Reader, why did I marry him?

"Kaikki tapahtuu vain kerran, me kaikki olemme kertakäyttöisiä." Totean heti alkuun, jotta ei pääse unohtumaan. Anna Inin käännös on hurjan hienoa työtä. Vaikka kirjan scifi-tyyppinen genre ei edusta lajia, josta eniten innostuisin suomentaja Tapani Kärkkäinen herättää Tokarczukin lauseet virtaamaan tavalla, jonka edessä olen myyty heti alkumetreillä. Anna In on Inanna-myytin uudelleenkerronta. Tokarczuk kertoo teoksen jälkisanoissa, että Inanna-myytti on vanhin säilynyt  kertomus "jumalasta, joka säännöllisin väliajoin kuolee ja jonkin ajan kuluttua herää taas henkiin." Inanna on androgyyninen hahmo, parrakas nuori nainen, jonka nimi tarkoittaa Taivaan kuningatarta. Vaikka olen tutustunut suht laajasti mytologioihin ja niiden hahmoihin Inannasta kuulin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Miksiköhän on näin? Luotan, että osaat arvata syyn. Romaani kertoo Anna Inin matkasta manalaan, jota hallitsee hänen sisarensa sekä hänen ystävästään Nina Šuburista ja tämän yrityksistä ...

Margaret Drabble (s. 1939) on palkittu englantilainen kirjailija, jonka teoksista nykyisin harvemmin ainakaan Suomessa puhutaan.  Pitäisikö hänen kirjoistaan puhua enemmän? Onko niillä mitään annettavaa nykylukijalle? Kyllä. Kyllä. Teatterirakkauden alku heittää lukijan keskelle avioriitaa. David Evans ja hänen vaimonsa Emma Evans käyvät kiivasta sananvaihtoa, jossa David pyrkii vakuuttamaan vaimonsa siitä, että heidän pitää muuttaa Lontoosta seitsemäksi kuukaudeksi Herefordiin Davidin työn takia. David on näyttelijä ja Herefordiin on perustettu uusi teatteri, johon kuuluisa ohjaaja Wyndham Farrar on ohjaamassa näytelmän, josta hän on varannut Davidille mehukkaan roolin. Emma ei tahdo jättää Lontoota, jonka syke on hänelle elintärkeää. Lisäksi Emma on ollut kotiäitinä kolme vuotta ja nyt ollaan tilanteessa, jolloin hän voisi aloittaa työt. Hänelle on tarjottu kiinnostavaa työtä televisiossa, jonka myötä hänelle avautuisi aivan uusi tulevaisuus. Avioliitto ja sen velvoitteet ovat k...

Lukemisen lähihistoriassani esineillä on ollut korostunut rooli mm. Ulrike Nielsenin runokokoelmassa Tingen ja Satu Erran niin ikään runokokoelmassa Tämä kaikki on liikaa sekä George Pereciltä vihdoin suomennetussa romaanissa Tavarat . "Esinelukemistoni" polveilevaan jatkumoon asettuu myös Kaisa Vahteriston esikoisteos Nieltyjä esineitä . Vahteriston romaanin esineisiin liittyvä kysymyksenasettelu on toki eri laatua kuin edellä mainituissa teoksissa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön äidillä on nimittäin tapana niellä esineitä. Pahimmassa tapauksessa äiti nielee jopa veitsen. Onko Vahteriston kuvaus romaanin sisäisellä tasolla vertauskuvallista vai realistista?  Asia kiinnosti minua niin paljon, että aloin etsiä netistä tietoa ihmisistä, jotka syövät esineitä. Löysin Pica-oireyhtymän, joka on syömishäiriön muoto, jossa ihminen syö asioita, jotka eivät ole syötäväksi tarkoitettuja, kuten esimerkiksi hiekka, maali, hiukset, saippua ja paperi. Niellyissä esineissä veitset peilaav...

