse totuutta suuremmaksi totuudeksi.

Paul Micheliä ja Foucault'ta yhdistää ensin  mainitun mukaan kuoleman kosiskelu. Tämä lienee myöskin se paikka, joka Paul Michelin niin vahvasti Foucault'hon kiinnittää. Varsinkin kun kuoleman ajatuksiin lisätään vielä yksinäisyys, joka on Paul Michelille olemisen tila. Yksinäisyys ja sen kaksi lajia. Absoluuttinen yksinäisyys, joka tarkoittaa elämistä fyysisesti yksin ja joka monille kirjailijoille on enemmässä tai vähemmässä määrin kirjoittamisen edellytys. Tämä yksinäisyys voi olla positiivista ja tuottavaa päinvastoin kuin yksinäisyyden toinen tyyppi, joka tekee elämästä kammottavaa.

Se on sitä yksinäisyyttä, että näkee eri maailman kuin ympärillä olevat ihmiset. Heidän elämänsä jäävät kauas omasta elämästä. Itse sen kuilun näkee mutta he eivät näe. Sitä elää heidän joukossaan. He kävelevät maanpinnalla. Itse kävelee lasilla. He turvautuvat sovinnaisuuteen, huolellisesti rakennettuihin samankaltaisuuksiin. Itse on naamioitu ja tietoinen täydellisestä erilaisuudestaan.

Paul Michel, I feel you. Korotamme itsemme.

*

Paul Michel on huijari, hullu ja viisas. Hulluuden ja terveyden välinen raja on lyijykynäviiva, jonka hänen kuminsa pyyhkii kerran jos toisenkin. Hänelle "hulluus on tapa kysyä vaikeita kysymyksiä," tranformaatiota poissulkematta mielenvikaisuutta. Hän saa tutkijan elämän sekaisin ja niin unohtuu myös tämän Englantiin jäänyt kiihkeä rakkaussuhde.

Teoksen lopuksi Duncker rakentaa Paul Michelistä tarinankertojan, jonka tarina suistaa lukijan raiteilta . Dramaattisesti tehokas veto, joka panee epäilemään, että sattumaa on elämässä harvinaisen vähän. Lopuksi jää hämmennys. Näinkö sen piti mennä? Jää myös haikea olo sydänalaan, sillä mikään muu ratkaisu ei olisi toiminut paremmin kuin Dunckerin tapa niitata teoksensa loppu.



Patricia Duncker: Houreissa Foucault (1998)
229 sivua
Englanninkielinen alkuteos. Hallucinating Foucault (1996)
Suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Basam Books


lauantai 6. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Viiden kirjan haasteen Cats, books and me -blogin Kirsiltä. Kiitoksia vaan haasteesta.

Kysymyksiä on haasteen nimen mukaisesti viisi. Tässä ne tulevat.

1. Kirja jota luen parhaillaan

Tällä hetkellä luvun alla olevat kirjat näkyvät vasemmalla puolella olevassa kuvassa.

Jamie Quatron I want to show you more on erinomaisen vinksahtanut novellikokoelma, jonka olisin lukenut eilen loppuun, mutta silmät eivät pysyneet auki.

Tomáš Kulkan teosta Taide ja kitsch lueskelen aina silloin tällöin, sillä kitsch on minua alati kiehtova ilmiö, josta on mukava lukea myös vähän painavampaa tekstiä.

Kolmanneksi luen Sean Eganin toimittamaa haastattelukokoelmaa Bowie on Bowie, johon Egan on kerännyt Bowien haastatteluja vuodesta 1969 vuoteen 2003. Tähän mennessä olen alleviivannut mm. seuraavan Bowien toteamuksen: "I certainly don't understand half the stuff I write."

2. Kirja, josta pidin lapsena

Minkäköhän ikäista lasta tässä tarkoitetaan? Mieleeni ei tule  yhtään kirjaa varhaislapsuudesta. Minulle tosin ei luettu iltasatuja tai mitään muutakaan, joten syy on ehkä siinä.

3. Kirja, joka jäi kesken

Juuri vähän aikaa sitten jätin kesken Michel Houellebecqin kirjan Alistuminen.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Tähän kysymykseen minulla on standardivastaus, mutta vastaan nyt vaihteen vuoksi jotain muuta kuin yleensä. Koko tehtävä on sinänsä mahdoton, kun saa valita vaan yhden.

Hetkinen vaan, käyn tutkimassa yhtä kirjahyllyistäni ja valitsen sieltä jonkun.

[tähän voit kuvitella väliaikamusiikkia]

No niin. Konsultoitu kirjahyllyä. Vastaukseni on Siri Hustvedt: The Blazing World (Säihkyvä maailma). Siitä olen myös blogannut.

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Ei ole olemassa mitään tiettyä kirjaa, johon palaisin aina uudelleen. Olen muutoinkin kärsimätön lukemaan yhä uusia ja uusia teoksia ja melko harvoin luen mitään, jonka olen ennen lukenut. Tosin viime aikoina olen alkanut tuntea vetoa muutamiin jo ennen lukemiini teoksiin. Erityisesi Don DeLillon Valkoinen kohina (White Noise) sekä Vladimir Nabokovin Lolita ovat kirjoja, jotka aion lukea uudelleen tämän vuoden aikana.


