sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kulttikirjallisuudesta - oppaana Ray Loriga

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa?

Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa.

Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski.

Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka pyyhkii pois ihmisten muistot. Tutuiksi tulevat niin Arizona, Tijuana, Tokio kuin Bangkok.

Sinänsä on melko sama missä maassa tai kaupungissa päähenkilö on, sillä joka paikassa ihmiset haluavat päästä eroon muistoistaan ja hotellihuoneet ovat yhtä persoonattomia ja kylmiä. Lorigan on mainittu olevan moderni Camus ja väite ei liene perusteeton, sillä päähenkilö on jatkuvasti sivussa omasta elämästään ja huuhtoo eksistentiaalista tuskaansa erilaisten kemiallisten yhdisteiden avulla. Hänen muihin pakokeinoihinsa kuuluu tietysti naiminen, kuten miesten kirjoittamissa kulttikirjoissa tapana on.

Ns. korkeakirjallisista tekijöistä on Camus'n lisäksi mainittu Lorigan yhteydessä Joseph Conrad. Toki Lorigan romaanista on mahdollista löytää yhteyksiä näistä kumpaankin, mutta siitä huolimatta mieltäni alkaa poltella ajatus, että Camus'n ja Conradin mainitseminen Lorigan yhteydessä kertoo myös jostain ihan muusta kuin pelkästään temaattisista yhteyksistä. Väitän, että kyseessä on veljeskerhotoiminta, jossa yksi veljeksistä vivutaan korkeammalle kahden kuuluisamman veljeksen avulla.

Vastaavanlainen naiskirjailijan korottaminen toisen naiskirjailijan avulla ei käy ollenkaan yhtä helposti, koska naiskirjailijat eivät lähtökohtaisesti nauti yhtä suurta arvostusta. Tilanne toki on viime vuosikymmeninä muuttunut parempaan suuntaan, mutta yhä edelleen klassikkojen kovin ydin koostuu pitkälti mieskirjailijoista, joiden yhteydessä mainitaan yksi tai kaksi naiskirjailijaa ikään kuin pakosta. Terveisiä vaan esimerkiksi sinulle Erich Auerbach, jonka länsimaisia huipputeoksia käsittelevän teoksen Mimesis sivuilta löytyy peräti yksi naiskirjailija. Arvaat varmaan kuka? Jep. Virginia Woolf.

Viihdyin Lorigan romaanin parissa mainiosti, sillä hän kirjoittaa todella sujuvasti, jopa koukuttavasti. Kiitokseni menevät myös kirjan suomentajalle Päivi Paappaselle, joka välittää Lorigan kielen suomeksi elävästi.

Tokio ei välitä meistä enää on esitysmuodoltaan sirpaleinen ja kielellisesti oivallinen. Loriga tönii lukijaa eteen päin lauseilla, jotka ovat sekä hauskoja että yllättäviä.

Hänen kokonsa ja voimansa pelottavat minua, mutta samaan aikaan en voilla tuntematta oloani oudon varmaksi, aivan kuin Joona. Hänen sisällään eläminen tuo minulle lohtua. Aivan kuten vankila rauhoittaa pelkurit ja hirsipuu huonot tanssijat.

Minulle Lorigan romaanin suurin ansio on siinä, että se sai minut pohtimaan kulttikirjojen olemusta sekä sitä, miksi kulttikirjat ovat pääasiallisesti miesten kirjoittamia. Mitä ihmeellisen erityistä on siinä kulttikirjojen perustarinassa, että mies on hukassa elämänsä kanssa, juo viinaa/käyttää huumeita ja nai paljon?

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on aiheellista kysyä, onko kulttikirja edes mahdollinen ilman viinaa/huumeita ja runsasta naimista? Ovatko ne mieserityisiä perustarpeita, joiden avulla kirjailija tuo esiin sen tyhjiön, jossa kirjan päähenkilö elää? Jos näin on, mitä olisivat ne tekijät, joiden ympärille naisten kirjoittamat kulttikirjat voisivat rakentua?

Naiskulttikirjailijoista haluan ottaa esiin Kathy Ackerin ja Virginie Despentesin, joiden kirjoista olen kirjoittanut blogissani aiemmin.


Tekstissäni "Kun laukesin olen olemassa" olen käsitellyt Ackerin romaania  Tunnottomien valtakunta. Despentesin osalta tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on hänen romaaninsa Kauniita asioita.

Sekä Acker että Despentes hyödyntävät kirjoissaan mieskulttikirjojen kuvastoa. Heidän romaaninsa sisältävät brutaaleja kuvauksia, joissa seksuaalisuudella on merkittävä rooli, eikä päihteitä kaihdeta.

Toisin kuin mieskulttikirjailijoilla sukupuoli ei sen sijaan ole sen enempää Ackerilla kuin Despentesilläkään ongelmaton. Mieskulttikirjailijoiden teoksissa sukupuoli ja sukupuolierot otetaan pääosin annettuina, eikä niihin kiinnitetä erityistä huomiota, jos toki sukupuolieroa ikään kuin huomaamatta vahvistetaan kerronnan sivutuotteena. Bukowskin ja kumppaneiden tavoin myös Lorigan romaanissa länsimainen (hetero)miestuska rakentuu osaksi maailmaa, joka on tehty etupäässä (valkoisille hetero)miehille.

Ackerilla ja Despentesillä taas on keskeisessä asemassa ja oikeastaan kaikki heidän kirjoittamansa voidaan tulkita kritiikkinä ahtaita sukupuolinormeja vastaan. Jo se, että he kirjoittavat niin vimmaisesti ja anteeksipyytelemättömästi kuin mitä he tekevät, on itsessään isku patriarkaatin muuriin. Siinä missä useimmat mieskulttikirjailijat vahvistavat naisten ja miesten välisiä eroja Acker ja Despentes purkavat niitä.

Mies- ja naiskulttikirjailijoita yhdistää se, että kummatkin vaikuttavat olevan pääsemättömistä seksistä ja sen kuvaamisesta. Ero on kuitenkin siinä, että mieskulttikirjailijoiden teoksissa naiminen on naimista, kun taas esimerkiksi juuri Ackerilla ja Despentesillä se on myös keino osoittaa sukupuolten välillä vallitsevien valta-asetelmien vinoutuneisuus ja epäbalanssi. 

Mieskulttikirjallisuudessa seksuaalisuus vaikuttaisi olevan keskeinen vapauden väline, vaikkakaan toki se ei lunasta itseensä asetettuja odotuksia. Ackerilla ja Despentesillä sen sijaan seksuaalisuuden kuvaaminen on vastarinnan väline, jonka avulla sukupuolten välinen epätasa-arvo nostetaan valokeilaan.

Lorigalle ja kumppaneille nainen on ensisijaisesti ruumis. Jotakin hetken käytettävää ja sen jälkeen vaihdettavaa. Ackerilla ja Despentesillä taas naisten voima saa alkunsa juuri naisruumista ja sen sisältämistä erityisistä mahdollisuuksista.




Roy Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (2002)
251 sivua
Tokyo ya no nos quiere (1999)
Suom. Päivi Paappanen
LIKE

Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta (1996)
Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
LIKE

Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä

Riikka Pelo on Suomen Donna Tartt. Tämä ei ole sinänsä olennaista, mutta Pelon vertaamisella Tarttiin on monia perusteltuja syitä.

Sekä Pelo että Tartt julkaisevat harvoin. He kuuluvat niihin nykymaailmassa harvinaisiin kirjailijoihin, jotka malttavat antaa aikaa teostensa valmistumiselle. Jotka hiovat lauseitaan yhä uudestaan ja uudestaan välittämättä siitä, että teokseen kirjoittamiseen kuluu vuosia. Jotka puhaltavat hengen romaaneihinsa henkäys hengäyksellä. Kiireellähän, kuten tiedämme, ei synny kuin kusipäisiä kakaroita, jos niitäkään.

