perjantai 30. tammikuuta 2015

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan.

Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vastaan, mutta pyydän palaamaan asiaan sen jälkeen, kun Joku on lukenut Kalvaan hehkun. Perspektiivin säilyttämiseksi todettakoon, että mieleeni tulee näin äkkiseltään vain pari muuta tämän nerousluokan teosta, joista yksi on James Joycen Odysseus, jonka lukeminen oli piimääää - paitsi Molly Bloomista kertova osuus. Tästä päättelen edelleen, että painimatsissa Nabokov sai siltakaadon Joycesta, koska Nabokovin seurassa ei ollut tylsää siitä huolimatta, että usein päädyin pihalle lumiukon seuraksi. Ihan jännä tunne sekin. Tosin vähän kylmä ja kesällä hankala (jopa useimmiten Suomessa). Joycen lisäksi Nabokoville pistää kunniakkaasti kampoihin Virginia Woolfin tuotanto, jonka suhteen tosin kaikkinainen tylsyys loistaa poissaolollaan ja ymmärtämisenkin suhteen on parempi ennuste.

Vladimir Nabokov (1899-1977) tunnetaan parhaiten romaanistaan Lolita (1955), joka on etsaantunut osaksi länsimaista kulttuuria ja kirjallisuutta. Itse luin tämän teoksen hyvin nuorena ja tietyllä tapaa Nabokovista oli tullut mielessäni ensisijaisesti Lolita-kirjailija. Tämän positioinnin Kalvas hehku suisti riemukkaasti liikkeeseen.

Kalvas hehku muodostuu Charles Kinbote -nimisen miehen kirjoittamasta esipuheesta, jota seuraa John Shade -nimisen runoilijan kirjoittama neliosainen runoelma, "uus-popelaiseen prosodiseen tyyliin" kirjoitettu teos nimeltään juurikin Kalvas hehku.  Teoksen mittavin osa muodostuu Kinboten kommenteista Shaden teoksesta. Tämä kirjallinen rakennelma toi mieleeni Siri Hustvedtin teoksen The Blazing World (suom. Säihkyvä maailma), vaikka viittaussuhde on luonnollisesti toisin päin ja hahmottui näin vain siitä syystä, että olin lukenut ensin Hustvedtin teoksen ja vasta sen jälkeen Kalvaan hehkun. Lisäksi on todettava, että kommentaariosan kirjoittajan annetaan ymmärtää olevan Charles Kinbote, mutta tämä tulee myös moninkertaisesti kyseenalaistetuksi. Kommentaariosa onkin varsinaista mahdollisten kertojaidentiteettien juhlaa.

Samaan aikaan Kalvaan hehkun kanssa luin Gillez Deleuzen Haastatteluja ja se, mitä Deleuze toteaa kirjallisista kiinnostuksensa kohteista sopii erinomaisesti kuvaamaan Nabokovin teosta. Deleuze toteaa, että häntä "kiinnostaa se, kun sivu vuotaa kaikkiin suuntiin, vaikka se on itseensä sulkeutunut kuin muna. Ja se, että kirjassa on pidätyksiä, resonansseja, saostumisia ja paljon toukkia."* Juuri näitä edellisessä lauseessa mainittuja tekijöitä Nabokovin teos on tulvillaan.

Nabokov rikkoo näkemyksen tekstistä systeeminä, jota pitää koossa kirjallisuudelle ominaiset lait. Kalvas hehku on Deleuzen terminologiaa käyttäen skitsotekstiä, joka rakentuu omille haluilleen, joita ei pidä tulkita Nabokovin haluiksi, koska näillä haluilla ei ole sen enempää isäntää kuin emäntääkään. Ne syntyvät tekijän ja halutalousagenttien vuorovaikutuksessa kuulumatta kenellekään. Niin kaun kuin lukijana pysyn lukijakammiossani, jonka säännöt ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa, en saa Nabokovin tekstistä paljoakaan. Jos sen sijaan unohdan tekstiä kontrolloivat ja määrittävät säännöt sekä merkitsijän isolla M-kirjaimella, jos heittäydyn tietämättä mihin päädyn, alkaa tapahtua.

Nabokovin seurassa minun on lakattava olemasta se, joka määrittelee tekstiä. Minun on uskallettava asettua objektiksi, tulla tekstin määrittämäksi. Suostua objektiuteen, joka tarjoaa paikan sekä nauttia että vastustaa. Minun on katsottava käsiäni, joilla lepäävät merkitys ja tulkinta. Läimäytettävä kädet yhteen ja ihmeteltävä palojen kimmellystä lattialla. Kontattava vähän. Maisteltava. Todettava, että pöytä näyttää alapuolelta hyvin toiselta kuin yläpuolelta. Uskallettava ajatella, että juuri mikään ei ole sinänsä mitenkään, vaan vain siksi, että niin väitetään. Uskallettava täristä sen takia, että epävarmuus ja harhailu tökkivät totuutta ja riistävät siltä viitan, joka oli kerran kuninkaan päällä. Sen saman, joka oli heikko hallitsija, mutta jota kansa palvoi, koska oli oppinut niin tekemään.

Otan seuraavassa esiin muutamia esimerkkejä Kalvaan hehkun metkuista, jotka tuskin selventävät itse teoksen ominaisluonnetta varsinaisesti mitenkään tai jos niin tekevätkin, niin kyseessä on todennäköisesti antiselvennys. Näitä kohtia voisi hyvin kutsua juuri Deleuzen toukiksi. Tässä valtakunnassa hallitsee kuningas Nabokov ja minun tehtäväni on astua sekä prinssi Rohkean saappaisiin että liukua kielillä puhuvan narrin ruumiseen.

Aluksi suoritetaan kovapanosammuntoja. 1) Kirjallisuuskritiikki ammutaan alas, koska usein ne, jotka kritiikkejä kirjoittavat, eivät ymmärrä kirjoituksensa kohteesta juuri mitään. Joskus nämä kriitikot toimivat jopa niin riemukkaasti, että he kirjoittavat kritiikkinsä edes lukematta teosta. 2) Leikitellään kirjailijan kuolemalla, joka tunnetusti aiheuttaa kuhinaa kirjailijan ympärillä ja paljastaa "kaupalliset intohimot ja akateemiset juonittelut." 3) Todetaan muistiinmerkityiksi Kinboten ohjeet Kalvaan hehkun lukemiseksi ja kiinnitetään erityisesti huomiota Kinboten neuvojen käytännöllisyyteen, mitä tulee lukijan tilanteen helpottamiseen sekä korvamerkitään maininta, että paras tapa lukea Kalvasta hehkua on hankkia kaksi kappaletta kyseistä teosta, jolloin toinen niistä toimii runoelman lukukappaleena ja toinen Kinboten kommentaarina. 4) Painetaan visusti mieleen Kinboten suuret käsitykset itsestään, jotka väistämättä tulevat vaikuttamaan hänen kommentteihinsa ja kyseenalaistamaan hänet kommenttien kirjoittajana.

"Todettakoon, että ilman minun [Kinboten] kommenttejani Shaden tekstistä jää yksinkertaisesti puuttumaan kaikki inhimillinen todellisuus, sillä tällaisen runoelman inhimillinen todellisuus (omaelämäkerralliseksi työksihän se on liian häilyvä ja pidättyväinen) runoilijan jätettyä surutta pois monia ytimekkäitä säkeitä on vääjäämättä täysin riippuvainen tekijänsä todellisuudesta ja hänen ympäristöstään, ihmissuhteistaan ja niin edelleen, ja sen todellisuuden voivat vain minun kommenttini tarjota."

Todetaan lopuksi, että Kinboteen ei ole luottaminen, varsinkin kun hän loppujen lopuksi ei taida olla Kinbote ollenkaan, vaan milloin kukakin, eikä vähiten Nabokovin jättimäinen varjo, joka viskoo tekstiin kommentteja kuin avaisi ja sulkisi sateenvarjoa. Jos vielä sattuu satamaan, pisarat lentelevät milloin mihinkin, mutta tämä ei tarkoita, etteikö kertoja määrittäisi niiden liikeratoja.

Kinboten kommentaari on monin paikoin epälooginen ja se sisältää lauseita, jotka kuuluvat kommentaarin ulkopuoliseen maailmaan ja näyttäytyvät siksi irrallisina ja hämmästyttävinä. Vaikuttaa siltä, että Kinbote kirjoittaa paikoin mitä mieleen tulee, vaikkakin hän korostaa pontevasti, että runous ei ole mieleentulemien kirjaamista.  Samanaikaisesti käy ilmi, että runoelmassa tietyt sanat ovat Kinboten mukaan läsnä vain niiden riimillisyyden takia ja osansa saavat myös rytmiikan rikkominen ja banalisointi. Tästä seuraa kirjallisen muodon uudistaminen ja portti modernin ja postmodernin välillä alkaa raottua. Toisinaan tuulenpuuska kohtelee porttia varsin kaltoin.

"Iäisyys - painovirheen tuote vain!
Matkalla mietin: opetuksen sain,
lopeta luotaaminen hämärässä!
Samassa valkeni: on juuri tässä
tarkoitus, teema polyfoninen,
ei teksti, vaan tekstuuri; unien
sattumat, maailma nurinkurinen -
ei loruilu, vaan seitti merkityksien."

Lainaus Shaden runoelmasta saa minut kävelemään kirjahyllylle ja tuijottamaan Mihail Bahtinin teoksia. Erityisesti teosta The dialogic Imagination. Taistelen Shaden, Kinboten ja Nabokovin kanssa ja jätän Bahtinin hyllyyn. En tartu ilmisyöttiin, vaikka se avaisikin Kalvasta hehkua monella tapaa. Jossakin kohdin  minun lukijana on nimittäin ihan pakko vastustaa. Ilmoittautua lukijavallankumoukseen, jossa viedään viimeinen sana Kinbotelta.

Kinbote irrottaa kommentaarissaan kielen sen merkityksistä. Hän on kuin mikäkin diktaattori, suuruudenhulluinen narsisti, joka omasta mielestään ainoana osaa lukea Shaden runoelmaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö monet hänen huomionsa olisi riemastuttavia. Esimerkiksi "teoria" kuvauksen laajuudesta suhteessa kuvattavan etäisyyteen on hulppeata luettavaa. Kinbote, kuinkas muuten, korostaa omaa nerouttaan toteamalla, että kyseessä on "luultavasti ensimmäinen kerta, jolloin välimatkan vaimea kipu ilmaistaan tyylikeinon kautta, ja että topografinen ajatus saa verbaalisen ilmiasunsa perättäisinä, typistettyinä lauseina." Etäisyydestä tulee kuvauksen perusteellisuuden mitta: mitä lähempänä kuvauksen kohteena olevat talot ovat, sitä seikkaperäisemmin niitä kuvataan.

Kalvas hehku sisältää useita tajunnanvirtakohtauksiksi nimittämiäni jaksoja, joiden suhteen en voi kuin ihmetellä, miten Nabokov onnistuu pitämään ne kasassa. En voi kuin tunnustaa, että tämä kyky on suuren taituruuden merkki, joka todentaa Kinboten sanat siitä, että "todellisuus ei ole aidon taiteen subjekti eikä objekti, koska aito taide luo oman erityisen todellisuutensa, jolla ei ole mitään tekemistä yhteisöllisen silmän havaitseman keskimääräisen "todellisuuden" kanssa." Kinbote tosin puhuu maalaustaiteesta, mutta sama koskee muitakin taiteenlajeja, mukaanlukien sanataide.

Kinboten kommentaari tekee hyvää mielikuvitukselle. Se on aivoruokaa, joka sai minut näkemään asioita tavalla, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet tulleet edes mieleen. Mainittakoon esimerkkinä vaikkapa runouden lämpötilakäyrä, josta Kinbote kirjoittaa, että "korkea tarkoittaa matalaa ja matala korkeaa; näin ollen se asteluku, jossa täydellinen kiteytyminen tapahtuu, on haalean yläpuolella." Monista teoksen yksittäisistä lauseista avautuu maisemia, jotka yhdessä muodostavat uudenlaisen kirjallisen kaupungin, joka eroaa kaikista aiemmista kirjallisista kaupungeista, joissa olen vieraillut.

On itsestään selvää, että yksi lukukerta ei riitä juuri mihinkään edes Kalvaan hehkun kysymyksenasettelujen hahmottamiseksi, saati ymmärtämiseksi. Minulle se toteuttaa juuri sen, mistä Deleuze ja Guattari puhuvat kirjallisten teosten yhteydessä sanoessaan, että he etsivät tapaa, jolla kirjallinen teos "välittää jotakin sellaista, joka pakenee koodeja: virtoja, aktiivisia ja vallankumouksellisia paon viivoja ja absoluuttisen dekoodaamisen viivoja, jotka asettuvat kulttuuria vastaan." Kalvas hehku repii ja myllertää. Se viittaa ristiin ja rastiin ja ympyrään. Se nostaa ja kadottaa ja ui hulluissa syvyyksissä, joihin auringonsäde uskomatonta kyllä kuitenkin yltää. Nabokovin teos viittaa itseensä loppumattomalla tavalla, eikä sillä ole päätepistettä. Se on sekoitus naurua ja itkua, hurmaantumista ja eksyksiin joutumista. 

Lopuksi on hyvä kuitenkin muistaa, että se, mitä tästä teoksesta olen tässä kirjoittanut, on sen kokonaisuudesta vain kalvas hehku. Erittäin kalvas ja hehkullisesti kyseenalainen.


Vladimir Nabokov: Kalvas hehku (2014)
The Pale fire (1962)
Suomentanut Kristiina Drews
Gummerus


*Gilles Deleuze: Haastatteluja. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin haastatteluja ja kirjoituksia. Luku 1 Keskustelua Anti-Oidipuksesta (Félix Guattarin kanssa). Tutkijaliitto, 2005.

Kiitokset suomentaja Kristiina Drewsille, jonka tehtävä ei varmasti ole ollut helppo, mutta jonka käsissä teos sai hienon käännöksen.




tiistai 27. tammikuuta 2015

Madeline Miller: The Song of Achilles / Akhilleen laulu



Minun rakkaani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta.
Hänen käsivartensa ovat kultatangot, Tarsisin kivillä kirjaillut.
Hänen vatsansa on norsunluinen kilpi, jota peittävät safiirit.
Hänen säärensä ovat marmoripylväät, kultajalustalle pystytetyt.
Hän on näöltään kuin Libanonin vuoret, ylväs kuin setripuu.
Hänen suunsa maistuu makealta - kaikki hänessä houkuttaa!
Tällainen on minun rakkaani.

Yllä oleva lainaus on raamatusta, Laulujen laulun kirjasta. Nuo sanat voisivat olla Patrokluksen sanoja Akilleesta, sillä siitä tässä romaanissa on kyse, suurimmasta rakkaudesta kahden nuorukaisen välillä. Akilles lienee useimmille tuttu kantapäänsä takia. Hänen äitinsä Thetis halusi tehdä pojastaan kuolemattoman ja kastoi hänet Styx-virtaan pitäen kantapäästä kiinni. Niin Akilleesta tuli melkein jumala, jonka kantapää kuitenkin jäi haavoittuvaksi. Patroklus sen sijaan on pitkälti jäänyt kuuluisan rakastettunsa varjoon, mutta Millerin romaanissa hän saa kunnian kertoa miesten välisen rakkaustarinan.

Millerin romaanin nimi, The Song of Achilles, viittaa suoraan Laulujen lauluun (englanniksi Song of Songs tai Song of Solomon). Akilleen ja Patrokluksen välisestä rakkaudesta kirjoitetaan Laulujen laulun hengessä. Se on ylevää halua, kaunista kaipausta, kaiken nielevää tunteen paloa. Miller ei kuitenkaan ole ensimmäinen, joka on kirjoittanut Akilleesta ja Patrokluksesta. Heidän tarinansa löytyy jo Iliaasta, mutta Homeros kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, jonka lukija voi tulkita tavallaan. Suoremmin Akilleen ja Patrokluksen homoseksuaalisesta suhteesta kirjoitti Aiskylos teoksessaan Myrmidons, mutta tämä teos on valitettavasti hävinnyt ja siitä on löydettävissä vain fragmentteja muiden kirjoittajien teksteistä. Yksi kuuluisimmista Akilleen ja Patrokluksen tarinan tulkinnoista on Shakespearen näytelmä Troilus ja Cressida. Viittauksia Akilleen ja Patrokluksen tarinaan on löydettävissä myös esimerkiksi Victor Hugon romaanista Kurjat ja Christa Wolfin teoksesta Cassandra.

Poikasena Patroklus tönäisee toista poikaa kohtalokkain seurauksin. Tämä lyö päänsä kiveen ja kuolee. Patroklus, jonka nimi merkitsee kirjaimellisesti "Isän kunnia" joutuu isänsä toimesta karkoitetuksi kodistaan. Uudessa kotipaikassaan hän tutustuu Akilleeseen. Pojat viettävät pitkiä aikoja maaseudulla kentauri Chironin luona ja Miller kuvaa heidän elämäänsä suorastaan pastoraalisin sävyin. Akilleen äiti Thetis ei kuitenkaan pidä kuolevaista Patroklusta tarpeeksi hyvänä seuralaisena puolijumalalliselle pojalleen ja tekee kaikkensa erottaakseen heidät ja estääkseen Akillesta osallistumasta kreikkalaisten troijalaisia vastaan käymään sotaan.

Aloittaessani Millerin teoksen pelkäsin, että en jaksaisi kiinnostua romaanista, joka sijoittuu muinaiseen Kreikkaan. Tämä huoli oli kuitenkin turha, sillä viihdyin Akilleen ja Patrokluksen seurassa mainiosti. Lukiessa he tulivat läheisiksi kuin naapurin pojat ja heidän rakkaustarinansa kosketti syvältä. Iloa himmensi kuitenkin se, että en voinut olla ajattelematta, miten käsittämätöntä on, että vielä tänä päivänäkin moni joutuu erilaisin tavoin kärsimään siitä, että rakastettu on samaa sukupuolta. Akilleen laulu on mitä erinomaisin osoitus siitä, että rakkaudessa olennaista ei ole sukupuoli, sääty tai edes toisen osapuolen jumalainen alkuperä.

Akilleen laulu on kuitenkin paljon muutakin kuin herkkä rakkaustarina. Se on kertomus ja opetus ihmisluonteesta, ennen muuta siitä, mihin ansaan liiallinen ylpeys voi ihmisen johtaa. Kun Akilles ennen sotaan lähtöä palaa kotiseudulleen hänet otetaan vastaan kuin rock-tähti. Fanit huutavat hänet nimeään. Hän on aikansa Jim Morrison, joka on aloittamassa matkansa, joka tulee kaivertumaan historiankirjoihin tuleville sukupolville. Akilles "had chosen to become a legend, and this was the beginning." Voin kuulla korvissani matalan miesäänen mainostavan näillä sanoilla Akilleesta ja Patrokluksesta kertovaa elokuvaa kohtalokkaan taustamusiikin säestäessä sanoja.

Muinaisten kreikkalaisten maailmassa tärkein arvo oli kunnia. Se oli käytöksen ohjenuora ja sotia käytiin ennen muuta kunnian vuoksi. Miller kuvaa, miten kreikkalaiset odottavat useamman kuukauden suotuisia tuulia päästäkseen purjehtimaan Troijaan hakemaan takaisin Helenan, jonka troijalaiset ovat ryöstäneet. Päivä päivältä miehet käyvät hermostuneimmiksi ja kreikkalaisten joukkojen johtaja Agamemnon, kuninkaiden kuningas, päätyy lopulta raakaan ja epätoivoiseen ratkaisuun. Hän ei voi ottaa riskiä, että troijalaiset pitäisivät kreikkalaisia pelkureina, jotka eivät uskalla käydä sotaan ja niin hän uhraa tyttärensä Ifigeneian hengen saadakseen tuulet nousemaan.

Troijalaisia vastaan käydyssä sodassa paljastuu ihmisen luonne, vallanhalu ja lojaliteetti. Agememnon odottaa joukoiltaan ehdotonta kuuliaisuutta, mutta Akilles asettuu poikkiteloin ja kieltäytyy jatkamasta sotimista, koska Agamemnon on loukannut hänen ylpeyttään ja henkilökohtaista kunniaansa. Edes se, että kreikkalaiset ovat häviämässä sodan ja tarvitsisivat kipeästi Akillesta riveihinsä ei saa häntä muuttamaan mieltään. Samanaikaisesti kuin Akilles rakastaa Patroklusta puolijumalaisella sydämellään on hänellä toinenkin sydän, joka on rautaa ja jota mikään kuumuus ei saa sulamaan. Hän eristäytyy loukatun ylpeytensä verhoon.

Stereotyyppisen sukupuolirooliajattelun viitekehyksessä Akilles ottaa miehen paikan; hän on julkisen tilan haltuunottaja ja aktiivisesti päätöksiä tekevä. Taisteleva sankari, kuten sotakaverinsa Odysseus, Ajax ja Menelaus. Patroklus taas opettelee lääkintähommia leirissä, seuraa tapahtumia sivusta ja odottelee Akillesta palaavaksi. Kuitenkin juuri Patroklus on se, joka muuttaa historian kulun nerokkaalla suunnitelmallaan. Akilleen miehinen ylpeys taipuu Patrokluksen hiljaisen viisauden ja uhrautuvaisuuden edessä. Historiaan jää kuitenkin Akilles ja hänen kantapäänsä.

Sotatapahtumat ovat tuttuja jumaltaruista ja niihin voi tutustua näitä kirjoituksia lukemalla. Millerin ansio on, että hän antaa äänen ja kasvot Akilleen ja Patrokluksen väliselle rakkaudelle. Hän tuo kauan sitten eläneet jumalat ja kuolevaiset minun maailmaani ja minä seuraan heitä heidän kotiseuduilleen kauaksi ajanlaskun alkua edeltäviin aikoihin. Olemme erilaisia, mutta silti niin hämmästyttävän samoja. Millerin tarina juhlii rakkautta. Tunteita ja niiden täyttymystä, joita eivät voi estää sen enempää puoli- kuin koko jumalatkaan. Tämä jos mikä on kohtalon merkki siitä, että todellinen rakkaus ylittää niin sukupuolen kuin kaikki muutkin rajat. Kun Patrokluksen ja Akilleen nimet kaiverretaan samaan hautakiveen liikahtaa maailma kohti parempaa.

*

Tämä teos oli lanseeramani Sateenkaarihaasteen ensimmäinen, punainen raita.


Madeline Miller: The Song of Achilles (2011)
Teos voitti vuonna 2012 Baileys Women's Prize for Fiction -palkinnon ja se on myös suomennettu nimellä Akhilleen laulu (Basam Books 2013). Suomentaja on Laura Lahdensuu.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistania-ehdokkaat 2014



Osallistun tänä vuonna ensimmäistä kertaa Blogistania- äänestykseen Finlandia ja Globalia -sarjoissa.

Sekä Finlandia- että Globalia-sarjassa voittajan valitseminen oli suhteellisen helppoa, koska kumpaankin sarjaan ykköseksi sijoittamani teos ovat monin tavoin erinomaisia ja huikeita.

Tekemieni valintojen kriteerit olivat:

1) yleiset kirjallisuudelle asetettavat kriteerit

Mitä nämä ovat, sen tietysti jokainen tulkitsee omalla tavallaan, mutta itse tarkoitan kriteerejä, jotka kuka tahansa kirjallisuuteen riittävästi perehtynyt voi näistä teoksista löytää riippumatta henkilökohtaisista mieltymyksistä.

2. Henkilökohtaiset mieltymykset

Tämä kriteeri ei kaivanne enempiä selittelyjä.

3) Teoksen yleinen merkittävyys

Teoksen kyky kertoa olennaisia asioita kuvaamansa ajan yhteiskunnasta ja kulttuurista. Sen kyky puhutella lukijaa ja avata uusia näkemyksiä.

Finlandian kohdalla tämä kriteeri osoittautui ainoaksi, jolla pystyin valitsemaan teoksen sijalle 3. Ehdokkaita tälle sijalle oli useita ja juuri tämän kolmannen teoksen valinta oli kaikkein vaikeinta.




Ehdokkaani ovat:



Blogistanian Finlandia:





Blogistanian Globalia:







perjantai 23. tammikuuta 2015

Katarina Wennstam: Alfauros

Alfauros tuijottaa tiukasti silmiin, kun laitan LP:n rahisemaan levylautaselle. Ola vetää.

Järjen veit ja minusta orjan teit. 
Kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit.
Ja niinhän se menee, että: 
Mut kesti se vain hetkisen, murheeksi vaihtuen.

Mustasukkaisuutta - ikivihreä ja puhkitanssittu tango, jossa kuvataan rakkauden orjana riutumista. Lavatanssit. Teryleenihousut ja nailonpaita. Hiki ja hengityksessä haiseva nurkan takana otettu ryyppy. Iskelmiin jalo riutuminen kenties sopii, mutta elämässä kukaan harvoin ehdoin tahdoin haluaa olla rakkauden orja. Silti niin tapahtuu alinomaa, sillä rakkaussuhteessa toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen. Niin tapahtuu myös Katarina Wennstamin Alfauroksessa.

Luin Wennstamin esikoisteoksen Smuts (2007, suom. Tahra) heti sen ilmestyttyä. Korviini oli kiirinyt tästä romaanista mielenkiintoisia kaikuja ja en malttanut odottaa edes suomennosta. Se ei ollut maailman suurinta kirjallisuutta, mutta erittäin hyvä kuitenkin. Kun jokin aika sitten näin alessa saman kirjailijan Alfauroksen (2013, Alfahannen 2010), päätin kantaa sen kotiini. Olipa sitten kerran minullakin oikein urosten uros käsipuolessani.

Alfauroksen takakannesta opin, että se on trilogian päätösosa.  Vaikka en kakkososaa (Dödergök 2008, suom. Turman lintu 2012) ole lukenutkaan päätin kuitenkin jättää Turman linnun välistä ja lukea tämän trilogian päätösteoksen. Olisi tietysti ollut kaikin tavoin järkevämpää lukea nämä romaanit järjestyksessä, varsinkin, kun osa henkilöhahmoista pysyy samoina teoksesta toiseen. Tämä annettakoon anteeksi, sillä sellaisiahan ne alfaurokset usein ovat, että niistä ei aina oikein tiedä, mitä ne ovat miehiään ja mihin kohtaan janaa ne kuuluvat, kuten Wennstam tässä tuon jalon mieslajin nimeä kantavassa teoksessaan polemisoi.

Alfauroksen alku ei vaikuttanut kovin mielenkiintoiselta ja mietin jo, että heittäisin koko opuksen nurkkaan. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin, sillä tällä teoksella on pointtinsa ja varsin vahva sellainen onkin, kunhan päästään vauhtiin. Sisäänpääsyä Wennstamin romaaniin vaikeutti sen rakenne, joka koostuu niin, että aluksi kuvataan teoksen nykyaikaa ja esitellään keskeiset henkilöhahmot. Porukkaa on paljon. Jouduin tekemään muistiinpanoja, jotta pysyisin kärryillä siitä, kuka kukin on. Tätä asiaa tosin olisi saattanut  helpottaa, jos olisin lukenut tämän trilogian järjestyksessä tai edes muistanut Tahran henkilöhahmot paremmin.

Alfauroksen ensimmäinen osa päättyy näyttelijä Emma Wahlin tunnustukseen. Tämän jälkeen siirrytään pitkään takaumaan, jossa kerrotaan, miten tultiin tilanteeseen, johon ensimmäinen osio päättyy. Teoksen loppu koostuu pääosin oikeudenkäynnistä, jossa käsitellään Emman tekoa.

Alfauros Jack Rappe on jo vanhempi mies, mainetta ja kunniaa Amerikkaa myöten niittänyt näyttelijä. Ruotsalaisen elokuvan paha poika, parrasvaloissa viihtyvä diiva ja tappelupukari. Alkoholiongelmainen naisten mies, jonka egon kantamiseen tarvitaan oma saattue. Emma taas on nuori tyttö, joka puoli vahingossa päätyy elokuvaan, jossa hänellä on rooli Jackin vastanäyttelijänä. Käy kuten arvata saattaa, Emma rakastuu Jackiin. Palavasti, loputtomasti, itseinhoa aiheuttavasti. Hän nöyrtyy ja odottaa, työntää itsensä syrjään ja yrittää miellyttää yli omien rajojensa. Nuolee Jackin antamia huomion rippeitä kuin murusia pöydältä.

Rinnan Emman ja Jackin tarinan kanssa kulkee mediaa kohtaan suunnattu kritiikki. Toimittajien loputon sensaationnälkä ja kansalaisten tirkistelynhalu sekä kummankin ryhmän moraalisesti ala-arvoinen osallistuminen mediasisältöjen tuottamiseen. Painopiste on kuitenkin Emman ja Jackin suhteessa. Tosin suhde lienee hieman liian korea nimitys tilanteelle, jossa toinen on valmis melkein kaikkeen ja toinen taas muistaa toisen osapuolen olemassaolon vain silloin, kun ravintolat ovat menneet kiinni, bileet loppuneet ja palleissa pakottaa.

Wennstam kieputtaa kiinnostavalla tavalla yhteen Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmään perustuvan elokuvan kuvaukset ja arkielämän. Näiden kahden todellisuuden väliset rajat häilyvät ja erityisesti elokuvaan liittyvät seksikohtaukset jättävät jälkensä myös Emman ja Jackin arkielämään. Mikä on näyteltyä ja mikä totta? Mitä Jackin mielessä liikkuu, kun hän elokuvaroolin turvin pääsee alistamaan Emmaa? Hurmioituneimmallakin rakkaudeksi kutsutulla tunteella on rajansa ja kun Jack taas kerran vaatii Emmalta seksuaalista alistumista, tämä ei suostukaan, jolloin Jack raiskaa hänet. Seuraavaksi Jackia jo kiidätetäänkin leikkaukseen, jotta Emman hänen vatsaansa iskemän pullon sirpaleet saataisiin poistetuiksi.

Sipinää ja supinaa:

Miten niin Jack raiskaa Emman?
Eikö Emma kuitenkin halunnutkin juuri sitä? 
Eikö raiskatuksi tuleminen ole naisen salattu toive?
Emma meni Jackin kotiin ja sai miesparan kiihkon partaalle. 
Emman omaa syytä kaikki tyynni. 

Wennstam ei ole yhtä ilkeä ja ironisen brutaali kuin toinen ruotsalainen naiskirjailija Unni Drougge, joka erityisesti teoksessaan Penetraatio (2007, Penetrering 2006) potkii suoraan nivuksiin. Alfauroksessa näkyy Wennstamin perehtyneisyys seksuaaliväkivaltaan. Ruotsissa hän onkin tunnettu paitsi kirjailijana, myös toimittajana ja kantaa ottavana mediakeskustelijana. Teoksen henkilökuvaus on tarkkaa ja huolellista. Emman masokistinen rakkaushuuruilu kohtaa Jackin arrogantin välinpitämättömyyden ja vallanhalun. Lukija saatetaan tilanteeseen, jossa ei voi vaan lukea, vaan on otettava myös kantaa. Alfauros vie oikeussaliin, jossa lukija voi vaihdella paikkoja. Olla tuomari, puolustusasianajaja, toimittaja, syytetty, uhri ja tekijä.

Teoksen lopussa tehdään niin hienoa hiljaista kapinaa, että en ole vastaavaan törmännyt pitkään aikaan. Sen lukeminen laittoi kananlihat tanssimaan. Alfauroksen ehdottomia vahvuuksia on, että Wennstam polemisoi raiskausten ympärillä käytävää keskustelua tavalla, josta ei löydy minkäänlaisia ylilyöntejä. Lisäksi teoksen loppuratkaisu on ihan hemmetin uskottava, realistinen ja loistava.


Katarina Wennstam: Alfauros (2013)
Alfahannen (2010)
Suomentanut Laura Beck
Otava




***


Tämän bloggauksen lopuksi olin ajatellut kirjoittaa käsityksiäni siitä, miten kirjailijan sukupuoli vaikuttaa lukemiseen.  Tämä aihe lähti kuitenkin rönsyilemään siinä määrin, että teen siitä mahdollisesti ihan oman postauksensa myöhemmin. Tekisi mieli lukea vähän teoriaakin omien ajatusten tueksi, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin siitä retkestä saattaa tulla kiemurainen ja pitkä ja kenties eksyn kokonaan.  

Jatkoa seuraa. Jos seuraa.



tiistai 20. tammikuuta 2015

Michael Cunningham: Lumikuningatar


Michael Cunninghamin Lumikuningatar (The Snow Queen) alkaa komealla viittauksella H.C. Andersenin samannimiseen satuun. Teoksen etulehdelle otettu lainaus Andersenin sadusta herättää korkeita, suorastaan maagisia elementtejä sisältäviä odotuksia. Miten tämä teos sitten kommunikoi tanskalaisen kaimansa kanssa? Mitkä ovat näiden kahden teokset väliset intertekstuaaliset yhteydet?

Pettymys oli suuri juuri korkeiden odotusten vuoksi, sillä Cunninghamin teoksen ja Andersenin sadun väliset yhteydet eivät missään vaiheessa avautuneet syvemmällä tasolla. Andersenin Lumikuningatar heittää lumikiteisen hohtavan varjonsa Cunninghamin teoksen ylle, mutta se on pelkkä varjo, ei sen enempää.  

Lumikuningattaren alussa Barrett Meeks, "epäonnen soturi", näkee Central Parkin taivaalla kummallisen valoilmiön, jolle ei löydy selitystä. Neljä päivää aiemmin hän on taas kerran tullut jätetyksi. Tällä kertaa varsin tylysti, sillä poikaystävä kuittasi suhteen päättyneeksi lähettämällä tekstiviestin. Tilanteessa, jossa ex-poikaystävä ei suostu keskustelemaan Barrettin kanssa,  hän kokee valoilmiöllä olevan hänelle erityistä asiaa.  Barrett "uskoi - tiesi - että aivan yhtä varmasti kuin hän itse katseli valoa, se puolestaan katseli taivaalta häntä. Ei. Ei se katsellut. Vaan koetti ottaa selkoa. Samoin kuin valaan voisi kuvitella ottavan selkoa uimarista, majesteettisena ja tyyten pelottomana ylväässä uteliaisuudessaan." (kursivointi Cunninghamin)

Barrett asuu veljensä Tylerin ja tämän tyttöystävän Bethin kanssa New Yorkin Bushwickissä. Hän on monien suunnitelmien mies, jolle on tullut tutuksi työ niin ranskanperunoiden paistajana, motellin vastaanottovirkailijana, rakennustyömaiden apupoikana kuin nettifirma- ja kahvilayrittäjänäkin. Hän on viettänyt hurvittelevaa, rakkausseikkailujen täyttämää, "nykyajan Byronin" elämää. Suunnitelmat ja yritykset eivät kuitenkaan ole ottaneet onnistuakseen.

Tyler taas on 43-vuotias, toistaiseksi vielä tuntematon muusikko, joka säveltää rakkauslaulua kuolemaa tekevälle tyttöystävälleen ja solmii faustisen sopimuksen kokaiinin kanssa. Hän pitää tyttöystävästään hyvää huolta, mutta ei ole löytänyt maailmasta omaa lokeroaan. Tylerin tyttöystävä Beth on Ofelia, joka ei menetä järkeään, eikä huku  jokeen. Sen sijaan hän sairastaa syöpää, joka ihmeen kautta paranee, kunnes tulee takaisin.

Lumikuningatten henkilöhahmot ovat kummallisen keinotekoisen tuntuisia. He ovat kuin taidemaalauksesta elämään heitettyjä. He ottavat asentoja, esittävät itsensä ja kulkevat elämässä kuin näyttämöllä tietämättä, kuka heitä ohjaa ja missä näytelmässä he ovat mukana. He kylpevät esittääkseen kylpevää ihmistä ja käyttävät huumeita esittääkseen huumeita käyttäviä ihmisiä. Missään vaiheessa teosta heitä ei pääse lähelle. Ei heidän mieleensä, ajatuksiinsa, tunteisiinsa tai motiiveihinsa. He ovat ihmisnukkeja, jotka Cunningham on puhaltanut täyteen ilmaa, jotta he antaisivat vaikutelman ihmisestä. Lukijan tehtäväksi jää ihmetellä, miksi näiden nukkeihmisten venttiileissä lukee H.C. Andersen.

Cunninghamin kirjoitustapa lienee itsetarkoituksellisen esteettinen, mutta sen sijaan, että tuloksena olisi suuria maailmoita, sanataiteesta lumoutumista ja ymmärryksen lisääntymistä, vaikutelma on muovinen, tekotaiteellinen ja snobistinen. Lumikuningattaren ongelma on, että siinä on niin paljon merkityksiä, että ne syövät toinen toisensa, jolloin yksikään niistä ei avaudu. Lopputulos on muodollisesti kaunista kirjoitusta, joka kumisee tyhjyyttään. Teoksessa on hetkiä, jolloin tuntuu, että temaattiset langat alkavat kasautua ja niistä alkaa kutoutua tarinaa, mutta samantien silmukat ovatkin jo karanneet ja langat menneet poikki.

Minua häiritsi Lumikuningatarta lukiessani eniten se, että se luikerteli läpi mahdollisten merkitysten kuin Barrett ja Tyler elämässään. On toki myös kirjallisuutta, jonka merkitys syntyy erityisen merkityksen puuttumisen kautta, mutta Cunninghamin romaani ei kuulu niihin. Lumikuningattaren mielenkiintoisimmat pohdiskelut liittyvät kuolemaan, kuten esimerkiksi siihen, että Tyler kaipaa aikoja, jolloin Beth oli sairas ja vaarassa kuolla. Bethille taas kuoleman läheisyys näyttäytyy irrottautumisena riittämättömyyden tunteista, elämän lunastamisesta teoilla sekä vapautumisena niin omista kuin muidenkin asettamista odotuksista. Tämä voisi olla hyvinkin kiinnostavaa, jos kuorruttaminen ja romantisointi olisi jätetty sikseen.  

"Hän [Beth] oli pelännyt kuolemista, mutta hän oli tehnyt kuolemaa jo hyvän aikaa, hän oli oppimassa kuolemisen taidon, hänestä oli tulossa hyvä siinä; siitä oli tullut niin väistämätön asia että se oli tavallaan alkanut tuntua kodilta, kotimaalta, epämääräisen mutta horjumattoman - ikivanhan, rehellisen, pelosta vapaan - kansakunnan konnulta, paikalta jossa huolella lakaistut kadut johtavat suihkulähteiden koristamille aukioille, paikalta jossa kaupat ja kahvilat ovat siistejä ja puhtaita, paikalta jossa uhkakuvat katastrofeista ja toiveet hurmoksellisesta, elämän mullistavasta ilosta ovat molemmat yhtä mahdottomia." (kursivointi Cunninghamin)

Kun kuolema liitetään kansakunnan kontuun, minulle tulee mieleen Helsingin asematunnelissa oleva K-market, nimeltään Kotikontu. Tämän jälkeen lukukokemusta on kovin vaikea enää elvyttää. 

Andersenilta lainattu taivaallinen valoilmiö ja lumen läsnäolo niin huoneissa kuin kadullakin eivät riitä pelastamaan tätä teosta. Lumikuningatar muistuttaa romaanina Barrettin messiaaniseksi kuvattua ajattelua ja Tylerin Bethille kirjoittamaa häälaulua, josta kertoja toteaa, että se on "vakuuttava huijaus musiikillisesta kielestä", josta tuli Tylerille "ainoa kieli jolla hän lauloi". Lumikuningatar on pyrkimys, joka ei toteudu sellaisena kuin miksi se lienee tarkoitettu. En usko kuuluvani niihin, jotka ihan ensimmäisinä huutavat: postmodernia tekotaidetta. Lumikuningatteren kohdalla on kuitenkin melkoinen kiusaus käyttää juuri tuota ilmaisua. Cunninghamin romaani kurkottelee erinäisiin korkeuksiin ja ideamaailmoihin, mutta lukijalle ne jäävät vieraiksi - jos niitä ylipäänsä on olemamassa. Ehkä kyse onkin vakuuttavasta huijauksesta.


Michael Cunningham: Lumikuningatar (2014)
The Snow Queen (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus


Suosittelen kurkkaamaan Kaisa Reetta T:n bloggausta, jossa tämä teos sai varsin toisenlaisen vastaanoton.


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

LUKUVIIKKO - Kutsu Lukukeskuksen lukuviikkokampanjaan






Lukukeskuksen lukuviikko-kampanja pidetään tänä vuonna 20-26.4.2015. Kampanjan tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin; tarinoiden ja kertomusten kiehtovaan maailmaan.

Kampanjan teema on "Minä lukijana". Tämä postaus on kutsu osallistua lukuviikon kampanjaan. Sen voi tehdä esimerkiksi seuraavilla tavoilla:


Lapsi lukijana

* Voit pyytää lastasi kirjoittamaan itsestään lukijana yleisellä tasolla, tietyn teoksen lukijana tai tekemään kirja-arvion. Isommat lapset voivat tehdä tämän omatoimisesti ja pienempien lasten kanssa voit olla olla kirjoitus- ja muuna apuna. 

Aikuinen lastenkirjallisuuden lukijana  

* Voit kertoa itsestäsi lastenkirjallisuuden lukijana aikuisen näkökulmasta ja muistella, minkälainen lapsilukija olit, minkälaista kirjallisuutta luit, miten valitsit luettavat kirjat, miksi lukeminen oli sinulle tärkeää jne.

Voit myös kertoa, minkälainen lastenkirjallisuuden lukija olet omille lapsillesi tai olet ollut, jos lapsesi ovat jo siinä iässä, että et enää lue heille ääneen.

Yllämainitut ovat esimerkkejä ja voit keksiä itse lisää omia teemaan sopivia sovelluksiasi. Pääasia on, että lastenkirjallisuus ja lapset lukijoina pääsevät juhlistamaan blogimaailmaa.


Riippumatta toteutustavasta postaukset julkaistaan jokaisen bloggarin omassa blogissa 22.4.2015 ja niihin liitetään yllä oleva Lukukeskuksen teemakuva. Tämän lisäksi postaukset linkitetään koontipostaukseen, jonka julkaisen omassa blogissani samaisen päivän aamuna klo 8. Näin kaikki lukuviikkopostaukset ovat löydettävissä yhdestä ja samasta paikasta ja linkeistä on helppo päästä niitä lukemaan.

Twitterissä ja Instagramissa tekstit risuaidataan: #lukuviikko

Lukuviikon koko ohjelma julkistetaan 17.3.2015, ks. www.lukukeskus.fi/lukuviikko

Mainostakaa myös tätä tapahtumaa blogeissanne  ja somessa. 








Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä

Miten natsi-Saksa oli mahdollinen? Mikä saa ihmisen astumaan pahan puolelle? Miten omantunnon äänen voi totaalisesti hiljentää? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen miettinyt monta kertaa. Viimeksi mietin näitä syvemmin käydessäni Berliinissä  Topographie des Terrors -museossa. Olisi hirveän lohdullista ajatella, että itse ja oma lähipiiri tekisi toisin. Että itse ei koskaan olisi väkivältainen tai tappaisi. Wendy Lowerin teoksen luettuani olen kuitenkin entistä varmempi siitä, että tietyt elämänkokemukset ja olosuhteet tekevät useimmista meistä tappajan. Ei ehkä kaikista, mutta suurimmasta osasta kuitenkin.

Amerikkalainen, erityisesti natsiaikaan perehtynyt historioitsija Wendy Lower tarkastelee teoksensa alaotsikon mukaisesti erityisesti naisten asemaa natsi-Saksassa. Ensimmäinen järkytys lukiessani tuli siitä, miten laajasti naiset olivat mukana kansallissosialistisessa toiminnassa. Jollakin tapaa natsi-ideologian parissa toimi nimittäin kolmasosa saksalaisnaisista. Karmaisevaa on sekin, että monesti syyt natsitoimintaan osallistumiselle olivat varsin  maanläheisiä ja yksinkertaisia. Usein kyse oli työpaikasta ja nuorten naisten uramahdollisuuksista.  Virkapuku herätti sekin kiinnostusta ja lisäksi palkka oli hyvä. Monia naisia kiehtoi myös mahdollisuus päästä käyttämään valtaa. Naisliikettä pidettiin vanhentuneena ja edes se, että natsit vaativat naisten äänioikeuden kumoamista, ei saanut naisia ryhtymään vastarintaan, vaan useimmat heistä paikansivat vihollispuolelle juuri juutalaiset ja muun "epäsosiaalisen aineksen." Natsi-ideologit liittivätkin naisliikkeen osaksi juutalaisten pyrkimyksiä ja vaativat omassa ideologiassaan naisten vapauttamista naisliikkeeltä. Näin saksalaisnaiset imaistiin osaksi natsi-ideologian toteuttajien joukkoa.

Naiset toimivat sairaanhoitajina, sihteereinä, opettajina ja natsimiesten vaimoina. Sairaanhoitajilla oli monia mahdollisuuksia toimia arjalaisen rodun edistämiseksi. He olivat mukana seulomassa terveitä sairaista tai muuten arjalaisista rotunormeista poikkeavista. He antoivat kuolettavia ruiskeita paitsi juutalaisille, myös epämuodostuneille vauvoille ja vammaisille sekä psyykkisesti sairaille ja jättivät hoitoonsa uskotut ihmiset ilmaan ruokaa ja juomaa. He osallistuivat rodunjalostukseen avustamalla juutalaisten ja muiden ei-toivottujen kansalaisten aborttien ja sterilisaatioiden tekemisessä joko suoranaisemmin tai seulomalla huonommaksi katsottua ihmisainesta esiin. Heidän tekemänsä rotuselvitykset koskivat paitsia aikuisia, myös lapsia. Näin tehdessään he kokivat toimivansa heille annettujen ohjeiden mukaisesti. Sihteerit taas kirjoittivat teloitusmääräyksiä ja saattoivatpa hekin osallistua valintaan siitä, kenet seuraavaksi tapettaisiin. Opettajat ottivat natsi-ideologian osakasi opetussuunnitelmiaan.

Agressiivisinta juutalaisten tuhoamiseen osallistunutta naisjoukkoa edustaa Lowerin teoksessa natsien vaimot. Osa heistä halusi näyttää, että he kykenevät samaan kuin miehensä ja että heidän sukupuolensa ei ole kylmäveristen raakuuksien teon este. Hirveimpiä Lowerin mainitsemista esimerkeistä ovat kuvaukset Erna Petrin ja Liesel Willhausin kaltaisista naisista. Petri oli kotonaan esimerkillinen kodin hengetär ja lempeä äiti. Toisaalla taas hänestä tuli kylmäverinen tappaja, joka ei tuntenut armoa edes juutalaisten lasten kohdalla. Willhaus taas piti kahvikutsuja, joiden ohjelmanumerona oli summittainen juutalaisten ampuminen talon parveekkeelta hänen tyttärensä seuratessa vierestä käsiään taputtaen.

Lowerin mukaan natsi-ideologia positioi juutalaiset kaikin tavoin eri ihmisroduksi ja monet naiset ostivat tämän ideologian kyseenalaistamatta. Getoista tuli turistikohteita, aikansa kauppakeskuksia, joihin tehtiin "ostosmatkoja ja romanttisia retkiä." Erään saksalaisnaisen kuvaus ostosmatkasta ghettoon tiivistää kokemuksen juutalaisista kertakaikkisina toisina. Hän kirjoittaa kirjeessään "Tiedätkö, näitä ihmisiä kohtaan ei vain voi tuntea myötätuntoa. Luulen, että he tuntevat hyvin eri tavoin kuin me eivätkä siksi koe tätä nöyryytyksenä."

Natsi-ideologit istuttivat naisiin (sama pätee tietysti myös miehiinkin) käsityksen velvollisuuden täyttämisestä. Näin naisten tekemät julmuudet irrotettiin varsinaisista mitä kamalimmista teoista ja niitä voitiin pitää pelkästään velvollisuuden täyttämisenä. Surullisinta on, että kun oikeudenkäynneissa alettiin käsitellä natsiajan julmuuksia suurin osa niihin osallistuneista sai vapauttavan tuomion riittävien todisteiden puuttumisen takia. Erityisesti naisten kohdalla ei haluttu uskoa, että nainen voisi pystyä sellaisiin julmuuksiin kuin mistä häntä syytettiin. Naisluonne haluttiin nähdä viattomana, lempeänä ja hyvänä. Erityisesti yhteiskunnallisen jälleenrakentamisen kannalta käyttöä oli juuri esteettisesti ihailtavalla puhtaalla naishahmolla. Oikeudenkäynneissä naisten tekemät teot haluttiin erottaa naiseudesta ja liittää ne osaksi todellisen ja aidon naisluonnon vastaista epänaiseutta. Itä-Saksan puolella kuitenkin natsirikollisiin suhtauduttiin Lowerin mukaan vähemmän armeliaasti ja esimerkiksi aiemmin  mainittu Erna Petri tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Teoksen lopuksi Lower muistuttaa meitä kylmäävästä totuudesta. Kenenkään naisen ei olisi ollut pakko tappaa yhtäkään juutalaista. Kukaan ei edellyttänyt heiltä surmatekoja, eikä velvoittanut heitä niitä tekemään, eikä niistä pitäytymisellä olisi ollut mitään seuraamuksia. Rangaistavaa olisi ollut ainoastaan juutalaisten auttaminen.

*

Lowerin teos on kirjoitettu asiallisen dokumentoivasti. Siitä ei löydy kauheuksilla mässäilyä, vaan asioista kerrotaan niin kuin ne nykypäivän historiantutkimuksen valossa näyttäytyvät.

Hävetti lukea junassa kirjaa, jonka kannessa on hakaristi. Ahdistaa pitää Lowerin teosta tässä pöydällä vieressäni. Omalla kohdallani kysymys on yrityksestä ymmärtää, miten natsiaika oli mahdollinen. Mihin tällaista ymmärrystä sitten tarvitaan? Mitä hyötyä siitä on? Yksinkertaisimmillaan menneisyyden ymmärtäminen on tämän hetken ymmärtämistä.  Lower toteaa Hitlerin maantieteellisistä laajentumispyrkimyksistä kirjoittaessaan, että "Hitler lähti siitä oletuksesta, että hänen kansallaan oli historiasta kumpuava oikeus näihin alueisiin." En sano tästä enempää. Jokainen päätelköön itse ja miettiköön, missä yhteydessä on tämän lauseen viimeksi kuullut. Tämä on myös yksi syy, miksi usein toisteltu ajatus historian tuntemisesta tulevien katastrofien estämiseksi on tärkeää, pitää erityisen hyvin paikkansa myös nykyaikana.

Yksi Lowerin teoksen tärkeimmistä "opetuksista" on, että pahan sijoittaminen muihin, jonnekin etäälle meistä itsestämme, on naiivi, suorastaan pelkurimainen tapa selittää itsellemme, miksi natsiajan tapahtumat olivat mahdollisia. 



Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisia naisia natsien kuoleman kentillä (2014)
Englanninkielinen alkuteos: Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)
Suomentanut Juha Sainio
Atena

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla


Kotona sydän on. Se iloitsee. Vaan mistä?
Varjosta talon? Vaiko puiston? Tuskin niistä.
Puisto on vanha, kituliaat haavat, kauheaa!
Talo on raunioina ... Lammet levä valloittaa ...

Nuo menetykset! ... Veli vastaan veli ... Loukkaukset! ...
Tomua, mädännyttä ... Kallellaan seisot ... Silti kaadu et ...
Asumus kenen? Kotiliesi? ... Kortteeri kenen on?
Vain kuollut kuoppa, makuusija uuniton ... 
(Innokenti Annenski)

Lukiessani Ljudmila Ulitskajan romaania Vihreän teltan alla tein varmaankin viime vuosien pakahtumisennätykseni. Sen tunnistaa, jos sen on kokenut. Kun sydän läpättää niin paljon, että pää ei pysy mukana. Kun tekee mieli juosta pitkin katuja ja huutaa: lukekaa Ulitskajaa! Kun tekee mieli mennä viltin alle piiloon ja leikkiä, että muuta maailmaa ei ole. Kun tekee mieli puristaa kaikki rakkaimmat kainaloonsa. Kun itkee ääneti ja kyyneleet vain putoilevat poskille ilman että kuuluu pienintäkään nyyhkytystä.

Kun luin Ulitskajaa oli niin hiljaista. Niin kova melu. Kaikki tyynni peittyi Rahmaninovin pianokonserton säröilevään ääneen ja television still-kuvaan, jossa Vladimir Vysotsky elokuvasssa Vertikal lauloi siitä, mitä on ystävyys.

Venäläinen sielu - tässä teoksessa se on pitkittäin poikittain ristiin rastiin. Levällään kaikki tyynni. Venäläisen sielun "lempeys ja rohkeus, irrationaalisuus ja intohimoisuus, sen korkealentoisen hulluuden ja uhrautuvan julmuuden vivahteet." Sielun vieressä ja sen sisällä kuljetukset, vankilat, karkotukset.  Ilmiannot, tarkkailijat, salakuuntelulaitteet, epäilyt, pelot, epätoivot, toivot.

Kirjoitan villasukat jalassa. Laitan teehen vadelmahilloa ja toivon mainitsin tahallani viimeisenä. Villatakista puuttuu nappi. Ikkunan takana maailma on niin harmaa, että se ei näe itseään.

*
Ulitskajan romaanin rakenne on mielenkiintoinen. Se ei ole yhtenäinen, lineaarisesti rakentuva kertomus, vaan Ulitskaja leikkaa henkilöiden elämään kuin hän leikkaisi paloja aikajanan muotoisesta sipulista. Teos koostuu useista tällaisista fokusoinneista ja niin esimerkiksi henkilö, jonka on jo kerrottu kuolleen voi taas parin kertomuksen päästä ollakin elossa. Ulitskaja rikkoo näin ajatuksen elämän lineaarisuudesta ja tarkastelee henkilöitään enemmän muistille tyypillisen logiikan varaisesti.

Ulitskajan kerrontatekniikan vaikutus näkyy myös vieraannuttamisena, joka estää lukijaa lukemasta romaania niin, että hänen lukemisensa motiivina toimisi henkilöhahmoihin samaistuminen. Mekanismissa on jotakin samaa kuin Brechtillä, jolta vieraannuttamisen käsite on peräisin. Ulitskajan käsissä vieraannuttaminen ei kuitenkaan merkitse eläytymisen estämistä, mutta eläytyminen tapahtuu pikemminkin koko kulttuurisen ilmapiirin - erityisesti musiikin ja kirjallisuuden - kuin romaanihenkiköiden kohtaloihin eläytymisen kautta.

Vihreän teltan alla -romaanissa päähenkilöjä on kuusi. Sekä tyttöjen että poikien välinen ystävyys syntyy kouluvuosina. On Olja, Tamara ja Galja sekä Ilja, Miha ja Sanja. Elämä vie heitä eri suuntiin, paiskoo ketä milloinkin mihinkin tuuleen ja kuljettaa taas takaisin yhteen. Teoksen muut henkilöt esitellään edellä mainittujen kuuden kautta. Jokaisessa luvussa on aina joku lukijalle jo ennestään tuttu henkilö läsnä. Tosin tämä saattaa paljastua yllättävällä tavalla vasta kertomuksen lopussa. Henkilöt näytetään romaanissa useissa eri rooleissa: isänä, tyttärenä, rakastettuna, ystävänä jne. Henkilögalleria on venäläiselle romaanille tyypillisesti laaja ja nimiä (lempinimet mukaan ottaen) on paljon. Ulitskaja pitää henkilögallerian kuitenkin koossa suorastaan taianomaisesti ja lukiessani mietinkin, että onko hänellä ollut kirjoittaessaan seinä täynnä lappuja, joista on käynyt ilmi henkilöiden väliset suhteet.

Mitä tässä romaanissa sitten tapahtuu? Tähän kysymykseen tekisi mieleni vastata yksinkertaisesti, että siinä kuvataan venäläistä sielua sekä rakastetaan musiikkia ja kirjallisuutta. Se kertoo ihmisistä, jotka elävät yhteiskunnallisesti tukalissa oloissa, mutta joiden elämässä ylimmäksi nouse runous, kirjallisuus ja musiikki, joiden imussa he tekevät työtä yhteiskunnan muuttamiseksi paremmaksi. Äkkiseltään ei tule mieleen toista teosta,  joka olisi niin taiderakkauden syövyttämä. Nyt on kyse jostakin ihan muusta venäläisyydestä kuin siitä, mihin törmäämme uutisissa. Nyt taiteen henki lämmittää pakkassään ja pitää ihmisen elossa.

Ulitskajan romaanille on tyypillistä, että varsinaisista yhteiskunnallisista tapahtumista puhutaan suoraan hyvin vähän. Toki ne hengittävät jokaisen ihmisen hengityksen mukana, mutta painopiste on siinä, miten taide voi luoda ihmiselle toisen todellisuuden ja turvapaikan silloinkin, kun yhteiskunnan koura rusentaa. Samanaikaisesti kuitenkin taide on myös vaara. Mitä saa sanoa? Mitä saa kirjoittaa? Taiteella on keskeinen sija yhteiskunnallisessa vallankäytössä. Sitä vastaan hyökätään ja sitä tuhotaan, mutta se on myös puhujakoroke, vastarinnan ja kapinan paikka.

On kivestä yksi ja savesta toinen, -
Vaan minusta hopea hohtaa!
On petturuus työni ja nimi Marina,
Minut meren kuohuna kohtaat.
(Marina Tsvetajeva)


*

Läpi teoksen Ulitskaja on sijoittanut tekstin väliin runoja (joista kaksi olen lainannut tähän kirjoitukseen). En valitettavasti tunne venäläistä runoutta niin hyvin, että tunnistaisin kyseisten runojen kontekstejä. Jotain voi kuitenkin tietämätönkin päätellä. Runoilla on oma, usein moniääninen sanomansa. Ne ottavat kantaa ja kyseenalaistavat. Yllä oleva Tsvetajeva-sitaatti esimerkiksi on romaanissa kohdassa, jossa juuri edellä on kerrottu, että Tsvetajevaa ei julkaista Venäjällä. Runot luovat ihmistä kannattelevaa turvaverkkoa, ne tarjoavat välähdyksiä mahdollisen maailmasta. Viktor Juljevits, opettaja, joka vie oppilaitaan kirjallisille kaupunkikävelyille tiivistää kirjallisuuden merkityksen sanoesssaan, että se "on ainoa asia, joka auttaa ihmistä selviämään hengissä ja sopeutumaan aikaan."

Yksi Ulitskajan romaanin hienoimpia kuvauksia rinnakkaisista todellisuuksista on kertomus Sanjasta, joka elää musiikista, sen kaikki rajat murtavasta yli-inhimillisyydestä. Sanjan musiikkikokemuksia vasten asettuu romaanille epätyypillisen tarkka kritiikki, parin sivun pituinen kuvaus poliittisesta elämästä Hrutsevin ja Breznevin aikana. Hrutsevista kertoja toteaa:

Hänelle [Hrutseville] riitti ihan täysin Puutarhassa, kasvimaalla -laulun yksinkertainen melodia. Tämä primitiivinen ja jokseenkin sivistymätön vallasta humaltunut mies hallitsi valtavaa maata kykyjensä mukaan. [...] Tuhosi kirkkoja ja rakensi kone- ja traktoriasemia, sulautti jotain tuolla ja separoi täällä, suurensi ja mahtavoitti. Tuli vahingossa lahjoittaneeksi Krimin Ukrainalle ... Yritti katukielisin solvauksin ojentaa luovaa intelligentsijaa ja oppi jopa lähes lausumaan tämän hankalan vierasperäisen sanan."

Taiteilijoiden pakottaminen maan alle, koloihin ja kopperoihin synnytti Breznevin aikana ilmiön, jota kertoja kutsuu lukemisepidemiaksi. Lukemisesta tuli selviytymiskeino, "neuroosi ja huume." Yhteiskunnallisen marginalisoinnin seurauksena kirjallisuudesta muodostui elämän korvike. On äärimmäisen mielenkiintoista, että kirjallisuus tai laajemmin taide, on teoksessa kuvattu sekä todellisimmaksi elämisen tavaksi että elämän korvikkeeksi. Keskeisessä roolissa on nykytaide, joka kertojan mukaan on "ainoa elävä ja hengittävä voima tukahduttavan elämän keskellä." Taganka-teatteri. Ljubimov. Vysotski. Muistan venäjänopettajani kertomuksen siitä, miten Vysotski Taganka-teatterin näyttelijänä toimiessaan oli viimeisinä aikoina jo kovin huonossa kunnossa ja kävi kesken roolisuorituksensa piikittämässä morfiinia. Taiteen tähden. Viimeiseen asti.

Vysotskin Ystävän laulu. Hänen tapansa lausua ystävää tarkoittava venäjänkielen sana drug. Ystävä. Hän, joka ei petä. Ystävä, joka huomenna saattaa kääntää sinulle selkäsi. Sielunystävä. Ystävä, joka saattaa ilmiantaa sinut syistä, joita on paljon. Ystävä, joka ei lähde sinusta, etkä sinä hänestä. Ystävä, joka ehkä vain esittää ystävääsi tarkoin varjelluista syistä. Tämänkin ystävän laulu. Ystävyys sosialismin puristuksessa. Miha miettii, "miksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kauniit aatteet ruumiillistuessaan kasvoivat niin pahasti kieroon." "Kyse oli jättimäisestä valheesta, kyynisyydestä, käsittämättömästä julmuudesta ja ihmisten hävyttömästä manipuloinnista, ihmisten, jotka menettivät ihmishahmonsa ja -arvonsa pelon tumman pilven tukahduttaessa koko maan."

Ulitskajan romaanin etulehdellä on sitaatti Boris Pasternakin kirjeestä: "Älkää lohdutelko itseänne ajan väärämielisyydellä. Sen moraalinen vääryys ei vielä tee meistä oikeassaolijoita, eikä sen epäinhimillisyys riitä tekemään sen kanssa eri mieltä olevasta jo sillään ihmistä." Pasternakin sanoissa on syvää viisautta, joka jokaisen tulisi ottaa tosissaan. Miten usein kohotammekaan itsemme totuuden tietäjiksi ja julistamme omista näkemyksistämme eroavat ajatustavat vääriksi. Miten usein luulemmekaan olevamme kirkasotsaisia hyvän puolella olijoita. Miten usein annammekaan omalle moraalillemme oikeutuksen kyseenalaisin keinoin, koska se tekee elämästämme helpompaa. 

Vihreän teltan alla on mestariteos, jota kenenkään ajattelevan ihmisen ei tulisi jättää väliin.



Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla (2014)
Venäjänkielinen alkuteos: Zeljonyi satjor (2011)
Suomentanut: Anja Pikkupeura
770 sivua

Muissa blogeissa: Täällä toisen tähden alla, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa.

Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin.

Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen mitä tunsin siellä, tunsin uudestaan lukiessani Haahtelaa. Pariisi, myyttien myytti. Historia. Hedelmäasetelmat. Taiteilijat kiipeämässä ullakkokopperoihinsa. Maalausteline. Ei rahaa, mutta unelmien ja toivon rikkaus. 1800- ja 1900-lukujen taitteen Pariisi, ei siitä mihinkään pääse, on kenties kaikkein kiinnostavin ajanjakso niin kirjallisuudessa kuin taiteessa yleisemminkin. Sieltä riittää ammennettavaa loputtomasti ja lukuisaa lukuisampi on niiden teosten joukko, jotka ovat saaneet innoituksensa tuosta aikakaudesta. 


Tähtikirkas, lumivalkea jakaantuu viiteen eri jaksoon. Sen puhuja on mies, joka on sinä ja minä, kuka tahansa, meistä jokainen. Mies kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa, Berliinissä, Kambodzan Siamissa ja Bernburgissa. Lopuksi käydään vielä Helsingissä, mutta silloin mies ei enää ole mukana.

Mies on matkustanut Pariisiin aloittaakseen siellä uuden elämän. Eletään vuotta 1889, Pariisin maailmannäyttelyn valmistumisen aikaa. Eiffel-torni on tuore ihme. Mies kirjoittaa päiväkirjamuotoisesti kirjeitä. Kenelle? Se selviää vähitellen. On ollut nainen, jota ei enää ole. Mies pitää häntä lähellään kirjoittamalla. Kirjoittamisen kautta mies tulee olemassa olevaksi. Tähtikirkas, lumivalkea on teesi, joka todistaa, että oleminen on kirjoitusta. Niin astuvat omassa luennassani näyttämölle toiset miehet, Freud ja Lacan etunenässä. Aina nuo kaksi, ei niistä mihinkään pääse. Symbolinen järjestys, kieleen astuminen. Kuljeskelen miehen kanssa, mutta olen myös se, jolle mies kirjoittaa. Mies saa minutkin muistelemaan, uuttamaan esiin menneitä kuvia. "Jospa ihmisen mieli on kuin taikalyhty tai kamera, kuvat vain kehittyvät hitaasti, paljastuvat pikku hiljaa, aika ja vuodet ovat kehittäjäliuos." Jokaisella meistä oma pimiönsä, punainen valo, ei saa tulla sisään, kun muistelija tekee työtään.

Haahtelan teksti maistuu nautinnollisen aidosti menneiltä ajoilta. Teos on täynnä taidetta, Degas ja Cézanne kumppaneineen tuijottavat seiniltä. Mies vierastaa heitä ensin, mutta tulee toisiin ajatuksiin. Jokapuolella roikkuu yksi ja sama kysymys: miten elää ja olla? Miehen osa on ihmisen osa. Yksinäisyys jäytää. Eksistenssi vihloo korvia. Kirjoittamalla mies ruumiillistuu, niin kauan hän on maailmassa kuin pystyy kirjoittamaan. Mies kirjoittaa kauniita lauseita, hän on hyvä sanojen kanssa. Jatkuvasti hän on kuitenkin rajalla, ei ihan kokonaan itsessään. Hän on kuin Margaret, josta hän kirjoittaa, että tämä on "metsään eksynyt, taskussa liian vähän kiviä." Milloin viimeksi tarkistin omat taskuni? Ovatko kivet vielä siellä? Ovatko ne pyöristäneet toistensa särmät mukanani kulkiessaan? Vai ovatko ne Virginian kiviä, jotka taskussa astutaan mereen? Jos ne taskussa vielä ovat, ovatko ne tarpeeksi painavia pitääkseen minut tässä, pöydän ääressä, paikassa, jolla on postinumero?

Mies kirjoittaa ihmistä kuin piirtäisi häntä paperille lyijykynällä yhä uudestaan joka kerta hieman eri ääriviivaa. On vaikeaa saada aikaan ihmisen ääriviivat, kun ihminen keinahtelee paperin laidalta toiselle. "Miksi ihminen halajaa aina paremmaksi kuin toinen? Onko se jokaisen perusominaisuus, syntymässä annettu, eikö ilman sellaista halua voinut elää? ... Kuoleman läheisyyskö vasta saa tuntemaan enemmän? Silloinko asioihin palaa yksinkertaisuus ja kirkkaus?"

Mies takertuu kirjoitukseen, pitelee siitä kiinni kuin nälkäinen lapsi näkkileipäpalasta. Muistan lapsuudestani sellaisen näkkileivän. Se oli valtameren kokoinen, sen syömiseen ei lapsuus riittänyt. Mies matkaa kaupungista toiseen ja raahaa kirjoitusta mukanaan. Vuosien myötä yhä suurempi osa sanoista jää matkasta pois. Miehen maailma pienenee sana ja lause kerrallaan. Aika ja vanhuus syö välimerkit. Rikkoo kielen järjestyksen loogiset lait. Mies muuttuu merkeiksi, hänestä tulee perhonen, joka on kirjainten leikkiä paperilla. Ei, ei leikkiä. Kaikkea muuta kuin leikkiä. Mies on kauimpana leikeistä. Sänkyyn sidottu. Vaiennut installaatio. Liikkumaton performanssi. Olemassa vielä, koska lukija katsoo häntä.

Kun ihminen ei enää pysty kirjoittamaan, hänestä tulee viimeisen lauseensa pisteen varjo. Niin kauan hän lepattaa, kun joku häntä muistaa. Sitten. Ei mitään. Hiljaisuus. Valottomuus. Taivaalla tähtikirkasta, lumivalkeaa.


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)
Otava


torstai 8. tammikuuta 2015

Sarah Waters: The Paying Guests / Parempaa väkeä

Sarah Waters: The Paying Guests

Onko Sarah Waters niin hyvä kirjailija kuin minä häntä yleisesti pidetään? Onko kaikki hänen ympärillään käyty rummutus ja fanfaari aiheellista? Jos haluat tarinan, joka liimaa sinut sohvaan, nostelee välillä hiuksiasi pystyyn jännityksestä ja saa sinut pureskelemaan kynsiäsi vastaus on: The Paying Guests. Jos taas romaanikirjallisuuden arvo on sinulle jossakin muussa kuin tarinavetoisuudessa, Watersin uusin on erinomainen lukuromaani, mutta ei kovin paljoa sen enempää.

Itse en kuulu puhdasverisesti kumpaankaan edellä mainituista ryhmistä, joten tämä bloggaus tulee kulkemaan omia polkujaan. Juonipaljastusten suhteen voit olla rauhallisin mielin, niitä ei tästä kirjoituksesta löydy.