Tämä haaste on kiertänyt bloggarien parissa jo pitkään ja luulen, että useimmat ovat tähän haasteeseen jo vastanneet. Jos luet tätä, etkä ole vielä tullut haastetuksi, haastan juuri sinut.


tiistai 2. helmikuuta 2016

Amélie Nothomb: Pétronille

Eipä ole ennen tullut mieleen juoda samppanjaa laskettelurinteessä, mutta Amélie Nothomb sai minut kiinnostumaan asiasta.

Joskus käy niin onnekkaasti, että tulee tarttuneeksi kirjaan, joka sopii täydellisesti sen hetkiseen tunnemielialaan. Toisinaan on kyse tietoisesta pyrkimyksestä löytää omaan mielialaan sopiva teos, toisinaan "oikea" teos löytyy sattumalta (onko sitä?), kuten minulle kävi Amélie Nothombin Pétronillen kanssa.

Belgialainen, Japanissa elämänsä ensimmäiset vuodet asunut Amelié Nothomb on tuottelias kirjailija. Vuodesta 1995 lähtien hän on julkaissut joka vuosi kirjan, novellin, näytelmän tai useampia edellä mainituista. Nothombin romaanit ovat tyypillisesti suhteellisen lyhyitä, keskimäärin noin 150 sivun pituisia. Aiemmin olen lukenut häneltä seuraavat teokset: Vaitelias naapuri (Les Catilinaires,1995), Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam, 2007) ja Antikrista (Antéchrista, 2003). Parhaiten Nothomb tunnettaneen omaelämäkerrallisia aineksia sisältävästä teoksestaan Nöyrin palvelijanne (Stupeur et tremlements, 1999), jonka lukemisesta en löydä tilastoistani merkintää, mutta senkin olen kyllä lukenut.

Pétronille kertoo kahdesta naisesta, joista toinen on nimeltään Amélie Nothomb ja toinen Pétronille, josta niin ikään kehkeytyy tuottelias kirjailija. Naisten tiet kohtaavat, kun Amélie etsii uutta juomakumppania ja löytää sellaisen Pétronillesta, johon hän tutustuu kirjakaupan signeeraustilaisuudessa.

Intoxication doesn't just happen. It's an art, one that requires talent and application. Haphazard drinking leads nowhere.
[...]
I think one of the goals in life is to be plastered, at night, in a beautiful city.

Samppanjaa juodaankin romaanissa kosolti ja useimmiten niin tehdään hyvän maun vastaisesti, mutta aina erinomaisen hyvistä syistä. Romaanin alaotsikoksi sopisikin mainiosti: Amélie ja Pétronille ja samppanjan juomisen estetiikka.

Jokin määrittelemätön vetää Amélieta ja Pétronillea puoleensa. Kyse on muustakin kuin pelkästä juomakaverista, vaikkakin juomakaveruus on heidän ystävyytensä kivijalka.

Nothombin kirjoitustyylissä ei sinänsä ole mitään kovin erikoista, mutta hänen tekstinsä on jatkuvasti vähän vinossa, tavallisesta poikkeavasti fokusoitu ja filtteröity. Nothomb kirjoittaa pienesti, hallitusti ja pölyjä pyyhkien. Hänen kuvaamillaan tapahtumilla on oma logiikkansa ja hänen kerrontansa toimii kuin musiikkivideo, jonka haluaa katsoa uudestaan ja uudestaan osaamatta sanoa, mistä se johtuu. Teos edustaa kutkuttavasti vääristynyttä realismia ja lopussa lukijalle tarjoillaan jälkiruoka, joka ei olekaan mikään ihan tavallinen Madeleine-leivos sievällä lautasella. Yllätys oli niin täydellinen, että oli pakko hetken nikotella.

Nothombin romaanissa kuljeskellaan kirjojen maailmassa, kirjakaupoissa ja kustannusmaailman kummissa viidakoissa. Lukija pääsee myös tapaamaan Vivienne Westwoodia, joka käskyttää Amélien ulkoiluttamaan koiraansa Beatricea. Jotta samppanjan sietämätön keveys pääsisi esiin on teoksessa myös vakavampia sävyjä, kuten ihmisen asema lääketeollisuuden koekaniina sekä venäläisen ruletin viihdekäyttö.

Pétronille on tyyliltään hyvin ranskalainen romaani, vaikka Nothomb belgialainen onkin. Keveyden ja painon liitto hipoo täydellisyyttä, eivätkä ne ole erotettavissa toisistaan. Haluan ehdottomasti lisää Nothombia, eikä minulla olisi kerrassaan mitään sitä vastaan, jos elämäni olisi sellaista kuin Amélien elämä. Tietyin aika suurin varauksin.


Amélie Nothomb: Pétronille (2015)
122 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Pétronille (2014)
Englanniksi kääntänyt: Alison Anderson
Kustantaja: Europa editions