sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti on kuin romaanin pituinen alaviite Leo Tolstoin Anna Kareninan kuuluisalle aloituslauseelle: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." On yksi asia olla perhe juridisena yksikkönä ja toinen asia olla sitä emotionaalisesti.

Luin Selasin romaanin ensimmäisen kerran englanniksi jo vuosi sitten heti sen ilmestymisen jälkeen. Tuolloin lukeminen kuitenkin venyi muutaman viikon pituiseksi prosessiksi ja halusin nyt lukea teoksen uudestaan intensiivisemmin, jotta se saisi mahdollisuuden kohota kaikkeen loistoonsa ja niin se todella tekikin. Ghana ikuisesti nostaa palan kurkkuun useampaankin kertaan, mutta kyse ei ole siitä, että Selasi - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - pyrkisi sentimentaalisin keinoin vetoamaan lukijaan, vaan pikemminkin siitä, että hänen kykynsä kuvata perhesuhteiden vaikeuksia ja haavoittuvuutta tavoittaa kaikkein pienimmätkin, lähes näkymättömät nyanssit ja iskee ne armottomalla varmuudella lukijan tuntohermoon.

Selasi sukeltaa herkästi ja ihonalaisesti Sain perheen kipukohtiin ja näyttää, miten monin eri tavoin perheenjäsenet voivat vieraantua ja loukata toisiaan tahtomattaan. Miten väärinymmärrykset kasautuvat ja miten hyvä tahtokaan ei aina riitä tilanteen korjaamiseen. Miten solmut syntyvät huomaamatta ja miten niiden purkaminen vaatii lähes yli-inhimillisiä ponnistuksia.

Selasin kielen herkkyys on ainutlaatuista. Sanat putoilevat kuin kastepisarat, kimmeltävät, häikäisevät ja pysähdyttävät. Tekstin kauneutta tekisi mieli jäädä hämmästelemään ja tutkimaan sitä eri puolilta. Halu lukea tarinaa eteen päin on kuitenkin niin vahva, että itse ainakaan en pystynyt pitämään pidempiä ihastelutaukoja. Suuri ansio kielen elävyydestä kuuluu luonnollisesti teoksen suomentajalle, Marianna Kurtolle. Kun Selasi romaaninsa ensimmäisessä lauseessa kirjoittaa, että "Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua" mieleeni tulevat César Vallejon runon 'Musta kivi valkoisen päällä' ensimmäiset rivit: "Minä kuolen Pariisissa kaatosateen aikaan, se päivä on jo kirjoitettu muistiin." Vallejon kielen aistivoima lisää hohtavan surumielisen kerroksen Selasin teoksen ylle.

Paitsi perhetarina on Ghana ikuisesti myös tarina siirtolaisen muukalaisuudesta. Perheen ghanalaissyntyinen isä, teoksen ensilauseessa mainittu Kweku on muuttanut Yhdysvaltoihin nigerialaissyntyisen vaimonsa Folan kanssa. Kweku on menestyvä kirurgi, monien mielestä kaikkein paras. Yksi virhe leikkaussalissa tuhoaa kuitenkin koko hänen uransa. Itse asiassa kyse ei ole edes varsinaisesta virheestä, vaan Kwekun joutumisesta tilanteeseen, jossa lääkärin on mahdotonta pelastaa potilasta. Häpeä saa Kwekun jättämään perheensä ja muuttamaan takaisin Ghanaan Amerikan puhuessa rahaa.

Fola kantaa sielussaan Nigerian sisällissodan arpia. Kun hänen isänsä kuolee ko. sodassa Fola kokee menettävänsä yksilöllisyytensä ja muuttuvansa mekaaniseksi osaksi. Traumaattinen kokemus irrottaa Folan itsestään ja hämärtää hänen rajansa suhteessa muuhun maailmaan. Kun on ihmisenä levällään maailmalla on vaikea pitää kiinni itsekunnioituksestaan ja omista tarpeistaan. Fola uhraakin lakimiesuransa Kwekun lääkäriopintojen takia. Ratkaisu, joka lisää Kwekun menestymisentarvetta ja tappaa Folan omat unelmat. Miehensä tilanteen havainnoitsijana Fola on kuitenkin tarkkasilmäinen ja hänen kokemuksensa siitä, miten Kweku hakee amerikkalaisen ympäristön hyväksyntää sisältää yhdessä lauseessa valtavan maailman.

"Kyllä, juhlat olivat tylsiä. Mutta sitäkin enemmän ne olivat sydäntäsärkeviä: se, kun katseli Kwekun hakevan hyväksyntää paljon itseään vähempiarvoisemmilta miehiltä omissa vastaprässätyissä khakihousuissaan, pienet silmät levällään siinä toivossa, että hänkin voisi pian olla yhtä kotonaan maailmassa."

En usko, että kukaan, joka on sekunninkaan vertaa kokenut ulkopuolisuutta ja etsinyt muiden tunnustusta voisi olla lukematta tuota lausetta liikuttumatta. Itse luin tuon lauseen useampaan kertaan. Näin Kwekun edessäni, kaiken hänessä pinnan alla olevan toivon, joka tulee ulkoisesti julki vastaprässättyjen housujen kautta.

Niin Kwekua kuin hänen lapsiaankin leimaa onnistumisen pakko. On pystyttävä, osattava, kohottava, täytettävä odotukset. Kenen asettamia odotukset ovat? Ehkä eivät varsinaisesti kenenkään. Ne ovat pikemminkin mielentila ja psyykkinen maisema, jotka kasvavat ihmisen eteen vuoria korkeammaksi. Odotukset syntyvät pitkälti myös siirtolaisuudesta. Kun on saanut mahdollisuuden, synnyttää se itseä kohtaan asetettuja sisäisiä vaatimuksia, jotka eristävät ihmisen omaan suorittamispakkoiseen kammioonsa.

Sain perheen neljä lasta ovat kukin omalla tavallaan eksyksissä elämänsä kanssa. Perheen esikoinen Olu kokee muukalaisuuden tunteita koulussa, mutta ponnistaa lääkäriksi isänsä jalanjälkiä seuraten. Kaksoset Kehinde ja Taiwo jakavat traumaattisen kokemuksen teinivuosilta, kun he olivat enonsa hoivissa Nigeriassa. He eivät puhu asiasta edes keskenään. Perheen nuorin tytär Saidi sairastaa bulimiaa ja kokee erilaisuutta suhteessa sisaruuksiinsa.

Sain perhe ei ei hitsaannu yhteen, vaan jokainen perheenjäsen ajelehtii omillaan.  Kateus ja alemmuudentunto hiertävät sisarusten välejä. Perheessä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri, asiat väistetään ja kätketään triviaan esiin ottamisen ja käsittelyn sijasta. Selasin esittämä perhefilosofia pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan perhe ei voi toimia perheenä, jos sillä ei ole juuria. Yhteyksiä esi-isien elämänkohtaloihin ja perhevalokuvia seinillä. Perhe ei rakennu ilman perustaa. Häpeä estää perustan muodostumisen. "Se joka tuntee häpeää, ei ole koskaan kotonaan."

