sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Aura Nurmi: Leijonapatsailla

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan.

Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista.

kukaan ei suojele sinua 
ei ole sinun puolellasi 
he laittavat kätensä rintsikoittesi alle

Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin

nyt onnea sulle toivottaa
ihanat vanhempasi
on polkus vasta alkamassa
rippijuhlanasi

Miten kaukana voivatkaan olla korusanat ja todellisuus? Miten irvokas on viittaus ihaniin vanhempiin. Miten polku on todellisuudessa piikkimatto.

Perhejuhlat, ristiäiset, häät ja vastaavat itkettävät minua noin yleensäkin. Itkettää ihmiset, jotka pukeutuvat ns. parhaimpiinsa ja yhden juhlan ajaksi yritetään luoda kohottunut tunnelma. Minä kuitenkin tunnen noissa tilaisuuksissa suurta surua, jonka uskoisin johtuvan juuri siitä ristiriidasta, mikä vallitsee normielämän ja juhlatilanteen välillä. Juhlat ovat liian usein yhteinen valhe.

Nurmen runojen lukeminen tuntuu samalta kuin yrittäisi pukea vaatetta pahan palovamman kärsineen ihonosan päälle. Palovammat kuitenkin paranevat, runoissa kuvatun tytön elämä ei.

Hankoon sijoittuvien runojen myötä huomaan olevani Monika Fagerholmin romaanissa Kuka tappoi Bambin? Sieltä kuljen Nelli Ruotsalaisen kokoelmaan Täällä en pyydä enää anteeksi. Haluan pelastaa kaikki nuoret tytöt. Pelastaa heidät itseltään ja muilta ihmisiltä.

Leijonapatsailla on kokoelma, jossa mitään ei alleviivata, ei osoiteta. Sanat välähtelevät kuin salamat, jotka valaisevat voimalla, jota vastaan ei auta edes silmien sulkeminen

on kesäkumibiisi 
kiekkolaulu 
kansallishymni 
soittoääni 
raiskausbiisi

On kiire aikuisuuteen. Siellä odottaa lohduton tulevaisuus. Siellä odottaa kahtiajakautunut yhteiskunta, riistotalous ja alemman yhteiskuntaluokan hyväksikäyttö. Siellä odottaa suloinen kapitalismi viikate kädessään ja liian moni meistä on pitkäksi kasvanutta heinää.

Siivoojan näkökulmasta kirjoitettu proosaruno tiivistää kaiken oleellisen. Itkeskelen sitä lukiessani. Kun on antanut koneistolle kaiken mitä pystyy saa palkaksi palkattomuuden. Tämän kohtalon kokeneen ystävä lähettää tekstiviestin, jossa hän toteaa, että

[e]n saisi toiseksi viimeistä enkä viimeistä palkkaani. Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot.

"Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot."

Aura Nurmen runot antavat äänen vaiennetuille ja tuovat esiin yhteiskunnan sen varjopuolen, josta rikkaat yrittävät pestä käsiään juostessaan nonstop-Cooperia oman napansa ympärillä kassakoneen viehkon kilinän säestyksellä.

En pysty. Sanani eivät riitä. Ei kykyni. Ei taitoni. Olen tiloissa tämän kokoelman taidokkuudesta ja keksin ihan hirveän monta ihmistä, jotka pitäisi lukita häkkiin ja päästää ulos vasta, kun he ovat sisäistäneet Nurmen kokoelman sanoman.

Leijonapatsailla on huuto, joka herättää valtavasti tunteita. Se näyttää, miten maailman epäoikeudenmukaisuuden mekanismit toimivat ja herättää halun käydä taisteluun tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Enempää ei runokokoelmalta voisi vaatia.

Leijonapatsailla on elintärkeää runoutta, jonka lukemista kenenkään ei pitäisi jättää väliin.



Aura Nurmi: Leijonapatsailla
86 sivua
Otava (2020)



sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Kristiina Wallin: Meduusameri

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus.

Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea.

Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa.

Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään.

Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalka osuisi sen limaiseen pintaan. Että uimarista lähtisi huuto kuin naisesta, joka synnyttää.

Sanoilla voi tehdä mitä vaan, jos niitä käyttää yhtä taitavasti kuin Wallin, joka antaa sanansa luomistyön rakennusvälineiksi.

Kirjoitan sanoja kuten toivo veistän alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää. Hiekka kerääntyy kynnykselle, synnyttää dyynejä ja soraharjuja, kasvattaa matalia mäntyjä. Mäntyjen takana seisovat kuuset, kuusten takana lehmukset ja vaahterat.
Niin syntyy puisto.

"Niin syntyy puisto."

Puisto on silmissäni silmieni edessä. Se on minussa. Siitä käytetään joskus nimeä Luxembourg. Minä kävelen Wallinin luomassa puistossa, pysähdyn George Sandin patsaan eteen ja tunnen jokaisen kivenmurusen kenkieni alla. Niin syntyy muisto puistossa kävelystä.

Voin sen sanoa ääneenkin. Sanon, koska haluan ja haluan kaikkien tietävän. Sanon sen kuin väenkokouksessa torilla megafoni kädessäni.

Olen suuresti mieltynyt Wallinin runojen materiaan. Niihin aineksiin, joista on luotu "planeetan luusto" ja kaikki se, jota olemme tottuneet kutsumaan maailmaksi.

Yön ja päivän sanat, jakautuminen kahtia kuin 1500-luvulla hiuksiin tehty jakaus, joka vuosisatojen ajan peitetään meduusan hiuksista tehdyllä peruukilla. Sanat, jotka ovat tämän hetken uimakelloja, joista purkautuvat vedet työntävät liikkeeseen sen mitä on ollut ja sen mitä on tuleva. Uimakellojen aika, jossa vuosisata ja silmänräpäys kohtaavat kuin kaksi toisilleen vieraudessaan oudon tuttua arki-iltana kahvilassa torin laidalla.

Wallin kääntää uuteen asentoon tutun ja panee sen kohtaamaan odottamattomia asioita.

Kirkon rappusilla istuu nainen sylissään kristallikruunu, sylissään rautatie tai lapsi.

Meduusameren sanoissa tapahtuu "luiden fotosynteesi". Luista tehdyt kirjaimet, pyöreiksi hioituneiden luiden pisteet sanojen päällä ja lopussa.

Wallinin runot kantavat toivoa, joka "syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella." Ne kantavat toivoa kuin pää laakeriseppelettä tai Lucia-neito kruunua, jossa on steariinikynttilät. Toivoa, joka asuu hoitokodissa olevan vanhuksen käden suonien alla ja josta hän ei enää mitään tiedä.

mutta öisin meduusat liimautuvat limakalvoja vasten

Minun limakalvojani kutittelee Meduusamerta lukiessani Tiina Lehikoisen Multa ja Saila Susiluodon Metropolis. Ajan liike niissä ja niiden välillä.

Meduusameri hiljentää nykyelämän kuumeisen hälyn ja palauttaa ihmisen osaksi luonnon kiertokulkua. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Se tuntuu armolta.



Kristiina Wallin: Meduusameri
84 sivua
Tammi (2020)




sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate on pornomyrsky, joka aiheuttaa kuvotusta. Se on sen laatuista seksuaalista psykedeliaa, että vastaavaa ei liene aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa nähty.

Olen fanittanut Anu Kaajaa hänen esikoisteoksestaan Muodonmuuttoilmoitus alkaen ja nyt ihan viimeistään hei kaikki ihmiset HALOO menetätte kamalasti, jos ette lue Kaajaa.

Katie-Katessa ei säästellä pornoa kuvastoa, jonka Kaaja yhdistää Kateen (Middleton), Katieen (Price) ja Katie-Kateen (skandinaavinen Åsa) sekä brittien kuninkaallisiin.

Katie-Kate on kuvaannollisesti läpeensä versaaleilla kirjoitettua tekstiä, jonka sanoman voisi kiteyttää vaikkapa seuraavaan lauseeseen
Nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa.

Länsimainen ihminen on kyllästetty seksuaalisuudella kuin se olisi ihollemme pensselöityä vernissaa. Käsittelyä ei pääse pakoon, vaan se iskeytyy kimppuumme kaikkialta. Tämän vuoksi onkin vaikea suhtautua kovin vakavasti teoksiin, joiden kirjoittaja on keksinyt, että seksikuvaukset myyvät ja siinä tarkoituksessa hän on ripotellut teokseensa muutaman sukupuolielimen ja puolituhman kuvauksen poikasen/tyttösen.

Katie-Kate ei ole tällainen kirja. Se on kauimpana pikkusievästä näpertelystä seksin ympärillä. Se on kathyackeria. Se on hengästyttävä saavutus, joka tekee selväksi, mikä ihmisryhmä käyttää seksin ylivaltaa. Erityisen jysäyttävä on litterointi pornoelokuvaan sisältyvästä naisen ja miehen dialogista.

Kaajan romaania lukiessani tiesin jo, mitä ja miten tulisin siitä kirjoittamaan. Tulisin liitelemään korkealla ja kamppailemaan hengästymisen kanssa. Tulisin ironian kautta ylistämään Katie-Katen maasta taivaaseen.

Tämä teksti ei kuitenkaan ole se teksti, jota päässäni pyörittelin. Se taas johtuu siitä, että olen suunnattoman kuvotuksen vallassa, enkä halua tuottaa yhtään lisää seksikirjoitusta ja ilman sitä taas Katie-Katesta on melko mahdotonta puhua.

Oksettaa ja niin pitääkin. Katie-Katen jälkeen kuuluukin olla epämukava ja toivoton olo. Kaaja hieroo lihamarkkinoiden mekanismit suoraan lukijan naamaan. Olen puolustuskyvytön, enkä voi lopettaa lukemista ennen kuin olen päässyt teoksen loppuun.

