keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Haaste: Viihde- ja lukuromaani kirjallisuuden lajeina

Leena Lumi haastoi minut pohtimaan viihde- ja lukuromaania kirjallisuuden lajeina. Ensin ajattelin, että en ehdi tähän haasteeseen vastata, mutta asia oli niin kiinnostava, että päätin heittää muutaman hajanaisen ajatuksen aiheesta. Teko, jota luultavasti myöhemmin tulen häpeämään.


Viihdekirjallisuus on laji, joka on hyvin kaukana kiinnostuksen kohteistani. Mieleeni tulevat kassojen vieressä tyrkyllä olevat romanttispainotteiset pokkarit sekä kansainväliset isolla koneistolla markkinoidut höttöteokset, joiden juoni muodostuu siitä, miten naispäähenkilö erinäisten mutkien kautta saa miehen. Sehän se onkin naisen elämän korkein ja jaloin tehtävä. Miehen hankinta. Viihdekirjallisuus on oman näkemykseni mukaan oopiumia naisille, jotta nämä pysyisivät omassa rajatussa naisruodussaan ja keskittyisivät naisten juttuihin: meikkaamiseen, vaatteisiin, ruoanlaittoon, lasten- ja kodinhoitoon sekä tietysti miehen palvelemiseen ja hänen hyvinvointinsa edistämiseen. 

Olen lukemisteni suhteen rajoittunut. Kuten aiemminkin olen sanonut luen mielelläni teoksia, jotka ovat saaneet (erityisesti ulkomaisia) kirjallisuuspalkintoja. Nuo palkinnot ovat minulle etukäteisseula, joka useimmiten takaa suhteellisen korkean laadun, vaikkakaan ei välttämättä henkilökohtaista mieltymystä. Bongaan luettavia teoksia myös ulkomaisista kirja-arvosteluista. Nyt ihan viimeksi olen innostunut Grantan kokoamasta nuorten lahjakkaiden brittikirjailijoiden listasta, johon olen sen verran jo tutustunut, että luulen löytäväni sitä kautta monta mainiota teosta. Lista löytyy täältä.

En oikeastaan osaa edes käyttää sanaa viihde kirjallisuuden yhteydessä. Kokeillaan lausetta: kirjallisuus on hyvää viihdettä. On se varmaan niinkin, vaikka se ei minulle sitä olekaan. En koe lukevani viihtyäkseni. Lukeminen on minusta yksi elämän parhaista asioista ja käytän mieluusti aikaani lukemiseen, lukemistani teoksista kirjoittamiseen ja niistä keskustelemiseen. Toisaalta on niinkin, että jos edellä mainitut puuhat aiheuttaisivat epäviihtymistä, tuskin niitä harrastaisin. Sanassa viihde on vaan minulle jonkinlainen massojen hurmaamisen sivuvivahde. Jotta taas massoja voisi hurmata, pitää hurmaajateoksen olla mahdollisimman monelle sopiva eli käytännössä se edellyttää useita kompromisseja, joista ns. taiteellinen ulottuvuus useimmiten väkisinkin kärsii.

Minulle kirjoitus on elämää, hengitystä, oppimista, itsensä ja ajattelunsa haastamista, maailman hahmottamista uusilla ja yllättävillä tavoilla, yhteyksien löytämistä mitä erilaisimpien asioiden välillä. Viihdekirjallisuuteen liitän pakenemisen elämästä, kun taas itse luen törmätäkseni elämään. Tietyllä tapaa dekkarit toimivat minulla siinä funktiossa kuin ehkä jollekin toiselle viihde. Tämä ei tarkoita, että pitäisin dekkareita viihteenä, varsinkin, kun dekkareissa minua kiinnostaa erityisesti niiden yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Lempidekkarini ovat usein myös otteeltaan feministisiä, kuten vaikkapa mainio Sue Graftonin aakkossarja.


