torstai 31. lokakuuta 2019

Juhani Aho: Rautatie * BAR Finland, 44

Kuukausittain julkaistavassa BAR Finland -sarjassa tuon esiin merkittävää suomalaista kirjallisuutta. Kun tällä hetkellä tilanne on se, että kiinnostavia kotimaisia uutuuksia tunkee esiin joka tuutista teki mieli paeta varhaisempiin vuosiin. Niinpä tartuin Mattia ja Liisa käsikynkästä ja lähdimme Lapinlahdelle ihmettelemään rautatietä.

On vuosi 1884 ja Lapinlahdella on koettu ihme, kun hevoset on korvannut veturi, joka vetää perässään rautahuoneita ja kiitää eteenpäin niin, että matkustajan silmissä vilisee. Matti ja Liisa pitävät penkistä tiukkaan kiinni, sillä vaikea on uskoa, että moisessa kyydissä ihan noin vaan pysyisi.

Vaikka Rautatie on tyyllisesti realismia on sen kuvaus rautatiestä scifiä, sillä Ahon kirjoittaessa teostaan rautatietä ei Lapinlahdella vielä ollut, vaan rautatieasema avattiin vasta vuonna 1902 eli 18 vuotta Rautatien ilmestymisen jälkeen.

Rautatie on kansankuvaus, jonka maailmassa vanha ja uusi törmäävät. Jos Matin ja Liisan asuttama Korventausta on koskaan idylli ollutkaan on selvää, että rautatien tulon jälkeen se ei enää ole ennallaan. Aho piirtää elävästi esiin Matin ja Liisan persoonat. Avioparilla on jatkuvasti känää keskenään ja he ottavat toisistaan henkistä mittaa. Merkille pantavaa on, että Liisa harvoin jää toiseksi miehensä rinnalla, vaan on romaanihenkilönä ihan ihmisen kokoinen hänkin.

Kun Matti ja Liisa saavat kuulla rautatiestä myllertää se heidän elämänsä. Rautatie on jatkuvasti heidän ajatuksissaan. Millainen se oikein mahtaa ollakaan? Kuvitelmat rönsyävät vuolaina. Hevoskyyti on ollut Matin ja Liisan elämässä apostolinkyydin ohella matkanteon peruspilari ja nyt rautahirmu on suistamassa sen paikoiltaan.

Miten kuvitella sellaista, joka on kuvittelemiskyvyn ulkopuolella? Tähän kysymykseen Aho vastaa kuvaamalla Matin ja Liisan ajatuksenjuoksua ja heidän pohdintojaan siitä, millainen olisi rautatie, joka riivaa heidän mieltään. Se kauhistuttaa ja kiinnostaa, eikä sitä voi saada mielestään.

Jotta voisi ymmärtää sitä hämmennyksen määrää, jota Matti ja Liisa kokivat rautatiestä kuullessaan on hyvä muistaa, että he elivät tiedonvälityksen suhteen lähinnä herrasväeltä kuultujen puheiden ja juorujen varassa. Matin ja Liisan maailma oli heidän syrjäkylänsä kokoinen ja sen eheään pintaan rautatie viilsi viillon, joka sekä häiritsi että houkutti. Rautatie edusti jotakin aivan uutta, josta heillä olosuhteet huomioon ottaen ei edes voinut olla realistista käsitystä.

 Rautatiessä vallitsee jyrkkä jako tavallisen kansan ja herrasväen välillä ja tämä vielä korostuu, kun Matti ja Liisa lähtevät Lapinlahdelle. Rautatieasemalla ihmiset eivät ole heitä huomaavinaankaan. Lapinlahtelaiset ovat ylpeää porukkaa ja erityisesti Liisa joutuu huomaamaan, miten hän siellä muuttuu "ämmäksi", jota pidetään lähinnä ihmisenmuotoisena häiriönä.

Matti ja Liisa voittavat pelkonsa ja uskaltautuvat junan kyytiin. Perisuomalaisesti Matti ei matkalla sylje pulloon, kun tilaisuus ryyppyyn tarjoutuu. Liisa joutuu pitämään miehestään huolta ja he palaavat mökkiinsä siipeensä saaneina sateen vielä korostaessa heidän olotilaansa ja harakan naureskellessa heidän taivallukselleen. Isomman maailman jutut ovat isomman maailman juttuja. Matti ja Liisa päättävät pysytellä jatkossa omassa tutussa elinpiirissään.

Miksi nykylukijan kannattaa lukea Rautatie?

Suomalaisen kirjallisuuden historia on nuori ja lyhyt, ja sen vuoksi pidän erityisen tärkeänä, että emme päästä unohtumaan teoksia, joiden päälle myöhempi kirjallisuutemme on rakentunut. Jos me emme pidä omaa kirjallista historiaamme elävänä vaipuu se vähitellen unhon mustaan yöhön. Kuvaannollisesti voisi ajatella, että Rautatiestä lähtevät kiskot, joita pitkin kirjallisuutemme yhä edelleen kulkee - toki välillä raiteilta suistuenkin, mutta onneksemme jatkuvasti komeaa kipinää iskien.

Rautatie säilöö aikaa ja kuvaa yhtä yhteiskuntamme suurista teknisistä murroshetkistä. Kielellisesti teos tarjoaa sanoja, joiden merkitystä joudun välillä hetken pohtimaan. Onneksi nämäkin sanat on saatu tähän teokseen talteen.




Juhani Aho: Rautatie
126 sivua
WSOY (1969/1884)



Aiempiin BAR Finland -sarjan kirjoituksiin pääset tutustumaan tästä

tiistai 29. lokakuuta 2019

Annastiina Storm: Kerro, kerro

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta.

Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone.

Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella.

On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista.

Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani.

Voisin kirjoittaa: 
Äiti kuoli helmikuussa.

Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albert Camus'n Sivullisen aloituksen viereen. Manaan vähän Camus'ta. Siis ihan oikeastiko hänellä on jokin sellainen yksinoikeus äidin kuolemisesta kertovaan lauseeseen, että se tulee mieleen aina, kun jossain toisessa kirjassa romaanihenkilön äiti kuolee?

Camus'n mukana tulevat ulkopuolisuus ja eksistentiaalinen tahmakko, mutta ne työnnän tässä yhteydessä päättäväisesti sivuun. Reipas kun olen.

Lause "voisin kirjoittaa" sisältää voimakkaan konditionaalin ja avaa ison maailman. Tarinan voi kirjoittaa niin monella tavalla, niin monilla erilaisilla sanoilla, niin monilla tyyleillä ja viittauksilla, niin monen näkökulman kautta. Storm totta tosiaan ei ole lähtenyt ylittämään aitaa sen matalimmasta kohdasta.

