sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tulinko juuri lukeneeksi kirjan, jota minun ei olisi pitänyt lukea?

Pauliina Vanhatalon romaanit Pitkä valotusaika ja Korvaamaton ovat herättäneet minussa suurta ihastusta ja tämän vuoksi odotin kieli pitkällä hänen uusinta teostaan Keskivaikea vuosi. Roikuin kirjastojonossa ja mitä lähemmäksi jonon kärkeä etenin, sitä vahvemmin alkoi tuntua, että ehkä minun ei sittenkään pitäisi lukea Keskivaikeaa vuotta. 

En osannut päättää. Viimeisenä mahdollisena päivänä hain teoksen varaushyllystä. Laitoin sen syrjään ja ajattelin, että olkoon siinä, en lue.

Keskivaikea vuosi on modernia suomalaista tunnustuskirjallisuutta, jossa Vanhatalo kirjoittaa omasta masennuksestaan. Hän kuvaa masentuneen elämää erinomaisen tarkasti havainnoiden. Olla nainen, olla äiti, olla puoliso, olla kirjailija - miten sovittaa nämä roolit toisiinsa? Roolit, jotka kiskovat kantajaansa eri suuntiin ja tappelevat hänen ajastaan. Tehtävä on haastava ilmankin masennusta.  

Lukiessani tunnen valtavaa sympatiaa Vanhataloa kohtaan. Olen häikäistynyt hänen rohkeudestaan kirjoittaa tämä kirja. Samanaikaisesti olen hyvin hämmentynyt hänen tekstinsä intimiteetistä. Paikoin koen lukevani asioista, jotka niin sanotusti eivät kuulu minulle. Vieraalle. Kyse on samantyyppisestä epämukavuudesta, jota tunsin lukiessani Joan Didionia. 

Uskon ja toivon, että tämä teos saa suopean vastaanoton ja siitä tullaan sanomaan (ja on jo sanottukin), että se on tärkeä puheenvuoro masennuksesta, sen sairastamisesta ja olemuksesta. Uskon, että monelle samantapaisten asioiden kanssa painineelle tällä kirjalla voi olla suorastaan terapeuttinen merkitys. Samanaikaisesti kuitenkin pelkään, että mitä jos kirjan ympärillä pyörivä julkisuus ei olekaan hyväksi Vanhatalolle. Haluaisin olla kilpi, johon mahdolliset ikävät sanat tästä teoksesta stoppaisivat.  

*

Keskivaikean vuoden luettuani näen entistä selvemmin seuraavat masennukseen liittyvät tekijät.

1) masennus on itseen suuntautunutta vihapuhetta

Kun et tätäkään osannut ja tässäkin epäonnistuit. Kuinka et pysty parempaan? Huomaatko, miten naurettava olit? Mitä luulit tuollakin voittavasi? Mikset uskonut, kun sanottiin, että ei kannata?

Sinusta ei ole. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan. Sinua ei kukaan voi rakastaa. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan. Et ole rakkauden arvoinen. Olet taakka lähelläsi oleville ihmisille. Heillä menisi paremmin ilman sinua. Olet mätä. Olet paise. Olet säälittävä.

2) täydellisyysvaatimukset

Masennukselle ovat otollisimpia ihmiset, jotka asettavat itselleen kohtuuttomia vaastimuksia.
No ei tämä vielä mitään. Sitten kun sitten kun sitten kun .... Olisi sen paremminkin voinut tehdä.

3) masennuksen narsismi

Minä. Minä. Minä. Minun tarpeeni, haaveeni, vaatimukseni, pyyntöni. Minä. Minä. Minä.
Masentunut ihminen on raivostuttavan itsekeskeinen, mutta hän ei ole sitä tahallaan, vaan siksi että on masentunut

4) itsensä hyväksyminen

Jos ihminen hyväksyy itsensä edes suurin piirtein sellaisena kuin on, masennus luikkii tiehensä häntä koipien välissä. Se yrittää kyllä vielä. Sivulta ja takaa. Tekee täsmähyökkäyksiä, iskee heikkona hetkenäsi täydellä voimallaan, mutta kerta kerralta sen hyökkäykset käyvät ponnettomimmiksi.


Teoriassa kohta 4 on suorastaan naurettavan yksinkertainen.  Käytännössä se on helvetillisen vaikeaa, kuten Keskivaikea vuosi osoittaa. 

Jos saisin jakaa Kiitos kirjasta -mitalin antaisin sen Pauliina Vanhatalolle.


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (2016)
236 sivua
Kustantamo S&S

46 kommenttia:

  1. Nelikohtainen tunnistuslistasi on komea kiteytys aiheesta. Masennus on nakertavaa masentuneelle ja lähiympäristölle - listasi konkretisoi sitä. Tunteesi suojella tunnustajakirjailijaa menee ihoni alle. Kiitos tärkeästä jutustasi, sen näkökulmasta tärkeästä aiheesta ja tunnustuksellisuuden haavoittuvuudesta. Kumarran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Masennus on helvetti. Herättää kllä tosi vahvan suojelunhalun minussa, kun Vanhatalo näin rohkeasti laittaa itsensä peliin. Julkisuus on arvaamaton.

