sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

"Niin kauan kuin leijona ei osaa kirjoittaa tulevat metsästystarinat aina ylistämään metsästäjää."

Jos haluaa tutustua afrikkalaiseen naiskirjallisuuteen, ei olisi ollenkaan pöllömpi idea aloittaa J. Nozipo Marairen teoksesta 'Tyttäreni Zenzele' (A letter for my daughter, 1996). Moni tuntee jo Chimamanda Adichien, Nigerian tämänhetken valovoimaisimman kirjailijan, mutta ainakin minulta zimbabwelaisen Marairen jo vuonna 1999 suomennettu teos oli kokonaan mennyt ohi. Kiitän Kirja joka maasta blogin Mariaa, jonka blogista tämän teoksen hoksasin.

'Tyttäreni Zenzele' muodostuu äidin, Shirin, elämänohjeista ja kertomuksista tyttärelleen, joka on lähdössä opiskelemaan ulkomaille. Hän haluaa siirtää tyttärelleen kaiken sen viisauden, mitä hän on elämänsä aikana hankkinut. Se on hänen perintönsä Zenzelelle. Yhtä lailla 'Tyttäreni Zenzele' on kuitenkin myös kertomus siitä, miten syvien roturiitojen jakamasta Rhodesiasta sitkeiden kansalaistaistelujen myötä tuli Zimbabwe.  Sen sivuilta huokuu syvään viiltävä rakkaus kirjailijan omaa kotimaata kohtaan.

"Äiti, mitä sinun mielestäsi merkitsee olla afrikkalainen nainen," kysyy Zenzele. Kun Maraire hahmottaa afrikkalaisen naisen olemusta ja osaa, ovat toisella puolella perinteet, toisella taas taistelu uuden ja vapaamman naiseuden ja yhteiskunnan puolesta. Näiden kahden eri prinsiipin yhdistäminen on afrikkalaisen naisen suurin haaste.

Shirin puheissa korostuvat omien juurien ja historian tuntemisen merkitys, joita hän pitää yhtä tärkeinä kuin ulkomaisten yliopistojen antamaa oppia ja sivistystä. Hän kritisoi afrikkalaisten tapaa matkia eurooppalaisten elämäntapaa, jonka tuloksen syntyy tyhjyyttä, jossa toisessa kädessä on ämpäri ja toisessa tietokone ilman että, nämä kaksi olisivat yhteydessä toisiinsa. Hän muistuttaa siitä, että köyhyys ja imperialismi leimaavat afrikkalaisen aina hänen vaatteitaan myöten, tekevät niihin reikiä ja samentavat puhtaan valkoiset kankaat.

Olla afrikkalainen merkitsee Marairelle oman suvun ja sen monimutkaisten tapojen ja käsitysten tuntemista sekä antropologien afrikkalaisista muodostamien kuvien vastustamista. Afrikkalaisten ei tule alistua länsimaisille määrittelyille. Ei niille alistaville nimityksille (kolmas maailma, kehitysmaat, kehittyvät maat), joilla länsimaissa heihin viitataan. "He [antropologit] tulkitsevat kulttuuriamme omien silmälasiensa läpi. On käsitteitä ja tapoja, joita on vaikea kääntää heidän kielelleen ja siksi ne vääristyvät. Lobola käännetään 'morsiamen hinnaksi', kuninkaat ovat 'päälliköitä' lääketiedettämme kutsutaan 'noituudeksi' ja uskontomme leimataan 'animistiseksi.' He eivät tavoita kulttuuriemme sielua."

'Tyttäreni Zenzelessä' Maraire nimenomaa avaa zimbabwelaisen kulttuurin sielua. Hän päästää lukijan oman kulttuurinsa sisäpuolelle, antaa mahdollisuuden näkeä ja kokea afrikkalaisuuden ilman länsimaisia näennäistotuuksia. Tästä huolimatta meidän on tärkeää tunnustaa ja muistaa, että länsimaisina me katsomme, luemme ja arvotamme omasta länsimaisesta näkökulmastamme. Me emme voi astua siitä ulos, koska se on kirjottu mieleemme ja ruumiisemme. Sen ulkopuolella meitä ei ole.

On terveellistä kysyä, mitä ylipäänsä voimme sanoa itsellemme vieraasta kulttuurista. Mistä tiedämme, missä määrin kehitysyhteistyö ja Afrikan maiden auttaminen on nimenomaan auttamista ja missä määrin taas epätasa-arvoisten valta-asemien jumittamista. Lähetystyö on malliesimerkki siitä, miten on ajateltu, että länsimainen uskontokäsitys olisi automaattisesti parempi kuin afrikkalaisten omat uskonnot.

'Tyttäreni Zenzelessä' perinteinen afrikkalainen naiseus näyttäytyy päivästä toiseen jatkuvana toistona, jossa kyseenalaistamiselle ei ole tilaa. Naisen tehtävä on hyväksyä roolinsa ja tehdä työtä. Teoksen jälkimmäisellä puoliskolla kuvatun kansalaisaktivismin kautta Maraire asettaa törmäyskurssille perinteet ja taistelun paremman tulevaisuuden puolesta. Voidaanko ne sovittaa yhteen? Onko yhteiskunnallisen aktivismin hinta perinteistä luopuminen?

Vaikka edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole vastauksia, on kysyminen siitä huolimatta ensiarvoisen tärkeää. Suomessa pohdimme, saako sairaanhoitajalla tai kaupankassalla olla huntu? Saako bussikuski pitää rukoushetken kesken työpäivää? Onko suvivirsi luterilainen käytäntö, josta olisi aika jo luopua? Missä määrin muualta muuttaneilla on oikeus pitää kiinni omista tavoistaan ja missä määrin heidän taas olisi omaksuttava meidän näkemyksemme? Miksi puolustamme tai vastustamme joitakin tapoja ja niiden ilmaisuja niin kiihkeästi?

Vaikka Marairen romaani kertoo Afrikasta ja Zimbabwesta laajeni se lukiessani yleisemminkin kysymyksiksi siitä, miten alistetussa asemassa oleva voi olla sekä uskollinen itselleen ja omille juurilleen että toimia yhteiskunnallisen muutoksen agenttina. "Ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä", sanoi Gandhi. Tämän lauseen allekirjoittaisivat varmasti myös Shirin kansalaisaktivismin tielle lähteneet ystävät.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

"[n]aisen sukupuolivietti on perimmiltään toive avioliitosta - varsinaisen sukupuolisen tyydytyksen tilalla on äiti-ilon himo. Siihen liittyy halu saada antautua miehisen hallinnan alle ja näin löytää itselleen sovelias ja tyydyttävä paikka yhteiskunnassa."

Jos haluaa jatkaa mukavaa, pikkusievää ja tyhjäpäistä pikkunaisen elämää, voi lopettaa lukemisen tähän ja pysyä kaukana 'Auringon ytimestä.' Siltä varalta, että silmät vilkuilevat vielä tätäkin lausetta, niin voin kertoa, että Sinisalon romaani on kertomus sisaruudesta ja chilin vaarallisuudesta. Se on kuvaus Vannasta ja Mannasta, jotka aikoinaan tunnettiin myös toisilla nimillä. Manna tosin on läsnä romaanissa lähinnä kadonneena ja Vannalla taas on vakaa aikomus löytää hänet.

Nyt siirryn itse asiaan, joten tästä eteen päin lukeminen omalla vastuulla.



Sinisalo esittelee meille eusistokraattisen Suomen, joka on pelottavan paljon meidän maailmamme näköinen. Toki sieltä puuttuvat nettiyhteydet ja älypuhelimet ja alkoholin, kahvin sekä tupakan käyttö on kielletty. Syy, miksi näin, on sekin hurja. Mitä tulee sukupuolirooleihin, naise(ude)n ja mieh(yyd)en määrittelyyn, ei Sinisalon skenaario kuitenkaan ole kovinkaan kaukana siitä, miten ne meidän maailmassamme mielletään. Valitettavasti.

'Auringon ytimessä' yhteiskunta pyörii niin, että naiset jaetaan naisellisiin eloihin (kuten Manna) ja ei niin perinteisesti naisellisiin morlokkeihin (kuten Vanna). Miehiä on heitäkin kahta luokkaa: viriilejä ja yhteiskunnan kannalta tärkeitä maskoja sekä miinusmiehiksi kutsuttuja pariutumismarkkinoiden loosereita. Morlokit ja miinusmiehet ovat roskasakkia, jota yhteiskunta vaivoin sietää ja jotta heidän surkeat geeninsä eivät siirtyisi eteen päin, on katsottu hyväksi ratkaisuksi steriloida heidät jo varhaisessa vaiheessa. Mitä siitä nyt tulisi, jos surkea ihmisaines pääsisi vapaasti lisääntymään.

Olemme oppineet, että pienet tytöt on tehty sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Ei, nyt meni väärin. Niistä on tehty pikkuiset eloiset. Morlokit sen sijaan on rakennettu aineksista, jotka eivät tuoksu eivätkä maistu hunajalta tai mansikkaiselta. Morlokit ovat epänaisia, naisen irvikuvia, väärinkasvaneita kummajaisia.

Kuvaamalla, miten eloiseksi kasvetaan, Sinisalo esittää samalla, miten sosiaalinen sukupuoli rakentuu. Oikein suoritetun eloi-lapsuuden tärkeitä ainesosia ovat eloisuutta pönkittävät lelut, nuket ja muut vastaavat, joiden avulla vahvistetaan eloisten koti- ja hoivaviettiä. Junat, autot, kuutiot ja niiden tapaiset esineet sen sijaan ovat ankarasti kiellettyjä, koska ne voisivat synnyttää pikku-eloin päässä vääränlaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä. Vastaavaan jakoon törmää jatkuvasti leluosastoilla, joissa pinkit keiju-unelmat on tiukasti erotettu autoista ja muoviukkeleista.

Kun eloi on teini-iässä on hänen ajeltava kaikki muut karvansa paitsi hiukset. Muista tämä, kun seuraavan kerran ajat säärikarvoja. Minäkin olen muistanut sen joka kerta sen jälkeen, kun luin 'Auringon ytimen.' Tärkeä osa eloiksi tulemista on oppia sisäistämään se, että meikki tekee eloin. Hanki siis kattava varasto kauneudenhoitotuotteita. Käytä aamusi meikkaamiseen ja iltasi meikin poistoon. Vaikka et onnistuisikaan huiputtamaan maskoasi, tulet edistäneeksi kosmetiikkateollisuutta. Muista myös aina kilpailla kaunistautumisen taidossa muiden eloisten kanssa. Ylipäänsäkin eloisten on hyvä kilpailla keskenään ja olla toisilleen kateellisia, koska sellainen kunnon eloi on luonteeltaan. Eloin pahimman vihollisen kuuluu olla toinen eloi.

Onneksi eloi ei tunne niin monimutkaisia sanoja kuin solidaarisuus, se sekoittaisi hänet olemattomat aivonsa kokonaan. Eloin älykkyys nimittäin rajoittuu sosiaaliseen älykkyyteen, ihmissuhteisiin ja niiden kiemuroihin. Eloin logiikalla maailmaa pyörittävät rakkaus, ihmissuhteet, häät ja tietysti ah! niin ihanat maskot.

Eloisten tehtävä on olla viehättäviä sillä tavalla, että maskojen on mukava katsella heitä. Eloiset eivät juurikaan osaa lukea tai laskea, koska moiset taidot ovat tarpeettomia silloin, kun elämäntehtävänä on olla maskon uskollinen palvelija. Eusistokratiassa eloisten lukutaito olisi vaarallinen juttu, koska silloin he saattaisivat saada tietoa kaikenlaisista asioista ja mitä siitä nyt tulisi, jos eloiset rupeaisivat tietämään. Se ei päättyisi hyvin, kuten ammoinen Eeva ja omena -tapauskin osoittaa. Sen sijaan eloisten on suotavaa tilata Femi-lehteä, jossa on "yksinkertaisin virkkein rakennettuja romanttisia kertomuksia samasta maskosta kilpailevista eloisista, joista toinen voitti aina lopulta maskon omakseen naisellisia avujaan hyödyntäen. Siellä oli kuvia hienoista vihkiäisistä ja ohjeita kauniiseen käyttäytymiseen ja soveliaaseen pukeutumiseen." Jos eloi ei tekstiä niin kovin hyvin ymmärräkään, voi hän katsella kuvia. Ohhhh! miten ihana masko!

