tiistai 31. joulukuuta 2013

Tervetuloa 2014!

Tänä vuonna oli pidempiä aikoja, jolloin lukeminen jäi muun elämän jalkoihin. Toisaalta sen, minkä määrässä menetin, voitin laadussa. Ihan  hurjan hienoja kirjoja tuli luettua. Niistä haluan nostaa esiin erityisesti Chimamanda Ngozi Adichien uusimman romaanin 'Americanah', josta sain innoituksen alkaa pitää blogia. Erittäin vaikuttavia olivat myös Jhumpa Lahirin 'The Lowland', Roma Tearnen 'The Brixton Beach', Maggie O'Farrellin 'The Hand that first held mine' sekä kotimaisista Kjell Westön 'Kangastus 38' ja käännöskirjallisuudesta Jennifer Eganin 'Sydäntorni'.

Intohimoni ovat Baileys Women's Prize for fiction -kirjallisuuskilpailun  kirjat. Vuonna 2014 pyrin lukemaan ainakin useimmat vuosien 2013 ja 2012 ehdokaskirjoista, joita minulla on tällä hetkellä lukematta 23 kappaletta. Tämän lisäksi pyrin lukemaan mahdollisimman monta vuoden 2014 ehdokkaista, joita tulee olemaan 20 kappaletta, mikäli vanhat perinteet pitävät paikkansa.

Nooran blogissa Tea with Anna Karenina lupauduin mukaan lukemaan kimpassa Väinö Linnan 'Täällä Pohjantäden alla'-trilogian, joka jostain kummasta syystä on minulla lukematta. Aion osallistua myös Annamin lanseeraamaan Vive la France-haasteeseen ja tätä tarkoitusta varten tutkin kirjahyllyni pölyisimpiä osia ja kaivoin esiin seuraavat haasteeseen sopivat teokset: Gustave Flaubert: Sydämen oppivuodet, Madame de la Fayette: Clèves'in prinsessa, Francois Mauriac: Käärmesolmu, George Sand: Hiidenlampi, Nathalie Sarraute: Ystäväni Martereau, Frédérick Tristan: Vapauden illuusio. Nämä kaikki ovat jo pitkään hyllyssäni olleita kirjoja, jotka tämän haasteen myötä olisi tarkoitus päästää pölyistään.

Vuosi vaihtuu Donna Tarttin 'The Goldfinch'-järkäleen parissa.

Andrea Levyn sanoin: "Laugh as much as you breathe and love as long as you live".  

Hyvää uutta vuotta kaikille ja mielenkiintoisia kirjallisia maailmoja!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen 'Nälkävuosi' on naturalistis-realistinen kertomus, joka kuvaa nimensä mukaisesti 1860-luvun lopun nälkävuosia. Aikaa, jolloin noin 8 prosenttia Suomen väestöstä kuoli nälkään ja kulkutauteihin.

Ollikaisen romaani liikkuu kahdella tasolla. Aluksi esitellään Juhani, Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Toisella tasolla Ollikainen kuvaa tapahtumia Helsingissä, senaattoria ja Renqvistin veljeksiä Teoa ja Larsia. Rikkaampaa kansanosaa nälkä ei kosketa samalla tavalla kuin köyhempiä, mutta nälkävuosien vaikutus ulottuu monin tavoin myös heidän elämäänsä. Ollikainen selkeästi haluaa välttää kansan ja herrasväen vastakkainasettelua ja kuvata nälkävuodet koko kansakuntaa ravistelevana katastrofina.

Lukukokemuksena 'Nälkävuosi' oli loisteliaisuudestaan huolimatta raskas ja ahdistava, joka tosin lienee kirjailijan tarkoituskin. Ollikainen osoittaa, miten raadollinen ihminen on. Kun nälkää jäytää sisuksia, ei leipäpalaa jaeta kaverin kanssa, vaan se pistetään omaan suuhun ja jos mahdollista varastetaan lisää vielä kaverin taskustakin. On kyse henkiinjäämistaistelusta, jossa vastapelaajina on muiden ihmisten lisäksi kulkutaudit ja kuolema.

'Nälkävuodessa' ihmisen vietit ovat paljaimmillaan. Elämänvoima repii riutunutta ruumista yhteen suuntaan, kuolemanvietti toiseen. Tavalliselle kansalle olemassaolo on kamppailua päivästä toiseen, leipäpalan perässä raahautumista, kerjäämistä ja häpeää. Kiertolaisen sielu ei ole minkään arvoinen ja usein kuolema ottaa omansa. Juhani kuolee. Mataleena kuolee. Marja kuolee. Eikä kuolema ylenkatso parempaakaan väkeä, vaan vie mukanaan myös tohtori Bergin. Vain Juho pelastuu, kun hänet otetaan kasvattipojaksi.

Ollikaisen romaanille on ominaista poikkeuksellisen suorasanaiset seksuaalisuuden kuvaukset, jotka nousevat teoksen muusta kuvastosta kuin punainen kipinä loputtoman pimeän pakkastalven hämäryydestä. Epilogissa "Marja tarttuu kiinni Juhanin kovana seisovaan kaluun. Hänenkin tekisi mieli, mutta pelko on vielä polttavaa himoakin suurempi. Entä jos hän tulee raskaaksi." 

Marjan ja Juhanin välillä seksuaalisuus on kaunista, mutta muualla teoksessa se muuttuu usein joko halveksunnan tai vallankäytön välineeksi, kuten käy esimerkiksi silloin, kun Marja juuri ennen kuolemaansa raiskataan. "Mies tunkee sormensa Marjan jalkojen väliin, vetää ne sitten pois, sylkäisee niihin ja työntää ne takaisin sisälle. Mies survoo huohottaen Marjaa, jota kauhun kylmä käsi painaa pinnan alle, ei päästä pois. Happi loppuu. Sitten mies työntyy Marjan sisään."

'Nälkävuodessa' naiset ovat usein objekteja, joille mies voi tehdä mitä haluaa. Naisen alisteisesta asemasta hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Teon tuttava Matsson pyytää Teoa tutkimaan, onko hänen sukulaistytöllään Saaralla kulkutauteja. Tyttö kiinnostaa Teoa, koska hän kokee voivansa muokata tytöstä ajatuksissaan sellaisen kuin haluaa. Teolle Saara on kuin näyttelyesine, jonka intiimejä paikkoja hän tarkastelee ja törkkii lääkärinammattinsa tuomilla valtuuksilla.

Paradoksaalisesti ainoa nainen, joka teoksessa välttyy seksuaaliselta väkivallalta on prostituoitu Cecilia, Teon rakastettu. Ceciliaa Teo ei pysty alistamaan, ei edes saamaan selvää siitä, kuka tämä todella on. Siinä missä Marjan toiveissa väikkyy unelmakaupunki Pietari, ei Teo lakkaa kaipaamasta saavuttamattoman Cecilian perään.

