torstai 30. huhtikuuta 2020

Mia Franck: Pommipuutarha

Mia Franckin Pommipuutarhaa minulle suositteli kaksikin henkilöä, joiden lukumakuun luotan vahvasti.

Edellisestä huolimatta kului useita kuukausia ennen kuin Pommipuutarha pääsi lukuun. Sille, että tämä kirja sai odottaa vuoroaan kirjahyllyssäni suht pitkään ei ollut mitään erityistä syytä, vaan pikemminkin niin, että en vaan yksinkertaisesti tullut siihen aiemmin tarttuneeksi. Nyt Pommipuutarhan lukemisen jälkeen voin todeta, että eipä olisi kannattanut tämän romaanin lukemista viivytellä.

Pommipuutarha kertoo Liselottesta, joka lähetetään toista maailmansotaa pakoon sotalapseksi Ruotsiin. Tämä on aihepiiri, josta olen harvoin lukenut ja joka jo senkin vuoksi on kiinnostava.

Tarinan alusta alkaen vallalla on uhkan, jopa pelon tuntu. Ikään kuin itse tarina tapahtuisi näyttämöllä, mutta näyttämön takana vallalla olisivat pimeät voimat, jotka uhkaavat tulla osaksi parrasvaloja.

Liselott päätyy smoolantilaiseen maalaispappilaan, jossa on hänen ikäisensä tytär Maria-Greta. Myöhemmin pappilaan tulee myös toinen sotalapsi - niinikään suomalainen Outi. Pappila, jonka voisi kuvitella olevan hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tyyssija on täynnä tummia varjoja, joista lukija pääsee selville vähitellen. Synkempien sävyjen päästessä pinnalle on ilmassa jotakin samaa kuin joissakin Bergmanin elokuvissa.

Liselott kantaa omaa traumaansa, joka hakkaa variksena hänen vatsassaan. Franck lisää realistiseen proosaan taitavasti maagismetaforisen kerroksen, jota hän käyttää Liselottin sisäisen elämän kuvaamiseen. Pommipuutarhassa todellinen ja epätodellinen sekoittuvat tavalla, joka luo teokseen tuntemattoman ja uhkaavan sävyn. Samalla Franckin romaani sekä pysyy kiinni realismissa että irtautuu siitä ja usein suoraan kertomatta jätetty alkaa vaikuttamaan vahvemmin kuin se mitä on sanallisesti ilmaistu.

Lapset osaavat olla julmia toisilleen. Niin on myös Franckin romaanissa. Se, että he eivät välttämättä itse täysin tiedosta tekojensa seurauksia tekee asiasta vielä julmemman.

Varsinaisen tarinan välissä on kirjeitä, joita Liselottin äiti kirjoittaa Suomesta sekä pappilanväelle että tyttärelleen sekä vastauksia näihin kirjeisiin. Suomessa on sota ja pulaa kaikesta. Ruotsissa eletään näennäisesti rauhanaikaa, mutta musta mönjä kiemurtelee tiensä myös maalaispappilaan.

Franckin kirja on omistettu hänen äidilleen, joka lähetettiin 3-vuotiaana sotaa pakoon Ruotsin Smoolantiin. En tiedä, onko kirjassa kuvatuilla tapahtumilla todellisuuspohjaa, mutta tämä tieto ei ole itse teoksen kannalta olennainen. Kertoessaan Liselottesta Franck tulee samalla kertoneeksi tuhansien muiden kotinsa jättämään joutuneiden lasten tarinaa. Yksityiskohdat vaihtelevat, mutta suuri tarinalinja on sama.

Pommipuutarha on voimakas romaani, jossa Liselotten ja Maria-Gretan välinen ystävyys tuo paikoin mieleen Elena Ferranten Napoli-sarjan nuoren Lilan ja Elenan väliset tunnemyrskyt. Ystävä voi olla läheisintä ja rakkainta, mutta samanaikaisesti hän voi olla epämääräisellä tavalla pelottava ja herättää toisinaan suorastaan kauhua. 

Pommipuutarhan ytimessä on pelko, joka aktivoituu eri ihmisissä eri tavoin. Se tarttui minuun myös lukijana ja monet teoksessa kuvatut juonenkäänteet tallentuivat mieleeni ennen muuta epämääräistä uhkaa sisältävinä kuvina. Se, että uhantunteista ei täysin saa kiinni tekee Pommipuutarhasta vaikuttavan romaanin, joka jää koputtelemaan alitajuntaan.



Mia Franck: Pommipuutarha
357 sivua
Bombträdgården (Förlaget 2018)
Suomentanut Laura Beck
Teos



sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Rakkaudentunnustus - Rachel Cusk: Kunnia

Jos kävisi niin, että loppuelämäni ajan saisin lukea vain yhtä kirjailijaa, olisi Rachel Cusk erittäin vahva ehdokas.

Syy Cuskin valintaan ei olisi pelkästään se, että hänen teoksensa tuottavat minulle loputtomasti mielihyvää. Tai se, että Cuskin tekstiä lukiessani minusta usein tuntuu, että hän sanoittaa asioita, joita kohti itsekin epämääräisesti hapuilen ja jotka pyörivät päässäni, mutta joille en - rehellinen ollakseni - edes usko löytäväni sanallista muotoa. Tai se, että Cusk saa minut tuntemaan, että olen maailmassa vähemmän yksin.

Syy siihen, että saattaisin valita ainoaksi kirjailijakseni juuri Cuskin on mitä suurimmassa määrin hänen lauseidensa loputtomuudessa. Cusk voi olla helposti luettavissa, mutta hänen tekstinsä sisäistäminen on prosessi, jolle omalla kohdallani en näe loppua.