*

Otetaanpa sitten lukuromaani. Se on termi, jota en itse koskaan käytä. Kun sitä käyttää joku toinen bloggari, nanosekunnissa alan ajatella, että kyse on teoksesta, joka on ihan kiva. Silleen niinku helppoa luettavaa ilman että tarvitsee vaivata päätään. Silleen niinku mukavasti virtaavaa tekstiä, joka ei vaadi lukijalta mitään. Passiivinen kuluttaminen riittää. Käsitykseni lukuromaanista on varmaan väärä, mutta en voi mitään sille, että koen asian näin. Lukuromaani on minulle luotaan työntävä ilmaisu. Liitän siihen lajina myös jonkinlaisen sisäänkirjoitetun tulkinnallisen yksiselitteisyyden, joka herättää kammoa kaltaisessani kompleksien ja moniäänisyyksien ystävässä.

Myönnän senkin, että olen joskus tai oikeastaan melkein aina suorastaan ärsyttävän valikoiva lukemisteni suhteen ja kallellani ns. korkeampaa kirjallisuutta kohtaan, vaikkakaan en kuitenkaan kritiikittömästi. Edellisestä  huolimatta pidän luokittelua korkeaan ja vähemmän korkeaan kirjallisuuteen vastenmielisenä, enkä liitän niihin arvoarvostelmia. Onko tässä nyt paradoksi? Ei oikeastaan. Lisäksi suosin lähtökohtaisesti naiskirjailijoita. Se on henkilökohtaista politiikkaani sekä siitä johtuvaa, että hyvin usein saan naiskirjailijoiden teoksista enemmän irti. Minulle kirjallisuus on kaukana sukupuolettomuudesta, mutta toki on kirjailijoita, joiden kohdalla sukupuoli ei ole ratkaisevaa. Minua hämmästyttää, että monet feministeinä itseään pitävät lukijat ovat sitä mieltä, että kirjailijan sukupuoli on herttaisen yhdentekevä. Erityisesti teokset, joissa seksuaalisuudella on keskeinen rooli, hahmottuvat mielestäni hyvin eri tavoilla riippuen siitä, kirjoittaako niistä mies vai nainen. 

Hämmennän vähän vielä lisää, kun nyt kauha sattui käteen. Uskon, että naisten ja miesten kirjoittamat tekstit eroavat toisistaan. Samanaikaisesti kiellän edellisen lauseen, koska se olisi liian rajoittunut. Uskon uskomatta. Uskon piehtaroidakseni kuin hevonen päästyään pitkästä aikaa laitumelle. Yksi kaikkein helpottavimpia omaan ajatteluuni liittyviä havaintoja on ollut se, että voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta sekä samaa että eri mieltä. Että se totuus, joka pitää ympäröidä useammilla lainausmerkeillä on juuri siinä kohtaa, jossa kaksi eriävää näkemystä kohtaavat. Totuus sillä tavoin, että se ehtii tuskin tulla ilmoille, kun se jo muuttaa muotoaan. Tämän vuoksi bloggaaminen on välillä työtä ja tuskaa, koska samanaikaisesti voi kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Samasta syystä olen tykästynyt mm. alaviitteisiin - varsinkin jos ne toimivat jo sanotun kyseenalaistajana.

Minulle lukeminen on liikettä ennalta tuntemattomilla seuduilla. Lukuromaanin liitän tutuilla poluilla kulkemiseen. Kirjoitettu teksti on kovemman luokan ase, kuten useat historian tapahtumat osoittavat. Saatan saada lukiessani päähäni ajatuksia, jotka hämmentävät ja häiritsevät ja aiheuttavat levottomuutta tai mitä nyt milloinkin. Lukuromaani taas edustaa minulle kirjallisuuden muotoa, joka toisintaa vanhaa ja hyväksi havaittua muototapaa. Koen sen lajina staattiseksi.

Edellä olevan kirjoitettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuus on minulle ensisijaisesti ajattelun väline.

Mitä mieltä sinä olet?



84 kommenttia:

  1. Miehet ja naiset kirjoittavat oikeasti ihan eri tavalla ja minua kiusaa, yleensä dekkareissa ja sotakirjoissa, miesten kirjoittamat naishenkilöt, ulkonäöt ja dialogit. Tietysti on poikkeuksia ja toisinaan niille on pakko nauraa, kun ne osuvat niin oikeaan.
    Ystävättäreni tuli vuosia sitten aina lainaamaan minulta kirjoja ja sanoi niitä roskaromaaneiksi, silti hän tykkäsi lukea niitä viihdekirjoja, jotka siihen aikaan olivat kovakantisia historiallisia rakkausromaaneja. Sen jälkeen olen laajentanut kirjallista makuani dekkareista ja rakkausromaaneista laajemmalle. Luen kuitenkin vaikka harlekiineja, jos tuntuu siltä, että nyt äkkiä hömppää kehiin... olen ennemminkin lukija ja kirjallisuudesta nauttija kuin että tarvitsisin kirjallisuutta ajattelun välineeksi. Voin ihan hyvin lukea, katsoa telkkaria ja tai neuloa ja puhua pulputtaa miehen kanssa ja tai koiran kanssa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ajatus, että naiset ja miehet kirjoittavat eri tavalla on minusta siinä mielessä ongelmallinen, että se tarkoittaa samalla, että naiset ja miehet ovat jollakin perustavalla tavalla erilaisia. Ehkä ovatkin tai usein ainakin siltä vaikuttaa. Toisaalta esim. itse koen monet ns. naisten jutut täysin vieraiksi. Tästä päästäänkin siihen, mikä on sukupuoli, miten se muodostuu ja ilmenee. Ihan hirveän mielenkiintoinen asia.

      Luin paljon teinivuosina harlekiineja ja vastaavia. Lukisin niitä toki vieläkin, jos ne kiinnostaisivat. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. " Viihdekirjallisuus on oman näkemykseni mukaan oopiumia naisille, jotta nämä pysyisivät omassa rajatussa naisruodussaan ja keskittyisivät naisten juttuihin: meikkaamiseen, vaatteisiin, ruoanlaittoon, lasten- ja kodinhoitoon sekä tietysti miehen palvelemiseen ja hänen hyvinvointinsa edistämiseen. " Alleviivaan tämän isosti!!!

    Mieleeni tulee nyt, että viihde kantaa negatiivisuutta, mutta toivottavasti kirjan äärellä viihtyminen ei sitä tee. Olen lukenut monet Venäjän tsaarien elämäkerrat useampaankin kertaan, siis ovatko ne viihdekirjallisuutta, koska viihdyn niiden parissa? Tai sitten Grimbergin Kansojen historia, jonka koko sarjan olen lukenut? Tai Ahmatova elämäkerrat, joita hengitän, ovatko ne viihdettä?

    Minä löydän elämän lukiessani menneestä, sillä ellei tunne menneisyyttään, ei voi tuntea nykyisyyyttään ja vielä vähemmän edes kuvitella tulevaa. Siis mieluusti luen menneestä maailmasta, mutta toki muutakin. Dekkarit ovat virkistäviä välipaloja, ja niistä parhaat täyttävät hyvän romaanin monet kriteerit.

    Toistan itseänsi, mutta eihän kevyempi kirjallisuus sulje pois korkeampaa, laadullisesti painavampaa: Tähän liitän aina ne muistikuvat, jolloin luin samana vuonna Jalna-sarjan ja aloitin venäläiset klassikot.

    Lukuromaani minulle tarkoittaa lukijoille vinkkiä, että tämä kirja on suuria tarinoita eli tämä nousee yläpuolelle tavanmomaisen olematta liian vaikea, mutta on riittävän syvällinen kuitenkin ja imaisee mukaansa eli sellainen laadun tae. Saatan olla omaksunut tämän kustantajine mainoksista. Ei ole kauaakaan, kun minulle myytiin romaania, jota en ollut ottanut lukuun vielä 'lukuromaanina' ja perään tuli monenmoista kehua suuresta tarinasta, jonka äärellä voi myös viihtyä.