The Paying Guests sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. 26-vuotias Frances Wray asustelee äitinsä kanssa Lontoon laitamilla. Francesin veljet ovat kuolleet sodassa ja myös hänen isänsä on kuollut. Perhe on köyhtynyt, mutta yrittää vimmatusti pitää kiinni yhteiskuntaluokkaansa kuuluvasta arvokkuudesta. Rahapula pakottaa Wrayt vuokraamaan osan talonsa huoneista ja niin taloon muuttaa asumaan nuoripari Lilian ja Leonard Barber.

Watersin luoma ajankuva on hyvin autenttisen tuntuista. Luokkajako on jäykkää, vaikka yleinen köyhtyminen luokin siihen kiiloja. Frances pitää kotitaloaan pystyssä ja tekee itse kaikki palvelijan työt. Usein on sateista ja märkää. Maisema roikkuu. Talo rapautuu pikku hiljaa. The Paying Guests on koukuttava ja kun sitä on alkanut lukea, on sitä vaikea laskea käsistään. Itse vietin sen seurassa pari yötä lukien aina aamukolmeen asti.

Sarah Waters käsitteli väitöskirjassaan historiallista homoseksuaalista fiktiota 1870-luvulta eteen päin ja The Paying Guests ammentaa kaiketi hänen tutkimustyöstään. Siinä missä Eleanor Catton Valontuojissa (The Luminaries) luo pastissin viktoriaanisen ajan kirjallisuudesta, Waters luo pastissia viktoriaanisen romaanin alalajista, ns. sensaatioromaanista, joka oli tyypillinen brittikirjallisuuden muoto 1860-luvulta lähtien. Tälle romaanityypille, jonka kuuluisimpia edustajia on Wilkie Collinsin The Woman in White (1859), oli ominaista lukijan vangitsevat juonenkäänteet, jotka perustuivat usein erilaisiin petoksiin, aviorikoksiin ja hulluuden kuvauksiin. Vaikka aikalaiskriitikot pitivät sensaatioromaaneja usein kevyenä kirjallisuutena, eivätkä niitä suuremmin arvostaneet, on myöhempi kirjallisuudentutkimus havainnut, että tämä romaanityyppi tarjosi mainiot puitteet erilaisten naisen tukalaa asemaa käsittelevien kysymysten esittelyyn. Sensatioromaaneissa nähtiin usein naisromaanihenkilöitä, jotka sanoutuivat irti perinteisistä naisrooleista ja niissä kritisoitiin hengästyttävien juonenkäänteiden välissä naiseuden tunkemista ahtaisiin muotteihin. Sensaatioromaani tarjosi turvallisen ympäristön kritiikille, koska se ei tapahtunut teoksen ilmitasolla.

The Paying Guestsia voi toki lukea ihan vain sellaisenaan, vetävänä kertomuksena. Näin tehtäessä teoksen lukuisat juonenkäänteet ovat kuitenkin omaan makuuni aivan liian epäuskottavia, mikäli niitä tarinan jännitykseltä malttaa pysähtyä tarkastelemaan. Jos sen sijaan Watersin romaania lukee sensaatioromaanin pastissina, alkaa paljastua kaikenlaista herkullista.

Frances on tehnyt valinnan jäädä asumaan äitinsä kanssa, vaikka toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Hän on uskaltanut kurkottaa yli rajojen, mutta päätynyt kuitenkin valitsemaan säädyllisyyden, elämän kotitalossaan. Ruoanlaiton, siivoamisen ja pölyttämisen, arjen pienet askareet, jotka toistuvat monotonisina päivästä toiseen. Lontoo, kaupunki, edustaa Francesille vapautta. Hänessä on uuden naisen sielu ja ruumis, mutta yhteiskunnalliset odotukset ovat saaneet hänet valitsemaan tutun ja turvallisen, riuduttavan ja oman perimmäisen luonteensa kieltävän. Lontoon kadut, joilla hän lakkaa olemasta Frances Wray, ovat vapautta:

"She loved these walks through London. She seemed, as she made them, to become porous, to soak in detail after detail; or else, like a battery, to become charged. Yes, that was it, she thought, as she turned a corner: it wasn't a liquid creeping, it was a tingle, something electric, something produced as if by the friction of her shoes against the streets. She was as her truest, it seemed to her, in these tingling moments - these moments when, paradoxically, she was also at her most anonymous."

Lontoon kaduilla kävellessään Frances on täysiverinen walterbenjaminilainen flanööri. Kuljeksija ilman päämäärää. Nainen, joka on vapaa itsensä määrittelyistä. Kotona Francesin elämä on jatkuvasti toisaalla. Hänellä ei ole ketään, jolle puhua niistä asioista, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Kun tällainen keskustelukumppani löytyy taloon muuttaneesta Lilianista, pilvet siirtyvät paikaltaan ja salamat välähtelevät. Jo haudattu muutoksen liekki alkaa palaa voimalla, jota on mahdoton enää sammuttaa. Menköön kaikki. Frances haluaa palaa tulessa tulen mukana. Unohtukoon järki ja sovinnaisuus. Elämä olkoon tätä hetkeä, tätä paloa, palon tuskaa ja autuutta. Loimotusta, jonka takaa tulevaisuus ei näy.

Watersin kuvaama rakkauden tuli on siinä mielessä vallankumouksellista, että 1920-luvulla elettiin vielä pitkälti yhteiskunnassa, jossa naisen korkein päämäärä oli olla hyvä vaimo ja äiti. Naisen seksuaalisuus oli miehen tarpeiden tyydyttämistä ja/tai lisääntymiseen tähtävää, eikä sillä ollut mitään tekemistä nautinnon kanssa. Hyvän naisen ominaisuuksiin kuului seksuaalivietin puute. Naisten väliset ystävyyssuhteet saattoivat olla läheisiä, sisältää jopa romanttisia ainesosia, mutta naisten väliselle rakkaudelle oli tuskin edes nimeä. Nykynäkökulmasta Watersin teksti ei ole mitenkään uskaliasta, mutta jos The Paying Guestsia luetaan sen tapahtumien tapahtuma-ajasta, 1920-luvulta käsin, tilanne on radikaalisti toinen.

Sensaatioromaanille tyypillisesti The Paying Guestsissa rikollisuus ja kunniallisuus ottavat toisistaan mittaa. Kunniallisuus on päiväolemista, ihmisille näytettyjä kasvoja, teekutsuja ja small talkia. Tosiminä ja sen intohimot kuuluvat yöhön, salaisiin sopukoihin, katseiden ulottumattomiin. Näiden kahden puolen välinen taistelu synnyttää järjen hämärtymistä ja aukottaa psyykeen reiän, josta hulluus huhuilee. Pelko oman elämän todellisuuden paljastumisesta saa sekin toisinaan aikaan irrationaalisia tuntemuksia. "Some things are so frightful that a bit of madness is the only sane response," toteaa Frances.

Cattonin Valontuojista kirjoittaessani ihmettelin, miksi hän halusi kirjoittaa viktoriaanisen romaanin pastissin. En keksinyt vastausta hänen tyylivalinnalleen ellei vastauksena pidetä sitä, että Valontuojien avulla Catton pystyy osoittamaan hallitsevansa mestarillisesti viktoriaanisen romaanin lajityypin. Siinä missä Valontuojat oli paikoin puuduttava ja raskas, Watersin pastissi sai minussa aikaan kihelmöintiä ja kutinaa. Waters tietää, miten lukijat otetaan ja pidetään otteessa. Samalla hän tulee kirjoittaneeksi puuttuvia paloja lesbofiktion historiaan.


Waters Sarah: The Paying Guests (2014)
Virago Press
Ilmestyy suomeksi tänä vuonna nimellä Parempaa väkeä


  

tiistai 6. tammikuuta 2015

Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari - haaste




Vuosi 2015 on kirjan vuosi ja sen kunniaksi täällä blogimaailmassa on liikkeellä vaikka mitä mielenkiintoisia haasteita. Itsekin olen jo luvannut osallistua Anna minun lukea enemmän blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan minulle heittämään 50. teoksen haasteeseen, joka on pyörinyt eri puolilla somea. Blogistanian haasteita voi tarkastella Haastavaa lukemista -blogissa.

Olin jo aiemmin suunnitellut haastetta tälle vuodelle ja mietin nyt, kannattaako sitä julistaakaan, kun aika monella alkaa varmaan jo olla haasteähky. Ei kai kuitenkaan yksi haaste lisää pahaa tee? Eihän?

Haasteeni nimi on Reading the Rainbow / Luetaan sateenkaari. Tässä haasteessa luetaan seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit. Liikkeellä on aika erilaisia kuvia siitä, mitkä sateenkaaren oikeat värisävyt ovat, mutta päädyin vaihtoehtoon, jossa värit ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, vaaleampi sininen, tummempi sininen ja lila. Teokset luetaan mainitussa järjestyksessä. Tähän haasteeseen mukaan otetuilla teoksilla voi samanaikaisesti kartuttaa myös muiden haasteiden kirjasaldoa tai käyttää tätä haastetta omassa kirjahyllyssä olevien lukemattomien teosten selättämiseen. 

Haaste on voimassa sen julkistuksesta aina tämän vuoden loppuun asti, jolloin julkaisen postauksen, johon voi linkittää kuvan omasta lukusateenkaarestaan. Aikaa linkittämiseen on 6.1.2016 asti, jolloin julkaisen postauksen, johon kerään yhteen kaikki aiemmin linkitetyt lukusateenkaarikuvat.

Tämä on ensimmäinen haasteeni, joten kysykää, jos en huomannut jotain asiaa selventää tai on muuta epäselvää.

Itse olen valinnut Rainbow-haasteeseen tämän bloggauksen kuvassa olevat teokset.

Tule mukaan lukemaan maailma värikkäämmäksi!



maanantai 5. tammikuuta 2015

Carol Shields: Ruohonvihreää

Päätin lukea  Ruohonvihreää paikatakseni lukusivistyksessäni olevaa Carol Shields -aukkoa. Tätä teosta ennen olin lukenut Shieldsiltä vain romaanin Larry's Party, jonka muistini on sijoittanut lokeroon "taitava", "paikoin häikäisevä" ja "ei ihan minun kirjani."

Ruohonvihreää vahvisti näkemystäni siitä, että Shields ei ole ns. minun kirjailijani. Tosin uskoisin, että tämä teos ei edusta hänen parasta tuotantoaan. Shields on taitava sanankäyttäjä, hänen luomansa henkilöhahmot ovat elämästä leikattuja, tarina kulkee ja tunnelmaa riittää. Tästä huolimatta olen lukijana teflonia, ei tartu sitten millään. Tilanne on samankaltainen kuin silloin, kun tapaa ihmisen, josta kyllä pitää, pitää ehkä kovastikin, mutta hänen kanssaan keskustellessaan kumpikin puhuu jatkuvasti hieman toisensa ohi. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että olo alkaa tuntua tukalalta ja silmät eksyvät vähän väliä ulko-oven suuntaan.

Omaan makuuni Shieldsin teksti on liiankin täyteläistä ja täydellistä. Mehukasta, mutta ei sitä mehua, jota tekee mieli ostaa aamiaispöytään. Ruohonvihreästä puuttuvat rosot ja raot. Lovet, joihin langeta. Sen maailma on umpinainen, kuvun alla. Tässä mielessä teoksen alkuperäinen nimi "The Box Garden" onkin paljon suomennoksen nimeä onnistuneempi. Ehkä tämän teoksen on tarkoituskin olla rajattu puutarha, tietynmuotoinen, tietynkokoinen. Ehkä sen kuuluukin herättää pienimuotoista klaustrofobiaa. Ruohonvihreää ei kurkottele itsensä ulkopuolelle, vaan keskustelee melko lailla pelkästään vain itsensä kanssa. Minussa tämä näkyi lievänä happivajeena, kaipauksena tuuleen ja ulkoilmaan.