      Poista
  2. Minulla on tämä kirja varauksessa. Haluan uteliaisuudesta lukea sen, koska olen itsekin kokenut keskivaikean masennuksen. Onneksi olen sen selättänyt. Masentuneen aivot toimivat eri tavalla kuin ei-masentuneella. Kaikki voimat menevät listasi kohtaan 1, joka pyörittää toistuvaa vihapuheen pyörää päässä. Allekirjoitan kaikki pointtisi. Narsismin / itsekeskeisyyden voisin nimetä myös itsesääliksi. Siinä piehtarointi on ehkä toinen pääasiallinen aktiviteetti.

    Vanhatalo on rohkea, toivottavasti kestää. Masennus on niin kamala sairaustila, jota ei kenellekään tai kenenkään läheiselle soisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan. Itsesääli on myös hyvä nimitys. Puhuin masennuksen narsismista, koska sen tunnistaminen oli omalla kohdallani ratkaisevaa tervehtymisen kannalta. Tähän tietysti liittyy paljon muitakin asioita, kuten vaikka se, että lakkaa miettimästä, mitä muut itsestä ajattelee. Koen että tuo huoli muiden mielipiteistä oli omalla kohdallani osa narsismia sekin. Sattui myöntää, että en ole niin tärkeä, että muut ihmiset mitenkään erityisesti seuraisivat tekemisiäni. Siitä vaiheesta kun pääsee yli tulee ihana helpotus ja vapaus. Uskon niinkin, että masennuksella on ihmiselle myös viestinsä. Siitä huolimatta se on kamala sairaus, kuten totesit. Lohdullista on, että ihmisessä on hurjasti voimaa - silloinkin, kun sitä ei ole yhtään. Kiitos Riitta.

      Poista
  3. Ehdit lukea tuon. Minullakin odottaa lukemista. Tuo aihe ei nyt vaan iske minuun, ei juuri nyt. Pitkän valotusajan takia luen tuon. Tuota ennen on kuitenkin muuta. Esim. Woolf.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voithan lukea tämän joskus myöhemmin, jos nyt ei tunnu hyvältä ajatukselta. Tosin itsekin lähdin lukemaan tätä epäröiden, mutta olen kyllä nyt todella iloinen, että luin. Tässä on ihmisen keveys ja paino. Jotakin hirveän olennaista taivalluksestamme maan päällä. Kiitos Ulla.

      Poista
  4. Aion lukea tämän sekä yleisen kiinnostukseni takia tämänaihepiirinteoksiin että myös sen takia, että minullakin oli elämässäni jakso, jolloin värit haalistuivat ja voimat katosivat siinä määrin, etten nähnyt itselleni enää paikkaa ja mieltä tässä maailmassa.

    Paras kirja, jonka tähän mennessä olen lukenut masennuksesta on William Styronin Pimeän kuva. Neil Hardwick kiitteli Styronia omakohtaisen Hullun lailla -teoksensa lopussa sitä, että Pimeän kuva antoi hänelle toivoa, koska hän ymmärsi sen avulla, ettei olekaan masennuskokemuksessaan yksin ja että siitä harmaudesta voi myös päästä joskus ulos.

    Masennus tulee monesti liian kuormituksen takia. Myös yksinäisyys on vaarallista. Tietyt luonteenpiirteet altistavat. Emme myöskään vielä tiedä, kuinka paljon johtuu biologiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää kuulla Marjatta, että sinäkin olet joutunut tarpomaan masennuksen läpi. Hienoa kuitenkin, että selvisit voittajana. Itse en ole juurikaan lukenut kirjoja masennuksesta. Hurme toki on listalla, mutta epäröin hänen kanssaan edelleen, koska pelkään, että hänen vaikutuksensa on hirmuinen.

      Totta, myös biologia vaikuttaa ja perimälläkin saattaa olla osuutensa. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Olen myös lukenut tämän kirjan ja se herätti kahdenlaisia tunnelmia. Aiheestaan huolimatta kirja ei ollut yhtään masentava tai millään tavalla raskas vaan ennemmin jopa kepeä. Näin sen koin. Vanhatalohan on chick lit -kirjailija nimellä Veera Vaahtera. Tuli tunne kuin Vanhatalo olisi kirjoittanut vaikeasta kokemuksestaan chick lit -tyyliin. Myönnän, että nauroin monessa kohdassa. Vanhatalo osaa tilannekomiikan ja itseironian. Toki kirjassa oli myös teräviä huomioita ja tunnelmia masennustilasta. Mutta paljon myös muuta. Jaan kokemuksen, että paikoin mentiin jopa liian lähelle. Joka tapauksessa pidin kirjasta vaikka olisin toivonut sen pureutuvan vielä syvemmälle aiheeseen. Toisaalta, kirja on ilmeisesti kirjoitettu heti diagnoosin jälkeen ja sen idea oli raportoida tunnelmia vuoden ajan sen jälkeen. Ehkä syvempi analyysi voisi syntyä vasta ajan päästä. Toivon myös, ettei Vanhataloa tästä kauheasti suomita kun noin alttiiksi on itsensä laittanut. terveisin Sarianne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Masennus chick litiä - taisit juuri Sarianne tulla keksineeksi uuden kirjallisuudenlajin. Itse tosin en kokenut tätä oikeastaan enempää kevyenä kuin raskaanakaan, vaan ennen muuta hirmuisen rohkeana kirjoituksena. Veera Vaahteran nimellä kirjoitettuja en ole lukenutkaan, koska chick lit ei ole kiinnostuksen kohteitani. Eipä silti, voisipa niitäkin joskus kokeilla.