    Oi huimaus! Omppu, minua mainitaan feministiksi, mutta kun olen minkä tahansa taiteen äärellä, on se musiikkia, kuvataidetta tai kirja, vain työn laatu ratkaisee, ei tekijän sukupuoli. Sen sijaan ertiysiesti sitten ilahdun ja fanitan, kun naistaitelija on menestynyt jollain seuraamallani taiteen saralla. Minä melkein sekosin Riikka Pelon saatua F-palkinnon!

    Luen muuten nytkin yhtä kirjaa feminismistä, mutta en halunnut tuoda sitä esiin vielä.

    No, eihän kaikki voi olla kiveen hakattua, Ei ihan kaikki. Pitää voida aaltoilla ja maistella, makustella, haistella tuulia, kokeilla uutta ja miettiä myös omia pohdintojaan ja antaa niidenkin joskus muuttua, kasvaa, kehittyä tai taantua suuntaan jos toiseen. Totuus on mistä sitä katsoo ja ehkä se löytyy juuri mielipiteiden risteyksessä, asioiden kohtaamisen valossa. Tai sitten mitään absoluuttista totuutta ei olekaan, on vain monien mielipiteiden virta.

    Minulle lukuromaani ei ole tutussa ja turvallisessa kulkemista, vaan värisyttävää kokemusta uusin maustein. Nyt sitten tietysti pitäisi ensin tietää, mikä on lukuromaani. Onko Baramin Hyviä ihmisä lukuromaani? Entäs de Waalin 'jänis'? Entä niin monien lukema Kaikki mitä rakastin tai Irvingin Leski vuoden verran tai Phillipsin Suojelus? Mitä nuo oikein ovat? Olen taistellut laji(genre)määritelmiä vastaan vuosia, mutta nyt olen kuin lastu lainehilla ja kuljen virran mukana. Vai kuljenko?

    Kirjallisuus on minulle elämän syvyyden saavuttamista!

    Kiitos, että ehdit osallistua, Omppu <3



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän Leena, että sinulle taiteentekijän sukupuoli ei ole merkittävä. Minulle se taas on. Taide on minulle aina myös poliittista ja sukupuolipoliittista. Toki paljon on sellaistakin taidetta, jossa sukupuoli ei ole julkitasolla kovin läsnä, mutta ei kukaan kuitenkaan pääse eroon sukupuolestaan. Olen valtavan kiinnostunut juuri sukupuolella leikkimisestä ja tätähän tekevät pääasiassa naistaiteilijat. Ei ole kovin vaikea arvata, miksi näin on.

      Lukuromaanit ja suuret tarinat - ne ovat ilmaisuja, jotka herättävät minussa jonkinasteista kauhistusta. Ne kuuluvat minulla sarjaan, josta poliittisuus on ikään kuin riisuttu pois, vaikka teksti on aina myös poliittista. Minulle ainakin. Nyt tietysti pitää politiikka ymmärtää laajemmin kuin Arkadianmäen touhuna. Minulle koko olemassaolo on poliittista. Tekemisemme on sitä ja tekemättä jättämisemme. Valintamme ja valitsematta jättämisemme. Politiikkaan liittyy valta ja sen kanssa pelaamma jatkuvasti, tahdoimmepa taikka emme.

      Kun sanot, että kirjallisuus on sinulle "elämän syvyyden saavuttamista" se voi hyvinkin tarkoittaa ihan samaa, kun minä sanon, että kirjallisuus on minulle ajattelun väline. Tämä juuri on mielenkiintoista, voimme puhua samoista asioista aivan eri ilmauksilla. Joskus kohtaamme toisemme siitä huolimatta, joskus emme. Joskus vaistoamme sanojen taakse, joskus emme. Kaikessa on kyse sanoista ja jokaisella on omat juttunsa, joilla niitä sanoja tulkitsee. Kuten yläbannerissani lukee, me luemme itsemme kautta. Siitä olemme pääsemättömissä, koska emme voi asettua itsemme ulkopuolelle.

