sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta - BAR Finland, 14

En ole kovin hyvä Suomi 100 -juhlija. Välillä tai aika usein tuntuu, että Suomi 100 on teema, jonka varjolla luodaan milloin mitäkin kampanjoita ja tempauksia niille, joilla jo ennestäänkin on. Viis niistä, joilla ei mitään ole, viis pidentyvistä leipäjonoista. No no, näin negatiivinen ei saa olla tai vaikka olisikin, niin näin negatiivisesti ei ainakaan saa bloggausta aloittaa. Eikä näin saa kirjoittaa, eikä varsinkaan köyhyyttä mainita, sillä sen mainitseminen voi pilata tunnelman siltä, jonka käsi hamuaa viidettä hanhenmaksapalleroa.  (Kliseinen ilmaisu omani ja tahallinen.)

Mutta hei, hyviä uutisia. Olen löytänyt omimman tapani juhlia Suomen synttäreitä. Kyseessä on, kuten jo varmaan arvasitkin, Jenni Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, joka on läpileikkaus suomalaisesta runoudesta. Tähän väliin en malta olla toteamatta, että olen Jenni Haukion fanityttö. Se tarkoittaa sitä, että ihailen häntä ja olen hänestä ylpeä, kun hän edustaa maatamme. Hän taitaa sellaisen herkkyyden ja herttaisuuden, että olen sulaa voimariinia, kun seurailen hänen esiintymisiään. Jenni Haukiossa on sitä jotain runsaissa määrin ja on aivan erityinen ilo ja kunnia saada toivottaa hänet hänet tervetulleeksi BAR Finlandiin. Me kantajengi nousemme nyt seisomaan ja sanomme yhteen ääneen: Tervetuloa Jenni Haukio!

Kokoelman johdannossa Jenni Haukio kirjoittaa, että hänen varhaisimmat muistikuvansa runoudesta liittyvät Eino Leinon runoihin Vesa-Matti Loirin tulkitsemina. Samoin Haukio muistelee, miten hänen mummollaan oli tapana lausua runoja ja minä muistelen mummoani, joka lausui Leinoa: "paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk ei se aina esille loista." Itse en muista mitään yhtä selkeää hetkeä, jolloin runot tulivat minuun. Sen sijaan muistan erityisen hyvin, että teini-iässä luin Aale Tynnin Kaarisiltaa repeatillä. 'Kaarisillassa' kiteytyi tuska ja epätoivo, jota tunsin. Siinä tiivistyi se, miten maailman ihmiset tulivat elämääni "raskain saappain, multa-anturoin" ja siitä sain sain voimaa uskoa, että sydämeni "on lujempi kuin vuorimalmit maan." Sitä lukiessani ymmärsin, että kaikki ihmiset ovat samaa ja meillä kaikilla "ikävä päällä maan." 'Kaarisillasta' aloin rakentaa siltaa, joka etenee ja jonka luonteeseen valmistuminen ei kuulu.

Jenni Haukio sai idean runoantologiasta vuonna 2015. Projektin aluksi hän kävi läpi oman runokirjastonsa, joka kattaa yli 1000 runokokoelmaa ja työn edetessä hän täydensi runovalikoimaa kirjastojen runokokoelmilla. Loppujen lopuksi Katso pohjoista taivasta sisältää runoja 160 eri runoilijalta runojen yhteismäärän ollessa 367. Tämä antologia on eräs kertomus Suomesta ja sen historiasta. Mukana on monia runoja ja runoilijoita, joiden kuulumista tähän kokoelmaan voidaan pitää itsestäänselvänä, koska niiden vaikutus on ollut niin suuri ja niitä luetaan sukupolvesta toiseen. Näin on erityisesti kokoelman alkupuolella, joka koostuu vanhemmasta suomalaisesta runoudesta. Vaikea olisi Suomen tarinaa kuvitella ilman mm. seuraavia runoilijoita: Aleksis Kivi, Eino Leino, Edith Södergran, Uuno Kailas, L. Onerva, Otto Manninen, Katri Vala, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Sarkia.

*

Runot on antologiaan valittu "löyhän kronologisessa" järjestyksessä ja järjestetty kahteentoista alalukuun, jotka muodostavat temaattisesti ikään kuin antologian sisäiset kokoelmansa. Kun ensimmäisen kerran tartun tähän antologiaan tutkin ensimmäiseksi, onko mukana runoja Sirkka Turkalta. Ilokseni huomaan, että Jenni Haukio on ottanut Turkalta mukaan yhden lempirunoistani, jota olen pariinkin kertaan blogikirjoituksissani siteerannut. Tutkin monien muidenkin runoilijoiden läsnäoloa tässä antologiassa ja niin tehdessäni saatan panna merkille, että Jenni Haukio on valinnut runoilijoita mukaan todella monipuolisesti.

Kuten Haukio johdannossa kirjoittaa on tämäntapainen antologia aina valinnoissaan subjektiivinen. Ei voi olla olemassa konsensusta siitä, mitkä 367 runoa kuvaavat parhaiten Suomea, sen kulttuurisia ja historiallisia muutoksia. Kokoelman alkuuolella isänmaallisuus on vahvasti läsnä. Sitä kuvataan suurin sanoin, rakkaasti ja nostalgisen korkealta. Tämän juhlavan tunnemaaston leikkaa poikki Arvo Turtiainen runollaan 'Isänmaa', joka runon sisällön vuoksi saa varsin ironisen merkityksen. Koskaan aiemmin en tätä Turtiaisen runoa ole kokenut yhtä vahvasti kuin tässä antologiassa, jossa se tulee esiin kuin vieras, jonka kukaan ei soisi paikalle tulevan juhlatunnelmaa pilaamaan ja jonka läsnäolo paradoksaalisesti juuri edellisen vuoksi on mitä tärkein

Maa josta kasvan, tunnen sinut.
Et ole sankaritaru, verinen vaate.
Leipä olet, sen puute,
olet kärsimys ja taistelu,
taakka niille, joilla tyhjä vatsa puhuu
nälän kansainvälistä kieltä,
ilo niille, jotka ruokittu ruumis ja kivääri
nostavat sankarin hämäriin uniin.


Erityisen pakahduttava on tässä antologiassa myös kohta, jolloin sota astuu runoihin. Se tapahtuu äkkiä ja ryminällä. Se tapahtuu sellaisella intensiteetillä, että ilma on sakeana ruudin ja veren hajusta. Ihan erityisen lähelle sota tulee minulle aiemmin tuntemattoman Inkeri Hynysen runon 'Hämärissä' kautta. Runossa poika kaipaa isäänsä ja äiti lohduttaa, että isä kyllä tulee ehkä jo piankin. Runo päättyy sanoihin.

- Ja kerran hämyssä illansuun
isä palasi jälleen kotiin.
Tyli kylmänä valkeessa arkussaan
ja mennyt ei enää sotiin.

Enemmän kuin monet tunnetummat sodasta kertovat runot tulee sota iholle Hynysen sanojen myötä. Tämä runo saa minut kulkemaan sodassa, saa näkemään sen kaikinpuolisen mielettömyyden ja tuhatkertaisesti liian kalliin ja samaan aikaan välttämättömän hinnan.

Katso pohjoista taivasta ei pelkästään näytä Suomen historiaa, sen kipukohtia ja vaikeita vuosia, vaan vie niiden keskelle. Vie niihin hetkiin, joissa se kaikki tapahtui. Runojen sijoittelu ja järjestys toimii tässä antologiassa dramaturgisesti vahvalla tavalla.

*

Katso pohjoista taivasta osoittaa, miten tärkeä luonto on suomalaisille. Puita, vettä, sammalta, kaarnaa, heinää - niiden läpi ja niiden kanssa matka jatkuu. Niistä lähtee alku ja niihin palataan niin kuin palataan kodin turvaan. Ihminen on luontoa ja luonto ihmistä, eikä heitä toisistaan erota edes virkavalta.

Tämänkaltaisen antologian vaarana saattaisi helposti olla, että siinä olisivat läsnä kaikkein kansakunnan kaapinpäälleisimmät runot. Jenni Haukio kuitenkin on valinnut runoja hyvin lavealta paletilta ja läsnä on myös suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria kyseenalaistavaa runoutta ja kollektiivista tarinaa rikkovia soraääniä. Myöskään suomenruotsalaista ja saamenkielistä runoutta ei ole unohdettu. Katso pohjoista taivasta on moniääninen kokoelma, joka ei pyri luomaan monoliittistä kuvaa Suomesta, vaan nostaa esiin paitsi hyvin erilaisia ääniä, myös niitä ääniä, jotka löytääkseen on raotettava unohduksen päiväpeittoa.

Teoksen lopusta löytyy sekä runoilijahakemisto että runojen nimen ja alkusäkeen mukainen hakemisto, jotka palvelevat hyvin lukijaa, joka haluaa tutkia, onko kokoelmassa mukana juuri jonkun tietyn runoilijan runoja. Tämän lisäksi antologian loppuun on liitetty sisällysluettelo kaikista kokoelman runoista siinä järjestyksessä kuin ne teoksessa esiintyvät. Runojen välistä löytyy suomalaista kuvataidetta. Kaiken kaikkiaan, kuten jo twitterissä ehdin kirjoittaa, on kyseessä antologia, joka pitäisi löytyä jokaisesta suomalaisesta kodista.

Lanseeramani runohaasteen (linkki: #runo100)  yhteydessä olen pyrkinyt korostamaan, että runojen lukeminen ei vaadi mitään erityisisä ymmärrystapoja. Myös Jenni Haukio tuo painokkaasti esiin, että "runoudesta voi nauttia kuka tahansa." Ei ole olemassa oikeita tai vääriä runon lukemisen tapoja. "Runon maailmassa suurimmat elämykset syntyvät, kun antaa älyn ja mielikuvituksen operoida pidikkeittä." Nämä Jenni Haukion sanat pyydän ottamaan todesta. Näin se on. Vetoaminen siihen, että runoja on vaikea ymmärtää, on tekosyy, jonka käytöstä kannattaa luopua heti paikalla.

Katso pohjoista taivasta näyttää, että suomalaisia tarinoita on yhtä paljon kuin suomalaisiakin. On kollektiivisia hetkiä, jotka ovat lyöneet vahvan leimansa siihen, mitä olemme ja minne olemme menossa. Jokainen tarina on kuitenkin omansa. Jokainen runo osa tarinaa. Jokainen runon luenta osa yhteisöllisen ja yksilöllisen tarinan toteutumista. On mitä kiinnostavinta lukea tätä kokoelmaa antamalla runojen törmätä toisiinsa. Luoda lukemalla mahdollisuus runojen väliseen dialogiin ja kommunikaatioon. Näin syntyy uutta. Syntyy sellaista, jota ei ennen tätä antologiaa ole ollut.

Runoista hurmioituminen on kaikkien oikeus. Siihen tämä antologia antaa erinomaisen tilaisuuden.



Jenni Haukio (toim.): Katso pohjoista taivasta
463 sivua
Kustantaja: Otava - Kiitos arvostelukappaleesta!

BAR Finland, osa 14

Aiemmat BAR Finland -postaukset löytyvät täältä (klik)

torstai 27. huhtikuuta 2017

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (kirjabloggareiden yhteispostaus)



Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa ”kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."

*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.

*

Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin. Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

”Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”

*

Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?

*

Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan.  Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
Kustantaja: Gummerus


Kuva: Taika Dahlbom
- - -

Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjabloggarit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti.
Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Krista ja osoittaa kunnioitustaan Kristan hellittämättömälle kirjarakkaudelle.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Arja blogista Kulttuuri kukoistaa, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset Romaanihenkilön kuolemasta löytyvät Taikan (klik) ja Ompun (klik) blogeista




Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema



Se on se joku, joka aina kysyy: mikä on paras suomalainen kirja, jonka olet lukenut. Toisinaa olen vastannut: Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Vastaukseni ei tarkoita, että näin mitenkään välttämättä olisi, mutta Pulkkisen kirja on siinä määrin erinomaisen erikoinen tapaus, että se sopii oikein hyvin vastaukseksi tähän mahdottomaan kysymykseen.

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkä varsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli  kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on sitä tyyppiä kirjallisuutta, josta puolileikilläni tapaan käyttää nimeä maailmanselitys, koska se tökkii kaikkea, mitä sen mieleen sattuu tulemaan ja sen mieleen sattuu tulemaan objektiivisestikin mitattuna ihan harvinaisen paljon. Se on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Osa menee pitkin hellaa, mutta väliäkö tuolla, sillä Pulkkinen kokkaa luovasti. Käytännössä aineksia ovat muun muassa, mutta ei seuraaviin todellakaan rajoittuen: Suomen suhde Neuvostoliittoon, kehitysapupolitiikka, kirjallisuuspalkinnot, Lönnrotin seikkailut, kirjailijan oma suku, abortinvastaisuus, Pekka Tarkan kritiikit, Pulkkisen julkaistu ja julkaisematon tuotanto.

Romaanissaan Pulkkinen luo henkilön nimeltä Makkonen, joka toimii sekä romaanin kertojana että lukijana. Makkosta hän vertaa Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun (klik) Tri Kinboteen. Niille, jotka Kalvaan hehkun ovat lukeneet tämä on hyvin kuvaava ja havainnollinen maininta ja ylivertaisesti tarkin tapa kuvata Romaanihenkiln kuoleman luonnetta.

Muistan ihan tarkkaan, missä Romaanihenkilön kuolemaa ensimmäisen kerran luin ja nyt toisella lukukerralla palaan tuohon huoneeseen monta kertaa. Samalla törmään muutamiin henkilökohtaisiin muistoihin, joista en niin välittäisi. Muistan, miten välillä oli rauhoitettava hengitys ja annettava välittäjäaineille aikaa toipua maitohapoista. Muistan, miten ikkunat olivat likaiset ja kunnon ihminen olisi pessyt ne sen sijaan, että keskittyi kuolemaa tekevään romaanihenkilöön.

Luettuani Pulkkisen romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua tässä romaanissa erityisesti puhutelleista tekijöistä oli metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät juuri teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena sekä kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.


tai

Ei ole "frigidin lukijan" käsitettä; "kyvyttömän kirjailijan" on. Eipä tunneta "siveettömiä lukijoitakaan"; syy on aina kirjan.


Lukiessani mietin outoja asioita, kuten vaikkapa sitä, että kirjoittiko Matti Pulkkinen Romaanihenkilön kuoleman kirjoituskoneella. Romaani on ilmestynyt vuonna 1985, jolloin tietokoneet eivät vielä olleet yleistyneet, joten luultavaa on, että näin tapahtui. Tästä seuraa kuva, jossa Pulkkinen hiki päässä hakkaa kirjoituskonetta, kun hänen ajatuksensa kulkevat huomattavasti nopeammin kuin sormet, jotka lipsahtelevat vähän väliä kipeästi kirjoituskoneen näppäinten väliin. Tasaisin väliajoin kuuluu autuas ping, kun hän vaihtaa riviä. Hullun hommaa, sanon minä. Sitä kirjallisuus pahimmillaan ja parhaimmillaan on.

Teoksen loppuun sijoitetuissa Alkusanoissa Romaanihenkilön kuolemaa kuvataan seuraavasti:

Mahdollinen lukija, kädessäsi on kirjallinen konkurssi, kesken jäänyt luonnos omaelämäkerralliseksi antiromaaniksi, tai se mitä käsikirjoituksesta on jäljellä sen jälkee kun sade on sitä liottanut, tuuli levitellyt, koirat penkoneet ja kulkijat tallanneet, sillä jätän liuskani maailman armoille, tämän Hämeenlinnan Kaupunginpuiston penkin alle jolla ne luin viimeisen kerran läpi ja totesin tappioni ylivoimaisen yrityksen edessä.

Romaanihenkilö on Matti Pulkkinen, joka ei ole Matti Pulkkinen. Kyseessä on kevyt ja vakava leikki lukijan kanssa, jossa kukaan ei voita tai jos voittaakin ei tiedä, mitä voitollaan tehdä. Pulkkisen teos on kauimpana lauantain lottoarvonnasta, joka tekee yhden haaveista totta. Siinä on aika paljon sydäntä ja rasvakudosta suht kummallisissa paikoissa. Se on uhkayritys ja lokin monumentaalinen kriisihuuto. Se on sitä lajia liikahdus suomalaisessa kirjallisuudessa, että vaikka tietyt teemat epäilyttävätkin ja tuntuvat nykypäivästä katsottuna suorastaan vastenmielisiltä, ei Romaanihenkilön kuoleman nerokkuutta voi kiistää. Tämä teos, jos mikä, kuuluu kansakunnan kaapin päälle. Sinne, mistä pölyjä harvoin muistetaan pyyhkiä.



Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (1985)
639 sivua
Kustantaja: Gummerus

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Naomi Alderman: The Power

Tämän vuotisista Baileys-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalle päässeitä teoksista (ks. postaus täällä) minua kiinnosti etukäteen eniten juuri Naomi Aldermanin The Power, koska teoksen esittelystä luin, että siinä kuvataan tilannetta, jossa valta on naisilla. Jos näin olisi, muuttuisiko maailmanmeno?

The Powerissa teinitytöt saavat outoja voimia. Samaan tapaan kuin sähköankeriaat tytöt alkavat pystyä antamaan sormenpäillään ihmisille sähköiskuja, jotka voivat olla lieviä tai hyvinkin voimakkaita, jopa kuolemaan johtavia. Kyky antaa sähköiskuja leviää maailmalla pandemian lailla, kun tytöt pystyvät "tartuttamaan" kykynsä toisille tytöille ja naisille ja kun aikaa kuluu alkavat tyttövauvat syntyä tällä kyvyllä varustettuina.

Aldermanin romaani on scifi-satiiri, joka tutkii sukupuolten välisiä valtasuhteita kääntämällä roolit ylösalaisin. Romaani lähtee käyntiin todella liukkaasti ja koukuttavasti. Vahvan alun jälkeen seuraa kuitenkin tylsempi vaihe, jolloin tuntuu, että Alderman ei oikein saa tästä mainiosta ideastaan kaikkea siihen sisältyvää potentiaalia irti.  Teoksen loppuosa sitten taas onkin jo sitä lajia, että kirjaa ei pysty käsistään laskemaan.

The Power sisältää reippaasti väkivaltaa, vaikkakaan toki sen kuvaaminen ei ole itsetarkoituksellista, vaan pikemminkin kirjan tematiikasta johtuvaa. Tapahtumat etenevät useamman eri tytön näkökulmasta ja on kiinnostavaa seurata, miten eri tavoilla tytöt suhtautuvat saamaansa kykyyn ja sen käyttämiseen. Teoksesta löytyy myös sympaattinen nuori nigerialaismies Tunde, joka osittain sattuman kauppaa päätyy sukupuolisodasta raportoivaksi reportteriksi. Tunden läsnäolo teoksessa on tärkeää, koska hänen myötään teokseen kirjoittuu ajatus siitä, että loppujen lopuksi kysymys ei ole sukupuolista, vaan ihan vaan ihmisistä.

Aldermanin romaanin viesti vaikuttaisi olevan, että valta on yhtä vaarallista niin miesten kuin naistenkin käsissä. Se turmelee käyttäjänsä ja synnyttää sotatiloja ja katastrofeja sekä tekee ihmisestä kyltymättömän, jatkuvasti lisää haluavan. Paljastamalla naisvallan kääntöpuolet se samalla kritisoi patriarkaalista vallankäyttöä. Kuvaavaa on, että romaanissa jotkut pojat pukeutuvat tytöiksi esittääkseen että heilläkin on sähköiskukyky, kun taas jotkut tytöt esiintyvät poikina piilottaakseen kykynsä.

The Power on teemalähtöistä kirjallisuutta, joka on sekä sen vahvuus että heikkous. Alderman osoittaa romaanillaan, että naiset ja valta on ihan yhtä huono yhdistelmä kuin miehet ja valta. Kokonaistilanne pysyy samana riippumatta siitä, kumpi sukupuoli vallankahvaa keinuttelee.

Power doesn't care who uses it.

Niin kovasti kuin tämän romaanin lukemista odotinkin jäi lopputulos lievästi pettymyksen puolelle, sillä odotin tältä kirjalta monimuotoisempaa vallan ja sukupuolten/sukupuolettomuuden analyysiä. Kaiken kaikkiaan The Power jättää minut tunnepuolella hämmästyttävän kylmäksi. Teoksen kiinnostavin osa löytyy varsinaista tarinaa kehystävästä fiktiivisestä kirjeenvaihdosta, josta käy ilmi, että itse romaanin on kirjoittanut Neil Adam Armon -niminen mies, joka lähettää käsikirjoituksensa Naomi-nimiselle vastaanottajalle. Vasta teoksen aivan lopussa, kun kerronta palaa Neilin ja Naomin kirjeenvaihtoon löytyy se kuuluisa i-kirjaimen päälle kuuluva piste. Omalla kohdallani tämä tapahtuu liian myöhään, vaikka maistuva veto onkin.



Naomi Alderman: The Power (2016)
341 sivua
Kustantaja: Penguin Random House

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miranda July: Uimakoulu

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.

Tämä Peppi Pitkätossu -laulun säe sopii melkoisen erinomaisesti kuvaamaan Miranda Julyn novellikokoelmaa Uimakoulu. Tässä kokoelmassa nimittäin heilahtelee ja keinahtelee sekä vinksahtelee ja vonksahtelee tiheään tahtiin. Entä sitten primusmoottori? Mikä tämän novelliensisäisen merenkäynnin aiheuttaa? No rakkaus ja ihmissuhteet tietenkin. Nehän ne ovat se turbulentti highway, joka niin usein lataa eteemme yllättyksiä niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä.

Tässä aluksi on ihan pakko kommentoida kokoelman  nimeä. Uimakoulu. Mikä ihmeen nimi se nyt on? Se kuulkaas on ihan mahtavin nimi tälle kokoelmalle, vaikka se ei olekaan minkäänlaista sukua kokoelman alkuperäisnimelle No one belongs here more than you. Jos se nyt olisi käännetty vaikka tyyliin Kukaan ei kuulu tänne sinua enempää, niin huh huh. Kuka tuollaista nimeä muistaisi. Viime aikoina on tuntunut, että aika moni kansainvälinen kirja on saanut suht pitkän nimen, jota on ihan toivotonta muistaa. Mutta Uimakoulu. Se on mahtava nimi. Se jää mieleen heti.

Uimakoulu on loistovalinta kokoelman nimeksi myös siksi, että samanniminen novelli on kokoelman absurdeimpia ja hauskimpia. Se nimittäin kertoo siitä, miten tyypit opettelevat uimaan laittamalla kasvonsa vesimaljaan ja tekemällä lattialla uintiliikkeitä. Kuulostaa sen verran kiinnostavalta, että jos en osaisi uida,  kokeilisin ehdottomasti.

En ole aiemmin lukenut Miranda Julylta mitään, joten minulla ei ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia tai toiveita tämän kokoelman suhteen. Tartuin tähän kirjaan, koska halusin lisätä novellisaldoani novellihaastetta varten, joka on kohta eli 7.5. päättymässä. No, olin tietysti kuullut juttuja, että July on aika kova tekijä, mutta olin silti onnistunut - osin tiedostamattomasti - liittämään häneen ei niin kovin vakavasti otettavan kirjailijan leiman. Hyi minua! Saanhan anteeksi, kun tuo leima pyyhkiytyi pois luettuani Uimakoulun?

Julyn novellit ovat:

hauskoja, ällistyttäviä, vakavia, yllättäviä, hykerryttäviä, ihmetyttäviä, hersyviä, iloluontoisia, silmää iskeviä, kuplivia, pirskahtelevia, naurattavia, fantastisia, holtittomia, hillittömiä, makaabereja. Itse asiassa paikoin tuntui siltä, että useammankin novellin kertoja oli mukavassa nousuhumalassa. Vähän niinkuin luulisi menevänsä vuoristorataan, mutta se onkin kummitusjuna, joka muuttuu ihmissuhteiden maailmanpyöräksi.