Alisan tarve saada selkoa juuristaan sekoittuu romaanissa satuun, maagisrealistiseen ja absurdiin. Pakko myöntää, että kaikin kohdin en ihan tavoita, mikä sadunomaisen kerrostuman tarkoitus on.  Jää tunne, että taustalla on jokin suurempi suunnitelma, jota minun on teoksesta suhteellisen hankalaa löytää. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti moite, sillä on ehdottomasti hienoa, että tarinan kulmista roikkuu eri äänisiä vihjeitä ja tulkinnallisia reittivihjeitä.

En lukiessani erityisesti etsi kirjailijan luomaa sanomaa tai teoksensisäistä totuutta. En silittele kirjansivuja silitysraudalla siitä toivossa, että näkymätön muste paljastuisi. Jostakin syystä - ja tätä pidän erittäin mielenkiintoisena asiana - Storm onnistuu luomaan asetelman, joka herättää minussa halun saada tietää, miten juuri hän on tarinansa tarkoittanut ja kun en tavoita kertomuksen ydintä sellaisella tasolla, joka saisi minut tuntemaan, että näin tämä kuuluu tulkita se herättää minussa jännää hämmästystä ja saa minussa asuvan implisiittisen lukijan raapimaan päänahkaansa.

Stormin huumorissa on hurtti sävy, joka miellyttää minua kovin. Otetaanpa esimerkiksi kohtaus, jossa Alisan isoäiti Aliisa on saanut tietää olevansa raskaana ja kertoo asiasta vauvan isälle.

Hän oli ottanut miehen käden käteensä, laittanut sen vatsansa päälle ja sanonut, että pitänee käydä papin luona. Mutta Nevalainen oli selvästikin ollut eri mieltä. Hän oli vetäissyt kätensä kuin kuumalta hellalta, ottanut pari askelta taaksepäin ja sanonut, että nyt tulee pari lauantaita, kun ei voidakaan nähdä. On tilalla muita hommia sovittuna, teurastusta ja sen sellaista.


"Teurastusta ja sen sellaista". Anna mun kaikki kestää. En pysty lopettamaan nauramista. Niin vähällä, niin vaivattoman tuntuisesti Storm liikuttelee sukupuolten välisiä peruskiviä.

Huumoria voi halutessaan kosolti löytää myös vaikka siitä, että Alisa lähtee etsimään äitinsä elämänjälkiä Hukka-nimisestä kylästä. Tässä on jotakin raikkaan ilkamoivaa ja suomenkielen tarjoamien mahdollisuuksien onnistunutta hyväksikäyttöä.

Teoksen nimi Kerro, kerro on myös pyyntö Lumikille kertoa tyttärelleen hänen alkuperäänsä liittyvät salaisuudet. Lumikki on vahva, voisi varmaan syödä kolmekin myrkytettyä omenaa eikä tuntuisi missään. Hänen ja Alisan välillä hiertää. Äidin ja tyttären vaikeat välit tiivistyvät Lumikin katseeseen, jolla hän tekee Alisasta olemassa olemattoman.

Lopulta hänen silmänsä siirtyivät katsomaan silmiini, syvälle syvälle silmiini, mutta sen sijaan, että ne olisivat nähneet minut, ne näkivät jonkun toisen. [...]Ja silloin minusta tuntui, ettei minua ollut.

Äidit eivät lähde tyttäristään. Joskus se voi olla hyvä asia, joskus taas jotakin aivan muuta. Vielä kuoleman rajan takaakin Lumikki pyrkii kontroilloimaan Alisan kertomusta. Hän ei suostu olemaan arvokkaasti kuollut, vaan tyrkyttää Alisalle neuvoja siitä, miten tämän tulisi kirjoittaa. Suuremmassa näkökulmassa on kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaansa ja totuuteensa.

Kerro, kerro on kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja. Se vahvistaa jo Stormin esikoisromaanissa Me täytytään valosta esiin tullutta uniikkia ääntä.




Annastiina Storm: Kerro, kerro
207 sivua
Kustantamo S&S (2019)


Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.


sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Tekstiä ilman meikkiä - Jussi Nikkilä: Näyttelijä


Jussi Nikkilän Näyttelijästä opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia.

Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä.

Anteeksi.

Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa.

Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä muutamastakin useimmat ovat kovin kriittisiä voi se olla kuolinisku kirjalle. Tästä seuraa helposti hyssyttelyn kehä, jossa ei uskalleta sanoa oikein mitään ja voi kuulkaa lukemattomat ovat ne tunnit, jolloin olen itsekin pyrkinyt keksimään ilmaisuja, jotka olisivat tarpeeksi neutraaleja, jotta en loukkaisi kirjailijan tunteita. Aika usein kyllä jätän kirjan kesken, koska minua tympii käyttää vapaa-aikaani siihen, että pyrin keksimään, miten kirjoittaa kirjasta edes näennäisesti jotakin myönteistä silloinkin, kun siihen ei ole syytä.

Heti Näyttelijän kuunneltuani aloin kuunnella sitä toiseen kertaan, koska se on kirja joka miellyttää minua kovin. Edellinen lause sisältää totuuden siemenen, mutta se ei ole kokonaan totta kuitenkaan. Totta on, että sain Näyttelijästä outoa, suorastaan selittämätöntä lohtua, joka johtunee siitä, että kun teoksen päähenkilö Viki haahuilee elämässään ja onnistuu heikkohappisuudesta huolimatta pysyttelemään elämän syrjässä kiinni minulle tulee tunne, että saatanpa tässä selvitä minäkin, vaikka moni asia vastaan hankaakin.

Toinen syy, miksi aloin kuunnella Näyttelijää toiseen kertaan on se, että nukahdin sitä ensimmäisellä kerralla kuunnellessani ja pitkät pätkät meni ohi. Olin yökylässä ja heräsin aamulla niin aikaisin, että muut vielä nukkuivat, jonka vuoksi päätin viihdyttää itseäni Näyttelijällä. Jossakin vaiheessa Nikkilän ääni kuitenkin vaivutti minut uneen. Tästä voidaan tulla johtopäätökseen, että Näyttelijä sopii erinomaisesti kuunneltavaksi kaikille univaikeuksista kärsiville, mutta sen lisäksi se kannattaa ehdottomasti kuunnella myös hereillä ollessa. Tai vaihtoehtoisesti lukea. Nikkilä tosin lukee kirjansa itse, joten kuunteleminen on vahva optio.

Syy siihen, miksi kuuntelin Näyttelijän 1,5 kertaa enkä kokonaan kahteen kertaan on taas se, että huomasin, että Maria Veitolan uudesta kirjasta on tullut saataville äänikirjaversio. Haluan nälkäisesti päästä sen kimppuun.

Alunperinkin Näyttelijä hiipi kuulokkeisiini vähän erikoisempaa reittiä. En ollut kuullut tästä kirjasta kavereilta tai kadunihmisiltä, mutta Markko Tainan suunnittelemassa kannessa on kuva nuorehkosta miehestä, joka on piirretty tyylillä, joka toi mieleeni erään minulle vuosia sitten erittäin tärkeän ihmisen, jonka kynästä lähtevä piirrosjälki oli hyvin samanlaista kuin Näyttelijän kannessa.