Romaanin päähenkilö Charleen Forrester on suhteellisen tyypillinen keski-ikäinen eronnut nainen. Runoilija, jolla on jo melkein aikuinen poika Seth ja vaikka elämä on köyhää, ostaa hän ilokseni kuitenkin kirjan. Charleen on hiljainen ja vähän harmaa. Itse hän kokee parhaimmaksi puolekseen komean sukunimensä. Seth taas on hyvin mukautuvainen poika, joka ui elämässään kalan helppoudella.

Ruohonvihreän keskipisteessä on Charleenin ja hänen äitinsä suhde. Ikävä, kompleksinen, lamauttava. Kyllä vaan Shields kuvaa Charleenin äidin tavalla, joka hykerryttäisi ellen tuntisi reaalielämässä ihan vastaavanlaista henkilöä. Ehkä juuri tästä tulee ahdistus. Charleenin äidille mikään ei ole hyvin. Lahjat ovat joko liian kalliita tai liian halpoja, liian henkilökohtaisia tai liian persoonattomia. Kaukopuhelut ovat kauhistus hintansa tähden. Omia tekemisiä ohjaa se, mitä naapurit niistä mahdollisesti sanoisivat. Ylipäänsä elämä on hänelle hankalaa ja vaikeaa ja aina piirun vielä pahempaa.

Charleenin ollessa lapsi hänen äitinsä oli siinä määrin himosisustaja, että lapsen rakastaminen jäi uusien kuosien jalkoihin. Ei siis kovin mukava ihminen, tämä Charleenin äiti. Välillä teki mieli huutaa hänelle: tukehdu taftiisi.Vielä aikuisenakaan Charleen ei pysty äidin seurassa olemaan oma aikuinen itsensä, vaan hän muuttuu jurottavaksi lapseksi. Ruohonvihreää voisikin kuvata kertomukseksi siitä, miten selvitä hengissä äidistään.

Romaanin alussa Charleen saa tietää, että hänen äitinsä, jota hän ei ole viiteen vuoteen nähnyt, on menossa naimisiin. Charleeninkin on siksi matkustettava äitinsä luo, jonne kokoontuu muitakin sukulaisia. Yllättävät tapahtumat alkavat aikaansaada odottamattomia liikahduksia. Muistoja ja takautumia, menneisyyden hivuttaumista nykyhetkeen. Lukijaa odottaa myös yllätys, jonka tosin arvasin etukäteen, mutta joka siitä huolimatta oli tervetullut juonenkäänne.

Ruohonvihreää sisältää monia upeita palasia, mutta omaan makuuni ne olivat hieman kliseisiä ja jättivät monesti saippuamaisen tunnun. Kenties tätä romaania olisi alunpitäenkin pitänyt lukea (tragi)komedian näkökulmasta. Itse en huomannut niin tehdä, koska en löytänyt tekstistä siihen kannustavaa vihjettä.


Carold Shields: Ruohonvihreää (2012)
Englanninkielinen alkuperäisteos. The Garden Box (1977)
Suomentanut: Hanna Tarkka
Otavan kirjasto

lauantai 3. tammikuuta 2015

Sadie Jones: Fallout / Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkelllä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista.

Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests, oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset olivat jo melko lailla kohtuuttomia. Jonesin uutuutta, Falloutia, aloitinkin lukea jännityksensekaisin tuntein.

Romaanin aluksi Jones pohjustaa teoksen päähenkilöiden Luke Kanowskin ja Nina Jacobsin henkilöhahmoja.  Luken äiti on ollut mielisairaalassa siitä lähtien, kun poika täytti 5 vuotta. Jones kuvaa, miten Luke auttaa äitiään pakenemaan sairaalasta yhdeksi päiväksi viedäkseen hänet Lontoon National Galleryyn. Siitä lukiessani minä näin naisen, jonka kasvoihin ja kehon kieleen sairaus on kaivertanut jälkensä. Näin hänet istumassa bussin penkissä vierellään jo aikuinen poikansa. Näin heidän kasvoillaan odotusta ja jännitystä. Näin heidät kulkemassa National Galleryssa ja todistin, miten taide pyyhki sairauden jäljet kasvoilta. Miten Luken äiti siellä oli hetken kuin kuka tahansa meistä, taiteesta iloitseva. Taiteesta voimaantuva.

Seisoin Nina Jacobsin kanssa Trafalgar Squarella ja käteni siveli pronssileijonan selkää. Suihkulähteen vesi heitti pisaroita kasvoillemme, kun katselimme, miten joku nainen ja nuori mies saatettiin ulos National Gallerysta. Nina mietti, keitä he mahtoivat olla ja mitä oli tapahtunut. Silloin hän ei vielä tiennyt, että nainen oli Luke Kanowskin äiti ja nuori mies Luke itse. Mies, josta myöhemmin tulisi Ninan elämän kipu ja hurma. Minä aavistelin jo silloin Luken ja Ninan teiden kohtaavan, mutta pidin sen visusti omana tietonani.

Olin lojaali myös Ninalle ja jätin kertomatta Lukelle, että lapsuuskokemuksista johtuen rakkaus oli Ninalle ennen kaikkea kaipausta. Äidin välinpitämättömyys jätti Ninaan haavoja, jotka eivät koskaan täysin parantuneet. Rupien alla iho märki. Lapsena Nina teki kaikkensa ollakseen mieliksi äidilleen ja miellyttämisestä tuli valuuttaa, jolla hän pyrki ostamaan äitinsä rakkautta. Turhaan. Äidin näytelmässä Ninalle ei ollut roolia lihaa ja verta olevana, hengittävänä ihmisenä. Usein Nina viettikin pitkiä aikoja tätinsä hoivissa.

"It was her glad mother tone, the one that said my darling. I missed you when she hadn't called for three months; when she forgot another birthday; when she arrived with an armful of presents - sugar mice." (kursivointi Jonesin)

Ehkä kaikkein kuvaavinta on, että kun Ninan myöhemmin piti esittää Irinaa Tsehovin Kolmessa sisaressa, hän ei pystynyt siihen.

*

Fallout on vahvasti kiinni 1970-luvun lontoolaisessa teatterimaailmassa, jossa niin sekä Luke että Nina kuin myös Luken ystävät Paul Driscoll ja Leigh Radley etsivät paikkaansa. Ilmassa on vahvasti wanna-be -tuntua. Jonain päivänä minä vielä. Sadie Jones itse on näyttelijän tytär ja lukiessa tuli vahvasti tunne, että romaanihenkilöiden esikuvat saattavat löytyä tuon ajan näyttelijöistä ja muista teatterihenkilöistä. Lukemista ei kuitenkaan haitannut vähimmässäkään määrin se, että 70-luvun Lontoon teatterikiemurat eivät ole minulle tuttuja.

Fallout hengittää teatterin hengitystä. Rooleja, pukuja, valvottuja öitä, tupakansavua, rahapulaa, yön viimeisiä drinkkejä, epätoivoa, kilpailua, suuria toiveita, pukuhuoneita, äärimmilleen venymistä niin kirjoittajana kuin näyttelijänäkin. Tietyllä tapaa romaani itsekin on eräänlainen näytelmä, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi mitään keinotekoista. Päinvastoin. Jones kirjoittaa niin kovin helpon tuntuisesti, melkeinpä kuin puolihuolimattomasti, mutta hänen tekstinsä viiltää ja salpaa hengityksen. Välillä lukiessani huomasin ihmetteleväni, miten Jones kykenee ihan tavallisilla sanoilla luomaan niin latautuneita merkityksiä. Jouduin välillä jopa lopettamaan lukemisen kesken siitä yksinkertaisesta syystä, että olin niin täynnä erilaisia tunteita, että oli pakko hieman huokaista ja miettiä lukemaansa. Jonesin teksti vetää kuin rakkaus, halusit tai et, pistit vastaan tai antauduit suosiolla, lopputulos on sama. Siinä olet ja tunnet, miten hengityskin kulkee eri tavalla, miten maailma vavahtelee sydämesi tahtiin ja miten sitä huomaa kasvavansa maasta kuin puu, jonka juuret ovat satoja vuosia vanhoja.

Falloutin henkilöhahmot ovat niin kovin todellisia. Lukiessa heidät voi nähdä ihohuokosia myöten. Ennen kaikkea Luke, johon samaistuin kaikkein vahvimmin. Luke ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijaksi tulemisesta. Luke raskaan menneisyytensä kanssa, aina hieman sivussa kämppäkäveriensa Leigh:n ja Paulin touhuista. Omassa huoneesaan yksinäisenä. Niin vahvana rehellisyydessään, mutta lopulta siitäkin lipeävänä. Lukessa myös pala Outcastin Lewisiä.

Ja sitten. Se kaikkein kulunein ja käytetyin teema, when boy meets a girl. Jones saa Luken ja Ninan ensitapaamisen kuitenkin vaikuttamaan ainutlaatuiselta. Hänen kuvauksensa on tuoretta kuin naapurikorttelin kivijalkaleipomosta ostettu voisarvi. Pieniä näkymättömiä lankoja, aluksi kuin keveitä hipaisuja olkapäällä. Vähitellen ne tulevat näkyvimmiksi ja vahvemmiksi, kunnes Luke ja Nina näkevät toisensa. Koko siihenastinen romaani on ollut valmistautumista tähän hetkeen. Yli tyhjän tilan, ohi kaikkien läsnä olevien ihmisten, läpi maailman silmät pysähtyvät silmiin.  Äkkiä tuntuu, että Jonesin teksti avautuu minulle tavalla, jossa jokainen rakkauteni on läsnä. Fallout nostaa esiin paloja menneisyydestäni, se marssittaa eteeni ihmisiä, jotka melkein jo olin unohtanut. Se tekee tekee työtään minussa, olen savea Jonesin käsissä.

Fallout on kyllästetty rakkaudella. Se on kiellettyä, peiteltyä, odottavaa, periksi antavaa. Se etsii omaansa kiihkeästi. Se ei ole pitkämielinen, se tahtoo heti kaiken. Se kasvaa kiinni ihoon. Se sytyttää raivon, polttaa ja korventaa. Se on naisenniminen hirmumyrsky. Se on sitä, kun rakastavaisten aika erossa toisistaan on vuosituhannen mittainen ja yhdessä ollessa tunti kuluu silmänräpäystä nopeammin. 

Ninalla on kuitenkin toinenkin elämä aviovaimona. Elämä, jossa hän velloo satuttavan seksuaalisuuden ja vallankäytön mustissa syövereissä. Teatteri, jossa Ninan roolina on alistua ilta toisensa jälkeen. Elämästä tulee teatteria ja teatterista elämää. Hullun rakkauden intohimo kulkee väliseinien läpi toisesta toiseen. Nina on roolihahmonsa Elena niin näyttämöllä kuin kotonaankin.  "ACT ONE. Scene one. An unknown country. A bare stage representing prison, she [Nina] read. The sounds of metal doors. Tortured cries, echo. A woman enters, Elena. She is gagged and blindfolded."

Jones näyttää, miten ihmiset toisensa tavatessaan tuovat tuohon tapaamiseen mukaan koko sitä edeltävän elämänsä. Pettymyksensä. Odotuksensa. Ilon pienet siivet. Laskevat ne toistensa jalkoihin kuin roolivaatteet esiripun sulkeutumisen jälkeen. Kun katse kohtaa katseen, näyttämömestari käynnistää kellon.


Sadie Jones. Fallout
Chatto & Windus, Random House

Fallout ilmestyy keväällä suomeksi nimellä Ehkä rakkaus oli totta.