Cuskia lukiessa ajatukseni villiintyvät. Poukkoavat, menevät limittäin ja lomittain, rihmastoituvat. Lause työntää liikkeelle toisen lauseen ja pohdinnat, jotka ovat alunperin lähtöisin ihan erilaisista konteksteista tulevat yhteen. Niiden välillä on houkutuksen liimaa, mutta ne eivät jää toisiinsa kiinni, vaan ovat kuin laulun kolme pientä elefanttia, jotka marssiessaan pyytävät mukaansa aina uuden toverin.

Mieleni minun tekevi olla suureellinen. Mieleni minun tekevi kirjoittaa: kun luen Rachel Cuskia minun ympärilleni rakentuu maailma, jolla ei ole rajoja.

Löysin Rachel Cuskin vuonna 2016. Jos joku silloin olisi väittänyt, että häntä tullaan suomentamaan en olisi uskonut hetkeäkään. Cusk ei ole suurten lukijajoukkojen kirjailija, vaan enemmänkin pienemmän piirin fanituksen kohde. Kustantajalle (Kustantamo S&S) hänen kirjojensa käännättäminen suomeksi lienee ollut taloudellisesti riskialtis päätös ja erityisen sydäntä lämmittävää onkin, että on olemassa vielä kustantamoja, jotka julkaisevat kirjoja ensisijaisesti niiden laadun vuoksi.

Ja kuinkas sitten kävikään? Cuskin teokset ovat löytäneet Suomesta oman hartaan lukijakuntansa, joka käsittääkseni on laajempi kuin mitä etukäteen on uskallettu edes toivoa.



Kun nyt käyn läpi Kunniaa (Kudos) lukiessani tehtyjä muistiinpanojani joudun monta kertaa toteamaan, että tämä ja tämä ja tämäkin kohta olisi pitänyt ottaa tekstiini mukaan.

On yltäkylläistä. On rakkauden täyttämä runsaus.

En ole nyt kuitenkaan lähtenyt pieniä lisäyksiä (mm. sitaattien suomennokset) lukuunottamatta muokkaamaan tekstiäni, sillä luen parhaillaan Cuskin esseekokoelmaa Coventry, joka on täyttänyt minut siinä määrin, että minuun ei tällä hetkellä yksinkertaisesti mahdu enempää.

Cuskin lukeminen ei minulle olekaan niinkään lukemista kuin keskustelua lukemani kanssa. Samaistumista ja älyllistä voimistelua.

Tässä alla vanha tekstini.


*

Vasta lukiessani Rachel Cuskin trilogian päätösosaa, Kudos, tulen ajatelleeksi Cuskin "projektin" keinotekoisuutta.

Kudoksessa, kuten sitä edeltävissä teoksissa Ääriviivat (Outline) ja Siirtymä (Transit)  teoksen päähenkilö on naiskirjailija, joka tapaa muita ihmisiä, jotka puhuvat hänelle elämästään pitkät pätkät ja kertovat mielipiteitään. Ei ole juurikaan uskottavaa, että joku tapaisi jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat avautua hänelle asioistaan, mutta Cusk on konstruoinut teoksensa niin taidokkaasti, että lopputulos vaikuttaa enemmän elämältä kuin kirjallisuudelta.

Kudos herättää valtavasti ajatuksia ja on vaikea päättää, millä tarkkuudella sitä lähestyisin. Asiaa ei helpota se, että lukiessani kirjoitin 21 sivua muistiinpanoja. Kuvaavaa tälle teokselle on, että heti kun jotakin siinä mainittua asiaa alkaa tarkastella lähempää huomaa ajautuvansa yhä syvemmälle ja vastausten sijaan löytävänsä yhä uusia kysymyksiä.

Se on ihanaa. Se on parasta. Se voisi olla onnen määritelmä.

Tässä tekstissä otan esiin muutamia Kudoksessa esitettyjä kirjallisuutta ja feminismiä koskevia huomioita. Valitsemani lähestymistavan voi katsoa peilaavan metaforisesti Kudokselle keskeistä lähtemisen ja jäämisen kysymistä ja samalla se kertoo minusta lukijana.

I said it was true that the question of whether to leave or remain was one we usually asked ourselves in private, to the extent that it could almost be said to constitute the innermost core of self-detemination. (s. 11-12)
Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen. (s. 16) 

Cuskin trilogiassa on kyse eräänlaisesta modernista naturalismista, jossa kertoja häivyttää itsensä taka-alalle ja antaa sen, mitä tapahtuu ja mitä ihmiset kertovat, muodostaa tarinallisen mosaiikin, jossa palojen ei tarvitse sopia yhteen, vaan niiden annetaan heijastaa eri teemojen ja ihmisten välisten suhteiden loputonta monimutkaisuutta.

the human situation is so complex that it always evades our attempts to encompass it. (s. 104)
ihmisenä oleminen on niin monimutkaista, että se vastustaa yrityksiämme hallita sitä (s. 94) 

Läpi Cuskin trilogian toistuvia teemoja ovat juuri ihmissuhteet ja avioero, itsepetos sekä kirjallisuus ja kirjoittaminen erityisesti naisen näkökulmasta. Kudos alkaa Ääriviivojen tapaan kuvauksella, jossa päähenkilö on lentokoneessa. Hän on matkalla kirjallisuusfestareille ja hänen vieressään istuva isokokoinen mies etsii jatkuvasti tilaa jaloilleen koneen käytävältä, jonka vuoksi lentoemäntä joutuu huomauttamaan miestä asiasta useaan kertaan. En voi olla ajattelematta, että symbolisella tasolla kyse on miesten tavasta ottaa haltuun tilaa - varsinkaan, kun feministiset painotukset ovat Kudoksessa aiempia osia voimakkaampia.