*

Näyttelijä kertoo pitkälti Nikkilän itsensä oloisesta Vikistä, joka on naimisissa Iisan kanssa. Iisalla menee koko ajan paremmin kuin miehellään. Kummatkin ovat näyttelijöitä, mutta Iisa on se, joka  saa kiinnostavia rooleja ja bileissä jengi suorastaan jonottaa ostamaan hänelle Cosmopolitaneja. Vikille töitä ei tahdo löytyä ja mielenterveys on koetuksella. Hänen elämäänsä ei voi kutsua hohdokkaaksi, mutta Nikkilä onnistuu mainiosti kaivamaan esiin ihan tavallisen kiinnostavuuden.

Ollaan siis autofiktion (nam, nam!) äärellä ja asiaa kommentoidaan myös itse teoksessa, jossa Viki ja Iisa puhuvat siitä, miten läheltä omaa elämää Viki voi tarinaansa kertoa. Käy ilmi, että Vikin ja Iisan elämän yksityiskohtia on muutettu. Näin autofiktiivyys rakentuu myös fiktion sisälle autofiktioon liittyviä ongelmia unohtamatta.

Ja kaikki ne naisseikkailut, runkkaaminen ja paskominen. Onko sulla joku kompleksi? Yritätkö sä olla joku Persbrandt tai Knausgård? Ei tollanen näennäinen rehellisyys oikeuta kaikkea. Mitä sun isä ja äiti ajattelee? Ihmiset.

Autofiktion kieltämättä paskin puoli on, että se ei säästä kirjoittajansa läheisiä. Tämä on asia, josta olin pari vuotta sitten ihan hemmetin vihainen norjalaiselle Geir Gulliksenille. Jopa niin, että kirjoitettuani tekstin hänen romaanistaan Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala) kirjoitin vielä toisen tekstin otsikolla Exästä kirjoittaminen, koska otti todella pahasti päähän Geirin ex-vaimon puolesta.

Autofiktio kuumentaa tunteet. Ainakin omani. Ainakin toisinaan.

Kustantamo Tammen sivuilla Näyttelijän mainostetaan olevan "tunnetun näyttelijä-ohjaajan esikoisromaani". Tutkin Nikkilän wikipedia-sivuja ja vaikka olenkin nähnyt joitakin elokuvia, joissa hänellä on ollut rooli hän ei minulle ole varsinaisesti tunnettu. Tätä nyt ei olisi pitänyt kirjoittaa, mutta jos olisin jättänyt sen kirjoittamatta olisin ollut epärehellinen, joka taas ei tässä tekstissä  ole sallittua, koska olen niin päättänyt.

Näyttelijä asettuu kirjallisuuden muotona samaan lokeroon, josta löytyvät esimerkiksi Sisko Savolaisen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Saara Turusen teokset (klik).  Otos on kovin pieni, enkä ole lukenut tarpeeksi monia suomalaisia autofiktioita voidakseni ottaa kantaa siihen, mikä on autofiktion ja sukupuolen välinen korrelaatio maamme nykykirjallisuudessa. Jos siis sellaista edes on olemassa.

Pidän tavasta, jolla Nikkilä tuo esiin, miten vaikeaa rehellisyys on ja miten meistä useimmat - vaiko peräti kaikki - pyrkivät jatkuvasti luomaan itsestään tietynlaista kuvaa. Viki esimerkiksi haluaa olla henkilö, joka on lukenut Sartren Inhon, koska Sartren Inhon lukeneet ihmiset ovat kiinnostavampia kuin ne, jotka sitä eivät olet lukeneet. Tämän vuoksi on houkuttavaa valehdella lukeneensa Inhon. On myös mukavampi muokata lapsuutensa niin, että orastava älyllisyys pääsee esiin, kun kauppa-auton sijasta kertoo fanittaneensa kirjastoautoa.

En tiedä sinusta, mutta minä olen kyllä lukenut kaikenlaisia kirjoja siinäkin mielessä, että voisin sanoa ne lukeneeni. Yksi tunnetuimpia lukemisyritelmiäni on haluni olla ihminen, joka on lukenut Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Kirja on minulla kuitenkin edelleen kesken, on ollut sitä jo viimeiset noin kolme vuotta, joten luultavasti joudun tyytymään siihen, että minusta ei tule ihmistä, joka on lukenut Painovoiman sateenkaaren.

Näyttelijää kuunnellessani otin muutamia screen shotteja, joten alan tukia seuraavaksi puhelintani, joka on iPhone 8, 64 Gt.

Ymmärrän rakentaneeni mielessäni koko tapahtumasta jonkinlaisen anekdootin, jota aina silloin tällöin kertoilen jos haluan antaa elämästäni hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan, että tällaistakin elämässäni on tapahtunut, ei ihme että minusta on tullut taiteilija, ei ihme, että olen näin kyyninen.

Bingo! Minäkin annan elämästäni mieluusti "hiukan tragikoomisella tavalla rosoisen kuvan" ja olen tehnyt kaikenlaista antaakseni itsestäni etukäteen valitsemani vaikutelman. Tämä muuten ei nyt ole se paikka, johon kannattaa tulla huomauttamaan, että "minä kyllä olen aina juuri sellainen kuin olen", koska se johtaa to-del-la uuvuttavaa pseudofilosofiseen väittelyyn siitä, mitä juuri sellaisena olemisen 'on' pitää sisällään.

Juuri edellisen sitaatin kaltaiset huomiot tekevät Näyttelijästä minulle vahvasti samaistuttavan teoksen. En muuten millään meinannut muistaa, mitä relatable on suomeksi, mutta hetken mietittyäni muistin kuitenkin. Jostain syystä - mikäköhän sekin lienee - samaistun vahvemmin englanniksi kuin suomeksi.

(Hei nyt tajusin. Relatable on lähellä sanaa relation(s), joka ulottuvuus samaistuttavasta kokonaan puuttuu. Suomeksi siis samaistutaan yksiäänisemmin kuin englanniksi. Laitan tämän sulkuihin, kun tämä on vähän tällainen ylimääräinen möhkäle muun tekstin keskellä, mutta en voi tätä jättää poiskaan, koska havainto on minulle tärkeä).

*

Me kaikki halutaan huomiota ja sen saa sanoa ääneen. Vai saako?

Viki menee terapiaan paikkaamaan lapsuudesta peräisin olevaa huomiovajettaan. Samalla esiin nousee kysymys siitä, kuinka paljon kaikissa hänen tekemisissään ja ihmisen tekemisissä ylipäätään on kyse huomion tavoittelusta, joka on seurausta siitä, että on lapsena jäänyt sitä vaille. Näyttelijän koskettavimpia kohtia on tämä:

Entä jos olen kirjoittanut kaikki nämä lauseet vain siksi, että haluan ihmisten näkevän minut jöpötyksineni kaikkineni? Vaihtaisinko kaikki nämä rivit isäni käteen olallani.

