Kun avaan postipaketin, josta löytyy Miira Luhtavaaran uutuusteos Tuhkaksi tekemisen taika (Teos) jään tuijottamaan Pauliina Mäkelän suunnittelemaa kirjan kantta.
Miten kaunis.
Miten puhutteleva.
Miten voimakkaat värit.
Vaaleanpunainen My little Pony, jota hiuksista kiedottu letti ympäröi. Aikooko letti kuristaa ponin vai aikooko se tarjota mahdollisuuden kiivetä itsensä yli vapaammille vesille?
Otan kannen herättämät tuntemukset mukaani, kun alan lukea kirjaa. On myös toinen tuntemus, joka syntyy siitä, että kirja tuntuu käsissä fyysisesti ihan samalta kuin Naja Marie Aidtin romaani Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S). Etsin Aidtin kirjan hyllystäni ja tosiaan ne ovat melkeinpä identtisen kokoisia. Tämän lisäksi kumpikin niistä herättää halun selata. Lukea sieltä. Ja lukea täältä.
Luhtavaaralta on aiemmin julkaistu runoja ja Tuhkaksi tekemisen taika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Teoksessa runonomaisuus on edelleen luontevasti läsnä ja siihen yhdistyy esseistiikkaa hipovia jaksoja. On muutakin. On runositaatteja. On tutkimussuunnitelma. On artikkeli ja sen englanninkieliseen tekstiin käsin kirjoitettuja suomennoksia. On lainakuitteja. On jälkiä (ikään kuin) itse teoksen ulkopuolisesta maailmasta.
Romaani kertoo uusperheestä, jonka isä Hans on masentunut. Hansin vaimo on kuollut ja hän on perustanut uuden perheen Aadan kanssa. Kun Hans joutuu masennuksen rautaotteeseen jää hänen pienestä tyttärestään Bellasta huolehtiminen yhä suuremmassa määrin Aadan tehtäväksi. On opeteltava olemaan toisen naisen lapsen äiti.
Hansin masennukseen mennään vähillä sanoilla syvälle. Voi tukea, voi yrittää ymmärtää ja olla avuksi, mutta masennus eristää tavalla, jonka läpi ei toinen ihminen pääse. Erityisesti seuraavan sitaatin viimeisiin Luhtavaaran kursivoimiin sanoihin tiivistyy valtavasti.
"HÄN VIHAA. Hän vihaa itseään koska vihaa. Siksi hän on hiljaa, eikö niin? Siksi hän hymyilee oudosti. Siksi ainoa mitä hän vastaa kysymyksiin on ei, ei ihan niinkään."
Aada kirjoittaa väitöskirjaa. Sen kirjoittamiselle on säännöt.
Säännöt on raamit.
Sääntöjen sisällä kirjoitus.
Mitä kirjoitus on?
"Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää."
Läpi teoksen kulkee kommentaari Lars von Trierin elokuvista. Melankolia. Lähes pakkomielteinen tarve katsoa von Trierin elokuvaa naapurin Gunnevin kanssa pumppernikkelejä rouskuttaen. Synkkyys ja liian kamalan kuvaaminen. Voiko jotain itsestä työntää television läpi osaksi elokuvaa? Työntää pois. Upottaa Melankolian mustiin hetkiin. Ehkä elokuva onkin selviytymiskeino, jotain kiemuraista kautta katsojaansa voimaannuttava.
En ole nähnyt von Trierin Melankoliaa. En ole katsonut mitään hänen elokuvaansa Dancer in the Dark -elokuvan jälkeen, joka sitkeästi pitää ykköspaikkaansa katsomieni räkäitkuelokuvien joukossa. Niin käänteinen katharsis kuin mahdollista.
Teoksessaan Valohämy (Siltala, Parvs) Maria Matinmikko pohtii, "miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse?" Luhtavaaran teoksen ehdottama laji on romaani, mutta paikoin huomaan, että luen sitä kuin kuvaa. Tekstiä on sivulla useimmiten vähän, joka vahvistaa tunnetta, että on lukemassa kuvanomaisesti esille pantua. Samalla luetusta avautuu paljon enemmän kuin sivulla olevat kirjainmerkit. Sivut pitävät vallassaan ja estävät nopean siirtymisen sivulta toisella.
Pysähdyksiä, joista kasvaa.
Tuhkaksi tekemisen taika pitää tiukasti kiinni lukijasta. Ja tuhka. Kuin siemen, jonka on kuoltava kasvaakseen. Luhtavaaran teos kutsuu palaamaan luoksensa uudestaan.
Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika
182 sivua
Kustantamo: Teos
Kommentit
Lähetä kommentti