Aikuiselle eloille on tunnusomaista pehmeä ja utuinen katse, eteenpäin työntynyt povi, korostunut lantio, leualle hämmentyneenä etsiytyvä käsi ja alahuuli, joka lerpattaa somasti. Katso, tässä minä olen, tule sinä komea masko ja ota minut. Minä teen mitä vaan, sinä sanot. Hi-hii. Mitä vaan. Näytänks mä hyvältä? Olenks mä seksikäs? Räps räps!
*
Sinisalon esittämä heteronormatiivisen naiseuden kritiikki lävistää koko sosiaalisen sukupuolen käsitteen. Hän kirjoittaa uusiksi sadun Punahilkasta ja osoittaa, miten naisen tärkein tehtävä on suostua kosintaan. Hän luo joulurauhan julistuksesta tutuin ilmaisuin lain sukupuolipetoksesta. Parodian kohteeksi joutuvat niin romanttiset rakkaustarinat kuin hajuvesimainoksetkin. Hän puhkaisee lasikaton ja nauraa ison naurun häävalmisteluille. Hän kuvaa eloisten seksuaalinotkeusoppaita ja antaa huutia naisten seksuaalisen nautinnon teeskentelylle. Oma suosikkini on kappale "Eloisten koulimisesta", joka muistuttaa erehdyttävästi koirankasvatusopasta.

Ihmistä voi määrätä, kontrolloida ja asettaa hänen ulkomuodolleen ja tekemisilleen vaatimuksia. Mielen kontrollointi on vaikeampaa ja vielä vaikeammaksi sen tekevät tajuntaa laajentavat nautintoaineet. 'Auringon ytimessä' terveysvirasto haluaakin tuhota chilin, koska se mahdollistaa älyllisen terrorismin: ruumiista irtaantumisen ja toisissa tietoisuuksissa vierailun. Mitä siitä nyt tulisi jos eloi pääsisi tutkimaan, mitä maskon päässä oikeasti liikkuu.

'Auringon ydin' on vimmaromaani. Yhdistämällä ironiaa, parodiaa ja erinäisiä teokseen liitettyjä kirjoituksia ja pamfletteja Sinisalo työntää tulitikut silmiimme ja pakottaa meidät katsomaan ja näkemään. Kertomalla Mannan ja Vannan tarinan hän järjestää riemukkaat sukupuolen haastavat bileet.


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi:

- Miks vaa hää sillai tekkee?

Ja pian muut yhtyivät kuoroon:

- Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä?


Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa.

Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huipentumamme oli, kun näimme siitä tehdyn teatterisovituksen Suomenlinnassa Ryhmäteatterin esittämänä. Monta kertaa olen teatterissa tärissyt ja vapissut, milloin surusta, milloin elämän suuresta kauneudesta, milloin intohimosta ja milloin ihmisen alhaisten tekojen vuoksi. En silti liioittele, kun sanon, että Ryhmäteatterin esityksessä oli erityisesti yksi kohta, jonka pelkkä ajatteleminen (tätä nyt kirjoittaessanikin) menee niin sydämestä läpi, että tuntuu kuin koko maailma pysähtyisi siihen hetkeen.

Kun Ronja ei suostu noudattamaan Matiaksen määrittämiä sääntöjä, vaan uhmaa isäänsä, käydään seuraava lyhyt vuoropuhelu (siteeraan ulkomuistista):

Matias: Minulla ei enää ole lasta

Loviisa: Mutta minullapa on

Kun Loviisa sanoo nuo sanot, on hänessä läsnä kokonainen äitien jatkumo ja kaikki katsomossa istuvat äidit liittyvät tuohon samaan ikiaikaiseen äitien armeijaan. Sano, mitä sanot, mutta minä puolustan ja jaksan, vaikka en jaksaisikaan.
*
'Ronjan' tarinassa vallitsee ikiaikainen viha Matias- ja Borka-ryöväreiden välillä ja kuinka ollakaan löytävät Matiaksen tytär Ronja ja Borkan poika Birk sielunystävän toisistaan. 'Ronja' on tarina kasvamisesta, villeistä ja väliin vaarallisistakin leikeistä Matiaksenmetsässä, pärjäämisestä ja nokkeluudesta. Ronja ei odota prinssiä saapuvaksi valkoisella ratsulla, vaan kesyttää villihevosen. Ei tosin heti ensimmäisellä kerralla, mutta sinnikkyydellä kyllä.

Ronja ja Birk osoittavat, miten naurettavan ahdasmielisiä ja vihaansa käpertyneitä aikuiset ihmiset saattavat olla. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista ja Karhuluolassa Ronja ja Birk kohtaavat luonnon armottomuuden. Luonto ja ihmisen elämä kulkevat omaa kiertoaan, eikä Lindgren jätä kuvaamatta myöskään kuolemaa. On haikea hetki jättää hyvästit Kalju-Pietulle.  

'Ronjan' henkilögalleria koostuu karskeista ryöväreistä, joista erityisesti juuri Kalju-Pietu on ollut meidän suosikkimme. Jopa siinä määrin, että olemme käyttäneet Kalju-Pietua lempinimenä myös reaalimaailmassa. Lindgren kuvaa luontoa sen kaikissa väreissä ja tuoksuissa. Metsässä asuu monenlaista eläjää, kuten ajattaria, männiäisiä ja kakkiaisia. Viimeksi mainittujen puhetavasta on tullut osa kielenkäyttöämme ja Lelle-poju -murteella on menty läpi useampikin kiperä tilanne. 

'Ronjassa' Lindgren osoittaa, että kasvamista ei voi tapahtua ilman kipua. Pelko on osa elämää, mutta siitäkin voi päästä yli. Todellinen ystävyys ei lannistu, eikä tunne rajoja. Se saa ikiaikaisimmatkin vihamiehet paiskaamaan kättä keskenään.

Ja nyt kun on kevät, on aika päästää ilmoille Ronjan kevähuuto. Tässä se tulee.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

"Koulussa Kjarrille opetettiin vuosia sitten, että kun kolmion halkaisi kahtia, syntyi uusi kärki ja uusi kolmio, ja toinen. Kolmio oli ainut muoto, joka ei muuttanut muotoaan, vaikka sen kolmea pistettä kuinka siirteli. Sen katoamiseen olisi tarvittu yhden sivun vääntyminen. Pullistuminen tai räjähtäminen. Liian suuri jännite."

Tartuin Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaukseen' luettuani Katjan blogista, että teoksen alku ja loppu eivät sovi yhteen. Halusin tietää, mitä Katja tällä oikein tarkoitti ja miten itse kokisin asian. Palaan tähän kirjoitukseni lopussa.

Olen todella iloinen, että tulin lukeneeksi 'Purkauksen'. Teoksen osin hämmentävistä ja hajoavista elementeistä huolimatta pidin siitä kovasti. Ja kun kirjoitan mietteitäni Hakkaraisen romaanista, huomaan pitäväni siitä vielä enemmän. Se, että teos siitä kirjoittaessani kasvaa mielessäni ja avautuu uusilla tavoilla, on minulle yksi hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä.

Hakkaraisen kirjoitustyyli tuo mieleeni Monika Fagerholmin tavan kirjoittaa. Kerronta lähestyy ja loittonee, tarkastelee asiaa yhdeltä puolelta ja myöhemmin toisaalta, ottaa mukaan uuden elementin, sekoittaa, ravistelee ja jättää sikseen, kunnes taas lähentyy uudestaan. Hakkaraisen tavassa kirjoittaa näkyy, että hän on lukenut paljon. Kerronnassa kaikuvat syvät kirjallisuuden sisäiset, vakuuttavuutta luovat konventiot.

'Purkaus' on tarina veljeksistä, Kjarrista ja Birkistä sekä Vigdisistä, joka sekoittaa kummankin pojan elämän. Teos on kerrottu näkökulmatekniikalla. Ensin ääneen pääsee Kjarri, hänen jälkeensä Vigdis ja lopuksi Birk. Kerrontatekniikka korostaa teoksen teemaa, sitä, että kukaan ei tunne toista. Että omaamme toisistamme käsityksiä, joita luulemme totuuksiksi, mutta jotka ovat vain häilähtäviä paloja, linnun lentoja poikki taivaan, lunnin tyhjiä silmäaukkoja, pitkää pimeyttä, jota valaisemme niillä aineksilla, jotka parhaiksi katsomme.

Hakkaraisen kieli on kaunista ja hän navigoi taitavasti ajassa edes takaisin. Käydään menneisyydessä ja palataan, mennään taas takaisin ja pulpahdetaan uudestaan nykyisyyden pintaan. Jokaisella sukelluksella tapahtumat ja ihmisten väliset suhteet hahmottuvat hieman uudella tavalla. Se mistä puhutaan ja se, mistä vaietaan, on jatkuvassa liikkeessä kuin maan pinta, jota tulivuoren purkaus ravisuttaa. Ja vaikka tulivuori olisi hiljaakin, on vaara jatkuvasti olemassa. Purkaus voi alkaa hetkellä millä hyvänsä. Luonto ja sen ilmiöt kytkeytyvät osaksi Kjarrin, Birkin ja Vigdisin tunteita ja psyykettä.

Erityisesti 'Purkauksen' alkupuolella minua häiritsi veljesten ja Vigdisin välisten suhteiden alleviivaaminen toistuvin symbolisin keinoin. Toisaalta taas moni asia jäi niin ympäripyöreäksi vihjaukseksi, että oli vaikea tietää, mitä todella tapahtui. Sekä Kjarri että Birk rakastavat Vigdisiä ja vannovat verivalan, että kumpikin heistä jättää Vigdisin rauhaan tai jos ei, niin joutuu lähtemään saarelta. Birk lähti, mutta piti lähtemisen syyt omana tietonaan. Kjarri taas ei lähtenyt, vaikka hänen olisi pitänyt lähteä.

'Purkauksessa' veljesten välinen kiintymys käy kamppailua poikien Vigdisiä kohtaan tuntemien tunteiden kanssa. Kjarri on hyvä kaikessa, turvallinen ja luotettava,  ja Vigdis ajatteleekin, että näiden ominaisuuksien takia hänen pitäisi rakastaa Kjarria. Birk taas on sopeutumaton ja huokuu villiä vapautta ja kesyttämättömyyttä, ihanaa intohimon vaaraa. Vigdis ei voi saada häntä mielestään senkään jälkeen, kun Birk lähtee saarelta.

Onko Vigdisin sydän julmuutta täynnä? Hän on kasvanut pappi-isänsä kanssa, kun hänen äitinsä sairastui hulluuteen ja lähti elokuvaohjaajan mukaan ja otti mukaansa myös Vigdisin pikkusiskon. Enemmän kuin mitään muuta Vigdis haluaa olla osa Kjarrin ja Birkin perhettä, jossa vanhemmat ovat onnellisia keskenään ja äiti kauniimpi kuin islantilaiset missit. Kuva, jonka Vigdis poikien perheestä muodostaa on kuitenkin haavekuva. Se, mitä näytetään ulospäin ei kerro mitään siitä, miten asiat todella ovat.