July tarjoilee näkö- ja tulokulmia rakkauteen ja ihmisten välillä hiertää hänen novelleissaan monin tavoin. Novelleissa rakkaus ja läheisyys on usein paitsi hankalaa myös surkuhupaisaa ja paikoin moraalisia koodeja murtavaa, joskus puistattavaakin. Julyn seurassa ei kerta kaikkiaan ole mahdollista pitkästyä, sillä jatkuvasti tapahtuu paljon. Myös silloin kun ei varsinaisesti tapahdu. Novelleissa ideaputki on ammollaan ja sylkee lukijan eteen yhä uusia yllätyksiä. Ihmisten roolit ovat kuin pyykki. Kääntyvät ja vääntyvät pesukoneessa ja naapuri varastaa ne kuivaushuoneesta. Tuloksena on juhlavampaa lajia oleva sillisalaatti, joka maistuu kovasti paljon elämältä.

Vaikka olen vähän kranttu lukemaan suomeksi alunperin englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta, niin Hilkka Pekkasen suomennosta oli iloa lukea, enkä lukiessani jäänyt kaipaamaan alkuperäistekstiä.

Suosittelen Uimakoulua kaikille. Se on kuin suomalainen keikkuen kohti kesää kulkeva kevät.


Miranda July: Uimakoulu (2017)
218 sivua
Englanninkielinen alkuteos: No one belongs here more than you
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Siltala

#novellihaaste - 16 novellia

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ulrika Nielsen: Perikato


Jos on ylimääräinen tässä järjestelmässä.
Jos ei kykene sulautumaan siihen.
Mitä vaihtoehtoja on? kysyi yksi.
Kenties itsemurha, kenties sublimaatio, vastasi toinen.
Runous! vastasi kolmas.

Järjestelmä on kaikkialla. Se jakaantuu useampiin pienempiin alayksiköihin, joissa pätevät samat järjestelmän lait. Niissä kaikissa olen ylimääräinen ja sulautumiskykyni on huono. Joskus toki yritän. Joskus jopa esitän - huonommalla tai paremmalla menestyksellä, yleensä ensin mainitulla. Puhun samoja asioita kuin muut, jotta vaikuttaisin sulautuneelta. En silti sulaudu. Niiden ja minun välissä on aina raja ja tullimiehet ovat olleet kahvitauolla melko lailla koko elämäni ajan.


Jos on huhtikuu, joka on kuukausista julmin ja jota kohtaan vihani on pitkäaikaista laatua, ylimääräisyys koskee erityisesti. Minussa on vika. Huhtikuussa sen tajuaa ihan erityisen selvästi. Minun vikani ei ole korjattavissa. Se on geeneissäni ja historiassani. Sen vian kautta olen olemassa ja siksi sitä vikaa ei voida ottaa minulta pois niin että säilyisin eläväni. Siksi pitää kestää. Toivoa, jos jaksaa. Huhtikuussa se on erityisen vaikeaa.

Ja sitten tapahtuu tämä. Alan lukea Ulrika Nielsenin Perikatoa (Undergången). En tunne häntä entuudestaan, mutta hän kirjoittaa runoihinsa niin monta asiaa, jotka liikkuvat minussa juuri nyt, että tuntuu kuin tämä ei voisi olla pelkkää sattumaa. Hän kirjoittaa minulle lohdutuksen. Hän pelastaa minut sanoillaan ja niin minä ajattelen, että taidan tästäkin huhtikuusta selvitä, vaikka en vielä uskalla olla varma, sillä vielä tätä julmuuskuukautta on jäljellä.

*

Ulrika Nielsen (s. 1974) on suomenruotsalainen runoilija, joka nykyisin asuu Tukholmassa. Perikatoon asti hän on ollut minulle vieras, mutta Perikadon jälkeen hän on ystäväni ja sisareni, sillä millä muilla nimillä voisi kutsua lohduntarjoajaa.

Perikato on Nielsenin kuudes kirja ja se voitti ruotsinkielisen Ylen kirjalllisuuspalkinnon vuonna 2015. Omasta kirjoittamisestaan Nielsen on todennut:

"Att skriva är för mig något annat och viktigare än att vara författare. Det är mitt sätt att hantera tillvaron som jag inte vant mig vid och inte vill vänja mig vid. Det är ett sätt att tänka, känna och förnimma på ett djupare sätt än i vardagen, i det vardagliga språket. Att skriva är att komma i förbindelse, närmare något."*

Huomioni  kiinnittyy erityisesti Nielsenin sanoihin että kirjoittaminen on hänen "tapansa käsitellä olemassaoloa, johon hän ei ole tottunut." Niin, sitä olen itsekin usein ihmetellyt. Miten jotkut muut osaavat olla tässä maailmassa niin luontevasti, mutta minä olen jatkuvasti eksyksissä. Miten on ihmisiä, joille oleminen on sillä tapaa itsestään selvää, että heille ei useimmiten tule edes mieleen sitä kyseenalaistaa. Miten he tietävät, mitä milloinkin pitää tehdä ja sanoa ja miten toimia, kun taas minulle nämä asiat ovat suuria arvoituksia.

*

Kun luen Perikatoa vapaudun ylimääräisyydestä. Olen sanoja paperilla. Olen tekstuaalinen ruumis. Silitän itseäni varovasti oikealla kädellä, kun vasemmalla pitelen Perikatoa.

Perikato on sävyltään dystooppinen ja sitä lukiessa tulen siihen tulokseen, että Dystopia on minun toinen nimeni. Se, joka tulee etunimen jälkeen ja sukunimeä ennen. Nielsenin runot palauttavat minut puhtaan ihmetyksen äärelle. Miten sanoja voi rakastaa niin paljon? Miten sanoilla voi luoda maailman, jossa kotini on enemmän kuin siinä osoitteessa, johon postini kannetaan? Miten onnekasta on nostaa ilmaan betoniporsas, joka on tukkinut tien omiin ajatuksiin. Ja miten vaarallista.

Vaivuin ajatuksiini, joten he irtisanoivat minut, mies sanoi.

Se vaara on olemassa. Sen riskin otan, sillä muutoin en voisi nähdä hylättyyn liittyvää kauneutta, kuten esimerkiksi sitä ostoskeskusta, josta Nielsen kirjoittaa. Suljen silmäni ja luen Nielsenin sanoja luomieni sisäpinnoilta. Paikka jossa olen on Dubai Mall. Asettelen päällekkäin Dubai Mallia sellaisena kuin se oli silloin, kun siellä kävin ja sellaisena kuin Nielsen kuvaa hylätyn ostoskeskuksen. Pienen hetken luulen näkeväni kauneuden syvimmän olemuksen, mutta huhtikuu repii minut käsipuolesta takaisin ja Nielsen kirjoittaa

hän ei yrittänyt päästä yhteyteen todellisuuden kanssa, jossain vaiheessa hän oli vain lakannut lukemasta ja kirjoittamasta ja tullut imaistuksi jonkinlaiseen epätodellisuuteen jossa kaikki oli jotenkin yhdentekevää

On lohdullista ajatella, että vaikka eläisi minkälaisessa todellisuudessa joku toinenkin on hyvin samantapaisessa todellisuudessa käynyt. Ehkä joskus kauan sitten tai eilen tai kenties jopa tälläkin hetkellä joku muu miettii näitä ihan samoja kysymyksiä.

Tunnen yhteyttä ihmisiin, jotka rakastavat unohdettuja rakennuksia, hylättyjä tehtaita ja raunioita. Joskus elämän jälki on vahvimmin näkyvillä silloin, kun aika on saanut rakastaa kohdettaan pitkään ja karkealla otteella. Nielsen tietysti hänkin on miettinyt raunioita.

Miksi rauniot ovat niin kiehtovia?
Koska ne ovat irtautuneet talousjärjestelmän hallinnasta.

En ole ajatellut sitä ennen näin. Nyt ajattelen. Ajattelen raunioihin liittyvää vapautta, niiden täydellistä piittamaattomuutta säännöistä ja minkäänlaisista laista. Sellainen minäkin haluaisin olla, tässä suhteessa raunion kaltainen.

*

Perikadossa ihmiset ovat jakautuneet voittajiin ja häviäjiin. Joskus voittajat ovat enemmän häviäjiä kuin häviäjät. Voittajien ja häviäjien välinen jako on suhteeton ja pohjimmiltaan keinotekoinen, mutta voittajat pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska tämä jako on heidän identiteetilleen elintärkeä. Voittajuutta voi vahvistaa tekemällä jutut oikein. Siksi on hyvä tietää, mikä on seuraava "iso juttu." Erottautumistrendi, jonka avulla omaa asemaa voi vahvistaa. Nielsen tarjoaa mm. seuraavia "isoja juttuja" (olen valinnut seuraavat esimerkit mielivaltaisessa järjestyksessä)

Seuraava iso juttu on rahoittaa opintonsa myymällä itseään
Seuraava iso juttu on olla vailla menneisyyttä
Keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu.
Häkit joissa ihmisiä ovat seuraava iso juttu
Vegan Nazi Cooking -ohjelma on se juttu

Mikä on sun iso juttu tänään? Entä huomenna? Entä ensi viikolla? Jos haluaa voittaa, pitää olla ensimmäisten joukossa löytämässä seuraava iso juttu. Siinä vaiheessa, kun häviäjät/rahvas/luuserit/työläiset/kansa/roskasakki ylipäätään sen keksivät, on oltava jo seuraavan ison jutun kimpussa. Jos siis haluaa voittaa ja kaikkihan me haluamme, eiks niin?

Perikato on yhteiskunnallista ja poliittista runoutta. Se leikkaa ja kirveltää. Siinä kamala ja kaunis sekoittuu ja saa sydäneläimen muljahtelemaan. Se näyttää tulevaisuutemme. Sen mitä kohti olemme menossa haluamatta uskoa, että kuljemme väärään suuntaan.

Kertalaakista minä rakastun Nielsenin runoihin. En päästä irti kokoelman loppuun kirjoitetusta toivosta.


Ulrika Nielsen: Perikato (2017)
108 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Undergången
Suomentanut: Marko Niemi
Kustantaja: Poesia - Kiitos arvostelukappaleesta



*Lähde: http://litteratur.sets.fi/forfattare/ulrika-nielsen/


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset

[j]os lapset kysyisivät, mihin yhteen asiaan tai sanaan tai ilmiöön ihmiselämä ikään kuin keittyy kokoon, voisin hyvällä omallatunnolla siinä hetkessä päättää ja sanoa: lohtuun.

Jos lapset tai aikuiset tai ihmiset ylipätään kysyisivät, miten aion selvitä tästä tilanteesta, joka heidän mukaansa on mennyt jo ihan liian pitkälle, voisin hyvällä omallatunnolla tässä hetkessä päättää ja sanoa: lukemalla Satu Taskisen Lapset.

Kun kirja on vaikuttanut niin vahvasti kuin Lapset on vaikea kirjoittaa mitään, koska samaan aikaan on niin sanaton ja sanoja täynnä. Kun lohtuitkettää koko ajan, kun miettii lukemaansa ja kun pyörryttää, kun ajattelee Lasten päähenkilöä Navidia, joka hänkin tuntee huimausta läpi kirjan.  Kun olo on vähän sellainen kun se on, kun on rakkaan ystävän kanssa keskustellut kaksi päivää ja kaksi yötä ja sen jälkeen hänen on pitänyt lähteä kotiinsa, joka on maailmojen ääressä.