Tuliko Vikistä näyttelijä siksi, että hän sitä kautta uskoi saavansa huomiota? Olla ihmisten edessä katsottavana ja arvosteltavana. Olla esillä olosta huolimatta usein unohdettuna, kun kriitikot eivät kirjoita omasta roolisuorituksesta mitään. Tulla vaietuksi lehtien sivuilla. Tulla satutetuksi yhä lisää. Joutua pakostakin ikään kuin nöyrtymään kriitikon vallan edessä.

Kerran Vikin pelastaa "mitätön blogi", jossa hänen näyttelijänpanostaan arvioidaan. Pelastus vaan on erittäin hetkellinen, sillä mitä se auttaa kun kyseessä on vain blogi, jota kukaan ei edes lue.

Tässä olisi minulle niin hyvä kohta ottaa itseeni ja hieman loukkaantua ja alkaa valuttaa sappea näppäimistöltä. Niin ei nyt vaan tapahdu, sillä kuka oikeasti voisi väittää, että jollain blogikirjoituksella olisi mitään merkitystä Hesarin kritiikin rinnalla. Blogit ovat harrastelijoiden puuhastelua niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä kirjallisuudesta ja kulttuurista ylipäätään kirjoitettaisiin huomattavasti vähemmän. Kirjallisuuskritiikkiä blogit ovat harvemmin, vaikka joskus kyllä, mutta ne eivät ikinä koskaan voi yltää vaikutukseltaan samaan kuin Hesarin kritiikki.

Edellinen ei sitten ollut sarkasmia, vaikka ainakin minut tuntevat sen luultavasti epäilevät sitä olevan. Edellinen oli fakta. Tosiasia. Absoluuttisesti kajahteleva totuudentorvi.

Otetaanpa tämä asia näin. Ihan toisistaan tietämättä bloggari ja Hesarin kriitikko, tuo "päiväkoti-ikäinen oligarkki",  kirjoittavat täsmälleen saman tekstin. Vain Hesarin kriitikon sanoilla on väliä, koska hän on Hesarin kriitikko. Hesari - ei hänen tekstinsä sinänsä - tekee hänestä jumalan ja/tai diktaattorin, koska se on Hesari PISTE JA LOPPU.

*

Toisella kerralla Näyttelijää kuunnellessani huomasin, että aika paljon on kakkajuttua ja Vikin paita (ja olikohan niin, että myös hengitys) haisee vähän turhakin usein kalalta/kalapuikoilta.

Ja nyt meinasin kirjoittaa epärehellisen lauseen, mutta poistin sen äkkiä. Jätän kertomatta, mihin se liittyi.

Näyttelijä oli minulle vähän niin kuin pelastusrengas, kun viime aikoina niin lukeminen kuin luetusta kirjoittaminenkin ovat kovasti takkuilleet. Se niinku avasi jonkun hanan ja sieltä hanasta purskahti tämä teksti, jota myöhemmin - ja vähän jo nyt tätä kirjoittaessanikin - häpeän. Menen kummiskin nyt siitä häpeästä yli.

Tässä saattaa olla kyse siitä, että autofiktio ottaa minut lukijana mukaan eri tyyppiseen otteeseen kuin "pelkkä" fiktio. Mitäköhän tässä nyt yritän sanoa? Ajatus ei ihan selvene itsellenikään. Olen kuitenkin huomannut, että usein juuri autofiktiot aiheuttavat minussa kirjoitusripulin, poistavat esteitä ja saavat uskaltamaan.

Tiivistän: Kaikki me ollaan näyttelijöitä, mutta toisille se on ammatti.

Alunperin tämän tekstin oli tarkoitus olla blogiteksti Jussi Nikkilän Näyttelijästä, mutta tästä tulikin autofiktiivinen bloggariessee. Edellinen termi on (osin) sarkasmia.



Jussi Nikkilä: Näyttelijä
Tammen äänikirja
Lukija: Jussi Nikkilä

perjantai 25. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Ihmisen ääni


Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun.

Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä.

Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli.

Ihmisen ääni kertoo varsin tavallisen oloisesta naisesta, jonka tavallisuutta esityksessä vielä korostetaan pukemalla Panulan päälle farkut ja Kansallisteatterin huppari. Näin syntyy myös metataso, jossa katsojaa jatkuvasti muistutetaan siitä, että kyseessä on näytelmä. Syntyy myös tunne kuin olisin seuraamassa näytelmän harjoituksia, jossa roolivaatteita ei vielä käytetä.

Nainen on onneton, sillä hän on menettänyt rakastettunsa. Näytelmän alussa hän makaa korokkeella. On punaista. Maapallot pyörivät seinillä. Ovat erossa toisistaan. Omillaan radoillaan. Lopullisesti.

Nainen puhuu puhelimessa rakastetulleen tai kuvitellulle rakastetulleen. Kenties rakastettua ei ole edes olemassa. Kenties nainen on keksinyt hänet. Kenties kerran oli aika, jolloin nainen ja rakastettu olivat rakastavaisia ja nyt nainen puhuu rakastamalleen miehelle ikään kuin tämä olisi puhelimen toisessa päässä.

Huomaan miettiväni Maria Jotunin novellia Hilda Husso (1913), jossa luettavissa ovat vain Hilda Husson repliikit keskustelukumppanin sanojen käydessä ilmi Hildan puheen kautta. Vain dialogin toisen osapuolen sanojen kertominen vaikuttaa vahvasti. Se, joka ei sano mitään puhuu hiljaisuudellaan enemmän kuin voisi sanoillaan puhua.

Nainen on menetyksen tuskan vallassa. Tasapainoton, ehkä hieman hullukin, mutta normaalia ei olisi sekään, jos päättynyt ihmissuhde tai yksinäisyydestä syntynyt kuvitelma ihmissuhteesta näkyisi tasapainona ihmisessä.




Kyllä. Olen ollut niin kosketusta vailla että olen halannut itseäni ja kun Terhi Panula tekee samoin ihokarvani nousevat pystyyn. Muistot seilaavat päässäni ja hetkeen en ole varma, kuka tässä on kukin.

Ihmisen ääni on minulle varsin ruumiillinen kokemus. Se tuntuu sisuskaluissa. Maksassa ja munuaisissa ja siinä yhdessä elimessä, jonka nimeä ei tarvitse erikseen kertoa.

Gonzalès on ohjannut esityksestä dramaattisen ja kuumeisen, paikoin lähes paatoksellisen. Symboliikka on vahvaa. Naisen tunteet ja sieluntila heijastuvat alussa kuvatun, videolla sairaana makaavan vanhemman naisen kautta. Johtoja ja letkuja, jotka pitävät hengissä. Vielä ainakin hetken.

Ihmisen äänen musiikista erityisesti Antoine Duhamelin Ferdinand luo esitykseen kohtalonomaisuutta ja hurjuutta, ja äkkiä mielessäni on muutamia vuosia sitten näkemäni musikaali Rebekka. En tiedä tietoisesti, mikä näitä kahta teatterikokemusta varsinaisesti yhdistää, mutta kyse saattaa olla goottilaisista vivahteista. Mustasta valkoisesta valoista varjoista. Tunnelman kasautumisesta, painostavuudesta.