Kreikankielen sana 'kudos' tarkoittaa kirjaimellisesti palkintoja, mutta alunperin, Cusk kirjoittaa, siihen on liittynyt myös tunnustuksen ja suosionsosoituksen merkitykset. Lisäksi kudoksella voidaan viitata johonkin, jonka joku on väärin perustein ominut itselleen.

Cuskin trilogian päätösosan kontekstissä on houkuttavaa tulkita sanaa kudos niin, että Cusk käyttää sitä ilmaisemaan, miten miehet ovat omineet niin kirjallisuuden kuin ihmissuhteidenkin valtapositiot itselleen. Tätä tulkintaa vahvistaa myös Kudoksen loppu, joka on suorastaan järkyttävän vahva feministinen statement.

Kudoksessa Cusk nostaa esiin kirjallisen maailman kaupallisuuden lait. Hyvääkään käsikirjoitusta ei välttämättä julkaista, jos sille ei uskota löytyvän tarpeeksi lukijoita. Kuvaavaa on, että yksi päähenkilö Fayen tapaamista ihmisistä pelastaa kustannustoimintansa alkamalla julkaista sudoku-kirjoja. Kustannustoiminnan graalin maljoja ovat kirjailijat, joiden teokset ovat sekä myyntihittejä että omaavat huomattavaa kirjallista arvoa. Usein edellä mainitut ominaisuudet eivät käy yhteen, mutta - tekee mieleni lisätä - vaikutelmaa voidaan tehostaa kirjallisuuspalkintojen avulla, kuten Suomessa on tehty erityisesti Finlandia-palkinnon myötä, joka selittää myös sen, että vähemmän myyvät lajit - runous ja esseet - on suljettu pois Finlandia-mittelöistä. Kilise kassakone, sinun äänesi on suloinen.

Useammankin kerran on eräiden bloggarikaverien kanssa tullut puheeksi, että kustantamot voisivat tehdä huomattavasti enemmän kirjojen markkinoinnin suhteen ilman että asia välttämättä vaatisi erityisiä taloudellisia panostuksia. Olemme mm. panneet merkille, että on kustantamoja, jotka eivät koskaan jaa bloggarien kirjoituksia somessa. Sitä, miksi näin on, voi jokainen tykönään arvailla. Ehkä kyse on siitä, että edellä mainitulla tavalla toimivien kustantamojen mielestä tärkeitä ovat pelkästään Hesarissa julkaistut kritiikit. Olennaista ei ole se, mitä sanotaan, vaan se missä sanotaan.

Kudoksessa yhdeksi markkinoinnin ongelmaksi nousee kustantamojen etukäteisoletus siitä, että kukaan ei ole kiinnostunut kirjoista.
We publishers, she said, proceed on the assumption that no one cares about books, whereas the makers of cornflakes convince everyone that the world needs cornflakes like it needs the sun to rise in the morning. (s. 176)
Me kustantajat, hän sanoi, toimimme sen oletuksen varassa, ettei kukaan piittaa kirjoista, kun taas maissihiutaleiden valmistajat vakuuttavat kaikille, että maissihiutaleet ovat yhtä välttämättömiä kuin joka aamu nouseva aurinko. (s. 156) 

Kriitikin kohteeksi joutuu Kudoksessa myös tunnettujen kirjailijoiden ja heidän teostensa loputon alistaminen markkinakapitalismille, josta hyvä esimerkki on Jane Austenin hyväksikäyttö "viimeiseen tippaan" asti. Tässä kohdin en voi olla tuntematta kihelmöivää epämukavuutta, sillä olen juuri juonut aamukahvini Virginia Woolf -kahvikupista.

Mitä jos lukijat eivät enää osaa arvostaa hyvää kirjallisuutta? Tätä kysymystä Kudoksessa lähestytään kirjallisuuden tähtiluokittelun kautta.

It was entertaining, in a way, to see Dante awarded a single star out of a possible five and his Divine Commedy described as 'complete shit.' (s. 41)
Oli tavallaan viihdyttävää katsoa, kun Dantelle annettiin yksi tähti viidestä ja hänen jumalaista näytelmäänsä kuvailtiin sanoilla "ihan perseestä" (s. 41) 

Samaan hengenvetoon puhuja lisää, että kirjallisuus ei tarvitse puolustajaa, kun taas Fayen mukaan esimerkiksi Dantea on puolustettava aina kun se vaan on mahdollista. Kirjallisuus rakentuu kirjallisuudelle ja tämän vuoksi minun on helppo olla Fayen kanssa samaa mieltä. Jos perustukset hajotetaan ja unohdetaan, mitä jää jäljelle? Miten voi kirjoittaa, jos ei tunne kirjallista perintöä? Miten voi kirjoittaa, jos ei lue kirjoja?

Kudoksessa kritisoidaan kirjallisuuden ja kirjailijoiden ympärillä pauhaavaa yhä kovaäänisempää sirkustelua. Kirjallinen maailma näyttäytyy valtavana keinotekoisena pytinkinä, joka pyrkii viihdyttämään parhaansa mukaan. Kirjallisille teoksille jää korkeintaan välinearvo, koska toistaiseksi ei vielä ole keksitty, miten kyseistä viihdytyskoneistoa voitaisiin pitää yllä kokonaan ilman kirjoja. Kirjallisuuden ympärillä käytävä keskustelu näyttäytyy sekin leikkinä, jossa "ihmiset imitoivat kirjailijoita keskustelemassa”.