*

Olin jokin aika sitten Teoksen kirjallisessa salongissa kuuntelemassa, kun Satu Taskinen puhui Lapsista ja luki siitä pari otetta. Silloin alkoi jo vähän tuntua. Kun Taskinen vielä kertoi kiinnostuksestaan fysiikkaa ja filosofiaa kohtaan, aloin jo olla varma. Kun hän sanoi jotakin sen tapaista, että vaikka hän ei aina ymmärrä, mistä fysiikassa on kysymys, se vetää häntä puoleensa siitä huolimatta. Silloin minä tiesin, että Lapset tulee olemaan minulle hyvin erityinen teos, sillä vaikka en osaa sanoa, mitä oikeastaan tapahtui, niin silloin tuli varmuus ja aukeni sellainen rako, josta tiesin pääseväni livahtamaan Lapsiin kuin rakkaaseen paikkaan, jota usein kodiksi kutsutaan.

Lapset on yhdenpäivän romaani opettajamies Navidista, jonka vaimo Sara on jättänyt hänet. Kenties kuollut. Toisinaan Sara saa muita kuin ihmisen ilmenemismuotoja. Navid itse on viimeiset ajat asunut autossaan. Hänellä on kaksi jo aikuista tytärtä: Daniela ja Martha ja hän on menossa jälkimmäisen lasten syntymäpäivä- ja tulokasjuhliin. Se, minkä pitäisi olla helppoa ja onnistua tuosta noin vaan, muuttuu Godot'n kaltaiseksi, absurdin vaikeasti saavutettavissa olevaksi ja yhä lykkääntyväksi.

Taskinen kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Niin suuria, että niitä ei usein aikuisena ole tapana kysyä. Lapsille niiden kysyminen on sallittua, koska lapset eivät vielä osaa ajatella niin järkevästi kuin vanhemmat ihmiset. Kovin hyvin ei myöskään sovi kysyä, miksi aikuisuus edellyttää, että ihminen luopuu kysymyksistään. Niin harvoin tällaisia kysymyksiä esitetään, että kun joku niin tekee, lohtu kiertyy ympärilleni niin hiljaa ja varoen, että sitä ei pysty enää erottamaan ihostani.

Mitä tapahtuisi, jos alkaisimme ottaa lasten kysymykset tosissaan? Lapsi tulee ja ihmettelee: äiti/isä, miksi me emme voi antaa ruokaa niille, joilla ei ole? Miksi me emme lopeta sotia? Miksi eläimiä saa syödä? Lapselle on luonnollista vaatia oikeudenmukaisuutta ja hyvän voittoa pahasta aina siihen asti, kun lapsi ymmärtää, että maailman lait eivät ala sanoilla: olipa kerran. Lapsi uskoo, että vanhemmat tietävät kaiken ja ovat täydellisiä ja virheettömiä, kunnes heille selviää, että aikuisetkaan eivät tiedä kovin paljon.

*

Lapset koostuu Navidin ajatuksista ja siinä kaikki se, mitä hänen mielessään liikkuu on kirjoitettu auki. Ajatuksenpalat, kysymykset, koetut tunteet, muistot - niiden läpi Navid romaanissa vaeltaa. Taskinen kirjoittaa auki Navidin päänsisäisen hälyn ja sen reflektiivisen järjestäytymättömyyden. Muistot Istanbulista ja nuoruuden rakastetetusta Isabellasta tönivät hänen sisäistä puhettaan. Joka hetki on tärkeä.

Joka hetki elämän jatkuminen on kiinni siitä, mitä päättää nyt. Ja nyt. Eikä ole olemassa mitään jatkumoa. On olemassa rihmastoja, verkostoja, sammuvia ja syttyviä lamppuja, joista osa on täysiä väärinkäsityksiä, vaikka sitä ei kukaan huomaisikaan. Ja joka huomaa, sitä ei hevillä uskota.

Lapset sisältää monia sellaisia kysymyksiä, joiden pohtimista rakastan. Tässä mielessä se on kuin useat Don DeLillon teokset, jotka saavat ajatukset ketjuuntumaan päässä ja maalaamaan osia todellisuudesta maalilla, joka ei peitä, vaan paljastaa alastomaksi. Taskinen lyö eksistentiaalisia nauloja siihen rakennelmaan, jota kutsumme todellisuudeksi. Lapset on Navidin todellisuus ja vaikka maailmassa on miljoonia ihmisiä ja vielä miljoonampia romaanihenkilöitä kenenkään muun todellisuus ei ole samanlainen kuin hänen. Yksinäisyyden kuilu, sen pohjalla kirkkaana loistavat petoeläimen silmät, jotka eivät väsy odottamaan. Sinun kuilusi. Minun kuiluni. Miten kätevää olisi, jos olisi olemassa "sellaisia pillereitä, joiden mukana voisi syöttää toiselle oman todellisuuden."

On olemassa erityinen lukemisen tapa, jota kutsun hartaaksi lukemiseksi. Sen ominaisimmat tunnusmerkit ovat maailman ulkopuolelleen sulkeva keskittyminen, häikäistyminen ja rakkaus luettua tekstiä kohtaan. Ja rakkaudesta, kuten tiedämme "löytyy aina oikea vastaus joka ikiseen pulmaan." Se on rakkauden tarjoama happinaamari, jonka lukeminen on lukemista, jossa ei ole aikaa. Lukemista, jossa sanat menevät sormenpäistä läpi. Lukemista, jota ei voi lopettaa, vaikka on kamala pissahätä.

Lapset on humanismi. Se on ihmisen osa, taivallus ja yritys elää. Sen ilmeessä on kaikuja Pentti Saarikosken herkimmistä runoista. Se sytyttää lukijassaan vastaansanomatonta lämpöä, inhimillisyyttä ja kohtuulllisuutta. Se läikkyy vasten rintalastaa. Se kasvaa ja laajenee vastarinnaksi nykyistä talousjärjestelmien hallitsemaa kulutuselämäntapaa vastaan. Se vakuuttaa, että sinussa minussa meissä on jo kaikki, jos vaan uskallamme pysähtyä ja kysyä.


Satu Taskinen: Lapset (2017)
296 sivua
Kustantaja: Teos
Ulkoasu: Jenni Saari


Helmet lukuhaaste kohta 19: yhdenpäivänromaani


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Bandi: Syytös

Tätä tekstiä kirjoittaessani on kulunut tasan 105 vuotta Suuren johtajan, Pohjois-Korean valtion perustajan ja ikuisen Presidentin Kim Il-Sungin syntymästä. Perinteisesti hänen kunniakseen järjestetyt syntymäpäiväjuhlallisuudet ovat maan suurin vuosittainen tapahtuma. Jos juhlallisuuksia haluaa päästä todistamaan paikan päälle voi ostaa esimerkiksi 10 päivän lipun, jonka hinta on 1495 euroa. Tänä vuonna on jo myöhäistä, mutta tulevaa varten pääset tutustumaan matkaohjelmaan tästä.

Jos maat laitettaisiin pimeysjärjestykseen, niin luulen, että aika moni asettaisi ensimmäiselle sijalle Pohjois-Korean. Tätä pimeyttä on käynyt valaisemaan Bandi kirjallaan Syytös. Salanimi Bandi tarkoittaa tulikärpästä ja tämä seitsemän kertomuksen kokoelma kertoo siitä, minkälaista on tavallisen ihmisen arki ja elämä tässä suljetussa maassa.

Kirjan kirjoittaminen on vaatinut suunnatonta rohkeutta. Niin suunnatonta, että minun on vaikea edes kuvitella, miten kirjailija itse on kirjoittamisensa kokenut. Teoksen esipuheessa kerrotaan, että kun Kim Il-Sung kuoli vuonna 1994 oli seurauksena nälänhätä, jonka vuoksi moni Bandin sukulainen sai surmansa - joko itse nälänhädän tai pakomatkan seurauksena. Kokemiensa menetysten vuoksi Bandi alkoi yhä vahvemmin kyseenalaistaa kotimaansa politiikkaa ja hän päätti kirjoittaa tämän juuri lukemani teoksen ja antaa sille kuvaavasti nimen Syytös. Suomeksi teoksen on ranskasta kääntänyt Raisa Porrasmaa.

Syytös on harvinaista herkkua, koska pohjois-korealainen tiedonvälitys on niin filtteröityä ja puunattua, että tietoa maan arkielämästä on melko lailla mahdoton saada. Bandin teoksen myötä lukija pääsee kurkistamaan valtavien Kim Il-Sungia esittävien kuvien taakse ja kuten arvata saattaa näky joka häntä odottaa vaikuttaa melko lailla absurdilta. Isoveljen silmä on kaikkialla ja tunkeutuu ihmisten yksityisimpäänkin elämään varmistaakseen, että kansalaiset pysyvät maan politiikan talutushihnassa.

Ajallisesti kertomuksista neljä ajoittuu Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 ja kaksi heti sitä seuraavaan vuoteen 1995. Yksi kertomuksista on kirjoitettu vuonna 1989. Syytös on ensimmäinen pohjois-korealainen romaani, joka on päässyt maailmanlaajuiseen levitykseen kirjailijan itsensä asuessa edelleen Pohjois-Koreassa. Siitä, onko hän edelleen elossa minulla ei ole tietoa. Syytös ei ole Bandin itsensä mukaan syntynyt taiteellisesta kunnianhimosta, vaan tarpeesta kertoa, minkälaista on elämä Pohjois-Koreassa. Teoksen alkusanoissa Bandi kirjoittaa:

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies,
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

 *

Pohjois-korealaisen yhteiskunnan absurdismi hyökkää vasten kasvoja heti ensimmäisessä kertomuksessa, jossa perheen 2-vuotias lapsi pelkää Marxin ja Kim Il-Sungin kuvia ja hänen äitinsä yrittää suojella lasta suurmiesten kuvilta käyttämällä ikkunoissa tuplaverhoja. Tämä rikkoo kuitenkin verhojen käytöstä asetettuja määräyksiä, joiden mukaan kaikilla tulee olla samanlaiset valkoiset verhot. Tuomio: karkoitus maaseudulle.

Melkeinpä mikä tahansa arkinen asia saattaa muuttua painajaiseksi. Kontrolli lävistää yhteiskunnan ja tarkkailuun erikoistuneita agentteja on kaikkialla. Kuilu Pohjois-korealaisen yläluokan ja tavallisen kansa välillä on pohjaton. Tästä puhuttelevin esimerkki löytyy kertomuksesta nimeltä Pandemonium, jossa tavalliset ihmiset tallovat toisiaan jalkoihinsa taistellakseen muutamasta harvasta sämpyläpussista ja Suuri johtaja taas vaihtaa liikennevälinettä maiseman mukaan.

Rouva O ymmärsi vihdoin, miksi sekä rautatie että maantie olivat molemmat tukossa Ensimmäisen luokan tapahtuman vuoksi. Kim Il-Sung käytti itse asiassa kahta kulkuneuvoa yhtä aikaa: maiseman ollessa miellyttävämpi junasta käsin hän kiipesi vaunuun, muutoin hän ajoi mieluummin autolla pitkin merenrantaa...

Lainauksen lopussa olevat kolme pistettä ovat vastarintaisimmat pisteet, joihin olen aikoihin törmännyt. Lukiessani huomaan muutoinkin vähän väliä miettiväni, että mitä Bandille tapahtuisi, jos kävisi ilmi, että hän on nämä kertomukset kirjoittanut.

Inhimillisyys on Pohjois-Koreassa valtiojohdon taskussa ja useimmiten sen taskuun jääkin. Kun kertomuksessa Aarrejalava mies yrittää saada matkustuslupaa käydäkseen vierailulla kuolemaan tekevän äitinsä luona, ei hänelle sitä myönnetä. Ihmisarvoa ei ole ja sosialistinen diktatuuri tappaa nekin vähät unelmat, joita ihmisillä nuorena oli. Ei heidän toiveissaan mitään suurta ollut. Kunhan saisi maistaa valkoista riisiä ja lihaa,  pukeutua silkkivaatteisiin ja asua talossa, jonka katto on rakennettu tiilistä.