Musiikki räjähtää ja ensi-illan jälkeisenä yönä se tulee uniini pommikoneiden jyrähtelynä. Se jos mikä on todiste siitä, että Ihmisen ääni on mennyt ihostani läpi. Ei niin kuin neula, vaan enemmänkin niin kuin rakkauden moukari.

Lavastus on yksinkertainen ja kiintopisteinä esityksessä ovat lattiaan heijastuvat valoneliöt. Ne riisuvat naista vielä lisää. Ne ovat kohtia, joihin nainen astuu samanaikaisesti turvaan ja alastomuuteen. Kun neliöitä on enemmän naisen identiteetti murenee entisestään ja kaiken tämä Terhi Panula kantaa itsessään ja antaa katsojille. Vahvasti ja tinkimättömästi tuskan suvereeninä tulkkina.

Toistuvat mekaaniset kävelyt näyttämöllä korostavat tuskan rutiininomaisuutta. Edes tämä kipu ei ole ainutkertaista, vaan sadoissa ja tuhansissa sydämissä kärsittyä. Jos kauhu olisi meri se nousisi nyt senttikaupalla.

Videoiden käyttö on esityksessä symbolisesti tarkkaa ja onnistunutta. Pariisin taivaan alla Notre dame palaa kilpaa naisen sydämen kanssa. Cocteaun Kaunotar ja hirviö tapetoi näyttämöä, eikä ihana komea kaunis prinssi koskaan tule.

Sillä. Kun loppu tulee, on se loppu.




Kansallisteatteri: Ihmisen ääni (La voix humaine 1930)
Teksti: Jean Cocteau (suom. Reita Lounatvuori)
Ohjaus, lavastus, puvut: Charles Gonzalès
Dramaturgi: Eva Buchwald


Lipusta kiitos Kansallisteatteri

tiistai 22. lokakuuta 2019

Tänä vuonna otan Helsingin kirjamessut vakavasti - tärppejä torstaille




Helsingin kirjamessujen kunniaksi säästin pari päivää kesälomastani ja vietän ne nyt tulevana torstaina ja perjantaina Pasilan kirjamessuvilinässä. Aiempina vuosina on jäänyt vähän harmittamaan, että työni vuoksi olen pystynyt osallistumaan messuille vain viikonloppuna, sillä raskaan sarjan kirjadiggarit osallistuvat messuille nimenomaan arkipäivinä. Nyt pääsen kokemaan tämän autuuden ensimmäistä kertaa.

Yritin turhaan saada käsiini paperista versiota kirjamessukatalogista Rikhardinkadun kirjastosta, jossa virkailija kertoi, että he saivat niitä vain hyvin vaatimattoman määrän, joka loppui lähes samoin tein. Mutta hienoa siis, että kirjat kiinnostaa. Vähemmän hienoa sen sijaan on, että joudun rakentamaan tärppini kirjamessujen nettisivun avulla. Silloin nimittäin käy helposti niin, että jotain timanttista menee ohi.

Käydäänpäs asiaan. Minua kiinnostavat torstaina erityisesti nämä:


klo 11.00 Senaatintori - Mistä puhumme kun puhumme autofiktiosta?
keskustelemassa Tuomas Kokko, Aino Vähäpesola ja Emma Kantanen
Haastattelijana Sisko Savonlahti

Autofiktio ihastuttaa ja vihastuttaa ja sen vuoksi tämä on keskustelu, jota en missään tapauksessa halua jättää väliin.

*

Seuraavakin kiinnostuksen kohteeni löytyy Senaatintorilta, nimittäin

klo 12.00 Senaatintori - Riikka Pelo: Kaikki elävä
Haastattelijana Juha Hurme

Kun Pelolta ilmestyy uusi kirja, on se eittämättä tapaus. Kirjaa en vielä ole ehtinyt saada edes käsiini saati lukea, mutta Pelon sanoja aion kuunnella tarkasti ja tehdä muistiinpanoja. Mitä tulee Juha Hurmeeseen on hän tapaus jo itsessään.

Taidankin jumittua Senaatintorille, sillä siellä on lisää herkkua tarjolla

*

klo 13.30 Senaatintori - Cristina Sandu: Vesileikit
Haastattelijana Seppo Puttonen

Pidin valtavasti Sandun esikoisteoksesta Valas nimeltä Goliat ja Vesileikkejä odotan kieli pitkällä ja kuola valuen. Sandu on kirjoittanut romaaninsa sekä suomeksi että englanniksi, ja ilokseni luin tänään, että Scribe Pulications on jo ehtinyt ostamaan englanninkielisen kirjan oikeudet. Lämmittää mieltä aina ihan erityisesti, kun lahjakas suomalaiskirjailija aloittaa maailmanvalloituksensa. Go Cristina!

*

Jaahas, ensimmäinen paha päällekkäisyys, sillä edellisen kanssa samaan aikaan

klo 13.30 Töölö - Salongeista julkiseen tilaan
Keskustelemassa Sisko Savonlahti, Laura Lindstedt, Katja Kallio ja Venla Hiidensalo.

Saako nainen jo nykyisin kirjoittaa mistä tahansa?

*

klo 14.00 Töölö - Virtuaalitiloissa - fiktion ja todellisuuden rajapintoja
Keskustelemassa Arsi Alenius, Maria Matinmikko ja Pontus Purokuro
Haastattelijana Sofia Blanco Sequeiros

Maria Matinmikon Kolkka oli kirja, josta kirjoittaminen sai minut flow'hun. Purokurun uutuuttaa selailin tänään kirjakaupassa ja tuskallista oli jättää se ostamatta. 

*

klo 15.00 Töölö - Kritiikkitapaus: Kriitikko brändiyhteistyökumppanina

Keskustelemassa toimittaja Iida Sofia Hirvonen ja kriitikko Kalle Kinnunen
Keskustelua luotsaa kirjailija ja kriitikko Marissa Mehr

Aiheena mm. taidekriitikoihin vaikuttaminen ja sen seuraukset

*

klo 15.30 Senaatintori - Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin?
Haastattelijana Sanna Kangasluoma

Ruotsinkielinen Bambi on minulla tällä hetkellä lainassa, mutta en ole ehtinyt edes aloittaa sitä.  Voi voi. Monikaa haluan kuitenkin mennä kuuntelemaan.

*

Jos puhtia vielä piisaa niin

klo 17.30 Senaatintori - Pirkko Saisio: Epäröintejä
Haastattelijana Touko Siltala

Ah! Epäröintejä on ihan mieletön kirja, jonka lukemisesta nautin suuresti ja Saikku nyt on muutoinkin ihan vastustamaton tyyppi, kuten viimeksi pari viikkoa siten pääsin todistamaan KOM-teatterin Valehtelijan peruukki -esityksen myötä.


