"Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi."
Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki. Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa?
Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa.
Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia.
Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan.
Pulkkisen romaanin keskeistematiikka käsittelee diagnooseja ja niiden hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja menetelmiä. Aihe on sekä tärkeä että ajankohtainen, kun elämme yhteiskunnassa, jossa ADHD ja vastaavat luokittelut ovat väliin hyvinkin heppoisin perustein käytettyjä leimasimia.
Pulkkisen romaani kysyy, missä kulkevat lääketieteen eettiset rajat.
Viimeinen yhteinen leikki tapahtuu maailmassa, joka on edessämme jo huomenna. Se laajenee lasten ja nuorten aivojen syvästimulaatiosta ja neuromodulaatiohoidoista kysymykseksi ihmisen jalostamisesta. Mistä olemme valmiita luopumaan, minkä hinnan maksamaan ollaksemme vähemmän ongelmallisia, jaksavampia, älyllisesti terävämpiä uusihmisiä?
Lasten viettäessä leirikesiä entisen keuhkosairaalan ympäristössä kaikkea sattuu ja tapahtuu. On yö ja pahaenteinen pimeys. On entisen sairaalarakennuksen seiniltä ja käytäviltä nouseva kauhu, sairastaneiden ja kuolleiden potilaiden huokaukset ja veriset yskökset, kuoleman askelten kaiku. Lapsissa asuva pelko ja kaikki se, mistä ei voi ääneen puhua heijastuu hylättyjen ja paikoilleen jätettyjen välineiden ja instrumenttien kautta.
On lähentymisen ja melkein uskaltamisen, toista kohti kurkottumisen hetkiä.
"Sanat olivat askelia, yksi sana paljasti toisen, poimin sanoja kuin pieniä kiviä .."
Mutta uskaltaako kiviä heittää? Uskaltaako omaa mieltä kuristavinta kipua paljastaa?
Vimeinen yhteinen leikki on tunnelmiensa puolesta tiheä ja erityisesti keuhkosairaalaan sijoittuvat kuvaukset saavat sydämen läpättämään. Kirjoitan muistivihkooni, että tässä romaanissa käytävä ei ole vain käytävä, vaan se on käytävä, jolla hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotakin pahaa. Lukiessa mieleeni tulevat dekkaristi Inger Frimanssonin romaanit, joista vuosia sitten olin aivan lääpälläni. Tälle mielleyhtymälle en löydä muuta selitystä kuin sen, että Frimanssonin tapaan Pulkkinen kirjoittaa päivämaailman takaista, hiipivää sumua ja alitajunnasta nousevaa uhkaa,
Main arjen rikkoo paitsi Eeliksen katoaminen myös se, että hänen ovelleen ilmaantuu Nova, joka oli Eeliksen tapaan yksi lapsista, joka osallistui rehabilitaatio-ohjelmaan.
Nova on levoton ja kiihkeä sielu. Kapinallinen, joka voi kokea rauhaa vain ollessaan liikkeellä. Yhdessä Main kanssa hän aloittaa Eeliksen ja tämän ystävän Maxin etsinnän. Mai tietää, että Nova tietää, mitä hän itse ei tiedä. Main ja Novan maailmat niin erilaiset ja erilliset. Niiden välissä lautturina Eelis, joka ei vastaa Main soittoihin. Eelis, jonka puhelin on enimmäkseen pois päältä.
Pulkkisen kuvauksessa nuorten kasvuvuosista on korkea resoluutio. Miten yksikin vuosi muuttaa. Miten se, joka vielä viime kesänä oli tyypillistä ja kivaa näyttäytyy seuraavana kesänä lapsellisena ja auttamatta ohitettuna vaiheena. On mahdotonta tietää, mikä nuorten oireilusta kuuluu teini-ikään, mikä on tulosta hoito-ohjelmaan osallistumisesta. Auttaako hoito vai tuottaako se vain uudenlaisia ongelmia?
Vimeisen yhteisen leikin teksti on liukuvaa, se valuu lääkkeen lailla lukijansa suoneen. Aikatasojen ja -muotojen sekä näkökulmien käyttö on luontevaa ja jännitettä luovaa. Myös kielellistä hyvää on tässä teoksessa paljon. Kysymykset, joita teos esittää, eivät ole ohitettavissa.
Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki
411 sivua
Otava (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti