Reader, why did I marry him?

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle. Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi. Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempä...

Nyt osuu. uppoaa, tärähtää ja värähtää! Viime aikoina olen lukenut kosolti hyvää kirjallisuutta ja sitten tulee vielä heppu nimeltä George Saunders, jonka Joulukuun kymmenes vaatii suureen ääneen paikkaansa hyvän kirjallisuuteni pinossa. Eikä siinä mitään, ihan aiheesta vaatii ja pirun kovalla äänellä vaatiikin. Suorastaan huutaa. Okei. Huudan takaisin. Huudamme kilpaa. En ollut George Saundersista koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin Helsingin Sanomissa Jukka Petäjän kirjoitukseen Joulukuun kymmenennestä. Sen luettuani minut valtasi malttamattomuuden kuume ja olisin heti halunnut päästä lukemaan Saundersia. Jonotin kuitenkin kiltisti tätä teosta kirjastosta ja varausjono se mateli niin hiljakseen, että tuskin edes liikkui. Onnekseni kävi niin, että Joulukuun kymmenes löytyi eräänä päivänä pikalainaosastosta. Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin yhtä suuren hartauden vallassa kuin lapsena avatessani joululahjoja. Vihdoin. Vihdoin oli tullut hetki luopua Saunders-neitsyyde...