Katie-Katen jälkeen minua mummottaa. Haluaisin lukea kirjan, jossa kuvataan ruskeassa sukkahousussa olevaa silmäpakoa niin, että se saa maailmani värisemään. Jossa päivän suurin päätös liittyy siihen, mitä teelaatua juodaan. Jossa perheenäidin esiliinalla on ratkaiseva merkitys. Jossa viherkasvin hyvinvointi on oleellinen asia.

Whatever.

Voisin kirjoittaa Katie-Katesta, että se kuvaa naisen esineellistämistä vahvan feministisellä, röyhkeällä ja totaalisen anteeksipyytelemättömällä otteella. Jos kirjottaisin niin, kirjoittaisin totta. Katie-Kate on Peeping Tom, jonka linssi paljastaa sukupuolten väliset valtasuhteet niiden kaikessa ällöttävyydessä.

Katie-Katen hallitsevin neste on sperma ja pornoteollisuusmiesten silmäkulmissa kiiluvat kosteiden setelien esiinnostattamat himotipat. Lukiessa tekee mieli kirota. Saatanan perkele tätä maailmaa.

Katie-Kate iskee vasten kasvoja prinsessaseksualisoituneen kulttuurimme. 

Sain Katie-Katesta todellakin tarpeekseni ja minulle se on tämän romaanin suurin juttu. Vaikka alunperin pidinkin Kaajan romaania teoksena, joka sopii juuri kaltaiselleni feministiselle lukijalle en ole asiasta enää ollenkaan varma.

Kaajan romaani on toteutettu taidokkaasti, mutta siitä huolimatta väsyn väkisinkin sen jokapaikasta tunkevaan seksuaalisuuteen. No mutta sellainenhan tämä maailma on, joku sanoo ja on tietysti oikeassa. En vaan oikein keksi, miksi minun pitäisi altistaa itseni niin moninaiselle pahoinvoinnille, jota Katie-Kate minussa aiheuttaa.

Onko niin, että mitä raadollisemmin sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvataan seksuaalisen kuvaston ja pornon avulla sitä parempi romaani on?

Ei ole.

Rajansa kaikella. Palautan mielihyvin Katie-Katen takaisin kirjastoon, enkä aio sitä koskaan enää lukea. Julistaudun tylsäksi keski-ikäiseksi. Puen päälleni vekkihameen, pienikukallisen valkoisen paitapuseron ja ne kaikkein epäseksikkäimmät sukkahousut.

Katie-Kate osoittaa vakuuttavasti, miten hurjia maailmoja sanoilla voidaan luoda. Se on tinkimätön voimannäyttö. Punnerrus ja työntö, joka ei häpeä mitään.

Katie-Katen luettuani haluan maadoittaa itseni ruisleipätaikinaan. Kiitos Anu Kaaja, mutta please ei enää.



Anu Kaaja: Katie-Kate
262 sivua
Teos (2020)




sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille

Tommi Tabermann (1947-2010) ei esittelyjä kaipaa. Hän on suomalaisen eroottisen runouden itseoikeutettu pappi. Hänen tuotannostaan poimitut lainaukset ovat naistenlehdissä yhtä yleisiä kuin Risto Rasan tiskaava toukka.

Ruusuja Rosa Luxemburgille on Tabermannin esikoiskokoelma vuodelta 1970. Siinä eroottiset viittaukset ovat useimmiten vielä nuppuisia - ikään kuin varovaista esileikkiä kohti sitä, mitä myöhemmin tuleman pitää. Suorempiakin eroottisia leikittelyjä kokoelmasta toki löytyy.

Tänä iltana teet lihastasi
                               kirkon
Minun sadetakkisen pappini
                               kulkea edestakaisin.


Ruusujen runominä on aamuyön yksinäinen kotiinpalaaja kylmien valojen kaupungissa. Mahdollisuus toisen ihmisen edes hetkellisesti tarjoamaan turvaa tuottavaan lämpöön on mennyt. Maailman vieraus ja sen vaatimukset tuntuvat kipuna, jolle ei suo lohtua edes Tuomari Nurmion tutuksi tekemä taksin katolla vilkkuva valo.

Sentimentaalista? Ehkä sitäkin, mutta ennen kaikkea haikeaa ja surumielistä tavalla, joka on sukua Pentti Saarikosken alastomimmille kuvauksille ihmisen hauraudesta, perimmäisestä yksinäisyydestä sekä ulkopuolisuudesta. Runominä on Sisyfos, joka ei jaksaisi kantaa elämän sille kasaamaa kiveä.

Ruusujen maailma on vielä on aikaa -maailma, josta Juice Leskinen lauloi vuosikymmenen Tabermannin kokoelman ilmestymisen jälkeen osuvasti biisissä Myrkytyksen oireet. ”Kuule istuta vielä se omenapuu / vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee.”

Lenin-viittauksineen ja Rosa Luxemburgeineen Ruusuja kytkeytyy 70-luvun vasemmistolaisuuteen ja siinä voi kuulla kaikuja Agit Propin laulujen sanoituksista. Vaikka Tabemann nykyisin tunnetaan parhaiten eroottisesta runoudestaan, joka on pehmeää kuin Saden Smooth operator, on Ruusuja ennen muuta runoutta maailmaan heitetystä ihmisestä.

Metaforisella tasolla runominä kulkee pitkin yhden pakkasyön jäädyttämää jäätä, joka pitää pelottavaa ääntä hänen askeltensa alla. Toivon aspekti on runoissa kuitenkin käsinkosketeltava. Vielä on aikaa, vielä on mahdollista. Vielä muutaman hetken on avoinna ovi, jonka kautta maailman voisi ohjata kohti inhimillisempiä kehityskulkuja.

Ruusut ovat tässä kokoelmassa punaistakin punaisempia ja niiden punaisuus huipentuu Rosa Luxemburgille ojennettuun kimppuun. Punainen ei ole vain väri, vaan myöe elämä, veri ja maailmankatsomus.





Tommy Tabermann: Ruusuja Rosa Luxemburgille
57 sivua
Gummerus (2011/1970)







sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja

Vaikea uskoa, että teen sen, mitä aion seuraavaksi tehdä, mutta teen kuitenkin.

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaan vähän suuremmasta hommelihimmelistä. Eikä edes vähän suuremmasta, vaan itse asiassa aika valtavan kokoisesta.

Aion nimittäin kertoa elämän salaisuuden. Ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin yksi yleisempi kappale.

Uhrisyndrooma jatkaa sarjaa (onko kyseessä sarja?), jonka aloitti Uraanilamppu (2017), jota seurasi Delfiinimeditaatio (2019). Sarjaa yhdistävänä tekijänä on tyylilaji, joka ei mahdu minkään yksittäisen termin alle. Salmenniemi käyttää lisäksi hyväksi muita kirjallisia tekstejä, kuten Uhrisyndrooman aloittavassa novellissa Merisää, joka perustuu Emil Zolan novelliin "Taistelu myllyn luona". Itse en tätä taustatekstiä tunnistanut, vaan luin siitä Uhrisyndrooman lopusta. Joskus tosin mietin, pivätkö maininnat taustateksteistä paikkaansa vai ovatko ne huijausta ja osa Salmenniemen projektia.

Elämän ja sen sivutuotteena onnellisuuden salaisuus on, että pitää osata nauttia pienistä asioista ja välttää rutiineja.

Eikö juuri päivittäisten reittien muuttaminen tee ihmiselle hyvää, saa hänet näkemään maailman edes hieman uudella tavalla?

Ihan ensimmäinen juttu, jonka opin Uhrisyndroomasta on mieskirjoitus. Sen olemus ei ole paljastunut minulle sellaisessa alastomuudessa ennen kuin mitä Salmenniemi nyt eteeni lykkäsi. Ja hei, ei tässä vielä kaikki. Mieskirjoituksen lisäksi aion paljastaa, mitä on laadukas mieskirjallisuus.

Elikkäs. Salmenniemen kokoelmassa on muutama teksti, jotka ihan erityisesti selventävät, mistä mieskirjoituksessa on kysymys ja kysymys on siitä, että miehistä puhutaan pelkällä sukunimellä ja heitä kuvataan olosuhteissa, jotka muistuttavat sotaa. Salmenniemi luo sodan näppärästi mainitsemalla "punaiset", jolloin syntyy kuva sisällissodasta. Laadukas mieskirjoitus menee kuitenkin vielä pitemmälle ja laittaa edellä mainitut sukunimimiehet kuuntelemaan merisäätä ja syömään pastaa oletetuissa sisällissotaolosuhteissa.

Salmenniemeä lukiessa voi käydä niin, että ei oikein tiedä, mikä on kirjoitettu tosissaan ja mikä taas ei. Antti Majanderille taisi käydä vähän juuri niin (olen nyt tosirohkea, kun mainitsen Monsieur Majanderin blogissani) ja ehkä sen takia - tai jostakin muustakin syystä, en voi tietää - hän Hesarin kritiikissään päätyi lähinnä kehumaan Salmenniemeä.

Kehuminen on hyvä tapa välttää tilanne, jossa väittämällä jotain saattaisi tulla väittäneeksi väärin ja kun se paljastuisi tulisi vähän tyhmä olo. Minulle kävi niin yhden kirjan kanssa ihan vähän aikaa sitten, joten tiedän kyllä, miltä nolous ja häpeä tuntuvat. Sen takia - ja tämä nyt menee täysin ohi niin Salmenniemen, Uhrisyndrooman kuin Majanderinkin - on hyvä aina muistaa Saara Särmän lohdullinen lause. "Aina saa hävetä ja kärsiä."