      On tosi hurjaa, että kirjailija pystyy kirjoittamaan masennuksestaan sen aikana. Toki varmasti asiat näyttäytyvät vähän eri tavalla etäisyyden päästä, mutta tässä valitus lajissa tämä on kyllä kovan luokan suoritus. Kiitos kun kävit kommentoimassa!

      Poista
  6. Omppu, minäkin mietin tätä tosi pitkään, mutta meillä on nyt se rankka ja toivoton sairaustapaus likellä, joten en nyt, en nyt...Kuulostaa kyllä ihan minun kirjaltani.

    Tilasin de Viganin Yötä ei voi vastustaa omaksi. Ja blogin yksi luetuimpia kirjoja on En halua kuolla, en vain jaksa elää. Mietin joka päivä heitä, jotka siitä haluavat lukea. Mutta se kirja ei ole toivoton, vaikka on faktaa masennuksesta ja faktaa halusta kuolla. Telogoian tohtori, nuori nainen ja äiti, Ann Heberlein haluaa kuolla...Ehkä ei enää. Luin häneltä jo toisenkin kirjan. Toivoa on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki kirjallisuus ei sovi kaikkiin hetkiin. Itsekin siirsin Oneironin lukemista, kun oli lähipiirissä kuolemantapaus. Uskon kyllä, että pitäisi tästä.

      Löysin tuon Viganin kirjaston poistomyynnistä. Kertaalleen olen lukenut. En ollut niin innoissani kuin sinä. Tuo "En halua kuolla, en vain jaksa elää" on viiltävä ilmaisu masennuksesta. Toivoa on aina. Silloinkin, kun sen olemassaolo tuntuu mahdottomalta. Kiitos Leena!

      Poista
  7. Heberlein oli tuon Leenan mainitseman kirjan - minullekin todella tärkeä - julkaisemisen jälkeen paljon erilaisissa keskusteluohjelmissa. Katselin netistä. Hän pystyi olemaan erittäin analyyttinen. Pahin oli tietysti jo takana.
    "En liten bom om ondska" on myös hyvä ja sitten eräs kirja syyn ja vastuun vierittämisestä omasta huonosta käyttäytymisestä toisille, mitä nykyään paljon tapahtuu.

    Eräs hyvä ja kivasti reipas oman sairastumisen kuvaus on Juha Hurmeen Hullu. Siitä huomaa, että ihmisillä säilyy masennuksessakin se oma ominaislaatu, vaikka kaiken ylle levittyvä harmaus ja tahmeus onkin yhteistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta vinkeistä. Tuossa edellä jo kommentoinkin, että Hurme on listallani, mutta pelkään, että se vaikuttaa minuun tasolla, joka vie hapen. Luen kyllä sen joskus ja Hurmeelta muutakin.

      Heberleinin analyyttisyys kuulostaa hyvältä. Mukavaa päivän jatkoa!

      Poista
  8. Miten ihanasti ajattelet ja sanot: "Haluaisin olla kilpi, johon mahdolliset ikävät sanat tästä teoksesta stoppaisivat." Olet oikeassa: itsensä ja haavoittuvuutensa näyttäminen on arvaamatonta. Ennen kaikkea tämä on minusta kuitenkin äärettömän rohkea kirja.

    Oma kirjoitukseni tästä odottelee julkaisemistaan vielä jokusen päivän. Samantapaisia ajatuksia olemme monilta osin ajatelleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja nimenomaan sitä. Rohkea, ihan harvinaisen rohkea. En halunnut avata kirjaa paljoakaan, jotta jokaiselle jää mahdollisuus lukea se tavallaan. Kirja herätti suunnatonta suojelunhalua Vanhataloa kohtaan. Se jo sinänsä kertoo paljon.

      Tulenpa joskus tulevaisuudessa lukemaan kirjoituksesi. Kiitos Katja!

      Poista
  9. Kuulostaa tärkeältä kirjalta. Enpä tiedä ketään, jota ei masennus, tai vähintäänkin uupumus, olisi kohdannut joko henkilökohtaisesti tai läheltä. Toipumiseen tarvitaan varmaankin apua ja oivalluksia, joita tulee oman pään ulkopuolelta, vaikkapa sitten kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella tärkeä kirja. Toivottavasti tämä teos osaltaan auttaa ihmisiä. Itse en masentuneena pystynyt lukemaan lainkaan, enkä kyllä tekemään mitään muutakaan.

      Oivallus voi tulla mistä vaan. Sen tuloa ei välttämättä ensin edes huomaa. Kiitos Elina.