"Jos ihmiset lakkaisivat uskomasta, jos ne ymmärtäisivät, miten sattumanvaraista ja haurasta kaikki oli ja miten varmasti se päättyisi hetkenä minä hyvänsä, ne lamaantuisivat. Eivät uskaltaisi muuta kuin puristaa peitonreunaa ja tuijottaa ikkunasta ulos. Ei toista voi tuntea, eikä itseään. Maailma on täynnä asioita, joiden olemassaoloa ei kukaan tiedä. Siellä ne odottelevat vuoroaan, varjojen valtakunnassa."

Teoksen loppupuolella käy ilmi, että Birk ei tunne Vigdisiä, ei hänen taustojaan ja elämänsolmujaan. Mitä Vigdis Birkille loppujen lopuksi merkitsee? Minua jäi häiritsemään se, että Hakkarainen ensin esittää Birkin rakastavan Vigdisiä. Birk jopa ottaa käteensä V:n muotoisen tatuoinnin, jonka hän tosin selittää esittävän ongenkoukkua, mutta jonka symboliarvo on lukijalle selvä. Miksi sitten Birk sanoo, että hän rakasti Kjarria ja pelkäsi menettävänsä veljensä Vigdisille? Ottaako Birk tatuoinnin osoittaakseen veljelleen omistusoikeuttaan Vigdisiin? Vahvistaakseen ne ajatukset, joita Kjarrin päässä syntyi, kun Vigdis palasi ulkoa paita ja housut takapuolelta nokeentuneina?

Kjarrin rakkaus Vigdisiä kohtaan on johdonmukaisempaa kuin hänen veljensä. Heti teoksen alussa Hakkarainen kuitenkin kirjoittaa: "Siinä hän [Kjarri] on. Seisoo, katsoo ja tajuaa, että laava pian peittää hänen kotitalonsa ja sen sisällä nukkuvan Vigdiksen alleen. Eikä hän liiku. Ei edes aio liikkua."  Kun Katja kirjoittaa blogissaan: "Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen", mietin viittaako hän juuri edellä mainitsemaani. Kuka purkauksessa rakastaa ja ketä? Minkälaista rakkautta se on? Onko rakkaus sittenkin vain keino, jonka avulla Hakkarainen kuvaa veljesten välisiä suhteita? Vigdis tarvitaan, jotta Kjarri ja Birk voivat hänen avullaan käydä keskinäistä valtataisteluaan.

'Purkauksen' pinnan alla sykkii julmuus, tyhjiksi koverretut lunnien ruumiit, joita lukija voi täyttää Hakkaraisen väliin hengästyttävän kauniilla luontokuvilla, islantilaisella jylhyydellä, petollisella rakkaudella tai millä sitten parhaaksi katsoo. 'Purkauksen' teksti on kuin Vigdisin iho, ymmärtääkseen on pakko raaputtaa ja tehdä viiltoja, vaikka se sattuu.

Purkaus muissa blogeissa: esim. Kirjabrunssi, Kirjakaapin kummitus, Marin kirjablogi

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Dominique Sylvain: The Dark Angel

Lainasin kirjastosta Dominique Sylvainin teoksen 'The Dark Angel' (2013, ranskankielinen alkuteos (Passage du Désir, 2004) Vive la France -haastetta silmällä pitäen. Muutoinkin oli mukava pitkästä aikaa lukea dekkaria ja siinä mielessä vähän erilaista dekkaria, että tapahtumapaikkana on lempikaupunkini Pariisi, joka kieltämättä antoi tälle teokselle aivan omanlaistaan viehättävyyttä.



Dominique Sylvain on minulle ihan uusi dekkaristituttavuus. Hän on kirjoittanut 13 dekkaria, joista pari on myös suomennettu. Naisdekkari, erityisesti feministinen naisdekkari, on genrenä kiinnostava, koska se tarjoaa luontevan ympäristön perinteisten sukupuoliroolien haastamiseen ja vahvojen naishahmojen luomiseen. Itse olen kokenut esimerkiksi Sue Graftonin dekkareiden päähenkilön Kinsey Millhonen ja Sara Paretskyn V.I. Warshawskin suorastaan henkilökohtaisesti voimaannuttavina romaanihahmoina.

Myös 'The Dark Angelissa' pääosassa ovat naisetsivät Lola Jost ja Ingrid Diesel. Tosin kumpikaan heistä ei ole varsinaisesti etsiviä. Lola on varhaiseläkkeelle jäänyt rikospoliisi ja Ingrid taas Pariisista hurmaantunut amerikkalainen hieroja. Pitkälti sattuman kauppaa he tutustuvat toisiinsa ja alkavat ratkoa naapurustossa kuolleen nuoren naisen Vanessa Ringnesin murhaa.

Lola ja Ingrid ovat riemastuttavia ja keskenään hyvin erilaisia. Lola on keski-ikäinen, ylipainoinen ja huonokuntoinen. Hän pitää viinistä ja palapelien ratkomisesta sekä pukeutuu usein ikäloppuun kylpytakkiin tai vaihtoehtoisesti parempiakin aikoja nähneeseen sadetakkiin. Ingrid taas tuo mieleen "skandinaaviset jugurttimainokset". Hän on nuori, kaunis ja urheilullinen. Kirahvi, kuten Lolalla on tapana sanoa. Yhteistä kummallekin heistä on päättäväisyys ja peräänantamattomuus.

Vaikka 'The Dark Angel' onkin who dunnit -dekkari en lukiessani ollut ensisijaisesti kiinnostunut siitä, kuka oli murhaaja, vaan nautin siitä elävyydestä, jolla Sylvain kuvaa henkilöhahmojaan ja heidän välistään kommunikaatiota. Tässä on naiskaksikko, johon voi rakastua. Teoksesta ei toki puuttunut yllättäviä käänteitä, mutta naisten tutustuminen toisiinsa ja vähittäinen ystävystyminen sekä heidän välisensä ystävyyden syveneminen ja sen näkyminen heidän tavassaan keskustella keskenään vei suurimman osan huomiostani ja tarjosi monia riemukkaita hetkiä. Dekkareissa asiat ovat harvoin niin kuin miten ne aluksi näyttävät olevan. Epäillyistä paljastuu pitkin matkaa uusia salaisuuksia. 'The Dark Angelissa' suurimmasta yllätyksestä vastaa kuitenkin Ingrid. Mitä ovat hänen salaiset öiset tapaamisensa? Nerokasta, niin nerokasta. Feministisen dekkarin juhlaa.

Sylvainin dekkarin aineksia ovat mustasukkaisuudeksi ja omistushaluksi muuttunut rakkaus, mangakirjat, gore-elokuvat ja menneisyyden traumat. Teoksen alussa siamilaiskaksoset Farid ja Noah yhdessä ystävänsä Jean-Lucin kanssa ryöstävät rahanvaihtokioskin. Pian sen jälkeen Faridin ex-tyttöystävä Vanessa Ringnes löytyy surmattuna ja kolmasosa ryöstösaalista on kadonnut. Vanessan kämppäkaverit Khahidja ja Chloé vaikuttavat tietävän enemmän kuin mitä he suostuvat kertomaan. Tilannetta mutkistaa vielä se, että Khadidja on Faridin sisar.

Lola ja Ingrid perustavat oman etsivätiiminsä, koska he haluavat vapauttaa epäilyistä Lolan ystävän, ravintoloitsijana toimivan Maximen, jonka syyllisyyttä vaikuttavat vakuuttavan vähän liiankin monet todisteet. Maxime on niitä miehiä, joiden edessä puolet naisista lakoaa ja myös Ingrid alkaa katsella kaihoisasti Maximen suuntaan. Pahaksi onneksi tämä seurustelee Khahidjan kanssa. Seikka, jota hänen veljensä Faridin on vaikea sulattaa.

Sylvain rakentaa romaanin jännitteen ovelasti niin, että lukija tietää joistakin asioista enemmän kuin Lola ja Ingrid, jolloin mielenkiinnon kohteeksi nousee myös se, missä vaiheessa Lola ja Ingrid saavat selville sen, minkä lukija jo tietää. Toisaalta Lola ja Ingrid käyvät kilpajuoksua myös poliisin suorittaman virallisen tutkinnan kanssa. Heidän erityinen vihollisensa on Puutarhatonttu eli tutkintaa johtava poliisi, josta paljon kertoo jo nimi, jolla häntä kutsutaan.

'The Dark Angelin' lukeminen sai minut miettimään suosikkirikossarjaani, NCIS:ää (Naval Criminal Investigative Service), joka rakentuu ennen muuta taitavasta henkilökuvauksesta ja henkilöiden välisestä kommunikaatiosta ja huumorista. Murhat ovat siinä 'The Dark Angelin' tavoin vain välttämätöntä rekvisiittaa, jotta päästään itse asiaan, loistavien etsivien suorittamaan rikostutkintaan. Jäin myös miettimään, tarjoaako dekkari genrenä jonkinlaisen erityisen viitekehyksen, jota vasten luoda herkullisia henkilöhahmoja. Miten muodostuu dekkarigenren ja teoksessa kuvattujen poliisien ja etsivien välinen, lukijan imuunsa ottava suhde? Onko kyse tekojen kauheuden ja etsivien keveän juttustelun välisestä yhteentörmäyksestä? Liittyykö tämä kysymys siihen, miksi dekkarit ovat niin suosittuja?

'The Dark Angel' ei varmasti ole dekkarien dekkari, mutta pirun viihdyttävä se on. Lola ja Ingrid ovat niin mainio kaksikko, että toivon kovasti, että Sylvain panisi heidät ratkomaan murhia jatkossakin. Heistä saisi myös erinomaista tv-viihdettä.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Kuva: Omppu
Jenni Linturin 'Malmi, 1917' joutui lukemiseni lähtöviivoilla kovaan tilanteeseen. Samanaikaisesti sen kanssa luin nimittäin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kaiut Linnan teoksesta tulivat väkisinkin osaksi 'Malmia'. Linturin esikoisteos 'Isänmaan tähden' oli nostanut odotukseni korkealle ja kun vielä olin jonottanut 'Malmia' kirjastosta kuukausikaupalla oli sekin omiaan nostamaan lukuriman melkoisiin korkeuksiin. Oman säväytyksensä lukuodotuksilleni antoi se, että asun itsekin Malmin vaikutuspiirissä.

'Malmi, 1917' sijoittuu ajallisesti nimensä mukaisesti juuri Suomen sisällissotaa edeltävään yhteiskunnallisen kuohunnan vuoteen. Sen keskiössä on kaksi perhettä: maanomistajien luokkaan kuuluvat ruotsinkieliset Karlqvistit sekä suomenkielistä sivistyneistöä edustavat Puolakat, jotka muuttavat Malmille, kun perheen isä nimitetään alueen apulaisnimismieheksi. Karlqvistin perheestä kerronnan pääosassa ovat perheen tyttäret Ingeborg ja Elisabeth eli tuttavallisemmin Lettu. Puolakan perheen kolmesta veljeksestä eniten ovat esillä Antero ja Oiva.

Ensivaikutelmani 'Malmista' oli hämmentävä. Linturin tiheä, paikoin sähkösanomanomainen kirjoitustyyli hakkasi armottomasti hypähdellen sinne tänne. Kerrottiin ihmisestä ja sitten hän olikin jo kuollut. Noin vaan, ilman sen kummempia selittelyjä. Kaipasin selkärankaa, mutta Linturi tuntui tarjoilevan minulle pelkkiä nikamia, jotka kyllä olivat sinänsä oikein hyvin muodostuneita. Yritin luoda kehystä tai ylipäänsä jotakin palaa tai särmää, jonka kautta hahmottaa teoksen tapahtumia siinä kuitenkaan onnistumatta.