Ei jätetä sotateema ihan vielä, sillä yks juttu mun on pakko kertoa. Se liittyy kokoelman toiseksi viimeiseen novelliin nimeltä Me taistelemme lapsen vuoksi. Kyseessä on ihan salmenniemeläisessä mittakaavassakin erityisen hulbbea teksti, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta sen sijaan sotamies synnyttää vauvan, jonka isä on toinen sotamies tai jotain sinne päin. Väitän, että aika raikas sotanäkökulma, jonka pohjalta kehittelin Salmenniemen lukijan sananlaskun. Se menee näin: Jos kertomus voi mennä mihin suuntaan tahansa, se menee.

Joskus pikkuasiat (vrt. edellä pikkuasiat ja onnellisuus) voi tehdä suuria. Yksi tällainen juttu Uhrisyndroomassa on, kun siinä mainitaan Tender Buttons. Tämä maininta menee varmaan monelta ohi, mutta satuin lukemaan kyseisen teoksen ei niin kovin kauan aikaa sitten (klikkaa tästä niin saat todisteen, että en valehtele), joten siinä valossa päättelen, että Gertrude Stein on yksi Salmenniemen muusista. Aika tolleen suoraviivaisesti tehty päätelmä, mutta joo.

Salmenniemen tekstissä banaali on pukeutunut juhlapukuun. Smokkiin tai frakkiin - en koskaan muista kumpi on kumpi. Joka tapauksessa sen jälkeen kun konfetit ovat laskeutuneet juhlapuku on vaihtunut siniseen mainostarraiseen työhaalariin, josta kofeiinimyrkytyksensä kanssa kamppaileva mainostoimisto jamppa/tar luo lauseen: työhaalari on uusi juhlapuku. "Onko siinä jotakin pahaa?"

Kaikissa hyvissä kirjoissa on rakkautta. Usein onnetonta. Koska sitä on niin usein, niin ei siitä sen enempää kuin sitaatti.

Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.

Uhrisyndrooma sisältää lauseita, jotka tuovat mieleeni Tommy Tabermannin runot. Tätä kokemusta voisin paremman puutteessa kutsua oppitunniksi tekijän ja kontekstin merkityksestä. Otetaan esimerkki.

Kun minä ja rakastettuni rakastelemme, koko pieni huone on täynnä lemmensivelyjä.


Kun edellä olevan De l'amour -novellista peräisin olevan lauseen sijoittaa Tabermannin runokokoelmaan se ei enää ole merkitykseltään sama lause, vaikka ulkoisesti se on identtinen Salmenniemen lauseen kanssa.

Mistä merkitys syntyy? Puhuiko Barthes ihan höpöjä, kun väitti tekijän kuolleen?

Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä, joka on nimensä mukainen ja koostuu pelkästään viitteistä. Ajallisesti se sijoittuu aikakauteen, jolloin Salmenniemestä käytetään imperfektiä. Kyseessä voisi olla jonkun opiskelijaparan kirjallisuustieteellisen työn kappale, jossa hän tutkii Salmenniemen tekstejä.

Salmenniemen suhde kieleen on kuin ammuksen aseeseen. Kun liipaisimesta painaa kuti lähtee liikkeelle ja sen liikeradasta ei etukäteen kannata lyödä vetoa. Se on kuitenkin varmaa ja kristallinkirkasta, että osuupa luoti mäntyyn tai kiveen on lopputulos lukijaa hivelevä.

Salmenniemen lukeminen on loputonta. Mikään ei tule valmiiksi ja tulkinnallisten alaviitteiden määrä sen kun kasvaa. Ja se on ihanaa. Se on minulle henkilökohtaisesti suurinta kirjallisuusrakkautta. Se on addiktoivaa kamaa, josta olen mieluusti riippuvainen.

Okei. Tää oli sit tässä.

Eikun yks juttu vielä. 

Minulle tuli muutama päivä sitten tunne, eräänlainen intuitiivinen aavistus, että yhdestä tietystä kirjastosta (jossa en juuri koskaan käy) saattaisi löytyä pikalainana Uhrisyndrooma. Menin sitten tuohon kirjastoon ja siellähän se tyrkytti itseään. Mokoma.

Minusta on jo aiemminkin tuntunut, mutta erityisesti tuo kirjastotapahtuma on selvä merkki siitä, että minut ja Salmenniemen kirjat on tarkoitettu yhteen. Tarkoitan siis, että jos kirjan kanssa voisi mennä naimisiin, niin kumppanini olisi joku Salmenniemen kirjoista. En vaan tiedä mikä niistä. Elinikäisen kumppanin valinta on iso päätös.



Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja
220 sivua
Siltala (2020)


torstai 20. helmikuuta 2020

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Virtaavan veden sukua on ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisromaani. Alkuperäiseltä nimeltään teos on Mai betyder vatten (Mai tarkoittaa vettä), mutta suomeksi se on kääntynyt muotoon Virtaavan veden sukua, joka kuvaa itse teosta valtavan hyvin. Mpoyin romaanissa virtaavat niin vuodet ja maagiset ulottuvuudet kuin sukupolvelta toiselle siirtyvät tarinat ja uskomuksetkin.

Atena kustantamoa on kiittäminen siitä, että olemme viime vuosina saaneet suomeksi useampia kiinnostavia afrikkalaisia romaaneja, kuten esimerkiksi Chigozie Obiaman Kalamiehet ja Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois. Kuten Adébáyò pari vuotta sitten, myös Mpoyi on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.

Virtaavan veden sukua on kerrottu lapsikertojan, Adin, kautta. Lapsikertojan käyttö on usein hieman riskaabelia, mutta Mpoyi näyttää taitavasti maailman sellaisena kuin se Adin kautta avautuu. Näin sen välille, mitä Adi lapsen ja lukija aikuisen näkökulmasta ymmärtävät, syntyy kiintoisa jännite.

Mpoyi kuvaa pitkälti arkisia tapahtumia Tansanian Dar-Es-Salaamissa, mutta Adilla on myös oma salaisuutensa, josta muu perhe ei ole tietoinen. Ei edes diplomaattina toimiva isä, joka pyrkii suojelemaan perhettään ja pitämään sitä ankarassa kurissa ja nuhteessa.

Nuoret tytöt ja lapset ovat Mpoyin romaanissa alttiita aikuisten miesten vallankäytölle ja sille ei isäkään voi mitään. Naapurustossa liikuskeleva Monsieur Éléphant tietää, miten houkutella lapsia puoleensa.

Keskeisessä symboliroolissa on Mpoyin romaanissa monien muiden afrikkalaisten teosten tavoin hiukset. Tytöillä on tyttöjen letit ja naisilla taas naisten kampaukset. Hiuksilla reprensentoidaan myös yhteiskunnallisia tilanteita.

Äidin mukaan naiset muotoilivat hiuksiinsa spiraaleja jo silloin, kun Zaire itsenäistyi vuonna 1960 sen symboliksi, että kaikki toistuu.

Virtaavan veden sukua ei kosiskele länsimaisia kirjallisia arvoja, vaan on ylpeästi afrikkalainen romaani pääjuoneen yhdistyvine kertomuksineen. Lopputuloksena on kuitenkin myös sirpaleisuutta, joka tekee paikoin teoksen seuraamisesta haasteellista. Adin elämästä kertovaa tarinaa katkovat maagista ajattelua täynnä olevat tarinat, jotka romaanin kuluessa muodostavat oman kuvionsa peilaten tapaa, jolla leteistä muodostuu kampaus.

Ruotsinkielisen teoksen nimessä oleva Mai on Adin pikkusisko, jonka syntymä ajoittuu romaanin alkuun. Mai on erikoinen ja sairasteleva lapsi ja hänen osaltaan käy ilmi, että nimi Mai kytkeytyy tyttöjen isoisoäidin kohtaloon

Adin ajatuksissa myyttiset tarinat yhdistyvät kristinuskon monia muotoja ottavaan Jumalaan ja kun pikkusisko Mai ottaa päähän Adi ihmettelee, että "eikö vauvoille ole minkäänlaista helvettiä?". Mpoyin romaani kuvaa onnistuneesti juuri sitä, miten erilaiset aatemaailmat käyvät taistelua Adin mielessä. Samalla käy ilmi, että monien sukupolvelta toiselle kerrottavien tarinoiden voima on vahva yhä edelleen.

Tarinoista löytyy myös voimahahmoja, joista Adille tärkein on veden henki Mami Wata, jonka hän kokee spirituaaliseksi kannustajakseen.

Virtaavan veden sukua on tarinoista rikas romaani, joka soljuu veden lailla pinnan alta pilkottavista karikoista suuntaa vaihtaen. Teos päättyy mainintaan "kuusivuotiaalle itselleni", joka nostaa esiin ajatuksen kirjailijan ja teoksen henkilöiden välisestä suhteesta. Tästä varmaan kuulemme lisää Helsinki Litissä toukokuusssa.



Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua
252 sivua
Mai betyder vatten (2019)
Suomentanut Ulla Lempinen
Atena (2020)


Kustantajan lähettämä ennakkokappale. Kiitos!

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Hanna Rentola: Heinäkuu

Heinäkuu on jumalattoman tylsä kirja ja se on sen ehdoton vahvuus.

Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä.

Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan.

Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa.

Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, että hän olisi malttanut pysyä aiheessaan.

Heinäkuun ihan alussa onnitellaan kertojaa, joka on valittu Heinäkuun kertojaksi. Metafiktiivisiä osuuksia on pari teoksessa myöhemminkin, mutta teoksen edetessä tekijä vaikuttaa unohtaneen metafiktiivisen projektinsa kokonaan.

