sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä

Hämmentävän hyvä.

Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä.

Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana.

Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.

Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuja. Joiden pojat ovat olleen sen nimisiä kuin Jim Morrison, Kurt Cobain ja Charles Bukowski.

Oletko koskaan miettinyt edellä mainittujen tyyppien äitejä? Oletko päästänyt päähäsi ajatuksen siitä, mitä on vaatinut olla heidän äitinsä? Vai onko niin, että olet keskittynyt poikien - ja joskus niin harvoin tyttärien, että sitä oikeastaan on turha edes mainita - suureen alkoholin ja huumeiden läpi tislautuvaan nerouteen?

Vähän rehellisyyttä nyt hei niihin vastauksiin.

On naistaiteilijan viisautta jättää yrittämättä, tunkematta kolmikerroksista talokakkua yhtenä kimpaleena kurkkuun: äitiys, naiseus, taiteilijuus - vähintäänkin tukehtumiskuolema. Puff.


Jos vastakkain ovat lasten paras ja naistaiteilijan oma taidenäyttely, kumpaa äänestät?


Vaikka  Pilvenpiirtäjässä kuvaus etenee perheen äidin näkökulman kautta sitä hallitsee poika "Leo, Leonard, Leonard Bloomsbury". Lukijalle tarjoillaan monia täkyjä, joihin tarttua ja häneen kylvetään epäilys siitä, että täkyt saattavat olla hämäystä.

Esimerkiksi edellisestä käy hyvin Leon lempinimi "Leonard Bloomsbury", josta on vain intertekstuaalinen sanakivenheitto Joycen Odysseuksen Leopold Bloomiin sekä Bloomsbury-taiteilijaryhmään, jonka tunnetuimpia jäseniä oli Virginia Woolf.

Edellistä ajatuskulkua voisi jatkaa toteamalla, että siinä missä Leopold Bloom kävelee ympäri Dublinia, Laakson kerronta taas kulkee kerrostalon kerroksesta toiseen, joka graafisin keinoin tuodaan teoksessa myös esiin. Laakson kerrontatapaa voi syystä kutsua tajunnanvirtaiseksi ja Pilvenpiirtäjä olisikin kiinnostavaa törmäyttää yhteen jonkun Woolfin teoksen kanssa ja verrata niiden sisältämiä mahdollisia tajunnanvirrannallisia yhteyksiä.



Pilvenpiirtäjä on mix tape, johon Laakso kaiuttaa satuja ja lauluja, jotka avartavat tekstiä useihin suuntiin samalla kun teksti sulkee satuhahmot ja laulunpätkät syliinsä kuin mummo, joka tuudittaa ensimmäistä lastenlastaan keinutuolissa, joka ei pidä yhtään narisevaa ääntä.

Maahanpanijaisissa viimottaa kylmästi ja sataa ohutta lehtevää lunta. Lauletaan maankorvessakulkevi, papilla on parranajosta rikki leuan kuopanpuoleinen reuna. Lapsosentie. Lasketaan kolmeen, niin kuin kesken kesäolympialaisten hylätyllä urheilukentällä, juuri ennen loikkaa riitteiseen vesihautaan. Ihanaonenkeli.



Aluksi luin Laakson romaania kuin pitkää runoa. Tähän suuntaan minua ohjasi tekstin kielellinen ilmaisuvoima. Sen pyörteinen kielellinen virtuositeetti , joka vie mukanaan kuin naisen niminen myrskytuuli. Ei kysy lupaa, vaan puhaltaa. Kaikista ilmansuunnista.

Valtavankokoinen puuh! Mittarin voimallista värähtelyä.

Läpi tekstin lepattelee perhonen, jonka saattaisi lukea vertauskuvaksi Leon kehittymisestä pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja edelleen kohti. Enpäs sanokaan enempää.

Teenspiritsmell huokuu Pilvenpiirtäjän sivuilta. On mököttävää laatua niin kuin olla pitääkin ja äidistä tulee jäsen "kaikkien menetysten äitien" -liivijengissä, jossa kuppikoon perään ei kysellä.


Pilvenpiirtäjä on katu-uskottavaa kokeellisuutta, joka hyödyntää kokeellista kirjoitustapaa ja asettaa sen tarinan palvelukseen. Minua ilahdutti kovin myös se, että Laakson romaani on painettu kunnon paksulle paperille, joka on harvinaista herkkua näinä taloudellisesti kiperinä kirjamarkkina-aikoina, jolloin painokuluissa usein säästetään niin, että kirjan sivut ovat ohuita, helposti repeäviä lerpakkeita.

Laura Laakson ilmestyminen Suomen kirjallisuuskentälle on yksi nykykirjallisuutemme ehdottomia valopilkkuja. Kieleni on jo suusta ulkona ja odottaa hänen seuraavaa teostaan.




Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä
255 sivua
Aviador (2020)

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Peter Sandström on Suomen Patti Smith.

Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu.

Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan.

Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen tavalla, jossa sen merkitys on samanaikaiseti sekä täysin oleellinen että herttaisen yhdentekevä.

Smithin tavoin Sandström kirjoittaa läheltä itseään ja ikään kuin kyse ei varsinaisesti olisi kaunokirjallisesta teoksesta ollenkaan, vaan enemmän tekstuaalisesta rupattelusta, jonka luontevuus saattaa helposti peittää alleen sen, että kyse on tarkkaan harkitusta kirjallisesta konstruktiosta.

Rakkaus on kesy eläin kertoo äidin ja pojan välisestä suhteesta tilanteessa, jossa äiti on jo vanha ja sairastelee. Tämä tulee kovin lähelle elämääni, kun omakin äitini on tilanteessa, jossa oire jos toinenkin vaikeuttaa hänen hyvinvointiinsa ja alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että hänen terveydentilansa ei tule enää kohenemaan.

Lapsuuden kotiin palaaminen aikuisena on kova juttu, eikä se teoksen päähenkilöltäkään mene aina kovinkaan mallikkaasti. Hän saa aikuisen uhmakohtauksia, jotka eivät todellakaan imartele hänen persoonaansa. Juuri tällaisissa kohdissa en voi olla ihailematta Sandströmin rohkeutta panna itseään peliin. Houkutus lukea kirjoitettua totena on suuri ja sen pitäminen houkutuksena tekee lukemisesta herkullista.

Sandströmin edellisen teoksen - Äiti marraskuu - kohdalla käytin ilmaisua portarthurilainen realismi ja sen alle myös Rakkaus on kesy eläin asettuu luontevasti. Kyseessä on ihan oma realismin lajinsa, joka käy kauppaa maagisten elementtien kanssa tavalla, jossa näitä kahta ei erota toisistaan edes 112:sta apuun kutsutut virkapukuiset. Uusimmassa teoksessaan Sandström innoittuu hulvattomiin ylivetoihin, jotka saavat minut purskahtelemaan nauruun useamman kerran kesken lukemisen.

Elämä on vakavaa, mutta se ei ole sitä aina.




Teoksen fantastiset elementit ovat korostuneempia kuin Sandströmin edellisissä kirjoissa. Hautausmaalla toimitaan täysin epäsovinnaisella tavalla, hotellissa päähenkilö ilmoittaa seuralaisensa nimeksi Selma Lagerlöf, syö kissanruokaa ja äitinsä luona ollessaan tämän lääkkeitä ja päätyy esittämään kotiavustajaa pukeutumalla äitinsä hameeseen ja laittaa hiuspannan päähänsä.

Osa huvista syntyy siitä, että en pysty olemaan kuvittelematta kirjailijaa itseään edellä mainittuihin tilanteisiin. Kotiavustajakeissi saa Queenin I want to break freen soimaan päässäni ja se että näin tapahtuu vaikuttaa omaavan syvempiä merkityksiä, sillä viettäähän päähenkilö aikaa äitinsä kodissa tästä huolehtimassa vähän niin kuin vankina.

Päähenkilö on naimisissa, mutta hänellä on myös muita suhteita. Tästä syntyy herkullinen asetelma, kun päähenkilö on niin kovin Sandströmin itsensä oloinen. Väkisinkin tulee mieleen, että kirjailija on päättänyt ilkikurisuuksissaan testata, miten lukeva yleisö tähän asiaintilaan reagoi. Itse huomaan antavani hänelle anteeksi, kokevani anteeksiantamisestani huonoa omaatuntoa ja päätyväni olemaan varsin hämmentynyt koko tästä kuviosta.

Jään myös miettimään, miksi Sandströmin jonkin tyyppisen sivusuhteen toisen osapuolen nimi on Karhu. Viitataanko tällä epäsuorasti tietynlajiseen suomalaiseen mieserityiseen mielenmaisemaan?

Rakkaus on kesy eläin kutoo melankolista elämänlankaa, jota pilkuttavat humoristisesti hersyvät tehostevärit. Sandström jatkaa tässä teoksessa tavaramerkikseen muodostunutta tapaansa kirjoittaa ja hyvä niin. Sopivasti soveltaen on syytä esittää Egotripin tunnetuksi tekemä pyyntö: "Hei älä koskaan ikinä muutu / Kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin."




Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Kärleken är ett tamdjur
Suomentanut Outi Menna
Kustantamo S&S / Schildts & Söderström (2020)


sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

REC on lumoava.

Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.

[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio

Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?

Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?



Kun sain RECin, hänen koko yli 600-sivuisen komeutensa, ihan ensi kertaa käsiini ja selailin sitä tuli Elämä. Käyttöohje -viba. Tätä Georges Perecin kuuluisaa teosta en ole onnistunut vielä lukemaan loppuun, vaikka olen toki yrittänyt. REC toi sen mieleeni, koska myös siinä on huonearkkitehtuuria, joka johtaa sen samoihin sukujuhliin kuin missä Perecin romaani pitää pöytää.

Onko näillä kahdella romaanilla muitakin yhteyksiä, sitä en voi tietää.
Sitäkään en voi tietää.
RECiä lukiessa muutoinkin koko tietämisen käsite horjuu.
Ehkä vain lohdutamme itseämme uskomalla, että tiedämme.


On aavistuksia ja varjoja. On suunnatonta löytämisen iloa. On lapsenomaista riemua.




Olen erityisen kiinnostunut romaanien rakenteesta ja tämän vuoksi REC on minulle isku palleaan ja nyrkki silmään. Rasi-Koskisen romaanissa rakenne on tematiikan palveluksessa ihan harvinaisen kiinnostavalla ja onnistuneella tavalla.

Luen RECiä kuin liikkuisin rakennuksessa. Kuljen portaita, jotka johtavat ei minnekään ja niin tehdessään vievät salaisuuden sisälle. Lukiessani muutun ja piilossa pitämäni paljastuu. Tulen ulos jostakin, johon en tiennyt menneeni sisälle.

Rakennus on metafora, joka sekä tiivistää että laajentaa. Myös samanaikaisesti. Kellari voi toimia ullakon palveluksessa tai toisinpäinkin tietysti. Tässä kohdin herra Freud pyytää puheenvuoroa, mutta arvaapa vaan saako hän sitä.

Ei saa, sillä minun on nyt valta. Olenhan lukija. Kaikki mitä sanon on totta ja vakavasti otettavaa. Totuuteni on keskellä valokuvaa. Epätosi on rajattu pois pois pois ja on helppo kuvitella, että sitä ei ole olemassakaan.

Kunnes tulee valtava kunnes.

Jotkut kaikkein pienimmistä asioista jäävät näkymättömiin, koska valo ei voi taittua niistä. Silti ne muodostavat näkyviä kaikkeuksia.