Minua Ollikaisen seksuaalikuvaukset hämmensivät. Niiden ja muun teoksen välillä tuntui olevan sovittamaton ristiriita. 'Nälkävuosi' ei juurikaan toivoa tarjoa. Jäinkin miettimään, että ehkäpä teoksen seksuaalisuus tulisikin tulkita niin, että olipa nälkä ja puute kuinka kovia tahansa, seksuaaliviettiä ne eivät pysty nujertamaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Teos, joka lukiessa nousi mieleen: Lars von Trierin elokuva 'Dancer in the Dark'

lauantai 28. joulukuuta 2013

Jhumpa Lahiri: The Lowland (Tulvaniitty)

Jhumpa Lahiri on yksi minulle tärkeimmistä kirjailijoista. Löysin hänet sattumalta, kun kirjastosta mukaani tarttui muutama vuosi sitten 'Kaima' (engl. The Namesake, 2003). Se oli kirjallista rakkautta melkein ensi sivusta lähtien. 'Kaiman' jälkeen aloin lukea Lahiria englanniksi, ensin Pulitzer-palkitun romaanin The Interpreter of Maladies (2001, suom. Tämä siunattu koti) ja sen jälkeen novellikokoelman The unaccustomed Earth (2008, suom. Tuore maa). Minulle uusi romaani Lahirilta oli yksi vuoden 2013 kirjallisista kohokohdista. Pitelin sitä käsissäni melkeinpä hauraasti, pelkäsin aloittaa lukemista. Entä jos The Lowland olisikin pettymys?

Pelkoni oli turhaa. Laskettuani The Lowlandin käsistäni lukemisen jälkeen, minusta tuntui kuin olisin elänyt sen päähenkilöiden mukana koko ihmisiän. En voi olla ihmettelemättä, miten Lahiri pystyy vetämään lukijan niin sisälle tarinaan, että lukijasta tuntuu kuin hän eläisi samaa elämää tarinan henkilöiden kanssa, hengittäisi heidän hengitystään, häpeäisi heidän häpeäänsä omassa sydämessään, vaipuisi surusta kippuraan heidän tuntemansa tuskan tainnuttamina.

Lahirin tuotannon läpi kulkee vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen tematiikka ja se on läsnä myös The Lowlandissa, vaikkakin enemmän pinnan alla kuin hänen aiemmissa teoksissaan. The Lowland on kertomus kahdesta veljeksestä: Subhashista ja Udayanista, jotka ovat hyvin läheisiä, vaikkakin kovin erilaisia. Subhash on vetäytyvä ja arka, Udayan taas sosiaalinen ja rohkea. Kuitenkin veljeksistä juuri Subhash on se, joka jättää kotimaansa Intian ja lähtee Amerikkaan opiskelemaan. Tosin hänen lähtöään motivoi kouluttautumisen lisäksi myös se, että hän tietää, että Udayan ei tekisi samoin. Udayan puolestaan pyrkii muuttamaan maailmaa poliittisen toiminnan kautta ja hän toimii aktiivijäsenenä kommunistisessa Naxalite-liikkeessä. Eletään 1960-luvun loppua Kalkutassa.

Udayan joutuu maksamaan vallankumouksellisuudestaan hengellään. Kun Subhash veljensä kuoleman jälkeen menee käymään Kalkutassa, hän tutustuu veljensä leskeen, Gauriin, joka asuu Subhashin vanhempien talossa, jossa hänet on eristetty omiin oloihinsa. Edes se, että Gauri odottaa rakastetun Udayanin lasta, ei saa appivanhempia hyväksymään Gauria. Päinvastoin poikien äiti suunnittelee, että Gauri voisi lapsen synnyttyä lähteä pois ja jättää lapsen isovanhempien kasvatettavaksi. Subhash selittää itselleen, että hän haluaa pelastaa Gaurin vanhemmiltaan ja tarjoaa hänelle mahdollisuutta jatkaa filosofian opintojaan Amerikassa. Jotta tämä olisi mahdollista, on Subhashin ja Gaurin mentävä naimisiin.

Gaurin tarina muodostaa The Lowlandin keskeisimmän ytimen, jonka kautta Lahirin romaanin tapahtumat ja henkilöiden väliset suhteet peilautuvat silloinkin, kun ne eivät liity ensisijaisesti Gauriin. Iskulause henkilökohtaisen poliittisuudesta saa The Lowlandissa subversiiviset ilmentymänsä juuri Gaurin kautta hänen kyseenalaistaessaan totutut sukupuoliroolit.

Intialaisessa kulttuurissa vanhemmat perinteisesti valitsevat lapsilleen puolison. Gauri sen sijaan hylkää perheensä ja menee omasta halustaan naimisiin ensin Udayanin ja myöhemmin tämän veljen kanssa. Amerikkaan muutettuaan Gauri tuhoaa intialaiset vaatteensa ja leikkauttaa hiuksensa. Filosofia, jota Gauri opiskelee on sekin perinteisesti hyvin miehinen tieteenala. Pian tyttärensä Belan synnyttyä Gauri joutuu huomaamaan, miten vaikeasti yhteensovitettavia akateeminen ura ja äitiys ovat.

With Bela, she [Gauri] was aware of time not passing; of the sky nevertheless darkening at the end of another day. She was aware of the perfect silence in the apartment, replete with the isolation she and Bela shared. When she was with Bela, even if they were not interacting, it was as if they were one person, bound fast by a dependence that restricted her mentally; physically. At times it terrified her that she felt so entwined and also so alone.

Subhashin ja Gaurin avioliitossa sukupuoliroolit kääntyvät päälaelleen. Subhash on huolehtiva ja hellä isä, Gauri sen sijaan keskittyy opintoihinsa. Gaurille lapsi on este oman itsensä toteuttamiselle ja kun Subhash vie 12-vuotiaan Belan matkalle Intiaan, Gauri tekee radikaalin päätöksen ja pakkaa sillä välin tavaransa ja hylkää perheensä. Hän jatkaa elämäänsä tutkijana ja luennoitsijana Kaliforniassa, eikä edes yritä ottaa mitään yhteyttä Rhode Islandilla asuvaan tyttäreensä tai mieheensä. Subhashista tulee yksinhuoltajaisä, vaikka hän ei edes ole Belan biologinen isä, vaan setä.

Kun Gauri vihdoin palaa Rhode Islandille, on Belastakin jo tullut äiti. Liian monta vuotta on kuitenkin kulunut, jotta äiti ja tytär enää voisivat lähentyä toisiaan. On tekoja, jotka ovat liian vaikeita anteeksi annettaviksi. Tekoja, joiden seurauksena veri ei enää ole vettä sakeampaa. Gauri joutuu lähtemään Belan sanat korvissaan: You are as dead to me as he [Udayan] is. The only difference is that you left me by choice.

The Lowlandin henkilöt ovat kukin tavallaan yksinäisiä. Miltä heistä tuntuu ja mitä heidän mielessään liikkuu, sitä Lahiri ei juurikaan kuvaa, vaan jättää kutkuttavasti henkilöiden sisäisen elämän lukijan rakennettavaksi. Gaurin salaisuuskin paljastetaan vasta aivan teoksen lopussa ja sen selviäminen saa lukijan miettimään teosta uudesta näkökulmasta. Mistä oikeastaan on kyse siinä, kun Gauri niin intohimoisesti takertuu filosofian opiskeluun ja harjoittamiseen?

Lowland, alava maa, täyttyy tulvavesistä keväisin. Ilmiö toistuu vuosittain sekä samanlaisena että ainutkertaisena.  Symbolisella tasolla veljekset kohtaavat toisensa alavalla maalla, välimatka sen enempää kuin kuolemakaan ei voi heitä erottaa. Lahirin tekstistä henkii ihmeellinen rauha ja seesteisyys. Hän ei korosta, eikä alleviivaa, vaan luottaa lukijan kykyyn lukea myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu.

***

The Lowlandia lukiessani mieleeni tuli monesti eräs vuosia sitten lukemani novelli. On mielenkiintoista, miten teokset käyvät jonkinlaista alitajuista vuoropuhelua lukijan päässä. En nyt tarkoita teoksia, joilla on enempi vähempi selkeä intertekstuaalinen yhteys, vaan teoksia, joita yhdistää jokin tunnelma, mielikuva tai katoava häivähdys.