Bandin kertomukset osoittavat, että Pohjois-Korean tarina on valheelliselle voittokululle rakennettu. Valtio ei voi epäonnistua ja jos jokin menee pieleen, syy haetaan kansalaisista. Rangaistusta seuraa toinen ja vielä ankarampi rangaistus ja oikeudenkäynneistä tehdään julkisia spektaakkeleja varoitukseksi muille. Kukaan pohjois-korealainen ei synny vapaana, vaan häntä rasittavat häntä edeltävien sukulaisten teot, jotka vaikuttavat siihen, minkälaista työtä ja kohtelua hän osakseen saa.

Pohjois-Korea näyttäytyy Bandin teoksessa rautaisesti hallittuna umpiona, jossa tavallisen ihmisen osana on uhrautua valtion harjoittaman politiikan alttarilla. Voidaan pitää suorastaan ihmeenä, että nämä kertomukset on onnistuttu salakuljettamaan läntiseen maailmaan. Syytös on muun kiinnostavuutensä lisäksi erinomainen muistutus sananvapauden tärkeydestä ja arvosta. Se on kiistämättä yksi tämän kirjakevään tärkeimmistä käännöskirjoista, jossa kuvattuja tapahtumia vasten voi punnita myös parhaillaan menossa olevaa Pohjois-Korean ja USA:n välistä pullistelua.



Bandi: Syytös (2017)
189 sivua
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: S&S - kiitos arvostelukappaleesta!


Helmet lukuhaaste, kohta 40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Vaikka Syytös tarkasti ottaen koostuu kertomuksista, liitän tämän teoksen kuitenkin osaksi novellihaastetta, joka näin karttuu seitsemällä uudella tekstillä


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Juuli Niemi: Yömatkat

Alussa oli sana ja on edelleenkin. Yömatkoissa se sana on Rai. Yömatkoissa se on myös ihmisen nimi ja Niemen runot kertovat siitä, miten Raista tuli rai pienellä kirjaimella ja uudelleen RaiRaiRai kaikki kolme isolla kirjaimella.

Heti kuultuani nimen Rai päässäni alkaa soida jonkinlainen musiiki, joka selittynee sillä, että Rai tarkoittaa myös algerialais-marokkolaista kansanmusiikkia. Tämä tieto tuskin on tarpeellinen Yömatkoja lukiessa, mutta omalla kohdallani juuri tämän vuoksi Niemen kokoelman lukeminen alkoi vahvasti musikaalisissa merkeissä.

rai tai Rai ennen kuin hänestä tulee RaiRaiRai matkustaa paljon. Tekee kaikenlaisia matkoja. Käy Kiinan muurilla miehen kanssa. Käy etelässä, jossa on pieni kylä ja "kuuman ihon iltapäivät." Käy istunnoissa ja nimettömässä maassa "revityn lottokupongin hengessä." On usein "utuinen läikkä" valokuvan etuosassa. Ei vielä kovin paljon olemassa, mutta jo matkalla itsekseen.

Yömatkoissa on vastustamatonta teeskentelemättömyyttä ja lapsenomaista vilpittömyyttä. Tutustun sisaruksiin, jotka juoksevat sivujen poikki lettinauhat heiluen. Ne eivät ole kireällä ollenkaan, vaan hiuksia luiskahtelee niistä vähän väliä karkuun. Tavallaan minä nyt vähän huijaan, sillä Niemi ei kirjoita lettinauhoista. Minä taas kirjoitan niistä tässä sen tähden, että vallattomiin lettinauhoihin tiivistyy parhaimillaan sellainen huolettomuus ja tyttöihana itsevarmuus, joka kuvastaa hyvin juuri tämän kokoelman tunnelmaa.

Niemi kirjoittaa, miten rai, joka ei vielä ollut RaiRaiRai

Parturoi jo pienenä oman tukkansa,
keksi omat jumalat,
he olivat itsestään selvästi naisia,
Potkaisi jos joku ei lähtenyt tanssimaan
Tässä mä oon!

Tässä mä oon! Kuka muu kuin pieni tyttö voisi noin vastustamattomasti itsestään todeta. Kuulkaa maailma ja kaikki sen ihmiset, kuulkaat eläimet, puut ja moottoritiet. Tässä mä oon! Olen piirtänyt pari viivaa paperille. Olen Frida Kahlo!

Yömatkoissa on vähän pinkkiä ja hubbabubbaa, mutta ei koskaan imelästi. Paikoin lukiessani mielessäni pyörivät Katja Tukiaisen taulut. Niemen runojen energia on ihanaa, kahmin sitä syliini. Haistan ja maistan. Työnnä pääni sen sisälle.

Kipuakaan ei tästä kokoelmasta puutu, sillä kasvaminen sattuu aina. Kuitenkin, kun nyt tässä Yömatkoista kirjoitan ja niiden lukemisesta on jo muutama viikko kulunut muistan parhaiten sen tytön, jolle ei tulisi mielenkään kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan. Hän tuo mieleeni lapsen Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Hän on se lapsi, joka ei tiennyt olevansa lapsi. Joka kulki käsivarret roikkuen, eikä ottanut valokuvatessa mitään ilmettä kasvoilleen.

On huimaavaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos runojen tyttö säilyttäisi tuon saman kyvyn myös aikuisena. Jos kasvaminen ei ryöstäisi meiltä tärkeimpäämme.



Juuli Niemi: Yömatkat (2010)
90 sivua
Kustantaja: Otava

#runo100

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kirjabloggarin pääsiäinen






Alunperin olin suunnitellut pitkäperjantaille sekakäyttäjämaratonia eli lukumaratonia, jossa olisi luettu sekaisin runoja ja novelleja. Valitettavasti tämän suunnitelman tielle on ilmaantunut este jos toinenkin, joten tämä maraton jää nyt toteuttamatta. Se on kuitenkin varmaa, että jossakin vaiheessa tänä vuonna järjestän runomaratonin.

Pääsiäistä varten kasasin pinoon kuvassa näkyvät kirjat. Osamu Dazain No longer human on yksi hyllynlämmittäjähaasteeseen valitsemistani teoksista. Maria Matinmikon runoja taas luen runohaasteeseen ja Bandin Syytöstä sekä Miranda Julyn Uimakoulua novellihaasteeseen. Bandin kirjaa olen jo aloittanutkin ja kyllä kuulkaas Pohjois-Korea on käsittämätön maa.

Satu Taskista olin kuuntelemassa viime viikolla Teoksen kirjallisessa salongissa ja sekä kirjailija itse että Lapsista käyty keskustelu sytyttivät kovat halun lukea tämä teos. Emma Flintin Little Deaths on yksi Baileys-palkinnon tämänvuotisista pitkälistalaisista ja sekin syyhyttää jo kovin.

Ihan oma juttunsa on kasassa alimmaisena oleva Jenni Haukion toimittama antologia Katso pohjoista taivasta, joka on "rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle."  Sain sen käsiini vasta tänään ja olen toistaiseksi lähinnä etsinyt, löytyykö teoksesta lempirunoilijoitani ja kyllä löytyy, moniakin heistä. Tämä on teos, jota tulen lukemaan ja selaamaan vielä monen monta kertaa. Ihan jo fyyisenä esineenäkin tämä kirjaa herättää runorakkautta.

En ole viime aikoina ehtinyt juurikaan kirjoitella blogikirjoituksia, mutta onneksi on ollut julkaistavia juttuja varastossa. Nyt pääsiäisenä aion kirjoittaa ainakin Ulrika Nielsenin loistavasta runokokoelmasta nimeltä Perikato (Poesia). Se on niin ihon alle menevä teos, että bloggauksesta tulee luultavasti hyvin tunnepitoinen.


Mitä sinä aiot pääsiäisenä lukea?


Ja lopuksi: Ihanaa pääsiäistä kaikille!




keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Chris Kraus: I love Dick

No tota joo. Huh huh. Tää oli niinku ihan harvinaislaatuisen totaalista. Total eclipse of the heart, brain, body ja soul.

Tällaisia kirjoja minä rakastan. Rakastan niin, että suupielistä valuu sylkeä ja kuolaa.

Tällaisista kirjoista minä tuleennun niin, että ihooni tulee rakkuloita, jotka vuotavat visvaa, joka saa peruspenisten omistajat pistämään päänsä Lain pensaaseen.

Kun Chris Kraus rakastuu Dickiin, mulla loppuu sanat. Kun Chris Kraus kertoo siitä, mitä hänen ja Dickin välillä tapahtuu tai enimmäkseen ei tapahdu, mulla on niin paljon sanoja, että uppoan niihin kuin Mereen. Kun Chris Kraus puhuu taiteesta ja taiteilijoista, hän pumppaa minut täyteen rehellisyysheliumia ja ääni, joka minusta lähtee kuulostaa niin paljon oravalta, että yksikään isoalkukirjaiminen mies ei halua kuulla, mitä mulla on sanottavana.

I love Dick (jätän nyt käsittelemättä, mitä merkityksiä sanaan Dick liittyy, kun se tässä teoksessa nyt vaan sopivasti sattuu olemaan sen tyypin nimi, johon Chris Kraus rakastuu) on pyörryttävä teos. Luulen ensin lukevani romaania, kunnes luulen lukevani autofiktiivistä romaania, kunnes luulen lukevani omaelämäkertaa, kunnes luulen lukevani tunnustuskirjallisuutta, kunnes olen siinä pisteessä, että en enää tiedä, millä nimellä kutsua Krausin kirjoitusta. Teoksen jälkisanoissa Joan Hawkins käyttää ilmaisua teoreettinen fiktio. Olkoon sitten vaikka sitä.

I love Dick alkaa kuvauksella siitä, miten Chris Kraus ihastuu miehensä Sylvère Lotringerin kaveriin nimeltä Dick. Krausin huumaantuminen on kaikennielevää ja hän alkaa kirjoittaa Dickille kirjeitä sekä yksin että yhdessä miehensä kanssa. Silloin kun kirjeitä ei kirjoiteta Chris ja Sylvère puhuvat Dickistä ja siitä, miten he aikovat soittaa Dickille, mutta eivät kuitenkaan juuri koskaan soita. Siis koko ajan jatkuvasti joka paikassa ja kaikkialla on Dick, eikä Dickin ulkopuolella ole mitään. Dickin ja Chrisin elämän välille voi siis huoletta panna yhtäläisyysmerkit.

Tietysti vähän hämmentää, että miksi Sylvère lähtee Dick-hommeliin mukaan ja tietysti nolottaa Chrisin puolesta, että onko hänen nyt ihan pakko koko maailmalle tästä pakkomielteestään kertoa. Hah-haa, tässä kohden olen vielä niin naiivi, että en ole ymmärtänyt, mistä tästä teoksessa on kysymys. Hah-haa ja kerron sen teille tässä, koska Chrisiltä olen saanut niin paljon rohkaisua, että mulla ei ole mitään tarvetta esiintyä yhtään fiksumpana kuin olen. Sivumennen sanoen tätä tarkoittaa vaarallisuus. Jos nainen lakkaa häpeämästä alkaa tapahtua. Ai miten niin. No, sullakin on se joku sun häpeä, jota piilottelet ja naamioit ja voi olla, että se sullakin liittyy rakkauteen ja siihen, miten silloin joskus ja väliin vieläkin vähän nolosti... Voit täydentää lopun lauseesta, koska enhän mä sua oikeesti tunne.

*

Teoksen toinen osa on huomattavan erilainen kuin sen alku, enkä aluksi ole yhtään kartalla sen suhteen, mistä on kysymys. Huomaan kaipaani Dick-narratiivia (just niin, mitäköhän tästäkin pitäisi päätellä). Chris matkustelee ympäri Amerikkaa ja käy taidenäyttelyissä ja kauhukseni huomaan, että alun intensiivisen lukurupeaman jälkeen suustani alkaa tulla kuplia, joissa lukee boring ja meinaan jo heittää I love Dickin sivuun, mutta kuten tiedät, ei Dickejä niin vain heitellä, sillä kun yhdestä Dickistä on päästy on seuraava jo jonossa. Niin se yhteiskunta toimii.