Niin ja jossain välissä pitäisi varmaan syödäkin, mutta on sitä ennenkin tullut vedettyä messut läpi energiapatukoiden avulla. 


Hyvää kirjahurmaa kaikille!














lauantai 19. lokakuuta 2019

Kansallisteatteri: Lokki

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi

Pitäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu?


Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon.


En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on.


Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä.


Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, jonka seurauksena yksi rakastuu toiseen ja toinen kolmanteen, ja kaikki ovat tämän vuoksi perivenäläisesti onnettomia. Toinen teema on äidin ja pojan suhde ja kolmas vanheneminen.


Maria Kuusiluoma,  Jussi Lehtonen


Irina Arkadinaa eli äitiä esittää Kansallisteatterissa Maria Kuusiluoma, joka lataa itsekkyyden ja tunnekylmyyden näyttämölle sielunsa perimmäisistä sopukoista ja maanalaisista juurakoista asti. Kun raivo nousee Irinasta sitä huomaa vaistonvaraiseti nojautuvansa penkissä hieman taaksepäin, sillä niin vahvana hänen sappensa kiehuu. Tässä on nainen, jonka kanssa ei kannata asettua poikkiteloin. Vaan mitä on vahvuus ja voima? Naamioita nekin ja Kuusiluoman komean moniulotteista Irinaa kohtaan tuntee samanaikaisesti sekä sääliä että vastenmielisyyttä. Hänessä henkilöityy niin Lokin ulkoinen kuin sisäinenkin maisema. Epämääräinen venäläinen maaseutu, haaveet, elämän ilkeä nauru ihmisen pyrkimyksiä kohtaan ja etenevä riutuminen.


Ei ole helppoa olla Irinan kaltaisen naisen poika ja Miro Lopperin Konstantin Treplevin osana onkin palvoa äitiään kuin kiltti koiranpentu vastakaikua saamatta. Kaiken lisäksi Treplev on vielä herkkä sielu, jonka toiveena on tulla kirjailijaksi.  Irinan Tsehov on kirjoittanut näyttelijädiivaksi, jonka taiteellinen parasta ennen päivämäärä on mennyt umpeen ja hän elää menneisyytensä huippuhetkiä - todellisia tai kuviteltuja - muistellen sekä miesystäväänsä, kirjailija Trigoriniin (Jussi Lehtonen) tukeutuen.


Emmi Parviainen


Irinan veli, Vesa Vierikon Pjotr Sorin, on ytimekkäästi vanhus ja vetelee ovelasti naruista pyrkiessään saamaan sisarensa toimimaan toivomallaan tavalla. Sisaren ja veljen välissä on raha, jota toisella on paljon ja toisella ei ollenkaan. Aksa Korttilan Nina on itse raikkaus, viaton nuori tyttö, jonka päätä pakottavat niin rakkaus kuin halu näyttelijäksi. Maša (Emmi Parviainen) kulkee mustissaan, ryyppää ja suree elämäänsä, jota hän useimpina päivinä ei haluaisi edes elää. Parviaisen elämäntuska on vakuuttavaa ja hänen toisen näytöksen avaava laulunsa luo ravistavan tunnetilan, joka kestää koko toisen näytöksen ajan. Muutoinkin esitys on musiikillisesti loistokas ja musiikki etäännyttäa sen hienosti peritutusta Lokki-kuvastosta.


*

Pari vuotta sitten katsoin Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina (2012), joka on kunnianhimoinen uustulkinta Tolstoin samannimisestä klassikosta. Se tuli Lokin kohdalla mieleeni, koska kumpikin teos on paitsi venäläisen klassikon modernisointi myös vahvasti esteettisen ja tyylitellyn alueelle rakentuva. Näillä kahdella on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Anna Karenina on lajissaan kaikkea muuta kuin onnistunut osin -vaikka ei pelkästään - sen vuoksi, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi pätkääkään. Siinä missä Anna Kareninassa visuaaliset herkut ja esteettiset korostukset jäävät ulkokultaisiksi ja kompastuvat henkilöiden välisten kemioiden toimimattomuuteen ei vastaavasta ole pelkoa Anne Rautiaisen ohjauksessa.


Lähimmäksi toisiaan Anna Karenina ja Lokki tulevat juuri liikkeen osalta. Kummassakin teoksessa näyttelijöiden liike pysäytetään ikään kuin kesken, jolloin syntyy korostuneen patsasmainen vaikutelma. Lokissa tämä huipentuu kohtaukseen, jossa Nina muuttuu jäykkäjäseniseksi nukeksi. Lokissa on paljon myös tyyliteltyä catwalkia ja vogue-vaikutteita, jotka luovat näytelmään oman modernin tasonsa, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa näytelmän tekstin kanssa ja jossa aika ja sen työnteko ihmisessä liikkuvat vapaasti.


Kun edelliseen yhdistetään visuaalisesti taiten valaistut lavasteet heiluvine nuoratikkaineen on tuloksena lumoa ja hehkua, joka painottaa, korostaa ja luo säröjä. Valaistus tulkitsee näytelmän henkilöiden tunnelmia ja näyttää heidän sydämensä sykkeen ja palon. Lokki on vuosikymmenien myötä saattanut rähjääntyä, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä se lentää uljaasti ja erinomaisen tyylikkäästi.




Kansallisteatteri: Lokki
Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Vesa Vierikko, Aksa Korttila, Taisto Reimaluoto, Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Mika Piispa



Lipusta kiitos Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan yhteistyössä järjestämä Bloggariklubi


sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Sykettä ja valovoimaa - Valehtelijan peruukki KOM-teatterissa

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään.

Rumpujen pärinää.

Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa.

Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä Odotus, jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla.

Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle.

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat itsensä. Näytelmän dokumentaarisesta luonteesta huolimatta huomaan miettiväni totuuden ja fiktion välistä suhdetta. Vaikka tiedän esimerkiksi sen, että Packalén opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään, sisältää esitys runsaasti aineistoa, josta en tiedä, mikä sen suhde totuuteen on. Mielekäs kysymys tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole se, onko esityksessä olevat asiat totta, vaan kysymys totuuden luonteesta ylipäätään.

Onko totuus se, minkä asioista muistaa? Saanen epäillä, sillä muistin polut ovat kiemuraiset ja kihartuvat vuosi vuodelta lisää. Ihminen on myös haka lisäämään muistoihin filttereitä ja tulkitsemaan ja näkemään ne milloin mistäkin kulmasta. Subjektiivisuuskin tuppaa tunkemaan totuuden tontille ja myllertämään sitä entisestään.

Valehtelijan peruukissa olennaisinta on, että näyttämöllä ovat juuri Saisio ja Packalén. Miten voikin kahdessa ihmisessä olla niin paljon voimaa, kokemusta, sydäntä ja asioiden ytimen tavoittavuutta. Istuessani etupenkissä koin olevani monella tapaa etuoikeutettu. Että sain nähdä tämän esityksen ja nauttia. Että jo esityksen aikana tiesin, että näkemäni jäisi mieleen pitkäksi aikaa. Että sain olla osa tätä esitystä rakastavien katsojien massaa.