Vasta kun Yhdysvalloista Ghanaan muuttanut Fola ja hänen lapsensa tapaavat isänsä synnyinmaassa alkaa liikahduksia tapahtua. Selasi vaikuttaisi vihjaavan, että toivoa on silloinkin, kun se on jo menetetty. Selasin kirjoitustyylin täydellisyydessä on muistumia Toni Morrisonin tavasta kirjoittaa. Selasi myös viittaa melko suoraan yhteen Morrisonin tunnetuimmista romaaneista Sinisimmät silmät (The Bluest Eye 1970, suom. 1994) toteamalla, että "rastat ovat mustille valkoisen tytön hiukset. Mustan voiman ratkaisu sinisimpien silmien ongelmaan, haluun saada pitkät, heiluvat poninhäntähiukset".

Teoksen englanninkielinen nimi Ghana must go viittaa 1980-luvun alkupuolelle - aikaan, jolloin nigerialaiset vaativat, että maahan nälänhätää ja taloudellisia ongelmia kymmenisen vuotta aiemmin palanneiden ghanalaisten on palattava takaisin kotimaahansa. Ghanalaisten kotiinpaluun symboliksi muodostui ruudukas muovinen ns. Ghana must go -kassi. Vaikka, kuten aiemmin totesin, suomennos on erittäin onnistunut, teoksen otsikko ei ole kääntynyt suomeksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Romaanillaan Selasi irrottautuu perinteisistä afrikkalaisista romaaneista ja tekee sen harvinaisen tyylikkäästi. Tosin muutamissa kohdin on havaittavissa vähän liiankin täydellistä esteettistä yrittämistä. Kaiken kaikkiaan Ghana ikuisesti on kuitenkin mieliin- ja tunteisiinpainuva teos, joka saa odottamaan Selasin seuraava teosta innostuksella ja mielenkiinnolla.

Selasin romaania on luettu blogeissa ahkerasti. Linkitän tähän Lumiomenan kirjoituksen, koska siinä teoksen henki on mielestäni tavoitettu harvinaisen kauniisti ja puhuttelevasti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013)
Englanninkielinen alkuteos Ghana must go (2013)
Suomennos Marianna Kurtto
Otava, 393 sivua

torstai 24. heinäkuuta 2014

Harper Lee: To kill a mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)

Mitä yhteistä on seuraavilla henkilöillä: Josef K., Madame Bovary, Humbert Humbert, Philip Marlowe ja Jane Eyre? Vastaus kysymykseen on tietysti helppo. Kaikki mainitut ovat ns. suuria romaanihenkilöitä, joiden nimeen törmää tuon tuostakin myös ulkokirjallisissa yhteyksissä. Sen sijaan Harper Leen romaanin To kill a mockingbird (1960, jatkossa: Mockingbird) päähenkilön Atticus Finchin nimeen en muista koskaan törmänneeni kuin kyseenä olevasta romaanista puhuttaessa. 

Edellinen on varsin kummallista, sillä Atticus Finch on yksi hienoimmista kirjallisista hahmoista, joihin olen tutustunut. Epäilen silti, että hän ei ihan lähitulevaisuudessa tule päätymään naistenlehtien "seksikkäimmät romaanihenkilöt" -listalle. Itse kyllä ottaisin Atticusin kaltaisen miehen mieluusti vaikkapa isäkseni, veljekseni tai kummisedäkseni. Mies, jolla on arvot ja kanttia toimia niiden mukaisesti muiden halveksunnasta välittämättä. Sellainen mies on napakympin napa.

Olen hämmästyksissäni siitä, että en ole tullut lukeneeksi Mockingbirdiä aikaisemmin. Se on kyllä ollut lukulistallani siitä asti, kun kyseisestä teoksesta monia vuosia sitten ensi kertaa kuulin. Teosta sen tarkemmin tuntematta kiinnitin huomiota sen erikoisen lyyriseen nimeen ja mietin miten nimi tulee teoksessa perustelluksi. Ja tuleehan se ja hurjalla ja vavahduttavalla tavalla tuleekin, kasvaa valtavankokoiseksi kuvaksi ihmisten välisestä tasa-arvosta ja taistelemisesta sen puolesta.

Harper Lee voitti ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi jääneellään Mockingbirdillä Pulitzer-palkinnon vuonna 1961 ja sitä on teoksen etukannessa olevan tarran mukaan myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Teos suomennettiin samaisena vuonna Maija Westerlundin toimesta ja siitä on tehty myös elokuva. On siis kyse klassikosta, vaikka tuntumani onkin, että Suomessa tämä teos on jäänyt monen muun klassikon varjoon. Ehkä se johtuu aiheesta. Onhan teoksessa kyse rotuennakkoluuloista ja niiden vaikutuksista - aihepiiristä, joka suomalaisessa kulttuurissa on tullut omakohtaisemmaksi vasta viime vuosina.

Mockingbirdin kuuluisin lause on Atticus Finchin neuvo lapsilleen: Shoot all the bluejays you want, if you can hit 'em, but remember it's a sin to kill a mockingbird." Harper Lee tuskin aavisti tuon lauseen kirjoittaessaan, että sitä tultaisiin toistamaan vielä vuosikymmeniä teoksen julkaisemisen jälkeenkin. Atticusin runollinen elämäohje on vuosien myötä kasvanut itseään isommaksi viisaudeksi, jossa tiivistyy hänen näkemyksensä siitä, miten ihmisen tulisi kohdella toista ihmistä.

Mockingbirdin keskushenkilö Atticus Finch on juristi, joka saa tehtäväkseen puolustaa raiskauksesta syytettyä Tom Robinsonia. Tom on musta. Nainen, joka häntä syyttää on valkoinen. Ei ole vaikea arvata, kumman puolelle muu yhteisö asettuu. Myös Atticus saa päälleen vihaa ja halveksuntaa ja hänen lapsensa Scout ja Jem saavat jo varhaisessa iässä oppia, että aikuiset ovat epäluuloista sakkia, jotka tuomitsevat ihmisen pelkän ihonvärin perusteella.

Leen tarina sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltojen syvään etelään, kuvitteelliseen Maycomben kaupunkiin Alabamassa ja se on kerrottu Atticusin tyttären Scoutin kautta. Romaanin alkupuolta hallitsevat Scoutin ja hänen veljensä Jemin leikit.  Lasten mielikuvitusta kutkuttaa erityisesti naapurissa asuva Boo Radley -niminen mies, joka ei koskaan tule talostaan ulos ja he keksivät monenmoisia keinoja tämän näkyville houkuttelemiseen. 