Synninpäästöä eivät saa myöskään kirjallisuusfestivaalit, joilla julkisen tilan vievät keskinkertaisia teoksia kirjoittavat kirjailijat, jotka ovat hyviä esiintymään. Kieltämättä tämän tyyppinen ajatus on joskus käväissyt mielessä eräässä Helsingin Pasilassa järjestetyssä suuressa kirjallisuustapahtumassa. Pahinta on, että syvällisempi kirjallinen keskustelu jää lähes aina puuttumaan.

We get to walk in the grounds, [...] but we never enter the building. (s. 104)
Kävellään vain tiluksilla, hän sanoi, mutta ei koskaan päästä sisälle taloon. (s. 94) 

Kirjoittaessani Cuskin Ääriviivoista Nuoren Voiman nettisivuille mainitsin, että suomalaisessa kirjallisuudessa hänen teostaan lähimmäksi tulee Saara Turusen Sivuhenkilö. Turusen romaanin kanssa yhteistä kosketuspintaa löytyy myös Kudoksesta, jossa tulee esiin, että kirjallisuustapahtumissa nais- ja mieskirjailijoille esitetyt kysymykset poikkeavat toisistaan tavalla, joka ylläpitää jakoa naisten yksityisen ja miesten julkisen alueeseen.



Ei tietenkään ole sattumaa, että monet Kudoksen feministisesti haastavimmista puheenvuoroista esittää Sophia, jonka nimi merkitsee viisautta. Sophia on suoruudessaan ärsyttävä henkilö, ”kamala” feministi, joka tuntuu tietävän miten asiat ovat ja näin hänen ilmaisutapansa parodioi tyypillisen kaikkitietävän miehen puhetapaa.

Behind every man is his mother', she said, 'who made so much fuss of him he will never recover from it, and will never understand why the rest of the world doesn't make the same fuss of him […] (s. 160)
Jokaisen miehen takana on äiti", hän sanoi, "äiti joka on hössöttänyt hänen vuokseen niin, ettei hän koskaan toivu siitä eikä voi ymmärtää, miksei muu maailma hössötä samalla lailla [...] (s. 142-3) 

Faye on Kudoksessa, kuten teossarjan aiemmissakin osissa pääsääntöisesti kuuntelija. Kudoksessa Cusk vie hänen positionsa äärimmilleen kuvaamalla, miten tilanteissa, joissa kyse on Fayen haastattelemisesta asiat etenevät niin, että haastattelija on se, joka on enimmäkseen äänessä. Cusk naulaa naisen vaientamisen kuvauksella, jossa haastattelija puhuu pitkät pätkät mm. Louise Bourgeoisin taiteilijanurasta ja esittää useita kiinnostavia huomioita naistaiteilijoiden asemasta, mutta myöhemmin käy ilmi, että teknisen vian vuoksi puhe ei ole tallentunut nauhalle lainkaan.

Wittgenstein kirjoittaa teoksessaan Tractatus logico - philosophicus, että siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Cuskin trilogia asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen tämän väittämän kanssa, sillä yksi Cuskin suurimmista saavutuksista vaikuttaisi olevan, että hän kykenee kirjoittamaan niin, että myös se, mitä ei periaatteessa voida edes kuvata tulee julki hänen sanojen kautta ilman että sitä sanallisesti ilmaistaan.

Antamalla muiden henkilöiden puhua Cusk varmistaa, että hänen teossarjassaan esiintyvät mielipiteet ja näkemykset irtoavat hänen omasta persoonastaan. Kaiken kaikkiaan niin Kudos kuin koko trilogia on suunnaton saavutus. Tyhjentymätöntä tekstiä, jota voi lukea yhä uudestaan ja uudestaan, johon voi rakastua kerta toisensa jälkeen ja johon eksymällä voi jatkuvasti löytää uutta.

En tule koskaan toipumaan Rachel Cuskin kirjoista. Onneksi.



Rachel Cusk: Kudos
232 sivua
Faber et Faber 2018


Cuskin trilogian on suomentanut Kaisa Kattelus










keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Meursault Kiinassa - A Yi: Täydellinen rikos

Minulla oli tylsää, joten päätin tappaa koulukaverini.

Kiinalaisen A Yi:n romaani Täydellinen rikos ei ala edellä olevalla lauseella, mutta se voisi hyvin niin tehdä.

Vaikka teoksen nimessä mainitaankin rikos, kyseessä ei ole millään tapaa perinteinen rikosromaani, vaan eksistentiaalinen trilleri, joka muistuttaa Albert Camus'n Sivullisesta.

Perinteisen dekkarin jännite perustuu kysymykseen teon tekijän identiteetistä. Täydellisessä rikoksessa sen sijaan tiedetään alusta asti, kuka on syyllinen ja etsitään sen sijaan vastausta siihen, mikä saa päähenkilön, 17-vuotiaan pojan, tappamaan koulukaverinsa. Kun tämän kysymyksen on esittänyt voi saman tien varautua siihen, että mitään yhtä vastausta ei kenties ole edes olemassa ja juuri tämä tekee Yin romaanista niin piinallisen kokemuksen ja lähentää nuorukaisen yhteyttä Sivullisen päähenkilöön Meursaultiin.