Astukaamme siis sinä ja minä oopiumihöyryiseen huoneistoon. Asettukaamme patjoille lattialle, ihailkaamme itämaisia koristekankaita.  Jääkäämme uteliaisuuden vallassa tarkkailemaan heitä, jotka raukeina puolinukuksissa täyttävät tämän tilan. Ollaan Pariisissa 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Colette (Sidonie-Gabrielle Colette, 1873-1954) oli ranskalainen kirjailija, kriitikko ja näyttelijä. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset Chéri, Claudinen koti, Vilja oraalla ja Chérin loppu. Puhdas ja epäpuhdas (suom. Sampsa Laurinen, Kustantamo S&S, Le pur et l'impur, 1932) on nyt julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa.  Puhtaassa ja epäpuhtaassa Colette keskustelee ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Puheenaiheet liittyvät ihmissuhteisiin, rakkauteen ja seksuaalisuuden eri muotoihin. Koska Colette itse on teoksessa vahvasti läsnä voisi Puhdasta ja epäpuhdasta lukea myös autofiktiona.  Sekä puhdas että epäpuhdas ovat vahvasti latautuneita käsitteitä. Puhdas on yleisesti liitetty...

Kuulin Nanni Balestrinin kirjasta Haluamme kaiken (Vogliamo tutto, 1971, suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Janne Löppönen) ensimmäisen kerran, kun vuonna 2022 luin Rachel Kushnerin esseekokoelmaa The Hard Crowd , jossa Kushner kirjoittaa tästä teoksesta. Siitä lähtien olen palavasti halunnut lukea Balestrinin kirjan. On erinomaista, että yli 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen Balestrinin teos on Poesian toimesta vihdoin saatu myös suomeksi.  Onneksi odotin suomennosta, enkä lukenut Balestrinin kirjaa englanniksi, sillä Janne Löppönen kertoo esipuheessa, että englanninkielisessä käännöksessä We Want everything kirjan englannintanut Matt Holden on tehnyt ratkaisun, jossa välimerkkejä käytetään englanninkielisen proosan tapojen mukaisesti. Tämä huomio on tärkeä, sillä Balestrinin kirjan rytmin kannalta on oleellisesta, että hän mm. ei käytä pilkkuja silloinkaan, kun kyse on luetteloinnista. Näin tekstiin syntyy omanlaisensa virta, joka muodostaa analogisen suhteen kirjassa kuvatun ...

Millä kriteereillä kirjallisuutta palkitaan? Pidetäänkö teoksen aihetta tärkeämpänä kuin sen kirjallisia ansioita?

 Näitä mietin lukiessani Samantha Harveyn romaania Orbital, joka voitti Booker-palkinnon viime vuonna. Orbital on rakkaudentunnustus maapallolle. Se kertoo astronauteista ja kosmonauteista, joiden kotimaat ovat Japani, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Venäjä ja italia. Astronautit kiertävät avaruusaluksella maapalloa ja teoksessa kuvataan heidän jokapäiväisiä toimiaan, pohditaan filosofisia kysymyksiä mm. ihmisen asemasta ja Jumalan olemassaolosta sekä listataan maita ja paikkoja, jotka aluksella ohitetaan.

 ”[y]ou might regard in wonder these men walking on the moon, but you must never forget the price humanity pays for its moments of glory, because humanity doesn't know when to stop, it doesn't know when to call it a day, so be wary is what I mean though I say nothing, be wary.” Paikoin Harveyn romaania lukiessa olo on kuin Heurekassa. Sitä tuntee muuttuvansa pienen...