Tämä on oleellista RECissä. Mitä tapahtuu siellä, mistä ei puhuta. Mistä ei kerrota ja mitä ei kuvata. Siellä, joka ei tule lainkaan mainituksi. Siellä, mikä on etsimen ulkopuolella.

Kun kävelet portaita, et voi nähdä portaiden alle (elleivät ne ole lasia tai jotakin muuta läpikuultavaa ainesta).
Kun seisot seinän vieressä, et voi nähdä seinän taakse.
Kun otat valokuvan ja näytät sen ystävällesi hän ei näe sitä, mikä jäi kuvaamatta.



Olen ajatellut sitä usein. Erityisesti matkoilla olen sitä ajatellut.
Sitä, miten päädyn muiden valokuviin ja videoihin. Päädyn jonnekin, mitä en voi kontrolloida ja josta en voi edes varmuudella tietää.

Olemme hajaantuneet muiden otoksiin, emmekä voi tietää mihin päädymme. Sinusta tai minusta voi vaikka tulla osa taideteosta jossakin kaukaisessa maassa ilman että saamme sitä koskaan tietää. Virtuaalinen elämämme saattaa jatkua fyysisen elämämme jälkeen ilman että meillä on siitä aavistustakaan.



RECissä on kaksi poikaa tai kolme. Yksi voi olla kaksi tai kaksi yksi. Miten sen nyt ottaa. Minän ja ruumiin jakautuminen. Epävarmuus. Minä mietin joskus muinoin lukemaani Niccolò Ammanitin romaania, jonka nimen olen jo unohtanut. Mietin siinä kuvattuja poikia. Pelkoa ja painostavaa tunnelmaa, jonka RECin lukeminen kaivaa esiin osin jo vahvasti sammaloituneesta lukukokemuksestani.



Ja taide. Ja taiteen etiikka. Mihin asti on lupa. Kuka sen luvan antaa?
Andy Warhol halusi tehdä elokuvan, jonka lopussa Edie Sedgwick tekisi itsemurhan.


Elämä ei ole kiinnostavaa sellaisenaan. Sitä täytyy vähän käsikirjoittaa. Kaikki tapahtuu faktan ja fiktion välimaastossa. Rajoilla. Dokumentti ei ole kokonaan totta eikä kokonaan keksittyä. Siinä vain luodaan illuusio siitä, että katsojalle kerrotaan totuus, eikä silti kerrota.


Painajaisunien tunnelma. Piinaava jännitys. Uni, josta ei voi herätä, koska on jo hereillä (ellei lue nukkuessaan).

Minua pelottaa tämä vieras kaupunki. Sen kapeat kadut ja oudot ihmiset ja outo kieli. Sen tekstuaalinen juoksuhiekka.



REC on valtaisa kokemus. Se esittää taidokkaasti kirjaa, vaikka on oikeastaan jotain ihan muuta.

Tapahtuma(sarja).
Yksityisnäytös.
Voittaneiden vaihtoehtojen toteutuma.



Kuinka paljon on kaikkea, jota ei koskaan ole tullut ajatelleeksi?




RECissä on valtavasti aineistoa, joka kiehtoo ja hurmaa minua loputtomiin. Olo on kuin rakastuneella. Tekee mieli huutaa ja hihkua ja hyppiä ja käpertyä siihen onnen lajiin, jota voi tuottaa vain rakkain kirjallisuus.

Ja nyt teen jotain sellaista, jota en ole ennen blogissani tehnyt. Nyt teen näin:

Marisha Rasi-Koskinen ❤️






Marisha Rasi-Koskinen: REC
645 sivua
S&S (2020)

Teoksen oivallinen kansi: Jussi Karjalainen


Kiitos kustantajalle kirjasta!










sunnuntai 30. elokuuta 2020

Patti Smith: Year of the Monkey - Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?



Nyt ei tunnu hyvältä ollenkaan. Olen joutunut kriisiin Patti Smithin fanittamisen suhteen. Hyväksi tai pahaksi onneksi - valitse näkökulma - tähän samaan syssyyn luin Antti Nylénin eseeen Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?

Luultavasti, kuka voisi varmaksi tietää, sain juuri Nylénin tekstistä rohkeutta sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut minulle mitenkään erityinen teos. Tämä on todella outoa, sillä olin aivan sfääreissä Smithin kirjasta M Train (todistuskappale).

Tämä ei ole pelkästään outoa, vaan myös surullista. Innostuisin niin kovin mielelläni Pattin kirjoituksista. Ja miten se voi mennä niin, että aiemmin koin, että voisin lukea sivutolkulla siitä, miten Patti kertoo juovansa mustaa kahvia, mutta nyt yhtäkkiä kahvi on pohjaanpalanutta ja väljähtänyttä ja kahvilan nurkkapöytä näyttää kumman väsähtäneeltä.

Asioita kimurantistaa se, että olen itsestäänselvästi olettanut, että Pattin tekstit ovat totta. Year of the Monkeyn seurassa aloin kuitenkin epäillä, että näin ei ehkä olekaan. Tuntuu liian suurelta sattumalta, että Patti esimerkiksi tuosta noin vaan törmää mieheen, joka hänen itsensä tavoin ihan sattumoisin on suuri Bolaño-fani ja että hän törmää tähän mieheen yhtä lailla sattumalta pari kertaa vielä uudestaankin. 

Epäilyistäni huolimatta kerrottu lienee kuitenkin totta. Nylén muistuttaa esseessään, että Patti ei ole koskaan väittänyt, että hänen tekstiensä kertoja olisi kukaan muu kuin hän itse ja jatkaa, että autofiktio olisi Pattille "mahdoton genre."


Jos on tosielämässäkin tarunomainen hahmo, ei oman elämän lisävärittäminen fiktion keinoin ole hyvä idea. Vain suhteellisen tuntematon ihminen voi tehdä autofiktiota.

Olisin voinut jättää tuon jälkimmäisen lauseen siteeraamatta niin olisin välttänyt siihen tarttumisen. Kun nyt kuitenkin päätin sen siteerata tein toisen päätöksen ja päätin sen antaa olla ja jättää sen pohdiskelun johonkin myöhempään tekstiin. Tässä kohtaa nimittäin ei nyt ainakaan kaivata Karl-Ove Knausgaardia ja Peter Sandströmistä taas olen jo muutoinkin kirjoittanut varsin usein.

Oli miten oli on viattomuuden aikani ohi. Ja jos voisin, palaisin siihen takaisin. Tervehtisin ilolla omaa naiivia fanitustani.




Patti Smithin teokset saavat voimansa hänen läsnäolostaan tekstissä. Tuskin lukisin niitä, jos ne olisivat jonkun muun kirjoittamia. Viehätys on syntynyt Smithin loputtomasta uteliaisuudesta ja huomion kiinnittämisestä yksityiskohtiin sekä hänen syleilevästä humanismistaan. Smithiä lukiessa on tuntunut, että maailmassa on tolkkua. Hänen bootseistaan on lähtenyt lohdun ääni.

Year of the Monkeyn lukeminen paljasti minulle, että en ole oikeastaan koskaan pitänyt Patti Smithiä kirjailijana. Hänen tekstinsä ovat olleet minulle enemmän kuin hänen itsensä omanlaisensa autenttisen kulttuuri-ikonin hengentuotteita.

Voiko ikoni olla autenttinen? Jos voi, mitä se tarkoittaa?

Nylénin mukaan Patti on halunnut olla "kertomusten ja myyttien hahmo, merkitysten, fantasioiden, kuvien keskittymä ja personifikaatio." Tämänkaltainen tietoinen haluaminen on ristiriidassa sen käsityksen kanssa, joka minulla on Pattista ollut. Enemmänkin ajattelisin, että Pattista on kerrostunut myyttinen hänen elämänsä elämän myötä. Kuitenkin on otettava huomioon, että mainitussa kohtaa Nylén puhuu nimenomaan Pattista musiikkiartistina ja tuskin kukaan alkaisi väittää, etteikö Horsesin merkitys Pattin myyttisyyden luojana ole kiistaton. 

    


Pattin läsnolo kirjoitetussa on värittänyt hänen tekstinsä tavalla, joka on tehnyt niistä loputtoman kiinnostavia aina Apinanvuoteen asti. Tai no, joitakin epäilyiksiä heräsi kyllä jo Omistautumisen yhteydessä, mutta silloin en vielä halunnut/rohjennut sanoa asiaa ääneen.

Pelottaa jo etukäteen, että Patti kirjoittaa vielä lisää. Että hänen seuraavan mahdollisen kirjansa lukemisen myötä joudun luopumaan hänestä taas vähän lisää. Voisin tietenkin jättää lukematta, mutta se ei ole vaihtoehto.



Pattiin tiivistyy merkitys ja yksinäisyys. Ehkä juuri siksi tuntuu niin kamalalta, että en innostunut Apinanvuodesta. Innostumattomuuteni myötä mieleeni nousi kauhu siitä, että olen menettämässä myös laajemmassa mielessä kokemuksen siitä, että elämällä voisi olla mitään merkitystä. Mitään suurempaa kuin raahautuminen päivästä toiseen. 

On järjetöntä asettaa merkityksen tunne toisen ihmisen kannettavaksi. Siitä huolimatta jotenkin sillä tapaa olen tainnut Pattin kohdalla tehdä. Niin kauan kuin hän matkustelee ympäriinsä, viettää öitä hotellissa, kuvaa polaroid-kamerallaan ja kirjoittelee muistikirjaansa maailma on jossain kuosissa ja mallissa. Siinä on jokin mieli ja tarkoitus.

Nylén kirjoittaa Pattin menetyksistä, hänen ystäviensä ja rakkaidensa kuolemasta, ja pohtii millä nimellä Pattin elämisen tapaa voisi kutsua. Hän löytää Smithin kirjoista "tummia pohjavirtoja" ja sovittelee niitä masennusta muistuttavien tunnetilojen yhteyteen.


Ei synkkää raskasmielisyyttä, vaan outoa matalataajuista melankoliaa, joka oireilee ennemmin puuskittaisena toimintana kuin lamaannuksena?

Ehkä se on Sisyfoksen kiven rahinaa.


Nylén kirjoittaa, miten suunnilleen kaikki rakastavat Patti Smithiä varsin kritiikittömästi. Patti on säästynyt somepillkalta ja muilta ikäviltä ilmiöiltä, joka tietenkin on sinänsä hyvä asia. Tästä huolimatta jotain kauhistuttavaa on siinä, että joku on ikään kuin kaiken kritiikin yläpuolella.

Apua!


Jo se, että tämän tekstin kirjoittaminen on tehnyt syyllisen olon.
Jo se, että olen roikottanut tätä tekstiä luonnoksissa useita viikkoja.

     *tässä välissä Year of the Monkey ehti jo ilmestyä suomeksikin nimellä Apinanvuosi (Siltala) Nylénin kääntämänä*

Jo se, että minua kauhistuttaa sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut kummoinenkaan lukukokemus.

Jo se kertoo siitä, kuinka tärkeä Patti on minulle ollut ja on edelleen.






Patti Smith: Year of the Monkey
172 sivua
Bloomsbury (2019

Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?
essee
Bokeh (2020)

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Judith Kiros: O



Nyt on se tilanne, että superlatiiviadjektiivit pyörivät repeat-nauhalla päässäni. 