Yksi harvan julkaisutahdin seurauksista on, että odotan kieli pitkällä kuin kuuta nousevaa milloin Pelolta tai Tarttilta tulee uusi romaani. Lisäväreitä asiaan tuo se, että kumpikin näistä kirjailijoista kirjoittaa tiiliskiviä, jotka lähtökohtaisesti eivät ole juttuni ollenkaan. Tarttin ja Pelon kohdalla teosten pituus ei kuitenkaan haittaa minua ollenkaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Kun se onnenpäivä koittaa, jolloin kädessäni on uusi Pelo tai Tartt astun mieluusti heidän luomaansa maailmaan pitkäksi aikaa.

Sekä Pelon että Tarttin kirjoissa on valtava pala maailmaa ja tavallaan enemmän kuin yhteen romaanin voisi edes mahduttaa, mutta siitä huolimatta heidän teosten sivuilla ei ole aihetungoksen tuntua.

*

Kaikki elävä pingottuu kolmen eri langan varaan. Niitä ovat pakolaisuus, teinit ja ulkopuolisuus. Alan Melek on jesidinuorukainen, joka on paennut vainoa kotimaassaan Suomeen, jossa viranomaiset eivät halua tunnistaa hänen hätäänsä. Alanin myötä lukija pääsee kokemaan paperittoman elämää sen sisältä käsin. Maailman onnellisimman kansan maassa ihmiset voivat pahoin ja avunsaanti on usein sietämättömän vaikeaa.

Todellakin, jos olet hoidon tarpeessa, kannattaa sanoa, että olet vaikka ajatellut iskeä kirveen jonkun kalloon metrossa, mieluiten länsimetrossa.

Helsinki on Pelon romaanissa monella tapaa jakautunut pääjakolinjan kulkiessa lännessä asuvien rikkaiden ja itäosien köyhien välillä. Alanin status on vielä jälkimmäisiäkin alhaisempi. Häntä ei virallisesti ole edes olemassa.

Alan on suojaton ja kieltä vailla. Hänen tarinaansa ei haluta kuulla saati ymmärtää. Pakolaisten asioita käsittelevässä koneistossa hän menettää ihmisyytensä ja muuttuu nimettömäksi objektiksi.

He puhuttelevat minua ensin, kuin he pitäisivät minua ihmisenä, kaltaisenaan, ja sitten kieltävät koko ihmisyyteni, oikeuteni omaan kokemukseeni, sisäisyyteeni, itseeni, ikään kuin heillä olisi oikeus arvioida kaikkea sitä m ikä minussa on salaisinta ja yksityisintä. Ja täällä heille se oikeus on annettu.

Kaikki elävässä Pelo rinnastaa Alanin ja suomalaisen teinitytön Auran elämäntilanteet ja osoittaa, että hyvin erilaisista lähtökohdista huolimatta heidän kohtaloissaan on paljon samaa. Näin eri kulttuurista lähtöisin olevien ihmisten väliset rajat murtuvat ja esiin siilautuu kaikille yhteinen ihmisyys.

Teinityttöjen elämää on teoksessa kuvattu draivilla, joka on täynnä nuoruuden rätisevää sähköä, kun maailma vielä valheellisesti näyttää siltä, että kaikki on mahdollista. Erityisesti Auraa ja hänen ystäväänsä Saraa kuvaavissa osuuksissa on teinityttöjen elämä tavoitettu tarkkuudella, joka tuo mieleen niin Elena Ferranten Napoli-sarjan Elenan ja Lilan kuin Silvia Avallonen kuvaamat nuoret hänen romaanissaan Teräs. Estrogeenista, elämän nälästä, hukassa olemisesta ja oman identiteetin epätoivoisia muotoja saavasta etsinnästä syntyy tyrmäävän elämänmakuinen sekoitus.