Millainen on ihminen, joka kylmäverisesti tappaa koulukaverinsa ja työntää tämän ruumiin pää edellä pesukoneeseen? Voiko tekijä olla syyntakeinen? Jos hän ei sitä ole, häntä ei tietenkään voida pitää samalla tapaa vastuussa teostaan kuin syyntakeista ihmistä. Syyntakeettomuutta voisi käyttää selittävänä tekijänä, jonka avulla silmitön väkivallan teko voitaisiin tehdä ymmärretymmäksi poikkeustapauksena.

Onko nuorukaisen teko kapinaa yhteiskuntajärjestystä vastaan? Yi ei luo pojan teolle minkäänlaisia selittäviä olosuhteita, joista käsin tekoa olisi mahdollista tarkastella. Olisi houkuttelevaa ajatella, että kyse on siitä, että kun elämä ei tuota minkäänlaista tyydytystä, katsoo nuorukainen oikeudekseen ryhtyä kapinaan ja hankkia merkitystä elämäänsä tekonsa kautta. Vaikka teko sinänsä olisi edelleen yhtä lailla tuomittava, olisi tämän ajattelutavan myötä varsinaiseksi syylliseksi mahdollista asettaa yhteiskunta, joka on sulkenut nuorukaisen ulkopuolelleen.

Edellinen on kuitenkin toiveajattelua. Esseessään Räyhähenki ja pyhimys Tommi Melender kirjoittaa, miten hän nuorempana tulkitsi Meursault'n olevan kapinallinen, mutta miten hän lukiessaan Sivullista myöhemmin uudelleen ei enää löytänyt samaa kapinahenkeä. Ajatukseni Yin romaanin päähenkilön suhteen ovat käyneet saman kehityskaaren ja huomaan, että nuorukaisen teon tulkinta kapinaksi olisi itse asiassa lohtuajattelua. Se olisi pyrkimys antaa selitys teolle, jonka tarkempi tarkastelu osoittaa, että mitään selitystä ei ole olemassa.

Melender jatkaa, että Meursault'n "olemassaolo on tyhjää, mekaanista, unenomaista". Sama kuvaus pätee Täydellisen rikoksen nuorukaiseen. Alunperin hänen tekoaan on motivoinut ajatus teon jälkeisen pakomatkan synnyttämästä jännityksestä, mutta todellisuus osoittaa tämän ajatuskulun ennen pitkää pätemättömäksi. Vaikka nuorukainen aluksi kokee elämänsä muuttuvan kiinnostavammaksi, kun hän pakenee häntä jahtaavia poliiseja, käy tästä syntyvät jännityksen ja merkityksellisyyden tunteet nopeasti tyhjiksi. Kuvitelmat pakomatkasta osoittautuvat suureellisemmiksi kuin todellisuus.

Yin romaanin teini-ikäinen nuorukainen ei halua välttää tuomituksi tulemistaan. Hän päinvastoin haluaa edistää oman kuolemanrangaistuksensa toteutumista. Silvia Hosseini kirjoittaa sivullisuutta käsittelevässä esseessään, että "Meursault [...] ei suostu katumaan, koska häntä ei kaduta, vaikka hän siten voisi välttää kuolemantuomion. Hän ei suostu esittämään tunteita, joita hän ei koe."

Hosseinin sanat kuvaavat erinomaisesti Yin romaanin päähenkilön suhtautumista hänen tekemäänsä rikokseen. Vaikka nuorukainen aluksi suostuu toimimaan oikeudessa, kuten hänen asianajajansa neuvoo häntä tekemään, hän ei halua jatkaa teeskentelyä, vaan tarjoaa mieluummin itsensä syyllisenä oikeuslaitokselle. Oikeudenkäynti näyttäytyy hänelle teeskentelynä, josta hän haluaa sanoutua irti. Hän ei halua pyrkiä vaikuttamaan tuomioonsa esittämällä katumusta, jota hän ei tunne.

Täydellinen rikos on eksistentiaalisesti kompleksinen romaani, joka ei suostu tyydyttämään lukijaansa. Vaikka nuorukainen on vastenmielinen ja hänen tekonsa kamala en osaa tuntea häntä kohtaan erityisiä vihan tai inhon tunteita. Näin syntyy mielenkiintoinen paralleeli nuorukaisen tunteettomuuden ja lukijan häntä kohtaan puuttumatta jäävien tunteiden välille.




A Yi: Täydellinen rikos
166 sivua
Xiamian, wo gai gan xie shenme (2012)
Suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co. (2020)

Kiitos kustantajalle kirjasta!




Silvia Hosseini: Mitä sivullisuus tarkoittaa? Teoksessa Pölyn ylistys (Savukeidas 2018)
Tommi Melender: Räyhähenki ja pyhimys. Teoksessa Onnellisuudesta (WSOY 2016)

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Piia Leino: Yliaika


Yhdenkin ihmisen käännyttäminen järkiperustein oli hyvin vaikeaa ja joukon mahdotonta.

Muutama kuukausi sitten Piia Leinon Yliaika olisi ollut huomattavasti dystooppisempi romaani kuin mitä se on juuri tänään.  Yhä edelleen suomalainen lukija voi löytää Yliajasta dystopiaa, kun taas ruotsalaiselle lukijalle Yliaika lähenee huomattavassa määrin realistista esitystapaa.