      Kiitos vielä Leena tästä mielenkiintoisesta haasteesta ja kiitos hienosta kommentistasi.

      Poista
    2. Myös Woolf ja hänen naisystävänsä leikittelivät sukupuolella. Löytyy kiinnostavaa tietoa elämäkerroista.

      Onko minulla joku sokea piste, kun en ole huomannut sinun poliittisuuttasi, vaan sen sijasta räväkän ja rajoja rikkovan tyylin kirjoittaa. Minusta tuntuu, että haluan tavallaan etäännyttää itseäni päivän politiikasta ja luen mieluummin menneestä. Jos luen jotan suomalaisesta poltiikasta Hesarista vaikka, saan verenpaineen nousua. Jaksan aina ihmtellä, miten meidän sinne Arkadianmäelle valitsemat päättäjät ikäänkuin tyhmistyvät sinne päästyään. Nytkin kun miettii tätä Suomen taloustilannetta, jota enää ei voida selittää sotakorvuasten maksuilla, joka selitys hyväksyttiin vielä 60 -luvulla, ei voi kuin haluta olla tietämättä tuosta enää mitään. No, toki sen verran seuraan, että tiedän, ketä äänestän, mutta muuten se on vain niin syvältä...

      Sinulla se kuulosti isommalta jutulta, joltian sellaiselta, jossa pitää pinnistellä. Pinnistelin minäkin lukiessani Oatesin kokeilevaa romaania Sisareni, rakkaani, mutta se oli lopultakin uuden syvyyden koskettamista. En tiedä, ehkä me vain sitten diggaamme samoja juttuja, mutta eri sanoilla. Lukea itsestään ulkona olisikin pelottava kokemus. Kaikki mitä olemme, mitä olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut, vaikuttaa siihen, miten koemme luetun tekstin. Sama teksti puhuu eri lukoille eri äänellä.

      Ole hyvä ja kiitos <3

      Poista
  3. Minulle kirjallisuus yhdistyy ehkä eniten mielentilaan. Hyvä kirja herättää tunteita ja ajatuksia, mutta toisaalta tunteet ja mielessä olevat asiat johdattavat hakemaan tietyntyyppisiä kirjoja luettavaksi. Koska lukufiiliksiä on niin monenlaisia, koen tärkeäksi sen, että kirjojakin on erilaisiin tunnetiloihin: joskus kaipaa kevyttä, helppolukuista, viihteellistä, joskus arvostaa enemmän kirjoja, jotka haastavat lukijansa. Lässähtänytkin lukukokemus on minusta varsin kiinnostava.

    Tuo ajatuksesi viihdekirjallisuudesta oopiumina ja ruodussa pysymisenä oli minusta tosi kiinnostava. Vähän samaa mietin, kun luin Polvan Varo rakkautta! -hömpötyksen tammikuussa. Miehen saatuaan nainen palaa aina naiseuteen ja kotihengettären rooliin, vaikka luonteenpiirteet olisivat alun perin riittäneet varsin itsenäiseen elämään. En sitten tiedä, pitäisikö näiden kevytmielisempien kirjojen maailmankuville nauraa vai itkeä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo lukufiilikset ovatkin mielenkiintoinen juttu. Olen monesti ajatellut sitä, että mikä on se prosessi päässä, joka saa tuntumaan, että hetkenä haluaa lukea juuri jotain tiettyä teosta. Miten aivomme antavat meille sen tunteen, mitä haluamme lukea. On tosin sanottava, että minulla tämä asia on vielä voimakkaampi elokuvien suhteen. Saatan selata kymmeniä elokuvia kansioistani ja tuntuu, että juuri nyt mikään niistä ei ole sopiva.