Tekee mieli vaan kehua Judith Kirosin O:ta kaikin mahdollisin tavoin. Tekee mieli kirjoittaa, että jos pitäisi valita 10 parasta elämäni aikana lukemaani runokokoelmaa olisi O ehdottomasti yksi niistä. 


Edellinen lause on kuitenkin sellainen löperölause, joita inhoan ja kirjoitin sen vain siksi, että jokaiselle tekstini lukijalle kävisi ihan tuhatprosenttisen absoluuttisen selväksi, että O on järisyttävän hieno runokokoelma. 

Kuultakoon pauhua, joka lähtee siitä, kun temppelien esiriput repeävät.



Ruotsissa Kirosin kokoelma on herättänyt paljon suitsutusta, jossa tietenkään ei ole mitään ihmeteltävää kenellekään, joka O:n on lukenut.

O viittaa Othelloon, joka kulkee läpi tämän teoksen ja transformoituu miehestä naiseksi. Pitkään Othelloa esittivät valkoiset näyttelijät black facessä. Ihonväri onkin keskeinen teema Kirosin runoissa. Sitä paitsi maalataan myös pestään niin, että se helottaa punaisena. 

Teoksessa vaihtelevat lyhyet runot ja proosarunot ja sen vahvikelankoina toimivat "oppitunnit".  

Snölektioner.

Sånglektioner.

Simlektioner.

Scenlektioner.

Språklektioner.


Kaikki oppitunnit alkavat s-kirjaimella. Se tuskin on sattumaa, vaikka en osakaan sanoa, miksi näin on. Mietin voisiko s viitata verbiin sluta, lopettaa.



Kiros käyttää proosarunoissa paljon om (jos)-rakennetta. Voisi ajatella, että Othelloon viittaava O valuu näin osaksi konditionaalia. Toisissa kohdin taas om toimii prepositiona (jostakin). 


Om huden gick att hänga av sig om morgnarna och dra på sig när det passade. (s. 85)

[...]

Om att göra rösten mer behaglig för att inte väcka oro eller missnöje. (s. 60)


Edellä olevat sitaatit ovat oivallisia esimerkkejä siitä, miten hienovaraisesti Kiros tuo esiin tummaihoisen ruotsalaisen kohtaamaa epätasa-arvoa ja tarvetta muuttaa itseään tullakseen hyväksytyksi. 


Kiros yhdistää runoihinsa hyvin erilaisia rekisterejä, joten runossa voi yhtäkkiä tulla vastaan yhtä lailla Kanye West kuin Franz Fanon. Huikeinta on, kun Kiros kirjoittaa Shakespearen lukevan Fanonia.


Myös kielellinen notkeus on O:ssa huomattavaa.


Om du inte hade virat håret runt långfingret som ett specialdesignat fuck you.  


O palauttaa mieleeni Athena Farrokhzadin runokokoelman Vitsvit, jonka luin reilu vuosi sitten. Nämä kaksi runoteosta häikäisevät kuin aurinko, jolta on turha yrittää suojautua. Suojaa ei ole. Kipu on. Ihoa hankaava juuriharja on.




Judith Kiros: O
110 sivua
Albert Bonniers Förlag (2019)


sunnuntai 16. elokuuta 2020

Toni Morrison: Jazz


Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus.

Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.

 
Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."


Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin:


Sth, I know that woman. She used to live with a flock of birds on Lenox Avenue. Know her husband, too. He fell for an eighteen-year old girl with one of those deepdown, spooky loves that made him so sad and happy he shot her just to keep the feeling going. When the woman, her name is Violet, went to the funeral to see the girl and to cur her dead face they threw her to the floor and out of the church. She ran, then, through all that snow, and when se got back to her apartment se took the birds form their cages and set them out the windows to freeze of fly, including the parrot that said: "I love you."


Jazzin alku vie ihmeelliseen maailmaan, jossa rakkaus on kipua on rakkautta. Se luo maan, jossa vallitsee kyllä rakkaus, mutta kauhistuttava, epätoivoinen rakkaus, joka ei kaihda mitään. Morrisonin sanat iskevät ihmisen vietit lukijan kasvoille. Ne tekevät haavoja.

Morrisonin sanat ovat täynnä jotakin suurempaa. Kohtaloa ja tähtien asentoja.

Lenox Avenue on paikka, jossa mustat ovat "turvassa valkoisilta". Siellä on lähellä kaikki paitsi oppikoulut ja pankit.

Yhteiskuntakritiikki ei Morrisonin romaaneissa ole koskaan osoittelevaa, vaan se kulkee yhtenä äänenä muiden äänien joukossa - usein myös niin, että sen havaitsemiseen vaaditaan lukijan herpaantumatonta tarkkaavuutta.



Morrisonin kielen vahvuus, hänen alkukuvauksensa täydellinen säälimättömyys saa minut odottamaan jotain, jota romaanissa ei enää myöhemmin tule vastaan, vaikka paljon hienoa tuleekin. Vaikutelma on sama kuin jos olisin teini-ikäinen, joka elää siinä käsityksessä, että koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat hänelle auki.



Jazzia ei Morrisonin romaanissa mainita kertaakaan, mutta siitä huolimatta se koostuu täysin jazzista. Hengittää sitä jokaisella sivullaan. Morrisonin sanojen sisällä loistaa jazz-musiikin syntyjuuristo.

Jazzin rakenne on musiikillisen kaimansa kaltainen. Romaanihenkilöiden elämissä liikutaan vapaasti. Mennään menneisyyteen ja ollaan nykyhetkessä. Poimitaan mukaan uusia henkilöitä, jotka tuovat mukanaan omat sävelkulkunsa. Elämä on toisinaan paksua savua, joskus taas sen ohuinta kiemuraa.

Romaanihenkilöt ovat soittimia, jotka pääsevät hetkeksi ääneen kuin muusikko, joka soittaa oman soolonsa kapakkahuoneen ilmaan. Isommassa kuviossa tämä vertautuu ihmisen hetkelliseen piipahdukseen maailmassa. Syntyä. Kuolla. Siinä välissä vähän jotakin. 



Mustien olemassaolo on Morrisonin romaanissa katseen varassa. Toisen katse tekee näkyväksi.

Sinä olet olemassa, he sanovat, koska minä katson sinua.

Tärkeä ei ole se, jota katsotaan, vaan se, joka katsoo. Kun valkoinen kääntää katseensa pois mustat lakkaavat olemasta.



Jazz on ylistys kaupungille. Kaupungissa mustat voivat sulautua, olla olematta huutomerkkejä julkisilla paikoilla.

Kaupunki antaa romaanissa mustille uusia mahdollisuuksia. Se muuttaa heidät ja tekee heistä erilaisia kuin mitä he ovat olleet ennen. Kaupungin henki "kohahtaa" ihmisen läpi "kuin ilokaasu". Kaupunki antaa ihmiselle takaisin heidän unelmansa omasta itsestään.

Tuo [kaupungin] lumo, pysyvä ja pitelemätön, valtaa lapset, nuoret tytöt, kaikenkarvaiset miehet, äidit, morsiamet ja kapakkanaiset, ja jos he pitävät päänsä ja tulevat Kaupunkiin, he tuntevat olevansa enemmän oma itsensä, enemmän sellaisia kuin aina uskoivat olevansa.


Morrisonin kielen täyteläisyys on paksua vartalovoidetta, joka parantaa rikkoutuneen ihon kirvelyn kautta.

Jazzin nykytasolla eletään vuotta 1926. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta oli tuolloin ongelma. Valkoisten amerikkalaispoliisien toiminta on ongelma edelleen. Sata vuotta ei ole muuttanut tilannetta juuri mitenkään.




Jazzin kerronnallinen vaihtelu henkilöstä toiseen tekee sen lukemisesta haastavaa. Putoilen välillä kärryiltä sen suhteen, kenestä milloinkin on kysymys. En aina saa palasia sopimaan toisiinsa, vaan ne retkottavat edessäni uhmaavina pyrkimyksiäni vastustaen.

Usein en tiedä, mitä jostakin Jazzissa kerrotusta pitäisi ajatella. Siinä kuvataan esimerkiksi Villiä, joka elää alastomana metsissä. Omassa luennassani Villi nostaa esiin Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Bertha Masonin, hullun naisen ullakolla. Villin hulluus ehkä representoi mustien naisten alistettua asemaa.

Villi on Joen äiti ja Joe taas on se mies, joka romaanin alussa tappaa 18-vuotiaan rakastettunsa Dorcasin. Millä tavoin Joen teko motivoituu tai ei motivoidu hänen äitinsä kykenemättömyydestä pitää hänestä huolta jää minulle mysteeriksi. Ehkä Joe Dorcasin tappaessaan tappaa symbolisella tasolla äitinsä.

Suomenkielisen romaanin kannessa Villi on edustettuna Henri Matissen "La Sieste" -teoksen kautta. Kansiratkaisu on outo ja rasistinenkin. Se korostaa Villin alastonta hulluutta ja "villiä" seksuaalisuutta ja tulee näin hyväksyneeksi mustien naisten alistamisen ja stereotyypittämisen.



Jazz on rikas moniin suuntiin. Sen kompleksisuus peilaa jo itsessään mustien elämäntilannetta. Morrisonin romaani luo kuvattujen asioiden ja ihmisten välille tyhjentymättömiä yhteyksiä ja tarjoaa mahdollisuuden tehdä yhä uusia löytöretkiä tämän romaanin parissa.



Toni Morrison: Jazz
223 sivua
Englanninkielinen alkuteos Jazz (1992)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi (1993)


sunnuntai 9. elokuuta 2020

Me ollaan Tomista huolissamme niin - Janne Saarakkala: Sen pituinen se



Me ollaan Tomista huolissamme niin.

Ai ketkä me? No siis ainakin minä. 

Me tuli siitä, kun Kasevalla on se biisi, jossa lauletaan, että me ollaan Penasta huolissamme niin. Aloin lauleskella sitä, kun luin Tomista, joka on Janne Saarakkalan esikoisromaanin Sen pituinen se yksi kolmesta päähenkilöstä ja mulle se tärkein päähenkilö.



Sen pituinen se on kerrottu Erikan, Valtterin ja Tomin näkökulmien kautta + bonuksena vielä epilogista löytyvä neljäs näkökulma, joka kuuluu Erikan pojalle Nerolle.

Kun tämäKÄÄN teksti ei ole mikään arvio niin voin rauhassa keskittyä siihen, mikä mua tässä romaanissa ihan kaikista eniten kiinnosti eli Tomiin. 

Tom on "kulkurimunkki", vapautta todeksi elävä homomies, joka jättää Suomen taakseen ja matkustelee Euroopassa laukussa leipää ja piimää vaan eikun siis partavettä ja vaihtovaatteita. Vaan.


Kun Tom oli pieni poika hänen nimensä oli Tomi ja häntä kiusattiin koulussa. Hänet pelasti Erika ja näiden kahden välinen ystävyys kestää kaiken niin myötä kuin vastamäessä. Tosin vastamäessä välillä ystävyyden langat pingottuvat ratkeamispisteeseen asti, mutta ne ovat jotain ihme ainesta ja kestävät kummiskin.



Tom on Tom of Finlandin miesten huonetta ja sukua, ja näen hänet myös kohtaamassa Jean Genet'n kuvaamia, tupakkaa suupielestään roikottavia homomiehiä. Noin ylipäänsä homoudesta puhutaan Saarakkalan kirjassa tavalla ja tarkkuudella, johon en ole ennen törmännyt.