Ennen kuin olin lukenut sivuakaan Alkuhuudosta, olin kuullut, että Ossi Nyman on luopunut autofiktion kirjoittamisesta. Riemuitsin vähän eli käytännössä paljon. Kuten kirjan elokuvamainosta muistuttava kansi kertoo ovat Alkuhuudossa päärooleissa Toivo Pajumäki, Marjut Pelkonen ja Faith Gabriel. Romaanin miespäähenkilöiden nimet ovat kuorrutettuja. Toivo on paitsi erisnimi, myös toivo jostakin, Toivon kohdalla entisaikojen maailmasta. Faith Gabriel on naimisissa Marjut Pelkosen kanssa ja kuten hänen nimensä viittaa on hän uskon miehiä. Asiaa korostaakseen Nyman on vielä antanut Faithin sukunimeksi yhden arkkienkeleistä. Marjut Pelkosen nimestä ei voi päätellä suurempia ellei Pelkosen tulkitse viittaavan pelkoon ja niitähän meillä ihmisillä on, kuten myös Marjutilla, sillä onhan hänkin ihminen. Päärooleista pääroolein kuuluu Toivolle. Hän on 1970-luvun lopulla syntynyt bussikuski, joka mieluummin eläisi siinä yhtenäiskulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka oli vallalla hänen lapsuudessaan....

Kansi on kirjan ovi. Aura Nurmen Karkuteillä romaanin "ovessa" lukee Janne Kuisma. Kuisman suunnittelema kansi on yksi hienoimpia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt ja se ei ole pelkästään kansi, vaan se tarjoaa pysähtymisen hetkeä, lukuasennon ottamista ja pitkää syvää hengitystä. Nyt ei rymistellä kirjan sisään niin, että sanat ja lauseet singahtelevat paikoiltaan. Nyt astutaan varovasti, odotetaan hetki ja otetaan mukaan Edith Södergranin sanat: "Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä." Aura Nurmi on aiemmin kirjoittanut kaksi kehuttua runokokoelmaa. Villieläimiä (2016) ja Leijonapatsailla (2020). Jälkimmäisestä olen myös kirjoittanut ( click ) ja pitkälti siitä omaamieni muistikuvien pohjalta odotin Karkuteiltä jotakin hyvin erilaista kuin mitä se tarjoaa.  Tarkoitanko, että odotukseni eivät täyttyneet? Ei, sitä en todellakaan tarkoita. Karkuteillä on matkaromaani, jossa kuvataan kirjan päähenkilön Kaurin matkaa Japaniin. Romaa...

Manuel Puig (1932-1990) oli argentiinalainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1976 ilmestynyt Hämähäkkinaisen suudelma  (El beso de la mujer araña). Romaanin on suomentanut Tarja Härkönen, joka on kirjoittanut siihen myös jälkisanat ja se on suomenkielisenä julkaistu Teos-kustantamon Baabel-sarjassa vuonna 2009. Puigin romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Héctor Babenco.  Hämähäkkinaisen suudelman lisäksi Puigilta on suomennettu romaani Särkyneen sydämen tango  (Boquitas pintadas, 1969, suom. Jarkko Laine) sekä niinikään Jarkko Laineen suomentama  Klassinen Farah  (Teoksessa Miesten kesken: miesten välinen rakkaus maailmankirjallisuuden valossa (toim. Jukka O. Miettinen)). Hämähäkkinaisen suudelma kertoo kahdesta vangista, jotka jakavat yhteisen sellin. Valentin on aktivisti,  joka on vangittu hänen poliittisen toimintansa vuoksi. Molina taas on saanut tuomion "alaikäisten poikien turmelemisesta". Molina on ...

Tämä teksti voisi kertoa siitä, että on aina riski lukea uudelleen romaaneja, joihin on jo hyvin nuorena kovasti ihastunut. Ehkä taika on särkynyt ja uudella lukukerralla jäljelle jää vain pettymys. Mutta ei, nyt mennään muualle.  Nyt lähdetään jahtaamaan halua, joka ohjaa lukemista omilla kiemuraisilla tavoillaan. Kukapa ei tuntisi niitä hetkiä, kun vaeltelee kirjahyllyjen edessä, ottaa käteensä teoksen jos toisenkin, mutta ei. Ei tämä, eikä tämäkään. Miksi valitseminen on niin vaikeaa? On hankalaa etsiä jotakin, josta ei tiedä, mitä se on. On edettävä pelkästään sen mukaan, että on vahva usko siihen, että kun etsinnän varsinaisen kohteen löytää, sen kyllä tietää, että tässä se nyt on. Kuulostaa ihan samalta kuin "sen oikean" etsiminen. Voi hyvin ollakin, että kyse on pohjimmiltaan samasta prosessista. Halun laskoksista, jotka eivät ole oiottavissa. Vaelsin Oodissa odottamassa ystävääni, joka oli myöhässä. Oodi on ihana ja inspiroiva kirjasto, mutta sen parhaisiin puoliin ei...