Yliajan päähenkilö on Annastiina Kankaanrinta, politiikan portailla korkealle - aina peruspalveluministeriksi asti - kivunnut nainen. Annastiina on elämässään nauttinut monista etuoikeuksista, jotka ajan myötä ovat muuttuneet hänelle itsestään selvyyksiksi. Hän on ollut myös mukana luomassa Lex 75 -nimistä lakia, jonka mukaan ihminen 75 vuotta täytettyään menettää Suomen kansalaisuuden. Jos 75-vuotias haluaa taata, että hänen lapsensa saavat perintöä sen sijaan, että hänen omaisuutensa päätyisi valtion haltuun, on hänellä edessään exitus.

Kahdella eri aikatasolla etenevä Yliaika on niin ajankohtainen romaani, että kauhistuttaa.

Koronan aikana olen lukenut lukuisia muistutuksia siitä, miten erityisesti vanhempia ihmisiä ja riskiryhmäläisiä on suojeltava virukselta. Useimmat maat ovat turvautuneet jonkin asteisiin rajoituksiin ja eristämistoimenpiteisiin, mutta Ruotsi jatkaa ihan omalla linjallaan, jossa ihmisten liikkumisvapauteen ei ole haluttu puuttua suosituksia enempää. Tämän seurauksena Ruotsissa on koronakuolemia yli kymmenkertaisesti Suomeen verrattuna ja suuri osa tähän tautiin menehtyneistä on juuri vanhuksia.

En voi olla miettimättä, että Yliajassa kuvattu Lex 75 on Ruotsissa oikeastaan koronan myötä jo käynnistynyt, vaikka kukaan - ja kaikkein vähiten Ruotsin pääepidemiologi Anders Tegnell - ei asiaa halua julkisesti myöntääkään. Seuraan twitteristä jatkuvasti ruotsalaisten kirjoittelua maan koronapolitiikasta ja pari päivää sitten panin merkille, että sikäläinen THL:ää vastaava laitos Folkhälsomyndighet oli saanut eräässä twiitissä kirjoitusmuodon Folkmordsmyndighet.

Onko talous ihmisiä tärkeämpää? Voidaanko ihmiselämän arvoa mitata rahassa? Jos bruttokansantuotteelta kysyttäisiin vastaus ensimmäiseen kysymykseen olisi eittämättä myönteinen. Leinon romaanissa käsitellään vaikeasti ratkaistavissa olevia eettisiä kysymyksiä, jotka tulevat lähelle myös omaa elämääni.

Vuosi sitten sain tietää, että isälleni oli tehty DNR-päätös ilman että meiltä omaisilta kukaan oli kysynyt mitään. Kun soitin asiasta päätöksen tehneelle lääkärille hän pahoitteli, että niin oli päässyt käymään ja myönsi, että asiassa oli toimittu väärin, kun asiaa ei oltu otettu puheeksi omaisten kanssa.

Pari viikkoa sitten sain puhelun isäni hoitokodista ja minulta isäni edunvalvojana pyydettiin vastausta kysymykseen isäni tehohoidosta siinä tapauksessa, että hän saa koronavirustartunnan.

Yhdessä sairaanhoitajan kanssa päätimme, että mikäli tehohoitotilanne tulisi ajankohtaiseksi isääni ei kytkettäisi hengityskoneeseen. Hän on 80-vuotias ja hänellä on monia perussairauksia, joten on erittäin epätodennäköistä, että hän selviäisi tehohoidosta. Vaikka tämä päätös on sinänsä tosiasioiden varassa ja järjen avulla helppo tehdä on se tunnepuolella vaikea ja herättää minussa suurta epämukavuuttta. Perusluterilaisena olen sitä mitä mieltä, että ihmisen tehtävä ei ole päättää toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta.

Tehohoitoon liittyviä päätöksiä tehdään jatkuvasti, eivätkä siihen liittyvät valinnat aina ole omaisten näkökulmasta ymmärrettäviä. Erään vanhemman tuttavani hoito esimerkiksi päätettiin niin, että lääkäri painosti omaisia allekirjoittamaan päätöksen, jonka perusteella tuttavani dialyysihoito lopetettiin. Vaikka tiedetään, että dialyysihoidon lopettaminen johtaa potilaan kuolemaan noin viikon kuluessa oli erittäin vaikea saada tuttavalleni morfiinilääkitystä kipuihin. Perusteluna hoitavan tahon puolelta oli, että morfiini aiheuttaa helposti riippuvuutta. Maallikkona on mahdoton ymmärtää, mitä merkitystä morfiiniriippuvuudella on silloin, kun ihminen tulee joka tapauksessa muutaman päivän päästä kuolemaan.

On yksi asia tehdä päätös ja toinen asia elää päätöksen seurausten kanssa henkilökohtaisella tasolla. Tämän tulee Annastiina Yliajassa konkreettisesti huomaamaan. Päätöksenteko on huomattavasti helpompaa silloin, kun sen seuraukset eivät koske suoraan omaa elämää.

Kun Annastiinan exituksen päivä koittaa hän lähtee pakomatkalle oman Amimoninsa kanssa. Sinänsä raskaaseen aiheeseen Leinon romaanissa tuovat hilpeää keveyttä muun muassa juuri amimonit eli halogeenihahmot. Annastiinan amimoni on Heath Ledger, hänen ystävänsä Niinan taas Brad Pitt. Ei Heathissäkään mitään vikaa ole, mutta itse kyllä tekisin kuten Niina ja valitsisin Bradin.

Yliajassa Leino kuvaa osuvasti niitä tapoja ja sanamuotoja, joiden avulla julkisuuden spektaakkelinomainen rakentuminen luodaan. Teoksessa kuvattu lehtikirjoittelu ja ajankohtaisohjelmat ovat viiltävää simulaatiota siitä, miten asioita lehdistössä ja a-talkeissa käsitellään. Samalla paljastuu edellä mainittujen usein tyhjä sanahelinä.