Tästä havainnosta mieleeni tuli, että jatkossa liittäisin blogiini maininnan em. kaltaisista teoksista. The Lowlandin kohdalla kyseessä oli Eva Wichmannin novelli Kärret.


sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkisen 'Sinun jälkeesi, Max' (2009) oli harvinaisen hieno esikoisteos. Tarina siamilaisista kaksosista palkittiinkin ansaitusti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. 'Maxia' lukiessani muistan ajatelleeni, että teos irtoaa ilahduttavalla tavalla perisuomalaisesta realismista ja kurkottaa kohti eurooppalaisen kirjallisuuden kenttää. 'Max' ei ollut helppoa kirjallisuutta, vaan se vaati lukijalta paljon. Tätä taustaa vasten odotukseni Parkkisen uudelta romaanilta olivat korkealla. Yllättääkö hän minut jälleen?

Heti alkuun on todettava, että 'Galtbystä länteen' on helpompi teos kuin 'Max', jolla en tarkoita, että se olisi mitenkään huono asia. Parkkinen jatkaa toisessa romaanissaan jo esikoisteoksesta tuttuja teemoja tutkiessaan erilaisuutta ja ihmisen symbioottista suhdetta toiseen ihmiseen. Kerronta on vahvaa ja tempaa lukijan otteeseensa heti alkusivuilta. Jotain teoksen imusta kertonee sekin, että minun oli pakko lukea se loppuun, vaikka kello oli jo paljon ja nukahdin teoksen loppusivuilla pari kertaa väsymyksestä kesken lukemisen. En vaan voinut jättää lukemista kesken.

'Galtbystä länteen' rakentuu mysteerin ympärille. Vuonna 1947 Fetknoppenin pienellä saarella on tapahtunut 17-vuotiaan, raskaana olevan Kerstin murha. Teosta syytetään Sebastinia, joka saaren asukkaiden mielestä on outo ja kummallinen. Hänen sisarensa Karen ei kuitenkaan suostu uskomaan veljeään syylliseksi ja 65 vuotta tapahtuneen jälkeen Karen palaa saarelle selvittämään, mitä todella tapahtui ja kuka Kerstin murhasi.

Karen on riemastuttava hahmo. Teoksen nykyhetkessä 83-vuotias teräsvanhus kurvailee vuoden 1956 Plymouth Furylla tavalla, joka tuo mieleeni Ridley Scottin Thelman ja Louisen. Siinä missä Louise aseineen pelastaa Thelman raiskaukselta huoltoaseman baarissa, Karen ottaa käyttöön helmikoristeisen revolverinsa ja estää ryöstön niinikään huoltoasemalla. Välikohtauksen päätteeksi Karen ottaa mukaansa 17-vuotiaan iranilaistytön Azarin.

Parkkisen kuvaukset Fetknoppenista suljettuna saaristolaisympäristönä ja selvittämättömän murhan tapahtumapaikkana ovat tunnelmaltaan sukua Monika Fagerholmin teoksille. Karenin ja Sebastianin suhde on hyvin läheinen, voisi sanoa jopa liian läheinen. Sebastianilla on kuitenkin suuri salaisuus, josta Karen saa tietää vasta alkaessaan tutkia menneisyyden tapahtumia.

'Galtbystä länteen' on parhaimmillaan Parkkisen kuvatessa saarta ja sen ihmisiä. Sodanjälkeinen niukkuus on kouriintuntuvaa niin materiaalisessa kuin henkisessäkin mielessä. Saarella on omat lakinsa, eivätkä saarelaiset hyväksy Karenin muualta muuttanutta äitiä, joka tilaa irtopuuteria Tukholmasta ja kasvattaa saaren ilmasto-oloihin sopimattomia kukkia. Siinä missä Karenin äiti ei mukaudu saaren tapoihin, Karen menee tahdonvoimallaan vaikka läpi harmaan kiven, kuten esimerkiksi silloin kun hän pukeutuu mieheksi, kun sodan aikana on puutetta tanssikavaljeereista. 

Azarin kanssa Karen ryhtyy tekemään omaa murhatutkimustaan saarella ja romaani saa jännityskertomuksen sävyjä, kun Karen löytää tuntemattoman jättämän uhkausviestin. Joku haluaa Karenin lähtevän saarelta pois - joku, joka pelkää paljastuvansa murhaajaksi. Toistaako historia itseään? Murhataanko myös Azar, joka on Kerstin ikäinen ja hänen laillaan myös raskaana. Jotain karmivaa on siinäkin, että Azar nukkuu saaressa Sebastianin huoneessa. Oman jännitysmausteensa tarinaan antaa lisäksi se, että Azarilla on myös henkilökohtaiset syynsä pysytellä piilossa muutamilta tuttaviltaan.

Parkkisen kieli on vaivatonta ja kaunista ilman häivettäkään keinotekoisesta lyyrisyydestä. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, mutta sanojen pohjavirrat ovat usein tummia. Sebastianin traaginen kohtalo hengittää tekstistä läpi. Parkkinen osoittaa vakuuttavasti, miten suljettu saarelaisyhteisö luo oman näkemyksensä ihmisestä, joka on erilainen kuin muut ja miten tämä näkemys vähitellen junttautuu kivikovaksi totuudeksi.

"Mutta totuus oli, että Sebastian oli häiriintynyt niin kuin nykyään sanotaan. Se lähetettiin sodastakin takaisin. Eikä silloin vapautettu pienistä. Kaikki tarvittiin sotavuosina tykinruoaksi".

Lukijana mieleni tekee puolustaa Sebastinia. Hän oli herkkä ja taiteellinen poika, joka traumatisoitui pahasti sodassa, eikä vähiten sen vuoksi, että joutui makaamaan samassa kasassa kuolleiden ruumiiden kanssa. Hän oli poika, joka tuomittiin Kerstin murhasta ja joka hirttäytyi vankisellissä sukkiinsa. Ennen kaikkea hän oli poika, joka rakasti palavasti.

Parkkinen upottaa romaaniinsa kaksi pitkähköä kertomusta, joista toinen käsittelee Sebastianin opiskelija- ja rakkauselämää Turussa. Toinen taas Azarin elämää ja perhettä. Nämä sisätarinat katkaisevat tarinan jännitteen ja itse teoksesta käsin on vaikea perustella erityisesti jälkimmäisen tarpeellisuutta. Teoksen loppupuolella on myös muutamia melko epäuskottavilta vaikuttavia juonenkäänteitä, mutta nämä pienet kauneusvirheet antaa mielellään Parkkiselle anteeksi, sillä niin hienon romaanin hän on kirjoittanut.

Kehotan sinuakin istumaan Karenin Plymouth Furyn kyytiin!


Muita blomerkintöjä tästä teoksesta:


torstai 19. joulukuuta 2013

Pirjo Hassinen: Popula



'Popula' on ilotulitusta ja tragikoomista räiskintää, joka luotaa nykyihmisen pahaa oloa ja merkityksettömyyden tunteita. Ihmiset ovat solmussa niin itsensä kuin toistensakin kanssa, elämä pitkää putkea, jonka läpi kirjan henkilöt yrittävät valua miten kukin parhaaksi taitavat. Hassisen romaanin avainsanoja ovat äiti-tytärsuhde, vanhustenhoito, rasismi, väljähtynyt avioliitto, uusnatsit, alkoholismi, taidekäsitys, epätoivo, väkivalta. Nämä Hassinen puristaa tekstuaalisen lihamyllyn läpi ja tuloksena on sanallista jauhelihaa, josta omassa luennassani nousi päällimmäiseksi näkemys siitä, miksi ihmisestä tulee perussuomalaisten kannattaja.

