Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia

Minä rakastan Eristystilaa / Kapinoivia naisia, minä sanon sen kaikille.

Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä  odotettuakin enemmältä, koska 

... odotetaan hetki.

Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan 

meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä. 

(Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.)

Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen.

Tunnelma maailmassa.
Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole.
Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili.

Ensin tulevat pyörteet, Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa, hänen kirjallinen estetiikkansa. Pyörteet, jotka vievät mukanaan. Rytmi. Toisto. Variaatio. Eristystilan tekstissä on paljon musiikkia, joka synnyttää halun kuulla saman sävelkuvion toistuvan. Tekee mieli huutaa kuin lapsi: uudestaan! Uudestaan!

Fagerholm - jos tarkkoja ollaan - ei kirjoita niinkään sanoja kuin maailmoja, jotka vuotavat ja valuvat tunteita ja mielenmaisemia. Eristystilan maailmassa, siellä 1970-luvun puolivälissä, romaanin päähenkilö, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alice muuttaa äitinsä luota maalta kaupunkiin isän uusperheeseen, heidän asuttamaansa nukketaloon.

Nukketalo ei ole nukkekoti. Nukketalossa 

"kaikki on miniatyyria - samoin elämä, se miten sitä eletään jotta mahdutaan seinien väliin, yritetään saada mahtumaan sinne koko maailma niin suurena ja täytenä kuin suinkin, vaikka eihän se onnistu, talo räjähtää kappaleiksi ..."

Kaukana miniatyyrihahmosta on tyttö nimeltä Honecker, johon Alice tutustuu tämän tullessa Suomeen ja jonka kanssa Alice viettää intensiivistä aikaa. Honecker, joka pyytää, että häntä kutsutaan Ismaeliksi. Honecker, jonka lempinimi on lainattu DDR:n johtohahmolta Erich Honeckerilta.

Alice haluaa, on aina halunnut, halusi varmaan jo ennen syntymäänsäkin tulla kirjailijaksi. Kyseessä on matka kohti kirjailijuutta. Yliviivaan matkan, koska nykyisin matkasta puhutaan niin usein, että se on sanana tyhjentänyt itsensä. Sanotaan siis vaikka, että kyseessä on raivaustyö kohti kirjailijuutta.

Raivaustyö = kaiken tarvittavan hyödyntäminen ja esteiden poistaminen, kun on nuoruustunne, kun tuntuu siltä, että on "irrelevant to practically everything", kun ylimpänä on halu tulla "lukevaksi ja kirjoittavaksi ihmseksi".

Alicen raivausapureina - vaiko -välineinä? - toimii erityisesti Doris Lessingin Kultainen muistikirja (The Golden Notebook, 1962) ja Hagar Olssonin Chitambo (1933).

Ja nyt! 

Nyt sanon muutaman sanan Chitambosta tässä täysvärinän tilassani. 

Chitambo -romanen om Vega Maria, johon tutustuin 1990-luvun puolivälissä, on minulle paitsi kehitystarina, myös ennen kaikkea kaikkea ennen toteutunut henkilökohtainen vallankumous. 

Kun minua pyydetään mainitsemaan, mikä kirja muutti elämäni niin vastaukseni tulee heti: Chitambo. Yleensä kysyjä ei ole koskaan kuullutkaan Chitambosta. Satumaista. Taivaalta sataa sahalaitaisia tähtiä.

Chitamboa ei ole suomennettu ja Eristystilaa lukiessani luen ensimmäistä kertaa suomenkielisiä sitaatteja /  katkelmia Chitambosta. Ja niin, se menee niin, että Fagerholm on valinnut teokseensa mm. juuri sen kohdan Chitambosta, jota itsekin olen niin sanotussa opinnäytetyössäni käyttänyt. Suomeksi se menee näin:

"Hitaasti sydämeeni nousi katkeruus samalla kun sieluni sidottiin, päivä päivältä lujemmin, niin kuin kiinattarien jalat. Hekin joutuivat alussa kärsimään tuskallisista kivuista jalkojen totutellessa."

Se on tyttöjen (Alicen heidän joukossaan) osa. Tyttönä kasvaminen tarkoittaa, että on jalat, jotka sidotaan. Jalat, jotka ovat mieli ja ruumis ja tytön kaikki.

Eristystila on naisten tila. Paikka, jonka Fagerholm rinnastaa suoraan saksalaisten radikaalikapinallisten, kuten Ulrike Meinhofin, vankila-aikoihin. Kun jalat sidotaan riittävän tiukasti, verenkierto loppuu. Tulee kuolio. Ulrike Meinhof menettää hengensä.

Mutta jos on niin, että on poika. Poika, kuten Alicen velipuoli Jacob. Silloin voi olla sielunsa ja jalkojensa kyllyydestä Prinssi, jota muut ihmiset eli alamaiset palvovat. Silloin voi tehdän kaikenlaista, pitkään ja joskus ihan loputtomiin  mitä vain ilman että menettää prinssiyttään. 

Suloista, eikö vaan?

Tyttöjen päätehtävä on ylläpitää "porvariston hillittyä charmia." Siihen liittyvien taitojen opettaminen kuuluu piilo-opetussuunnitelmaan. Jos on poika, kuten Prinssi, on suojassa moiselta. Liian monen tytön kohtalo tiivistyy sanoihin Rakkauden antarktis (Sara Stridsbergin romaanin nimi toim. huom.), heidät raiskataan ja tapetaan metsässä.  

Franz Kafka kysyy: (ja vastaa:)

Onko taide hengenvaarallista?
On.
Pitääkö taiteen olla hengenvaarallista?

Pitää.

Tytöt ovat hengenvaarassa. Tytöt ovat taidetta.

Eristystilaa lukiessani tavoitan jotakin sellaista, joka on tavoittamisen tuolla puolen. Mutta ja silti. Nyt. Äkkiä ja rysäyksellä. Räjähtämällä. 

Olen kivuliaan tietoinen siitä, että en kykene välittämään sitä kaikkea, mitä tämän kirjan parissa koin ja tulen jatkossa kokemaan. 

Kaikilla pihoilla adjektiivit ovat tympeitä ja riittämättömiä. Maatkoon siellä, nukketalon raunioilla. Eristystila on ruumiin ja tunnekeskuksen kirjallisuutta. Kaltaiselleni lukijalle sekä hengenvaarallista että hengen pelastavaa. 

Taidetta on puolustettava joka päivä ja muun muassa siksi on vain yksi tapa lopettaa tämä teksti. Lainata Hagar Olssonin Chitambon viimeisiä sanoja:

"Framåt, kamrat!"

Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia
Döda trakten / Kvinnor i revolt
Suom. Hannimari Heino
396 sivua
Teos (2025)