      Poista
  10. Minua jäi askarruttamaan tuo avoimuuden vaara. En koe muiden intiimiasioiden julkistamista vaarallisena kuin seksuaalisuuteen liittyvien. Niistä kirjoittaminen on tehtävä taidolla.
    Minusta tuntuu kovin hassulta esim. se, että Lenita on kertonut haastatteluissa, miten hänellä on ollut paljon miehiä, ja sitten on näitä julkkispariskuntia, esim. näyttelijät Larivaara ja Toivonen, joiden haastattelujen pääpaino on aina siinä, miten hottia heillä on. Tämä tyyli tuntuu pinnalliselta ja herättää kysymyksen, miksi tehdä numero niin yksityisestä ja luonnollisesta asiasta.

    Didionin kaksi elämäkerrallista esimerkiksi eivät herättäneet minussa epämukavuutta. Hän pohti paljon syyllisyyttä. Peruutankin nyt sinun postauksissasi ja käyn lukemassa tuon aiemman, joka meni minulta ohi, Didionin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen sitä tyyppiä, jolle privaattijutut ovat privaattijuttuja. En koe minkäänlaista avautumisen tarvetta. Joskus nuorempana olen kyllä kokenut. En myöskään ole useinkaan kiinnostunut ns. avautumistarinoista. En esim. lue naistenlehtiä, koska ne eivät kiinnosta minua. En tarvitse tietoa siitä, kuka on kenen kanssa ja kuka jätti kenet ja kuka oli suurin kusipää. Vierastan myös ns. henkisen kasvun tarinoita, vaikka niille saatan lämmetäkin, jos puhujana on kiinnostava tyyppi.

      Em. johtuen tai sitten jostain muusta johtuen Didionin lukeminen oli epämukavaa. Tosin se johtui myös muista syistä, esim. siitä, että Didionin elämänpiiri on minulle hyvin vieras. En monen hänen mainitsemansa ihmisen kohdalla edes tiennyt, keitä he olivat.

      Poista
  11. Rohkea kirja todellakin, saatika kirjailija. Ykkösseurattavieni joukossa kotimaisista, niin vahvasti hän kirjoittaa.
    Mukava kun luit ja bloggasit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos bleue. Toivoin niin kovasti, että Vanhatalo olisi saanut Runeberg-palkinnon Pitkästä valotusajasta. Minusta hän olisi sen todellakin ansainnut. Tämä ei ole epäluottamuslause Koivukaria kohtaan. Nyt sitten tämä Keskivaikea vuosi. Kyllä on ihmisessä paljon voimaa!

      Poista
  12. En ole lukenut tätä kirjaa, mutta jumituin tuohon sinun mainitsemaasi "masennuksen narsismi" kohtaan. Tässä toki näyttää olevan kyseessä keskivaikea masennus, mutta ei masennuksen "kaavaan" välttämättä kuulu mikään itsesääli tai "narsismi", ei edes minäkeskeisyys muuta kuin siinä mielessä, että ihminen eristäytyy ja sulkee muut pois. Eivät kaikki masentuneet ole kitiseviä itsesäälissä piehtaroivia valittajia.

    Koen, että näiden tällaisten kirjojen "ongelma" on oikeastaan siinä, että moni lukija yleistää ne koskettamaan kaikkia. Vähän niin kuin Kalle Lähteen Happotestiä tunnutaan pidettävän jonain alkoholismin autenttisena ja yleispätevänä kuvauksena ja unohdetaan, että alkoholistikin on yksilö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo neljä kohtaa ei ole Vanhatalon esiinottamia sellaisinaan, vaan kuten kirjoitin, niin ne syntyivät ajatuksina kirjan luettuani ja suhteessa siihen, mitä olen ajatellut masennuksesta noin ylipäätään omien kokemusteni kautta.

      Omassa tapauksessani narsismin tajuaminen oli keskeinen asia. Diagnostisesti ajatellen narsismi oli varmaankin väärä termi, mutta koin jälkikäteen itse sen käyttämisen tärkeäksi, koska sen avulla pääsin käsiksi asioihin, joista monet eivät olleet miellyttäviä, mutta joiden suhteen piti ns. ottaa lusikka kauniiseen käteen (oikea narsistihan ei ikinä edes tekisi niin). En varmaan osaa selittää tätä kovin hyvin.

      Vaikeammassa masennuksessa elämä on tavallaan vain ihmisen oma tilanne, koska kaikki pyörii oman minän ja päivästä toiseen raahautumisen ympärillä, ketään toista ei jaksa, eikä myöskään itseään ja siinä mielessä kyllä sanoisin, että se on juurikin itsekeskeistä tai narsistista, joka on eri asia kuin ei-masentuneen itsekeskeisyys.

      Jos joku yleistää yhden kirjan pohjalta, se on tietysti ongelmallista, mutta sillehän ei mitään voi.

      Kiitos kommentistasi Elegia.

      Poista
    2. Juu, ymmärsin että ovat sinun havaintojasi, eivät siis kirjassa esitettyjä väitteitä. Kiinnitin huomiota mainitsemaasi "narsismiin" lähinnä siksi, että on paljon masentuneita, joista ei ikimaailmassa arvaisi, että he ovat masentuneita. Ei se näy välttämättä päällepäin - etenkään, jos sitä yrittää peitellä viimeiseen asti. Sitten eräänä päivänä he hyppäävät junan alle/vetävät yliannostuksen lääkkeitä tai ranteet auki jne. Ja kaikki ihmettelevät, kun "se oli aina niin pirteä ja ystävällinen".