Tom on traaginen sankari riippumatta siitä, miten hänelle tulee loppujen lopuksi käymään. Hänessä ruumiillistuu vapauden idea, joka joutuu puristuksiin reaalimaailman vaatimusten kanssa. Tom on irrottanut itsensä kaikesta omistamisesta ja hänen kotinsa on hetken siinä paikassa, mihin hän laukkunsa iskee.


Niin voi elää, kun on nuori.

Mutta me kaikki vanhenemme ja ajan kulku lisää Tomin traagisuutta. 

Kuten joku on joskus osuvasti sanonut. Nothing fucks you harder than time.

Jo hyvissä ajoin Tomin tarinaa alan jännittää, mitä tapahtuu sitten, kun Tomista tulee vanhempi. Kun rintalihakset veltostuvat ja pakarat menettävät kiinteytensä. Hänen voimansa on hänen ruumiinsa. Ottava ja alistuva, miten kukin milloinkin hänet haluaa. 



Sen pituinen se pursuaa musiikki- ja kulttuurikuvastoa. Se kantaa mukanaan Madonnaa, Sielun veljiä, Ylioppilasteatteria ja Jouko Turkan vaikutuksia. Muun muassa. Sen sivuilla halutaan sinut Freestylen tutuksi tekemällä tyylillä.

Voitaisiinkin tässä kohtaa laulaa yhdessä:

"Vill ha dig i mörkret hos mig
Tiden den stannar när vi rör vid varann
Åh, jag lättar, jag flyger, jag svävar fram
Låt det aldrig ta slut"



Jos on Tomista huolissaan niin kuin minä kaikki peittyy hänen nahkatakistaan lähtevään ääneen. Se on tarkkaa kohinaa niin keskiössä kuin taustalla. Muualla. Se tyrkkii Tomia kohti uusia kaupunkeja. 

Tom on Nuoruustango, jolla pääasiallisesti ei ole muuta antaa kuin nuoruutensa ja nuoren ihmisen nautintoa tarjoava ruumiinsa. Tomin Descartes-muunnelma kuuluu: "Nauti, niin olet."

Jos on rakentanut elämänsä kuten Tom, ei vanheneminen sovi suunnitelmiin. Iän ja seksuaalisten kulkurikilometrien karttuessa Tomin on yhä vaikeampi pitää itseään edustuskunnossa.

"[...] Tomin on tehtävä hartiavoimin töitä hurmatakseen itselleen yöpaikka. On harjattava entistä ahkerammin hampaita, jotka eivät ole nähneet lääkäriä vuosiin, on ajettava parta aina vain huolellisemmin, oiottava vaatteita ja käytettävä enemmän hajuvettä, että kymmenen vuotta tien päällä ei paistaisi olemuksesta. On vaikea peittää sitä, että joutuu yhä useammin peseytymään julkisissa vessoissa kosteuspyyhkeillä."

Kyse ei ole pelkästään Tomin henkilökohtaisesta tragedista, vaan hänen kauttaan ihmisen osasta laajemminkin. Miten me vähitellen hiivumme. Miten voimanhetkistä tulee pelkkiä muistoja, kunnes aika peittää ne alleen ja käy vaikeaksi uskoa, mitä kerran tapahtui ja minkälainen ihminen sitä silloin olikaan. Miten itkunsekaisesti naurattaa omat unelmat ja naiivi usko siihen, mitä kaikkea odotti elämän tarjoavan. 

Vaan kuinkas sitten kävikään? Jää vain kolme sanaa. Sen pituinen se.




Janne Saarakkala: Sen pituinen se
405 sivua
LIKE (2020)


sunnuntai 2. elokuuta 2020

Kaarina Valoaalto: Banana Split

Banana Splitin "perusvirityksenä" on "paasaus, jankutus, jaarittelu ja höpötys."

Edellä oleva luonnehdinta ei ole minun näppäimistöltäni, vaan se on lainaus Kaarina Valoaallon teoksen sisäkannesta, jossa on leikkisästi todettu, että kyseisillä ilmaisuilla Valoaallon kokoelmaa on luonnehdittu lehdessä nimeltä Daily Express. Tämä on totta tai sitten ei.

Paasausta, jankutusta, jaarittelua ja höpötystä kutsutaan "kirjoittajan perisynneiksi", joista hän "kutoo karnevaaliasuisen, huppuunsa viritetyn tekstitykityksen." Kuuluuko olla huppuunsa vai pitäisikö olla huippuunsa? En tiedä. Jos kyse on painovirheestä, on se oivallinen. 

Kuten sisännesta löytyvä kuvaus jo vihjaa tuleman pitää riemukasta menoa. Tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö teoksesta löytyisi myös räsymaton synkempiä raitoja. Erityisesti näin on silloin, kun matonkude on peräisin vanhenemisen vaatekappaleista. 



 Runon puhuja vertaa päänsisäistä kaaosta viisisuuntaiseen mielialahäiriöön ja luokittelee itsensä "kaistapääksi." Jokainen kaista on saanut  oman lukunsa kokoelmassa, joka jakautuu viiteen osaa aka kaistaan aka splitiin. Hallitseva tyyli on proosaruno, mutta osassa kokoelmaa runojen sisältä löytyy aforisminomaisia tiivistymiä.

hiljaisuus on melun esiintymiskammo
 [...{

Älkää hautoko murheitanne: ennenaikaiset ilot ovat surujen keskenmenoja.




Runominä asemoi runonsa ikään kuin jo ennalta virallisesti hyväksytyn runoskenen ulkopuolelle. Hän kutsuu runouttaan "käyrätorvifilosofiaksi, jonka törähdykset ovat valmiiksi salonkikelvottomia."

Tunnen erityistä syvää ja hyvää tyytyväisyyttä silloin, kun runous saa minut ajattelemaan jotakin, jota en ennen ole osannut ollenkaan tulla ajatelleeksi. Jotain, joka ei ole löytänyt tietään lähellekään pientä mieleäni. Näin käy Banana Splitissä, kun puhe kääntyy vainajien tuhkaukseen ja synnyttää kysymyksen siitä, "miten tulevaisuuden antropologi voisi loihtia ruukullisesta tuhkaa tutkittavia luita ja kalloja?"

Vastauksia em. kysymykseen voi laittaa tämän postauksen kommentteihin.






Elämä tappaa jokaisen. Toiset nopeasti, toiset hitaasti hiuduttamalla. Banana Splitin koskettavimmat osat liittyvät vanhenemiseen, kuten tämä kohta:


Ajan rampauttamia vanhuksia ruokaliinat leuan alle ripustettuina, markkinahakuisesti hoidettuina, kuivettuneiden köynnöskasvien tavoin enää pikku kärhöillään kiinni elämässä. Aluslakanoita tiukentamalla heidät saatiin sointumaan oman uurnansa tuhkaan. (s. 17)


En pääse tästä sitaatista yli. 
Kärhöt ojentautuvat, hipaisevat. 
Niitä ei pääse pakoon.




Banana Splitin kolmannessa splitissä 'Muotokuvia' Valoaalto tuo esiin kirjailijoita, jotka ovat inspiroineet häntä. Leduc, Mistral, Bukowski, Pessoa. Muun muassa. Ja Sirkka. Sirkka, joka niin monille runouden ystäville on rakas ja tärkeä. Sirkka, joka on syypää siihen, että minäkin joskus muinoin runoudesta innostuin.

Luen, että Sirkka sairastaa alzheimeria. Luen nopeasti. En halua, että asiat ovat nyt näin. Kärhöt puristuvat ympärilleni. 

Luettuani Sirkasta en oikein pysty enää keskittymään kokoelman loppuosaan, vaikka yritän monta kertaa. Sirkka on nyt kaikilla sivuilla. Toledossa oleva pitkä mies heittää varjonsa Banana Splitin sivuille ja ruumis leipoo piparkakkuja, yhä lisää piparkakkuja. Kehottaa maistamaan.




Banana Splitissä elämä vertautuu teatteriesitysten väliaikaan. Kokoelman loppupuolella tuntuu, että  kasvi- ja eläinmaailma alkaa peittää ihmiselämää alleen. Ilmassa on luopumisen sävyjä. Väliajan päättävä kello saattaa kilahtaa koska tahansa. 

vanhetessaan
ihminen laimenee käyttöasteeltaan lähes nollapisteeseen
lopullinen energia-arvo  mitataan ruumiin mätänemisestä syntyvien kaasujen 
potenssilla




Banana Splitissä lusikoi alati utelias ja maailmaa ihmettelevä subjekti. Runoissa esiintyy paikoin lapsille tyypillistä kirkasta ihmettelyä, joka puskee lukijaa kohti uusi horisontteja.

Nähdä unta - miten unta voi nähdä?

Valoaallon runojen synnyttämiä tunnelmia vasten sen nimi tuntuu sekä irvokkaalta että mitä mainioimmin elämän sirkusluonteen itseensä tiivistävältä. Sitähän se kaikki on ja joskus muutama nonparelli.



Kaarina Valoaalto: Banana Split
102 sivua
Poesia (2020)



 

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset


Tästä on vaikea kirjoittaa.

Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset runodokumentoi häntä ja hänen perhettään kohdanneen suruista suurimman: lapsen kuoleman. Teos oli yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista.

Tämänilmaisia lukiessani surusta tulee ilmaa, jota hengitän.  Huomaan pakonomaisesti ajattelevani, miten runoilija on pystynyt kirjoittamaan tämän kokoelman. Tämän surun. Miten hän on kyennyt tekemään sen niin, että vaikka kaikki sanat on surun läpi kirjoitettu on kokoelmassa myös huikaisevan puhdasta, elämän synnyttämää iloa ja vastustamatonta lämpöä.



Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu.
Mukaan lukien elämä.

Isoveljen kautta Isoaron runoihin puhaltuu vilpittömintä mitä on.

Isoveljen, joka "teippaa oveen lapun", johon hän on kirjoittanut "EI KUKIA KIITOS." Isoveljen, joka hautausmaan sijasta haluaisi mennä Ikeaan. Isoveljen, jonka mielestä nyt voitaisiin muuttaa takaisin vanhaan kotiin.

 Sadut kirjoittuvat Tämänilmaisissa uusiksi. Kultakutri, Punahilkka. Kolme pukkia.

Älä minun sarviini survoudu, 
olen keskikokoinen suru, 
kohta kolistaa lankkuja veljeni, 
kauheampi kuin kuunaan saatat kuvitella.


Tämänilmaisissa on monia rekistereitä. Kalevalalaisesta rytmistä muistuttavat runot liittävät ne osaksi surun vuosisataista kiertoa. Laskevat surun surun päälle kuin surusta voisi tulla talo, joka pikku hiljaa murtuu ja muuttuu kodiksi, jonka vakituinen asukas suru ei enää ole, vaikka onkin sen jokaisessa huoneessa, nurkassa ja sängyn alla.

Kaikki näissä runoissa kertoo omalla tavallaan Veikosta, joka meni pois.


Isoaron runoissa on metatasoja, jotka tuovat niihin uutta ilmaa. Isoveljen ylle kirjoitetaan kurahousut ja isoveljen pieni käsi liitetään sanojen avulla äidin käteen.


Voisin lisätä vielä vuodenkierron, annostella valoa 
kuin vuorokauden himmentimellä varustettu katkaisin, 
mutta nyt en ehdi kirjoittaa enempää 
isoveli tarvitsee



Isoveli itsekin vielä pieni kantaa arkea ja sen jatkumista.