*
'Malmin' puolenvälin paikkeilla tajusin, että luin sitä ihan väärästä näkökulmasta. Minulle 'Malmi' ei ole ensisijaisesti eri yhteiskuntaluokkien välistä skismaa kuvaava kertomus, vaan ennen muuta kuvaus nuorista ihmisistä, jotka epävakaina aikoina yrittävät kasvaa aikuisiksi. Yhteiskunnallinen tilanne toimii Linturin teoksessa pohjakankaana, jolle Karlqvistin ja Puolakan nuorten rimpuilu ja etsintä niin itsensä kuin toistensa ja mielettömäksi muuttuneen maailman kanssa paiskataan suoraan maaliämpäristä. Linturi räiskii kankaalle nuorten ihmisten innon ja sydämen palon, heidän karvaanmakuiset pettymyksensä ja korkealle kurottavat unelmansa. Kaartilaisten ja tilallisten väliset yhteenotot toimivat taustalla kuin virusohjelma. Kun kohdalle osuu, tuhotaan ampumalla.

Tietoinen väärinlukeminen antaa minulle mahdollisuuden tarkastella 'Malmia' sisaruustarinana. Väärinlukemisesta puhun siksi, että koen Linturin teoksen vaativan vahvasti lukijaa tarkastelemaan sitä luokkataistelua edeltävästä historiallisesta näkökulmasta. En kuitenkaan pysty ottamaan vastaan summittaisen silmittömiä väkivallantekoja ilman niiden liittämistä laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, jota taas en Linturin romaanista löydä.
*
Ingeborg on eittämättä teoksen kiinnostavin henkilöhahmo. Hänen kauttaan Linturi luo kuvaa uudenlaisesta naisesta, jolle ensisijaista ei ole sopivan aviomiehen löytäminen ja perheen perustaminen, vaan näyttelijän ura ja itsenäisyys. Tavoitteidensa saavuttamiseksi hän on valmis uhmaamaan isäänsä ja kiristääkin tältä lupauksen muuttaa Helsinkiin uhkaamalla muutoin liittyä työväenyhdistykseen.

Päättäväinen Ingeborg ei elättele harhaluuloja sen suhteen, miten paljon työtä näyttelijänhaaveiden toteuttaminen vaatii. Hän tiedostaa myös sen, että kun hän asuu kaupungissa erillään perheestään, saattaa se johtaa hänen ja hänen siskonsa väliseen vieraantumiseen. Ingeborg on kuitenkin valmis ottamaan tämänkin riskin, koska "häntä ei voinut pakottaa muiden muotteihin." Vaikka isä painostaa Ingeborgia lähtemään Karjaalle kouluun, Ingeborg valitsee vaikeamman tien, omannäköisensä elämän muiden mielipiteistä välittämättä.

Sinnikkyydessään Ingeborg on huikaisevan häikäilemätön. Hän elää nuoruuden korkeinta ja ylimielisintä vaihetta, jolloin kaikki on mahdollista, vaikka maailma ympärillä haisee vereltä ja kuolemalta. Kun Ingeborg pääsee Mustalaisruhtinattaren pääsykokeeseen, hän aikoo ensin esittää Maamme-laulun, mutta muuttaakin mielensä ja valitsee sen sijasta Humpan ja Pumpan, jota hänen äitinsä Maatu soitti pianolla juuri ennen kuin hänet ammuttiin. Ehkä näyttelijäntyö on Ingeborgille osittain myös pakoa, uuden uljaan naisen selviytymiskeino rikkinäisessä maailmassa. Ingeborg joutuu kuitenkin huomaamaan, että seinä voi tulla vastaan monella eri tapaa.

Jos kuvaus Ingeborgista olisi kirjoitettu 1920-luvulla, se olisi kirjallisuushistoriallinen tapaus. Nyt siinä kuitenkin on jonkinlaista epämääräistä ja pakotettua representaation tuntua: tää olis nyt tällanen henkilöhahmo, että tää niinku olis toiminu näin just ennen kansalaissotaa. Tää olis niinku laittanut kirkasta huulipunaa ja tukkaan laineita ja sit tää olis myyny kukkia Apollon edustalla. Tää olis kattonu niinku tälleen, että kaikki olis ymmärtäny, että tää ei ole mikään tavallinen nainen, vaan "suurihminen."

*
Lettu on tottunut jäämään vetovoimaisen ja vahvatahtoisen sisarensa varjoon. Kun Ingeborg päättää muuttaa Helsinkiin, Lettu pelkää, että hän jää "ypöyksinäiseksi." Pian Lettu kuitenkin tutustuu Puolakan Oivaan, joka on komea ilmestys, mutta valitettavasti suomenkielinen. Linturi kuvaa Letun ensivaikutelmia Oivasta: "Harvoin Lettu oli nähnyt mitään yhtä kaunista. Nenäkin oli niin suora, että sillä olisi voinut leikata voita. Mutta se ei ollut tukka eikä nenä, jonka Lettu näki, vaan jotakin vähemmän. Hän näki suomen kielen, ongelmat ja vaikeuden."

Rakkaus ei kuitenkaan tunne kielimuureja ja pian Lettu huomaakin olevansa melko lailla toivottomasti ihastunut Oivaan. Letusta tulee "suomalaisuusaatteen kaunein kukkanen" ja hän alkaa jakaa yhdessä Puolakan veljesten kanssa lehtisiä, joissa etsitään suojeluskuntaan kuuluneen miehen murhaajaa. Letulle politiikka ja romantiikka kietouvat yhteen. Kun huolet iskevät, Lettu karkottaa ne uneksimalla yhteiselämästä Oivan kanssa Pariisissa ja Berliinissä intohimoisine hotellihuoneissa käytyine riitoineen.

Oiva kuitenkin rakastuu kohtalokkaaseen Ingeborgiin, jonka rinnalla Lettu tuntuu kaverilta, hyvältä jätkältä. Malmilaisen kolmiodraaman siemenet on kylvetty ja sisaruus joutuu koetukselle.

*
'Malmissa' loisteliainta on Linturin paikka paikoin lähes aforistiset lauseet:

"Ihmisen nimi ei muodostunut kirjaimista vaan teoista." 

"... mutta rakkaus. Se kuulostaa laiskojen sielujen ansalta." 

"Syntiseksi tekevä oikeudenkäynti käydään joka päivä jokaisen päässä." 

"Kunnon ihmiset vuosivat toisella tavalla, punaisesti kuin neilikka." 

"Lopulta kaikelle ilmestyy todistaja, myös sille jota kukaan ei uskalla katsoa."


Kaiken kaikkiaan 'Malmi' on hyvinkin mielenkiintoinen teos. Olen ajatellut sitä lukemisen jälkeen enemmän kuin monia muita viime aikoina lukemiani kirjoja. Se on vaikea ja monitasoinen, hyppivä kudelma, joka haastaa lukijansa. Tulee olemaan jännittävää nähdä, mitä Linturi seuraavaksi kirjoittaa. Kunnianhimoa ja lahjakkuutta häneltä ei ainakaan puutu.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Alice McDermott: Someone

Jätetään pois erikoiset henkilöhahmot. Jätetään pois psykopaatit, narsistit ja hyväksikäyttäjät. Jätetään pois lukijaa tarkoituksellisesti itkettävät ihmiskohtalot. Jätetään pois sodat, raiskaukset, seksi ja väkivalta. Jätetään pois pitkät historialliset jatkumot ja maailmanselitykset. Jätetään pois dystopiat ja rinnakkaiset todellisuudet. Jätetään pois suuret rakkauskertomukset. Jätetään pois murhat ja mytologiset keppihevoset. Jätetään pois kerronnalliset kikkailut ja erityisen lyyrinen kieli. Mitä jää jäljelle? 

Jäljelle jää Joku ja hänen elämänsä, jonka tarinan kertoo Alice McDermott. 


Alice McDermott ei käsittääkseni ole kovinkaan tunnettu kirjailija Suomessa. Itse esimerkiksi en ollut ennen 'Someonea' edes kuullut hänestä. Hän on kuitenkin kolminkertainen Pulizer-finalisti ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Suomeksi hänen tuotannostaan on käännetty 'Hurmaava mies' (Charming Billy, 1998). Sen jälkeen kun lopetin Helsingin Sanomien kulttuurisivujen lukemisen ja aloin etsiä tietoni uutuus- ja muista kirjoista ulkomaisten lehtien nettisivuilta, olen löytänyt monia kirjailijoita ja teoksia, jotka muutoin olisivat jääneet löytämättä. Yksi heistä on juuri Alice McDermott. 

*

On kirjoja, joista kirjoittaminen parhaimmillaankin voi olla vain haalea heijastus siitä, miten loistokas itse teos on. Alice McDermottin 'Someone' on tällainen kirja. McDermott kuvaa Tavallisen ihmisen Tavallista elämää tavalla, joka osoittaa, miten ihmeellistä Tavallinen kaikessa nykyisessä epämuodikkuudessaan on. 'Someone' on tarina, josta on riisuttu kirjalliset kuorrutukset, shokkiefektit ja romaaniseksikkyys. McDermott osoittaa, että juuri se pienin ja Tavallisin on elämisen, katsomisen ja tutustumisen arvoista. Että juuri sieltä löytyvät elämän taitekohdat, melkein näkymättömät nitkahdukset, jotka saavat lukijan kirjaimellisesti haukkomaan henkeään.

'Someonessa' kuvataan irlanninamerikkalaisia Brooklynissä 1900-luvun puolivälissä. Teos alkaa kuvauksella, jossa romaanin päähenkilö Marie on lapsi ja tarkkailee ikkunasta naapureitaan. Myöhemmin todistamme Marien ensimmäisiä haparoivia lähentymisiä vastakkaiseen sukupuoleen, tutustumme hänen työhönsä hautajaistoimistossa, opimme tuntemaan Marien äitinä, sisarena ja puolisona sekä vanhempana naisena. Marien ilot ja surut ovat pitkälti samoja kuin omammekin. Jos olemme naisia, ovat ne vielä enemmän samoja kuin omamme. Rakastumista, pettymistä, luopumista, toivomista, synnyttämistä, huolehtimista, huolestumista ja sitä kaikkea muuta, mitä useimpien elämässä tulee vastaan.

Lukiessani 'Someonea' huomaan yhtäkkiä huudahtavani ääneen: Eikä, ei voi olla. Noin ei saa tapahtua. Miten McDermott tuon tekee, miten hän saa lukijan mukaan niin syvälle kertomaansa niin vähin näkyvin keinoin. Miten hän saa lukijan samaistumaan Marieen niin, että tämän ja lukijan tunteiden väliset rajat katoavat. Lukiessani olen Marie, makaan sairaalan sängyssä silmät peitettyinä ja minua pelottaa. Veljeni Gabe on minulle mysteeri. En saa koskaan tietää, miksi hän lähti ulos kadulle ilman vaatteita. Miksi hänet vietiin sairaalaan. Miksi hän luopui pappisvirastaan. Veljeni Gabe, miten olisinkaan halunnut tietää. Olen synnyttänyt tunteja, päiviä ja viikkoja. Lääkärillä on punaiset kasvot ja satuttavat kädet. Hän sanoo minulle vihaisesti: "Mrs. Commeford ... you are not cooperating. ... A little pain now ... for a good outcome later. For your baby." 

McDermott on aivan armoitettu kertoja. Hänen kirjoituksensa on hengitystä ja hänellä on hallussaan taianomainen tapa käyttää kieltää, jossa sanat ovat sanoja niiden omassa totutussa merkityksessä, mutta jossa ne samanaikaisesti luovat kokonaisia pienoismaailmoja. Hänen kuvauksensa asioiden ilmaisemista pienillä eleillä on huikaiseva.

"A finger held to the side of a nose indicated deception, a pantomimed bottle raised to the mouth meant there was a problem with drink, the rubbing of thumb and forefinger meant money problems (usually because someone, most likely a spouse, was cheap), eyebrows raised and words falling off into a long nod indicated sex ("and he was coming home every night while she was still losing blood and ...") - eyebrows, nod, and all the other women would cluck their tongues in sympathy."