Metafiktion käyttö on parhaimmillaan nerokasta ja kirjallista teosta rikastuttavaa, mutta Heinäkuussa se tuntuu epäolennaiselta ja tarpeettomalta. Vaikutelmaksi tulee väkisinkin, että Rentola ei ole täysin uskaltanut luottaa siihen, että arjen kuvaus riittää ilman että siihen yhdistetään sen kummempia kommervenkkejä.

Antti Rönkän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtoa kuvaavassa teoksessa Silloin tällöin onnellinen (Gummerus) Rönkä suomii kokeellista kirjallisuutta ja toteaa, että "täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain." Hänen mukaansa Suomessa arvostetaan aivan erityisesti kokeellista kirjallisuutta, kun taas realismia pidetään vanhanaikaisena.

Heinäkuu on hyvä esimerkki teoksesta, jota meta ja post eivät rikastuta, vaan päinvastoin. Vaikka olen suuri kokeellisen kirjallisuuden ystävä, se ei tarkoita, että (pitääkö tämä nyt taas kerran ihan ääneen sanoa? Luultavasti) kaikki kokeellinen kirjallisuus olisi automaattisesti hyvää. Realistisessa kerronnassa, josta Rentolan tarkka arjen raportointi on mitä mainioin esimerkki, on oma voimansa, joka ei kaipaa ympärilleen kokeellisempia muotoja, vaan joka riittää ihan sellaisenaan.

Vaikka monia klassikoita lukiessa saattaa tulla tunne, että miehiset seikkailut ja uroteot sekä maskuliininen Weltschmerz ovat hyvän kirjallisuuden edellytyksiä ei tämä pidä paikkaansa, vaan kertoo enemmänkin länsimaisen kirjallisuuden arviointiin kytkeytyneestä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, jossa sotaisan taistelun kuvaus on defaultisti kovempi juttu kuin kolmevuotiaan nukuttaminen.

Kotiäitinä olon rankkuus ja klaustrofobisuus tulee Heinäkuussa hienosti ilmi. On paljon odottamista. On paljon saman toistoa. On paljon Juulin hermojen venymistä äärimmilleen. Aamupesut, kahvia, aamupalat, kahvia, päiväunet, kahvia, puistokäynnit, kahvia ja sama alusta. Mitä kotiäidit tekisivätkään, jos kahvia ei olisi keksitty?

Rentola kirjoittaa hyvin ja se, minkä aluksi koin tylsänpuoleiseksi Juulin arjen raportoinniksi kasvaa isommaksi jutuksi. Heinäkuussa kuvatut arkiset tilanteet ovat tuttuja kaikille, jotka ovat olleet kotona pikkulasten kanssa. Maailma kutistuu kodin seinien sisälle ja lapset - niin ihania kuin he ovatkin - vievät välillä enemmän energiaa kuin mitä vanhemmalla on antaa.

Heinäkuu kurkottaa Juulin päiväunelmien kautta maagisen realismin puolelle, mutta minulle se on vahvimmillaan juuri realistisena arjen kuvauksena. Välillä koin lukiessani nostalgisia takautumia, joista monet aika on kullannut hassunhauskoiksi sattumuksiksi, vaikka ne tapahtuessaan olivat totaalisia äitiyteni nieleviä kokemuksia, joiden yli oli vaikea nähdä.

Rentolan kuvaamassa arjessa on rankkuutta, mutta myös paljon hauskaa, joka saa minut muistelemaan muutamia hulvattomia koti-isän kokemuksia Jonas Hassen Khemirin romaanissa Isän säännöt.

Heinäkuussa asioita ei selitellä tai reflektoida, vaan Juulin arki tuodaan esiin toiminnan kautta. Pikkulapsiarjen kaaoottisuus ja koettelevuus luovat tekstiin Rentolan taitavan lausetekniikan avulla ihan omanlaisensa rytmin, joka sai minut ahmimaan tätä kirjaa kuin nälkäinen makaronilaatikkoa.

Rentolan romaanista on löydettävissä vahva vertaistuellinen ulottuvuus. Vain saman kokenut voi ymmärtää, että joskus vanhemman jaksamisen raja voi olla siinä kohdassa, jossa lapsi kaataa maitolasin. Se on mitä se on ja juuri sellaisena sen kuvaaminen on tärkeää ja enemmän kuin tervetullutta.




Hanna Rentola: Heinäkuu
288 sivua
Pesä (2019)

torstai 13. helmikuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Lukija ei lue kirjasta vain sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut, vaan ennen kaikkea myös itseään. Omaa elämäänsä ja menneitä kokemuksiaan. Tämä kävi selkeästi ilmi, kun luin Vigdis Hjorthin romaania Perintötekijät.

Kirjailijan kotimaassa Norjassa teos on nostattanut melkoisen kohun omaelämäkerrallisuutensa vuoksi, mutta minä sivuutan tämän asian pelkällä maininnalla.

Perintötekijät on palkittu Kritikerpriset -palkinnolla ja se on ollut myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Edelliset asiat mainitsin siksi, että haluan niiden avulla vakuuttaa, että Perintötekijät on hyvää kirjallisuutta.

Hjorthin romaanin lähtötilanne on aikuisten lasten kohtelu epätasa-arvoisesti. Sisaruksia on neljä ja kahdelle heistä vanhemmat haluavat antaa ennakkoperinnöksi kesämökit. Rahallinen korvaus ilman mökkejä jääville sisaruksille on näiden mielestä riittämätön.

Edellä mainittu on pintaa ja pinnan alla uiskentelevat vakavammat asiat. On kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaan ja sen tunnustetuksi tulemisesta. Päähenkilö Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.

Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan.

Bergljotin tarina on haava, jota hänen on laastaroitava päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Laastari ei auta.

Kuka pystyisi niin iskemään lapsesta ilmat pihalle kuin oma äiti tai isä? Kuka muu pystyisi tekemään yhtä suurta tuhoa? Lukiessani Perintötekijöitä päässäni vilahtelee kuvia Ingmar Bergmanin psykologisesti piinaavasta elokuvasta Syyssonaatti, jossa menestynyt pianistiäiti (Ingrid Bergman) on sokea tytärtensä (Liv Ullman, Lena Nyman) tarpeille.

Ehkä jäinen kylmyys on yksi äitien erityiskyvyistä?

Perintötekijät on nerokas nimi Hjorthin romaanille, koska se viittaa nimensä puolesta niin genetiikkaan kuin perinnönjaon kiemuroihinkin. DNA:n muodossa vanhemmat jakavat perintöä lapsilleen aina, eikä siitä voi kieltäytyä. Materiaalinen perinnönjako taas tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia kohdella perinnönsaajia epäoikeudenmukaisesti.

Samaistuin vahvasti Bergljotiin. Siis minä, joka en noin yleensä ottaen ole kovinkaan samaistuvaa tyyppiä. Hänen reaktionsa erityisesti hänen äitinsä käytökseen kirkastaa omia näkökulmiani mitä tulee omaan äitisuhteeseeni.

Äidistään on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassakin. Välimatkan ottaminen voi auttaa hankalassa äititytär-suhteessa, mutta kuten Bergljotin kautta käy ilmi lankaa äidin ja tyttären välillä on kivuliasta ja työlästä - jos edes mahdollista - katkaista.

Perintötekijät suorastaan tyrkyttää psykologista tulkintatapaa, mutta en nyt lähde siihen suuntaan tämän pidemmälle. Kerron, että en tee niin ja kertomalla edellisen kerron, mitä jätän kertomatta.

Kun oma tarina ei tule tunnustetuksi alkaa helposti syyttää itseään. Ehkä se kuitenkin olin minä, joka tein väärin? Jos vain olisin osannut, pystynyt, kyennyt toimimaan toisin, niin ehkä sitten. Ei, ei ole olemassa mitään "ehkä sitten" ja juuri sen tajuaminen voi viedä vuosia ja vuosikymmeniä.

Kiinnostavan tematiikan lisäksi Hjorthin romaani on rytmillisesti erittäin ansiokas. Rytmin välittämisestä suomeksi esitän suuret kiitokset suomentaja Katriina Huttuselle. Hjorth käyttää paljon toistoa ja toisto tuo tekstiin armottoman ulottuvuuden. Se ei päästä lukijaa otteestaan ja näin olen lukijana saman toiston kohteena kuin mitä Bergljot omassa elämässään.

Taas. Yhä uudestaan. Hieman toisin, mutta periaatteessa samalla tavalla. Jatkuu, jatkuu, jatkuu ... Valtatie, jolta ei lähde sivutietä. Ei edes kinttupolkua.

Perintötekijöiden toiston rytmisyys vie minut vuosia taakse päin aikaan, jolloin luin Birgitta Trotzigin romaania Liejukuninkaan tytär. En muista siitä enää mitään muuta kuin juuri rytmin, joka Hjorthin romaanin tavoin muuttui osaksi lukijan hengitystä ja ruumista.

Perintötekijoitä lukiessa se, mitä luen, tapahtuu minussa. Hjorthin kerronnan psykologinen taitavuus on ahdistavaa ja nautinnollista tavalla, jossa kahta edellä mainittua ei voi erottaa toisistaan. Luen kuin huumattuna ja pidän taukoa ainoastaan ihaillakseni Elina Warstan suunnittelemaa teoksen kantta, jossa kiteytyy Perintötekijöiden syvin olemus.



Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020)
380 sivua
Arv och miljø (2016)
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S

Kustantajalta saatu ennakkokappale. Kiitos.



sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Miia Toivio: Sukupuutot

Nyt kerron, miten monta kertaa elämässäni olen ajatellut, että elämä on ihanaa, ja minun elämäni on vielä ihanampaa. Nyt kerron sinulle onneni salaisuudet. 

Runoja lukiessa voi tapahtua mitä tahansa ja Miia Toivion Sukupuuttojen seurassa todellakin tapahtuu. Tapahtuu tapahtumistaan, on jatkuvassa tapahtumisen tilassa.

Minulle on kerrottu ja uskon, että se on totta, että lotossa voi voittaa päävoiton, mutta mitä se on sen rinnalla, että Toivion runoja lukemalla voi voittaa riemuvoiton ja elämän tarkoituksen lisänumerot kaupan päälle.

Voi voittaa myös tunteita. Ja voittaakin. Roppakaupalla. Mikä on roppa? Kopan avioton lapsi kenties. Ei voi tietää.

Tunteita tosiaan. Niitä tämä kokoelmaa herättää siinä määrin, että taisin sen parissa tuntea tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Usein tunteet myös kerrospukeutuivat ja yhden tunteen alta pilkisti kolme tai enemmän muuta tunnetta ja ne kävivät iloisissa verissä päin hurjannäköisesti irvistäen kamppailua siitä, kuka ylittäisi maalinauhan ensimmäisenä.

Mut hei ei huolta, me ollaan voittajia kaikki. Ja sen lisäks sankareita kun oikein runojen herättämien tunteiden silmiin katsotaan.

Ihmiselle (siis minulle, joka ihmisten heimoon uskallan katsoa kuuluvani, vaikka se ei välttämättä pidäkään paikkansa), joka ei ole kuukausiin päässyt runotalojen eteistä pitemmälle Sukupuutot on räjähtävä kokemus, joka paiskaa minut suoraan runotalon juhlasaliin.

Tulppa on irti, enkä edes muista sokkaa.

Kokoelman ihan aluksi minun annetaan ymmärtää. Seuraan merkkejä ja antaudun. Tulen johdetuksi harhaan ja sekös vasta hyvältä tuntuukin. Runoilija kuusi, minä mänty ja nolla. Ah!

Samaistun Toivion runojen ääneen niin, että välillä on vaikea tietää, olenko minä minä vai tahroja paperilla. Ei haittaa, sillä se on parasta ja minulla todellakin oli näiden runojen parissa sekä retkeni että hetkeni.

Riemuni on lapsen riemua. Sitä sellaista, kun kieli jäi kiinni rautakaiteeseen ja lähti irti ilman liian suuria vahinkoja. Sitä sellaista, kun pujotin metsämansikan heinään ja tiesin, että siihen se mätänisi ennen pitkää. Sitä sellaista, kun taivas oli auki ja sieltä saattoi sataa päälleni mitä vaan. Kuten kultarahoja.

Breaking news. Kerron sinulle, mistä onni on tehty featuring Sukupuutot

asunnosta asuntomessualueella * saarekkeesta (muun muassa selllaisesta, joka on kaikilla kunnon ihmisillä keittiössä, mutta johon liittyy laajempiakin merkityksiä) * aurinkotuolista, "joka itse asiassa on day bed, jalat rottingista" * "muotoon leikatuista marjakuusista" * "automaattisesti syttyvistä sähkövaloista" * omaan hiileen puhaltamisesta

Kuka vielä uskoo siihen vanhaan juttuun yhteen hiileen puhaltamisesta, se on kuulkaa oma hiili johon pitää puhaltaa

Onnen aakkoset, jatkoa:

saareke, Miele, aamiaiskaappi, Iittala, kesäkeittiö, tramppa [...] parisuhde, ystävyyssuhde, työsuhde, asiakassuhde, terapiasuhde  

Joo tiedän, että mainitsin saarekkeen jo toisen kerran, mutta tein sen ihan tarkoituksella, sillä saareke on erittäin oleellinen onnellisen elämän edellytys. Ja joo, nyt varmaan jo noiden edellä mainittujen juttujen avulla osaatkin rakentaa itsellesi onnellisen elämän. En veloita sulta mitään. Toistaiseksi.

En haluaisi kirjoittaa yhtäkään järjen sanaa, sillä olen so impressed (kuulostiks yhtään hienommalta, kun sanoin sen englanniksi?)

Sukupuutot kertoo siitä, mitkä kaikki kohdat on raksittava bucket listasta, jotta voi olla onnellinen. Jotta voi olla onnellinen yleisesti hyväksytyllä tavalla kaikkien kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien mukaisesti. Niinkun siis, että ei sovi tulla onnelliseksi siitä, että tuijottaa kaunista auringonlaskua, mutta se on ihan okei, jos siitä auringonlaskusta ottaa kuvan ja käyttää tarkoitukseen parhaiten soveltuvaa filtteriä.

Toivion kielessä kohtaavat banaali ja korkea tavalla, joka rapsuttaa pinnan pois arkisilta, loppuun asti kulutetuilta ilmauksilta. Näin banaalista tulee uuden sydän, sellainen palava sydänlanka, Ariadnen punainen seitsemän sisaruksen villalanka ja sen kunniaksi Impivaaraan rakennetaan ensimmäinen S-market. Mitä se nyt tähän kuuluu? No ei kuulu. Saa kai sitä kirjoittaa sellaistakin, joka ei kuulu.

Nyt menen kyllä siilipuolustukseen. Varmuuden vuoksi. Minkä varmuuden? No epävarmuuden.

Sukupuutot on terävä, kriittinen ja paikoin aivan hillittömän hauska tavalla, joka saa itkunauramaan. Se näyttää meidät meille, emmekä me ole kauniita ja rohkeita.

Erityisesti Toivion proosarunoja lukiessani minä riehaannun. Sarkasmi lävistää parodian, joka on ironian huonetta ja sukua. Ihanaa. Yltäkylläistä. Sivut ja sanat ja niiden välit vetävät minut viereensä ja kylkeensä kiinni ja minä hymyilen kuin Hangossa valmistettu keksi.

Sukupuutot kasvaa minussa runorakkaudeksi ja juuri nyt minulta ei mitään puutu.




Miia Toivio: Sukupuutot
85 sivua
Teos (2019)
Ulkoasu Jenni Saari

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa Ja sydän oli minun saan todistaa esseeminän syntyä. Kerron siitä tämän tekstini aluksi ja siirryn sen jälkeen tarkastelemaan näiden esseiden kaikkein kiinnostavimpia puolia ja siinä ohessa ajauduin pohdiskelemaan autofiktiota ja seksistä kirjoittamisen suhdetta kaupallisuuteen.

Ehnholm Hielm on ammatiltaan kustantaja ja elokuvakriitikko, jota polttaa halu kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin hänelle, kuten useimmille muillekin, kaikkea muuta kuin helppoa ja hän päättää hakea draivia kirjoittamiseen muuttamalla perheensä kanssa väliaikaisesti Roomaan.

Esseekokoelman alkuosan teksteissä Ehnholm Hielm vielä haeskelee esseeminäänsä ja monet teksteistä ovatkin enempi henkilökohtaisia muistelmia kuin varsinaisia esseitä. Samalla käy havainnollisesti ilmi, että essee ei synny vielä siitä, että kirjoittaja viittaa muiden kirjailijoiden teoksiin ja ottaa heiltä omaan tekstiinsä sitaatteja. Syntyy kyllä lamppu, mutta sen henki puuttuu.

En tiedä, ovatko tekstit Ehnholm Hielmin kokoelmassa kirjoittamisjärjestyksessä, mutta lukijana minulle syntyy vaikutelma, että teksti tekstin jälkeen rakentaa Ehnholm Hielmin esseeminää.

Ehnholm Hielm kirjoittaa monista kirjailijoista, jotka ovat minullekin tärkeitä. Hän ottaa esiin mm. Elena Ferranten, Simone de Beauvoirin, Jhumpa Lahirin ja Chris Krausin. Suuren vaikutuksen häneen on tehnyt myös muuan Knausgård, jota hän vaikuttaa ihailevan suorastaan lapsellisen liikuttavasti. En ole Knausgårdia koskaan lukenut ja tuskin luenkaan. Minulle riittää vallan mainiosti se myötähäpeä, jota tunnen, kun naiset ylistävät häntä kuin harvinaislaatuisen arvokasta kiiltokuvaa.

Ja sydän oli minun on kiinnostavimmillaan, kun Ehnholm Hielm pohtii naiskirjailijan erityishaasteita kirjoittamisen suhteen. Hän itse, kuten hän myös suoraan sanoo, on varsin etuoikeutetussa asemassa. Kirjoittaminen ja äitiys eivät usein sovitu ollenkaan  helposti yhteen, mutta Ehnholm Hielm on tässä suhteessa onnekas, sillä - osin aviomiehensä ansiosta - hän pystyy perheen asuessa Roomassa keskittymään myös kirjoittamiseen.

Ehnholm Hielmin unelma on kirjoittaa kuin Knausgård.

[...]kyllä, totta se on, halusin olla hän. Halusin kirjoittaa niin kuin hän, uskaltaa mitä hän uskalsi. [...] Halusin hänen kielensä ja hänen katseensa maailmaan.Mutta halusin myös hänet, miehenä. Halusin kirjoittaa hänelle. Halusin, että hän näkee minut.

Vaikka monet naiskirjailijat ovat olleet Ehnholm Hielmille tärkeitä, Knausgård on hänelle muusien muusa. Ylittämätön. Kun Ehnholm Hielm toisaalta korostaa naiskirjailijoiden merkitystä omalle kirjoittamiselleen ja toisaalta korottaa Knausgårdin suunnattomiin korkeuksiin syntyy värisevä ristiriita, jonka voisi ratkaista näppärimmin toteamalla, että "oikeasti" Knausgård on nainen. Ai ei ole? Oletko varma?

