Siirry pääsisältöön

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi." 

[...] 

"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."


Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.

Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina. 

Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."

Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa. 


Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.


Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?

Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.


Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa? 

Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan. 


Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."

On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.

Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.


Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".

Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.

En halua suivaantua. Haluan pysähtyä. 

Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä? 

En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti. 

En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää? 

Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.

Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".

Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.

Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin. 

Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.

Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi. 



Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
234 sivua

Teos (2021)







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän