Astrid Swanin Noitarakastaja on romaani, josta niin kovin aluksi pidin. Kuin lupaava ihmissuhde, hurmaantuminen ja äkkiä kamala tunne, kauhu suorastaan, että ei, ei sittenkään.
Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna.
Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään.
Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki.
"Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Silloin olisi selvää, että näin ei voida jatkaa.
Näin ei voi jatkaa."
Juuri niin kuitenkin jatketaan. Annika pysyy D:n rinnalla.
Annika kirjoittaa kirjeitä Leilalle. Ex-mies etsii valtansa siitä, että ei anna äidin kirjeitä tyttärelle. Kosto, joka on ihan väärin suunnattu.
Swan käsittelee vaikeaa aihetta. Lapsensa hylkäävää äitiä ja sitä, mitä äidin teko tyttärelle aiheuttaa. Minkälaiset haavat ja mustelmat jättää. Miten äidin puuttuminen Leilan elämästä muuttuu syömishäiriöksi. Annika ei siitä tiedä, kuten ei mistään muustakaan tyttärensä elämässä.
Teos nostaa esiin kuuluvalla äänellä kysymyksen siitä, mihin äidillä on oikeus. Mitä äiti saa tehdä, mitä valita?
Annikan ja kirjailijan äänet sekoittuvat. Kun teoksessa kommentoidaan kirjoittamiseen liittyviä hankaluuksia maistuu autofiktiolta. Ja juuri tässä kohtaa lasken Noitarakastajan käsistäni pidemmäksi aikaa.
"Käsikirjoitukseni on liian hajanainen. Onko minulla edes romaanin kirjoittamiseen vaadittavaa pitkäjänteisyyttä?"
[...]
"Pahinta on silloin kun kirjoittamisen himo katoaa. Esseissä osaan jotenkin pysytellä oman todellisuuteni rajapinnalla."
[...]
"Kohta voisin lähettää luettavaa kustantamoon. Uskon, että siellä yllätyttäisiin."
Annikan ääni, kertojan ääni, Astrid Swanin ääni - jotenkin ne menevät päällekkäin ja limittäin.
Pohdinnalliset, esseekerrontaa kohti kurkottavat osuudet voisi kuitata käyttämällä tästä romaanista nimeä hybridi. En tee niin. Jään ihmettelemään, mitä kirjoittamispohdinnat ja mm. Chris Krausin teokseen I love Dick liittyvät pohdinnat tässä teoksessa tarkoittavat.
Kertoja - vaiko Swan - haluaa olla kuten Kraus. Kirjoittaa, kuten tämä.
"Haluan kirjoittaa yhtä hankalan kirjan. Siis jos tämä on hankalaa.
Haluan raivata itselleni mahdollisuuden. Näytän mihin pystyn."
En löydä Noitarakastajan tavasta olla olemassa yhteyksiä Krausin loistavaan I love Dickiin. Minulle kirjoittamiskommentaarit näyttäytyvät darglingseina, joita ei ole maltettu tappaa.
Noitarakastajan tarina on tarinana vahva ja ulotteinen. Miksi pohdinnat, jotka vaikuttavat lähinnä kasvaimilta itse tarinan lihassa?
Noitarakastajassa kuljetaan pitkälle tulevaisuuteen. Vuosiin, jotka ovat tästä hetkestä kaukana edessä päin ja jolloin kirjan henkilöt ovat jo paljon vanhempia. Vuodet kuluvat, ihmiset vanhenevat ja äkkiä onkin jo vuosi 2068. Sukupolvet vaipuvat unholaan.
Astrid Swan: Noitarakastaja
346 sivua
Kustantamo S&S (2024)
Kannen kuva: Emma Ainala
Kommentit
Lähetä kommentti