Naisten kirjoittamiseen liittyvien haasteiden kohdalla Ehnholm Hielm ottaa kainalosauvaukseen amerikkalaiskirjailija Kate Zambrenon, joka on minulle aivan uusi tuttavuus ja jonka tuotantoon Ehnholm Hielmin esseiden jälkeen haluan ehdottomasti tutustua. Varasinkin jo Helmetistä hänen teoksensa Heroines.

Zambrenon mukaan naisten kirjoittamisessa "pelätään hysteriaa, tunteellisuutta ja väkivaltaisuutta". Naiskirjailijan on hillittävä sekä itsensä että tekstinsä. Vaikka en sinänsä näe syytä ryhtyä kiistämään Zambrenon ajatuksia, herättävät ne minussa kysymyksen siitä, miten kauan on mielekästä puhua naiskirjailijoiden rajoittamisesta. Missä kohtaa naiskirjailijan erityistilanteen korostaminen kääntyy naiskirjailijoita vastaan ja rajoittavien käytäntöjen purkamisen sijaan tuleekin vahvistaneeksi niitä?

Ehnholm Hielm vastaa kysymykseeni nostamalla esiin ajatuksen "naisten oman kirjallisuusperinteen luomisesta" ja siteeraa Elena Ferrantea, jonka mukaan kirjallisen naisperinteen on oltava niin vahva, että myös mieskirjailijat ottavat sen tosissaan ja tunnustavat sen arvon omalle kirjoittamiselleen. Varmasti näinkin, mutta ajatus mieskirjailijoista naiskirjailijoiden teosten arvon määrittäjinä herättää minussa myös melkoisesti epämukavuutta.

Ehnholm Hielmin esseissä naiset ja miehet otetaan annettuina kategorioina, jolloin niitä väkisinkin myös paalutetaan. Syntyy valkoinen, heteroseksuaalinen ja essentialistinen ansa, jossa paitsi nähdään naisten ja miesten kirjoittaminen kiven hakatun erilaisena toimintana myös vaiennetaan kaikkien vähemmistöihin kuuluvien kirjailijoiden olemassaolo ja kirjoittamisen erityisolosuhteet.
 
Ehnholm Hielmin huomiot omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta herättävät minussa useita jatkopohdintoja, joita halusin selventää itselleni ja olen sen vuoksi ottanut ne mukaan tämän tekstini lopuksi.

Autofiktio tai väljemmin ilmaistuna omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on ollut yksi viime vuosien kirjallisia trendejä myös Suomessa. Se voi toimia välineenä, jonka avulla kirjailija saattaa tuoda esiin aiheita, joista kirjallisuudessa ei muutoin juuri puhuta sekä kysymyksiä, joihin hän etsii kirjoittamalla vastauksia. Olen itsekin kiinnostunut autofiktiosta, mutta en niinkään siitä, mikä kirjoitetusta on totta, vaan enemmänkin toden ja fiktion välisestä rajankäynnistä ja toden kirjoittamisen mahdollisuuksista tai pikemminkin mahdottomuudesta.

Autofiktio on kustantamoille usein myyntiluvullisesti hyvä laji, sillä monet lukijat tykkäävät etsiä totuuksia kirjailijan elämästä. Luen parhaillaan Vigdis Hjorthin romaanin Perintötekijät (S&S) ennakkokappaletta, joka on hyvä esimerkki kirjasta, joka on synnyttänyt suurta kohua Hjorthin kotimaassa Norjassa, koska siinä romaani toimii totuudenkerronnan palveluksessa.

Näppärä keino lisätä omaelämäkerralliseen tarinan myyntilukuja on ottaa mukaan seksikuvaukset. Tässä yhteydessä voisi mainita vaikkapa Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteoksen Paperilla toinen. Sjöholmin romaania sen kustantanut Kosmos markkinoi kuvaamalla sen olevan "aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta." Kuuntelin Sjöholmin kirjan ja oman arvioni mukaan se on lähinnä seksilittiä, joka taas on laji, josta en kovin paljon jaksa innostua.

Seksistä kirjoittaminen on vaikeaa, jos samanaikaisesti haluaa kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Ilahduttava poikkeus tällä saralla on Essi Tammimaan romaani Isän kädestä, jossa sadomasokismia parisuhteessa kuvataan taiten ilman pienimpiäkään lukijan tirkistelyhalua hyödyntäviä viettely-yrityksiä.

Seksistä kirjoittamisesta vaikuttaisi tulleen nykynaiskirjallisuuden temaattinen deus ex machina.

Kaltaiselleni lukijalle, joka Ehnholm Hielmin tavoin rakastaa kirjallisuudessa sen kirjallisuudellisia ominaisuuksia, seksilitillä on usein kovin vähän annettavaa. Länsimaisen seksuaalisen pakkotoistokulttuurin kasvattina en kuitenkaan ole immuuni seksilitin vetovoimalle ja niinpä olen "kiltisti" kuunnellut myös esimerkiksi Olga Kokon Munametsän ja antanut itseni kertoa itselleni, että hyvähän se on tämäkin kirja tuntea, että tietää mistä muut puhuvat.

Märta Tikkanen kirjoittaa teoksessaan Pakko yrittää kir- (S&S; Måste försöka skri, Schildts & Söderströms), että Suomessa kustantamot ajattelevat liikaa julkaistavien teosten kaupallista potentiaalia. Ehnholm Hielm on työssään kustantajana saanut tarkastastellut aitiopaikalta julkaisupolitiikan kiemuroita, eikä näkymä ole usein kovinkaan mairitteleva. Väkisinkin mieleeni tulee, että jäisikö nykymaailmassa monet kirjallisuuden merkkiteokset kustantamatta, koska niiden ei uskottaisi myyvän tarpeeksi. Tätä seuraa pahoinvointia aiheuttava ajatus siitä, että kirjallisuuden itsensä ja sen kehittymisen kannalta tärkeää kirjallisuutta tullaan jatkossa julkaisemaan yhä vähenevässä määrin.

Hyvä kirjallisuus ja kaupallisuus on hyvän kirjallisuuden kannalta ongelmallinen liitto. Koska hyvinkin saattaa olla, että tulevaisuus on lukijoita kosiskelevan (omaelämäkerrallisen) seksilitin ja vastaavien genrejen, on suorastaan terapeuttista lukea Ehnholm Hielmin näkemyksiä kirjallisuuden syvemmistä merkityksistä. Erityisen hienoa oli lisäksi päästä konkreettisesti todistamaan Ehnholm Hielmin esseeminän syntyä.





Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun - Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
299 sivua
Och hjärtat, det var mitt
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos / Förlaget (2018)

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kulttikirjallisuudesta - oppaana Ray Loriga

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa?

Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa.

Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski.

Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka pyyhkii pois ihmisten muistot. Tutuiksi tulevat niin Arizona, Tijuana, Tokio kuin Bangkok.

Sinänsä on melko sama missä maassa tai kaupungissa päähenkilö on, sillä joka paikassa ihmiset haluavat päästä eroon muistoistaan ja hotellihuoneet ovat yhtä persoonattomia ja kylmiä. Lorigan on mainittu olevan moderni Camus ja väite ei liene perusteeton, sillä päähenkilö on jatkuvasti sivussa omasta elämästään ja huuhtoo eksistentiaalista tuskaansa erilaisten kemiallisten yhdisteiden avulla. Hänen muihin pakokeinoihinsa kuuluu tietysti naiminen, kuten miesten kirjoittamissa kulttikirjoissa tapana on.

Ns. korkeakirjallisista tekijöistä on Camus'n lisäksi mainittu Lorigan yhteydessä Joseph Conrad. Toki Lorigan romaanista on mahdollista löytää yhteyksiä näistä kumpaankin, mutta siitä huolimatta mieltäni alkaa poltella ajatus, että Camus'n ja Conradin mainitseminen Lorigan yhteydessä kertoo myös jostain ihan muusta kuin pelkästään temaattisista yhteyksistä. Väitän, että kyseessä on veljeskerhotoiminta, jossa yksi veljeksistä vivutaan korkeammalle kahden kuuluisamman veljeksen avulla.

Vastaavanlainen naiskirjailijan korottaminen toisen naiskirjailijan avulla ei käy ollenkaan yhtä helposti, koska naiskirjailijat eivät lähtökohtaisesti nauti yhtä suurta arvostusta. Tilanne toki on viime vuosikymmeninä muuttunut parempaan suuntaan, mutta yhä edelleen klassikkojen kovin ydin koostuu pitkälti mieskirjailijoista, joiden yhteydessä mainitaan yksi tai kaksi naiskirjailijaa ikään kuin pakosta. Terveisiä vaan esimerkiksi sinulle Erich Auerbach, jonka länsimaisia huipputeoksia käsittelevän teoksen Mimesis sivuilta löytyy peräti yksi naiskirjailija. Arvaat varmaan kuka? Jep. Virginia Woolf.

Viihdyin Lorigan romaanin parissa mainiosti, sillä hän kirjoittaa todella sujuvasti, jopa koukuttavasti. Kiitokseni menevät myös kirjan suomentajalle Päivi Paappaselle, joka välittää Lorigan kielen suomeksi elävästi.

Tokio ei välitä meistä enää on esitysmuodoltaan sirpaleinen ja kielellisesti oivallinen. Loriga tönii lukijaa eteen päin lauseilla, jotka ovat sekä hauskoja että yllättäviä.