Teoksen päähenkilöt ovat naapurukset Pirjo ja Perttu, joilla on keskenään ihmissuhde, mutta ei parisuhdetta. Pirjo on lapsesta asti halunnut maalata tauluja, mutta hänen äitinsä on suhtautunut asiaan halveksien ja torjuvasti. "Äläkä vain rupea kuvittelemaan, että sinä mihinkään Ateneumiin pääsisit opiskelemaan. [...] Älä sinä harakka rupea uskomaan, että sinua on yhtään sen hienommista tarpeista tehty kuin muitakaan tässä talossa."

Kun Pirjo on 16-vuotias hänet raiskataan lavatansseissa ja hänestä tulee tyttärensä Ritan yksinhuoltaja. Pirjo maalaa kukka-aiheisia tauluja, jotka eivät kelpaa gallerioihin ja rakastaa tytärtään intohimoisen tukahduttavasti vielä silloinkin, kun tytär on jo aikuinen. "Joka kerta, kun Ritan kohtasi, jokin täyttyi ääriään myöten. [...] Se oli ihailua, oman lapsen outoa fanitusta." Ritan aikuistuttua Pirjon elämänhallinta alkaa murentua ja hän etsii lohtua alkoholista. Pettymys taiteilijana epäonnistumisesta kulminoituu Pirjon taidesabotaasiin Ateneumissa. 

Pirjoa paremmin ei mene Pertullakaan, joka Pirjolle on P.A.H.A (Perttu Alvari Hermanni Aalto). Siinä missä Pirjon suhde tyttäreensä on symbioottinen, käy Perttu läpi luopumisprosessia dementiaa sairastavasta äidistään. Hassinen kuvaa riipaisevasti, miten Pertun äiti on "jätetty haalistumaan kuoliaaksi" "muumiomarkettiin" eli vanhainkotiin. Teoksen tragikoomisuus saavuttaa huippunsa, kun Perttu vaihtaa äitinsä huonetoverin vaipat, kun henkilökunta ei ehdi. Avun ele tuo paikalle poliisit ja epäilyn seksuaalisesta ahdistelusta.

Pirjo on täynnä pettymystä, Perttu vihaa. Pirjo saa syytteen toiminnastaan Ateneumissa, Perttu pahoinpitelystä työssään portsarina.  Kun Perttu tutustuu Popula-puolueeseen elämään alkaa tulla juonta. Puolue on medianäkyyvyyttä saadakseen valmis maksamaan sekä Pirjon että Pertun oikeudenkäynnit. Sirpaleinen ja kaoottinen elämäntarina saa puolueen palkkaaman juristin käsittelyssä selkeän muodon. Vihdoinkin Pirjo ja Perttu tulevat nähdyiksi. Juristin myötä on "löytynyt joku, joka osasi luoda kaiken uudelleen paljon järkevämpänä kuin se oli ollut".

Puolueelle Pirjo ja Pertti ovat välineitä, joiden avulla puolue pääsee mediaan. Jopa Pirjon taulut alkavat mennä kaupaksi, kun niitä markkinoidaan Populan nettilehden sivuilla.  Pertulle työpaikka puoluessa antaa elämäntarkoituksen, joka tosin osoittautuu myöhemmin lyhytaikaiseksi. Siinä missä Populan juristi tekee menneisyydestä johdonmukaisen kertomuksen, antaa puolueen nokkahahmo Jukka Kalmari ihmiselle selkärangan. Kalmarin uho lähentelee uskonnollista hurmosta, kun hän julistaa, että hänellä on antaa ihmisille tie ja uusi elämä. Hänen puheensa kuulostavat välillä hyvin timosoinimaisilta. "Voiko meillä olla takanamme vahvempaa valtakirjaa kuin kansan vitutus?"


Hassinen kuvaa Populan ideologian pitkälti identtiseksi perussuomalaisten ajatusmaailman kanssa. EU on paha, rahaliitosta on erottava, maahanmuutto lopetettava, Suomi kuuluu suomalaisille, ulkomaalaiset ovat raiskaajia ja sosiaalitukien väärinkäyttäjiä. Populan poliittisen ohjelman esittelystä alkaa Hassisen romaanin alamäki. Sleepy Sleepersien vanhan hitin modifiointi muotoon "Me halutaan nolla neekereitä" ja Kalmarin julistus holokaustin välttämättömyydestä israelilaisen puskurivaltion synnyttäjänä eivät riitä satiirin aineksiksi sen enempää kuin romaanin lopussa yliampuvasti kuvatut uusnatsien kiristysyritykset ja väkivaltakaan.

Kerronta kurkottaa liian moneen suuntaan ja näkökulmien tiheä vaihto tekee lukemisesta levotonta. Pirjon tyttären Ritan uusperhekuvio, jonka problematiikka kiertyy Ritan miehen entisen vaimonsa kanssa adoptoiman tummaihoisen Tuulian murrosiän ympärille, olisi esimerkiksi jo sinänsä oman romaaninsa aihe. Parhaimmillaan 'Popula' kuitenkin tiivistää nasevasti jotakin hyvin olennaista nykykeskustelusta, jossa epäonnistumista usein pidetään ihmisen omana syynä. "Sillä sitä kuuli joka päivä, joka tuutista: mitäs Perttu Aalto oli ryhtynyt väkivaltaiseksi - oma vika! Mitäs Pirjo Vainio meni täyttämään 50. Mitäs maisteri Aalto [Pertun äiti] meni dementoitumaan." Näiden kysymysten ja niiden ratkaisun luulisi kiinnostavan myös Kalmaria, mutta tämä keskittyy mieluummin syömään poronselyksiä ja puhumaan matkustelusta.

Perttu joutuu pettymään Populaan ja hän ymmärtää, että puolue ei ole vastaus hänen ongelmiinsa, vaan yhden miehen suuruudenhullu unelma. Kalmari ei ole visionääri ja kansanmies. Hän tekee itsensä ja Pertun välille selvän pesäeron julistaessaan: "Minä olen katso tämmöinen erilainen kuin sinä, minä olen johtaja, joo-o, mutta minä en ole rahvasta."

Mitä pidemmälle 'Popula' etenee sitä osoittelevammaksi teksti käy. Teos sisältää loistavaa sanankäyttöä ja sen aihepiiri on ajankohtainen ja tärkeä, mutta jokin syvempi substanssi siitä puuttuu. Suhteeni 'Populaan' muuttui paljonkin siitä, miten koin sen lukiessani ja miten sitten taas tätä blogimerkintää kirjoittaessani. Lukiessani olin aluksi hyvinkin innostunut. Välillä teki mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan, joka mielestäni on yksi hyvän kirjallisuuden tunnusmerkki. 

'Popula' on siitä erikoinen teos, että mitä enemmän sitä mietin, sitä kauemmaksi siitä etäännyn. Syistä, joita en osaa tarkemmin eritellä, minä haluaisin pitää 'Populasta'. Samanaikaisesti kuitenkin suorastaan ihmettelen, miten sen alkuosaa lukiessani olin niin innoissani. Hassinen on kirjoittanut ovelan romaanin, joka herättää minussa reaktioita, joiden kanssa olen yhtä hämilläni kuin 'Populan' henkilöt elämänsä kanssa.