Mockingbirdissä lukija tavallaan kasvaa poikamaisen ja mustelmapolvisen Scoutin mukana näkemään, millainen paikka 1930-luvun Maycombe on. Scoutin äiti on kuollut tytön ollessa pari vuotias ja lasten kasvatus on jäänyt Atticusin harteille - tehtävä, johon hän ei aina kovin täysillä ehdi paneutua. Siitä huolimatta Scout ja hänen veljensä kasvavat maailmassa, jossa on arvot. Maailmassa, jossa väärästä teosta on kannettava vastuuta. Maailmassa, jossa on arvot ja omantunnon ääni.

Harper Leen teksti on emotionaalista ja intohimoista. Hänen tapansa näyttää ennakkoluulojen järjettömyys puhuu kieltä, jonka viesti on jatkuvasti ajankohtainen. Hän osoittaa, miten kaikessa erilaista kohtaan tunnetussa epäluulossa on kyse pohjimmiltaan samasta asiasta, pelosta vierautta kohtaan. Lee luo kolmoiskierteisen ennakkoluulojen anatomian, jossa kohtaavat Scout ja Jem, maycombelaiset ja Hitler.

Scoutissa ja Jemissä Boo Radley herättää pelonsekaisia tunteita, jotka heidän mielikuvituksensa rakentaa yhä uusiin ulottuvuuksiin. Radleyn talo vetää heitä vastustamattomasti puoleensa samanaikaisesti kun sen asukas saa heidän sydämensä väpättämään pelosta. Maycombelaiset tuomitsevat Tom Robinsonin ja pitävät häntä automaattisesti syyllisenä, koska hän on musta. Näin tekee myös Scoutin opettaja - samanaikaisesti kun hän oppitunnilla julistaa Amerikan olevan demokratia, jossa ketään ei vainota, kun taas Saksa on diktatuuri, joka mahdollistaa Hitlerin toimet. Lee iskee suoraan kaksinaismoralismin mätään sydämeen. Löyhkä on sekä kammottava että herkullinen.

Mockingbirdissä kuvattu Tom Robinsonin oikeudenkäynti ja Atticusin siellä pitämä puhe on yksi hienoimpia kirjallisia kuvauksia, joita olen koskaan lukenut, enkä nyt liioittele yhtään. Atticusin puolustuspuhe tuo mieleeni Martin Luther Kingin 28.8.1963 pitämän unohtumattoman ja itselleni julkisista puheista rakkaimman  "I have a dream" -puheen. Näiden kahden miehen -toisen fiktiivisen, toisen tosielämän henkilön - puheessa on sama henki ja toivo siitä, että ihminen voisi kasvaa ennakkoluulojensa yli. Että tasa-arvoisempi maailma olisi jonain päivänä mahdollinen. Että ihmiset voisivat olla ihmisiä toisilleen. Päästän nyt Atticusin ääneen.

"You know the truth, and the truth is this: some Negroes lie, some Negroes are immoral, some Negro men are not to be trusted around women - black and white. But this is a truth that applies to the human race and to no particular race of men. There is not a person in this court-room who has never told a lie, who has never done an immoral thing, and there is no man living who has never looked upon a woman with desire."

Tekstiä lukiessani kuulen Atticusin äänen korvissani, syvän baritonin. Näen hänet seisomassa oikeudessa. Näen ihmisten tuijottavan häntä halveksivasti vihasta vääristyneinen kasvoin. Näen heidän ajattelevan, että Atticus on häpeäksi valkoiselle rodulle puolustaessaan Tom Robinsonia. Haluaisin juosta Atticusin luo. Syleillä. Halata. Sanoa, että hänen käsissään on ihmisten toivo.

Atticusin sanat oikeusistuimen puolueettomuudesta, sen asemasta ihmisten tasa-arvon edistämiseksi viiltävät syvälle ja saavat jopa valamiehistön pohtimaan Tom Robinsonin kohtaloa useamman tunnin ajan. Harper Lee muistuttaa meitä siitä, että suuri muutos voi lähteä yhdestä ihmisestä. Jonkun on oltava ensimmäinen, jonkun on pantava muutos liikkeelle. Joku voi olla sinä tai minä.

To kill a Mockingbird on niitä teoksia, jotka jäävät mieleen viipyilemään ja kasvamaan, luomaan ympärilleen vuosirenkaita. En muista aikoihin lukeneeni teosta, joka olisi mennyt niin sydämeen, joka ikiseen sydänlankaan kiristämään ja kuristamaan. Atticus Finch, olet uusin sankarini.



maanantai 21. heinäkuuta 2014

Julia Alvarez: How the Garcia girls lost their accents

Julia Alvarez on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut jo pitkään tutustua. Hänen kirjojaan ei kuitenkaan ole ollut kirjastosta helposti saatavilla ja niinpä kun alkuvuodesta lontoolaisessa kirjakaupassa How the Garcia girls lost their accents (1991, jatkossa: HGGLTA) osui silmiini, ei ostopäätöstä tarvinnut pitkään harkita.

Olin jostakin lukenut, että Alvarez on feministinen kirjailija ja se oli omiaan lisäämään kiinnostustani hänen kirjojaan kohtaan. HGGLTA:ssa oli kyllä feministisiäkin välähdyksiä, mutta tältä osin teos ei vastannut odotuksiani. Romaani pohjautuu osittain Dominikaanisessa tasavallassa syntyneen ja siellä ensimmäiset 10 vuotta asuneen Alvarezin omiin kokemuksiin. Kirjassa kuvatun Garcian perheen tavoin myös Alvarezin perhe joutui poliittisista syistä pakenemaan Yhdysvaltoihin.

Alvarezin kirjassa sykkivät rytmit ja värikkäät sukulaisuussuhteet muistuttavat minua toisesta lukemastani Dominikaanisen tasavallan kirjailijasta, Junot Díazista. Vaikka teksti on mustia merkkejä valkoisilla sivuilla, kirjoittavat nämä kaksi kirjailijaa sivut täyteen värejä, saarilaisuutta, kesäisiä tuulia, hivelevän kylmää sitruunamehua, silitettyjä häikäisevän valkoisia vaatteita ja äänekästä puheensorinaa. Garcian perhe on konkistadorien jälkeläisiä ja he edustavat maansa rikasta eliittiä. Papiksi kutsutulla Carlosilla ja hänen vaimollaan Lauralla, mamilla, on neljä iällisesti hyvin toisiaan lähellä olevaa tytärtä: Carla, Sandra, Yolanda ja Sofia.

HGGLTA:ssa silmiinpistävintä on sen käänteinen aikajärjestys. Romaani alkaa kuvauksella Yolandan paluusta kotisaarelle vuonna 1989. Tapahtumat keriytyvät taakse päin aina vuoteen 1956 asti, jolloin dominikaanilainen Rafael Trujillo hallitsi maata diktaattorin ottein, vaikka virallisesti hän ei enää tuolloin ollutkaan maan presidentti. Tapahtumien kuvaaminen ns. väärässä järjestyksessä on mielenkiintoinen, mutta mielestäni ei kovin toimiva ratkaisu. Se pikemminkin aiheuttaa sekavuutta ja vaikeuttaa sen erottamista, mitä kenellekin Garcian sisaruksista tapahtui.