      Itse näen, että henkilön persoonakin vaikuttaa siihen, miten masennus ilmenee vaikka toki on sellaisia yleisiä ja yhteisiä piirteitä. Kullakin on toki omat näkemyksensä, mielipiteensä ja kokemuksensa tässäkin asiassa ja ihan ok niin.

      Tämä Vanhatalon kirja kyllä kiinnostaa minua. Jos/kun sen joskus saan käsiini ja luen, luulen että siitä tulee ns. salakirja, eli en bloggaa siitä. Kiitos sinulle kirjoituksestasi!

      Poista
    3. Puhuttiin varmaan vähän eri tyyppisistä masennuksista. Itse puhuin masennuksesta, jonka kyllä aivan taatusti huomaa ulkopuolinenkin. Tuo versio, joka ei näy päälle päin on salakavala masennuksen muoto. Ei se, miltä ihminen ulospäin näyttää takaa yhtään mitään. Pikkuserkkuni, joka oli erinomaisen iloinen ja positiivinen ihminen, ajoi pari vuotta sitten rekan alle ja todisti juurikin esiintuomasi näkemyksen.

      Keskivaikea vuosi ei ole analyyttinen teos, vaan kirjoitettu ikään kuin masennuksen sisältä ja se juuri tekee siitä hyvin erityisen teoksen. Kaikki koettu on raakaa, siinä hetkessä läsnä olevaa.

      Ymmärrän (tai ainakin luulen ymmärtäväni) halusi pitää tämä teos itselläsi. Kiitos Elegia!

      Poista
    4. Tämä teidän kahden käymä keskustelu on taas hyvin kiinnostava lisä tähän aiheeseen. Minäkin pysähdyin ensin tuohon Ompun käyttämään narsismi-termiin, mutta ymmärsin sen sitten näköalan kapeutumisena.
      Itse käyttäydyin hallitusti tai sen näköisesti, vaikka olin ajautumassa syvään epätoivoon. Pahinta oli se, etten pystynyt enää tuntemaan. Tiesin, että nyt se rakkauskin olisi tuossa saatavilla, mutta ei minusta enää ole, olen tyhjä robotti, joka suorittaa elämää. Pelastuin, olin sairaalassakin lyhyesti, mutta parhaiten minut nosti takaisin elämään rakkaus ja terapia.

      Tällaisessa turtumisvaiheessa ei voi olla kauaa. Siinä on vaara.
      Hardwick joutui petipotilaaksi, Hurme vajosi psykoosiin.
      Minusta oli kauheaa, kun juuri silloin kun Harwick oli petin pohjalla tuli esiin ihmisiä, esim. kansanedustaja Tanja Karpela, joka julisti parantaneensa itsensä keskivaikeasta masennuksesta kävelemällä koirien kanssa puistossa, Jotain alakuloa sen täytyi olla.
      Nyt kauneusalan kyukoistavat julkkisnaiset ovat mielellään erityisherkkiä. Tämä karkoittaa minut liiitämästä tuota termiä itseeni.

      Poista
    5. Jos normi on se, että ihmisen pitää jatkuvasti olla onnellinen ja mieluusti vähän vielä onnellisempi, niin silloin monet ihan normaalit tunnetilat alkavat näyttäytyä "väärinä" ja niille täytyy äkkiä keksiä joku lääketieteeseen liittyvä nimitys. Tähän ollaan menty lisääntyvässä määrin.

      EN TARKOITA VÄHÄTELLÄ kenenkään oireita ja sairauksia yms., mutta kaikki vaikeat ihmiset eivät ole narsisteja, ohimenevää alakuloa tuntevat eivät ole masentuneita ja kaikki herkät eivät ole erityisherkkiä. On varmasti paljon apua siitä, kun saa omalle asialleen nimen, mutta entä jos kyse on kuitenkin jostain muusta.

      Poista
  13. Minä en kyllä ole kuullutkaan "masennusversioita", joissa a:ssa se näkyy ulospäin ja sitten "salakavalassa" b:ssä ei. Samaa masennusta ne silti ovat: ne vain ilmenevät eri ihmisillä eri tavalla tavalla (ja tähän vaikuttaa varmasti henkilön persoonallisuus). Kaksi ihmistä voi olla täsmälleen "yhtä" masentuneita (tämä tietenkin abstrakti vertaus, koska ei ihmisten masennuksia voi verrata): toisesta sen vain näkee päällepäin, toisesta ei. Me ulkopuoliset voimme vain arvailla, mitä kenenkin pään sisällä liikkuu.

    Nyt en enempää sotkeudu tähän aiheeseen. Selkeästi näemme tämän asian eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salakavalalla viittasin itse tilanteeseen, eli että jos masennus ei näy ulospäin, ie. edes läheiset eivät sitä huomaa, niin se on tilanteena salakavala, koska silloin avun hakeminen on pelkästään ihmisen itsensä varassa, kun kukaan toinen ei edes huomaa läheisen masennusta, ei osaa edes epäillä.