Muita blogimerkintöjä 'Populasta': Mari A:n kirjablogi Ilselä Lukukausi

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Sulje silmäsi. Siirry 1920-luvun Alaskaan. On pakkanen, suuret lumihiutaleet satavat maahan harvakseltaan, auringonvalo taittuu jääpuikoista, hiljaisuus kaiken yllä. Kuvittele pieni mökki. Siinä asuvat Jack ja Mabel, keski-ikäinen pariskunta, joka on muuttanut Alaskaan aloittaakseen elämänsä alusta sen jälkeen, kun heidän vauvansa syntyi kuolleena.

Tarina kehiytyy auki surusta, pienen vauvan menetyksestä. Elämä on kovaa ja karua, mutta sen yllä lepää kummaa taikaa. Mabelin suru on käsinkosketeltavaa, vaikka vauvan kuolemasta on kulunut jo kymmenen vuotta. Seuraan Mabelia heikolle jäälle, pelkään jään pettävän. Iloitsen, kun ihme tapahtuu ja jää kantaa hänet joen toiselle puolelle.

Iveyn vahvuus on juuri henkilökuvaus. Hän kuvaa Mabelia ja Jackia (kuten tarinan muitakin henkilöitä) hellän realistisesti. Työntää lukijan heidän ihonsa alle ja synnyttää heitä kohtaan lempeää rakkautta. Kun Mabel ja Jack päättävät tehdä mökkinsä pihalle lumilapsen, toivon, että minulla olisi taikasauva ja voisin muuttaa lumilapsen oikeaksi lapseksi. Siksi lapseksi, josta Mabel ja Jack joutuivat luopumaan. Ja mitä ihmettä? Kohta pihapiirissä on kuin onkin pieni tyttö, joka tuntuu elelevän metsässä ihan yksikseen. Venäläinen kansansatu lumitytöstä, jonka lumisydän ei pysty tuntemaan rakkautta alkaa kirjoittua uudestaan.

Lumilapsi Faina on villi ja kesyttämätön. Hän tulee Mabelin ja Jackin luokse, mutta jäämisen sijasta hän lähtee aina takaisin metsään, joka on hänen kotinsa. Ivey kuvaa taitavasti Mabelin pettymystä, kun hän ei voi "kesyttää" Fainaa. Elämä jatkuu kylmänä ja lumisena. Köyhyys on välillä äärimmäistä ja kanatkin pitää tappaa, kun ei ole varaa ostaa niille rehua. Elämän kovuudesta huolimatta teoksen pohjavire on toiveikas. Kun hätä on suurin, rientävät naapurit apuun. Vaikeudet käännetään voitoksi yhteistyöllä.

Arkisen elämän yllä on kuitenkin jatkuvasti pelko. Selviääkö Faina yksinään metsässä? Hyökkääkö susi, karhu tai ahma hänen kimppuunsa? Luonto ympärillä on sekin paikoin selittämättömällä tavalla vihamielinen. Kun Jack vaeltaa metsässä etsimässä Fainaa, hän nolostuu huomatessaan olevansa "eläimellisen peloissaan".

Hämmentäviä ajatuksia kieppui hänen mielessään, tarinoita, joita hän oli varmaan poikasena kuullut metsäneukoista ja karhuiksi muuttuneista miehistä. Häntä ei niinkään pelottanut tyttö kuin outo lumen, kiven ja hiljaisten puiden maailma, jossa tyttö vaivatta liikkui.

Faina ei ole näkyvästä maailmasta. Pitkään aikaan häntä ei edes näe kukaan muu kuin Mabel ja Jack. Faina liikkuu lumessa ihmistä keveämmin, eivätkä lumikiteet sula hänen kasvoilleen. Hänen vihansa on luonnonvoimaa, joka voi nostattaa lumimyrskyn.  Hän kulkee rajalla, jossa meidän maailmamme kohtaa paitsi luonnon maailman, myös kuoleman. Korostaakseen Fainan asemaa eri maailmojen välisenä ylittäjänä, Ivey käyttää hyväkseen joutsensymboliikkaa.  Faina voittaa taistelussa joutsenen ja kun hän menee naimisiin, hän koristelee hääpukunsa joutsenensulilla.

Lumilapsen  kahta ensimmäistä osaa voidaan lukea maagisena realismina, jossa maagista edustaa Faina ja luonto, kun taas Mabelin ja Jackin jokapäiväinen elämä on kuvattu hyvin realistisesti. Porttina näiden maailmojen välillä toimii venäläinen satu Lumilapsesta, jota myös Mabelin isä luki hänelle lapsena. Sadun ja Mabelin taikauskon kautta Ivey luo tarinaan jännitteen, joka saa lukijan aavistelemaan, että Fainalle käy huonosti.

Venäläisessä kansansadussa lumityttö saa äidiltään kyvyn tuntea rakkautta ja tämän seurauksena hänen lumisydämensä sulaa. Iveyn versiossa Faina rakastuu Mabelin ja Jackin naapurinpoikaan Garrettiin. Teoksen kolmas osa, jossa kuvataan Fainan ja Garrettin rakkaustarinaa on tyyliltään selkeästi erilainen kuin sitä edeltävät osat. Siinä missä Fainalle oli mahdollista ylittää luonto- ja ihmiselämän välinen raja, on hänen nyt valittava joko luonto tai rakkaus.

Pian Faina alkaa odottaa vauvaa ja sitten jo vietetäänkin hänen ja Garrettin häitä. Luonnon kutsu on kuitenkin väkevämpi kuin rakkaus Garrettiin tai vauvaan. Fainan on mentävä, jotta hänen lumisydämensä ei sulaisi lopullisesti.

*
Lumilapsen alkusivuilta lähtien koin, että olin lukemassa romaania, josta kuuluu pitää. Vähän sama juttu kuin elokuvat, joissa kuuluu itkeä. Minussa tällainen kirjoittamaton vaatimus aiheuttaa ahdistusta ja epämukavuutta. Menen helposti pitämis- ja itkemiskapinaan.

Minulle Lumilapsessa kiinnostavinta oli rajat ja niiden ylittäminen. Valitettavasti tämän tematiikan käsittely jäi muun teoksen jalkoihin. Uskon kuitenkin, että monet pitäisivät Lumilapsesta. Siitä on kirjoitettu myös useita blogimerkintöjä, ks. esim.  La petite lectrice  Lillin kirjataivas P. S. Rakastan kirjoja Kirjakirppu Sonjan lukuhetket Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

torstai 12. joulukuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen.

Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa.

Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta.

Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdelauseilla: Jossain vaiheessa rakastavaisina aloittaneet tottuivat toisiinsa ja lakkasivat olemasta uteliaita ja jakamasta muita kuin kaikkein arkisimpia ajatuksiaan, kuvitellen että ihminen pysyy päivästä toiseen samana.

Hetkinen! Ettei vain tuossa sitaatissa piilisi viesti myös lukijalle. Olemme tottuneet lukemaan kirjallisuutta tiettyjen tapojen ja tulkintarutiinien kautta. Kun Olli solmii Facebookin kautta yhteyden nuoruuudenrakastettuunsa Kerttu Karaan saippuasarjan tunnusmusiikki pelmahtaa sivujen välistä. Kertun kirjoittaman Elokuvallisen Elämänoppaan esittelyn myötä alan mietiskellä parodiaa. Elokuvallisen Elämänoppaan perustermejä ovat elokuvallinen syväminä, cinemaattisuus, hidas jatkumohakuisuus sekä merkityksellisyyshiukkaset eli tuttavallisemmin M-hiukkaset. Niiden myötä liitän parodiaan pastissin ja postmodernin.

