keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Rein Raud: Rekonstruktio

Uskoin kirjallisuuskriitikko Hannu Marttilaa. Hän nimittäin kirjoitti mainion kritiikin Helsingin Sanomiin Rein Raudin teoksesta Rekonstruktio. Marttilan kuvauksessa tämä romaani näyttäytyi melko lailla täydellisenä. Mikä täky! Pakkohan sitä oli tuollaisen arvion jälkeen ottaa onki omaan käteen.

Rikostutkinnassa rekonstruktiolla tarkoitetaan rikostilanteen uudelleenluomista sen selvittämiseksi, miten rikos tapahtui. Yleisemmässä mielessä rekonstruktiolla voidaan tarkoittaa minkä tahansa tapahtuman toistamista tai analyyttistä mallintamista alkuperäisen tapahtumien osatekijöitä tarkastelemalla. 

Raudin romaanin tarinankertoja on Enn Padrik, syöpää sairastava mies, jolla on elinaikaa vajaa vuosi. Viisi vuotta tyttärensä Annin kuoleman jälkeen hänessä on herännyt halu rekonstruoida, mistä oli kysymys, kun 4 nuorta - Anni mukaan lukien - löydettiin itsemurhan tehneinä palavasta talosta.

Aluksi olin tämän teoksen kanssa hieman ihmeissäni. Odotin, että milloin päästään itse asiaan eli selvittämään, miksi Annille kävi niin kuin kävi. Odotin jonkinlaista selkeää, dekkarijuonen tavoin purkautuvaa selostusta Annin kuolemaan johtaneista syistä. Odotin Godot'ta. Käänsin sivua. Olin Didi Vladimir. Käänsin sivua toisensa jälkeen. Olin Gogo Estragon. Käänsin viimeisen sivun. Godot - hän ei ollut vieläkään tullut. Ei tietenkään, koska hän tulee vasta huomenna.

*

Enn kiertelee juttelemassa Annin tunteneiden henkilöiden kanssa ja kasaa paloja tyttärensä elämäntarinaan. Toisaalta ja melkeinpä ennen muutä tämä teos on kuitenkin rekonstruktio Ennin elämästä ja konstruktio elämisestä yleensä. Sen hahmottamista, mitä ovat ne tekijät, joiden varaan me elämämme ripustamme. Raud liittää teokseensa erinäisiä filosofia kysymyksiä ja omalla kohdallani kävi niin, että ne osoittautuivat paljon mielenkiintoisemmiksi kuin Annin tarina.

Raudin teksti kulkee läpi neuvostoyhteiskunnan, sukulaisten, muistin ja muistamisen. Jos menettää muistinsa, miten voi rakentaa itsensä uudelleen? Ilman muistia luut ovat kolkosti koliseva tukirakennelma. Lihahkset ja jänteet pitkin pihoja ja pientareita.

Ihmisen voi syödä monella tapaa.
Sinä/minä olet/olen ihminen.
Sinut/minut voi syödä monella tapaa.

Yhtä syö Neuvostoliitto, toista alkoholi. Enn Padrikia syö syöpä. Se saa hänet huutamaan sitä huutoa, joka nousee "ihmisen sisällä karjuvasta läheisyyden kaipuusta."  

Minä on maailmassa. Maailma minässä. Niiden välinen raja on epätarkka kuin likinäköisen kyky nähdä kauas.

[m]e omaksumme sen hahmon, jollaisena maailma meitä pitää, sillä vain siten me pystymme saavuttamaan oman itsemme. Ja sitten me kuljetamme tuota hahmoa itse eteenpäin alistuen maailmassa vallitseville normaaliuden säännöille ja tyrkytämme niitä muillekin ja niin edelleen, loputtomasti.

Lukijaa ei armahdeta, Raud marssittaa esiin teon filosofisena käsitteenä. "Voiko eettiset arviot kohdistaa ihmisiin itseensä vaiko vain heidän tekoihinsa?" Tässä vaiheessa harhaudun tutkimaan Hegeliä ja pian huomaan olevani hukassa pahemman kerran. Deletoin naurettavat (pseudo)pohdintani. Pukeudun säkkiin ja häpeän. Totean ties kuinka monennen sadannen kerran, että Hegel on heppu, johon pitäisi tehdä lähempää tuttavuutta.

Annan muutaman hetken kulua ja palaan takaisin Annin ruumiin äärelle ja asetan kysymykseni seuraavasti: halusiko Anni tehdä, mitä teki? Tämä kysymys marssittaa näyttämölle Androidin, karismaattisen nuoren miehen, josta totean samoin kuin Raud, että hänellä ei ole mitään tekemistä älypuhelinjärjestelmien kanssa.

Androidi on esimerkki ihmisestä, joka tarjoaa muille ihmisille uskomuksia, jotka hän on jalostanut paitsi omaksi totuudekseen myös muille markkinoitavaksi pelastussuunnitelmaksi. Häneen voi helposti mennä halpaan, jos oma tilanne on sille otollinen. Raud kirjoittaa:

Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.

Rekonstruktion sanoma, yksi niistä, voisi olla se, että elämässä on paljon sattumaa, johdatusta, kohtaloa - mitä nimeä kukakin haluaa käyttää. Ihminen on avonainen astia, joka toisinaan ei mitään muuta niin haluakaan kuin että joku toinen/ideologia/totuus/merkitys/tarkoitus täyttäisi hänet piripintaan asti ja vähän ylikin.

Rekonstruktio on haastava kirja ja mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä suuremmaksi epävarmuuteni käy. Siinä vaiheessa kun Raud ohjaa näyttämölle Kierkegaardin tiedän, että yksi lukukerta ei riitä tämän romaanin kohdalla mihinkään. Vähään samaan tapaan kuin ainoa elämämmekin on pelkkä  harjoituskappale.

Raud siteeraa Kierkegaardin ajatusta, jonka mukaan "ilman hyppyä tuntemattomaan emme löydä itseämme." Siinäpä sitten humahdan parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, mutta tästä en voi sanoa enempää, koska oma varmasti monin tavoin vääristynyt tulkintani Kierkegaardin hypystä on minulle SE juttu.


Rein Raud: Rekonstruktio (2015)
288 sivua
Vironkielinen alkuteos: Rekonstruktsioon (2012)
Suomentanut Hannu Oittinen
Kustantaja: LIKE

10 kommenttia:

  1. Minullakin on säkki. Mitä jos tekisimme niin, että veisimme säkkimme ulos, leikkaisimme ne auki, kutsuisimme mukaan Hegelin ja muutaman muunkin hepun ja ryhtyisimme piknikille? Kierkegaardkin voisi tulla. Voisimme pohtia yhteistuumin kaikenlaista, ehkä sitäkin onko kyse sattumasta, johdatuksesta vai kohtalosta ja edelleen sitä, onko niillä lopulta eroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja erinomainen ajatus. Laitatko sä kutsua Hegelille, niin minä laitan Kierkegaardille. Mahtaakohan heidän kalenterinsa olla kovin täynnä? No, me jaksetaan varmaan jonkun aikaa odottaakin. He jaksavat takuuvarmasti.

      Minua niin korpeaa, että en ole ikinä tosissani opiskellut filosofiaa. Vain paloja sieltä täältä ja niistäkin opeista suurin osa on varsin epäaktiivisessa tilassa (noin niinkun kauniisti ilmaistuna). :)

      Kiitos Katja, ihana ehdotuksesi ilahduttaa kovasti. Lähden etsimään varastoistani piknik-vilttejä.

      Poista
    2. Täällä toinen, jota korpeaa sama asia. Ja toisinaan kyllä tympii tämä ajan rajallisuus, vaikka kuinka koetan suhtautua siihen myös mahdollisuutena keskittyä. Asiat kytkeytyvät toisiinsa niin monin tavoin, että olisi NIIN mukavaa tietää vähän (=paljon) kaikesta. Filosofiset rakennelmat mukaanlukien...