Tämänilmaiset on minulle myös luontokokemus. Ihminen suurimman armoilla. Vuorenseinämät jyrkät, kiipeilijää hyljeksivät. Kuluu päiviä ja kuukausia ja ihminen on päätynyt - todennäköisyyksiä uhmaten - vuoren korkeimmalle kohdalle, josta näkyy tulevaisuutta.

Tämänilmaiset on tunturipurovettä. Lopullisen kylmää, kirkkaista kirkkaimpaa, kuun valon varoen kristalloimaa.

Tämänilmaiset on kielellisesti upea ja täyteläinen. Modernisti arkaaisen ikiaikainen. Niin kuin ennen niin myös nyt oma yksityinen suru kaikissa meissä. Sellainen yhteinen nimittäjä.




Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
83 sivua
Aviador (2019)

torstai 23. heinäkuuta 2020

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa


On tämä kirja aikamoinen pakkaus
usein yhtä uskomaton kuin rakkaus
On hämäystä pinkinhempeä kuori
kun sisältä löytyy mies kuin vuori
Laita siis Finlandia soimaan
kaikumaan yli koko Loimaan


Siis häh! Siis että mitä justiinsa luin?

Toki voin todeta lukeneeni Katja Raunion romaanin Sinun päivä koittaa, mutta mitä varsinaisesti tulin lukeneeksi jaa-a.

Ensin ajattelin, että Sinun päiväs koittaa on suurmieselämäkertapastissi ja on se sitäkin.

Suurmies on Anton Harmaja, josta tulee poliitikko, josta tulee presidentti. Tulee presidentti, jonka valtakausien määrää jatketaan, jotta presidentti Harmajan ei tarvitse irrottaa somaa kättään vallankahvasta ja ehkä myös muista ehdokkaista on hieman pulaa, jos asia sillä ja tällä tapaa halutaan nähdä ja tulkita.

Raunio satiirillistaa Anton Harmajan ja hänen kauttaan monen muunkin poliitikon. Harmaja ei ole kuka tahansa. Hän on kohtalon valittu.

Edes kourallinen raiskattuja naisia ei olisi pystynyt sysäämään Harmaajaa kohtalonsa radalta.

Varsinainen tosimies. Äijä-äijä, joka suhtautuu naisiin usein kalseasti ja suorastaan pilkallisesti. Mitä tulee naisten ja miesten välisiin eroihin kristalloituu Harmajan toksinen ajatusmaailma hänen naistenpäivänä pitämässään puheessa:

Naiset hakeutuvat mielellään hoiva-aloille tai jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan. Näin he tyydyttävät luontaista huolenpidon viettiään. Miehet sen sijaan ovat kiinnostuneita tekniikasta ja menestymisestä. He tähtäävätkin naisia useammin yritysten ja yhteiskunnan johtoasemiin. Jo metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä miehillä ja naisilla oli omat roolinsa, joista yksi suuntautui luolan sisälle ja toinen sieltä ulos.




Sinun päiväs koittaa on kehystyyliltään vanhahtava.

Miltä ihmeen kehystyyliltä?

Kehystyylillä tarkoitan sitä, että teoksen jokaisen luvun alussa on muutaman lauseen selitys siitä, mitä kyseisessä kappaleessa tapahtuu.

Joo tottakai. Voin toki avata listää tätä kehystyyli-ilmaisun käyttöä käytännössä. Otan esimerkin sivulta 87, jolta alkaa luku 4., jonka otsikko on: Vapaus ja vapauden loppu. Se on kehystetty seuraavasti:

Luku, jossa Anton Harmajan luonnonrakkaus käy lukijalle pilvetöntä taivastakin selvemmäksi samoin kuin ne harmilliset seikat, jotka piirsivät pisteen tälle luonnon ja ihmisen väliselle lemmensuhteelle.

Kappaleiden kehystäminen on tuttua vanhemmasta kirjallisuudesta ja Raunion romaanissa se tuottaa vanhahtavuutta ja lisää tunnetta siitä, että huolimatta tapahtumien sijoittumisesta 1900-luvun viimeisille ja 2000-luvun ensimmäisille vuosikymmenille tuntuu jatkuvasti siltä, että liikutaan kauempana menneisyydessä.




Sinun päiväs koittaa toteuttaa Matti Pulkkisen näkemyksen romaanista sikana, joka syö kaiken. Sian 469 sivun kokoiseen vatsaan mahtuu täysin fantastisia kuvauksia poliittisesta elämästä ja suhmuroinnista, hyvävelien verkostoista ja epädemokraattisesta vallankäytöstä, kahden miehen välisestä kenties homoerotiikkaa sisältävästä läheisriippuvaisesta suhteesta puhumattakaan kirjallisista keinoista, jotka sisältävät mm. puhelinkeskusteluja ja tekstiä peittäviä mustia palkkeja.



Sinun päiväs koittaa on siitä harvinainen romaani, että sitä lukiessani olen välillä aivan kyllästynyt siinä esiintyviin täysin turhiksi kokemiini jorinoihin, mutta samanaikaisesti luen tätä kirjaa kieli pitkällä ja läähättäen Raunion kerronnan taitavuudesta.

Jo Raunion esikoinen Käy kaikki toteen teki minuun vaikutuksen, joten sinänsä ei ole mikään yllätys, että hän on kirjoittanut tällaisen 7 lottonumeroa oikein -teoksen. Sinun päiväs koittaa on hillittömyydessään pitelemätön tapaus ja kokemus. Siinä arkistovirkailija ryhtyy Anton Harmajan elämänkuvaluojaksi, mutta kuten opimme arkistointi voi johtaa harhaan ja nostaa esiin kysymyksen, mitä yleensä pitäisi arkistoida ja mitä salata, jotta suurmiehestä rakentuu kansakunnan kannalta sopiva kuva.

Myös Harmaja itse luo itsestään kuvaa omissa muistelmarepaleissaan ja "unohtelee" niitä puolia asioista, jotka eivät kiillota hänen persoonaansa.



Hyväosaisuus ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta periytyvät.
Niin kuin on Isä, Poika ja Pyhä Henki on Kustaa, Anton ja Godknows Harmaja.
Jälkimmäinen on Anton Harmajan adoptiopoika, joka tietenkin hänkin tarttuu poliitikan höyryävään vallanripaan isänsä ja isoisänsä auki hiihtämiä latuja seuraten.

Raunion romaania lukiessa hyvällä tavalla häiritsee se, että romaanitaiteellisesta fantasmagorisuudestaan huolimatta se taitaa olla ihan lähellä sitä, mitä politiikassa oikeastikin tapahtuu. Ei ole kaunista ei, mutta valta pyhittää kaiken. Luulevat he.

Katja Rauniolle on syytä povata loistavaa kirjailijatulevaisuutta.




Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
469 sivua
Teos (2020)


sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Rosanna Fellman: Strömsöborna


Nyt mennään. Pidä siis huivista kiinni Tatjana, sillä olisihan se. Olisihan se todella.
Olisihan se tråkigt, jos Hermes-huivi lentelisi omille huivien teilleen.

Strömsö on paikka jossa asuu ihmisiä, joista Rosanna Fellmanin runokokoelma Strömsöborna kertoo.

Ei kuitenkaan kerrota näille tyypeille, että Fellmanin runot kertovat heistä. Ei kerrota, ettei kenellekään tulisi paha mieli sillä ihan aina he eivät pääse näissä runoissa näyttämään sitä parasta puolta itsestään, jota he ovat tottuneet esittelemään.

Keeping UP UP UP the appearances.



Strömsöborna oli yksi tämän vuoden Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Jos se olisi voittanut karhu olisi vetäissyt ihan uuden tanssin - vähän niinku tiputanssi meets ketsuppitytöt ja Gangnamstyle jäisi repeatille.

Strömsöborna on page turner. Runokokoelmat aika harvoin on, mutta Strömsöborna on. Siinä on 326 sivua ja luin sen kahdelta istumalta, koska kun sitä alkaa lukea on toosi vaikea lopettaa kesken. Imua on enemmän kun imurissa ja se on sellasta imua, joka saa mut tuntemaan että olen elossa ja olemaan kiitollinen siitä että näin on.

Fellmanin kokoelma on koostettu niin, että eri Strömsön tyypit on saaneet omat kappaleensa tai osastonsa tai miten niitä kokonaisuuksia nyt haluakaan nimittää. Ääneen ja fokukseen pääsee siis toodellakin hyvin erilaisia tyyppejä.

Tyylillisesti Fellmanin runot lähenevät spoken wordiä, joka on ihan eri asia kuin se word, jota sinä ja minä ja me/te/muut nakutellaan läppäreillämme.




Vähän väliä: suustani pääsee niin hyvä.

Vähän väliä: nauran ääneen

Vähän väliä: tunnen silkkaa onnea näistä runoista



Yhteiskuntakriittiset runot on mun täydellinen porkkanakakku (valitse tähän oma lempikakkusi. Minäkin meinasin laittaa Britan, mutta en tiedä, osaanko leipoa sitä).

Fellman menee ihmisen lähelle. Menee ihmisen sisälle. Menee ajatusten solutasolle. Menee ihmisen pään sisälle kuin löytöretkeilijä.

Voi meitä ihmisiä, kuva meistä ei ole kaunis. En haluaisi uskoa, että emme pysty parempaan, mutta niin se vaan taitaa olla. Silti nauran. Nauran kun osuu napakymppiin niin monta kertaa, että siihen tulee reikä, josta näkyy mitä näkyy. Äkkiä silmät kiinni ja korkeajalkainen lasi kuplivaa käteen.



Strömsöborna on ilveilijä, joka heittelee totuudensiemeniä. Niitä, joita kukaan ei halua kasvattaa, kun niistä tulee hankalia puita, jotka höpisee öisin sanoja, joita en et halua kuulla, kun öisin pitää nukkua, jotta jaksaa pitää fasadia yllä, koska sitä pitää öisin vahvistaa, sillä se sortuu helposti tai siihen tulee kamala murtuma ja iso auts! sitten kaikki näkee ja tajuaa ja kun menettää kasvonsa menettää elämänsä sellaisena kuin sitä on muille esittänyt, eikä menettämäänsä enää saa takaisin edes rahalla.

Ajattele, ei edes rahalla, jolla sentään saa kaikkea, kuten onnea ja veneitä ja monenlaista vaikutusvaltaa.


Vaikka on surullisia asioita Fellman kuvaa niitä usein niin, että pirukaan ei saa selvää, onko se märkä poskillani itkua vai naurua vai silmämeikinpoistoaineen aiheuttama ärsytysreaktio.



Laiva on lastattu (mutta ei ollenkaan näihin rajoittuen):

innostuksella
energialla
citymarketilla
tarkkakatseisuudella
ihmisymmärryksellä
hupparilla

VITTU JAG HAR SÅ JÄVLA MYCKET RÄTT TILL ATT PATRULLERA KROSSA ER MED MIN HUPPARI GE TILLBAKA DEN JAG KOMMER ATT SKÄRA UPP ER KOMMER ATT SÖKA UPP VAR NI BOR OCH KOMMER MED MIN GEMENSKAP MED VÅRA TUSENTALS AXLAR STÅ UTANFÖR ER DÖRR OM NI INTE GER TILLBAKA GER TILLBAKA min huppari

heikomman tukemisella
elämän sisimmällä
tavaralla
kalsareilla, joita on aina liian vähän




Strömsöborna on kokoelma, joka saa verisolut tanssimaan salsaa, eikä ketään lukijaa jätetä ulkopuolelle niin kun kaveria ei jätetä, kun on talvisotameininki. Koska vietän työpäiväni suomenruotsalaisessa ympäristössä saan vielä kaikenlaisia kutkuttavia lisäkicksejä - vähän niinku sivullisena pääsen soutelemaan ankkoja täynnä olevassa lammikossa.