Voisi toki ajatella, että Jääskeläinen ironisoi nykymaailmassa tiuhaan tahtiin julkaistavia itsehoitokirjoja, joissa onni, identiteetti ja elämän tarkoitus löytyvät milloin minkäkinlaisilla menetelmillä. Mikseipä siis myös itsensä elokuvallistamisella. Nokkelaa, mutta huomaan olevani tyytymätön. Lukijana koen, että otteita Karan elämänoppaasta on aivan liikaa. Kerronta on muutoinkin sekavaa ja vaikka uskonkin sen olevan sitä tarkoituksellisesti, alan väsyä pomppimaan Ollin lapsuuden, unien ja nykyisyyden välillä.

Olen kuin Beckettin "Huomenna hän tulee"-näytelmän Didi ja Gogo, odotan Godot'ta sivu sivun jälkeen, mutta hän ei vaan ilmesty. Ei pitkään aikaan. Toisin kuin Beckettin näytelmässä Jääskeläisen romaanissa Godot kuitenkin lopulta tulee. Pokkariversiossa hän tulee sivulla 288. Tapahtuu almodovarlainen käänne ja silloin minussa loksahtaa. Olen lukenut tätä teosta ihan väärin. Hah-haa, olen mennyt ansaan jos toiseenkin. Vaikka oikeastaan hyvä niin, koska näin Jääskeläisen tarjoama yllätys on paljon makeampi.

Yksi kirjallisuuden tulkintatapa on, että lukija lukiessaan tekee kirjaan. Ennen lukemistapahtumaa kirja ei ole edes olemassa, vaan se syntyy lukemisen kautta. Jos kukaan ei lue kirjaa, sitä ei myöskään ole. HS:ssä riemullista on se, että lukijan on mahdollista tehdä siitä mitä erilaisimpia romaaneja. Jääskeläinen osoittaa suurta taituruutta pitämällä lukijaa otteessaan myös silloin, kun teos avautuu samanaikaisesti niin moneen suuntaan, että se on vaarassa muuttua hallitsemattomaksi multimediaksi.

Edellä mainittua taustaa vastaan kahden eri lopun kirjoittaminen kirjaan on turhaa, vaikkakin hauskaa kikkailua. Itseäni ainakin viehättää enempi ajatus, että lopussa olisi tyhjiä sivuja, joille lukija voisi kirjoittaa haluamansa lopun.



maanantai 9. joulukuuta 2013

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - päiväkirja

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan.

Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi.

Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asian teki se, että katsoja tiesi romaanin/elokuvan perustuvan pitkälti Alakosken omiin elämänkokemuksiin. Alakosken perhe muutti 1960-luvulla Ruotsiin ja voi siellä hyvin huonosti. Alkoholia, perheväkivaltaa, köyhyyttä, häpeää. Ville Virtanen perheen isänä teki minuun niin lähtemättömän vaiktuksen, että lukiessani "Köyhän lokakuuta" tuntuu, että hänen roolihahmonsa kurkistelee vähän väliä olkapääni takana.

"Köyhän lokakuussa" Alakoski yrittää ymmärtää, miksi hänen perheelleen kävi niin kuin kävi. Miksi kukaan ei osannut auttaa tavalla, josta olisi ollut hyötyä. Teokseen lainatut sosiaaliviranomaisten raportit kertovat karua kieltään siitä, että ongelmat olivat kyllä tiedossa, mutta niihin ei osattu tarttua. Lapsen näkökulmasta köyhyys oli sitä, että ei ollut samanlaisia farkkuja ja lenkkareita kuin muilla lapsilla, koulun alkaessa kesäloman jälkeen ei ollut kerrottavana kesälomamuistoja, ei ollut polkupyörää, ei pidetty synttäreitä, ei ollut rahaa lähteä retkelle.  Oli isä, joka joi ja oli juovuksissa väkivaltainen. Oli äiti, joka hänkin joi ja jonka ruumiissa ei ollut yhtään paikkaa, johon isän väkivalta ei olisi ulottunut. Oli isä ja äiti, jotka käyttivät lääkkeitä oikein, mutta useimmiten väärin.

Juominen auttaa. Viina parantaa ahdistuksen, hetkeksi. Se antaa pakokeinon, hetkeksi. Harmaa taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi, rikkinäisistä huonekaluista tulee ehjiä, uudet verhot ripustetaan ikkunaan, lattiat päällystetään, me muutetaan, olot kohenevat, kaikki on hyvin ja lapset leikkivät uusilla leluilla. Tehdään suunnitelmia, uskotaan tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Sanotaan hyvästit raskaalle työlle, päästään eroon ylimääräisistä töistä. Kostutetaan huulia, juodaan vielä lasillinen ja selkäsärky hellittää, nähdään miten kaupungin läpi kuljetaan pää pystyssä sen sijaan että tullaan kotiin kumarassa pesemään työläisen pahanhajuisia jalkoja.

Muistot eivät "Köyhän lokakuussa" suostu järjestymään kertomukseksi, välimerkit katoavat, välillä ne huutavat. Lattia on täynnä sosiaaliviraston raportteja. Nekin ovat vain yksi näkökulma. Lapsuus on ripoteltuna moniin suuntiin, siitä ei saa otetta. Se ei suotu muuttumaan lineaariseksi kertomukseksi, vaikka se onkin läsnä jokaisessa hetkessä. Alakosken vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksilla ei mene kovin hyvin. Arvet ovat syviä, epämuodostuneita ja pitkiä, yksi elämä lyhyt niiden käsittelemiseen ja korjaamiseen.

Ranskalais-kuubalainen kirjailija Anais Nin on sanonut, että se mikä on kaikkein yksityisintä, on myös kaikkein  yleisintä. Alakosken teoksessa hänen oman perheensä kokema köyhyy kasvaa henkilökohtaista tasoa paljon isommaksi kuvaksi siitä, mitä köyhyys voi olla ja miten helposti ja nopeasti köyhyyteen putoaminen saattaa tapahtua. Tarvitaan vain muutama peräkkäinen vastoinkäyminen ja yhteiskunnan turvaverkko repeää. Se voi tapahtua naapurillesi. Se voi tapahtua sinulle tai minulle.

Alakoski haluaa meidän ymmärtävän, että kukaan ei valitse köyhyyttä vapaaehtoisesti. Köyhyys on rakenteellinen ja poliittinen ongelma, eikä se johdu ensijaisesti omasta saamattomuudesta tai laiskuudesta, kuten viime aikoina suomalaisessakin yhteiskunnallisessa keskustelussa on väliin väitetty. Se, että joku pitää köyhyyttä ihmisen omana vikana kertoo ainoastaan siitä, että kyseinen puhuja ei tiedä, mistä hän puhuu. Siksi hänen pitäisi lukea Alakosken pamfletti.

Epäitsekkäässä maailmassa on kirjoitettava niiden puolesta, jotka eivät siihen itse pysty. Välillä se on tehtävä lihavoiduin kirjaimin korkealta ja kovaa. Sen Alakoski osaa vakuuttavasti.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Zoe Ferraris: Kingdom of Strangers

Zoë Ferraris on amerikkalainen kirjailija, joka avioiduttuaan saudi-arabialaisen miehen kanssa eli 9 kuukauden ajan Jeddahissa Saudi-Arabiassa. "Muukalaisten valtakunnan" (ei suomennettu), kuten myös hänen kahden aiemman romaaninsa, tapahtumapaikka on juuri Jeddah. Lukijana jään miettimään, tekikö Jeddah niin suuren vaikutuksen Ferrarisiin, että hän haluaa kirjoittaa auki naisen asemaa arabiyhteiskunnassa useammassa romaanissaan.