"Kielellisessä itsetyydytyksessä on kirjoittamisen ainainen valhe."  Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset ei ole teos, joka trendaisi kirjoja käsittelevillä somealustoilla. Se on siihen aivan liian hankala. Se on ikään kuin oma kuplansa, eikä tavoittele lukijoidensa myötäkarvaista silitystä. Outokuoriaisten lukeminen aiheuttaa epämukavuutta, mutta yhtä lailla riemua siitä, miten taidokkaasti Seppänen kirjoittaa. Niin. Todellakin. Jaana Seppänen laittaa likoon niin sielunsa kuin kroppansakin. Kyllähän hän tietää, varmasti tietää, että se, mitä ja miten hän kirjoittaa karkoittaa lukijoita.  Seppänen hylkää esseissään sisäsiisteyden ja poliittisen korrektiuden. Hän on kosiskelematon, ylpeästi räyhähenki. Seppästä lukiessani mieleeni tuli usemmankin kerran muistikuva virolaisesta performanssitaiteilija Maria Metsalusta Elielin aukiolla. Kun näin Metsalun, en ensin tiennyt, mistä on kyse. Oliko tuo nainen joku sekopäinen känniääliö, joka tukka takussa ja vähissä vaatteissa ...

Olen aiemmin lukenut Kätlin Kaldmaalta romaanin Islannissa ei ole perhosia, josta totesin, että siinä on paljon hyvää, mutta jotakin puuttuu tai kenties jotakin on liikaa.   Pieni terävä veitsi on novellikokoelma ja kuten Kaldmanin romaani myös se jätti tunteen, että on monia kiinnostavia, kokeellisuuteen niin typografian kuin kielenkin osalta taipuvia esitystapoja, mutta "se juttu" puuttuu ja kokonaisuus on levoton. Ei niin kuin tuhkimo, vaan salatun seinän taakse jäävä hahmo, joka ei kerro nimeään. Kaldmaa käyttää hänelle tyypilliseen tapaan satujen kuvastoa ja maagisen realismin elementtejä. Myös realistisemmissa novelleissa ollaan vähän ikään kuin reaalimaailman vieressä. Tämä on kiinnostavaa, mutta samanaikaisesti sillä tapaa epämääräistä, että tarttumapintaa ei synny. Novelleissa ’Uuden ajan lapsi ’ja ’Professori Veidemannin tähtihetki’ typografiaa käytetään kerrotun tehostamiseen. Typografiset ratkaisut eivät kuitenkaan tuo näihin novelleihin varsinaisesti mitään uut...

”Näyttää siltä, että me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisistä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.” Vuosia sitten luin Markku Lahtelan kirjan Sirkus. Mieleeni on jäänyt elävästi, että sitä lukiessani ajattelin, että ihmisen, jonka ajatus kulkee niin moneen suuntaan yhtäaikaisesti ja päällekkäin on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta elää itsensä kanssa. Markku Lahtela päätyikin itsemurhaan ollessaan 45-vuotias. Johannes Lahtela on Markku Lahtelan poika ja hänen kirjaansa Yksinäisen miehen poika tartuin pitkälti juuri siksi, että minulla on niin vahva kuva Sirkuksesta. Lukemiseni lähtötilanne oli, että enemmän kuin Johanneksesta halusin tietää lisää Markusta. Sain tietää, että Markku oli väkivaltainen alkoholisti, mutta myös leikkivä ja naurava isä. Hänen päänsä sisällä oli jatkuva helvetti ja hän pakeni itseään viinaan ja naisiin. Johannes kuvaa, miten Markku tappoi itsensä. Miten Markku asetti haulikon piipun suuhunsa ja ampui. Miten ”Markun s...