McDermottin tavassa kirjoittaa on paljon hellyyttää ja empatiaa. Marien ja hänen lähipiirinsä kautta hän näyttää millaisia me olemme ja tekee tämän tuomitsematta ja lempeydellä. Hän tuo esiin, miten suurinkin rakkaus voi olla niin sokea, että se ei huomaa, että omilla teoillamme me voimme tuhota ison palan lähimpiemme elämästä itse sitä aina edes huomaamatta. McDermott kuvaa sukupolvien välisen kuilun, läheisten ihmisten välillä olleen sillan huomaamattoman rapautumisen. Me hinkkaudumme toisiamme vasten, muutumme toistemme kautta, annamme itsestämme ja otamme vastaan. Silti. Läheisimmätkin ihmisemme jäävät meille aina osin mysteereiksi. Elämä on villalankaa, joka sotkeutuu umpisolmuihin tuhansin eri tavoin ja meidän sormemme ovat liian kömpelöitä niiden avaamiseen.

Kirjallisuushistoriallisissa teoksissa naiskirjailijoita on usein syytetty siitä, että he kuvaavat liiaksi kodin piiriin kuuluvia asioita ja arkielämää ikään kuin tämä aihepiiri olisi jotenkin vähäarvoinen. Minä taas väitän, että tekijän on paljon helpompi peittää tarinankertomiseen liittyvät puutteensa ns. suureen aiheeseen. Näiden väheksyjien olisi terveellistä lukea McDermottia ja tarkistaa kantansa, jotta heiltä ei pääsisi unohtumaan, että nainen(kin) on ihminen on ihminen on ihminen. 

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki


"Mitä kreikkalaiset tänään, sitä kenties italialaiset huomenna. Kun kreikkalaisen perhosen siipi tarttuu fetajuustoon, se pilaa myös meidän välimerellisen salaattimme."

Jostakin seuraamastani blogista luin, että blogin kirjoittaja oli törmännyt näkemykseen, että Hotakainen on viihdekirjailija tai ylipäänsä jollakin tavoin kevyt, ei niin vakavasti otettava. En muista sanamuotoa tarkkaan ja en yrityksistäni huolimatta onnistu nyt löytämään kyseistä blogikirjoitusta. Joka tapauksessa ajatus Hotakaisesta kevyenä ja viihdyttävänä vaikuttaa minusta todella kummalliselta, koska minulle hän on edustanut syvää suomalaista yhteiskuntakritiikkiä, joka pinnalta kyllä saattaa olla nerokkaan hauskaa, mutta syvemmältä mustaa ja moniäänisen tarkkaa. Ajatus Hotakaisen keveydestä sai minut siinä määrin hämmennyksiin, että päätin pohtia asiaa lukemalla Hotakaisen uusimman, 'Luonnon lain'.

Vuoden 2012 syksyllä Hotakainen joutui auto-onnettomuuteen, jossa hän melkein menetti hengensä. Samoin käy 'Luonnon lain' päähenkilölle Jussi Rautalalle, joka matkalla tapaamaan  vanhempiaan ajaa kolarin. Romaani käynnistyy Rautalan maatessa autoonsa puristuneena odottamassa kuljetusta leikkaussaliin. Mielessä kaihertaa viimeisillään raskaana olevan tyttären kanssa käyty riita sekä pohdinta siitä, miten onnettomuuteen joutunutta Rautalaa kohdellaan kuin yhteiskunnan hyväosaisia.

"Tältäkö hyväosaisista ihmisistä tuntui? Kaikki nämä ihmiset yhtä ihmistä varten. Oliko tämä ansaittua vai ansaitsematonta? Minunko vuoksi tämä kaikki? Eivätkö ne tiedä kuka olen, en kukaan. Mitä tämä maksaa? Milloin on eräpäivä? Olenko syyllinen?Räpläsinkö radiota toisella kädellä ja aiheutin tämän kaiken? Tavoittelinko pelkääjän paikalla lojuvaa pastillirasiaa? Elinkö niin, että voin nyt mennä? Jäikö jotain sanomatta? Voiko pyörätuolissa istuen pelata lentopalloa? Vaikka vain passarina? Voiko vammainen tutustua jalallisiin vai onko vammaisen pysyttävä omiensa, jalattomien seurassa?"

Onko edellä siteerattu kappale kevyttä tekstiä? Jos on, niin, missä kohtaa? Itse luen tuosta kappaleesta ironiaa, sarkasmia, tragikomediaa, älyllistä loistokkuutta ja sanataituruutta. 'Luonnon laissa', kuten yleensäkin, hotakaismaisuus muodostuu paitsi edellä mainitsemistani elementeistä myös sinänsä eri konteksteihin kuuluvien asioiden yllättävästä yhteentuomisesta, kyselevästä otteesta joko kysymysmerkillä tai ilman, näennäistotuuksien olemattoman pohjan paljastamisesta, arkipäivän tapahtumien juhlistamisesta ja niiden moninaisesta kuvauksesta, veitikkamaisesta tekstuaalisesta hymystä sekä pienen ihmisen puolella olemisesta.

'Luonnon laissa' Rautala pohtii suhdettaan tyttäreensä ja ääneen pääsee myös Rautalan huonokuuloinen isä ja hänen pyörätuolissa oleva äitinsä, jonka omaishoitajana isä toimii sekä Rautalan kummilapsi Badu. Yksi teoksen keskeisistä teemoista on sairaanhoidon kalleus. Hotakainen ottaa suurennulasinsa alle erityisesti yrittäjät, joilla on tapana hukata kuitteja ja tehdä hommansa harmaalla alueella. Voi käydä kalliiksi, jos sattuu sairastumaan. Hotakainen kuvaa osuvasti myös sairaanhoitajan kiireistä työpäivää, jonka keskelle ei mahdu kuin Megadeathin biisin mittainen tauko. 'Luonnon laissa' sairaanhoitaja tarvitsee isot korvat ja pitkät hermot sekä jämäkät otteet, kun potilaat yrittävät tunkeutua sairaanhoitajan elämään vielä työpäivän jälkeenkin.

Luonnon laki jakaantuu kolmeen osaan: raskauteen, supistuksiin ja syntymään. Nämä vaiheet käyvät läpi sekä Rautalan tytär, joka synnyttää vauvan. Kirjailija, joka synnyttää 'Luonnon lain sekä Rautala, joka antautuu hoitotoimenpiteille, joilla hänestä synnytetään taas toimivaa yhteiskunnan jäsentä ja toivottavasti myös veronmaksajaa, jonka kuitit pysyvät järjestyksessä.

'Luonnon laki' on taattua Hotakaista, kirjallista stand up -komiikkaa traagisella twistillä. Lukijan sopii nauraa, mutta jos kantti kestää, voi päästää mieleensä ajatuksen siitä, mille itse asiassa oikein nauroikaan. Mehukeitto TV-ruudulla on kieltämättä hupaisa juttu, varsinkin jos se osuu sopivaan kohtaan TV:ssä haastellun ihmisen naamaa. Syy, miksi mehukeitto ylipäätään päätyi valumaan pitkin TV-ruutua onkin sitten jo kokonaan toinen kysymys.

Hotakaisen käsittelyssä kritiikkinsä saavat niin budjettileikkaukset, omaishoito, yritystuet, subjektiivinen päivähoito-oikeus kuin koko hyvinvointivaltiokin. Jos joku epäilee, onko Hotakainen vireessä onnettomuutensa jälkeen, niin lukekoon 'Luonnon lain' tai uskokoon, kun sanon, että kyllä on. Hotakaisen "perhosefektit" ovat yhtä vallattomia kuin aina ennenkin, mutta 'Ihmisen osaa', ykkössuosikkiani hänen tuotannossaan, se ei riistä paikaltaan.  

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia

Hyvä blogini lukija, olet astunut käytävään, jota pitkin kuljetaan Hotel Sapiensiin. Katso käytävän seiniä, joille olen sanatarkasti heijastanut artikkelin Turun sanomien digilehdestä 9.3.2014.

Filosofit Platonista ja Zhuangzista alkaen ovat pohtineet mikä on todellista ja mikä ei. Viime vuosina ruotsalaislähtöinen filosofi Nick Boström on saanut totiset fyysikotkin pohtimaan ajatusta. Boström on kehittänyt argumentin, jonka mukaan on äärimmäisen todennäköistä, että meidän maailmamme on vain tulevaisuuden ihmisten luoma simulaatio.

Boström olettaa, että jossain vaiheessa ihmiskunta kehittää niin tehokkaita tietokoneita, että niillä voidaan simuloida lähes koko universumi. Jos tällaisia historiasimulaatioita tehdään vaikka kaksi, on tilastollisesti todennäköisempää, että me elämme tietokoneohjelmassa kuin oikeassa todellisuudessa.

Oletko valmis? Napauta Hotel Sapiensin ovea, niin avaan sen sinulle.

*

Kun olin lapsi seisoin peili kädessäni peilin edessä, jolloin peilistä heijastuvat kuvat jatkuivat loputtomiin. Muistan miettineeni, minne asti ne oikein jatkuvat. Missä on niiden loppu? Miten joku voi jatkua äärettömyyksiin? Miten sellaista voi olla, joka ei lopu mihinkään?

Leena Krohnin 'Hotel Sapiensia' lukiessani tuo lapsuuden peilikokemus palautui elävästi mieleeni. Krohnilla on uskomattoman hieno kyky luoda maailmoja, jotka ovat sekä vankiloita että jatkuvat äärettömyyksiin ja sen yli. Hänen tekstiensä tulkinta on kiinnostavaa, mutta kenties vielä kiinnostavampaa on niiden herättämät mielleyhtymät, odottamattomat nitkahdukset aivokuoressa, tuuli ja tuiverrus pääluiden läpi.

Olen jostakin itsellenikin tuntemattomasta syystä vierastanut Leena Krohnin teoksia. Olen kyllä muutaman hänen romaaninsa lukenut ja ne ovat olleet hienoja teoksia jokainen omalla tavallaan, mutta silti olen tuntenut, että ne eivät oikein ole olleet minun kirjallisuuttani. Luettuani nyt 'Hotel Sapiensin' minun on vaikea ymmärtää, miten en jo aikoja sitten ole ollut aivan hullaantunut Leena Krohniin. Ainoa selitys, minkä keksin muuttuneelle suhtaumiselleni Krohnin teksteihin on, että vasta nyt on minulle oikea aika lukea Krohnia. Että vasta nyt minussa on olemassa sellainen maasto, johon Krohnin teosten on hedelmällistä upota. 

*

Mikä paikka on Hotel Sapiens? Dystopinen ihmistensäilytyslaitos ja olevaisen maailman ensyklopedia. Krohnin hotellissa ei sisään- ja uloskirjauduta, eikä siellä toimi huonepalvelu. Siellä vallankahvaa kääntävät Kaitsijat, jotka kontrolloivat ihmisiä kuin aivoihin upotettu vakoiluohjelma. Kaitsijoiden apuna toimivat keskenään identtiset Nunnat, jotka ovat "puoliksi biologisia entiteettejä, puoliksi artefakteja." 

164 sivulla Krohn kyseenalaistaa koko meidän tuntemamme todellisuuden ja ravistelee olemassolon rakenteita. Krohnin luomassa maailmassa elämä rakentuu sattumien kautta, eikä sillä ole pysyvää perustaa. Siitä, mitä on nyt, ei voida päätellä mitään siitä, mitä jatkossa tulee olemaan. Krohnin tapa irrottaa syiden ja seurausten väliset suhteet tuo mieleeni David Humen, jonka mukaan siitä, että aurinko tänään nousee, ei voida vetää johtopäätöksiä sen suhteen, nouseeko se myös huomenna. Krohn kuvaa perusturvatonta maailmaa ja asettaa meille hankalia ja hiertäviä kysymyksiä. Miten voi elää tilanteessa, jossa ei tiedä, miten omat tekemiset vaikuttavat siihen, minkälaisia ovat niiden seuraukset? Miten elää ilman kytköksiä totuttuun ajan lineaariseen jatkumoon, jossa tulevaisuus voikin olla jo elettyä ja menneisyys löytyä edestämme?