Hänen kokonsa ja voimansa pelottavat minua, mutta samaan aikaan en voilla tuntematta oloani oudon varmaksi, aivan kuin Joona. Hänen sisällään eläminen tuo minulle lohtua. Aivan kuten vankila rauhoittaa pelkurit ja hirsipuu huonot tanssijat.

Minulle Lorigan romaanin suurin ansio on siinä, että se sai minut pohtimaan kulttikirjojen olemusta sekä sitä, miksi kulttikirjat ovat pääasiallisesti miesten kirjoittamia. Mitä ihmeellisen erityistä on siinä kulttikirjojen perustarinassa, että mies on hukassa elämänsä kanssa, juo viinaa/käyttää huumeita ja nai paljon?

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on aiheellista kysyä, onko kulttikirja edes mahdollinen ilman viinaa/huumeita ja runsasta naimista? Ovatko ne mieserityisiä perustarpeita, joiden avulla kirjailija tuo esiin sen tyhjiön, jossa kirjan päähenkilö elää? Jos näin on, mitä olisivat ne tekijät, joiden ympärille naisten kirjoittamat kulttikirjat voisivat rakentua?

Naiskulttikirjailijoista haluan ottaa esiin Kathy Ackerin ja Virginie Despentesin, joiden kirjoista olen kirjoittanut blogissani aiemmin.


Tekstissäni "Kun laukesin olen olemassa" olen käsitellyt Ackerin romaania  Tunnottomien valtakunta. Despentesin osalta tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on hänen romaaninsa Kauniita asioita.

Sekä Acker että Despentes hyödyntävät kirjoissaan mieskulttikirjojen kuvastoa. Heidän romaaninsa sisältävät brutaaleja kuvauksia, joissa seksuaalisuudella on merkittävä rooli, eikä päihteitä kaihdeta.

Toisin kuin mieskulttikirjailijoilla sukupuoli ei sen sijaan ole sen enempää Ackerilla kuin Despentesilläkään ongelmaton. Mieskulttikirjailijoiden teoksissa sukupuoli ja sukupuolierot otetaan pääosin annettuina, eikä niihin kiinnitetä erityistä huomiota, jos toki sukupuolieroa ikään kuin huomaamatta vahvistetaan kerronnan sivutuotteena. Bukowskin ja kumppaneiden tavoin myös Lorigan romaanissa länsimainen (hetero)miestuska rakentuu osaksi maailmaa, joka on tehty etupäässä (valkoisille hetero)miehille.

Ackerilla ja Despentesillä taas on keskeisessä asemassa ja oikeastaan kaikki heidän kirjoittamansa voidaan tulkita kritiikkinä ahtaita sukupuolinormeja vastaan. Jo se, että he kirjoittavat niin vimmaisesti ja anteeksipyytelemättömästi kuin mitä he tekevät, on itsessään isku patriarkaatin muuriin. Siinä missä useimmat mieskulttikirjailijat vahvistavat naisten ja miesten välisiä eroja Acker ja Despentes purkavat niitä.

Mies- ja naiskulttikirjailijoita yhdistää se, että kummatkin vaikuttavat olevan pääsemättömistä seksistä ja sen kuvaamisesta. Ero on kuitenkin siinä, että mieskulttikirjailijoiden teoksissa naiminen on naimista, kun taas esimerkiksi juuri Ackerilla ja Despentesillä se on myös keino osoittaa sukupuolten välillä vallitsevien valta-asetelmien vinoutuneisuus ja epäbalanssi. 

Mieskulttikirjallisuudessa seksuaalisuus vaikuttaisi olevan keskeinen vapauden väline, vaikkakaan toki se ei lunasta itseensä asetettuja odotuksia. Ackerilla ja Despentesillä sen sijaan seksuaalisuuden kuvaaminen on vastarinnan väline, jonka avulla sukupuolten välinen epätasa-arvo nostetaan valokeilaan.

Lorigalle ja kumppaneille nainen on ensisijaisesti ruumis. Jotakin hetken käytettävää ja sen jälkeen vaihdettavaa. Ackerilla ja Despentesillä taas naisten voima saa alkunsa juuri naisruumista ja sen sisältämistä erityisistä mahdollisuuksista.




Roy Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (2002)
251 sivua
Tokyo ya no nos quiere (1999)
Suom. Päivi Paappanen
LIKE

Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta (1996)
Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
LIKE

Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä

Riikka Pelo on Suomen Donna Tartt. Tämä ei ole sinänsä olennaista, mutta Pelon vertaamisella Tarttiin on monia perusteltuja syitä.

Sekä Pelo että Tartt julkaisevat harvoin. He kuuluvat niihin nykymaailmassa harvinaisiin kirjailijoihin, jotka malttavat antaa aikaa teostensa valmistumiselle. Jotka hiovat lauseitaan yhä uudestaan ja uudestaan välittämättä siitä, että teokseen kirjoittamiseen kuluu vuosia. Jotka puhaltavat hengen romaaneihinsa henkäys hengäyksellä. Kiireellähän, kuten tiedämme, ei synny kuin kusipäisiä kakaroita, jos niitäkään.

Yksi harvan julkaisutahdin seurauksista on, että odotan kieli pitkällä kuin kuuta nousevaa milloin Pelolta tai Tarttilta tulee uusi romaani. Lisäväreitä asiaan tuo se, että kumpikin näistä kirjailijoista kirjoittaa tiiliskiviä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole juttuni ollenkaan. Tarttin ja Pelon kohdalla teosten pituus ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun se onnenpäivä koittaa, jolloin kädessäni on uusi Pelo tai Tartt astun mieluusti heidän luomaansa maailmaan pitkäksi aikaa.

Sekä Pelon että Tarttin kirjoissa on valtava pala maailmaa ja tavallaan enemmän kuin yhteen romaanin voisi edes mahduttaa, mutta siitä huolimatta heidän teosten sivuilla ei ole aihetungoksen tuntua.

*

Kaikki elävä pingottuu kolmen eri langan varaan. Niitä ovat pakolaisuus, teinit ja ulkopuolisuus. Alan Melek on jesidinuorukainen, joka on paennut vainoa kotimaassaan Suomeen, jossa viranomaiset eivät halua tunnistaa hänen hätäänsä. Alanin myötä lukija pääsee kokemaan paperittoman elämää sen sisältä käsin. Maailman onnellisimman kansan maassa ihmiset voivat pahoin ja avunsaanti on usein sietämättömän vaikeaa.

Todellakin, jos olet hoidon tarpeessa, kannattaa sanoa, että olet vaikka ajatellut iskeä kirveen jonkun kalloon metrossa, mieluiten länsimetrossa.

Helsinki on Pelon romaanissa monella tapaa jakautunut pääjakolinjan kulkiessa lännessä asuvien rikkaiden ja itäosien köyhien välillä. Alanin status on vielä jälkimmäisiäkin alhaisempi. Häntä ei virallisesti ole edes olemassa.

Alan on suojaton ja kieltä vailla. Hänen tarinaansa ei haluta kuulla saati ymmärtää. Pakolaisten asioita käsittelevässä koneistossa hän menettää ihmisyytensä ja muuttuu nimettömäksi objektiksi.

He puhuttelevat minua ensin, kuin he pitäisivät minua ihmisenä, kaltaisenaan, ja sitten kieltävät koko ihmisyyteni, oikeuteni omaan kokemukseeni, sisäisyyteeni, itseeni, ikään kuin heillä olisi oikeus arvioida kaikkea sitä m ikä minussa on salaisinta ja yksityisintä. Ja täällä heille se oikeus on annettu.

Kaikki elävässä Pelo rinnastaa Alanin ja suomalaisen teinitytön Auran elämäntilanteet ja osoittaa, että hyvin erilaisista lähtökohdista huolimatta heidän kohtaloissaan on paljon samaa. Näin eri kulttuurista lähtöisin olevien ihmisten väliset rajat murtuvat ja esiin siilautuu kaikille yhteinen ihmisyys.

Teinityttöjen elämää on teoksessa kuvattu draivilla, joka on täynnä nuoruuden rätisevää sähköä, kun maailma vielä valheellisesti näyttää siltä, että kaikki on mahdollista. Erityisesti Auraa ja hänen ystäväänsä Saraa kuvaavissa osuuksissa on teinityttöjen elämä tavoitettu tarkkuudella, joka tuo mieleen niin Elena Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan kuin Silvia Avallonen kuvaamat nuoret hänen romaanissaan Teräs. Estrogeenista, elämän nälästä, hukassa olemisesta ja oman identiteetin epätoivoisia muotoja saavasta etsinnästä syntyy tyrmäävän elämänmakuinen sekoitus.

Nuoret tytöt ovat Pelon romaanissa alttiita. Heitä on helppo käyttää hyväksi ja sillä mitä heille tapahtuu,  on seurauksia, jotka vaikuttavat ja lyövät mustan varjon koko heidän loppuelämäänsä.

Ruumis on Kaikki elävässä muistin paikka ja pinta. Alanin kohdalla jäljet ruumiissa ovat myös konkreettisia, mutta ruumiin muisti kätkee sisälleen paljon sellaistakin, joka ei suoraan ulospäin näy ja jolle on vaikea antaa sanallista muotoa. Alanin menneisyys on kirjoitettu hänen ruumiiseensa ja tämän vuoksi siitä on mahdotonta päästä eroon. Lisäksi hänen ruumiinsa on hälytystilan tyyssija, joka on jatkuvassa pakenemisvalmiudessa.

Lainsuojattomuutensa osalta Aura ja Alan ovat moderni versio Bonniesta ja Clydesta.   Pelo käyttää valtavan hienosti typografiaa hyväkseen kuvatessaan näiden kahden välisen suhteen liikkeitä. Tekstin sijoittelusta tulee näin keino, joka antaa puhumattomille äänen.