Kapitalismille mikään ei ole pyhää ja myös kuolema osoittautuu Leinon romaanissa asiaksi, joka tarjoaa monia kaupallistamis- ja markkinointimahdollisuuksia.

Kuolinpäivän vaatteisiin, koruihin ja kampaukseen voidaan sijoittaa yhtä lailla kuin hääpäivään, ja hyvinvointikeskukset tarjoavat viime päivän paketteja, joissa lähtöön valmistaudutaan perusteellisilla hemmottelu- ja kauneushoidoilla. Pitopalvelut tarjoavat viimeisiä aterioita, ja monet otattavat itsestään tyylikkäät viimeiset kuvat, usein luonnossa tai muissa lempipaikoissaan.

Yliaika liikkuu Annanstiinan julkisen ja poliittisen alueen sekä henkilökohtaisen elämän välillä ja tuo esiin edellä mainittujen ristiriitaisuuden käytännön tasolla. Lainsäädännöllä voidaan pakottaa, mutta kuten jo Foucault opetti niin siellä missä on valtaa, on aina myös vastarinnan mahdollisuus.

Viime päivinä silmiini on mm. Jodelissa osunut mielipiteitä, joiden mukaan on kestämätöntä, että yhteiskuntamme joutuu maksamaan korkean hinnan siitä, että vanhusväestön hyvinvointi pyritään turvaamaan poikkeusoloissa. Näistä ajatuksista ei ole pitkäkään matka Yliajassa kuvattuun Lex 75 -lakiin.

Itse haluan kuitenkin tarttua siihen mahdollisuuteen, joka löytyy Leinon romaanin varsinaisten kansien alla olevista kansista. Jussi Karjalaisen suunnittelemat "sisäkannet" ovat uskomattoman kauniit. Ne myös tarjoavat teoksesta oman tulkintansa ja korostavat kaikenikäisten ihmisten arvoa. On erinomaisen hieno tehokeino, että teoksen päällimmäiset kannet ovat hieman läpinäkyvät, joka avaa "sisäkansien" tulkintaan vielä uuden ulottuvuuden. 

Erilaisten katastrofien kohdalla kuulee usein mainittavan, että jokin tietty lehtikuva antaa kyseiselle tapahtumalle kasvot. Yliaika toimii romaanina samoin. Sen esiin nostamaan tematiikkaan tiivistyvät korona-ajan polttavimmat eettiset kysymykset.


Piia Leino: Yliaika
232 sivua
S&S (2020)

Kustantajalle kiitos kirjasta!







sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Emilie Pine: Notes to Self

No nyt oli kyllä julma sattuma vai mikä lienee kohtalon ivallinen kierre.

Ostin irlantilaisen Emilie Pinen esseeteoksen Notes to Self sinä maailman aikana, kun Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaa oltiin vielä järjestämässä ja Pine oli tulossa vieraaksi tähän tapahtumaan. Nyt koronasta johtuen tämäkin festari on peruttu, mutta päätin silti lukea Pinen esseet.

Melkein hyppäsin lukusohvaltani, kun heti ensimmäisessä esseessä kuvataan korfulaista sairalaa, josta ei tahdo löytyä lääkäriä hakemallakaan. Hoitajiakaan ei juurikaan ole ja kun hoitaja vihdoin ilmaantuu paikalle on hän pukeutunut likaiseen suojavarustukseen. Sairaala ei tarjoa hoitajille esimerkiksi suojahanskoja vaan on heidän omalla vastuullaan ostaa niitä. Pinen isä makaa sängyssä itsensä tuhrineena ja Pine sekä hänen sisarensa joutuvat itse ostamaan varusteita siivotakseen isänsä ja tämän sängyn.

Esseekokoelma on julkaistu alunperin vuonna 2018, jolloin koronasta ei vielä tietenkään ollut tietoakaan. Tämän vuoksi onkin varsin hämmentävää, että olosuhteet muistuttavat niitä, jotka tällä hetkellä ovat todellisuutta monissa sairaaloissa kautta maailman. Puutteelliset sairaalaolosuhteet eivät myöskään ole kovin yleinen teema kirjallisuudessa ja itse muistan lukeneeni aiemmin vain yhden teoksen, jossa tämä tematiikka oli osassa teosta suht keskeisessä roolissa. Kyseessä on nigerialaisen Adaobi Tricia Nwaubanin romaani I do not come to you by chance.

Pinen teoksen ensimmäinen essee kasvaa kuvaukseksi siitä, miten Pinen elämään on vaikuttanut se, että hänen isänsän on paitsi kirjailija myös alkoholisti sekä varsin narsistinen persoona. Omasta sairastumiskriisistäänkin isä tekee elementin, jolla luoda kuvaa itsestä tietynlaisena henkilönä. Pinen ja hänen sisarensa uhraukset isän sairastaessa ovat tyystin "kadonneet" isän muistista.

Dad has chosen to remember a different version of events. In his mermory, he is a stoic hero. In his memory, we figure as only occasional characters. In his memory, our feelings do not count.

Vaikka isä on vannottanut tytärtään, että tämän ei tulisi ryhtyä kirjailijaksi ei Pinelle jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittamisen kautta ottaa omat kokemuksensa haltuunsa. Vain kirjoittamalla hän voi luoda järjestystä siihen hetteikköön, joka hänen ja hänen isänsä välillä vallitsee.