      Tuolla hyllynreunalla istuu kyllä sitkeästi pari syvämietteistä heppua odottamassa vuoroaan, ja kirjastostakin kannoin heidän seurakseen taas yhden pessimistin koska uupumatta kuvittelen ehtiväni lukea kaikenlaista. Mielenkiinnolla odotan, millaisia mietteitä he aikanaan esittävät ja riittävätkö omat hatarat ajatusratani heidän mietteidensä prosessoimiseen.

      Mutta ehkäpä viimeistään siellä piknikillä kaikki kirkastuu :)

      Poista
    3. Piknikillä valaistumme. Näin vakaasti uskon. Ja onhan se hepullinen hylly parempi kuin hylly ilman heppuja. Oi voi, niin paljon olisi luettavaa ja tutkittavaa. Yksi elämä ei kaikkeen riitä.

      Poista
  2. Hyvä, että ampaisit sieltä säkistä. Filosofiakytkentäsi kiinnostavat. Arvokkaat ajattelijaherrat tuot oivalten mukaan. Löysit myös Androidille merkityksiä. Minulle heppu jäi heppoisaksi, ja Anni sekä Annin loppukäänteet perustaltaan huteriksi. Mutta sehän on linjassa sanomasi sanoman kanssa: sattumanvaraisuus.

    Sattumaa tai ei: lukemisen ja postauksen yhtäaikaisuus on hauskaa. Pitikin samanhetkistä julkaisemista ehdottaa, mutta nyt kevätkiireissä aatokset jäävät vain aatoksiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä siitä, että Annin tarina ja muu osa teosta eivät oikein niveltyneet toisiinsa. Ehkäpä jutun juoni onkin siinä, että Rekonstruktio on enemmänkin Enn Padrikin tarina. Mitä siitä sitten pitäisi ajatella, että isä alkaa selvittää tyttärensä kohtaloa ja tuloksena onkin luotaus hänen omasta elämästään. En tiedä, mitä muuta Raud on kirjoittanut. Ehkä auttaisi, jos tuntisi hänen muuta tuotantoaan.

      Tämä teos kyllä ansaitsee vähemmän laiskan lukijan kuin mitä itse olin. Se tosiaan oli erityisen mukava sattuma, että luimme tämän niin samanaikaisesti ja postasimmekin vielä ja jopa siteerasimme samaa kohtaa. :)

      Poista
  3. Luin myöskin tuon Hannu Marttilan kritiikin, johon alussa viittaat ja laitoin kirjan listalle. En saanut saman tien lainattua. Sait siitä aineksia filosofointiin, mutta vaikutelma itse kirjasta on silti hieman vaisu. Itse olin jo päättänyt luopua siitä, kun siskoni ehti sen lukea ja kuvaili pettymykseksi. Meillä on hyvin samanlainen maku siskon kanssa, joten toisen vinkit toimivat enimmäkseen. Arviosi vahvistaa tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marttilan kirjoitus on hyvä, mutta minä ohjauduin sen myötä odottamaan toisenlaista teosta kuin mitä tämä oli. Luin tätä väärästä näkökulmasta (tosin tämä selkeni vasta jossain teoksen puolivälin paikkeilla) ja meinasin jättää koko postauksenkin kirjoittamatta, koska olisi pitänyt lukea vielä toisen kerran, että tietyt ajatuskulut olisi saanut mukaan.

      Rekonstruktio on vaikea ja haastava kirja. Tasoltaan hyvä, mutta ei kovin helposti lähestyttävä. Erinomaisen hienoa joka tapauksessa, että tällaisiakin teoksia vielä kirjoitetaan, jotka eivät päästä lukijaa helpolla. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Nyt voin huokailla vain... Houkuttelet kuin seireeni tarttumaan syöttiin! Laitan kirjan nimen muistiin ja kiitän halaten: ihanaa kesän alkua, Omppu :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rekonstruktiossa on dondelillomaisia juonteita, mutta toki siinä on paljon muutakin. Olisipa mielenkiintoista, jos luet tämän, sillä itse en ihan päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, miten tätä teosta pitäisi lukea. Joitakin isompia kuvioita oli mielessä, mutta ne olisivat vaatineet, että olisi lukenut teoksen uudestaan. En malttanut.

      Kiitos kommentistasi ja ihanaa kesää sinulle myös!

      Poista