"Kielellisessä itsetyydytyksessä on kirjoittamisen ainainen valhe."
Jaana Seppäsen esseekokoelma Outokuoriaiset ei ole teos, joka trendaisi kirjoja käsittelevillä somealustoilla. Se on siihen aivan liian hankala. Se on ikään kuin oma kuplansa, eikä tavoittele lukijoidensa myötäkarvaista silitystä.
Outokuoriaisten lukeminen aiheuttaa epämukavuutta, mutta yhtä lailla riemua siitä, miten taidokkaasti Seppänen kirjoittaa. Niin. Todellakin. Jaana Seppänen laittaa likoon niin sielunsa kuin kroppansakin. Kyllähän hän tietää, varmasti tietää, että se, mitä ja miten hän kirjoittaa karkoittaa lukijoita.
Seppänen hylkää esseissään sisäsiisteyden ja poliittisen korrektiuden. Hän on kosiskelematon, ylpeästi räyhähenki. Seppästä lukiessani mieleeni tuli usemmankin kerran muistikuva virolaisesta performanssitaiteilija Maria Metsalusta Elielin aukiolla. Kun näin Metsalun, en ensin tiennyt, mistä on kyse. Oliko tuo nainen joku sekopäinen känniääliö, joka tukka takussa ja vähissä vaatteissa työnteli kärryjä ja pyöri kylmässä kuraisessa maassa? Tajusin todistavani performanssia vasta, kun huomioni kiinnittyi hänen takkiinsa, jossa luki Metsalu.
Seppänen määrittelee kirjoituksensa autofiktioksi, jonka tunnuspiirteena on, että se etenee omalla f(r)iktiollaan ja kirjoittaja kirjoittaa itsestään. F(r)iktiota Seppäsen teksteissä todellakin on. Vähän väliä hankaa. Voiteluaineet on poistettu. Seppänen ei välitä lukijasta tai hänen tunteistaan. Hän haluaa "hävittää itsensä kirjoittamalla itsestään." Hän ei kirjoita mihinkään sukupuoleen liittyneenä, vaan ihmisenä. Naisista kirjoittaminen ja naisena kirjoittaminen on Seppäselle lähinnä noloa. Feministille hänen tekstinsä lukeminen ei tosiaankaan ole ongelmatonta.
"[k]irjoittamiseni lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. ... Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."
Lainaus on Seppäsen kokoelman ensimmäisestä esseestä, joka on nimeltään 'Mesoava esseisti'. Tämä essee on avain kokoelman myöhempiin teksteihin. Siinä luodaan paitsi kirjoittamisen, myös lukemisen asento, jotka kummatkin ovat vaaran paikkoja. Jos sitä sormea ei ole valmis viemään kynttilän läpi ja kestämään siitä aiheutuvaa kipua, Outokuoriaiset on parempi jättää lukematta.
Seppänen sanoo tarvitsevansa "taiteellista vihaa", jotta hän pystyisi kirjoittamaan välittämättä siitä, loukkaantuko joku hänen tekstistään. Kirjoittamisensa taistelutoveriksi Seppänen nostaa Louis-Ferdinand Célinen, jolta hän "lainaa" raivoa välittämättä Célinen antisemitismistä. Seppänen purkaa käsitystä, että joku/jokin olisi yksinomaan hyvä(ä) tai paha(a), ja kieltäytyy samalla kaikenlaisesta yksinkertaistamisesta kaaoksen ja yleisen mielipiteen ärsyttämisen uhalla.
Kokoelman toisessa esseessä 'Tunnustajan paljas pylly' Seppänen käy valheen kimppuun. Hän ei määrittele valhetta totuuden vastakohdaksi, vaan näkee sen "hedelmällisenä itsetarkastelun välineenä." Tämä Seppäsen luonnehdinta valheesta avasi minussa jotakin paitsi syvää, myös hyvin kivuliasta. Kyllä. Aivan niin. Äkkiä omat valheeni työntyivät eteeni vuorien korkuisina. Naurettavat tapani pyrkiä esittämään itseni tietynlaisena ihmisenä. Olla hiljaa, kun pitäisi huutaa riskeistä välittämättä. Olla äänessä, kun kuunteleminen olisi ollut tärkeämpää. Sellaisia pikku juttuja, hyvin isoja.
Seppäsen esseiden aihepiiri on laaja. Hän ruotii Jean-Jacques Rousseauta, joka kirjoitti kasvatusoppaan, mutta jonka viisi omaa lasta kasvoivat lastenkodissa. Hän kohtaa Antti Nylénin tämän Halun ja epäluulon esseissä. Hän analysoi Michelangelo Antionionin elokuvia ja tutustuttaa lukijan Cicciolinan elämäntarinaan. Hän pohtii ironian käyttöä Johannes Ekholmin romaanissa Rakkaus niinku ja vierailee Emile Cioranin ja Clarice Lispectorin ajattelussa. Esiin pääsevät myös mm. Han Kang ja Markku Lahtela.
Esseessä 'Henkilökohtaisuuksia' Seppänen irroittaa jalkansa kokonaan jarrulta. Nyt mennään. Nyt ei pidetä kiinni edes huivista. Nyt seuraa paljastus: Seppäsellä ja Putinilla on intiimi suhde, eikä mikä suhde tahansa.
"Unenin ahtaan kohdunkaulan läpi minä olen hänet [Putinin] maailmaan työntänyt ... Eikö olekin hirveää, että suhteemme on kaiken lisäksi insestinen! Se hävettää itseänikin, yhtä paljon kuin unet joissa harrastan seksiä isäni kanssa - hävettää sekä unessa että valveilla, koska sama ihminenhän olen, olin sitten silmät kiinni tai auki, makuu- tai seisoma-asennossa."
Seppänen on peloton kirjoittaja, joka antaa itsensä lukijalle ehtoollisleivän ja -viinin tavoin. Minun ruumiini, ottakaa ja syökää, minun vereni, ottakaa ja juokaa. Seppänen ei pyyhi pois tekstistään ajattelunsa jälkiä. Hän haastaa itsensä kerta kerran jälkeen uudestaan.
Aloitin Outokuoriaisten lukemisen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta silloin jätin sen kesken. En pystynyt. En mitenkään pystynyt, vaikka ihan todella yritin. Seppäsen teksti nosti vastaanottokarvani hälytystilaan, joka kävi sietämättömäksi.
Ei Seppäsen lukeminen tälläkään kertaa helppo ollut (miksi lukemisen pitäisi olla helppoa?), mutta se oli valtavassa määrin riemullista. Toivon, että tämä johtuu siitä, että olen kasvanut - jos en ihan ihmisenä - niin lukijana kuitenkin.
Luettuani nämä Seppäsen esseet suhteeni itselleni valehteluun on muuttunut perustavanlaatuisesti. Olen astunut tielle, joka ei johda perille. Saapuminen, täysin yliarvostettua se onkin.
Jaana Seppänen: Outokuoriaiset. Esseitä. Yritys tämänhetkiseksi omakuvaksi
303 sivua
WSOY (2019)
Kommentit
Lähetä kommentti