Teoksen läpi kulkee yhteiskuntakritiikki ja humanistinen ihmisen puolutustua. Pelon teksti on arkaaista ja vyöryilevää. Se virtaa vesiputouksen lailla ja möyrii mukaansa paloja myyteistä.

Loppua kohden Kaikki elävä saa yhä dystooppisempia sävyjä, jotka ovat luettavissa kritiikkinä ilmastonmuutosta kohtaan suunnattujen toimien riittämättömyydestä. Auran päälle maailma vyöryy voimalla, joka saa hänet muiden pakopaikkojen puuttuessa vaipumaan syvälle itseensä muiden tavoittamattomiin. Hänen äitinsä osaksi tulee raskas taakka. Uskoa päivästä toiseen, että tytär vielä paranee.

Kaikki elävä on valtavan suuri romaani, johon Pelo on imeyttänyt kaiken sen, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtuu.  Se on se peili, johon jokaisen meistä tulisi katsoa.




Riikka Pelo: Kaikki elävä
613 sivua
Teos



sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Mirkka Mattheiszen: Lokki

Kaikkihan Lokin tuntee. Se on se tyyppi, jota varten kauppatorin yläpuolelle piti asentaa verkot, jotta se ei veisi jengin eväitä omiin suihinsa. Sen se nimittäin osaa erityisen hyvin. Taitavan ja nopean varastamisen.

Viimeksi törmäsin Lokkiin Kansallisteatterissa, joten voimme päätellä, että se on lintu, joka omaa kulttuurista kerrostumaa. Sen jälkeen kun yks tyyppi nimeltä Tsehov keksi antaa näytelmälleen nimeksi Lokki ei se ole lakannut lentelemästä milloin milläkin näyttämöllä.  On siis ihan mahdollista, että se on lintu, jolle on taputettu eniten.

Mirkka Mattheiszenin runokokoelma Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot on kierrelehtiön muotoinen. Muodosta seuraa, että kokoelman lukeminen on loputonta, sillä viimeistä sivua ei ole, vaan loppuun päästyään lukija on taas alussa. Lukeminen simuloi näin lokin lentoa, joka jatkuu ja jatkuu aina vaan.

Kierremuodon etuja on, että kokoelman lukeminen on helppo tauottaa mihin kohtaan hyvänsä. Tauosta tulee ikään kuin lokin pysähdys. Se hetki, kun se luopuu lentämästä ja asettuu tarkkailijan rooliin silmät uteliaisuutta kiiluen. Samalla Lokista tulee itsensä kirjanmerkki.

On merkillepantavaa ja samalla erittäin harvinaista, että tekijän nimi puuttuu kokoelman kannesta. Tämän seurauksena tekijäksi asettautuu kokoelman kannessa oleva lokki. Ihmistekijä on häivytetty pois ja lokilliset pidot voivat alkaa.

Lokissa Mattheiszen kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen rajat. Lajien väliset rajat ja erot murtuvat. Lokki venyttää ihmisyyttä, jonka ihmisyyden voi todistaa esimerkiksi kielitoimisto, joka toteaa, että ihmiseen viitatataan pronominilla hän. Juuri näin Mattheiszen kokoelmassaan tekee.

Lentämällä ja ajautumalla paikkoihin, tekemällä erinäisiä tekoja - harrastamalla kehonrakennusta, kaahaamalla moottoritiellä, piirtämällä asemakaavaa, jne. - Lokki tulee kirjoittaneeksi lokkikirjaa. Se on hänen kuvauksensa maailmasta. Nokanisku ympärillä tapahtuvaan.

Lokki on kokoelmana randomin tuntuinen ja herättää kysymyksen siitä, miksi mukaan on otettu jokin tietty asia tai tapahtuma, eikä joku toinen. Mikä tässä kuvatuksi valitussa on sillä tapaa olennaista, että juuri se on otettu mukaan, kun taas jotain muuta on suljettu pois? Randomiuden tunnetta voisi perustella sillä, että se imitoi (eläin)lokin tapaa olla maailmassa. Yllättäviä syöksyjä ja yleistä käytöksen arvaamattomuutta, kun sen tekoja tarkastelee ihmisen näkökulmasta.

En kuitenkaan voi pelkästään tyytyä edelliseen tulkintaan, koska kysymykseen randomiudesta liittyy niin paljon mielenkiintoista. Miksi joku sana vaikuttaa siltä, että se on juuri siinä paikassa kuin sen pitääkin olla? Miksi joku toinen sana herättää tunteen, että se on siinä sattumalta ja että sen tilalla voisi aivan hyvin tai jopa paremmin olla joku toinen sana? Mistä syntyy tunne sanojen välisistä kytköksistä? Mikä vetää sanoja toistensa läheisyyteen?

Mattheiszenin kokoelmassa on allegoristen eläinsatujen tunnelmaa. Lokki

kääntää sivua, lehteilee sukupuuta, piirtelee itseään oksistoihin
[...] 
on tukevasti juovuksissa

Onko Lokki/lokki symboli? Ja jos niin, mille? Mitä on lokkiuden erityisyys?

Lokki on - myös kokoelmana - vieras, muu, toinen. Se ei ole vangittavissa. Se on subjekti, joka valuu objektiksi, joka "kypsennetään uunissa 175ºC/viitisen minuuttia molemmin puolin".




Mirkka Mattheiszen: Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot
Sivunumeroimaton
Puru-kollektiivi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

maanantai 6. tammikuuta 2020

#runo2020 -haaste - liikennevalot

Tässä tulee vuoden 2020 runohaaste.

Kuten tapanani on ollut julkaisen tänäkin vuonna runohaasteen, johon voi osallistua mahdollisimman helposti. Tarkoituksena on edelleenkin rohkaista ihmisiä lukemaan runoja ja kirjoittamaan niistä.

Pidetään mielessä, että runoja ei voi lukea väärin, eikä niistä voi kirjoittaa väärin. Vaiennetaan se ääni, joka väittää, että sinä, minä ja xyz emme osaisi lukea runoja tai kirjoittaa niistä.

Viime aikoina olen usein kuullut sanottavan, että runous elää tällä hetkellä vahvasti. Lavarunotilaisuuksissa tuvat ovat täynnä ja runoja julkaistaan valtavasti - tosin ei useinkaan niiden perinteisempien kustantamojen toimesta. Edelliseen on tietysti syynä se, että runojen julkaiseminen on bisnesmielessä kannattamatonta.

Rahako sitten on maailmassa tärkeintä? Siltä usein tuntuu nykyisin myös kirjallisuuden osalta. Huonoa ja mitäänsanomatonta kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän. Trendi tuntuu olevan myös, että kunhan onnistuu tekemään itsestään julkisuuden henkilön (tai on sellaiselle edes sukua) on huomattavasti helpompaa saada kustannussopimus. Kirjallisia ansioita tärkeämpää vaikuttaa olevan, että tulevalla kirjalla on jo valmiiksi mahdollisimman suuri potentiaalinen ostajakunta.

Koska kustantamot eivät voi toimia ilman voittoa, on ymmärrettävää, että ne joutuvat tinkimään kirjojen laadusta ja satsaamaan suurta yleisöä kosiskelevaan kirjallisuuteen. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa hyvän kirjallisuuden kustantaminen nauttisi erityistä tukea.

Kaupallistuneessa kirjallisuusmaailmassa on entistä tärkeämpää puolustaa kirjallisuutta kirjallisuuden itsensä tähden ja osa tätä "pelastussuunnitelmaa" on runouden esiin tuominen, jota tämäkin haaste omalta vaatimattomalta osaltaan on.

*

Runo2020-haasteen toteutussuunnitelmana ovat liikennevalot:

MUSTA

PUNAINEN

SININEN


Haasteen voi suorittaa lukemalla haluamansa määrän runokokoelmia ja luokittelemalla ne yllä mainittujen liikennevalojen värien suhteen.

Mitä tarkoittaa musta? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa punainen? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa sininen? Sen päätät sinä


Haasteaika alka n.y.t ja päättyy 31.12.2020. Hashtag on #runo2020.


Tervetuloa mukaan!



keskiviikko 1. tammikuuta 2020

#runo19 - haastekoonti

Vuoden 2019 runohaasteen ohje oli seuraava:

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.

Itse epäonnistuin tässä haasteessa pahasti, sillä oikeastaan koko syksy meni niin, että en saanut aikaan kirjoittaa runoista ja loppuvuotta kohden yhä harvemmin mistään muustakaan. Niinkin voi käydä. Sekin on ihan okei. Aina tekstiä ei vaan synny, eikä omia runojen tai kirjojen ylipäänsä herättämiä tuntoja pysty kuvailemaan.


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Gertrude Stein: Herkät napit
Eeva Maria al-Khazaali: Että näkisin siitä unia
Teemu Helle: Kahden kaupungin runot
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki
Reetta Pekkanen: Kärhi
Athena Farrokhzad: Vitsvit
Tiina Lehikoinen: Terra nova
Jouni Teittinen: Sydäntasku
Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
Jere Vartiainen: Minuus / miinus
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Pauliina Haasjoki: Promessa
Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma


Vuoden vaikuttavimmaksi sitaatiksi olen valinnut seuraavat kolme riviä Jere Vartiaisen runokokoelmasta Minuus, miinus


Mutta Puppekin löysi pallon.
Toivoa on.

On, on.


Tämän myötä hyvää uutta vuotta kaikille!




PS. En itsekään noudattanut runohaasteen tehtävänantoa ihan kokonaan. Sekin on okei.