Enemmän kuin romaani Alvarezin teos on kokoelma lyhyehköjä, novellinomaisia kirjoituksia, joista kaikissa on pääosissa joko Garcian perheen jäsenet tai heidän palvelijansa. HGGLTA:sta puuttuva, romaanille tyypillinen jännite vaikeuttaa edelleen teoksen vastaanottoa. Yksittäisen tuntuisiksi jäävien kertomusten yhteenliittäminen on työlästä ja kuva henkilöhahmoista jää haperoiseksi. HGGLTA ei jäänyt mieleeni niinkään tarinana, vaan yksittäisinä välähdyksinä.

Yolanda, jonka autosta puhkeaa rengas. Joku Garcian tytöistä teini-ikäisenä ottamassa ensi kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen. Mamin kehotus pakata mukaan yksi kaikkein tärkein lelu. Suloiset kissanpojat ja niiden pelottava emo. Papi komerossa piilossa Trujillon miesten tullessa tutkimaan taloa. Pedofiili jonkun tytöistä koulumatkalla Yhdysvalloissa. Nuorimman tyttären lähettäminen takaisin Dominikaaniseen tasavaltaan, koska elämä USA:ssa osoittautui hänelle liian vapaaksi. Sofian rakastuminen saksalaiseen Ottoon sekä isän ja tyttären välinen välirikko. Papin 70-vuotissyntymäpäivät.

Olisin mielelläni pitänyt Alvarezin romaanista enemmän, mutta sen rakenteesta johtuen kuvani siitä jäi rikkonaiseksi. Kiinnostavinta HGGLTA:ssa olivat eri kulttuurien odotukset tyttöjä kohtaan. Dominikaanisessa tasavallassa sukupuolten välinen ero on selkeä. On naisten ja miesten maailma. Tyttöjen odotetaan kasvavan perinteisiksi dominikaaninaisiksi, jotka eivät haasta naisille määrättyä roolia. Kotimaassa tyttöjen identiteettiä määrittää vahvasti myös luokka, heidän asemansa rikkaan perheen tyttärinä, jotka ovat tottuneet elämään, jossa palvelijat hoitavat kotityöt.

Mami Garcia on aito latinoäiti, joka rakentaa kertomuksillaan todellisuutta suurempaa kuvaa tyttäristään. Juhlissa hän tarinoi niin Carlan tinkimättömästä halusta saada punaiset tennarit - prosessi, jossa avuksi tarvittiin punaista kynsilakkaa, Yolandan 3-vuotiaana pitämästä runonlausuntatilaisuudesta bussissa, Sandran hermoromahduksesta sekä Sofian tapaamisesta Oton kanssa Perussa. Totuuden suhteen Mami ei ole turhan tarkkaa. Pääasia on, että tarina kuulostaa hyvältä ja värittää tyttäret Mamin haluamilla sävyillä.

Yhdysvalloissa elämä on paljon vapaampaa ja tytöt joutuvat monelle törmäyskurssille puolustaessaan kunniaansa. Monet asiat menevät heiltä myös ohi, koska he eivät ymmärrä monimutkaisempia englanninkielisiä lauseita ja sanaleikkejä. Kun tytöt kotimaassaan ovat olleet niitä, joita palvellaan, ovat he USA:ssa niitä, joille hymyillään erityisellä ulkomaalaisille tarkoitetulla hymyllä. Ulkopuolisuuden tunteet herättävät kaipuun tuttua kotisaarta kohtaan. Alvarez kuitenkin osoittaa, miten kotimaansa kerran jättänyt ei enää voi palata siihen elämään, jota hän vietti ennen maasta muuttoaan. Uudet kokemukset hiertävät välissä.

Kulttuurien väliset törmäykset ovat lempiaiheitani kirjallisuudessa ja tämän vuoksi olen pitänyt kovasti esimerkiksi Jhumpa Lahirin kirjoista. Olen kiinnostunut siitä, miten ihmisen identiteetti muodostuu osana erilaisia kulttuurijärjestelmiä ja -koodeja. Miten vieras ja tuttu löytävät paikkansa toistensa vierestä ja hiertyvät yhteen osaksi uutta identiteettiä. Tässä suhteessa Alvarezin romaanilla olisi voinut olla paljon enemmän annettavaa kuin minkä kertomus Garcian perheestä kykeni välittämään. Olisin mielelläni lukenut enemmän myös Trujillon ajasta Dominikaanisessa tasavallassa. 

Joka tapauksessa Alvarezin romaani herätti kiinnostukseni lukea lisää Väli-Amerikan kirjallisuutta. Alvarez on kirjoittanut myös Garcian tyttöjen tarinalle jatko-osan nimeltä Yo! (1997). Ainakaan nyt ihan heti en ole sitä syöksymässä lukemaan.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Varastettujen rukousten vuori
Jennifer Clementin signeerauksella
"Naisen voi myydä monta kertaa."

Kun olin kuuntelemassa Jennifer Clementiä Helsingin Kaisaniemessä Maailma kylässä -tapahtumassa tämä lause hänen puheestaan jäi polttelemaan mieleeni. Huumeannoksen voi myydä vain kerran, mutta naisen voi myydä yhä uudestaan.

Varastettujen rukousten vuori on ennenmuuta katu-uskottava. Ennen romaanin kirjoittamista Clement teki kymmenen vuotta taustatyötä meksikolaisten naisten parissa. Hän haastatteli naisia, joiden poikaystävät toimivat huumebisneksessä. Äitejä, joiden tyttäret ovat joutuneet kaapatuiksi. Naisia, jotka ovat joutuneet piileskelemään vuosien ajan. Hän vieraili meksikolaisessa naisvankilassa kuulemassa naisten kertomuksia kokemastaan väkivallasta.

"Jos huumekauppiaat kuulevat huhua kauniista tytöstä, he kaahaavat maillemme mustalla Escaladella ja vievät tytön mennessään.
[...]
Ehkä sinulta pitäisi lyödä hampaat irti, äiti sanoi.
Kun tulin isommaksi, väritin valkoisen hammaskiilteen keltaisella tai mustalla tussilla, jotta hampaani näyttäisivät mädäntyneiltä.
Ei ole mitään niin inhottavaa kuin saastainen suu, äiti sanoi."

Varastettujen rukousten vuori on kirja, jonka kohdalla kaunokirjallisten ansioiden miettiminen tuntuu elitismiltä. Lyyrinen kieli tai sen puute, upeat rakenteelliset ratkaisut tai niiden puute, syvälliset henkilökuvat tai niiden puute, ovat samantekeviä sanan täysimmässä merkityksessä silloin, kun kuvataan Meksikon Guerreron syrjäkylän tyttöjen arkea. Tyttöjen, joille on lottovoitto olla rumia.