      Simone de Beauvoirin Toisessa sukupuolessa on paljon juttua tuosta, miten nainen kerran toisensa jälkeen joutuu naisrooliin erilaisten asioiden ja tekojen seurauksena. Tällaisessa naiseuden tuottamisessa kirjallisuus on mahtava väline. Onneksi sentään on mahdollista lukea vastakarvaan ja ottaa opikseen ja tehdä juuri toisin. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Mai, osuit suoraan suoneen! Mikä onkaan ärsyttävämpää kuin miesten kirjoittamista dekkareissa se, miten niissä kuvaillaan ja käsitellään naisia! Myönnän, että luen ja pidän yhdestä sarjasta, joka olisi niin täydellinen ellei koko ajan tulsi selostusta, miltä nainen näyttää, miten hoikka ja kaunis hän on ja tietty kirjassa rupsahtaneet vanhat äijät saavat kaikki kaunottaret tuosta vain. Kun valitin tästä eräälle Kustannusherralle, hän vain nauroi eikä tajunnut, että olen tosissani.

    Mai, minäkin luen laidasta laitaan, mutta kaipaan jotain uutta ja haastetta, kunnes sitten alkaa dekkarikausi;) En siedä mitään ääniä, kun luen: Onneksi meillä on kaksikerroksinen talo ja vain yksi televisio, joka on alakerrassa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minulla on se ääniyliherkkyys, joka on sellainen, että jos on hiljaista niin minun pitää laittaa vaikka musiikkia hiljaiselle soimaan, että en herkisty äänille kuten sadepisaroiden äänille. Lukeminen on helpompaa, kun on arkisia ääniä, ei poikkeavia...tip tip tip.
      Historialliset romaanit ovat edelleen aika ykkösiä minun lukumaussani ja laadukkaat dekkarit, mutta klassikoita voisin lukea enemmän. Mies lukee pelkästään niitä ja sotakirjoja. Ja harmittavasti kolmea neljää kirjaa yhtä aikaa ja todella hitaasti. Elämänkerrat ovat tulleet vasta viime vuosina mukaan kuvioihin ja syystä, että äiti luki ennen niitä ja kertoi minulle juonet ja parhaimmat kohdat, mutta nyt ei ole enää äitiä ja on jotenkin lohdullista lukea elämänkertoja.

      Poista
    2. Naisen pitää olla heikko ja kaunis ja mielellään myös hieman pulassa ja avuton miehen katsetta ja miestä varten. Suosittelen feministidekkareita.

      Poista
    3. Mai, kun isä, joka ennen luki paljon elämäkertoja, kuoli, minä aloin niitä sitten lukea <3

      Omppu, kiitos hyvästä vinkistä <3

      Poista
    4. Ollos hyvä Leena. Ovat omallakin kohdalla jääneet vähän unholaan, kun viime vuosina en ole lukenut juurikaan dekkareita ylipäätään.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen teksti, erityisesti kirjallisuuden opiskelijan näkökulmasta katsottuna. Itse kartan kaikkia mahdollisia voimakkaasti kategorisoivia termejä kirjallisuudesta puhuessani. Teos johon joku toinen viittaa sanalla viihdekirjallisuus voi olla minulle kullanarvoinen, ja päinvastoin, minkä takia yksi sana voi johtaa keskustelukumppanini tai blogini lukijan harhaan. Erityisesti vältän puhumasta mistään kirjallisuuden lajista viihdekirjallisuutena (lukuun ottamatta mainitsemiasi kioskiromaaneja joiden kaunokirjallisesta statuksesta voisi keskustella pitkään, hyvästä syystä) juuri siksi, että sanaan liitetään niin paljon negatiivisia ominaisuuksia. Tuntuu, että usein kun joku liittää kirjallisuuteen sanan 'viihde' tai 'viihdyttävä', se samastataan keveyteen, pinnallisuuteen, helppolukuisuuteen ja yleiseen "aivot narikkaan!´" -tunteeseen, toisin sanoen mitäänsanomattomuuteen. Viihtymisestä on tullut kirjallisuuden kirosana, vaikka se muuten koetaan positiiviseksi tunteeksi, positiiviseksi kokemukseksi. Tämä asenne ei toki ole lukijoiden itsensä vika, sillä tällaista ajattelua markkinointi, media ja muut tahot välittävät ja vaalivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä kammoni viihde-sanaa kohtaan liittyy yleiseen yhteiskunnan viihteellistymiseen. Jotakin sellaista, että aina pitää olla kivaa ja mukavaa. Eihän se ole yhtään totta ja jos sellaista odottaa, kyllä saa pettyä monta kertaan. Jos vaikka kysytään, viihdytkö työssäsi, sekin on minusta siinä mielessä vähän hassu kysymys, että työnteon ensisijainen tarkoitus on tehdä työtä, jos siihen päälle viihtyy, se on tietysti positiivista.

      Itse käytän hyvin varoen mitään genreilmauksia, koska en osaa käyttää niitä kevyesti. Blogissa taas ei ole mielekästä selvittää jonkun genren taustoja ja muodostumisia ja ominaispiirteitä laajemmin. Itse olen tutkinut tarkemmin kehitysromaania ja minua ärsyttää, kun nykyisin sitäkin sanaa käytetään äärimmäisen löyhin perustein. Kehitysromaanin takana/rinnalla on Bildungsroman ja genrenä se/ne omaavat ihan erityiset piirteensä, joten tuntuu hullulta, että jos teoksesta löytyy jonkinlaista ihmisen kasvun kuvauksen tynkää, niin siihen lätkäistään heti päälle kehitysromaanileima.

      Poista
    2. Genreilmauksia käytetään todellakin kovin löyhästi, mikä on todella harjaanjohtavaa ja kirjallisuutta yksinkertaistavaa. Toisaalta se myös sekoittaa lukijoita. Tällä menolla kukaan ei kohta enää tiedä, mitä kuhunkin genreen kuuluu tai millä tavoin kirjallisuutta voi/olisi hyvä luokitella.

      Poista
    3. Sanopas muuta. Kohta ollaan tilanteessa, että jokaisella teoksella on oma genrensä. Luokittelu on mielenkiintoinen asia. Toisaalta haluan sitä tehdä itsekin ja toisaalta taistelen sitä vastaan. Jotenkin se raja, kuuluuko joku teos johonkin vai ei on vaan hirmuisen kiinnostava ja sekin, miten joku teos venyttää jotain genreä ja laittaa sen liikkeeseen ja sen seurauksena ehkä syntyykin ihan uusi genre joskus myöhemmin.

      Poista
  6. Lukuromaani on tosiaan hämmentävä termi, enkä itse osaa ikinä käyttää sitä. Siitä tulee jotenkin sellainen mielleyhtymä, että kirjoitetaan kevyellä tyylillä ja yritetään koskettaa vakavia aiheita, mutta ei kuitenkaan niin sanotusti "keikuteta venettä" vaan pysytään suht tasaisella alustalla, jotta tavoitetaan mahdollisimman laaja yleisö. Siis jotain viihdekirjallisuuden ja taiteellisemman kirjallisuuden väliltä. Hyvin usein lukuromaani myös yhdistyy mielessäni kaupallisuuteen, ja ehkä myös sellaiseen tietynlaiseen hehkuttamiseen, joka rummuttaa lopulta melkoisen keskinkertaisia kirjoja). Mitään näistä tuntemuksista en osaa selittää järjellä, koska ne ovat vain asioita jotka tulevat automaattisesti mieleen, jos joku esimerkiksi käyttää arviossaan sanaa "lukuromaani".