On nerokas ratkaisu tuoda menneisyyden ihmiset näyttämölle vaatteiden kautta.  Vaatteet, kuten Maukka Perusjätkä aikanaan totesi on "sun aatteet". Ne kertovat ihmisen tarinan. Ovat muisti, joka hiutuu kuin kangas, josta ne on tehty. Muistin lailla niihin tulee reikiä ja tahroja.

Esityksen aiheena ei ole sen vähäisempi juttu kuin ihmisen elämä. Ihmissuhteet, hetero- ja homosuhteet. Rakkaus, joka sai näkyä ja rakkaus, joka piti salata. Luokkaloikka ja yhteiskunnallinen nousu. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Äitiys ja isoäitiys. Roolit ja odotukset. Yhteiskunnallinen taistelijuus. Omien vanhempien kuolema. Vanheneminen ja oma vääjäämättä lähestyvä rajan toiselle puolelle siirtyminen.

Rehellisyys. Nolouden ja häpeän tunteet. Elämän kipu ja pyhyys.




Valehtelijan peruukissa menneisyyden ihmiset kertyvät elämän ulkokehälle. Ovat reunalla niin, että heitä voi tuijottaa. Että heihin voi palata ja heidän vieressään elää jo kauan sitten menneitä hetkiä. Muistot värittyvät. Aihe vaihtuu toiseen, Saisio saa kimmokkeen Packalénin puheista ja toisin päin. Syntyy maagisen makuinen yhteys.

Näytelmän kylmäväreisin kohta, jota tässä nyt muistellessani saa taas ihokarvat pystyyn, liittyy Saision ihailuun portugalilaista fado-laulajaa Marizaa kohtaan. Näyttämöllä on Marizan punainen esiintymisasu, joka saa Saisiossa esiin "obessiivisen patetian" tilan. Juuri tuon kaltaista ylidramaattista kokemusta olen kaivannut pitkään ja nyt vihdoin sen sain. Kiitos.

Valehtelijan peruukin lopussa on monitulkintainen performanssi, jonka Saisio ja Packalén esittävät Aphrodite's Childin ja Irene Papasin Infinityn tahtiin. Se on hengästyttävä symbolistinen hurjastelu, joka jää mieleeni ennen muuta liikkeenä, jossa ihminen kohtaa elämän eri ulottuvuudet. Kokemus on sitä luokkaa, että sitä ei ole mielekästä lähteä purkamaan. Jokainen tallettakoon sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä omassa rauhassaan.

Saision ja Packalénin elämän tärkeistä henkilöistä ei esityksessä käytetä heidän omia nimiään, vaan heidän niminään toimivat esim. Kaulus, Huivi ja Silkki. Näin henkilöiden kuvaus nousee yksilökokemuksista yleisemmälle tasolle. Tulee tunnistamisen kokemuksia, yhteisen nimittäjän ylä- ja alapuolelle kirjoittuvaa muistikuvien kirjoitusta.

Valehtelijan peruukki on valovoimaa ja energiaa. Oli ihanaa saada olla fanityttö teatterissa. Tai no, se oli enemmän kuin ihanaa. Se oli parasta.




KOM-TEATTERI: Valehtelijan peruukki
NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
KUISKAAJA: Iinu Torniainen

Valokuvat: Noora Geagea


Lipuista kiitos KOM-teatteri

torstai 10. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta."

Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa.

Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat.

"Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on paljon poliittisia mielenosoituksia, jotka voivat muuttua nopeasti väkivaltaisiksi. Niiden hajoittamiseen käytetään usein aseita ja kyynelkaasua."

Caracasissa on vielä yö kuvaa teoksen päähenkilön Adelaidan näkökulmasta venezuelaista yhteiskuntaa, jonka kaikki tukirakenteet ovat sortuneet ja maassa vallitsee hallitsematon kaaos. Tilanne on seurausta maata vuosituhannen vaihteesta aina vuoteen 2013 eli kuolemaansa asti hallinneen Hugo Chávesin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron politiikasta.

Venezuela ja erityisesti sen isoimmat kaupungit ovat maailman väkivaltaisimpia paikkoja. Sainz Borgo kuvaa, miten kuka tahansa saattaa milloin tahansa joutua aseellisen hyökkäyksen tai muun väkivallan kohteeksi. Korruptio rehottaa ja ruokapula on valtava. "Ryöväämisen insinööritaidot" kukoistavat ja voivat hyvin. Kapinallisten ja hallituksen tukijoiden joukot taistelevat valta-asemista.

"Henkirikosten osalta pääkaupunki Caracas kuuluu Etelä-Amerikan vaarallisimpien kaupunkien joukkoon. Väkivaltaisen rikollisuuden ja kaappausten uhreiksi on joutunut myös matkailijoita. Noudata erityistä varovaisuutta etenkin Caracasissa liikkuessasi. Myös muualla maassa ryöstöriski on suuri, eikä pimeän tultua ole syytä liikkua kävellen."

Romaani alkaa kuvauksella Adelaidan äidin hautajaisista. Yhteiskunnassa, jossa raha on "urbaani legenda" hautakappelin vuokra on 2000 kertaa Adelaidan kuukausipalkan suuruinen. Vähitellen kansallinen raha menettää kokonaan arvonsa, eikä työstä haalituilla pennosilla voi ostaa enää mitään.

Vastapainona elämän järkyttävällä kovuudelle ja toivottomuudelle Sainz Borgo kuvaa takautumien kautta lämpimästi Adelaidan ja hänen äitinsä suhdetta ja myös aikoja, jolloin yhteiskunta vielä toimi. Adelaidan äiti on akateemisesti koulutettu ja hän itsekin on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Venezuelan suistuttua totaaliseen kaaokseen on kuitenkin käynyt mahdottomaksi elättää itsensä työnteolla ja ainoaksi vaihtoehdoksi säilyä hengissä jää maastapako.

"Tuntemattomilta ei tule ottaa vastaan ruokaa tai juomaa. Ryöstöissä saatetaan käyttää burundanga-nimistä huumetta. Nopeavaikutteinen huume voidaan sekoittaa ruokaan tai juomaan. Se johtaa usein tajunnan menetykseen."

Elämän kovuus on kirjoittautunut Sainz Borgon romaanissaan käyttämään kieleen, jossa kuvattujen aiheiden rankkuudesta huolimatta löytyy jylhää, elämää kunnioittavaa arvokkuutta. Caracasissa on vielä yö ei pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, eikä siitä löydy minkäänlaista sentimentalismia. Viime vuosina lukemieni kirjojen joukossa se ottaa aiheensa puolesta paikkansa Jennifer Clementin Meksikoon sijoittuvan romaanin Varastettujen rukousten vuori (Like) sekä Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen El Salvadorin naisvankien sekä yhteiskunnan tilannetta kartoittavan teoksen Ilopangon vankilan naiset (Like) vierestä.