Clementin romaanissa naiset ovat kekseliäitä. Kylässä, josta miehet ovat paenneet etsimään parempaa elämää he kaivavat koloja, joihin tytöt voivat piiloutua Escaladojen ajaessa pihaan. Clementin romaanin taustalla on vuosittain noin 800 000 meksikolaistytön kaappaus rajan yli Yhdysvaltoihin. Seksibisnestä ja pornofilmejä, myydyksi tulemista kerta toisensa jälkeen. Jatkuvaa pelkoa niiden kohdalla, jotka ovat toistaiseksi välttäneet kaapatuksi tulemisen.

Varastettujen rukousten vuoren päähenkilö Ladydi elelee kleptomaanisen äitinsä kanssa, joka kartuttaa tyhjien olutpullojen hautausmaata. Tietonsa maailmasta äiti hankkii katselemalla luonto- ja muita dokumentteja. Haastattelussa Clement puhuikin televisiosivistyksestä. Siitä, miten kurjimmankin asumuksen katolla on tv-antenni ja miten televisiota katsomalla ihmiset hankkivat tietoa paitsi päivänpolttavista tapahtumista maailmalla, myös sivistystä laajemmassakin mittakaavassa. 

Varastettujen rukousten vuori on täynnä vahvoja tunteita, surun ja ilon värikylläistä vuorottelua. Ladydin äiti pelkää tyttärensä puolesta ja tuntee katkeria tunteita maasta paennutta miestään kohtaan ja syyttää häntä kaikesta mahdollisesta. Clementin henkilöhahmot ovat lihaa ja verta, lukijan on helppo nähdä heidät silmiensä edessä. Liskot, käärmeet, skorpionit ja tukahduttava kuumuus luovat taustamaiseman. Kaiken yllä väreilee huumekartellien luoma pelko.

Clementin romaani tuo mieleeni ruohon, joka kasvaa sitkeästi läpi sementtilaattojen väliin jäävistä pienistä väleistä. En pysty tunnetasolla edes kuvittelemaan sitä elämää, jota tytöt ja naiset Guerreron kaltaisissa kylissä viettävät. "Naisen voi myydä monta kertaa." Kuinka monta kertaa siitä tuleekaan, kun 800 000 naista myydään vuosittain yhä uudestaan? Tunnen raivoa, kiukkua ja turhautumista. Miten maailma voikaan olla näin kamala?

Kaikesta huolimattaVarastettujen rukousten vuori ei ole synkkä kirja, eikä siinä kuvata yksityiskohtaisesti mitään kamaluuksia. Raskaus syntyy siitä, että tietää teoksen perustuvan tositapahtumille - tapahtumille, joiden suhteen tilanteen muuttumista parempaan ei ole näkyvissä. Tyttöjen koulutus on usein nähty ratkaisuna kurjien elämänolojen parantamiseen. Guerrero on kuitenkin niin syrjäinen kylä, että sinne opettajiakin saadaan vain pakollisen harjoittelun kautta vuodeksi kerrallaan. Oman lisänsä kurjuuteen tuovat unikkopeltojen myrkkyruiskutukset, joiden kohteeksi kuka tahansa saattaa joutua ulkona liikkuessaan.

On kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen on tärkeämpää kuin joidenkin toisten kirjojen. Varastettujen rukousten vuori on tällainen kirja. Ihailen Jennifer Clementin sinnikkyyttä tuoda julki meksikolaisten syrjäkylien naisten elämäntilanteen ja toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan.  

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (2014)
Alkuteos: Prayers for the Stolen (2014)
Suomennos: Terhi Kuusisto
LIKE Kustannut Oy


Mikäli oikein muistan luin Varastettujen rukousten vuoresta ensimmäistä kertaa Jonnan blogista. Sieltä löytyy myös linkkejä muihin blogeihin, joissa teoksesta on kirjoitettu.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Raportti lukumaratonista 16.7.2014



Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa lukumaratoniin. Kun tein päätöksen osallistumisesta, en vielä tiennyt, millaiseksi maraton-päivän aikataulu tulisi muilta osin muodostumaan. Kävi niin, että maratoonasin muualla kuin kotona, joka teki lukemisesta aika haasteellista.

Aloitin maratonin aamulla heti herättyäni klo 10.15 Jennifer Clementin romaanilla Varastettujen rukousten vuori. Clementin teos oli oiva maraton-kirja ja teksti vei nopeasti mukanaan. Erinäisistä keskeytyksistä - mm. päiväsauna !!! - johtuen sain kuitenkin luettua sen vasta neljän aikoihin iltapäivällä.

Välipalaksi luin yhden Jennifer Eganin kirjoittaman novellin.

Keskeytyksettä pääsin lukemaan vasta myöhään illalla ja ehdin lukemaan Julia Alvarezin romaanista How Garcia girls lost their accents noin puolet eli 165 sivua. Tällöin kello oli 01.30 ja oli pakko mennä nukkumaan.

Yhteenvetona voin todeta, että ensimmäistä maratoniani hidastivat monenlaiset lihaskrampit ja nestevajaus (=yllättävät päivätapahtumat, jotka vaativat osallistumistani muualla kuin kirjan parissa). En oikein päässyt maraton-henkeen, vaikka mietin kyllä välillä lukiessa, että on aika mahtavaa, että samaan aikaa moni muukin lukumaratoonaa.

Ensi kerralla toivoisin voivani keskittyä pelkästään lukemiseen. Saa nähdä, milloin sellainen tilaisuus tulee. Kokemus oli kaiken kaikkiaan kuitenkin oikein mukava.

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 448. 

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Ensimmäinen lukumaratonini lähestyy



Huomenna kokeilen ensimmäistä lukumaratoniani. Näin kesällä päiväohjelmat vaihtuvat nopeastikin ja nyt kävi niin, että en aikomuksistani huolimatta pysty koko päivää pyhittämään lukemiselle. Aloitan aamusta ja luen päivän mittaan aina kun voin ja jatkan sitten niin pitkälle yöhön kuin silmät pysyy auki.

Maratonia varten varaamani kirjat:


Wish me luck!


maanantai 14. heinäkuuta 2014

Meg Wolitzer: The Interestings

Meg Wolitzerin The Interestings (Random House, Vintage Books, 2013, 458 sivua) on ihmiselämää luotaavuudessaan valtava romaani ja samalla hyvin amerikkalainen. En keksi yhtäkään olennaista ihmiselämän osa-aluetta, jota siinä ei käsiteltäisi. Se ei kuitenkaan ole millään tavoin täyteen ahdettu, vaan tarina kulkee hämmästyttävän ilmavasti ja paikoin jopa kepeästi - siitäkin huolimatta, että kuvattavat asiat ovat välillä kaikkea muuta kuin keveitä ja helppoja. The Interestings saa miettimään, miten ihmeellistä elämä onkaan. Miten monista koettelemuksista ja elämän päin kasvoja lyönneistä ihminen selviytyy, miten suurina pitää pieniä asioita ja miten vahvoja ja samanaikaisesti seitinhauraita voivat ihmisten väliset siteet olla.