On kirjoja, jotka haluan olla lukenut. Usein tähän ryhmään kuuluu teoksia, joihin viitataan suht tiheään muussa kirjallisuudessa. Kyse voi olla myös siitä, että omassa kirjallisuuteen liittyvässä ajattelussani koen jonkin teoksen tuntemuksen oleelliseksi. Miksi näin varsinaisesti on, sitä onkin hankalampaa selittää. Omaan kirjalliseen haluuni kietoutuvat motiivit jäävät usein itsellenikin hämäriksi. Uskon, että se on enimmäkseen hyvä asia, sillä se, mikä ei määrity, ei vie vapautta mukanaan. Ranskalaisen J.-K. Huysmansin (1848–1907)  Vastahankaan on kieppunut lukulistallani jo vuosia. Olen törmännyt mainintoihin siitä monesti - tunnetuin lienee Oscar Wilden romaanista Dorian Grayn muotokuva löytyvä maininta Huysmansin teokseen sanoilla "myrkyllinen kirja". Kiinnostustani tätä teosta kohtaan on lisännyt myös tieto siitä, että kyseessä on dekadenssikirjallisuuden kilpikonnan selässä hohtava jalokivi (selitys tähän viittaukseen löytyy alempaa).  Miksi tartuin tähän kirjaan juu...

"Tämä kirja olkoon säilytysastia, alus kaikelle sille, mitä äiti ei saa olla: ristiriitainen, epäilevä, onneton, poissa tolaltaan." Jos on lukenut Olga Ravnin Alaiset ja se kummittelee päässä, kun alkaa lukea Ravnin teosta Minun työni saa pian huomata, että nyt ollaan varsin erilaisissa ympyröissä. Alaisten avaruusalukselta tehdään siirtymä yksityisimpään maanpäälliseen: kotiin ja äitiyteen. Viime vuosina äitiydestä on kirjoitettu suht paljon, mutta Ravnin teos eroaa tämän aiheen käsittelystä siinä, että Minun työni on äitiyden pitkä oppimäärä, jossa äitiyttä tarkastellaan sen kaikissa vaiheissa. On raskaana olevan orastava äitiys, synnyttäminen, raskauden jälkeinen aika synnytyksen jälkeisine masennuksineen, äitiyden vaikutus parisuhteeseen ja äitiyden ja kirjoittamisen välinen hankaus. Muodoltaan Ravnin teos on hybridi, jossa romaanimuotoon yhdistyvät päiväkirjamerkinnät, essee ja runo.  Minun työni -teoksen nainen on Anna, mutta kuka on Anna ja mikä hänen suhteensa Olga ...

Tiedätte kyllä sen tunteen. Tiedätte sen kyllä.  Sen tunteen, kun on mielensisäinen tarkka hahmotelma siitä, mitä lukemaltaan teokselta odottaa.  Koska olin lukenut paljon englanninkielisiä kirjoja halusin seuraavaksi lukea jotain suomenkielistä. Jotain, joka olisi vankkaa ja koeteltua kieltä, jota useimmiten kirjoittavat he, jotka ovat kirjoittaneet jo paljon. Vaelsin kirjahyllyn edessä. Otin käteeni. Hylkäsin. Otin käteeni. Hylkäsin. Otin käteeni. Hylkäsin. Jne. Kirjan valinta venyi, mikään ei tuntunut sopivalta, kunnes silmiini osui J. M. Coetzeen romaani  Kesä , jonka joskus olen kotiuttanut kirjaston poistomyynnistä. Coetzee ei ollut minulle uusi tuttavuus, sillä olen lukenut häneltä aiemmin kolme teosta: Pietarin mestarin vuonna 1997, Häpeäpaalun vuonna 2006 ja Elizabeth Costellon vuonna 2023. Vuonna 1940 syntynyt etelä-afrikkalainen Coetzee on varsin palkittu kirjailija. Hän voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003 ja Booker-palkinnon hän on voittanut ai...

