Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Tämä teksti voisi kertoa siitä, että on aina riski lukea uudelleen romaaneja, joihin on jo hyvin nuorena kovasti ihastunut. Ehkä taika on särkynyt ja uudella lukukerralla jäljelle jää vain pettymys.

Mutta ei, nyt mennään muualle.  Nyt lähdetään jahtaamaan halua, joka ohjaa lukemista omilla kiemuraisilla tavoillaan. Kukapa ei tuntisi niitä hetkiä, kun vaeltelee kirjahyllyjen edessä, ottaa käteensä teoksen jos toisenkin, mutta ei. Ei tämä, eikä tämäkään. Miksi valitseminen on niin vaikeaa?

On hankalaa etsiä jotakin, josta ei tiedä, mitä se on. On edettävä pelkästään sen mukaan, että on vahva usko siihen, että kun etsinnän varsinaisen kohteen löytää, sen kyllä tietää, että tässä se nyt on. Kuulostaa ihan samalta kuin "sen oikean" etsiminen.

Voi hyvin ollakin, että kyse on pohjimmiltaan samasta prosessista. Halun laskoksista, jotka eivät ole oiottavissa.

Vaelsin Oodissa odottamassa ystävääni, joka oli myöhässä. Oodi on ihana ja inspiroiva kirjasto, mutta sen parhaisiin puoliin eivät kuulu kirjavalikoimat, jotka Oodin kokoon nähden ovat varsin suppeat - ainakin jos pelkkää fiktiota tarkastellaan.

Vaelsin, punnitsin käsissäni, mutta ei. Turhaannuin. Kunnes siinä se oikea oli: Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891). Helpottuneena kävelin lainausautomaatille. Olin löytänyt etsimäni.

Toki on käynyt monestikin mielessä, että haluaisin lukea Dorian Grayn muotokuvan uudestaan, mutta sellaista polttavaa halua sitä kohtaan en ollut tuntenut kuin nyt. Ja mikä ihmeellisempää tällä kertaa tiesin, mistä haluni oli syntynyt.

Syypää oli J.K. Huysmansin teos Vastahankaan, josta kirjoitin pari viikkoa sitten kirjabloggarien klassikkohaasteeseen. Tekstini yhteydessä mainitsin mm., että Dorian Grayn muotokuvassa Huysmansin romaaniin viitataan sanoilla "myrkyllinen kirja". Nämä sanat olivat kaiketi jääneet kellumaan alitajuntani verkostoihin ja päättivät puolestani, että nyt on Wilden teoksen uudelleenluvun vuoro.

Mitä tulee ilmaisuun "myrkyllinen kirja" se kyllä löytyy Dorian Grayn muotokuvasta, mutta missään kohtaa teosta ei suoraan kerrota, että viittaus kohdistuisi Huysmansin teokseen. Tämän yhteyden ovat kaiketi saaneet selville nokkelat kirjallisuudentutkijat. 

Huysmansin teokseen Dorian Grayn muotokuvan liittää myös kummallekin teokselle tyypillinen aistillisuuden ja nautintojen kuvaus. Wilden teos edustaa 1800-luvun lopun dekadenssia. Sen keskiössä on kolmikko Dorian Gray, taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Teoksen alussa Dorian ja Basil ovat bestiksiä ja viettävät paljon aikaa yhdessä, jolloin Dorian istuu Basilin mallina. Näin syntyy myös Dorian Grayn muotokuva. Tuo ihmeellinen taulu, joka hoitaa vanhenemisen Dorianin puolesta.

Henryn tavattuaan Dorian ei ole enää kiinnostunut Basilin seurasta. Hän janoaa Henryn puheita ja siinä sivussa kaikkea sitä turmiollisuutta, jota Henry edustaa. Inhimillisyys Dorianissa kuolee, tärkeintä on se, miltä näyttää ja kenen seurassa liikkuu. Dorianin rappion edetessä taulu muuttuu yhä irvokkaammaksi ja Dorian pakenee taulun kertomaa totuutta itsestään peittämällä taulun. Pian sekään ei enää riitä, vaan taulu on raahattava ullakolle, jotta kukaan ei voisi sitä nähdä.

Vaikka luin Dorian Grayn muotokuvan edellisen kerran 1980-luvulla on muistiini jäänyt vahva kuva siitä, miltä näyttää huoneessa, jossa Dorian muotokuvaa säilyttää. Jostakin syystä tuon kuvan pääväri on ollut tummansininen. Tällä kerralla muodostui uusi mielensisäinen kuva, jossa tummansinistä ei ole lainkaan. En tiedä, mistä tämä kertoo, mutta havainto on kutkuttava.

Wilden romaanissa taide ja elämä taiteena ovat korkeimpia arvoja, joiden vuoksi Dorian Gray on valmis menettämään sielunsa. 

Ensimmäisellä lukukerralla luin tätä teosta ilman, että olisin asetellut siinä kuvatun kolmikon välistä kanssakäymistä ja heidän luonteenpiirteitään reaalimaailmaan. Tällä lukukerralla Wilden teos tuntuu suorastaan vaativan, että etsin kolmikolle reaalimaailman vastineita.

Henry positioon ehdokkaita löytyykin aivan liian helposti ja aivan liian paljon. Dorianin kohdalla tilanne on ongelmallisempi, sillä ei ole helppoa löytää julkisuuden henkilöistä/poliitikoista ihmistä, jonka uskoisi olevan edes alunperin viaton. Basilin tehtäväksi vaikuttaisi jäävän hyvän ja oikean puolustaminen, sellaisiakin henkilöitä onneksi vielä on.

Dorian Grayn muotokuvan korostunut kauneuden ihailu tekee siitä ajankohtaisen aikakaudesta riippumatta. Me janoamme kauneutta ja sen luomaa lupausta jostakin enemmästä.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
The Picture of Dorian Gary (1891)
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Otava (2023)