Hotel Sapiens on täydellisen valvonnan valtakunta, näkymättömien turvakameroiden invaasion paikka, jossa jatkuva tarkkailluksi tuleminen riistää elämisen mielekkyyden.  Se on myös eristyneisyyden linnake, jossa puhelin- tietoliikenne- tai muutkaan yhteydet eivät toimi. Se on paikka, jossa elämä matkii elämälle tunnistettavia piirteitä, mutta jossa kellolla mitattu aika on lakannut olemasta. Hotel Sapiensista puuttuu niin toivo kuin teotkin. Se on tie, jota pitkin ei koskaan saavuta perille. Siellä raha ja luottokortit ovat menettäneet merkityksensä. Armo, katumus, pelastus ja pyhyys ovat vain sanoja toisesta todellisuudesta, Hotel Sapiensissa niiden viivakoodia ei tunnisteta.

Krohnin sulattamossa Descartesin ajattelu on kääntynyt vastakohdakseen. "Näen unta, olen siis olemassa." Tuntuu suorastaan rauhoittavalta, että Freud edelleen puhuu samoista aiheista kuin aina ennenkin: hysteriasta, libidosta ja vieteistä. Heidän luentojaan hotellissa asuvien on pakko mennä kuuntelemaan. Teinifraasit "mitä välii" ja "ketä kiinnostaa" sekoittuvat etnisiä ryhmiä kohtaan tunnettuihin ennakkoluuloihin sekä koko maailmaa ja sen järjestystä ja ilmenemismuotoja koskevaan kritiikkiin aina serbialaisen fyysikon, bakteerikammosta ja pakkomielteistä kärsineen Nikola Teslan toisia älyjä koskevia ajatuksia myöten.

'Hotel Sapiensissa' kyseenalaistetaan niin päätökset kuin niiden tekijätkin. Kuka/mikä päätöksen tekee? Miten tapahtuu valinta? Krohn kysyy suuria kysymyksiä: mitä on pahuus? inhimillisyys? valhe? totuus? Kuka meitä oikeastaan hallitsee? Menetämmekö järkemme, jos näemme enemmän kuin muut? 

Krohin teoksessa käydään rajoilla ja rajan merkitys kahta erilaista entiteettiä erottavana tekijänä hämärtyy. Kun ihmisten ja koneiden väliset rajat ylittyvät, on meidän pakko kysyä, mikä ihminen oikestaan on. Mistä ominaisuuksista ihminen koostuu? Mitkä ovat ihmisen tunnuspiirteet? Miten ihminen eroaa kasveista? "Tarvitaanko älyyn, mieleen, tietoisuuteen aivoja?" Entä jos kasvi käyttäytyy inhimillisemmin kuin ihminen? Luonnonfilosofisen seuran puheenjohtajan esitys kasveista haastaa meidän näkemyksemme ihmisestä erityisenä lajina.

"Kasvien keskuudesta löydämme myös aidon empatian osoituksia. On kasveja, jotka huolehtivat siitä, että niiden lähisukuiset kasvit saavat myös tarpeeksi ravinteita. Ne osaavat varoittaa ystäviään yhteisistä vihollisista. Ne viestivät keskenään, milloin on oikea ajankohta käydä kukkimaan, sillä tuhohyönteisten torjunnan kannalta on viisaampaa kukkia yhdessä kuin erikseen."

Krohn haastaa meidät pohtimaan myös tämän- ja tuonpuoleisen välistä eroa. Mistä voimme tietää, millainen tuonpuoleinen on, koska meillä ei ole siitä kokemusta. Voimmeko väittää, että tuonpuoleinen ei olisi läsnä tämänpuoleisessa? Krohnin luonnonhenget, sylfidit, salamanterit, gnomit ja deevat muistuttavat aiemmin tänä vuonna lukemani G. Willow Wilsonin romaanin Alif the Unseen moninaisista olioista, joiden muodot olivat outoja ja vieraita, mutta joista osa asui maailmassa, joka oli kovasti omamme kaltainen nettiyhteyksineen kaikkineen.

Krohnia lukiessani mietin metamorfoosin olemusta ja meidän tapaamme tulkita jonkun muuttuvan joksikin muuksi. Entä jos olennaisin entiteetti onkin se, joka on tekemässä muutosta, keskellä muutoksen prosessia. Mistä kertoo meidän halumme määrittää ominaispiirteitä, luoda lukkoonlyötyjä listoja siitä, minkälainen jokin on? Näitä kysymyksiä pohtiessani mietin myös omaa mieltymystäni paikkoihin, joissa on jo lähdetty liikkeelle, mutta joissa ei olla vielä perillä. Varmaan arvaattekin, että viihdyn erinomaisesti lentokentillä ja rautatieasemilla osana jatkuvaa lähtöjen ja saapumisten sarjaa.

'Hotel Sapiensin' parissa ajatukseni saavat villejä suuntia ja välillä tunnun pakahtuvani kaikista niistä näköaloista ja mahdollisuuksien törmäyksistä, joita teos minulle tarjoilee. Leijun ilmassa ja koen, miten tämä teos muuttaa minua. Tuntemukseni eivät kuitenkaan ole pelkästään miellyttäviä ja huomaan sen siitäkin, että en halua lukea Krohnin romaania juuri ennen nukkumaanmenoa. En halua siirtää ajatusmyrskyä uniini. Toistelen mielessäni yhtä 'Hotel Sapiensin' kauneinta lausetta. "Kasvaminen on kasvamista kuvitteluun."

Entä sitten Hotel Sapiensin ihmiset, miten heidän lopulta käy. Miten meidän lopulta käy? Teoksen lopussa Hotel Sapiensin asukkaat kiipeävät sen katolle ja ripustavat maapallolipun, "kaiken maanpäällisen elämän lipun" liehumaan. Se on minusta hyvä ja lohduttava merkki.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Tiina Raevaara: Hukkajoki

En ole ehtinyt lukea 'Hukkajokea' montakaan sivua, kun nyökyttelen ihastuneesti. Suomalaista maagista realismia, siinäpä kirjallisuuden laji, johon ei kovin useasti törmääkään. Raevaaran romaania asuttavat autoja liikuttelevat karhut, puhuva koira sekä myyttinen peto nimeltä Sfatoligra. Teoksen kieli soljuu, pyörii ja kieppuu tiivistyen välillä aforismeiksi, välillä taas kansansatujen kaikuja kantavaksi poljennoksi. Kaiken yllä huojuvat Hukkajoen metsät ja villinä virtaava joki, nimeltään juurikin Hukkajoki.

Teoksen henkilöt ovat sidoksissa monin tavoin toisiinsa, suorastaan toisiinsa sotkeutuneita. On Amanda, joka näkee enteitä ja jota kukaan ei voi tuntea. On hänen tyttärensä Dora, joka ei osaa tehdä eroa toden ja epätoden välillä. On Doran kadonnut sisko Eleonoora sekä jälkimmäisen lapsuudenystävä Nelli, joka rakastaa metsää, jonka taas Amandan ex-mies Viktor haluaa kaataa. Yhteisön ulkopuolelta osaksi sitä ajautuu sattumalta Joona, jolla on mukanaan koira nimeltä Taika, joka "kantaa Joonan elämän viimeistä palaa". 

Raevaaran romaanissa ihmiset sekoittuvat niin toisiinsa kuin luontoonkin. Missä kulkee ihmisen ja luonnon välinen raja? Milloin eläin on ihan vain eläin ja milloin symbolinen tiivistymä tai romaanihenkilön sielun väliaikainen kotipaikka? Missä yksi ihminen alkaa ja toinen loppuu? Mikä meissä on meitä ja mikä vierasta? "Eleonoora oli joskus minä, minä olin Eleonoora, nyt minua hädin tuskin on. Eleonooraa ei senkään vertaa. Mitä tiukemmin yritän itseeni tarttua, sitä nopeammin hajoan. Olen palasina, kuka tahansa voisi noukkia osia minusta mukaansa."

Raevaara sekoittaa tarinaan taitavasti mytologiaa, luo jopa ihan uuttakin sellaista. Sfatoligra, hirmuisin hirviö vaanii hukkajokelaisia. Nelli kuvittelee "kuoriutuneensa munasta, valtavasta kullan- ja hopeanhohtoisesta munasta." Monissa mytologioissa, kuten vaikkapa Kalevalassa, muna kytkeytyy kertomukseen maailman synnystä. 'Hukkajoessakin' maailma luo itseään, mutta joessa virtaa myös palasia vedenpaisumusmyytistä ja elämästä kasvaa kuolemaa. Doran kautta Raevaara nostaa esiin kaksoisolentotematiikan, joka kansantarinoissa edustaa usein ihmisen toista minuutta tai sielun jakautumista ja toimii merkkinä psyykkisen tasapainon järkkymisestä. Kun Dora palaa sairaalasta kotiin, väittää hän itsepäisesti olevansa Eleonoora.

'Hukkajoki' kurottaa moneen suuntaan, pyörteilee kuin siinä kuvattu samanniminen joki. Lukiessani olen välillä hukassa (sic) ja mietin, mistä tässä loppujen lopuksi on kysymys. Raevaaran romaani avaa monia tulkintamahdollisuuksia, mutta paikoin siihen on vaikea päästä kiinni. Henkilöhahmot luiskahtelevat otteesta ja huomaan toisinaan kaipaavani Raevaaran novellien tai 'Laukaisun' tiheää selkeyttä. On joka tapauksessa hienoa ja tervetullutta, että Raevaara pyrkii luomaan suomalaisesta kirjallisuusperinteestä poikkeavia, uutta etsiviä ilmaisutapoja. Tosin olen aivan varma, että hän olisi voinut tehdä tämän vielä taitavammin. 'Hukkajoessa' ollaan niin lähellä suurta romaania, että jonkinlaisen viimeisen tason saavuttamatta jääminen jää harmittamaan.

*

Teoksen henkilöhahmot ovat kukin omalla tavallaan hyljättyjä ja Hukkajoki on se paikka, jossa heidän voisi olla mahdollista rakentaa itsensä uudestaan osana luontoa ja elämän kiertokulkua. 'Laukaisussa' kertojalla oli erityisen mielenkiintoinen rooli ja myös 'Hukkajoessa' kertojan rooli on korostunut. Heti romaanin alussa Amandan syntymästä kerrotaan, että silloin "synkkä myrskytuuli puhalsi pohjoisesta ja kasasi taivaalle pilviä." Seuraavassa kappaleessa edellinen kyseenalaistetaan. "Vai oliko silloin myrsky? Ehkä oli helle, kuumin kesä kymmeniin vuosiin, ehkä ei edes ollut tuullut viikkoihin." Amanda ei tietenkään voi muistaa syntymäänsä, mutta hän haluaa kertoa siitä niin, että silloin "myrskysi, oli synkkää," koska se sopii kuvaamaan hänen luonteenlaatuaan. Amandan henkilökohtainen syntymämyytti tiivistyy yhdeksi lauseeksi. "Silloin siis tuuli niin, että maailmaan pusertuvan tyttölapsen sielu heitti kuperkeikan eikä ikinä päässyt takaisin oikein päin."

Teoksen toisessa osassa koetaan huikaiseva kerronnallinen julkitulo, kun kadonnut ja kaiketi myös kuollut Elonoora astuu selkeästi osaksi kerrontaa. Ratkaisu on ovela ja muuttaa lihaksi vai pitäisikö sanoa kirjaimiksi ajatuksen siitä, että kaikki me olemme yhteydessä toisiimme. Että kuoltuamme me elämme toisten ihmisten muistoissa. Että välillä olemme enemmän itsessämme ja välillä taas poissa. Sielu on liikkuvaa sorttia, se voi mennä metsään lepäämään tai piristäytyä uimalla Hukkajoessa, jonne se on vaarassa myös hukkua.

