Reader, why did I marry him?

Manuel Puig (1932-1990) oli argentiinalainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on vuonna 1976 ilmestynyt Hämähäkkinaisen suudelma  (El beso de la mujer araña). Romaanin on suomentanut Tarja Härkönen, joka on kirjoittanut siihen myös jälkisanat ja se on suomenkielisenä julkaistu Teos-kustantamon Baabel-sarjassa vuonna 2009. Puigin romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Héctor Babenco.  Hämähäkkinaisen suudelman lisäksi Puigilta on suomennettu romaani Särkyneen sydämen tango  (Boquitas pintadas, 1969, suom. Jarkko Laine) sekä niinikään Jarkko Laineen suomentama  Klassinen Farah  (Teoksessa Miesten kesken: miesten välinen rakkaus maailmankirjallisuuden valossa (toim. Jukka O. Miettinen)). Hämähäkkinaisen suudelma kertoo kahdesta vangista, jotka jakavat yhteisen sellin. Valentin on aktivisti,  joka on vangittu hänen poliittisen toimintansa vuoksi. Molina taas on saanut tuomion "alaikäisten poikien turmelemisesta". Molina on ...

Tämä teksti voisi kertoa siitä, että on aina riski lukea uudelleen romaaneja, joihin on jo hyvin nuorena kovasti ihastunut. Ehkä taika on särkynyt ja uudella lukukerralla jäljelle jää vain pettymys. Mutta ei, nyt mennään muualle.  Nyt lähdetään jahtaamaan halua, joka ohjaa lukemista omilla kiemuraisilla tavoillaan. Kukapa ei tuntisi niitä hetkiä, kun vaeltelee kirjahyllyjen edessä, ottaa käteensä teoksen jos toisenkin, mutta ei. Ei tämä, eikä tämäkään. Miksi valitseminen on niin vaikeaa? On hankalaa etsiä jotakin, josta ei tiedä, mitä se on. On edettävä pelkästään sen mukaan, että on vahva usko siihen, että kun etsinnän varsinaisen kohteen löytää, sen kyllä tietää, että tässä se nyt on. Kuulostaa ihan samalta kuin "sen oikean" etsiminen. Voi hyvin ollakin, että kyse on pohjimmiltaan samasta prosessista. Halun laskoksista, jotka eivät ole oiottavissa. Vaelsin Oodissa odottamassa ystävääni, joka oli myöhässä. Oodi on ihana ja inspiroiva kirjasto, mutta sen parhaisiin puoliin ei...

"Kielellisessä itsetyydytyksessä on kirjoittamisen ainainen valhe."  Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset ei ole teos, joka trendaisi kirjoja käsittelevillä somealustoilla. Se on siihen aivan liian hankala. Se on ikään kuin oma kuplansa, eikä tavoittele lukijoidensa myötäkarvaista silitystä. Outokuoriaisten lukeminen aiheuttaa epämukavuutta, mutta yhtä lailla riemua siitä, miten taidokkaasti Seppänen kirjoittaa. Niin. Todellakin. Jaana Seppänen laittaa likoon niin sielunsa kuin kroppansakin. Kyllähän hän tietää, varmasti tietää, että se, mitä ja miten hän kirjoittaa karkoittaa lukijoita.  Seppänen hylkää esseissään sisäsiisteyden ja poliittisen korrektiuden. Hän on kosiskelematon, ylpeästi räyhähenki. Seppästä lukiessani mieleeni tuli usemmankin kerran muistikuva virolaisesta performanssitaiteilija Maria Metsalusta Elielin aukiolla. Kun näin Metsalun, en ensin tiennyt, mistä on kyse. Oliko tuo nainen joku sekopäinen känniääliö, joka tukka takussa ja vähissä vaatteissa ...

Olen aiemmin lukenut Kätlin Kaldmaalta romaanin Islannissa ei ole perhosia, josta totesin, että siinä on paljon hyvää, mutta jotakin puuttuu tai kenties jotakin on liikaa.   Pieni terävä veitsi on novellikokoelma ja kuten Kaldmanin romaani myös se jätti tunteen, että on monia kiinnostavia, kokeellisuuteen niin typografian kuin kielenkin osalta taipuvia esitystapoja, mutta "se juttu" puuttuu ja kokonaisuus on levoton. Ei niin kuin tuhkimo, vaan salatun seinän taakse jäävä hahmo, joka ei kerro nimeään. Kaldmaa käyttää hänelle tyypilliseen tapaan satujen kuvastoa ja maagisen realismin elementtejä. Myös realistisemmissa novelleissa ollaan vähän ikään kuin reaalimaailman vieressä. Tämä on kiinnostavaa, mutta samanaikaisesti sillä tapaa epämääräistä, että tarttumapintaa ei synny. Novelleissa ’Uuden ajan lapsi ’ja ’Professori Veidemannin tähtihetki’ typografiaa käytetään kerrotun tehostamiseen. Typografiset ratkaisut eivät kuitenkaan tuo näihin novelleihin varsinaisesti mitään uut...

”Näyttää siltä, että me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisistä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.” Vuosia sitten luin Markku Lahtelan kirjan Sirkus. Mieleeni on jäänyt elävästi, että sitä lukiessani ajattelin, että ihmisen, jonka ajatus kulkee niin moneen suuntaan yhtäaikaisesti ja päällekkäin on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta elää itsensä kanssa. Markku Lahtela päätyikin itsemurhaan ollessaan 45-vuotias. Johannes Lahtela on Markku Lahtelan poika ja hänen kirjaansa Yksinäisen miehen poika tartuin pitkälti juuri siksi, että minulla on niin vahva kuva Sirkuksesta. Lukemiseni lähtötilanne oli, että enemmän kuin Johanneksesta halusin tietää lisää Markusta. Sain tietää, että Markku oli väkivaltainen alkoholisti, mutta myös leikkivä ja naurava isä. Hänen päänsä sisällä oli jatkuva helvetti ja hän pakeni itseään viinaan ja naisiin. Johannes kuvaa, miten Markku tappoi itsensä. Miten Markku asetti haulikon piipun suuhunsa ja ampui. Miten ”Markun s...