"Muukalaisten valtakunta" alkaa häkellyttävästi: 19 naisen ruumiit löydetään aavikolta. Pian käy ilmi, että naiset ovat pääasiassa filippiiniläisiä kotiapulaisia, jotka ovat tulleet Saudi-Arabiaan töihin. Sarjamurhaaja on liikkeellä. Itseasiassa hän on ollut liikkeellä jo monia vuosia. Naiset ovat muukalaisia ja heille Saudi-Arabia on valtakunta, jossa he ovat työvoimaa, jota heidän työnantajansa usein kohtelevat väkivaltaisesti ja heidän ihmisarvonsa riistäen.

Ferraris kuvaa mestarillisesti saudi-arabialaista yhteiskuntaa, joka on hyvin erilainen kuin omamme. Olin tänä syksynä viikon Dubaissa ja huomaan lukevani tekstiä Dubain matkani kautta. Saudi-Arabiaa ja Yhdistyneitä arabiemiraatteja ei voi tietenkään suoraan verrata keskenään, mutta lukiessani huomaan, että tapaani tulkita Ferrarisin tekstiä vaikuttaa se, että olen matkustanut metron vain naisille tarkoitetussa vaunussa, nähnyt burkhaan pukeutuneiden naisten imettävän vauvaansa ja päivittävän facebookia ja instagrammia. Ennen kaikkea olen kokenut, että haluan pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, koska kulttuurinen vaatimus naisen ruumiin peittämistä kohtaan on ollut kaikkialla ympärilläni. Yllätyksellistä oli, että tuo vaatimus ei tuntunut pahalta tai rajoittavalta, vaan luonnolliselta. Se jos mikä, oli äärimmäisen hämmentävää.

Vähäiset kokemukseni naisena olemisesta arabikulttuurissa vaikuttavat tapaani pohtia "Muukalaisten valtakunnan” päähenkilöä Katyaa, joka on poliisin palveluksessa työskentelevä laboratorioteknikko. Naispuolisen tutkijan asema miesvaltaisessa poliisiyhteisössä on vaikea. Monet Katyan työtovereista eivät voi hyväksyä, että nainen on mukana rikostutkinnassa. Katyan työntekoa hankaloittavat islamin säännöt, jotka esimerkiksi kieltävät naista olemasta kahden tuntemattoman miehen kanssa tai matkustamasta yksin taksilla. Monet miehet eivät suostu edes puhumaan Katyalle tai katsomaan häntä silmiin.

Vaikka Ferraris itse ei olekaan saudi-arabialainen on hänen yhteiskuntakuvauksensa hyvin uskottavaa ja herkästi havannoivaa.  "Muukalaisten valtakunnassa" kuvataan väkivaltaisia asioita, mutta sen sanoma on siitä huolimatta lempeän feministinen. Jeddahissa ei polteta rintaliivejä tai järjestetä mielenosoituksia, vaan Katyan kaltainen moderni nainen ottaa itselleen tilaa ja oikeuksia venyttämällä naisen roolin rajoja varovasti ja pikkuhiljaa.

Ferraris ei myöskään sorru yleistävään "kaikki arabimiehet ovat pahoja" -kerrontaan, vaan hän luo myös teoksen miespuolisista henkilöhahmoista uskottavia, inhimillisiä ja yksilöllisiä. Fokuksessa on erityisesti rikosetsivä Ibrahim Zahrani, jolla on rakastajar, vaikka yhteiskunnan rangaistus aviorikoksesta voi olla jopa kuolema. Ferraris osoittaa taitavasti, että yltiöislam ei rajoita pelkästään naisia, vaan sen tiukasta otteesta kärsivät myös miehet.

Muukalaisten valtakunta” sisältää kaikki kelpo dekkarille ominaiset piirteet. On psykologista jännitystä, yllättäviä juonenkäänteitä ja ennen muuta tarina, joka pitää tiukasti otteessaan ja herättää lukijassa halun ahmia teosta sivu sivun jälkeen. Sympatisoin Zahrania ja jännitän, jääkö hän salasuhteestaan kiinni. Tunnen raivoa hänen vaimoaan kohtaan, joka kunnian ja siveyssääntöjen vuoksi on valmis haastamaan miehensä oikeuteen, vaikka tämä saattaa merkitä Zahranille kuolemantuomiota. Huomaan asettuvani avionrikkojan puolelle ja taas olen hämmennyksissä.

Itseasiassa kyse on Ferrarisin taitavuudesta. Vaikka luen ”Muukalaisten valtakuntaa” feministisenä dekkarina Ferraris sekoittaa pasmani luomalla maailman, jossa paradoksaalista kyllä vahvasti segregoituneessa yhteiskunnassa sukupuolia yhdistää elämä islamin tiukkojen sääntöjen alla. Elämä on yksinkertaista niin kauan kuin on valmis tekemään koraanin sääntöjen mukaan niitä kyseenalaistamatta.

Feministinen dekkari on genre, joka tarjoaa erinomaiset puitteet sukupuolten välisen epätasa-arvon esiintuomiselle ja kritiikille. Vaikka naisetsivät ratkaisevat nykydekkarissa murhia siinä kuin miespuoliset kollegansakin, ovat tunnetuimmat naisetsivät (kuten Sara Paretskyn W.I.Warshawski, Patricia Cornwellin Kay Scarpetta tai Sue Graftonin Kinsey Millhone) usein perheettömiä. Murhien ratkaiseminen ja perhe ovat vaikeasti yhteensovitettavia, - murhien, perheen ja saudi-arabialaisen kulttuurin yhteensovittaminen sen sijaan vaikuttaa mahdottomalta. 

Ferrarisin romaanissa murhatutkinta ja poliilaitos toimivat näyttämönä, jonka valonheittimet on suunnattu naisen asemaan arabiyhteiskunnassa. Onko naisen mahdollista olla sekä rikostutkija että aviopuoliso? Katyaa mietityttää hänen poikaystävänsä Nayirin kosinta. Työn ja avioliiton yhdistäminen vaikuttaa mahdottomalta. Toisaalta Katyan on täytynyt valehdella, että hän on naimisissa, jotta ylipäänsä voisi työskennellä poliisissa. Koska naiset ja miehet eivät voi vapaasti kohdata toisiaan, miehet pyrkivät kontaktiin antamalla naisille paperilappuja, joissa on heidän puhelinnumeronsa ja pyyntö, että nainen soittaisi. Vapautta Katyan on mahdollista kokea vain unessa.

It felt as if all her life she had wanted to be seen in her entirety, wearing sking-tight clothing or nothing at all, every curve of her not just showing, but seen, admired. It was the worst of sins, this vain pride, but she allowed herself to revel in every moment of it. She woke up happy and embarrassed.

Voittaako rakkaus uskonnolliskulttuuriset esteet, kun Katya lopulta suostuu Nayrin kosintaan? Tämä tulkinta tulee lukijalle ensimmäisenä mieleen, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että asia ei ole niin yksinkertainen. Jos Katya jatkaisi sinkkuelämää sen vuoksi, että avio- ja työelämän yhdistäminen olisi hänestä ylivoimaista, voitaisiin tämä lukea osoituksena uskonnon ja kulttuurin täydellisestä joustamattomuudesta. Katyan ja Nayirin avioliiton kautta Ferraris vakuuttaa, että mahdottomasta voi tulla mahdollista. Nainen voi olla enemmän kuin vaimo ja äiti. Naisella voi olla myös ura. Uskonnollista ja kulttuurista koodistoa on mahdollista venyttää yhden sen peruspilarin, avioliiton, kautta. 

