Reader, why did I marry him?

Jussi Nikkilän Näyttelijästä  opin ennen muuta rehellisyyttä ja sen vuoksi päätin kirjoittaa täysin kaunistelemattoman ja alastoman rehellisen blogikirjoituksen. Se tuskin on hyvä idea, mutta teen niin siitä huolimatta. Samalla tämä on koe siitä, millainen on bloggaus, jota ei ole ollenkaan meikattu. Jota ei ole puuteroitu eikä poskipunattu ja jolle ei ole maalattu kiilteleviä luomia. Tykkään kokeilla. Siis kokeilen nyt tällaistakin kirjoittamisen tapaa. Olisi varmaan hyvä jo etukäteen pyytää anteeksi ainakin Jussi Nikkilältä. Anteeksi. Samalla muistutan, että se, että tällaiseen hulluun yritykseen edes lähden on jo sinällään luottamuksenosoitus kirjan tekijää kohtaa. Voisin nimetä tähän vinon pinon suomalaiskirjailijoita, joiden teoksista en voisi näin rehellisesti kertoa, koska olisi liian suuri vaara, että tulisin loukanneeksi heitä. Tämä muuten on pirunmoinen ongelma tässä bloggaamisessa. Tajuan tietenkin, että jos kirjasta ei kirjoiteta kuin muutama teksti ja niistä...

Kun kirjan kannessa lukee, että kyseessä on "The International betseller and Winner of the Prix Concourt" minua alkaa hermostuttaa. Selvästikin kyseessä on kirja, josta suunnilleen kaikki pitävät, josta taas seuraa, että todennäköisyys sille, että kyseessä olisi "minun kirjani" pienenee eksponentiaalista tahtia. Onnistun kuitenkin pitämään ennakkoaavisteluni kasassa ja lähden lukemaan tabula rasaa. Se kauhea käy ilmi heti alussa. Itse asiassa romaanin kahdessa ensimmäisessä lauseessa.  "The baby is dead. It took only a few seconds." Lullaby alkaa lopusta ja alkaa keriä sitä edeltäviä tapahtumia auki. Kirjaa lukiessani pohdin vaihtoehtoisia juonikuvioita, jotka selittäisivät, miksi lapsi on kuollut.  Asian mietiskelystä muodostuu osa kirjan jännitettä. En voi tietää, mikä on johtanut traagiseen tapahtumaan ja nautin epätietoisuudestani. Lullaby (Chanson Douce, 2016) on ranskalais-marokkolaisen Leila Slimanin kolmas teos.   Jostakin luin, että...

Borssikeitto voi olla vaikka kuinka maukasta, mutta jos ei tykkää punajuurista, niin se tuskin maistuu. Samma på finska: kerron tässä kirjoituksessa suoraan ja kiertelemättä, että Anniina Tarasovan Venäläisten tilikirjojen lukeminen oli minulle yhtä tuskaa ja monta kertaa olin epätoivon vallassa, kun tuntui, että en saa sitä ikinä luetuksi loppuun. Venäläiset tilikirjani tupsahti muutama viikko sitten postiluukusta ja ajattelin, että minulle tekisi  hyvää lukea kirjallisuutta, joka on lajia, jota en yleensä lue. Kirjan takakannessa mainitaan Brigdet Jones, joka jo aika lailla teki selväksi, että olen siirtymässä vyöhykkeelle, jonka sitten teini-iän olen jättänyt pitkälti rauhaan. Venäläiset tilikirjani on  yhdistelmä chick littiä ja dekkaria. Se kertoo suomalaisesta Reija Wrenistä, joka lähtee Pietariin selvittämään suomalaiseen konserniin kuuluvan yrityksen kirjanpitoa. Aihevalinta on vallan mainio, sillä vauhdikkaat naiset työelämässä on aihepirii, josta liiemmin ei...