Jatkan siis lukemista ja vaikka on kaunis ja pilvetön kesäpäivä maaliskuussa, niin äkkiä salama leimahtaa ja menen vähän kahtia. Se on sellanen niinku heureka se väläys. Kun sitä nyt tässä yritän kuvata on tietysti samaan aikaan kuuma ja kylmä ja ihokarvat pystyssä ja tyhmää sanoa, että mitään tällaista en ole ennen lukenut. En mitään näin säälimätöntä, näin tiukkaa ja häpeämätöntä ja todellista ja tärkeää ja pelastusrenkaan kaltaista. Oikeasti en edes ymmärrä, miten joku voi pistää itsensä niin totaalisesti peliin kuin Chris Kraus tekee ja kertoa sen meille kaikille. Tehdä itsestään niin monen silmissä naurettavan ja vähät välittää, koska oikeesti on pakko mennä just nyt tästä läpi, jos haluaa ymmärtää, miksi miehillä on Laki ja sen tulkinnat, mutta naisilla vain yksityisen alue, joka ei tietenkään ole ollenkaan yhtä kiinnostava, koska Laissa on niin kirjoitettu. Koska Laissa on sanottu, että julkinen on peruspeniksen synonyymi.

Oh yeah, such a "conceptual fuck."

*

I love Dick on teos, jossa amerikkalainen kirjailija ja elokuvavohjaaja Chris Kraus (s. 1955) tekee elämästään tapauskertomuksen. Flaubert sanoi muinoin: Madame Bovary, c'est moi. I love Dickissä Chris Kraus aloittaa yhden kirjeistään:

Dear Dick,
This is Charles Bovary. Emma and I have been living together for some  nine years.

Yhdessä Emman kanssa Chris, joka omien sanojensa mukaan syntyi uudestaan Dickin kautta, käy taisteluun.

Emma and I set out to challenge centuries of male supremacy and dickdom.

Ja sitä taisteltavaa, sitähän riittää. Sen taistelun väleissä luuraa Dick kuin Jallu muinaisissa Apu-lehdissä. Dickin rakastaminen on "kokopäivätyötä", eikä Chris ole "valmis muuttumaan työttömäksi."

Chrisiä ei lannista mikään. Ei Dickin syytökset, ei tämän haluttomuus tavata Chrisiä tai vastata Chrisin puheluihin. Fantasia on maailmaa suurempi, mutta kuten fantasioiden kanssa aina esiin nousee kysymys, onko fantasian koskaan mahdollista toteutua koko fantasiamaisuudessaan vain kalventaako todellisuus sen väistämättä.

Taidemaailmassa naistaiteilija törmää Dickiin yhä uudestaan, enkä  nyt tarkoita Chrisin Dickiä, vaan sitä toista. Chris Kraus kirjoittaa porakoneella. Hän kirjoittaa niin kauan, että tulee poranneeksi Dickistä (siitä toisesta) läpi. Miksi on niin, että itsemurhan tehnyt naistaiteilija psykologisoidaan ja hänen taiteensa määritellään hänen kuolemansa kautta? Miksi naistaitelijoiden kokemukset määritellään yksityisiksi ja sitä myötä mielenkiinnottomiksi? Miksi naistaitelijoiden henkilökohtaiset projektit tulkitaan narsismiksi? Miksi universaalia voi olla vain peruspenisten luoma taide? Miksi naisten haavoittuneisuudesta kirjoittaminen on problemaattista? Miksi siitä ei saisi tehdä filosofiaa?

Chris Kraus siteeraa taiteilija Hannah Wilkeä:

If women have failed to make "universal" art because we're wrapped within the "personal," why not universalize the "personal" and make it the subject of our art?

I love Dickissä Chris Kraus universaalistaa henkilökohtaista sivu sivulta ja ampuu alas taidemaailman konventioita. Krausin projekti on valtava. Se on intiimiydessään hämmentävä. Se on koskettavuudessaan kuumottava. Se on jotakin niin totaalisen tinkimätöntä, että sille on vaikea löytää ilmaisua. Se menee minuun kuin huumaus, josta en konsanaan halua toipua.

I love Dick on feministinen panssarivaunu. Se on palvelus meille kaikille.  Se on juhlanäytös, johon ei voi ostaa lippuja, mutta johon voi osallistua Krausin teoksen lukemalla. Se on yksi parhaimmista feministisistä teoksista ikinä.

It's so fucking political, että tämän poliittisempaa ei ole.




Chris Kraus: I love Dick (2016/1997)
261 sivua
Kustantaja: Serpent's Tail

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut


Olen kummallisten kirjojen magneetti. Usein hankin niitä luettavakseni tieten tahtoen, mutta joskus käy niinkin, että epätavallisempi kirja löytyy lukupinosta ilman että sitä lukemaan alkaessani edes tiedän sen kuuluvan tähän ryhmään. Näin kävi Matti Kangaskosken Pääkalloneuvottelujen kanssa. Lainasin kirjastosta Kangaskosken runoja ja sain - niin, mitäköhän sainkaan?

Toisinaan lukiessa tapahtuu erinomaisia yhteentörmäyksiä ihan vaan siksi, että kaksi teosta sattuu olemaan käden ulottuvilla yhtä aikaa. Näin kävi Pääkalloneuvottelujen kohdalla, kun se osui yhteen toisen runoteoksen elikkäs Max Jacobin kirjan Runoja noppapikarista (Poesia) kanssa.

Jacobin teoksen takakannessa todetaan: En oppinut tästä kirjasta mitään. Palaan siihen yhä uudestaan oppiakseni vielä vähemmän.

Jos jätetään edellä mainittuihin sanoihin sisältyvät ironiat sun muut mahdolliset ja mahdottomat äänensävyt sikseen, niin voin todeta, että tuo kuvaus sopii varsin hyvin ilmentämään tuntemuksiani Pääkalloneuvottelujen parissa. Eikä tässä vielä kaikki. Jacobin kokoelman ensimmäisestä runosta, joka on nimeltään 1914, löytyy seuraavaa: "Sulkakoristeinen hattu on lytyssä, naama pelottava pääkallo ..." Okei. Niitä on siis liikkeellä. Pääkalloja. Siis muitakin kuin se oma.

*

Monet kirjabloggarit eivät oikein tykkää, kun joku jossakin toteaa, että he eivät ole oikeita kriitikoita. Turha on  moisesta näkemyksestä suivaantua, sillä useimmat bloggaukset ovat kaukana ns. ammattikritiikeistä, eikä niitä sellaisiksi ole tarkoitettukaan. Tällaisissa tilanteissa kuin Pääkalloneuvotteluista kirjoittaessani olen oikein iloinen siitä, että en ole oikea kriitikko, sillä oikeana kriitikkona ei olisi kovin mukavaa myöntää, että Kangaskosken runoja lukiessani yleisin kysymykseni oli: mitä hemmettiä näissä runoissa oikein tapahtuu? Sitä seurasivat usein kysymykset: mihin tukeutua Pääkalloneuvotteluja lukiessa ja mistä näkökulmasta niitä lähestyä? Tuntui kuin olisin yrittänyt työntää neliönmuotoisia kappaleita Hamletin käsissään pitelemän pääkallon soikeisiin silmäreikiin.

Pääkallo on Pääkalloneuvottelujen päähenkilö eli toisin sanoen pääkallo. Jos siitä kertoo imperfektissä voi sanoa, että se

kampasi muodon, voiteli leivät, laittoi kananmunat ja istui alas 
ja esim.
neuvotteli itsensä parturiin, tunsi onton, ratkaisi annoksen, liikutti hampaita, puhalsi tyhjän
ja myös
tarkasteli tunnesidostaan

*


Pääkallo ei jätä rauhaan. Aamujunassa se istuu vieressäni, on itsevarma kuin HSL:n tarkastaja. Junasta poistuessani nauran vähän, siitäs sait, lähde vaan paluujunalla takaisin Keravalle. Vaan siitäpäs sainkin minä. Pääakallo istuu olkapäälläni ja suhisee istuessaan. On sikamaisen kirkasta, "valo jatkaa pupilliin, pyörömäiseen avaumaan värikkään iiriksen keskellä."

Love love love suhisee pääkallo ja haluaa muistuttaa, että sen tarinaan liittyy myös rakkaustarina. Hyvä on, ymmärrän kyllä vähemmälläkin, olenhan itsekin stalkerien sukua ja huonetta ja ollut epätoivoinen rakkaudessa. Ihan niin kuin hänkin "toisen vuoden seurasin sinua paikantaakseni ongelmat joiden vuoksi minun ei tarvitsisi olla oma itseni." Oma itseni kaikuu pääkallo ja minulle tulee kiire.

*

Pääkalloneuvottelu on oivalluksista väärällään. Siinä riittää loputtoman tuntuisesti tutkittavaa ja kun kuljeskelen sen sivuilla haluaisin nähdä, mitä aivoissani tapahtuu. Mitkä alueet aktivoituvat ja minkä väriset hälytysvalot ovat kulloinkin päällä. Pääkalloneuvottelut on jaettu kolmeen pääjakoon ja kolmeen punaiseen. Niiden välissä käydään pikkuisia välineuvotteluja. Kokoelman loppupuolella tehdään päälihasliikkeitä.

Kangaskosken kokoelmassa on paljon päitä, päämerkityksiä ja päämerkittyjä.

Pää päästä päähän, päätä päässä pääsi pääksi.



Olen päästä pääsemättömissä. Pääasiassa päättelen, että lukukokemukseni on päämäärätön ja päätä vailla. Mistä päästä pitäisi aloittaa päästäkseen Pääkalloneuvottelujen pään sisälle? Päällimmäisin kokemukseni on päästäisen kaltainen, päästäisen laitan päällystakin taskun ja päättelen irtonaiset langanpäät. Pääroolissa on päätön pää, irtopää, jos niin haluatte.

Parasta ennen päämäärä, ilman lukuja ilmaistu ja ikuinen. Jos tahdot tuulettaa pääsi, Pääkalloneuvottelut ovat sinulle. Lainaan pääkallon strategiaa: Olen ollut paikallani jo pitkään, nyt täytyy hakeutua jonnekin. Sitä paitsi huijasin alussa, kun kirjoitin, että en oppinut tästä kokoelmasta mitään. Opin kyllä, en vaan vielä toistaiseksi tiedä, mitä kaikkea opin ja niin on hyvä. Jään kieppumaan siihen riemuun, jota tämän kokoelman lukeminen synnytti.


Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut (2017)
102 sivua
Kustantaja: Teos

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Exästä kirjoittaminen, Geir Gulliksen osa 2

Saako exästä kirjoittaa mitä vaan vai meneekö jossain raja, jota ei pitäisi ylittää?

Kysymys on mahdoton, koska kirjallisuudelle ei voi asettaa rajoituksia.

Vastaus kysymykseen on, että jossain menee raja, koska muita ihmisiä (joihin myös ex kuuluu, vaikka siltä ei aina tunnu) kohtaan ei saa olla niin ilkeä, että kirjoittaa kaikelle kansalle heidän intiimeimmät asiansa.

*

Exästä kirjoittamisen problematiikka nousi esiin, kun kuulin että norjalaisen Geir Gulliksenin romaani Kertomus eräästä avioliitosta (klik) perustuu hänen ja hänen ex-vaimonsa elämään. En tiennyt tästä asiasta mitään, kun luin kirjan ja siitä bloggasin, mutta arvelin, että jonkin sortin autofiktio on kyseessä. Miksi moista aloin epäillä? Varmaan ensinnä ainakin siksi, että teksti tuntui niin intiimiltä ja miespäähenkilön päänsisäiseltä, että ajatus pelkästä fiktiosta tuntui mahdottomalta. Jaahas, ajattelen siis, että kirjailija Gulliksen ei pysty eläytymään henkilöhahmoihinsa. Niin no, sanoisi eräs tuttavani, kyllähän sinä tiedät, että norjalaiset miehet ovat maailman intohimottomimpia. No tota, vastaisin, en kyllä tiedä. Minulla on kokemusta vain yhdestä, eikä hänen intohimoissaan ollut mitään vikaa - ainakaan suhteen alussa.

Autofiktiivistä kipinöintiä lisäsi se, että luin Gulliksenin romaanin liepeestä, että hän on ollut ammatillisessa mielessä tekemisissä Knausgårdin kanssa. Tämän tiedon jälkeen näin silmissäni kirjailijan ja sen ilmeen hänen kasvoillaan, kun idea oman päättyneen avioliiton kirjallisesta kertomisesta sai hänessä vallan. Kyllähän  minä ymmärrän Gulliksenia. Olen itsekin eronnut. Olisihan se ihan tosi terapeuttista (ei muuten olisi, kaikkea muuta) kirjoittaa, miksi se avioliitto meni kuten meni ja tehdä siitä toisesta osapuolesta syypää. Laittaa vielä sanatkin hänen suuhunsa. Tehdä exästä tyyppi, jonka mieli ja toiminta on kokonaan omassa taskussani. Mitä ihanaa valtaa! Siitä voi äkkiä mennä sen verran juovuksiin, että unohtuu, että se exäkin on ihminen ihan oikeassa maailmassa ja exälläkin on tunteet. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. Kylläpäs nyt kumminkin.

On helppo ajatella, että exästä saa kirjoittaa mitä tahansa. Kun kuitenkin mietin vaikkapa omaa mennyttä avioliittoani (tämä siitä syystä, että muiden avioliittoja tunnen huonosti, jos toki en omaanikaan erityisen hyvin), niin on useita tapahtumia ja tilanteita, joita en haluaisi exäni kuvaavan kirjassaan niin, että olisin niistä tunnistettavissa. Siinä tilanteessa kirjallisuuden vapaus olisi varsin toissijainen seikka. Luultavasti loukkaantuisin, huutaisin ja käyttäisin voodoota. Kiroaisin exäni ja alkaisin miettiä hirveää kostoa.

Saattaisin kirjoittaa vastineen (tässä vaiheessa oletamme, että me kummatkin olemme kirjailijoita), johon exäni kirjoittaisi oman vastineensa ja sen jälkeen olisi taas minun vuoroni ja niin edelleen. En tiedä, missä vaiheessa kykenisimme (apua, käytin me-muotoa jo toisen kerran, onkohan eroni käsittely vielä kesken) lopettamaan tämän sosiaalipornon suoltamisen.

Okei. Palataan maan pinnalle.On tietysti ihan jees puida avioliittoaan ja eroaan julkisuudessa. Itse en niin tekisi, mutta muut tehköön, kuten parhaaksi näkevät. Tai no, oikeastaan olen sitä mieltä, että se ei ole kovin järkevää, kun asiaan liittyy se toinenkin osapuoli ja jos mikään on varmaa niin se, että kummallakaan osapuolella ei ole eron suhteen totuutta hallussaan. Auts, ei siis minullakaan. Sitä paitsi usein on niin, että kun tapahtumiin saa jo vähän etäisyyttä ne alkavat näyttää kummasti erilaisilta ja vähän myös niin, että julkinen tilittäjä alkaa helposti vaikuttaa lähinnä reppanalta. Lisäksi, jos olisin lapsi, en olisi erityisen riemuissani, jos vanhempani puisivat suhdettaan julkisesti.

Lopputulos: exästä saa kirjoittaa mitä tahansa niin suoraan ja tunnistettavasti kuin haluaa. Paitsi silloin, kun niin ei kannata tehdä. 




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta


On on, valat on vannottu. On joukkue muodostettu, team-avioliitto pantu pystyyn, sen käyttöpäivä voimassa aina siihen asti kunnes kuolema erottaa.

Niin sitä luultiin. Oli luvattu pysyä. Oli luvattu rakastaa kaikissa mäissä ja mäkien alla, uskollisiakin olla. Oli tehty lupauksia ja solmittu sopimuksia. Ja  niin hyvin se meni tai ainakin yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin aina siihen asti, kun katse paloi kiinni vieraan toisen katseeseen kuin kuva plasmatelevisioon. Siinä hetkessä heti ne rihmat muodostuivat ja alkoivat voimistua ja silloin oli jo myöhäistä, vaikka meni vielä suhteellisen kauan, kunnes ne jotka vannoivat, lupasivat ja sopivat tulivat siihen tulokseen, että siinä se sitten oli. Se avioliitto.

Norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta on nimensä mukaisesti tarina siitä, miten olipa kerran avioliitto ei päättynyt ikuiseen onneen, vaan eroon. Näin yksinkertaisesti se voidaan todeta ja se miten se meni on totta tai sitten ei.

Gulliksenin romaani on kerrottu jätetyn miehen näkökulmasta. Mies, kirjailija nimeltä Jon,  ikään kuin rekonstruoi tapahtumat, jotka johtivat hänen ja hänen vaimonsa Timmyn avioeroon. Hän kertoo, miten hänen ja Timmyn avioliitossa oli hetkensä ja retkensä, mutta ennen kaikkea ne toisenlaiset retket, jotka lopulta veivät voiton, sillä Timmy ei voinut enää vastustaa juoksuretkiä, hiihtoretkiä ja kiipeilyretkiä naapurustossa asuvan Haraldin kanssa.

Kertomus eräästä avioliitosta on kertomus monista avioliitoista. Erityiseksi Gulliksenin romaanin tekee se, että mieskirjailija kuvaa yksityisen ja kodin aluetta ja vieläpä niin, että kodin hengetär on Jon, joka kirjailijan työnsä ohella on koti-isä, joka laittaa ruokaa ja siivoaa vaimonsa ja poikiensa jälkiä. Tämänkaltainen asetelma on kirjallisuudessa melko harvinainen. Kaiken lisäksi Jon on monella tapaa hyvä ihminen. Hän ei ryyppää, eikä ole väkivaltainen, vaan - suonet anteeksi Jon - vähän liiankin omistautunut perheensä hyvinvoinnille. Välillä tekee mieli hieman tökkäistä Jonia ja käskeä häntä pitämään puoliaan. Kynnysmatot harvoin voittavat rakkaudessa.

Gulliksen luo romaanissaan asetelman, jossa vapaus osana avioliittoa nostetaan korkealle.  Jon on valmis antamaan vaimolleen kaiken tämän tarvitseman vapauden, kunhan vaimo vain pysyy hänen rakastettunaan. Avioliiton väljähtyneisyyttä ratkotaan seksuaalifantasioilla, joista uutetaan kipinää makuuhuoneeseen. Todellisuuteen siirrettyinä fantasiat toimivat huonosti, eikä se ole kenenkään vika, vaan enemmänkin fantasioiden ominaisluonne.

Timmyn omaa ääntä ei romaanissa kuulla, vaan Jon laittaa sanat hänen suuhunsa ja ajatukset hänen päähänsä sen mukaisesti kuin hän uskoo tai haluaa uskoa tapahtuneen. Tämä on jollakin tapaa häiritsevää ja paikoin suorastaan kylmäävää. Mikä ihmeen kaikkitietäjä Jon on? Mistä hän tietää, miltä Timmystä tuntui? Väliin tuskastun Joniin ihan kokonaan ja kirjoittelen hänestä muistikirjaani vähemmän mairittelevia adjektiiveja.

Kertomus eräästä avioliitosta on tunnelmaltaa hyvin intiimi, väliin jopa klaustrofobinen. Kunpa Jon jättäisi edes sen siivoamisen vähän vähemmälle. Ovelasti miesnäkökulmaisuus paljastaa tässä romaanissa, miksi on ongelmallista, jos toinen puolisoista elää elämäänsä pääasiassa yksityisen alueella. Timmyn uusi rakastettu Harald on korostuneesti toiminnan mies, jolla on lähes sankarilliset urheilukyvyt. Siinä missä Harald, jolle Jon antaa lempinimen Hanska, on kiinteäjänteinen ja vahvan fyysisen suorituskyvyn omaava alfa-mies, positioituu Jon enemmän henkisten arvojen kantajaksi, vaikkakin toki Gulliksen sekoittaa tätä asetelmaa kuvaamalla Jonin ja Timmyn seksielämää.

Gulliksenin romaanista tekee niin tehokkaan kuin mitä se on kirjailija tapa kuvata Jonin ja Timmyn aviokriisi niin tavallisena ja tunnistettavana, että teoksen fiktiivisyys tuntuu hyvin ohuelta. Kyllä vaan tulee kiusaus tulkita tämä romaani autofiktioksi ja varsinkin, kun kirjan liepeestä luen, että Gulliksen toimii Knausgårdin kustantajana. Ettei vaan omaelämäkerrallinen tunnustaminen olisi tarttunut häneenkin?

Niin taiten ja tunneälykkäästi kuin Jonin ja Timmyn avioliiton kriisiytyminen on kuvattukin, suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kuvaus perheen vanhimman pojan surutyöstä.

Hän kehitteli Simsiin vaihtoehtoisen perheen, sellaisen jossa äiti ja minä olimme naimisissa ja jossa olimme edelleen perhe. Hän loi meille samat huoneet, samankaltaiset kalusteet ja samat tavat, joita meillä oli ennen ollut.

Sydämen suojakuoret on niin rakennettu, että kaikelta ne eivät kykene suojaamaan. Laulujen laulun sanat ovat käytännössä usein fantasiaa nekin. Kaiken rakkaus kestää, kunnes ei enää kestä. Gulliksenin romaani on mielenkiintoinen lisä avioliittokirjallisuuteen, joka lajina usein toistaa melko tuttuja kaavoja. Kertomus eräästä avioliitosta tuo tähän genreen tuoreen näkökulman.



Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (2017)
200 sivua
Norjankielinen alkuteos Historie om et ekteskap (2015)
Suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Siltala


Helmet lukuhaaste kohta 25 Kirja jossa kukaan ei kuole




Baileys Prize - Lyhytlista 2017

Baileys-palkinnon tämän vuoden lyhytlistalle päässeet teokset on valittu.

Valinnat ovat ennakkoluulottomia, sillä listalta putosivat niin Annie Proulx:n kuin Margaret Atwoodinkin romaanit. Myöskään etukäteen kohuttua Sarah Perryn The Essex Serpent -romaania ei lyhytlistalta löydy. Henkilökohtaisesti harmittaa eniten, että Emma Flintin Little Deaths ei yltänyt lyhytlistalle. Ehdin sen jo ostaakin, joten lähiaikoina pääsen toteamaan, tapahtuiko sen kohdalla "oikeusmurha" vai ei.

Olen kopioinut alle aiemmasta postauksestani ne teokset, jotka pääsivät lyhylistalle ja päivittänyt niiden kuvauksia.


Lyhytlistalle pääsivät:

Stay With Me, Ayobami Adebayo

Afrikan maista eniten olen lukenut nigerialaista kirjallisuutta  (esim. Achebe, Adichie, Atta, Soyinka,  Unikwe, Obioma,  Shoneyin, Nwaubami) ja suluissa mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy myös blogistani.

Ennuste, että tulen lukemaan Adebayon romaanin on siis varsin hyvä. Teos sijoittuu Lagosiin, jossa Yejide yrittää kaikin keinoin tulla raskaaksi. Adebayo käsittelee romaanissaan myös Nigerian 1980-luvun yhteiskunnallista kuohuntaa ja  yksilötasolla hän kuvaa, miten epätoivoisia ovat usein yrityksemme välttyä sydämen särkymiseltä.

Päivitys 4.4.2017
Elegia Kartanon kruunaamaton lukija -blogista ehti tämän jo lukea ja kertoi, että Stay with me oli niin koukuttava, että hän luki sitä väliin kävellessäänkin.

 Olen kirjastojonossa, mutta luultavasti kestää vielä muutaman viikon ennen kuin saan tämän käsiini.


The Power, Naomi Alderman

Naomi Alderman on minulle nimenä tuttu, mutta en ole lukenut häneltä mitään. Kun kirjan nimi on Valta kiinnostukseni herää oitis.

The Powerissa tytöt huomaavat, että he pystyvät muutamalla sormen liikkeellä aiheuttamaan kipua ja jopa kuolemaa. Kirjassa kysytään: mitäpä jos valta olisikin naisten käsissä. Tämän tyyppiseen skenaarioon tutustumista on mahdotonta vastustaa. Lukulistalle ehdottomasti.