Fellmanin tapa sekoittaa ruotsinkieleen suomenkielisiä ilmaisuja lisää suomenruotsalaista autenttisuutta. Liksom just niin just det.

Ihan yksinkertaisesti haluaisin, että kaikki ihmiset lukisi Strömsöbornan ja innostuisi siitä yhtä paljon kuin minä, vaikka tiedänkin, että jos on kovin rikas ei varmaan pysty innostumaan, kun voi olla optio-, bonus- ja pörssihuoli näinä epävakaina aikoina.

Kun ei liikoja omista ja rikkaushuolet ei paina voi lukea vaikka Fellmanin runoja ja puhtaasti vaan nauttia, eikä se ole vaan, vaan niin toosi paljon enemmän eli suunnilleen kaikki.




Rosanna Fellman: Strömsöborna
326 sivua
Förlaget (2019)




torstai 16. heinäkuuta 2020

Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku


Stig debord!

Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi.

Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille.

Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile.



Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle.



Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen siihen asiantilaan, että minusta on tullut ihminen, joka on lukenut Rakas kapitalismi pilkun eli olisin peruuttamattomasti asiantilassa, jossa en enää voi lukea Rakas kapitalismi pilkkua ensimmäistä kertaa.


Santanen on hankkinut kannuksensa runoilijana alatyyppiä setelirunoilija. Hänen runouttaan tuntevana minulla oli odotuksia tämän novellikokoelman suhteen. Ne täyttyivät.



Rakas kapitalismi pilkku sisältää novelleja, tuotteita ja lisää tuotteita. Graafisen värikkäistä kohtaamisista emme onneksemme tässäkään teoksessa pääse eroon. Emme myöskään köyhästä,. Emme erityisesti "jättikokokoisesta punaisesta köyhästä muoveissa." Onneksi sentään muoveissa, että jättikokoisen punaisen köyhän köyhyys ei pääse tarttumaan. Olisihan se kovin onnetonta, jos se pääsisi leviämään esimerkiksi eiralaisilla kaduilla. Tai Kauniaisissa.

Santanen ei anna lukijan vaipua sen kaltaiseen fiktion lumoon, jossa olisi mahdollista unohtaa lukevansa fiktiota. Jossa imeytyisi osaksi teosta niin, että unohtaisi oman arkipäivänsä. Ehei! Santanen viskaa lukijan naamaan representaatiot, joiden takaa on turha etsiä mitään oikeaa tai aitoa, koska ne katosivat jo kauan sitten.

Tavaraa sinun on haluaminen ja sen jälkeen lisää tavaraa.

Guy Debord totesi jo vuonna 1967, että "tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua." Sittemmin tavara on yhä tavarallistunut.

Koneisto namittelee köyhillä - ei siksi, että köyhät maistuisi hyvältä, vaan siksi, että kun köyhien luut menee rikki ja poikki koneiston hampaissa siitä lähtee ääni, joka on suloinen koneiston korvissa.
Köyhät ei lopu kesken. Mikä onni Koneiston kannalta.



Teoksen etukannessa on kirjaimet M ja I, takakannesta taas löytyy R, joista yhteenluettuna syntyy MIR eli venäjänkielinen maailmaa tarkoittava sana. Rakas kapitalismi pilkku pusertaakin kansiensa väliin koko nykyisen maailman. Ottaa sen ikään kuin vangiksi ikään kuin luupin alle.


Santasen tekstiä häiritsevät erinäiset koodit ja systeemit. Koodit voisi tulkita esim. köyhiksi, jotka ikävällä tavalla häiritsevät rikkaiden elämää. Onneksi aina voi kääntää selkänsä, sillä selän takana köyhät lakkaavat olemasta.

Välillä teksti huutaa. Kiljuu isoilla kirjaimilla sivu toisensa jälkeen. Huudon voisi tulkita niin, että köyhät siinä mekastavat niillä kun tuppaa olemaan inhottavan kirkuva ja kova ääni, jos ne jaksaa huutaa. Usein ei onneksi jaksa.

Köyhät on sitkeitä ja joskus myös nerokkaita. Erityisen sitkeitä ja nerokkaita ovat erinäiset kulttuurin parista leipäänsä etsivät, kuten vaikka erään Santasen kokoelman novellin tyyppi, joka on keksinyt toimeentullakseen esittää kanaa. Kiva juttu, niin ei tarvii käydä luukulla. Tosin kovin vaikea kanamiehen on saada työstään palkkaa, mut hei pitäiskö siitä tosiaan maksaa, että joku esittää kanaa? Pitäiskö kulttuurialan tyypeille kaiken maailman vapaalancereille ylipäätään maksaa yhtään mitään, kun ne ei tee mitään oikeeta työtä?

Jos asian arvoa ei voi mitata rahassa, onko sillä arvoa ollenkaan?




Rakas kapitalismi pilkusta löytyy 18 sivun pituinen NURMENVIHREÄstä koostuva versaalirääkäisy, joka saattaa hyvinkin representoida myllypurolaista ruokajonoa, josta näin kerran kuvan you tubessa. Juma, niitä oli paljon. Ne näytti melkein ihmisiltä. Ne pilas koko maiseman.

Minne köyhät voisi karkottaa mieluusti jonnekin saareen, jossa ne saisi huutaa keskenään miksi tarpeeksi isoa saarta tähän tarkoitukseen ei löydy otanpa lasin skumppaa. Mut jos köyhiä ei olis niitä pitäis tehdä lisää, koska niitä pitää olla koska ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikki on rikkaita ja onnellisia.



Rakas kapitalismi pilkku on moderni luokkaromaani, jos sen sellaiseksi määrittelee. Tunnen halua tämänkaltaiseen määrittelemiseen.

Lopuksi ajattelen, että ei maailma ihan täysin toivoton paikka ole. Ei niin kauan, kun meillä on esimerkiksi Eino Santanen.





Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku
201 sivua
Teos (2020)


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Sinéad Gleeson: Constellations


Miten rehellisesti ihmiset puhuvat kirjoista?

Tämä kysymys mietityttää erityisen paljon nyt, kun olen saanut päähäni, että kirjoitan Sinéad Gleesonin esseekokoelmasta Constellations niin rehellisesti kuin osaan.

Ai helppo tehtävä? Kertoo vaan, mitä mieltä on.

Entä jos hävettää olla sitä mieltä mitä on? Entä jos on itsensä kanssa useampaa mieltä yhtä aikaa? Entä jos omat mielipiteet eivät ole ns. salonkikelpoisia?





Irlantilaisen Sinéad Gleesonin esseet käsittelevät pääosin sairastamista, kipua ja hänen kokemuksiaan terveydenhuollosta. Goodreadsissä sille on annettu enimmäkseen 4 tai 5 tähteä. Kyseessä on siis teos, josta useimpien kuuluu pitää.

Lukemiseni alkaa hyvissä merkeissä ja luen ensimmäiset 100 sivua kuin huomaamatta. Ihailen, miten Gleeson sanallistaa oman kehonsa ja kaiken sen kokeman kivun ja siihen kohdistetut hoitotoimenpiteet. Mietin, miten ihmeellinen naisen keho on, kun se kaikkea muuta kuin täydellisesti toimivanakin kykenee suoriutumaan raskaudesta.


Vaan käy niin, että huomaan kyllästyväni.
Lukeminen muuttuu hitaaksi.
Sinnittelen.
Huomaan ajattelevani enemmän omia reaktioitani kuin sitä, mistä Gleeson kirjoittaa.


Constellations on tärkeä kirja. Varmasti on. Sen tärkeyttä ei vähennä tai lisää se, mitä mieltä juuri minä siitä olen. Sitä paitsi en ole sitä mieltä, että Gleesonin teos olisi huono. En lainkaan. Hän kirjoittaa tarkasti ja läheltä ja itseään säästämättä. Hän kirjoittaa tavalla, joka varmasti saa monen naisen painamaan tämän kirjan rintaansa vasten ja kokemaan, että kerrankin joku kirjoittaa niin, että omatkin tunteet ja kokemukset tulevat sanoitetuiksi.




Kaiken loputon kehollisuus kietoo immanenssinsa ympärilleni.
Tukahduttaa.
Ahdistaa se, mitä luen.
Ahdistaa se, mitä tunnen.
Ahdistaa se, että en pysty olemaan tästä ahdistuksesta hiljaa.

Jos en nyt kykene, kuten tilanne näyttää olevan, suurempaan empaattisuuteen Gleesonin kertoman kanssa olen huono ihminen. Erityisesti huono nainen ja superhuono feministi.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin osoittaa muunkinlaisen kirjallisuuden kuin sotakirjallisuuden tärkeys? Mikä voisi olla kirjallisuuden kaanonia murtavampaa kuin rehellisesti ja taitavasti reflektoida omaa elämäänsä, kuten Gleeson tekee?



Gleeson on sairastanut paljon. Syönyt kourakaupalla kipulääkkeitä. Olen roisto, kun en intoudu kehumaan tätä teosta ylitsevuotavaisesti. 

Puolustuksellinen oljenkorteni on Emilie Pine ja hänen esseekokoelmansa Notes to Self (suom. Tästä on vaikea puhua, Atena). Näitä kahta kirjaa ei olisi pitänyt lukea niin peräkkäin kuin minä ne luin. Koska sekä Pine että Gleeson kirjoittavat osin samoista teemoista Gleesonin esseet kärsivät siitä, että olin lukenut Pinen esseet ensin.


Sellainenkin ajatus tulee, josta en ole kovin ylpeä. Taas tätä samaa.


Silti ja ehdottomasti tätä samaa - tätä naiskehollisuutta - on tärkeää tuoda esiin yhä uudestaan.

Kenenkään kirjailijan tehtävä ei ole kirjoittaa juuri minulle. Tai sinulle. Tai sinun tai minun naapurille. Siis kirjailijat jatkakaa kirjoittamista kuukautisista ja naisten kehoista, vaikka minä taidankin nyt nousta kärryiltä ja jatkaa matkantekoa kohti polkuja, joilla kärryt eivät mahdu kulkemaan.


Teoksensa loppupuolella Gleeson kirjoittaa Irlannin aborttilainsäädännöstä ja se jos mikä on luettavaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn.

Vuoden 1980 jälkeen 150 000 irlantilaisnaista on lähtenyt kotimaansa ulkopuolelle abortintekomatkalle. Irlannin lainsäädäntöön saatiin muutos vasta kaksi vuotta sitten. Siihen asti oli muiden kuin naisen itsensä oikeus määrätä ja määrittää, miten naisen kehoa kohdellaan.

On varsin vituttavaa, miten naiskeho on se paikka, jonka oikeuksiin pyritään kajoamaan heti, kun konservativismi pääsee enemmän valtaan. Taistelu ei ole ohi.




Kun kysyn, miten rehellisesti muut ihmiset kirjoista puhuvat, saan vastaukseksi lähes poikkeuksetta, että he kertovat rehellisen mielipiteensä ja vain ja ainoastaan rehellisen mielipiteensä so help them God.*

Minä taas kompastun rehellisyyden kanssa useasti. Minusta on paljon helpompaa pikkasen tai joskus pikkasen enemmänkin viedä näkemystäni positiiviseen suuntaan. Ei niin, että varsinaisesti valehtelisin, mutta niin, että tuon enemmän esiin teoksen positiivisempia puolia.

