Helga West: Puhu nukke

 

"Hymyile alkuperäiskansalainen, sinua esineellistetään."

Helga Westin esseeteoksen Puhu nukke kansikuva yhdistettynä teoksen nimeen sisältää valtavasti merkityskerrostumia. Pitkälti juuri niiden kautta ja niitä vasten luin näitä esseitä.

West kirjoittaa, miten hän jo lapsena sisäisti ajatuksen, että "hienot asiat kirjoitetaan suomeksi". Siemenet vähemmistöön kuulumisesta, huonommuuden kokemuksista ja ulkopuolisuuden tunteista ovat läsnä jo saamelaisen lapsen elämässä. 

Istu kanssani hyllylle 

Saamelaisia jäljittelevät nuket lienevät useimmille tuttuja. Turistikrääsäkaupoissa ja kirpputoreilla ne odottelevat ostajiaan. West tuo esiin, miten nukkejen edustama saamelaisuus on irvokas, erilaisten saamelaisiin liittyvien elementtien sekasortoinen yhdistelmä, joka "häivyttää kantajansa sukupuolen, suvun ja yhteisön." Nuket ovat feikkejä, joilla ei ole paljonkaan tekemistä oikean saamelaisuuden kanssa.

Nukke laajenee Westin esseissä vahvaksi kuvaksi, joka kantaa mukanaan enemmistön tapaa suhtautua saamelaisiin kuin halvalla tehtyihin nukkeihihin. Saamelaisia on eksotisoitu ja pidetty lapsenkaltaisina. West kirjoittaa, miten saamelaiset alkuperäiskansat ovat olleet suosittu tutkimuskohde ilman että saamelaisten itsemääräämisoikeutta olisi kunnioitettu. Tutkijat ovat suhtautuneet saamelaisiin kuin eksoottisiin koe-eläimiin. He ovat infantilisoineet ja toiseuttaneet saamelaisia ikään kuin he tietäisivät saamelaisia paremmin, mikä saamelaisille on parasta. 

Puhu nukke on siinäkin mielessä osuva nimi kirjalle, että usein saamelaisten ääntä ei ole haluttu kuulla, vaan heidät on jätetty keskusteluissa ja saamelaisia koskevassa lainsäädännössä mykiksi nukeiksi hyllylle. Nukke laajempana symbolina herättää minussa valtavasti tunteita. Saamelaisten näkeminen nukkeina on epäinhimillistävää ja toiseuttavaa ja sen avulla luodaan saamelaisista kuvaa koristeina toimijoiden sijaan. Lapsille nukke on lelu, josta iän karttuessa luovutaan.

Mutta. Westin teoksen kautta nukke on myös kutsu vastarintaan. Puhukaa nuket, alkakaa kaikki nuket puhua yhä kovempaa, huutakaa, alkakaa vaatia nukkestatuksenne vaihtoa ihmisyyteen. 

Vaikka olen ollut tietoinen saamelaisten pakkosuomalaistamisesta ja muusta kaltoinkohtelusta opin näistä esseistä lisää. Opin mm. sen, että Yhdysvaltojen alkuperäiskansalaisten ohella saamelaiset ovat maailman tutkituimpia ihmisryhmiä ja heidät mainitsi jo vuonna 98 Tacitus teksteissään. 

"Saamelaisia on käsketty riisuutumaan alasti, jotta heitä on voitu kuvata ja mitata. Heiltä on otettu kudos- ja verinäytteitä. On tehty merkintöjä heidän perhetaustastaan, kehonsa pituudesta, silmien ja hiusten väreistä, nivelistä, luista sekä lukuisista muista fyysisistä ja psyykkisistä ominaisuuksista."

Rasistisissa antropologisissa tutkimuksissa on menty niin pitkälle, että saamelaisten jäännöksiä on kaivettu esiin haudoista rodullisia tutkimuksia varten. West kirjoittaa, että osa saamelaisten jäänteistä on kiertänyt ympäri maailmaa lähes 150 vuotta ennen kuin ne on palautettu hautapaikoilleen. 

Tämän me enemmistösuomalaiset olemme antaneet tapahtua.

Katse

Saamelaistytöille katseen kohteena oleminen ei ole tarkoittanut pelkästään ulkopuolisten katseen kohteena olemista, vaan vahvimpana katseena on ollut isovanhempien katse. Tämän seurauksena saamelaistyttö elää ristiriitaisessa tilanteessa, jossa hänen olemistaan määrittävät toisaalta isovanhempien säännöt ja odotukset, toisaalta hänen pyrkimyksensä elää uskollisena omalle itselleen. On täytettävä sekä saamelaiset normit että yleiset, länsimaalaiset normit. On oltava vahva ja pärjäävä, mutta sen lisäksi myös vaalittava saamelaisen kulttuurin perinteitä.

Mihin näistä eri suunnista tulevien katseiden alla saamelaistytölle jää tilaa? Miten elää omannäköistään elämää, kun on eri suunnista tulevien normipaineiden sulatusuuni?

Westille vastaus löytyy kirjallisuudesta, erityisesti Inger-Mari Aikion runoista, jotka luovat tilaa olla saamelaistyttö omalla tavallaan. 

Ei käy

West kirjoittaa niin Umayya Abu-Hannasta, Megan Marklesta kuin Britney Spearsistäkin, joiden elämäntarinat ovat olleet hänelle merkityksellisiä. Nämä tekstit ovat esseinä vaatimattomia, lähinnä huomioita, joka ei tietenkään yliviivaa näissä teksteissä kuvattujen ihmisten henkilökohtaista merkitystä Westin kasvutarinalle.

Minulle Westin teos käy kivuliaaksi, kun hän ottaa esiin Nick Caven ja Kylie Minoguen duettona esittämän biisin "Where the Wild Roses Grow", joka löytyy Caven vuonna 1996 ilmestyneeltä Murder Ballads -levyltä. 

Cave-kritiikki saa minut kiemurtelemaan, sillä Cave on ehkä suurin fanitukseni kohde. Hänen biisinsä ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä ja kun äitini kuoli parasta lääkettä suruuni oli Caven Gates to the Garden. 

Cave on, kuten kirjailija Riikka Pelo on todennut, lohdun ääni. Ja tämän lohdun West nyt haluaa minulta viedä. En suostu. En todellakaan suostu. Syntyy kiinnostava tilanne, jossa Westin biisikritiikin kautta ajaudun ikään kuin vähemmistöasemaan, jossa minulle niin tärkeänä pidettyä mitätöidään.

Wild Roses -biisiä voi hyvin tarkastella tavalla, jolla West sitä esseessään lähestyy. Biisin videossa Cave on murhamies verisine käsineen, Minogue makaa eteerisen kauniina kuolleena rantavedessä ja käärmekin eksyy paikalle. Minoguen ruumiillistama nainen tiivistyy villiruusuksi, eikä hänestä käytetä hänen oikeaa nimeään Elisa Day.

Ihan sama, tekee mieleni huutaa, kyse on gothic romance -kuvastosta. Biisi on melankolian juhlaa ja sen kuunteleminen tuntuu koko ruumiissani. Joudun lapsellisen kiukun valtaan, olen kuin oranssi idiootti.

West ottaa keppihevosekseen Kendrick Lamarin ja kirjoittaa, että jos Lamar tekisi Wild Rosesin kaltaisen biisin häntä syytettäisiin vähintäänkin misogyniasta.

"Monet olisivat kiihkeästi vaatimassa Lamarin boikotointia. Cave sitä vastoin kerää vuosikymmenestä toiseen ylistystä nerokkuudestaan, etenkin miehiltä."

Westin vertaus on epäonnistunut. Lamarin näkemykset esim. mustien vapauttamisesta rajoittuvat lähinnä mustiin mieheen ikään kuin mustien miehien vapaus mertkitsisi automaattisesti vapautta kaikille mustille. Lamarin lyriikoissa mustien naisten tilanteelle on kovin vähän tilaa.*

Puhu Nukke ei esseekokoelmana aina toimi kovin hyvin, sillä osa teksteistä jää raapaleiksi. Tätä tärkeämpää on kuitenkin se, että saamelaiset tuodaan nyt paraatipaikalle omilla ehdoillaan ja annetaan Westin kautta heidän itsensä puhua. Lisäksi tämä esseekokoelma herättää valtavasti tunteita. Se on enemmän kuin mihin monet hiotummat esseekokoelmat kykenevät.

Helga West: Puhu Nukke
191 sivua
Otava (2025)

*ks. esim. https://medium.com/cuepoint/to-pimp-the-black-woman-on-kendrick-lamar-s-limited-black-liberation-26d63d94cad