      Poista
  14. Elegia, kyllä se varmaan onkin luonnekysymys. Jotkut lepattavat ja ovat haavoittuvan oloisia, vaikka kaikki on suht koht ok. Joku ohimenevä huolikin voi saada tällaisen henkilön näyttämään maansa myyneeltä, ja masennus näkyy hänesssä aivan varmasti. Jotkut taas ovat tyyniä ja vakaita, nauravat vanhasta tottumuksesta, vaikka ei paljon naurata.

    Itse ei aina tiedä, miltä oma olemus toisista tuntuu. Minä hämmästyin, kun kuulin oman ääneni nauhalta ja vielä enemmän, kun näin itseni ensimmäisen kerran videolla. Kuka tuo itsevarman oloinen ja hallittu ihminen on! Oma sisäinen olemukseni on epävarmempi kuin se, mikä kuuluu ja näkyy.

    Kysymyksesi on Ompulle, joten en vastaa tuohon kommenttiisi, vaan laitan tämän erikseen. Minusta teidän näkemyksissänne ei ole eroa, tai sitten en osaa katsoa asiaa oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, sinä ymmärtit, mitä ajoin takaa. En ole muuta kuin halunnut huomauttaa, että "sama asia" (tässä tapauksessa "sama" masennus) voi ilmetä hyvinkin eri tavoin eri ihmisillä.

      Tunnen itseni nyt kauheaksi jankuttajaksi, kun lähdin aihetta kommentoimaan ja jatkan ja jatkan. Äh. Psykiatria on mielenkiintoista.

      Poista
    2. Elegia, on tosi hienoa, kun jaksat tuoda esiin omaa ajatuskulkuasi. Arvostan sitä.

      Poista
  15. Mielenkiintoista keskustelua masennuksesta:) Voi kuulostaa äkkiseltään oudolta, että puhutaan erilaisista "masennusversioista", mutta on psykologislääketieteellisesti todettu tosiasia, että masennustiloja on erilaisia. On esimerkiksi olemassa melankolistyyppistä masennusta, jossa on erityisen vaikea kokea mielihyvää. Puhutaan synkkämielisyydestä. Tämä on aika erilainen masennuksen muoto kuin vaikkapa reaktiivinen depressio, jossa mieliala voi välillä kohota myönteisen kokemuksen seurauksena. Masennuksen ilmenemiselle on lisäksi merkitystä sillä, kehittyykö sen esimerkiksi äkillisen menetyksen seurauksena vain hiipiikö se ihmismieleen pitkällä aikavälillä. Kyse on siis monimutkaisesta ja monimuotoisesta ilmiöstä. Mutta, en sekaannu keskusteluun enempää:) Olen myös lukenut Vanhatalon kirjan. Minusta se ei ollut raskas lainkaan. Masennuksen lisäksi siinä käsiteltiin kiinnostavia itsetuntemukseen ja omiin rajoihin liittyviä kysymyksiä kauniin kielen ja huumorinkin keinoin. Hyvää kevättä ja kiitos kiinnostavasta kirjablogista, Annette

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on erilaisia, toki. Itse kyllä kirjoitin lähinnä ilmenemismuodoista eli ei voi yleistää, että kaikkien masennus näkyy juuri samalla tavalla ulospäin - olkoonkin kyseessä samantyyppinen masennus. Ehkä ilmaisin huonosti pointtini, mutta en kuullut "salakavalasta" masennuksesta koskaan. Sen sijaan olen kuullut psykoottisesta masennuksesta ja noista mainitsemistasi jne. Muutenkaan masennus ei ole mikään stabiili tila, että on koko ajan samanlainen olo.

      Poista
    2. Kiitos Annette puheenvuorostasi, joka on hyvin selventävä. Aiemmin puhuttiin enemmän esim.melankoliasta tai käytettiin ilmaisua "elämään kyllästynyt" tai "maailmantuska." En ole seurannut viime vuosina masennuskeskustelua, mutta kommenttisi luettuani aloin miettiä, että katsotaanko noiden edellä mainittujen nykyisin olevan myös masennuksen ilmenemismuotoja.

      Jäin miettimään, mikä on ihmisen jonkinlaista perusluonnetta ja maailmankatsomisen tapaa ja mikä sitten luokitellaan masennukseksi. Mikä on pessimismin ja masennuksen välinen suhde.

      Kiitos paljon, kun kävit kommentoimassa. Heräsi paljon uusia ajatuksia.

      Elegia, selitin mitä tarkoitin salakavalalla tuolla ylempänä. Luultavasti omista kokemuksistamme johtuen lähestymme tätä asiaa hieman eri tavoin. Väärinymmärrysten välttämiseksi totean nyt tässä vielä, että käsitykseni mukaan jokainen masennus on erityispiirteiltään omanlaisensa samanaikaisesti kun sillä on myös yhteisiä piirteitä. Toinen ei voi tietää toisen tilannetta, ei nähdä asiaa täysin hänen näkökulmastaan. Tästä huolimatta uskon, että jakaminen ja vertaistuki voi olla arvokasta.

      Poista
  16. Kun luin Vanhatalon kirjan, ajattelin, että juuri tämä kysymys oli se, mitä hän yritti hahmotella. Eli mikä on masennusta ja mikä luonteesta johtuvaa. Ilmeisesti hän oli alkanut tajuamaan, ettei ollut ymmärtänyt miten keskeinen osa introverttius on osa hänen luonnettaan. Hän oli yrittänyt elää kuin muutkin/iso osa ihmisistä, ja alkoi väsyä, koska ei kuunnellut reaktioitaan.

