Harry Salmenniemi: Valohammas
En ole lukenut yhtäkään kritiikkiä Harry Salmenniemen romaanista Valohammas (Siltala, 2025). Arvelen kuitenkin, että kirjaa on kehuttu, kuten Salmenniemen kirjojen kohdalla tapana on. Eikä siinä tietenkään ole mitään ongelmaa, vaikka toki se herättää epäilyksiä siitä, että Salmenniemen kirjoja ei kehuta pelkästään niiden ansioiden - vaan yhtä lailla niiden kirjoittajan - vuoksi.
Mutta.
Salmenniemi on loistava novellien kirjoittaja, mutta hänen autofiktiivinen romaanisarjansa, johon Valohammaskin kuuluu, ei ole kirjallisuutena yhtä vahvaa.
Valohampaassa Salmenniemi kuvaa omaa perhe-elämäänsä. Fiktiivinen puoli vaikuttaa hyvin ohuelta, mutta on mahdollista, että kyseessä on tarkoin harkittu hämäysmielessä luotu tehokeino. Oli miten oli, teos sisältää runsaasti dialogia, jonka on helppo kuvitella olevan peräisin Salmenniemen perheen keskustelujen nauhoituksista, jotka hän on purkanut tekstiksi.
Jos rymistellään vähän reippaammin ja jätetään lillukanvarret rauhaan voidaan todeta, että Valohammas on Karl Ove Knausgårdin ja Chantal Akermanin ohjaaman elokuva Jeanne Dielman lapsi.
Arjen kuvaaminen ei ole helppoa. Normiarjesta puuttuu usein dramatiikka, joka loisi teokseen jännitteen. Herääminen, ylösnousu, hampaiden pesu, aamupala, lapsen kanssa puistoon. Sellaista se.on, kun lapset ovat pieniä.
"Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää."
Salmenniemi tunnnistaa ongelman. Tietenkin. Ja kiertää hitaan lempeästi arjen ruuvia:
"Rehelliset pikkutarkat kuvaukseet elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."
Väitteestä, että ihmiset eivät kestä omaa arkeaan, voisi pujottautua varsin filosofisiinkin pohdintoihin, mutta pysyttelen nyt tässä.
Selväksi käy, että Salmenniemi on omistautuva faija joka jaksaa vastailla poikansa kysymyksiin lehmänhermoisen kärsivällisesti. Jatkuvat isin tekemiset ja sanomiset isinä menevät toistossaan välillä överiksi ja herättävät ärtymystä. Joo, selväksi tuli, kuinka loistava isi olet. Parisuhteessakin menee hyvin, mitä nyt pikkulapsiarjen väsymys jyskyttää takaraivossa. Nuorempi lapsi on vielä vauva ja häntä hoivataan samanlaisella tarkkuudella kuin tuhansien eurojen arvoisen kellon koneistoa kellosepän taitavissa hyppysissä.
Ei kaikki ole kuitenkaan aurinkoa, sillä jos olisi, Valohammas ei voisi olla kertomus arjesta.
Voidaan lähteä siitä, että on arvokasta, että mieskirjailija sotien sijaan kirjoittaa perhearjesta. Niin tuskin voisi tehdä, jos ei olisi jo etabloitunut mieskirjailija. Voidaan sanoa, että kas vaan Salmenniemi hyppäsi aiemmin vain pitkälti naiskirjailijoiden tallaamalle tontille ja ryöväsi sen omakseen. Voidaan sanoa, että Valkohampaassa Salmenniemi päästää lukijan osaksi henkilökohtaista elämäänsä. Voidaan sanoa, että ei voida sanoa, mikä filtteri Salmenniemellä on käytössä.
Toki Valkohampaassa Salmenniemi viettää välillä aikaa myös kulttuuripiirien aikuisseurassa. Ehkä siksi, että näin muodostuu kontrasti perhearjen ja aikuisten seurassa vietetyn ajan välille.
Valkohammas tuo framille kirjailijoiden ja heidän aiheidensa sukupuolieron. Jos sen olisi kirjoittanut naiskirjailija, ei asiassa olisi mitään uutta. Kirja voitaisiin siirtää nopeutetussa käsittelyssä alelaariin. Kirjan ansiot vaikuttavatkin osin lepäävän kirjailijan sukupuolessa ja hänen asemassaan suomalaisella kirjallisuuskentällä.
Ja jos joku nyt haluaa tietää, pidinkö tästä kirjasta niin en osaa / halua vastata.
Valkohampaassa ihailtavaa on että se näyttää, että perhe-elämä voi olla myös onnnellista ja siitä voi kirjoittaa muutenkin kuin valittamalla sen raskautta ja epäkohtia.
Jotain tästä romaanista kertonee sekin, että viikkojen tauon jälkeen innostuin kirjoittamaan pienen blogitöötin.
Harry Salmenniemi: Valohammas
Siltala (2025)
Kommentit
Lähetä kommentti