Reader, why did I marry him?

Useimmilla meistä lienee muistin kätköissä niin sanottuja arkkikuvia. Tarkoitan kuvia, joihin tiivistyy jokin elämämme aikakausi, tapahtuma tai suhde jonkun ihmisen kanssa. Kun palaamme ajassa taaksepäin juuri tuo kuva nousee ensimmäisenä esiin. Se kantaa mukanaan paitsi tiettyä hetkeä, jolloin tuo kuva muodostui, myös laajempaa historiallista kontekstia ja kokemuskenttää, joiden tiivistymä se on. Bernhard Schlinkin Lukijassa tällainen arkkikuva on kuva naisesta riisumassa sukkaa. Se on sensuelli ja eroottinen kuva, joka saa lukijan näkemään, miten sukka (huom! aina sukka,  sukkahousut olisi tässä yhteydessä mahdottomuus) liukuu yli nilkan, jalkapöydän ja varpaiden. Teoksen lukija voi tuntea itsessään sekä sukan kosketuksen että ne tunteet, joita sukan riisuminen teoksen päähenkilössä Michaelissa herättää. Bernhard Schlinkin Lukijasta on puhuttu paljon. Jostakin syystä en kuitenkaan ole sitä tullut lukeneeksi ennen kuin nyt, kun törmäsin tähän englanninkieliseen versioon, jo...

Voi Jayne Anne Phillips minkä teit! Minulle Phillips on Pikakaistojen (Fast Lanes, 1984) ja Koneunien (Machine Dreams 1984) kirjailija. Kummatkin mainituista teoksista olivat aikanaan suuria kokemuksia. Murhenäytelmä sen sijaan. Plääh. Apua! Itse asiassa en pysty edes itselleni perustelemaan, miksi ylipäätään luin tämän teoksen loppuun, kun sivujakin tässä romaanissa on melkein 600. Ehkä syy oli pelkästään se, että Phillips kirjoittaa sujuvammin kuin moni muu silloinkin, kun teos itsessään on pettymys. Murhenäytelmä perustuu tositapahtumiin. Jo tämän olisi pitänyt saada hälytyskelloni soimaan - varsinkin, kun juuri vähän aikaa sitten luin Laurent Binet'n loistavan historiallisten tapahtumien kuvaamisen värikkäästi kyseenalaistavan HHhH :n. Noin ylipäätään historian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ei välttämättä ole ongelmatonta, mutta se voi toimia myös loistavasti ja ilman, että lukiessa pääpaino on siinä, mikä on totta ja mikä ei. Ilman, että mielessä pyörii jatkuv...

Alfauros tuijottaa tiukasti silmiin, kun laitan LP:n rahisemaan levylautaselle. Ola vetää. Järjen veit ja minusta orjan teit.  Kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit. Ja niinhän se menee, että:   Mut kesti se vain hetkisen, murheeksi vaihtuen. Mustasukkaisuutta - ikivihreä ja puhkitanssittu tango, jossa kuvataan rakkauden orjana riutumista. Lavatanssit. Teryleenihousut ja nailonpaita. Hiki ja hengityksessä haiseva nurkan takana otettu ryyppy. Iskelmiin jalo riutuminen kenties sopii, mutta elämässä kukaan harvoin ehdoin tahdoin haluaa olla rakkauden orja. Silti niin tapahtuu alinomaa, sillä rakkaussuhteessa toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen. Niin tapahtuu myös Katarina Wennstamin Alfauroksessa. Luin Wennstamin esikoisteoksen Smuts (2007, suom. Tahra) heti sen ilmestyttyä. Korviini oli kiirinyt tästä romaanista mielenkiintoisia kaikuja ja en malttanut odottaa edes suomennosta. Se ei ollut maailman suurinta kirjallisuutta, mutta erittäin hyvä kuitenkin. ...

Mitä yhteistä on seuraavilla henkilöillä: Josef K., Madame Bovary, Humbert Humbert, Philip Marlowe ja Jane Eyre? Vastaus kysymykseen on tietysti helppo. Kaikki mainitut ovat ns. suuria romaanihenkilöitä, joiden nimeen törmää tuon tuostakin myös ulkokirjallisissa yhteyksissä. Sen sijaan Harper Leen romaanin To kill a mockingbird (1960, jatkossa: Mockingbird) päähenkilön Atticus Finchin nimeen en muista koskaan törmänneeni kuin kyseenä olevasta romaanista puhuttaessa.  Edellinen on varsin kummallista, sillä Atticus Finch on yksi hienoimmista kirjallisista hahmoista, joihin olen tutustunut. Epäilen silti, että hän ei ihan lähitulevaisuudessa tule päätymään naistenlehtien "seksikkäimmät romaanihenkilöt" -listalle. Itse kyllä ottaisin Atticusin kaltaisen miehen mieluusti vaikkapa isäkseni, veljekseni tai kummisedäkseni. Mies, jolla on arvot ja kanttia toimia niiden mukaisesti muiden halveksunnasta välittämättä. Sellainen mies on napakympin napa. Olen hämmästyksissäni si...