Reader, why did I marry him?

 "Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi." Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki . Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa? Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa. Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia. Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan. Pulkkisen...

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k...

Päätin viimein minäkin armahtaa itseni pitkien postausten kirjoittamiselta ja aloittaa sarjan nimeltä Lävistyksiä, johon kerään lyhyempiä välähdyksiä lukemistani kirjoista. Osin tämä projekti sai alkunsa siitä, että löysin äänikirjojen maailman. Lukiessani olen tottunut tekemään muistiinpanoja, mutta äänikirjoja kuunnellessa en niin tee, jolloin kirjasta kirjoittamisen lähtökohdat ovat väkisinkin puutteellisemmat kuin mitä ne ovat, jos minulla on bloggausta kirjoittaessani muistiinpanot käytettävissä. Osin kyse on myös käytännön asioista, sillä postausten kirjoittaminen vie usein lopputulokseen nähden tolkuttomasti aikaa ja joka tapauksessa syö aikaa lukemiselta. Se, että kirjoitan kirjasta vain lyhyesti ei suoraan korreloi sen kanssa, pidänkö teosta ns. hyvänä vai en. Lävistykset ovat nopeita pistoja, joissa nostan kirjasta esiin jonkun/joitakin kiinnostavia puolia, eikä niiden ole tarkoituskaan olla sen enempää. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Wsoy) -äänikirj...