Ja myös niin, että jos kyseessä on teos, jota arvostavat ihmiset, joiden näkemystä itse arvostan on minun paljon vaikeampi sanoa, että juu ei, en tykännyt teoksesta ollenkaan. Se tuntuu samalta kuin sanoa ääneen, että olen liian tyhmä tajutakseni kyseisen teoksen hienouksia.

Onko kirjan hyvyys mielipidekysymys?

Ei ole. On lukematon määrä hyviä kirjoja, joita esim. minä en jaksa lukea, vaikka olenkin vakuttunut niiden hyvyydestä an sich. Constellations on ainakin neljän tähden kirja, jos maksimitähtimäärä on viisi. Nämä tähdet vaan ovat yleistason tähtiä, eivät henkilökohtaisia tähtiäni.




Mihin unohtui Sinéad Gleeson?

Otan tähän sitaatin niin Sinéad pysyy matkassa mukana. Kyse on hänen potiluutta (tämä ei kyllä ole sana, yritetäänpä uudestaan) potilaan asemaa koskevasta pohdiskelustaan.

A patient is not a person.
    A patient is a medicalised version of the self.
    A patient is a hospitalised double of the body.
   To become a patient is an act of transmutation, from well to sick, liberated citizen to confined patient.

Foucault tykkäisi tulla tähän, mutta ehkä joku toinen kerta. Sorry.



Vuosien myötä on käynyt yhä enenevässä määrin niin, että kirjoitan omia juttujani sen sijaan, että pitäytyisin kirjoittamaan siitä teoksesta, jonka nimi on mainittu tekstini otsikossa.

Saan tehdä niin.

Blogi on ainoa paikka, jossa saan olla täysin yksinvaltias. Se voi johtua siitä, että kun kirjoitan kirjoista kirjoitan yhtä lailla itseäni. Edellisen lauseen loppuosan olen tainnut lainata Deborah Levyltä, vaikka ensin ajattelinkin sen olevan Peter Sandströmiltä. Se taas johtunee siitä, että Levyn kirjaa The Cost of Living lukiessani mietin myös Sandströmin kirjaa Äiti marraskuu.

Koska autofiktikto ja muita yhteisiä juttuja näiden kahden välillä.




Darlingseja ei ole pakko tappaa.




En erityisemmin pidä kuukautistaiteesta. Saako tämän sanoa ääneen? Olenko vähemmän sisterhood is powerful -ihminen, jos kerron, että kuukautistaide ei ole mun juttuni. Ai miksi? Jos sanoo jotakin on tiedettävä, miksi niin tekee.

Se liittynee naiskehollisuuden korostamiseen. Miksi sitä pitää erityisesti korostaa? Miksi sitä ei pitäisi erityisesti korostaa? Olenko kehokammoinen? Siis minä, joka aina suurella innolla luen kehoa (oikeasti tykkään enemmän sanasta ruumis, mutta sitä ei kai (?) kuulu nykyisin käyttää) käsitteleviä tekstejä.

Okei. En ole niin kiinnostunut naisten kehoerityisyydestä, vaan enemmän kehon ja vallan välisistä suhteista, johon tietysti myös kuukautistaide liittyy.

Um-pi-ku-ja.


Onko tämä sukupuolikysymys? Mitä jos Gleeson olisi mies? Suhtautuisinko hän teokseensa toisin? Jos mies kirjoittaisi lonkkavaivoistaan, leikkauksistaan, leukemiastaan, kivuistaan? Varmasti silloin kärsisin tekstin mieserityisyydestä. Olen hankala.




Nyt taisin keksiä.


Ei voi olla totta vaikka onkin totta, että juuri nyt tässä hetkessä tätä kirjoittaessani keksin, mistä saattaisi olla kysymys.

Naiskehollisuuden korostaminen väkisinkin lujittaa sukupuolikategorioita eli vahvistaa juuri sitä luokittelua, jota haluaisin murtaa.

Onko näin?

En jaksa tätä tekstiä enää ja sen vuoksi lopetan sen tähän.




Sinéad Gleeson: Constellation. Reflections from Life
245 sivua
Picador (2019)


*Tein asiasta pienen gallupin Instagramissa ja sen mukaan 5/6 puhuu kirjoista aina rehellisesti



sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään

Keskellä Matti Kangaskosken runokokoelmaa Johdatus pimeään asuu Marlon Brando, joka tässä yhteydessä tunnetaan paremmin nimellä Walter E. Kurtz.

Joseph Conrad kirjoitti sydämen pimeään ja Francis Ford Coppola muutti sen Ilmestyskirjaksi. Nyt.

Siellä me ollaan: Pimeyden sydämen pimessä ytimessä. Sinne Matti Kangaskoski on meidät taitavasti johdattanut ja sieltä hän johdattaa meidät myös pois.



Kokoelman aluksi runon puhuja paikallistaa itsensä osaksi maailmaa ja näin tehdessään osoittaa, miten se mitä ympärillämme on ja miten me olemme ympärillämme olevan osa ei ole ilmiselvää tahi yksinkertaista, vaan perustuu erinäisille sovituille tavoille, jotka olemme sisäistäneet niin, että usein emme tule niitä edes ajatelleeksi.

Kaikki mikä on jotenkin on ollessaan vain eräs toteutuma tai paremminkin toteutumaksi uskottu ja luotettu. Ollessaan kuten se mikä on, sen oleminen peittää sen, että se voisi olla usealla tavalla toisin. Jokin vaihtoehto on tullut vallitsevaksi, kuten kertomus siitä, että luomisen päätteeksi tuli valo. Olisi voinut tulla pimeys tai mikä tahansa tuhansista valon ja pimeyden väliin jäävistä sävyistä. Olisi voinut tulla jotain parempaa tai jotain vielä paljon huonompaa. Jostakin syystä sitä, joka tuli, kutsuttiin valoksi. Sopimuksenvarainen nimitys sekin.

Johdatus pimeään on itsestään tietoista runoutta, johon yhtyy sen itseyden tiedostamattomuus. Julki tuotu ja julki tuomaton. On se, mikä näkyy ja näkyväisen takainen. Jälkimmäistä on enemmän.

Kangaskosken runot sisältävät paljon sen laatuisia huomioita, jotka tekevät minulle kotoisan olon. Tätä kokoelmaa lukiessani olen vähemmän yksin. Nämä runot harjaavat ulkopuolisuuteni takkuja ja ovat kuin ystävä, jonka lohduttavan viileästä kädestä saan pitää kiinni ja unelmoida, että ottaisimme sormemme ja nostaisimme ne kappelin kattoon, jossa ne kohtaisivat toisensa.



Jos olisin yksin maailmassa, minua ei olisi.


Olla. Ole-massa. Olla massassa olemassa. Olla Ole-massassa.


Johdatus pimeää näyttää maailman perusteet. Näin tämä systeemi on rakennettu. Tässä kohtaa sitä on halkeama. Tässä kohtaa se on keinosaaren kaltainen. Ja tässä se uskottelee, että vain juuri näin voi olla.


Kirjaimia jätetään pois, mutta ne ovat siitä huolimatta läsnä. Alfabeettinen aavesärky. Signifioijien sähköpurkaus. Tanssiinkutsu signifioiduille.

ERO
Ero

 Kuinka pienellä kaikki muuttuu. Kuinka pienellä muutoksella merkitys pysyy samana.



Johdatus pimeään on kielenrakastajien runoutta. Miten kieli niin luonnollinen systeemi suostuu riisumaan vaatekappaleitaan Kangaskosken käskystä ja antaa luonnollisuutensa luonnottomuuden näkyä.

Onko kielellä tunteet tai sisäelimiä? Millä kielellä?



Aivosolujen öinen päivinen jumppakyyditys.

vapaus syntyy 1: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän näystä
vapaus syntyy 2: todellisuuden käsittämättömän ylitsetulvivan pimeän käsittämisestä
vapaus syntyy 3: todellisuuden ylitsetulvivan pimeän käsittäisen ymmärtämisestä

vapus syntyy 4: pimeän käsittämisen ymmärtämisen käsittämisen luovuttamisesta


Saat sen josta.


Johdatus pimeään on abstraktia runoutta, mutta toisin kuin monet muut abstraktit kokoelmat se ei ole minulle kylmää tai käsittämätöntä. Sitä lukiessa ei tunne itseään ensisijaisesti tyhmäksi, vaikka toki tiedostan, että paljon menee tälläkin kertaa (vertaan nyt Kangaskosken edelliseen kokoelmaan Pääkalloneuvottelut) ohi, mutta se tapahtuu niin, että jää tunne, että on moottori/valta/asfaltti/hiekka/milkyteitä, joita kulkemalla löytyy lisää.

On siis voimakas avautuva efekti, joka ei lakkaa. Hillaa hyvä tulee.

On voimakas viehtymys. Päihtymys ja jano. Päihtymyksen jano päihtymiseen päätymisen vastakohtana. Juoda tullakseen selvemmäksi, päihtyä selvittääkseen päätään.


Nabokovin naurua pimeässä. Hah hah haa. InterMilanTekstuaalista. 

Järjestää. Järjestää järjellä järjestää järki.

Luopua. Luopua hitaasti luopua lopusta. Antaa luopumukselle syömälupa lopusta käsin.

luovun ruumistan
luovun mielestän
luovun mielipiteistän



Johdatus pimeään järjestää Matti Kangaskosken entistä vankemmin suomalaisten nykyrunoilijoiden eturiviin. Nämä runot saavat kysymään ja tekevät tutusta vieraasta uutta tuttua. Joskus liike runon sisällä on maksimaalisen pieni. Sen seuraus suurempi kuin mihin ymmärrys kykenee.

Todellakin ja totisesti Johdatus pimeään on Tanssiva karhu -voittonsa ansainnut.



Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään
105 sivua
Teos (2020)

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas


Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi.

Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas, joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan.

Kaukaisten saarten Atlas on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt.

[k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan


Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään.
Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ruokkiva hohtava lanka.

Näkemykseni tämän teoksen kauneudesta ei ole subjektiivinen. Vuonna 2009 saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

Schalansky on paitsi kirjoittanut tekstit, suunnitellut myös kirjan ulkoasun kirjasintyyppejä myöten. Tuloksena on enemmän kuin kirja. Tuloksena on mielikuvitusta kutitteleva matka, joka avaa sellaisia osia maailmasta, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Tuloksena on matka ihmetykseen, johon useimmiten kykenevät vain lapset.


Liikun ajassa ja paikassa. Purjehdin pitkin meriä ja mietin: Onko paikka olemassa, jos sitä ei löydy kartalta?

Jotkut saaret sijaitsevat niin kaukana emämaistaan, etteivät mahdu niitä kuvaaviin karttoihin. Useimmiten nuo saaret jätetään kokonaan huomiotta.



Schalansky kertoo jokaisen saaren osalta sen koordinaatit, etäisyydet lähimpiin paikkoihin, kuka ja milloin saaren löysi, mille maalle saari kuuluu, saaren koon sekä asukasmäärän. Kerta toisensa jälkeen yllätyn siitä, miten pitkiä välimatkat lähimpään saaren/mantereeseen ovat. Maailma kasvaa lukiessani.