The Interestings alkaa 1970-luvulle sijoittuvalla kuvauksella nuorten kesäleiristä. Se on paikka, jossa teoksen viiisi päähenkilöä tutustuvat toisiinsa ensi kertaa. Sisarukset Ash ja Goodman, Ethan, Jonah ja Jules (aka Julie) viettävät ikimuistoisen leirin, jonka myötä heidän välilleen syntyy elämänpituisia ystävyyssuhteita, jotka tosin joutuvat myöhempinä vuosina koetukselle useaan kertaan monista eri syistä.

The Interestings on nimi, jonka nuoret ryhmälleen antavat. Wolitzerin romaanin alku tuo vahvasti mieleeni Donna Tarttin menestysesikoisen Jumalat juhlivat öisin (The Secret History 1992, suom. 1993). Onhan kummasssakin näistä romaaneista kyse joukosta lahjakkaita nuoria ihmisiä, joille maailma on auki tavalla, jota se voi olla vain nuorille. Voi nuoruuden ylpeys! Voi omasta kuvitellusta suurudesta katkeransuloisesti hurmaantuminen! Tarttin tavoin Wolitzerin kerronta on mietittyä ja huolellista, paikoin jopa melkein liiallisen pikkutarkkaa.

Romaanin kuluesssa kertojan valokeila osuu vuorotellen jokaiseen päähenkilöistä ja kerronta sukkuloi taidokkaasti ajassa esitellen myös niitä henkilöhahmojen elämäntapahtumia ja motiiveja, jotka romaanin nykytasolla näkyvät lähinnä seurauksina erilaisista valinnoista. Wolitzer avaa nykyisyydestä tirkistysaukkoja menneisyyteen kuin esittelisi kuvaamiensa henkilöiden valokuva-albumeja. Väliin kuvat ovat kirkkaita ja tarkkoja, väliin albumissa on kuvien poisrepimisen jättämiä tyhjiä aukkoja. Itse kuvia on kuitenkin aina enemmän kuin mitä albumi pystyy vangitsemaan. Taidokkuus ja luontevuus, jolla Wolitzer kuljettaa lukijaa eri aikatasoilla tekee lukemisesta helppoa ja vaivatonta. Lukijana tunnen olevani tekijän hyvässä huomassa.

The Interestings kertoo haaveista ja unelmista, jotka vuosien myötä joko toteutuvat tai joista elämä pakottaa meidät luopumaan tai jotka loppujen lopuksi olivatkin vain näennäisunelmia. Nuoruutta ei saa takaisin. Nuoruuden unelmatilaan ei voi palata. Aika, joka on nuoruuden ja myöhemmän elämän välissä ei puristu kasaan, vaan se pitää meidät erossa siitä, jonka kerran koimme kaikkein tärkeimmäksi. On hyväksyttävä elämän läksy. On opittava päästämään irti, nöyrtymään ja jättämään taakse.

Ash on monella tapaa onnen lellikki ja hänen tietään tasoittavat vanhempien rahat. Vaaditaan kuitenkin paljon työtä, että hänestä vihdoin tulee teatteriohjaaja, joka voi toteuttaa mieleisiään, feministisiä produktioita. Ashin veli, charmantti, etuoikeutettu ja lahjakas Goodman taas haaveilee arkkitehdin urasta, mutta yksi ilta muuttaa hänen koko elämänsä ja Goodman joutuu pakenemaan kotimaastaan. Ethan, joka teininä on ruma ja kömpelö kohoaa maailmanmaineeseen ja rikkauksiin animaattorina. Folk-laulajan poika Jonah hylkää musiikin lapsena kokemiensa traumaattisten kokemusten vuoksi. Jules, joka on tottunut olemaan ulkopuolinen, löytää kesäleirillä paikkansa sisäpiiristä. Hänelle uusi  ystäväpiiri antaa uudet unelmat, mutta niistä luopuminen hänen on tehtävä yksin.

Wolitzer kuljettaa henkilöitään vähän yli viidenkymmenen vuoden ikään asti. Hän näyttää, miten läheisinkin ystävyys sisältää kateuden kitkeriä siemeniä, jotka saavat ihmisen painiskelemaan oman katkeruutensa kanssa. Hän avaa taiteen tekemisen edellytyksiä ja osoittaa, miten raha, luokka ja suhteet ovat ensisijaisia suhteessa lahjakkuuteen. Samanaikaisesti hän osoittaa kuitenkin myös, miten elämän tärkeimpien asioiden ollessa kyseessä, raha on vain paperia ja luottokortti arvoton muovinpala.

The Interestings korostaa hyvin amerikkalaiseen tapaan perheen merkitystä tai tämän merkityksen puutetta. Ashin ja Goodmanin vanhemmat ovat malliesimerkki jäseniään suojelevasta turvallisesta yksiköstä, joka ei suostu uskomaan jäsenistään kuin hyvää - silloinkaan, kun olisi aihetta kyseenalaistaa perheenjäsenten tekemiset. Wolitzer tuo esiin, miten jokainen perhe toimii omine tapoineen ja totuuksineen, joita vasten muiden perheiden toimintatavat kyseenalaistuvat.

"You took note of how other people raised their kids, even other people you loved, and it seemed all wrong. The culture and practices of one's own family were the only way, for better or worse. Who could say why a family decided to have a certain style, to tell the jokes it did, to put up its particular refrigerator magnets?"

The Interestings on myös romaani vuosia varjelluista salaisuuksista ja avioliiton rakentumisesta savimaalle, jota peittävän sementtikerroksen vuosikymmenet rapauttavat. Miten hämmästeltävän pieni halkeama tarvitaankaan, että koko rakennelma sortuu ja miten paljon syyllisyyttä tämä sortuma aiheuttaakin. Wolitzerin romaanissa on paljon rakkautta: miesten ja naisten välistä rakkautta, sisaruusrakkautta, ystävien välistä rakkautta, miesten keskinäistä rakkauta ja vanhempien rakkautta lapsiaan koskaan. Jotkut rakkaudet ovat kestävämpiä kuin toiset. Jotkut rakkaudet joutuvat koetukselle, josta ne hädin tuskin selviytyvät ja jotkut rakkaudet eivät koskaan pääse kehittymään loistoonsa. Ehkä pahinta on, jos käy kuten Ethanille, että ei pysty rakastamaan ehdoitta omaa lastaan.