Kirjoittamisen merkitys on yksi Pinen esseet lävistävistä teemoista laajemminkin. Notes to self tarjoaa runsaasti rohkaisua ja pohdittavaa kaikille niille, jotka haluavat kirjoittaa elämästään kaunistelemattoman ja kipeää tekevän rehellisesti. Kirjoittaa asioista, joita oikeastaan ei uskaltaisi edes ajatella saati tuoda niitä esiin muiden luettavaksi.

Pine toteaa kirjoittavansa "murtaakseen hiljaisuuden koodin", jota hän on ylläpitänyt vuosia. Kirjoittaminen on hänelle voimakkain olemassaoleva teko.

 Pinen esseet ovat vahvasti feministisiä ja ruumiillisia. Pine mm. pohtii kirjoittamista veren vuodattamisena paperille. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa verestä, vaan verestä puhuttaessa viitataan yleisesti miesvereen.

Famously, the trick to good writing is bleeding onto the page. I picture the male writer who coined this phrase, sitting at his typewriter, the blank sheet before him. What kind of blood did he imagine? Blood from a vein in his arm? Or a leg? Perhaps a head wound? Presumably it was not blood from a cervix. (alleviivaus minun)

Teos sisältää yhteensä kuusi esseetä ja vaikka jokaisessa niistä Pine itse on subjektina on välillä vaikea uskoa, että kerrottujen tapahtumien toimija on yksi ja sama ihminen. Näin nousee esiin kiinnostavia pohdintoja identiteetistä ja sen muuttuvuudesta. Kuinka paljon ihminen voi muuttua, että hän yhä voi kokea olevansa yksi ja sama henkilö?

Pine käy teoksessaan läpi oman elämänsä merkittävimpiä tapahtumia mm. lapsen hankkimiseen liittyvistä kysymyksistä teinivuosien järjettömään käytökseen, avioerolapsen asemaan ja köyhyyteen. Samalla käy ilmi, että huolimatta siitä, että teoksessa käsitellään hyvin erityyppisiä asioita on polttopisteessä aina naisen ruumis.

Naisen ruumis on tarkkailun (myös itsetarkkailun) ja kontrolloinnin kohde.

Yhteiskunnalliskulttuuriset käsitykset määrittävät, millainen on hyvä naisen ruumis ja mikä naisen ruumiissa ja ruumiin toiminnoissa on yleisesti häpeällisenä pidettyä ja sen vuoksi salattavaa. Yhtä lailla vallitsevat normit luovat naiselle paineita muokata omaa ruumistaan paremmin hyväksyttyinä pidettyjä standardeja vastaavaksi.

Pine mm. tarjoaa erinomaisen esimerkin siitä, miten naisen kuuluu ajella kainalokarvansa ja miten hän itsekin tekee pitkään niin siitä huolimatta, että seurauksena on kivuliasta ihottumaa ja paiseita. Karvainen nainen on yhteiskunnassamme siinä määrin kauhistus, että vaatii erityistä rohkeutta olla välittämättä karvattomuuteen pakottavista paineista.

Pine näyttää esseissään, miten monella tavalla naisen ruumis on kivun paikka - kivun, joka vaan tulee kestää. Erityisesti hänen yrityksensä tulla raskaaksi paljastaa, miten lääketiede objektifioi naisen ruumiin ja uhkaa viedä naiselta hänen oman toimijuutensa. Raskaaksitulemisen ongelmia käsittelevä essee kuvaa piinallisen läheltä, mitä kaikkea Pine joutuu tässä yhteydessä käymään läpi.

Pine kirjoittaa myös asioista, joista on häpeällistä puhua. Yksi puhuttelevimpia esimerkkejä tästä on hänen havahtumisensa siihen, miten hän feministinä joutuu tunnustamaan, että hän itsekin on sisäistänyt monia seksistisiä näkemyksiä. Esimerkiksi äitiyteen liitetyt attribuutit - "rakkaus, tuki, empatia ja hoiva" - eivät ole niitä, jotka Pine liittää työssä menestymiseen.

Mietin Pinen mainitsemia attribuutteja erityisesti, kun luin, miten pääministeri Sanna Marinia alkoi itkettää, kun hän haastattelussa puhui lapsista, jotka koronan aikaan elävät erityksessä perheissä, joissa on alkoholi- ja väkivaltaongelmia. Se, että pääministeri antaa tunteiden näkyä on jotakin sellaista, johon emme ole tottuneet. Ehkä ja toivottavasti tästä alkaa suurempikin muutos, jonka seurauksena tunteita ei enää pidettäisi heikkouden osoituksena.

Yksi Pinen esseiden merkittävimmistä puolista on se, että hän ei kirjoittaessaan pyri luomaan itsestään kuvaa miellyttävänä ihmisenä, vaan kirjoittaa julki nekin puolet itsestään, jotka ovat kaikkea muuta kuin ihailemisen arvoisia. Voin vaan kuvitella, miten suunnatonta rohkeutta tämä häneltä on vaatinut.

On todella harmi, että Helsinki Lit jouduttiin koronan vuoksi perumaan, sillä Pinea olisin ehdottomasti halunnut päästä kuulemaan. Kirjoituksensa rehellisyyden ja itseään säästelemättömyyden kautta hän liittyy samaan kirjailijajoukkoon kuin esimerkiksi Roxana Gay ja Chris Kraus.



Emilie Pine: Notes to Self
203 sivua
Penguin Random House (2019/2018)


Lisäys 13.4.2020: Pinen esseet ilmestyvät suomeksi nimellä Tästä on vaikea puhua (suom. Karoliina Timonen). Kustantaja: Atena