Nuoret tytöt ovat Pelon romaanissa alttiita. Heitä on helppo käyttää hyväksi ja sillä mitä heille tapahtuu,  on seurauksia, jotka vaikuttavat ja lyövät mustan varjon koko heidän loppuelämäänsä.

Ruumis on Kaikki elävässä muistin paikka ja pinta. Alanin kohdalla jäljet ruumiissa ovat myös konkreettisia, mutta ruumiin muisti kätkee sisälleen paljon sellaistakin, joka ei suoraan ulospäin näy ja jolle on vaikea antaa sanallista muotoa. Alanin menneisyys on kirjoitettu hänen ruumiiseensa ja tämän vuoksi siitä on mahdotonta päästä eroon. Lisäksi hänen ruumiinsa on hälytystilan tyyssija, joka on jatkuvassa pakenemisvalmiudessa.

Lainsuojattomuutensa osalta Aura ja Alan ovat moderni versio Bonniesta ja Clydesta.   Pelo käyttää valtavan hienosti typografiaa hyväkseen kuvatessaan näiden kahden välisen suhteen liikkeitä. Tekstin sijoittelusta tulee näin keino, joka antaa puhumattomille äänen.

Teoksen läpi kulkee yhteiskuntakritiikki ja humanistinen ihmisen puolutustua. Pelon teksti on arkaaista ja vyöryilevää. Se virtaa vesiputouksen lailla ja möyrii mukaansa paloja myyteistä.

Loppua kohden Kaikki elävä saa yhä dystooppisempia sävyjä, jotka ovat luettavissa kritiikkinä ilmastonmuutosta kohtaan suunnattujen toimien riittämättömyydestä. Auran päälle maailma vyöryy voimalla, joka saa hänet muiden pakopaikkojen puuttuessa vaipumaan syvälle itseensä muiden tavoittamattomiin. Hänen äitinsä osaksi tulee raskas taakka. Uskoa päivästä toiseen, että tytär vielä paranee.

Kaikki elävä on valtavan suuri romaani, johon Pelo on imeyttänyt kaiken sen, mitä ympärillämme parhaillaan tapahtuu.  Se on se peili, johon jokaisen meistä tulisi katsoa.




Riikka Pelo: Kaikki elävä
613 sivua
Teos



sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Mirkka Mattheiszen: Lokki

Kaikkihan Lokin tuntee. Se on se tyyppi, jota varten kauppatorin yläpuolelle piti asentaa verkot, jotta se ei veisi jengin eväitä omiin suihinsa. Sen se nimittäin osaa erityisen hyvin. Taitavan ja nopean varastamisen.

Viimeksi törmäsin Lokkiin Kansallisteatterissa, joten voimme päätellä, että se on lintu, joka omaa kulttuurista kerrostumaa. Sen jälkeen kun yks tyyppi nimeltä Tsehov keksi antaa näytelmälleen nimeksi Lokki ei se ole lakannut lentelemästä milloin milläkin näyttämöllä.  On siis ihan mahdollista, että se on lintu, jolle on taputettu eniten.

Mirkka Mattheiszenin runokokoelma Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot on kierrelehtiön muotoinen. Muodosta seuraa, että kokoelman lukeminen on loputonta, sillä viimeistä sivua ei ole, vaan loppuun päästyään lukija on taas alussa. Lukeminen simuloi näin lokin lentoa, joka jatkuu ja jatkuu aina vaan.

Kierremuodon etuja on, että kokoelman lukeminen on helppo tauottaa mihin kohtaan hyvänsä. Tauosta tulee ikään kuin lokin pysähdys. Se hetki, kun se luopuu lentämästä ja asettuu tarkkailijan rooliin silmät uteliaisuutta kiiluen. Samalla Lokista tulee itsensä kirjanmerkki.

On merkillepantavaa ja samalla erittäin harvinaista, että tekijän nimi puuttuu kokoelman kannesta. Tämän seurauksena tekijäksi asettautuu kokoelman kannessa oleva lokki. Ihmistekijä on häivytetty pois ja lokilliset pidot voivat alkaa.