Eleonooran/kertojan tulkinta Eleonooran entisestä poikaystävästä Joonasta tuo mieleeni juuri lukemani Maija Muinosen 'Mustat paperit', jossa teoksen päähenkilö haluaa määrätä, miten ihmisten tulee elää hänen kuolemansa jälkeen. Lukijana en voi tietää, missä määrin Eleonoora/kertoja kuvaa asioita ja ihmisten tunteita niin kuin ne ovat ja missä määrin niin kuin hän haluaisi niiden olevan. Kertojana Eleonoora sekoittaa itsensä 'Hukkajoen' tarinaan. "Joonaa kaipaa Eleonooraa, Joona kaipaa minua, ja minä astelen hänen luokseen, kiedon kädet hänen ympärilleen, tuen poskeni siihen kohtaan olkavartta, johon aina sen tuin. Mutta nyt minusta ei ole hyötyä Joonalle. Lämpöni ei riitä tavoittamaan häntä, vaikka hänen lämpönsä täyttää minut, väreilee sisälläni."

Se, että luin ensin 'Laukaisun' ja vasta sen jälkeen 'Hukkajoen' asettaa nämä kaksi teosta mielenkiintoiseen suhteeseen keskenään. Kun Raevaara jälkimmäisessä kirjoittaa, että "tärkeintähän oli aina tarina itse, sen kertominen, muttei koskaan totuus" tuntuu kuin 'Laukaisu' alkaisi purskahtaa Hukkajoen kuohuista. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (II)




Täällä Pohjantähden alla -trilogian II osan lukeminen pelotti ja ahdisti jo etukäteen. En halunnut kansalaissodan alkavan, en halunnut miesten jäätyvän ja kärsivän nälkää. Erityisesti en halunnut Akseli Koskelalle tapahtuvan mitään pahaa. Luinkin TPTA:n II osaa vain muutama sivu kerrallaan, jotta pystyin tulemaan toimeen taistelukuvausten, pakkasen, umpihankien, vetäytyvien joukkojen, sotakäskyjen mielettömyyden, vankileirien ja ihmisen julmuuden kanssa.







Suomen kansallisarkiston statistiikka puhuu kylmää kieltään:

Kuolintapa Punaiset Valkoiset



Kaatunut 5199 3414
Teloitettu, ammuttu, murhattu 7370 1424
Kuollut vankileirillä 11652 4
Kuollut vankileiriltä vapauduttuaan 607 6
Kadonnut 1767 46
Muut kuolintavat 443 291
Kaikki yhteensä 27038 5185

Kaikki nämä kuolleet olivat jonkun rakkaita. Heitä odotettiin takaisin sotarintamalta ja vankileireiltä, mutta he eivät palanneet. Erityisesti vankileirillä kuolleiden määrä on järkyttävän suuri. Jokainen näistä kuolemista olisi voitu estää. Tärkeämpää kuin kanssaihmisen henki, oli oman ideologian säilyttäminen ja paremmaksi julistaminen. Näissä luvuissa puhuvat ihmisen alhaisuus ja susiluonne. Järkyttävää on sekin, että näistä tapahtumista on historiallisesti katsoen kulunut varsin lyhyt aika, alle sata vuotta.

Muutama vuosi sitten suomalaisessa poliittisessa elämässä käytettiin slogania: Kahtia-asettelun aika on ohi. Kun katsoo yllä olevia lukuja, poliittinen slogan näyttäytyy selkeästi voittajien sloganina. Itse pidän ihmeenä, että suomalainen yhteiskunta on selvinnyt kansalaissodasta siinä määrin kuin se on tehnyt. Linnaa lukiessani joudun nousemaan useamman kerran seisomaan, kävelemään, hokemaan puoliääneen: tämä on väärin. Näin ei voi olla. Lukiessani mietin kuumeisesti, miten punaisten ja valkoisten välinen sota olisi voitu välttää. Se, että saman maan kansalaiset nousevat aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan, on jotakin, jota en vaan pysty hyväksymään. Ymmärtämään kyllä.

Lukiessani TPTA:n II osaa aiemmin lukemani Ros Wynne-Jonesin Sudanin sisällissodasta kertova 'Sade lankeaa' asettuu sekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Sudanissa sisällissotaa käytiin noin 50 vuotta. Miten noin monien sotavuosien jälkeen on mahdollista rakentaa rauhanomaista rinnakkaiseloa? Miten monta sukupolvea tarvitaan edes jonkinasteiseen sisällissodasta toipumiseen? Näitä miettiessä pahaolo kasvaa möykyksi rintaan. Tätä kirjoittaessani Ukrainan ja Venäjän välillä vallitsee akuutti kriisitilanne. Tuntuu, että historiasta ei olla opittu yhtään mitään. Että ihminen osaa kyllä keksiä keinot matkustaakseen avaruuteen ja selvittääkseen dna-molekyylien salaisuudet, mutta sovussa keskenään ihmiset eivät opi elämään. Pyörittelen käsissäni italianjuutalaisen Primo Levin teosta 'Tällainenko on ihminen', jota teoksen etuliepeessä kuvataan yhdeksi "voimakkaimmista dokumenteista joita toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu." En vieläkään rohkene tarttua siihen.

On kirjoitettava, jotta ihminen edes halutessaan voisi muistaa ja oppia historiasta. Juuri tämän vuoksi Väinö Linnan -trilogian asema suomalaisessa kirjallisuudessa on kiistaton ja se pitäisi jokaisen sukupolven lukea, että me vähitellen pystyisimme löytämään keinoja, joilla olla veljiä ja sisaria keskenämme. TPTA:n II osassa kirkkoherran rouva Ellen tuskailee pukunsa sopimattomuutta ja Alma Koskela anoo, että hänen poikansa haudattaisiin joukkohaudan sijasta kirkkomaahan. Nykypäivänä toisen pankkitilille veroparatiisiin kilahtaa miljoonaoptiot ja toinen rynkyttää sosiaalitoimiston ovea saadakseen muutaman kymmenen euron sosiaalituen, jonka hän joutuu maksamaan takaisin seuraavista tuloistaan. Ei mikään ole muuttunut, kahtiajakautumisen ilmenemismuodot vain ovat nykyisin erilaiset. Tarvisisimme kipeästi lisää Halmeen kaltaisia ajattelijoita, jotka kykenevät näkemään asioiden molemmat puolet.

Linnaa lukiessani mietin, miten kauan ihmiset jaksavat yhteiskunnan eriarvoistumista. Tuleeko vielä päivä, jolloin tartumme aseisiin toisiamme vastaan? Kuinka pitkään nykyajan sorretut, köyhät ja työttömät, jaksavat sopeutua ja kestää nöyryytystä ja kommentteja siitä, että köyhyys on itseaiheutettua. Oma vika. Mitäs menit jäämään työttömäksi? Mitäs sairastuit? Mitäs erosit puolisostasi? Huokaan kiitollisena Susanna Alakosken puoleen, joka ei suostu olemaan hiljaa, vaan tuo vimmalla esiin yhteiskunnan nurjemman puolen.

Kuten jo TPTA:n I osasta kirjoittaessani mainitsin, on Linnan henkilökuvaus sekä iholle tulevan uskottavaa että syvää. Hän tavoittaa suomalaisen luonteenlaadun ominaispiirteet tavalla, joka hakee vertaistaan. Hän kuvaa sinänsä hyvätahtoisen, mutta luonteeltaan heikon kirkkoherran ja tämän vaimon Ellenin, jonka päättäväisyys ja isänmaallisuus ei pelkää eikä kumartele, kuten hänen asenteensa kulkulupa-asiassa osoittaa. "Toistan vielä, etten ota lupaanne. Olen turvaton nainen, joten tehkää minulle mitä haluatte. Olen valmis pesemään lattioita. Pesen vaikka käymälöitä, sillä mikään työ ei ole halpaa isänmaan ja Suomen kansan laillisten oikeuksien puolesta."

Linna piirtää verkkoalvoillemme miesten joukkouhon, miten sitä mennään ja taistellaan ja voitetaan. Miesten lapsellinen uho herättää minussa kiusallisuutta. Hän kuvaa hiljaiset ja nöyrät naiset, joita ilman yhteiskuntamme ei olisi tullut toimeen. Hän kuvaa kirkkoherran pojan ylimielisen nuoruudenuhon ja mielessäni tiuskaisen mokomalle nulikalle, että olepas hiljaa, kun et vielä ymmärrä. Että elämä kyllä sinuakin vielä opettaa.

Ja sitten se Akseli ja syvä huokaus. Miten sitä voikaan sydän särkyä ja mennä pirstaleiksi romaanihenkilön takia. Kauhistuttavaa on lukea, miten Akselin velvollisuudentuntoisuus saa hänet vaarantamaan niin oman kuin kavereidensakin hengen yhä uudestaan taistelussa, jonka voitosta ei toivoa ole. Miten viimeisetkin ihanteet viedään Akselilta ja hänet passitetaan vankileirille kitumaan. Antaisin paljon, jos voisin hänet sieltä pelastaa, jotta hän pääsisi edes vähän helpomalla, eikä hänen tarvitsisi kärsiä kenttäoikeuden mielivaltaisuudesta ja riutua odottamassa päivää, jolloin hänen kuolemaantuomionsa pannaan täytäntöön.

Linna lienee aavistanut, että Akselin kuolema olisi lukijalle liikaa ja jättää hänet henkiin. Huh. Kunpa Akseli nyt vaan toipuisi, vaikka ei hän tietenkään koskaan voi tulla entiselleen, ei sellaisten kokemusten jälkeen kuin mitä hän on joutunut käymään läpi. Pari vuotta sitten katsoin dokumentin Tammisaaren vankileiristä ja myönnän, että sen kurjuus ja lohduttomuus ylittivät moninkertaisesti etukäteen kuvittelemani. 

*

Linna haastaa meidät kysymään itseltämme, mikä tai mitkä olisivat sellaisia periaatteita, joista emme suostuisi luopumaan, vaikka aseen piippu olisi ohimolla. Yleisimmät vastaukset liittynevät poliittisiin ja uskonnollisiin mielipiteisiin ja ideologioihin. Mietin kysymystä myös omalla kohdallani ja yksi vastauksistani on feminismi. Sitä en voisi kieltää, koska silloin kieltäisin koko olemassaoloni  ja ajatusmaailmani.

Linnan TPTA II on alati ajankohtainen teos. Se on kaikessa suoruudessaan ja rehellisyydessään ylittämätön dokumentti suomalaisen yhteiskunnan vaikeimmista ja surullisimmista ajoista. Se kantaa viestiä myös nykylukijalle ja kehottaa meitä muistamaan, että osaisimme toimia menneitä sukupolvia viisaammin.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Maija Muinonen: Mustat paperit

Harmittelin aluksi, että kirjan kannessa on  kuvan osin peittävä Bestseller-tarra. Tarkemmin ajateltuna ilmaisu "Kan inte förnyas"  sopii Muinosen teokseen erinomaisesti.
Innostuin lukemaan Maija Muinosen Mustat paperit huomattuani siitä kirjoitetun monia bloggauksia. Tosin luin muiden bloggaukset vain silmäillen, koska halusin muodostaa Muinosen romaanista oman mielipiteeni mahdollisimman ilman ennakko-odotuksia.

Muinosen kirjeromaani on kirjoitettu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta. Hän kirjoittaa elämänohjeita pienelle pojalleen ja taloudenhoitajalleen. Vaikka kirjoittaja (ja tällä viittaan romaanin sisäiseen kirjoittajaan, en kirjailijaan) vakuuttaa kovasti rakastavana poikaansa Lucia, on rakkaus olemassa vain sanoissa. Se on tyhjää rakkautta ilman tunnetta ja tämä tekee Muinosen romaanin lukemisesta ahdistavan kokemuksen. 

Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä selvemmäksi käy, että kirjoittaja haluaa ennen muuta jatkaa elämäänsä ihmisten muistoissa. Olla se, josta puhutaan, jota ihaillaan, jota rakastetaan, jota pidetään säihkyvänä. Erityisesti lapsensa hän haluaa muistavan kaiken ihanana, suurena puhtaana äidin ja pojan välisenä onnelana. 

Muinonen ei totta tosiaan ole valinnut romaaninsa aihetta helpoimmasta päästä. Hänen käsittelyssään kuoleman portilla oleva kirjoittaja kasvaa vastenmieliseksi ja itsekkääksi hahmoksi, joka haluaa määrätä lapsensa koko tulevaisuudesta aina ammattia ja puolisoa myöten. Luonteensa ja ulkonäkönsäkin puolesta kirjoittajan lapsen tulee muistuttaa äitiään ja kaikkien isästä kertovien piirteiden tulee hävitä näkymättömiin. Myös Lucin omien lasten, joita kirjoittaja määrää hänen saavan useampia, tulee olla isoäitinsä kaltaisia.

"Teet kolme väitöskirjaa. Sinusta tulee tutkija. Sinusta tulee lääkäri. Sinusta tulee arkeologi. Sinusta tulee arkistonhoitaja. Sinusta tulee perinnöllisyystutkija. Sinusta tulee merimies. Sinusta tulee hydrologi. Sinusta tulee sellunkeittäjä ja paperikoneenhoitaja."

Muinosen kieli on hyvin valmiin tuntuista, viekoittelevaa ja runollista. "Katon yllä nopeat linnut ompelevat taivasta." Runolliset ilmaukset, metaforat ja kielikuvat ovat kuitenkin jollakin tavoin irtonaisia, niiden välinen rihmasto ja juuret tarkoituksellisesti puuttuvia. Kun Dave Lindholm laulaa "joo, joo mä rakastan sua" kertoo se hyvin sen, miten laulaja sanoo rakastavansa vain, koska sen sanomista häneltä vaaditaan.  Lindholmin laulun tapaan Muinosen kielen rikkaus koostuu pitkälti juuri siitä, että sanoilla ei sanota pelkästään sitä, mitä niillä ensisilmäyksellä ja konkreettisesti sanotaan, vaan sanat toimivat kirjoittajan ajatusten merkkeinä ja niiden merkitys on hänen määräämäänsä. Koko teoksen kuvasto on alisteista kirjoittajan megalomanialle, hänen loputtomalle halulleen määrätä muiden elämästä hänen kuolemansa jälkeen. 

Mustat paperit muuttuu loppua kohden yhä enemmän kokeelliseksi romaaniksi ja paikoin se lähenee runolle ominaisia esitystapoja. Muinonen luo merkityksiä poistamalla tekstin reunojen tasauksen, tekemällä silmiinpistäviä muutoksia sanajärjestykseen, jättämällä sanoja kokonaan kirjoittamatta ja käyttämällä toistoa tehokeinona. Ylipäänsäkin Muinonen kiinnittää lukijan huomion kieleen ja sen rakenteisiin. Ihminen tulee olemassaolevaksi kielen kautta, elää kielessä ja murtuu kielen murtuessa. Kun ihminen on poistunut, kieli korjaa ihmisen jättämän aukon.

Muinosen teos on positiivisella tavalla epäsuomalainen. Niin ihmisten kuin paikkojenkin nimiä myöten teos asettautuu toisaalle, mihin tahansa paikkaan, jota emme aivan tunne, mutta joka silti on tunnistettava. Muinonen tuo kuoleman iholle ja sen allekin. Sen hyväksyminen, että jonain päivänä ei ole enää olemassa kuin muutamien ihmisten muistoissa ja että niissäkin sitä unohtuu päivä päivältä vähän lisää on osa ihmisen osaa, halusimmepa me sitä tai emme. Lukiessani mieleeni tuli tämä blogini ja sen kirjoitukset. Kun minä olen kuollut, ovat ne edelleen olemassa ja jonain päivänä joku lukee niitä ja minä en voi enää statistiikasta tarkistaa, kuka on sivuillani käynyt. 

Mustista papereista on kirjoitettu esim. seuraavissa blogeissa:



lauantai 1. maaliskuuta 2014

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksalaisen Anna Katharina Hahnin romaani ’Lyhyehköjä päiviä’ (Kuerzere Tage, 2010) omaa kaikki nykyelämänmenoa viiltävän osuvasti tarkastelevan romaanin ainekset. Valitettavasti Hahnin käsittelyssä aineksista ei kuitenkaan synny onnistunutta lopputulosta, mutta kylläkin vahva aavistus, että muutamilla toisin valituilla kirjallisilla mausteilla kattauksesta olisi tullut hyvinkin maukas. Arvovaltaiset tahot tosin lienevät kanssani eri mieltä, sillä teoksen takakannessa mainitaan, että Hahnin teos oli vuonna 2009 Saksan kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sen lisäksi se on saanut sekä Roswitha von Gandersheim- että Dorerer-palkinnon.  

Teoksen henkilögalleria on lupaava. Hahn kuvaa muutamia Stuttgartin Constantinstrassella asuvia ihmisiä, joista useimmat eivät varsinaisesti tunne toisiaan. On pienten lasten äidit Judith ja Leonore miehineen, yksinhuoltajaäiti Hanna ja hänen poikansa Mattis, teinipoika Marco sekä jo vanhempi Posseltin pariskunta. Henkilöistä ääneen pääsevät vuoron perään kaikki muut paitsi Hanna ja herra Posselt.

Judith on opiskellut taidehistoriaa ja hän haluaa esittää itsensäkin jonkinlaisena taideteoksena ja muuttaa jopa alkuperäisen nimensä Jutta taiteellisempaan Judithiin. Leonore taas pakenee lapsiperhe-elämää työhönsä toimistoon, jossa hän kuitenkin joutuu kokemaan, että hänen on tehtävä työnsä tuplasti paremmin, koska hän on nainen ja perheenäiti. Judith ihannoi Leonien normaaliutta ja hänen kykyään leikkiä lastensa kanssa. Leonore taas tarkkailee ikkunastaan, miten Judithin kotona perhe-elämää suoritetaan oikein ja miten Steiner-pedagogiikasta elämänsä ohjenuoran tehnyt Judith puuhailee kaikenlaista mukavaa lastensa kanssa. 

Hahn kuvaa osuvasti, miten pikkuporvarillinen elämäntapa tappaa nuoruuden ideologiat ja miten elämä on jatkuvaa kahnausta suorittamispaineen ja oikean julkisivun ylläpitämisen kanssa. Miten elämää oikein pitäisi elää, jotta sitä eläisi oikein? Mitä oikea elämä on? Milloin se alkaa ja entä sitten, kun jäljellä on enää vanhuuden hidas hiipuminen? Hahnin romaanissa jokaisella ikäluokalla on omat angstinsa ja kipupisteensä. Varhaiskeski-ikäiset Judith ja Leonore kärsivät väljähtyneissä avioliitoissaan ja kokevat lasten kasvatuksenkin kilpailuksi siitä, kuka osaa antaa parhaimman kuvan vanhemmuudestaan. Kun kukaan ei ole katsomassa kulissit putoavat ja yksi syö lääkkeitä ja toinen juo viiniä. Teini-ikäinen Marco puolestaan saa tarpeeksen elämästään äitinsä ja tämän uusimman miesystävän Pornostaran kanssa ja päättää tehdä omat ratkaisunsa. Rouva Posselt yrittää selvitä päivästä toiseen vanhuuden tehdessä elämästä yhä hankalampaa. 

*

Rakenteellisilla ratkaisuilla kirjalliseen tekstiin voidaan tuoda painotuksia, kyseenalaistuksia ja ylipäänsä rinnastuksia tavalla, joka pelkän tekstin avulla olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Ne jättävät usein myös lukijalle paljon tulkintavaraa ja synnyttävät yhä uusia tekstuaalisia yhteentörmäyksiä. Rakenteissa minua miellyttää sekin, että niiden ominaispiirre on väittämisen sijasta tarjoava. Ota tai jätä, käytä, mieti, tutki, päättele, pohdi.

Hahnin teoksen heikkous onkin juuri sen rakenteessa. Judithia ja Leonorea kuvataan melkein kirjan puoliväliin asti ja aloin jo mieltää kyseessä olevan heidän tarinansa. Kun näkökulma yhtäkkiä siirtyy Marcoon, tuntuu se lähinnä häiriöltä. Kokonaisuuden kannalta vielä turhempi on kuitenkin rouva Posseltin elämästä kertova tarina, joka on sinänsä hyvinkin kiintoisa ja jopa epätavallisen tarkka, koskettava ja elämänmakuinen kuvaus vanhemman ihmisen elämästä, mutta sen paikka olisi jossakin muussa kuin juuri tässä romaanissa. Toki Marcon ja rouva Posseltinkin tarina vahvistaa teoksen teemaa siitä, että emme loppujen lopuksi tiedä, mitä naapurissamme tapahtuu.  

Judith ja Leonore ovat romaanihenkilöinä mielenkiintoisia, koska lukijalle ei kerrota pelkästään millaisia he ovat, vaan myös se, miten he toisensa näkevät. Näin syntyy kutkuttava, totta ja luultua sekoittava kaksoisvalaistus. Sen sijaan Marcon ja rouva Posseltin henkilökuvat ovat yksiulotteisia, eivätkä mielestäni edes kovin yllättäviä. Kun Hahn teoksen lopussa palaa Judithin ja Leonoren näkökulmiin, on kertomuksen jännite jo rikkoutunut.

Uskon, että 'Lyhyehköjä päiviä' toimisi romaanina paremmin, jos Hahn olisi keskittynyt pelkästään dialogisesti kuvattuihin Judithin ja Leonoren näkökulmiin tai jos kaikkia henkilöhahmoja olisi kuvattu pelkästään omista näkökulmistaan. Teoksen rakenteellinen sekasikiöisyys ei palvele onnistunutta kokonaisuutta. Lisäksi tarinan lopussa tapahtuu aivan liian paljon ja nopeasti. Miksi? Pitääkö Hahn lukijaa niin tyhmänä, että asioita pitää erikseen korostaa ja alleviivata yliampuvien tapahtumien kautta. Eniten minua jäi häiritsemään, kun sankarilliseksi yksinhuoltajaäidiksi kuvatusta Hannasta kerrottiin ohimennen, että hän aiheutti itse lapsensa sairauskohtaukset. Judith, jolle Hannan äiti asian kertoi, ei kommentoi asian paljastumista mitenkään, vaan jatkaa hermoilemista oman ulkonäkönsä suhteen. Toki näin saadaan luotua kuva, että Judith on täysin itsekäs paskiainen, mutta Munchhausenin syndrooman esiin vetäminen on kyllä varsin järeä tehokeino. Sen avulla luotu kuva Judithista on myöskin ristiriidassa sen kanssa, mitä hänestä on muutoin kerrottu. Hahnin luomat henkilöhahmot eivät ole ensisijaisesti ilkeitä tai pahoja, vaan kukin omalla tavallaan onnettomia ja eksyksissä oman elämänsä ja sen vaatimusten kanssa. 

Rakenteellisista heikkouksista huolimatta Hahn tuo vakuuttavasti esiin, miten helposti elämältä voi pudota pohja. Miten hauraita ovat kulissit ja näkymättömiä ne rapautumat, jotka voivat saada ne romahtamaan. Miten tutun ja turvallisen sortumisessa voi olla kysymys vain muutamista sekunneista ja millimetreistä. 


'Lyhyehköjä päiviä' muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaaAnnelin kirjoissa