PS. Kyllä se murhaajakin saatiin kiinni

tiistai 3. joulukuuta 2013

NoViolet Bulawayo: We need new names

 We need new names on kasvukertomus 10-vuotiaasta tytöstä nimeltä Darling. Romaanin alkuosan tapahtumat sijoittuvat Zimbabween, jossa Darling ja hänen ystävänsä Godknows, Stina, Chipo, Bastard ja Sbho yrittävät haastavissa olosuhteissa pärjätä, miten parhaaksi näkevät. Aikuiset ovat pitkälti poissaolevia, Zimbabwe on kaaoksessa ja lapset varastavat nälkäänsä guava-hedelmiä.

Bulawayon Zimbabwesta luoma kuva on lohduton. Darlingin isä, kuten niin monet muutkin, sairastaa AIDSia.  Hänen ikätoverinsa Chipo on raskaana ja tämän vuoksi oivallinen valokuvauskohde kylään saapuneille auttajille. Puusta roikkuva ruumis merkitsee lapsille mahdollisuutta myydä ruumiin kengät ja ostaa niillä leipää. Presidentti Mugabea  kannattavat joukot kylvävät tuhoa ja pelkoa väkivaltaisilla Afrikka afrikkalaisille -hyökkäyksillään. Yhteiskunnallisen muutoksen puolesta taistelevia tapetaan. Kaiken yllä kaikuu stereotyyppiseksi kuvatun pastorin saarnat.

Lukijana minua alkoi häiritä ajatus kurjuuden estetiikasta, inhimillisen kärsimyksen ja tragedian muuttamisesta uutisista tutuiksi kuviksi. Nälkä, sota, sairaudet, aliravitsemus, väkivalta. Katsokaa ja kauhistukaa. Lukijana minua kiinnostaa, miksi kysymys kurjuuden estetiikasta nousi mieleeni juuri Bulawayon teoksen kohdalla. Muutama viikko sitten luin nigerialaisen Christie Watsonin romaanin Tiny Sunbirds far away, joka kuvastoltaan sisälsi monia yhtymäkohtia Bulawayon teokseen, mutta toisin kuin Bulawayolla Watsonilla tapahtumat oli nivelletty osaksi henkiköiden elämää, kun taas Bulawayolla kurjuus ja väkivalta vaikuttavat itsetarkoituksellisen päälleliimatuilta tehokeinoilta.

Se, että en lukijana pysty päättämään, tuottaako Bulawayo kurjuuden estetiikka vai kyseenalaistaako hän sen, on häiritsevää, mutta samanaikaisesti näiden kahden eri vaihtoehdon läsnäolo tuo esiin sen, miten vaikea on kuvata kurjuutta ilman, että siihen liittyisi sen tuottamista. Joka tapauksessa Bulawayo myös kyseenalaistaa sekä länsimaisen ihmisen suhtaumistavan kurjuuteen että hänen halunsa auttaa. Tämä tulee osuvasti esille, kun erilaiset auttajaryhmät saapuvat Zimbabween ja heille tuntuu olevan ensisijaista lasten nauravien kasvojen valokuvaus.

Zimbabwen karu todellisuus peilautuu lasten leikeissä, kuten esimerkiksi maaleikissä, jossa lapset taistelevat siitä, kuka saa olla mikäkin maa. Oikeita maita ovat mm. Britannia, Australia, Kanada, Sveitsi ja "maidenmaa" Amerikka. Sen sijaan taas Kongo, Somalia, Irak, Sudan, Haiti, Sri Lanka ja Zimbabwe ovat maita, joita kukaan lapsista ei haluaisi olla. Who wants to be a terrible place of hunger and things falling apart? 

Bulawayon esittämän kysymyksen voi nähdä vastauksena siihen, miksi ihminen lähtee kotimaastaan etsimään parempaa elämää. Myös Darling lähtee tätinsä luokse Amerikkaan, joka pian osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin hänen unelmiensa Amerikka. Darling ei kuitenkaan halua tuhota zimbabwelaisten ystävien unelmaa Amerikasta ihmeiden maana ja tämän vuoksi hän ei kerro, että toisinaan hän ei uskalla mennä ulos, koska siellä ammutaan tai että naapuri hukutti neljä lastaan kylpyammeeseen tai että kaduilla on kodittomia, jotka kerjäävät ruokaa. Amerikassa Darlingista tulee muukalainen. Hän ei voi käyttää omaa kieltään ja vieraan kielen puhuminen on vaivalloista ja tämän seurauksena on vaikea ilmaista juuri sitä, mitä tarkoittaa. Amerikasta ei myöskään voi lähteä, koska paperittomana sinne ei olisi paluuta.

Bulawayo kuvaa taitavasti maahanmuuttajan vaikeaa tilannetta. Kotimaasta oli lähdettävä, koska siellä ei pystynyt elämään. Uudessa kotimaassa taas elämä on muukalaisen elämää, josta maahanmuuttajat ovat maksaneet korkean hinnan. For the visas and passports, we begged, despaired, lied, groveled, promised, charmed, bribed - anything to get us out of the country. [...] Girls flat on their backs [...], America on their minds.

Yhteenkuuluvuuden tunteen tarjoavat toiset kotimaansa jättäneet, jotka yhtä lailla kantavat sukulaistensa rypistyneitä valokuvia lompakoissaan ja lähettävät rahaa entiseen kotimaahansa. Unelmien Amerikassa elämä on loputonta työntekoa työn vaarallisuudesta välittämättä. Työnteosta tulee uusi maaleikki, kun eripuolilta maailmaa kotoisin olevien ihmisten nimiä on vaikea lausua ja heitä kutsutaan tämän vuoksi pelkästään kotimaansa nimellä. Tässä maaleikissä ihminen sekä menettää yksilöllisyytensä, että on tämän menetyksen kautta yhteydessä toisiin samaan kokeneisiin. Come, Ethiopia, move, move, move; Israel, Kazakhstan, Niger, brothers, let's go!

Darlingin elämää Amerikassa varjostaa kaipuu takaisin kotimaahan. Pikku hiljaa länsimainen ajattelemisen tapa saa hänestä otteen, joka tulee riipaisevalla tavalla esiin, kun Darling teoksen lopussa puhuu puhelimessa Chipon kanssa. Hän surkuttelee ystävänsä elämää Zimbabwessa, johon tämä vastaa, että kaikkialla maailmassa on kärsimystä. Siinä missä Chipo elää zimbabwelaista todellisuutta, Darling katsoo sitä BBC:stä. Järkytyksekseen Darling tajuaa, että Chipon mielestä Zimbabwe ei enää edes ole hänen kotimaansa. Chipo syyttää Darlingia siitä, että tämä lähti Amerikkaan paremman elämän perään. Chipon sanoihin kätkeytyy Bulawayon viesti: kun talo palaa, lähdemmekö me pakoon ja annamme sen palaa vai etsimmekö vettä sammuttaaksemme palon?






lauantai 30. marraskuuta 2013

Rakenteilla

Tämä blogi on vasta rakenteilla. Tutustun tässä nyt ensin bloggaamisen maailmaan ja yritän lähipäivinä kirjoittaa ensimmäisen bloggaukseni, joka tulee olemaan NoViolet Bulawayon romaanista We need new names.