    Tämä liittyy myös hieman erityisherkkyys termiin, jota vihataan tai rakastetaan, hieman karrikoiden. En itse käytä tuota termiä, koska siihen liittyy niin vahvoja negatiivisia ja epäluuloa herättäviä mielikuvia.

    Kuitenkin termiin ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun tutustuttani löysin selityksen monelle piirteelleni. Nimenomaan sellaisille piirteille mitä en ollut oikein itsessäni ymmärtänyt ja joita selvästi monet muutkaan eivät minussa ymmärtäneet. Ennen kaikkea, tajusin, että on muitakin, joilla on samoja kokemuksia.

    That´s it. Ei siitä numeroa sen enempää. Mutta uskon, että itsetuntemuksesta on ollut apua oman mielenterveyden vaalimisessa. Vanhatalon kirjan perusteella ajattelin, että hän saa varmasti merkittävää apua jo siitä, että tunnistaa ja tunnustaa introvertit piirteensä ja rajaa elämäänsä niiltä kohdin kuin se on tarpeellista. HS:ssä olleen jutun myötä häntä syytettiin itsekkyydestä ja lasten laiminlyömisestä. Itse näin asian hirveän yksinkertaisena kuvana. Hän on introvertti ihminen eikä ole osannut säädellä voimiaan oikein. Introverttiushan ei ole sairaus, mutta piirre, josta ei pidetä, koska sitä ei ymmärretä.

    Hienoa, että kirjallisuus saa keskustelemaan tärkeistä aiheista:)

    t. Camilla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Camillasta hyvästä ja kiinnostavasta kommentistasi tähän keskusteluun.

      En ole nähnyt tuota Hesarin juttua (en ko. lehteä juurikaan lue), mutta pelkäsin, että jotain tuollaista kommenttia saattaisi Keskivaikeasta vuodesta tulla. Se herätti minussa suurta suojelunhalua Vanhataloa kohtaan.

      Näen tuon esiin nostamasi Hesarin ajatuksen takana äitimyytin, joka on edelleen varsin pyhä. Äiti on se tyyppi, joka jaksaa aina tuli mitä tuli. Äitimyyttiin liitityvät vaatimukset ovat jo lähtökohtaisesti varsin mahdottomia. On normaalia, että ihminen - äiti mukaan lukien - haluaa välillä omaa rauhaa, vaikka ei olisi edes introvertti (jossa tapauksessa tässä asiassa on isommat haasteet). Miten tuttuja ovatkaan lauseet, "sitten kun saan ne(lapset) päiväunille/nukkumaan ..."

      Kirjailijalla oman rauhan tarve on erityisen suuri, koska miten muuten hän pystyisi kirjoittamaan. Tulee mieleen vanhoissa suomalaisissa elokuvissa olevat isäroolit, joissa isä on professori ja lapsille on opetettu, että kun isä laittaa huoneensa oven kiinni, häntä ei saa häiritä. Tätä pidetään ihan hyväksyttävänä. Jos se professori olisi nainen, siitä nousisi kova meteli.

      Tänä päivänä vanhemmuus ei onneksi ole enää näin sukupuolisidonnaista, mutta äitimyytissä nämä vanhat käsitykset jatkavat eloaan ja vaikutustaan.

      Toisaalta sitten nykyisin on melkoinen sosiaalisuuden paine. Sosiaalinen on yhtä kuin hyvä. Miksi näin on? Miksi sosiaalisuus olisi lähtökohtaisesti jotenkin arvostetumpaa kuin ei-sosiaalisuus. Tähän liittyvät temperamenttipiirteet, jotka ovat esim. Keltikankaan mukaan melko lailla pysyviä. Ei voi valita, onko ekstrovertti vai introvertti, vaikka jossain määrin varmaan voi vaikuttaa ja iän yms. myötä voi tapahtua jonkinlaista muutosta asiassa.

      Kuten kirjoitit, itsetuntemuksesta aivan varmasti on apua masennuksen selätyksessä. Liitän sen itsensä hyväksymiseen ja siihen, että pystyy elämään niin, että ulkoiset paineet, muiden käsitykset yms. eivät pääse liiaksi vaikuttamaan siihen, miten itsensä kokee.

      Voi sentään Camilla, tästä olisi juttua vaikka kuinka. Kiitos vielä sinulle!



      Poista
  17. Hei vielä Omppu, kyllä minullekin tuli tuo äitimyytti mieleen, kun luin niitä Hesarin jutun poikimia kommentteja. Ehkä kriittisten kommenttien kirpoaminen johtui osittain myös siitä, että juttu oli minusta hieman karrikoiva. Pelkästään sen jutun lukemalla syntyi ehkä väärä mielikuva. Mutta jos on lukenut Vanhatalon kirjan, ymmärtää toivon mukaan paremmin millaisesta asiasta on kysymys.

    Tähän kirjaan ja sen herättämään keskusteluun liittyen, sekä ilmiöön laajemmin, on mieleeni tullut kiteytynyt ajatus: ihmisten pitäisi kuunnella toisiaan enemmän ja tarkemmin.