Lokissa Mattheiszen kyseenalaistaa ihmisen ja eläimen rajat. Lajien väliset rajat ja erot murtuvat. Lokki venyttää ihmisyyttä, jonka ihmisyyden voi todistaa esimerkiksi kielitoimisto, joka toteaa, että ihmiseen viitatataan pronominilla hän. Juuri näin Mattheiszen kokoelmassaan tekee.

Lentämällä ja ajautumalla paikkoihin, tekemällä erinäisiä tekoja - harrastamalla kehonrakennusta, kaahaamalla moottoritiellä, piirtämällä asemakaavaa, jne. - Lokki tulee kirjoittaneeksi lokkikirjaa. Se on hänen kuvauksensa maailmasta. Nokanisku ympärillä tapahtuvaan.

Lokki on kokoelmana randomin tuntuinen ja herättää kysymyksen siitä, miksi mukaan on otettu jokin tietty asia tai tapahtuma, eikä joku toinen. Mikä tässä kuvatuksi valitussa on sillä tapaa olennaista, että juuri se on otettu mukaan, kun taas jotain muuta on suljettu pois? Randomiuden tunnetta voisi perustella sillä, että se imitoi (eläin)lokin tapaa olla maailmassa. Yllättäviä syöksyjä ja yleistä käytöksen arvaamattomuutta, kun sen tekoja tarkastelee ihmisen näkökulmasta.

En kuitenkaan voi pelkästään tyytyä edelliseen tulkintaan, koska kysymykseen randomiudesta liittyy niin paljon mielenkiintoista. Miksi joku sana vaikuttaa siltä, että se on juuri siinä paikassa kuin sen pitääkin olla? Miksi joku toinen sana herättää tunteen, että se on siinä sattumalta ja että sen tilalla voisi aivan hyvin tai jopa paremmin olla joku toinen sana? Mistä syntyy tunne sanojen välisistä kytköksistä? Mikä vetää sanoja toistensa läheisyyteen?

Mattheiszenin kokoelmassa on allegoristen eläinsatujen tunnelmaa. Lokki

kääntää sivua, lehteilee sukupuuta, piirtelee itseään oksistoihin
[...] 
on tukevasti juovuksissa

Onko Lokki/lokki symboli? Ja jos niin, mille? Mitä on lokkiuden erityisyys?

Lokki on - myös kokoelmana - vieras, muu, toinen. Se ei ole vangittavissa. Se on subjekti, joka valuu objektiksi, joka "kypsennetään uunissa 175ºC/viitisen minuuttia molemmin puolin".




Mirkka Mattheiszen: Lokki - Erään kohtaamisen muistiinpanot
Sivunumeroimaton
Puru-kollektiivi (2019)

Kirja saatu kustantajalta. Kiitos!

maanantai 6. tammikuuta 2020

#runo2020 -haaste - liikennevalot

Tässä tulee vuoden 2020 runohaaste.

Kuten tapanani on ollut julkaisen tänäkin vuonna runohaasteen, johon voi osallistua mahdollisimman helposti. Tarkoituksena on edelleenkin rohkaista ihmisiä lukemaan runoja ja kirjoittamaan niistä.

Pidetään mielessä, että runoja ei voi lukea väärin, eikä niistä voi kirjoittaa väärin. Vaiennetaan se ääni, joka väittää, että sinä, minä ja xyz emme osaisi lukea runoja tai kirjoittaa niistä.

Viime aikoina olen usein kuullut sanottavan, että runous elää tällä hetkellä vahvasti. Lavarunotilaisuuksissa tuvat ovat täynnä ja runoja julkaistaan valtavasti - tosin ei useinkaan niiden perinteisempien kustantamojen toimesta. Edelliseen on tietysti syynä se, että runojen julkaiseminen on bisnesmielessä kannattamatonta.