Vaikka Caracasissa on vielä yö on synkkä kirja eksyy rakkaus sen sivuille tuomaan edes hetkellistä valoa Adelaidan alkaessa seurustella Franciscon kanssa.

Jos minun olisi pitänyt valita yksi niistä rajoista, jotka ylitimme, olisin valinnut sen, jonka ylitin päästäkseni hänen iholleen.

On klisee sanoa, että Caracasissa on vielä yö kuuluu niihin kirjoihin, jotka jokaisen pitäisi lukea. Se on kuitenkin totta. Suomessa uutisoidaan kovin vähän Venezuelan tapahtumista ja Sainz Borgon kirja toimii paitsi kaunokirjallisena teoksena myös tietolähteenä maan tapahtumien suhteen. Onnistuneesta käännöksestä kiitos kuuluu teoksen suomentaneelle Taina Helkamolle.

Kun kaikki ympärillä romahtaa hengissä pysymisestä tulee ihmisen ensisijainen tehtävä. Adelalaida toteaakin: "Minun velvollisuuteni oli selviytyä." Caracasissa on vielä yö on sukkelasti etenevä romaani, joka varsinkin teoksen loppupuolella muuttuu niin jännittäväksi, että lukiessa uskaltaa tuskin hengittää.



Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
208 sivuaf
Espanjankielinen alkuteos La hija de la española
Suomentanut Taina Helkamo
Aula & Co. (2019)

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti


Värillisellä tekstillä olevat lainaukset ovat peräisin Suomen ulkoministeriön Venezuelaa koskevasta matkustustiedotteesta (https://um.fi/matkustustiedote/-/c/VE)

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

"Minut on luotu suurempaan elämään" - Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna

Alussa oli suo, muistot ja Everstinna.

Heidi Heralan esittämä everstinna astuu Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle moderniksi luodusta pimeydestä. Hän on paljon elämää nähnyt kulahtaneeseen aamutakkiin pukeutunut nainen, joka on ajautunut alkoholismin ja hulluuden partaalle. Yleisössä hänen humalainen touhunsa kirvoittaa naurua heti alkuunsa.

Susanna Airaksisen dramatisoima ja ohjaama Everstinna pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, jonka taustalla taas on ollut kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarina, joka on luettavissa myös Kariniemen omaelämäkerrallisesta teoksesta Erään avioliiton anatomia (1968).  Näyttämölle Everstinna on päätynyt hieman erikoisempaa reittiä. Everstinnaa esittävä Heidi Herala nimittäin rakastui Liksomin romaaniin ja everstinnan hahmoon ja päätyi soittamaan Liksomille pyytäkseen lupaa teoksen esittämiseen näyttämöllä. Hyvä niin.

Itse tutustuin  Everstinnaan ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten romaanimuodossa, joten minulla oli jo ennen esityksen näkemistä "oma" everstinnani, jonka kanssa kaupunginteatterin esitys asettui vuoropuheluun.

Everstinnaa henkilöhahmona määrittävät ennen muuta hänen nuoruudenaikainen fasismin ihailunsa sekä väkivaltainen avioliitto everstin kanssa. Tarina on pohjavireeltään traaginen, mutta Heidi Heralan roolityössä se saa päälleen koomisen kuorrutteen. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Minua hämmentää, että ihmiset jaksavat edelleen nauraa kyrpä/pillu -jutuille ja yhtä lailla minua hämmentää, että juovuksissa oleva nainen on yleisön reaktioista päätellen hauska juttu. Esitykseen on luotu ikään kuin valmiiksi paikkoja, joissa yleisön kuuluu nauraa. Kumma kyllä juuri nämä kohdat vaikuttavat naurattavan yleisöä vähiten ja siitä vasta hämmentynyt olo tuleekin.

Everstinnaa on kaupunginteatterissa lähdetty viemään pohjoisen groteskin suuntaan ja Heidi Herala ilmentää roolihahmonsa mielenmaisemaa sielunsa kyllyydestä. On jo sinänsä hienoa ja melko harvinaistakin, että nainen pitää hallussassaan koko näyttämöä pari tuntia kestävän esityksen ajan. Näyttelijän kannalta fyysisestikin melkoinen suoritus.

Näyttämölle on lavastettu suo pystyynkuolleine puineen. Näkymä on vaikuttava ja komppaa visuaalisella kielellään Heralan roolityötä. Myös näytelmän musiikki- ja valaistuspuoli toimii vahvan vakuuttavasti itse esityksen palveluksessa ja tarjoaa monia hienoja yksityiskohtia, joista omaan mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa spottivalorykelmä muuttui hakaristin muotoon.

Yksi tapa tulkita esitystä olisi tarkastella everstinnan henkisen epätasapainon ja fasististen näkemyksen välisiä yhteyksiä, jolloin äärioikeistolaiset mielipiteet asettuisivat nekin omaksi hulluuden muodokseen.

Heralan everstinna hengittää vahvana, paikoin jopa hieman liiankin vauhdikkaana ja ylivietyä turkkalaista "tärinäteatteria" muistuttavana, mutta ylikierrokset tasoittunevat useampien esityskertojen myötä.  Everstinna rakentuu päähenkilönsä vuolaalle monologille ja sitä vasten hiljaisemmat hetket nousevat esiin vangitsevina. Kenties olisikin kannattanut käyttää hyväksi hippusen runsaampaa tempovaihtelua.

Seksuaalisuus tulee teoksessa vahvasti esiin, mutta näyttämöllä sen kautta luotu vaikutelma on hyvin erilainen kuin romaanissa ja korostaa ennen muuta esityksen groteskiutta. Romaanin everstinna on ristiriitainen henkilö ja tämän ristiriitaisuuden välittäminen näyttämöllä on kaikkea muuta kuin helppoa ja usein vauhtia otetaankin everstinnan persoonan tahattoman koomisista puolista, joiden läpi olisin toivonut traagisten pilkahdusten tulevan esiin useammin.

Everstinna ei ole rakastettava hahmo. Päinvastoin hän on usein ärsyttävä ja typerällä tavalla itseään täynnä. Häneen tekisi mieli ravistella järkeä. Siinä missä romaania lukiessani saatoin vallan mainiosti olla pitämättä hänestä on se kaupunginteatterin esityksessä vaikeaa, sillä niin everstinnan luihin ja nahkoihin Heidi Herala on uinut. Hän ei pelkästään esitä everstinnaa, vaan on everstinna. Siinä missä Everstinna on omien sanojensa mukaan luotu suurempaan elämään on Heidi Herala luotu everstinnaksi.



Helsingin kaupunginteatteri: Everstinna
Dramatisointi ja ohjaus: Susanna Airaksinen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Johanna Puuperä
Lavastus ja pukusuunnittelu: Vilma Mattila
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen
Dramaturgi: Merja Turunen

Roolissa: Heidi Herala