    Kaikkihan me katselemme maailmaa tietyn väristen linssien läpi. Olemme hanakoita pitämään totuutena sitä, mikä on lähellä omaa kokemusmaailmaamme. Ymmärrän kyllä tämän. Mutta silti: kuunnellaan tarkemmin :)

    Camilla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kyllä osuit naulankantaan Camilla. Todellakin "ihmisten pitäisi kuunnella toisiaan enemmän ja tarkemmin." Tietyllä tapaa tuomitseminen on kovin helppo ratkaisu, kun ei tarvitse ajatella asiaa sen enempää ja miettiä laajempia yhteyksiä. Yritetään aloittaa itsestämme. :) Kiitos Camilla.

      Poista
  18. Hei keskustelijat, tulin vielä tänne, kun muistelin, että olisin lukenut toisenkin kirjan kirjailijaäidin masennuksesta. Kyllä vain, se on Essi Kummun Lasteni tarina.
    http://marjatankirjat.blogspot.fi/2014/10/essi-kummu-lasteni-tarina-2014.html
    Kummun kirjasta on puhuttu äitiyden traumakirjana. Jos lapsi joutuu olemaan pitkään keskolassa, äiti (isä tietysti myös, mutta äiti varmaan alttiimpi hormonimuutosten ja sosiaalisen paineen vuoksi) voi kehittää itseensä pelon, joka muistuttaa sotatraumaa. Tässä kirjassa on myös hyvä masennuksen kuvaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi Marjatta myöhässä tuleva vastaukseni sinulle. En eilen ehtinyt kommentoimaan.

      Kiitos kun nostit esiin tuon Essi Kummun kirjan. Se on minulle toki nimenä tuttu, mutta en ole tiennyt sen tematiikasta tarkemmin aikaisemmin.

      On hienoa, että myös masennuksesta kirjoitetaan ja poistetaan siltä siinä samalla häpeäleimaa. Miksi mikään mielen väsyminen tai sekaisin meneminen olisi sen kummempaa kuin ruumiillinen sairaus?

      Kiitos Marjatta tästä ja muista kommenteistasi. Mukavaa päivää!

      Poista
  19. Tämä oli mielenkiintoinen postaus mielenkiintoisesta kirjasta:) En tiedä mistä ajatus syntyi, mutta minusta tätä pitäisi lukea rannalla - siis jotain kesäkirjamaista oli tässä. Ehkä se johtui liitävästä tekstistä ja kuten Sarianne tuolla keskustelun alussa totesi: chick lit -vivahteista.

    Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka ovat kipuilleet äitiyteen liittyen jaksamisessa ja introverttiydessä. Koin tämän osittain myös tutkisteluna kirjailijan ammatista. Yleisesti ehkä ajatellaan, että kirjalijat pääsevät helpolla ja että onko se edes kunnon ammatti. Tuossa Vanhatalon ongelmassa tuntui osin olevan kyse myös työn ja perheen yhteensovittamisesta. Tämähän on ihan tuttu ongelma monilla ammattialoilla, miksi ei siis myös kirjailijalla, vaikka työskentely tapahtuisikin kotona.

    Minustakin Vanhatalo oli todella rohkea kun uskalsi kirjoittaa näin henkilökohtaisesti. Katsoin Youtubesta pätkiä, joissa hän kertoi kirjastaan. Vaikuttaa symmppikseltä, ei yhtään huomiohakuiselta, vaikka tällä kirjalla onkin etusivuille joutunut.

    Mukavaa lukea blogiasi Omppu:)

    t. Amanda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Amanda ja kiitos kommentistasi. Mukavaa, kun pistäydyit blogissani.

      Tuopa olikin mainiosti sanottu, että tässä kirjassa on jotain kesäkirjamaista. En ole tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. Minulle tulee kesäkirjoista ensimmäiseksi mieleen vanhat klassikot. Jostain syystä.

      Voi kamala, ajattelevatko jotkut tosiaan, että kirjailijat pääsee helpolla? Kyllä varmaan niinkin. Minusta taas kirjailijan ammatti on yksi raskaimpia jo senkin vuoksi, että kaikki on itsen ja oman pään varassa. Kirjailijan ammatista on varmasti vaikeaa pitää lomaa, kun kaiken maailmat romaanihenkilöt ja juonenkäänteet melskaavat ajatuksissa ja vaativat tilaa. Tarvitaan omaa rauhaa. Jo se on pienten lasten kanssa aikamoinen haaste.

      Minulla meni ihan ohi tämän kirjan virtuaalijulkkarit. Pitääkin katsella youtuesta, hyvä kun mainitsit asiasta.

      Kiitos vielä ja mukavaa viikonloppua!

      Poista
  20. Vanhatalon kirja on hieno ja rohkea. En ole perehtynyt aiheeseen, mutta sinun sanasi kilvestä on se, mihin minä takerrun ja mietin. Se kertoo oman epäröintini avautumisen suhteen. Se vain huolestuttaa minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus kilvet ovat tarpeellisia, toisinaan taas voi olla hyväkin niitä vähän raottaa. Kiitos Ulla!

      Poista