Eteläisten alueiden terveysviranomainen tutkii jokaisen, joka aikoo viettää Amsterdamsaarella yli vuoden, varmistaen, että tämä soveltuu saarelle: pitkäkestoiseen vapaudenrajoitukseen ja eristyneeseen, täysin maskuliiniseen ympäristöön. Yksikään nainen ei ole viipynyt saarella kahta päivää pidempään.

Luen Kaukaisten saarten Atlasta ja googletan siinä mainittuja saaria. Vaikka lukemani perusteella tiedänkin, että Schalanskyn kuvaamat saaret ovat ihan oikeasti olemassa hämmästyn silti, kun google löytää ne. Zoomaan lähemmäksi ja vielä lähemmäksi. Tunnen olevani enemmän Tyynellä valtamerellä kuin omalla parvekkeellani, jolla Schalanskyn kirjaa luen.



Mitä näiden saarien ihmiset tekevät? Miten he viettävät päivänsä? Pääsevätkö he internetiin? Mistä he saavat ruokansa? Mitä tehdään, kun joku sairastuu?

Kulttuuriset normit, uskomukset, moraalikoodistot. Niin monia tapoja. Niin monella tapaa järjestäytyneitä todellisuuksia.

Saaria, joilla ei asu kukaan. Saaria, jotka ovat torjuneet kaikki vierailijat.


Pukapukalla
Nainen, joka synnyttää aviottoman lapsen, kohoaa arvoasteikolla, ja hänen mahdollisuutensa päästä avioliittoon paranevat, sillä hän on todistanut hedelmällisyytensä tulevalle miehelleen. 




Kaukaisten saarten Atlas on viehtymys. Siitä tulee kiehtovaan humalaan, josta ei puutu myöskään surua, sillä Schalanskyn teos jäi viime vuonna kuolleen runoilija ja kääntäjä Marko Niemen viimeiseksi suomennokseksi.





Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas
144 sivua
Atlas der abgelegenen Inseln (2009)
Suomentanut Marko Niemi
Poesia (2020)

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kirjallisuus ja paikka - Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja


Moni kirjanystävä ottaa matkalle mukaansa kirjan, joka sijoittuu paikkaan, johon hän on matkustamassa. Niin minäkin. On ihan omanlaisensa juttu lukea tiettyyn paikkaan sijoittuvaa kirjaa, kun itse on tuossa paikassa.

Ville-Juhani Sutinen tarkastelee teoksessaan Sivupolkuja kirjallisuuden ja paikan välisiä suhteita.

Paikka vaikuttaa kirjallisuuteen, mutta myös kirjallisuus saattaa vaikuttaa paikkaan. Kirjallisuus rakentaa paikkoja, mutta yhtä lailla paikat rakentavat kirjallisuutta.

Sutinen kirjoittaa muun muassa Dostojevskin Pietarista, Tšehovin arosta, Döblinin Berliinistä, Ninin Pariisista, Woolfin Monk's Housesta ja sen ympäristöstä.

Kaikki Sutisen esseet eivät tee minuun yhtä voimakasta vaikutusta ja luulen, että ainakin osittain tähän vaikuttaa se, että oma suhteeni Sutisen kuvaamiin paikkoihin on intensiteetiltään vaihteleva.


Toisaalta. Asia on hieman monimutkaisempi.


Useissa Sutisen kuvaamissa paikoissa olen käynyt, mutta esimerkiksi hänen kuvaamansa William T. Vollmannin romaaneissa esiintyvä San Franciscon Tenderloin-niminen kaupunginosa on minulle täysin vieras, kuten myös Vollmanin teokset. Tämä ei kuitenkaan estä minua tunnistamasta sitä lihan sykettä, jota Sutinen Vollmannin teoksista löytää ja joka kytkeytyy kiinteästi Tenderloiniin. Toki on myös niin, että Sutisen kuvaamien tunnelmien tavoittamisessa on hyödyksi itse sana Tenderloin, joka tarkoittaa - tässä tapauksessa koomisen osuvasti - sisäfilettä.

Prostituoidut vilistävät silmissäni.



Bruno Schulzin myötä Sutinen johdattaa lukijan Ukrainaan, Drohobytšin kaupunkiin ja tämä essee "pakottaa" minut käyttämään google-mapsia ja vaeltamaan Drohobytšin kaduilla. Ne eivät ole samoja katuja kuin Sutisen kuvaamat kadut. Jälkimmäiset nimittäin ovat huomattavasti mielenkiintoisempia, enkä karttaan tutustumalla tavoita ollenkaan samoja väristyksiä kuin Sutisen kuvauksia lukemalla.

Hmm.



Paikkojen paikaksi nousee Sivupoluissa Pietari. Olen käynyt siellä vuosia sitten lukioikäisenä, eikä omat kokemukseni Pietarista omaa oikein mitään yhteistä Sutisen kuvaaman Dostojevskin Pietarin kanssa. Ehkä kuljin väärillä kaduilla ja porttikongeissa. Sutinen sen sijaan herättää Dostojevskin myötä Pietarin eloon tavalla, joka saa minut kaipaamaan sinne välittömästi.

Tulee tunne, että Dostojevskin Pietari on todellisempi ja aidompi kuin mitä "oikea" Pietarin kaupunki voisi minulle koskaan olla.


Tulee häiritsevä ajatus. Niukat topit. Kireät sortsit.
Paljetteja
paljetteja
paljetteja

Alan epäillä, että eksotisoin entisiä itäblokin maita. Kuten Pietaria. Kuten Ukrainaa ja luultavasti myös Bulgariaa. Jälkimmäinen päätyi listalleni siksi, että lukiessani Garth Greenwellin romaania Cleanness tapahtumien sijoittuminen Sofiaan sai suuren merkityksen tavalleni tulkita teosta.

Onko kenties niin, että entisen itäblokin maihin kirjoittautuu niin suuressa määrin sorrettujen historiaa, että niiden paikallisuus on tämän vuoksi erityisen korostunutta?



Kun Sutinen kirjoittaa Strindbergin Tukholmasta eivät sen kadu herää luennassani eloon. Ehkä Tukholma on liian lähellä ja liian tuttu. Ehkä omat kuvani siitä ovat siinä määrin voimakkaita, että Strindbergin Tukholma ei pääse ponnistautumaan niiden läpi.




Yllättävää kyllä ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Sutisen essee Tšehovin arokuvauksista. Lähden sitä lukiessani melkein jo kirjastoon, sillä haluaisin kokeilla, voinko Tšehovia lukemalla itse tavoittaa jotakin siitä, mistä Sutinen kirjoittaa.

Aron eksistentiaalisuus.

[a]rossa on jotain ihmeellistä ja dramaattista. Paikan valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa, ja aron näennäisesti mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon ...

Seuraavalla kerralla tulen lukemaan Tšehovia toisin. Tulen lausumaan kuorossa Kolmen sisaren kanssa "Moskovaan", enkä silloin tarkoita pelkästään samannimistä kaupunkia.




Kirjahyllyssäni kököttää Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Pyyhin siitä aina välillä pölyt. Döblinin romaanin perustuvan tv-sarjan sen sijaan olen nähnyt ja siitä päällimmäiseksi kuvaksi on mieleeni jäänyt Franz Biberkopf valkoisessa verkkopaidassaan.

Omat matka- ja lukukokemukseni kerrostuvat Sutisen tekstin kanssa. Ollessani Berliinissä vaikutuin erityisesti Volksbühnen teatterirakennuksesta. Siellä ei ollut esitystä menossa, mutta teatterin ovet olivat auki ja haahuilin sen aulassa. Kun Sutinen mainitsee Volksbühnen olen siellä taas. Aikamatkustan. Luettu ja koettu liimaantuvat toisiinsa.




Yksi tärkeimpiä kirjallisia paikkojani on Luxembourgin puisto. Sutinen ei mainitse sitä sanallakaan, vaikka kirjoittaa Pariisista Anais Ninin yhteydessä. Harmittaa, että en ole kirjannut ylös, kuinka monessa lukemassani kirjassa on käyty Luxembourgin puistossa.

Kun vihdoin muutama vuosi sitten pääsin sinne itse täytyin tästä kokemuksesta niin, että hädissäni kiersin ympäri puistoa ja kuvasin patsaita. Tuntui mahdottomalta uskoa, että tämä oli nyt se puisto, jossa lukemalla olin aiemmin niin useasti vieraillut.

Eräänlaisena jälkiefektinä purskahdin itkuun, kun Ta-Nehisi Coates huikeassa esseekirjassaan Between the World and Me kirjoittaa, miten hän käytyään Luxembourgin puistossa tapasi miehen,


joka piteli  käsissään kylttiä, jossa luki: Vive le combat des jeunes contre les crimes racistes! USA: Trayvon Martin, 17 ans assassiné car noir et le raciste acquité. (Eläköön nuorten taistelu rasistisia rikoksia vastaan. USA: Trayvon Martin, 17 vuotta, murhattu ihonvärinsä tähden ja rasisti vapautettu syytteistä).


Niin vahva kuin Coatesin tapaaman miehen kyltissä oleva viesti onkin se vaikutti minuun erityisen vahvasti juuri sen takia, että aiemmin Coates oli kuljettanut minua Luxembourgin puistossa. Tai ehkä hän vain mainitsi sen. Ehkä kuvittelin loput. Joka tapauksessa itkin.




Aloitin Jeanette Wintersonin romaanin Intohimo juuri ennen kuin olin matkustamassa Venetsiaan. Lukemiseni ei lähtenyt käyntiin mitenkään mallikkaasti, mutta

käytyäni Venetsiassa
eksyttyäni kapeilla kaduilla
ostettuani huulipunan paikallisesta Sephorasta
liu'uttuani gondolissa huumaavassa hiljaisuudessa
ihailtuani auringon leikkiä Ponte Maria Callasilla

Wintersonin teos alkoi liekehtiä. Siitä tuli nimensä mukainen.




Olisin toivonut Sutisen kirjoittavan Elena Ferranten Napolista, sillä vain harva romaani(sarja) on niin kiinni paikassa kuin Ferranten neliosainen Napoli-sarja.




Saramago ja Lissabon.

Luin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi viime kesänä heti sen jälkeen, kun olin palannut matkalta Lissabonista. Muistoni jyrkistä kaduista ja kahviloista, muistoni Lissabonin iltaisin valtaavasta tuulesta, Fernando Pessoan patsaasta ja kirjakaupoista menivät suloisesti sekaisin itse romaanista löytyvien kuvausten kanssa.

Kirjoitin:

Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta  tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.

Ihmeellistä.





Paikan ei tarvitse olla nimetty kaupunki luodakseen voimakkaan tunnun omasta paikallisesta erityisyydestään. Tästä hyvä esimerkki on Monika Fagerholmin Kuka murhasi bambin?, jossa tapahtumat sijoittuvat huvilakaupunkiin.

Bambin jälkeen olen useasti halunnut matkustaa Hankoon. Tämä ei ole sattumaa, vaan jotakin muuta.





Sutisen esseiden ansio ei rajoitu siihen, mistä hän kirjoittaa, vaan Sivupolkuja saa lukijan tarkastelemaan omiakin kokemuksiaan kirjallisuuden ja paikan välisistä suhteita uudessa valaistuksessa. Vieläpä niin, että mitä enemmän lukemaansa miettii paikan kautta sitä mielenkiintoisemmaksi kirjallisuuden ja paikan välinen kommunikaatio käy.





Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja. Kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta
247 sivua
Avain (2020)