Voin kuulla mielessäni, miten yksi toisen jälkeen sanoo Hanako Footmanin Mongrelista: ihana ihana kirja. Eivätkä he mitenkään väärässä ole, mutta sitten tulee taas se mutta. Törmäsin Mongreliin ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten tallinnalaisessa Rahva Raamat -kirjakaupassa. Teki kovasti mieli ostaa se omakseni, mutta hillitsin itseni. Kirja jäi kuitenkin mieleeni kummittelemaan ja myöhemmin varasin sen kirjastosta. Sanalla Mongrel voidaan viitata sekarotuisiin koiriin, mutta yleisemmin se tarkoittaa risteymää, jolloin sillä voidaan viitata myös ihmiseen, jolla on monikulttuurinen tausta. Mongrel kertoo kolmesta tytöstä, jotka teoksen myötä kasvavat naisiksi.  Teoksen nimen kautta päähenkilöksi nousee Mei, jonka isä on britti ja äiti japanilainen. Mei asuu isänsä kanssa Lontoossa ja hänen äitinsä on kuollut Mein ollessa 6-vuotias. Teinivuosina Mei huomaa, että hän pitää enemmän tytöistä kuin pojista ja hän alkaa haluta ystävältään Franilta muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Yuki t...

”Sometimes I think of you as an ant I could burn under a magnifying glass, if I just look closely enough.” Heti ensimmäisellä sivulla tuntui siltä, että nyt on naulat lyöty lukijan sydämen läpi ja tämä tunne jatkui noin kaksi kolmasosaa Mackintoshin romaanista. Seurasi vaihe, joka kesti lähes romaanin loppuun asti, jolloin nauloista löytyi kosolti ruostetta. Cursed Bread on tukahdutettujen halujen, seksuaalisten fantasioiden ja eroottisen latauksen kirjallisuutta ja se on sitä komeasti, kunnes Mackintosh ei enää malta vain vihjata, vaan alkaa esittää asioita suoraviivaisemmin. Sääli. Kyseessä on pakkomielledraama. Violet ja hänen suurlähettiläsmiehensä muuttavat kylään, jossa romaanin päähenkilö Elodine asuu leipurimiehensä kanssa. Pian melkein koko kylä on huumaantunut Violetista ja hänen miehestään. Moni haluaa heistä edes pienen oman palasen. Violet ei ole kuin kylän naiset. Hän on eteerinen, sex-appeal kaunotar, laskeutuvaa silkkiä, joka jättää jopa pyykkinsä kylän naisten pestäväk...

Joskus käy jotakin kuin ihmeen kaltaista, kun heti kirjan nähdessään, siitä sen enempää tietämättä, tulee vastustamaton halu omistaa kyseinen kirja. Minulle kävi näin muutamia vuosia sitten Mallorcan Palman kaupungissa, kun näin Albertine Sarrazinin romaanin Astragal . Hämmentävää oli, että Patti Smithille oli käynyt samoin Sarrazinin romaanin kanssa. Smith on kirjoittanut Astragalin löytämisestä: "I was on the lookout for something I had to have: a book that was more than a book, containing certain signs that might spin me toward an unforeseen path." Smithin sanat kuvaavat hyvin tilannetta, joka johdatti minut myyntipöydälle, jolla lepäsi Colombe Schneckin teos The Paris Trilogy . Kyllä, minun oli saatava tämä teos omakseni ja niin olinkin jo kassalla maksamassa ostostani. En tiennyt The Paris Trilogysta etukäteen mitään. En myöskään ollut edes kuullut Colombe Schneckistä. Schneck (s. 1966) on ranskalainen kirjailija, dokumenttielokuvaohjaaja ja toimittaja, joka tuotannossaa...