Rahako sitten on maailmassa tärkeintä? Siltä usein tuntuu nykyisin myös kirjallisuuden osalta. Huonoa ja mitäänsanomatonta kirjallisuutta julkaistaan yhä enemmän. Trendi tuntuu olevan myös, että kunhan onnistuu tekemään itsestään julkisuuden henkilön (tai on sellaiselle edes sukua) on huomattavasti helpompaa saada kustannussopimus. Kirjallisia ansioita tärkeämpää vaikuttaa olevan, että tulevalla kirjalla on jo valmiiksi mahdollisimman suuri potentiaalinen ostajakunta.

Koska kustantamot eivät voi toimia ilman voittoa, on ymmärrettävää, että ne joutuvat tinkimään kirjojen laadusta ja satsaamaan suurta yleisöä kosiskelevaan kirjallisuuteen. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa hyvän kirjallisuuden kustantaminen nauttisi erityistä tukea.

Kaupallistuneessa kirjallisuusmaailmassa on entistä tärkeämpää puolustaa kirjallisuutta kirjallisuuden itsensä tähden ja osa tätä "pelastussuunnitelmaa" on runouden esiin tuominen, jota tämäkin haaste omalta vaatimattomalta osaltaan on.

*

Runo2020-haasteen toteutussuunnitelmana ovat liikennevalot:

MUSTA

PUNAINEN

SININEN


Haasteen voi suorittaa lukemalla haluamansa määrän runokokoelmia ja luokittelemalla ne yllä mainittujen liikennevalojen värien suhteen.

Mitä tarkoittaa musta? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa punainen? Sen päätät sinä
Mitä tarkoittaa sininen? Sen päätät sinä


Haasteaika alka n.y.t ja päättyy 31.12.2020. Hashtag on #runo2020.


Tervetuloa mukaan!



keskiviikko 1. tammikuuta 2020

#runo19 - haastekoonti

Vuoden 2019 runohaasteen ohje oli seuraava:

1. Lue runoja
2. Kirjoita tai puhu runoista
3. Innostu runoista
4. Vuoden lopussa nosta esiin sinulle merkittävimmät sitaatit lukemistasi runoista (muista mainita mistä ja kenen kokoelmasta sitaatti on peräisin) ja yhdistä sitaatit yhdeksi runoksi eli tee oma runosi sitaattien avulla. Älä muuta sitaateissa mitään, älä lisää, poista tai taivuta sanoja, vaan anna sitaattien kommunikoida keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on ne alunperin kirjoittanut.

Itse epäonnistuin tässä haasteessa pahasti, sillä oikeastaan koko syksy meni niin, että en saanut aikaan kirjoittaa runoista ja loppuvuotta kohden yhä harvemmin mistään muustakaan. Niinkin voi käydä. Sekin on ihan okei. Aina tekstiä ei vaan synny, eikä omia runojen tai kirjojen ylipäänsä herättämiä tuntoja pysty kuvailemaan.


Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Gertrude Stein: Herkät napit
Eeva Maria al-Khazaali: Että näkisin siitä unia
Teemu Helle: Kahden kaupungin runot
Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Kari Aronpuro: Aperitiff - avoin kaupunki
Reetta Pekkanen: Kärhi
Athena Farrokhzad: Vitsvit
Tiina Lehikoinen: Terra nova
Jouni Teittinen: Sydäntasku
Maila Pylkkönen: Tarina tappelusta
Jere Vartiainen: Minuus / miinus
Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
Pauliina Haasjoki: Promessa
Väinö Kirstinä: Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma


Vuoden vaikuttavimmaksi sitaatiksi olen valinnut seuraavat kolme riviä Jere Vartiaisen runokokoelmasta Minuus, miinus


Mutta Puppekin löysi pallon.
Toivoa on.

On, on.


Tämän myötä hyvää uutta vuotta kaikille!




PS. En itsekään noudattanut runohaasteen tehtävänantoa ihan kokonaan. Sekin on okei.