The Interestings on luotaus ihmisen sieluun. Se tuntuu väliin todemmalta kuin elämä itse. Romaanissaan Wolitzer tavoittaa sen, mikä tekee ihmisistä ihmisiä niin samuudessa kuin erilaisuudessa. "Everyone basically has one aria to sing over their entire life."


perjantai 11. heinäkuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tässä kirjoituksessa otaan esiin jotakin sellaista Neljäntienristeyksestä, johon aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota. Tai niin ainakin uskoisin. Tosin olen aiempia bloggauksia tästä kirjasta vain puolella silmällä vilkuillut, joten varma en tietenkään voi olla, vaikka oikeastaan olen. Vinkki: eräs loistava suomalainen naisnäyttelijä.
*
Siitä asti, kun varasin Neljäntienristeyksen kirjastosta, olen psyykannyt itseäni lähestymään Kinnusen teosta ikään kuin en siitä ennalta tietäisi yhtään mitään. En silti pystynyt pääsemään eroon niistä lukuisista hehkutusfiiliksistä, joiden alkuunpanijana oli Antti Majanderin ylistävä kritiikki Helsingin Sanomissa. En tosin ole sitä lukenut, mutta sen kaiut ovat kuuluneet kauas.

Neljäntienristeys on hieno romaani, mutta luulen, että ilman vuorenkorkuisia ennakko-odotuksia se olisi ollut vielä hienompi. Jotenkin tähän kirjaan törmääminen liian usein, jopa TV-mainoksissa, sai aikaan tuntemuksia ja ennakko-odotuksia, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta itse teoksen vastaanottoon. Harmi, sillä tämä teos olisi todellakin ansainnut neitseellisen lukukokemuksen. Nyt päädyin miettimään mm. sitä, että suorastaan aggressiivinen markkinointi voi kyllä saada ihmiset ostamaan kirjan, mutta samanaikaisesti se voi saada aikaan sen, että lukija menettää osan lukunautinnostaan. Kuka hyötyy tällaisesta tilanteesta? No markkinaihminen tietenkin, eipä häntä kiinnosta muu kuin myyntiluvut ja niiden mukanaan tuomat kassavirrat. Ikävä juttu, joka saa tuntemaan harmistusta loistavan romaanin ja sen tekijän puolesta.
*
Neljäntienristeyksessä on teoksen nimen mukaisesti neljä tietä: Marian, hänen tyttärensä Lahjan, Lahjan miniän Kaarinan ja Lahjan miehen Onnin. Itse romaani on se risteys, jossa nämä tiet kohtaavat. Romaanihenkilöt vannovat kukin oman valansa: Maria kätilönvalan, Lahja Lotta-valan, Kaarina avioliittovalan ja Onni sotilasvalan. He ovat valoilla ja lupauksilla sidottuja - niin omaan kuin toistensakin kohtaloon. Siinä missä muiden elämänkaaret ovat risteykseen johtavia teitä, on Lahjan tie samanikaisesti myös itse risteys. Lahja on henkilöhahmoista se, jonka kautta ja johon suhteessa muiden kuvattavien elämät määrittyvät, jonka sanomisia ja sanomatta jättämisiä he varovat, jonka äksyilyjen kohteeksi he joutuvat, jonka katseen (konkreettisen tai kuvitellun) alla he elävät.

Kinnusen kerronnan ehdottomia vahvuuksia on vihjaaminen ja asioiden osittainen auki jättäminen. Arvostan korkealle sen, että kirjailija luottaa lukijoiden kykyyn yhdistellä asioita. On nautinnollista, kun lukiessa omasta päänupista kuuluu loksahduksia, kun yhteensopivat palat löytävät toisensa. Neljäntienristeys on pakotonta, varmaa, juoksevaa ja ajankuvan tuntevaa kerrontaa. Se on kuin kiviportaat, jotka ovat ajan saatossa kauniiksi hioutuneet.

Neljäntienristeys alkaa vuodesta 1895, jolloin Maria on nuori, vastavalmistunut kätilö ja ulottuu vuoteen 1996, jolloin Lahja on jo vanha, avuton ja sairas nainen. Näiden vuosien väliin mahtuu paljon. Suurta ja pientä. Kuvatuksi tulee niin sota kuin 70-luvun muoviset vaippaliinatkin.

Kinnusen romaani käynnistyy komeasti kuvauksella Marian työstä kätilönä. Synnytyskuvauksia enemmän kiinnitin kuitenkin itse huomiota siihen, miten usein Marian korsetti kiristi ja hankaloitti hänen työtään. Maria on vahva nainen, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Vaikka sanotaan, että kukaan ihminen ei ole saari, nuori Maria on kyllä hyvin lähellä sitä. Hän on itsellinen, itsenäinen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoeroon huomiota kiinnittävä. Muiden mielipiteille ja yleisille normeille hän ei korvaansa kallista. Mariassa on niskavuorelaista peräänantamattomuutta, eikä hän kavahda koviakaan tekoja, kun niiden aika on. Evakkomatkalle lähdettäessä juuri Maria "ratkaisee" kissaongelman.

"Maria silitti vielä kerran sylissään olevaa kissaa, nappasi sitä kiinni kaulasta ja nousi sitten. Miiru yritti hypätä alas, mutta hän ei päästänyt siitä irti. Hän tarttui kissaa takajaloista, kääntyi taloa kohti ja löi sen lujaa verannan seinään. Ikkunoiden lasit helähtivät, eikä eläin ehtinyt päästää ääntäkään. Maria irrotti otteensa ja kissa tipahti velttona maahan. Isku oli ollut sen verran napakka, että henki oli lähtenyt hetkessä."

Vaikka Lahja ei vyörykään lukijan eteen samalla voimalla kuin Maria, kasvaa hänestä romaanin kuluessa hahmo, jonka läsnäolo tuntuu kaikkialla. Samalla Lahja on teoksen henkilöistä se, jota muut vähiten ymmärtävät. Lukija kuitenkin pääsee tirkistämään Lahjan yksinäisyyteen, hänen kipeästi miehensä kosketusta kaipaavaan vartaloon ja vaatteiden pois päältä repimistä odottavaan himoon. Omankin perheensä keskellä itsensä ulkopuoliseksi kokeva Lahja on kuin tehty herättämään lukijassa sympatiaa, mutta omalla kohdallani niin ei kuitenkaan käynyt, vaan päällimmäiseksi nousi Lahjan halu kontrolloida muiden ihmisten elämää ja hänen tyranniansa ja kostonsa aviomiestään Onnia kohtaan.