Päivitys 4.4.2017
Aloitin Aldermanin romaanin eilen ja jo ensimmäisen 50 sivun perusteella voin sanoa, että tämä onkin melkoinen teos, joka "vetää" todella hyvin.





The Dark Circle, Linda Grant

Linda Grantilta olen aiemmin lukenut romaanit When I lived in modern times, The cast iron shore, The Clothes on their backs ja We had it so good, josta olen myös blogannut.


The Dark Circle sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja kertoo tuberkuloosia sairastavista teinikaksosista, jotka lähetetään kentiläiseen parantolaan, jossa he joutuvat lääkärien armoille.

Grant on aiemmilla kirjoillaan uinut suosiooni ja heti kuvauksen tästä kirjasta luettuani minua alkoi kiinnostaa, mitä parantolassa oikein tapahtuu.

Päivitys 4.4.2017
The Dark Circlen pääsy lyhytlistalle ilahduttaa minua, koska tosiaan olen pitänyt kovasti hänen aiemmista teoksistaan. Kirjaa ei valitettavasti ainakaan vielä löydy Helmetin kokoelmista.


The Sport of Kings, C.E. Morgan

The Sport of Kingsin aineksia ovat mahtava Forgesin perhe, raviurheilu ja rotukysymykset. Forgesien dynastiaa hämmentää juuri vankilasta vapautunut musta mies, joka tulee heille töihin.

Hevosurheilu ei kiinnosta, mutta rotujen väliset konfliktit kyllä. Miinuspisteitä järkyttävän rumasta kannesta.

Päivitys 4.4.2017
Etukäteen ajatellen Morganin kirja on listan kirjoista minua henkilökohtaiseseti vähiten kiinnostava, mutta koska se lyhytlistalle päätyi on sillä varmasti ansioita ja minun kannattaa voittaa epäluuloni ja pitää tämä teos mielessä. Lupaan lukea tämän ainakin siinä tapauksessa, että The Sport of Kings voittaa Baileys-palkinnon.




First Love, Gwendoline Riley

Rileyn romaani kertoo kolmikymppisen kirjailijan Neven ja häntä vanhemman Edwynin avioliitosta ja sen kipukohdista. Onko kyse rakkaustarinasta vai ei?

Päivitys 4.4.2017
Rakkaustarinat eivät lähtökohtaisesti ole minulla hoteinta kategoriaa, mutta Rileyn romaania kohtaan tunnen varovaista kiinnostusta, jota sen päätyminen lyhytlistalle tietysti vielä lisää. Olin jo varaamassa First Lovea Helmetistä, mutta sitä ei Helmetistä vielä löytynyt.








Do Not Say We Have Nothing, Madeleine Thien

Thienin romaanista kuuntelin juuri eilen Bad feminists -kirjakerhon pod castia ja kiinnostuin tästä kirjasta, joka käsittelee Tiananmenin aukion tapahtumia, joita kuvataan Kiinasta Kanadaan paenneen Ai-Mingin kautta.

Päivitys 4.4.2017
Olin päättänyt lukea Thienin romaanin jo ennen kuin se päätyi lyhytlistalle. Tämänkin suhteen olen kirjastojonossa, joka tosin liikkuu äärimmäisen hitaasti.









Baileys-voittajan veikkaaminen on vaikeaa, koska melkein joka vuonna on käynyt niin, että voittajaksi on valittu ns. yllättävä teos. Viime vuonna esimerkiksi Baileysin voitti monien yllätykseksi irlantilaisen Lisa McInerneyn The Glorious Heresies, jonka lukeminen oli minulle aika uuvuttava kokemus.

Ketä sinä ennustat ja/tai toivot voittajaksi?

Minä asetan kolikkoni Naomi Aldermanin romaanin puolesta. Olisi ihan mahtavaa, jos voittopalkinto pokattaisiin scifillä.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Jonathan Lethem: Lucky Alan and other stories #novellihaaste


Heti alusta asti tiedän, että nyt luen jotakin todella hyvää, mutta en tiedä, mistä se hyvyys loppujen lopuksi muodostuu. Se on enemmän kuin Lethemin kirjoittamat taidokkaat lauseet ja hänen outo ja villisti vinksahtanut kerrontatapansa sekä paikoin surrealistiset maailmansa. Se on vaikutusta, joka menee niihin aivojen osiin, joissa syntyy kutkuttava hämmennys.

Jonathan Lethem (s. 1964) on amerikkalainen, varsin arvostettu kirjailija, joka Suomessa ei taida olla kovin tunnettu, mutta jolla kotimaassaan on läjäpäin kiihkeitä faneja. Suomeksi häntä ei ole julkaistu, mutta tähän asiaan on onneksi tulossa muutos, sillä Moebius kustantamolta on nyt keväällä tulossa suomeksi Lethemin romaani Orpojen Brooklyn (Motherless Brooklyn 1999).  Hyvä niin, sillä Lethemin kieli on sen verran haastavaa, että jouduin tätä kokoelmaa lukiessani turvautumaan sanakirjaan kerran jos toisenkin, enkä kaikin paikoin siltikään ollut aivan varma, ymmärsinkö lukemaani.

Lethemin käsissä kieli ja sanat ovat muovailuvahaa, josta hän suvereenisti tekee haluamiaan kuvioita kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen, että lukijalla saattaa olla vaikeuksia pysyä hänen matkassaan.  Hienoja ne ovat ne hänen lauseensa ja jossakin vaiheessa yllätin itseni alleviivaamasta Lucky Alania ihan vaan siksi, että niin teki mieli tehdä ja kun kirjakin on omani ei siihen ollut estettä. Yksinkertainen, riisuttu lause on ehkä kiinnostavinta mitä tiedän. Tekisi mieli sanoa, että kuka tahansa voi oppia kirjoittamaan tappavankomeita metaforia ja lukijaa pyörryttävää kaunokieltä. Todellista taituruutta on, että lause on simppelisti täysi, kuten vaikkapa seuraavissa esimerkeissä:

Rain still threatened, hadn't arrived.

Stevick, meant to be job-hunting, wasn't.

Sen sijaan että kuorruttaisi sanojaan Lethem riisuu ne kaikesta ylimääräisestä niin että jäljellä on lihasta kuorittuja luita, joiden valo on vähän toismaailmallista.

*

Novellit ovat keskenään hyvin erilaisia ja niissä tapahtuu merkillisiä asioita. Jos alan miettiä, mitä Lethem jollakin novellillaan tarkoittaa, mikä on novellin ns. pointti, niin usein joudun pudistamaan päätäni. Se ei haittaa. On mukavaa, kun hiukset menevät uuteen järjestykseen à la Lethem. Tuntuu kuin lukeminen olisi nautittava peli, jossa pelin luoja eli Lethem asettelee täkyjä, joiden tarjoamia vihjeitä en joko huomaa tai osaa niitä noudattaa. Haluan silti pelata, koska se on kivaa. Kummia ovia aukenee ja mitä niiden takaa löytyykin, niin ei ainakaan sitä, jota olin odottanut.

Kokoelman hämmentävimmän novellin tittelin saa surrealistinen novelli nimeltä Their Back Pages. Aluksi en ymmärrä edes, ketä siinä kuvatut hahmot ovat ja kirjoitan nimen jos toisenkin googleen, jolloin selviää, että kyse on sarjakuvahahmoista, jotka tässä novellissa päätyvät lentokoneen haaksirikkouduttua autiolle saarelle.

Lethemin kokoelma on mielikuvituksen karkkipäivä, talo ilman vanhempien laatimia sääntöjä. Käyn perheretkellä Seaworldissa nimensä Pending Veganiksi muuttaneen, hiljattain masennuslääkkeiden käytön lopettaneen miehen perheen kanssa ja nautin miekkavalaiden esityksestä sekä opin, että koiran muisti on pitkä (Pending Vegan). Tutkin blogiani kiikareilla ja tapan miehen, joka yritti astua blogini sisään (The Dreaming Jaw, The Salivating Ear). Olen maalle muuttanut city-mies, joka tapaa metsässä susia ja löytää sieltä vauvan (Traveller). Käyn tyhjässä huoneessa, jonne ei saa jättää mitään ja tulen tietoiseksi uusista säännöistä, joiden mukaan huoneessa saa olla vain ilman vaatteita (The Empty Room). Tutustun myös pariskuntaan, jolle lauseet ovat kaikki kaikessa ja jotka ihailevat erästä kirjailijaa niin suuresti, että he lähtevät kaupunkiin, jossa kirjailija asuu ja asettuvat postitoimistoon odottamaan, että kirjailija tulisi  noutamaan postinsa  (The King of Sentences). Opittuani tuntemaan pornokriitiikon käyn myös hänen työpaikallaan liikkeessä nimeltä Sex Machines sekä hänen kotonaan, jossa on läjäpäin, sanotaanko nyt vaikka hänen työhönsä liittyvää "materiaalia" (The Porn Critic).

Itsellenikin hieman yllättäen huomasin kokoelman luettuani, että mieleeni oli jäänyt erityisesti novelli nimeltä Procedure in Plain air. Luin sen uudestaan ja vielä uudestaan ja kerron nyt tässä siitä hieman enemmän havainnollistaakseni miltä Lethemin lukeminen tuntuu.

Procedure in Plain air kertoo miehestä, joka istuu kahvilan ulkopuolella ja tarkkailee, mitä kadulla tapahtuu. Paikalle tulee pakettiautolla kaksi haalaripukuista miestä, jotka tekevät katuun kuopan. Myöhemmin he palaavat ja asettavat kuoppaan kolmannen miehen, jolla on samanlainen haalari kuin heillä itselläänkin. Kuoppa peitetään lankuilla ja kun alkaa sataa tapahtumia tarkkaillut mies menee seisomaan lankuille sateenvarjon kanssa, jotta kuopassa oleva ei kastuisi.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Huomioni kiinnittyi siihen, että sekä kuopan kaivaneilla miehillä että kuoppaan vangitulla miehellä oli samanlainen haalari. Onko kyse kannanotosta USA:n vankilapolitiikkaan ja/tai USA:n sotatoimiin maailmalla? Kysäisen työkaveriltani, mitä hänelle tulee ensiksi mieleen USA:n vankilaoloista ja hän mainitsee Guantanamon. Ehkä tosiaan tästä novellista ulottuu lanka Guantanamoon? Vihjaako Lethem, että ihmisten roolit saattavat milloin tahansa vaihtua? Vartijasta voi tulla vartioitu ja toisinpäin. Ehkä kyse on siitä, että kuka tahansa meistä saattaa milloin tahansa joutua kuoppaan ja että harva meistä on niinkään onnekas, että joku pitelisi sateenvarjoa päämme päällä. En tiedä. Kunhan ajattelen ääneen. Parasta Lethemin lukemisessa onkin juuri se, että novellit eivät tarjoa vastauksia, vaan ikään kuin vapauttavat lukijan yhtään mistään tietystä tulkinnasta.

Lethem sijoittaa tuttuun vierasta ja kääntää sanakahvalla maailman uuteen asentoon. Toisinaan hän on avoimen surrealistinen ja maagis-realistinen. Hänen seurassaan olen usein oudossa maailmassa, jossa suunnistajantaitoni ovat melkoisen mitättömät. Ehkä Lethemiin tutustumista ei olisi kannattanut aloittaa tästä novellikokoelmasta, mutta onpahan hän nyt ainakin jollakin tapaa tuttu, kun aikanaan alan lukea Orpojen Brooklynia.

Jos Lethemistä innostuu hänen parissaan saa kulumaan tuokion jos toisenkin, sillä hän on tuottelias kirjailija. Suosittelen tätä kokoelmaa ennakkoluulottomille lukijoille, joita ei haittaa olla hieman eksyksissä ja pihalla.




Jonathan Lethem: Lucky Alan and Other Stories (2015)
157 sivua
Kustantaja: Doubleday

#novellihaaste - 9 novellia