Kaarinan tarina jää Neljäntienristeyksessä Marian, Lahjan ja Onnin tarinoiden varjoon. Vaikuttaa melkeinpä siltä, että hänen tarinansa on kirjoitettu pääasiassa siksi, että se mahdollistaa Lahjan kuvaamisen miniän näkökulmasta. Kaarinan tarinaan tosin sijoittuu ehkä koko teoksen hienoin kohtaus, johon jo tämän blogikirjoituksen alkukappaleessa viittasin. Kyse on kohtauksesta, jossa Kaarina kylvettää Lahjaa sisätiloissa lasten muovisessa uima-altaassa. Kinnusen tapa kuvata kylvetettävää Lahjaa tuo mieleeni näyttelijä Soli Labbartin (1922-2013) Matti Ijäksen ohjaamassa elokuvassa Painija (1985), joka kaikessa huutavassa visuaalisuudessaan on jäänyt unohtumattomasti mieleeni. Luultavasti, kun vuosia kuluu, juuri tämä kylvettämisepisodi on se, jonka Neljäntienristeyksestä parhaiten muistan.

Henkilökohtaisesti liikutuin eniten Onnin tarinasta. Juuri kun olin saanut Neljäntienristeyksen luetuksi törmäsin Helsingin Sanomien bloggarin, terapeutti Maaret Kallion tekstiin, jossa hän toteaa, että "piilotettu häpeä ja rikkovat salaisuudet ovat myrkkyä, jotka eristävät ja imevät elämänvoimaa." Kallion lause sopii erinomaisesti kuvaamaan Onnia, jonka elämä on peittelyä ja salaamista, huonoa omaa tuntoa ja häpeää, homoseksuaalista halua ja pyrkimystä sen tukahduttamiseen, oman itsensä kieltämisestä johtuvaa toivottomuutta ja masennusta. Vielä kirvelemmäksi Onnin kohtalon tekee se, että monet jakavat sen hänen kanssaan vielä tänäkin päivänä. Onni olisi kyllä ansainnut ihan kokonaisen romaaninkin, jonka subjekti hän olisi saanut olla alusta loppuun.

Maria jätti omaa jälkeään maailmaan remontoimalla kotiaan yhä suuremmaksi. Myös Onni löytää lohtua rakentamisesta. Ensin on vuorossa kotitalo ja sen jälkeen mökki ja sauna. Kun ihminen on heikosti maailmassa kiinni, ovat rakennukset häntä pysyvämpinä turvan tuojia elämänkipuun. Merkkejä siitä, että olemme täällä kerran olleet ja eläneet. Ei ole liioiteltua sanoa, että myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on rakennus.



tiistai 8. heinäkuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe palmalaisessa kirjakaupassa
Tunnustan. Ennakkoluuloni John Greenin menestysromaania kohtaan olivat estää koko kirjan lukemisen. En oikein osaa suhtautua tämänkaltaisiin hypeteoksiin, jotka ovat valloittaneet ellei koko, niin ainakin puoli maailmaa. Palasin pari päivää sitten lomalta Mallorcalta ja arvatkaapa mitä brittiteinit lukivat uima-altaalla? Entä kun menin Palman kaupungissa kirjakauppaan, mikäköhän teos pisti ensimmäiseksi silmään? Tähän päälle vielä palmalaisen leffateaterin mainokset. Kyllä. Tähtiin kirjoitettu virhe on hot nyt vähän kaikkialla.

Ennen teoksen lukemista ajattelin sen olevan nyyhkytarina syöpää sairastavasta tytöstä. Kertomus, joka saa lukijan joko itkemään ja suurkuluttamaan nenäliinoja tai vaihtoehtoisesti käynnistää lukijassa kylmän analyyttisen asenteen, joka saa tarkastelemaan teoksen koskettavuutta kliinisen etäisesti ja samalla tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että ei anna kirjan kuvaaman tarinan vaikuttaa itseensä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tähtiin kirjoitettu virhe on tosiaankin kuvaus syöpää sairastavasta Hazelista, joka rakastuu niinikään syöpää sairastavaan Augustukseen. Sentimentaalikatastrofin ainekset ovat ilmassa, mutta ne eivät koskaan toteudu, sillä Green osaa kuvata aihettaan aivan hämmästyttävän realistisesti ilman minkäänlaista ylimääräistä painetta lukijan kyynelkanavia kohtaan. Jos Hazelille ja Augustukselle sanoisi, että Tähtiin kirjoitettu virhe on syöpäinen toteutus Romeosta ja Juliasta, olen varma, että he hyväksyisivät tämän ilmaisun ihastuneina, vaikka toki eroavuudet Romeon ja Juliaan tarinaan sinänsä ovatkin merkittäviä.

Nimittäin. Greenen teoksen ehdoton mahtivalttikortti on teini-ikäisten Hazelin ja Augustuksen kielenkäyttö. Nyt oikeastaan vähän harmittaa, että luin Tähtiin kirjoitetun virheen suomeksi, sillä alkuperäiskielellä Hazelin ja Augustuksen sanailu olisi varmasti ollut vieläkin nautittavampaa. Sinänsä kyllä suomennos on enimmäkseen mainio ja sentapaiset ilmaisut kun "puhua lääkäriä" ovat oikein osuvia. 

Green ampuu puhki koko sen kuvaston, jolla syöpään usein suhtaudutaan. Tähtiin kirjoitetussa virheessä syöpää sairastavat ihmiset eivät ole jaloja kärsijöitä, joiden tuska on kristallinkirkasta ja jalostavaa. Syöpä on vihoviimeinen juttu. Ihan paska tauti. Se ei kuitenkaan estä Hazelia ja Augustusta kokemasta unohtumatonta rakkaustarinaa, joka paikoin tuo mieleen Erich Segalin Love Storyn (1970). Greenin konstailematon kuvaustapa ja erityiseti Hazelin ja Augustuksen matka Amsterdamiin toi mieleeni myös Hannu Tuomaisen ohjaaman nuortenelokuvan Menolippu Mombasaan (2002), joka keskiössä ovat syöpää sairastavat kaverukset Pete ja Jusa.  

Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole suurta kirjallisuutta, mutta sen luettuani ymmärrän hyvin, että se on keikkunut USA:n best seller -listalla aina ilmestymisestään, vuodesta 2012 lähtien. Green onnistuu kuvaamaan nuorten taistelua syövän kanssa tavalla, joka on sekä kompakti että lajissaan syvälle lukijan muistiin piirtyvä. Huumori ja ironia auttavat Hazelia ja Augustusta selviytymään, mutta Green ei anna meidän hetkeksikään unohtaa, että syöpä on aina ja ikuisesti vihollinen, joka ei tunne armoa hyökkäämäänsä elimistöä kohtaan. 

Aiheestaan huolimatta Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole synkkä kirja. Se on täynnä elämää ja kuolemaa, unohtumattomia hetkiä sairaudesta huolimatta ja sen takia. Sillä on syvälle ulottuvat juuret ja korkealle kurkottavat siivet. Juuri tänään on paras päivä. Se päivä, jolloin Hazel ja Augustus voivat skoolata tähdiltä maistuvalla samppanjalla.

Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY, 340 sivua - The Fault in our stairs (2012)
Suomennos: Helene Buetzow
Tähtiin kirjoitettu virhe saa elokuvissa ensi-iltansa 11.7.2014

Arvostelukappale, jonka tarjosi SF Film Finland