    En nyt hirveästi viitsi toistella tässä ajatuksiasi, koska olen suurimmaksi osaksi samaa mieltä, paitsi että minulle kirjallisuus on siinä mielessä viihtymistä, että joskus kaipaan kevyempää ns. aivot nollaavaa luettavaa. Tosin silloin tartun mielelläni kauhuun, Agatha Christieen tai johonkin vastaavaan, eli kevyt kirjallisuuskin tarkoittaa kaikille eri asioita. Sukupuolikaan ei vaikuta lukemiseeni, koska valitsen kirjat sen perusteella miten mielenkiintoiselta ne vaikuttavat, enkä ole huomannut oikeastaan hirveästi eroja miehen ja naisen kirjoittamissa kirjoissa. Tosin uskoisin eroja löytyvän jos vartavasten yrittäisin lukea sillä silmällä, mutta en varmaan silloinkaan tietäisi että pidänkö enemmän mies- vai naiskirjailijoista.

    Ehkä minulle kirjallisuus on siis eniten juuri mainitsemasi ajattelun väline, mutta osittain myös ehdottomasti tie lukemattomiin maailmoihin, joiden avulla pääsee hetkeksi pois arjen harmaudesta ja kiireistä, eli puhdasta eskapismia. Tai siis, ei sillä etten arvostaisi arkea, mutta joskus kaipaa vain kirjaan uppoutumista ihan eri tavalla kuin muulloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä siitä, mitä kirjoitit tekstisi ensimmäisessä kappaleessa. Jostakin tarkemmin määrittelemättömästä nämä ajatukset lukuromaania kohtaan tulevat. En minäkään osaa jäljittää, miksi näin on.

      Minä tosiaan en oikein osaa käyttää kirjallisuutta itseni nollaamiseen, mutta kuten tekstissäni kirjoitinkin, niin minulla dekkari toimii juuri tässä funktiossa. Tunnistan kyllä tuon tarinaan uppoutumisen paon muotona, mutta lukemiseni on muuttunut yhä enemmän siihen suuntaan, että pakenemisesta kirjallisuuteen on tullut hankalampaa. Tämä nyt liittyy siihen, että jollakin tavoin luen maailman läpi. En siis osaa poistaa maailman läsnäoloa lukiessani. Lukeminen on minulle kirjallisuuden ja maailman välistä keskustelua. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Kiinnostavia ajatuksia jotka tuntuvat monelta kantilta tutuilta, vaikka kuten toisaalla totesin en itse juurikaan halua harjoittaa tällaista jaottelua (vaikka olen joskus jopa saattanut käyttääkin termiä "lukuromaani" sen toisteisuudesta huolimatta.

    Tunnistan kuitenkin hyvin tuon ajatuksen kirjallisuudesta ajatuksen välineenä, sitä se minullekin on (esteettiset mielihyvät ja tunnekuohut haen helpommin jostain muualta). Mutta kuten tässä on tullut ilmi, ajatuksia kehittyy monenlaisista teksteistä, vaikkapa poptähtien "elämäkerroista"...lähinnä ongelmana koen sen jos teos ei anna mitään uutta ajatuksiin mutta jos kyse on jostain jota en ole ennen kokeillut niin sitten voi vapaasti heittäytyä, oli sen yleinen kirjallinen status millainen tahansa (ja toisaalta suhtaudun hieman epäillen kirjaan jota mainostetaan "taideromaanina" koska sellaiset ovat liian usein onttoja muotoharjoitelmia tai kirjoja joissa oikeat ajatukset on näpsästi laitettu oikeaan järjestykseen, mikä kai aiheuttaa tyydytyksen tunteen joissain...)
    Vaikka kirja viestiikin että "aivot narikkaan" niin ei kirjaa tarvitse silti uskoa :)

    Ja noin muuten olen kyllä myös samaa mieltä että miesten ja naisten teksteissä on eroja. Sillä perinteisellä sivuhuomautuksella että ryhmien sisällä erot ovat yhtä suuret tai suuremmat kuin ryhmien välillä, mutta kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin nyt hieman pitemmälle ja mieleen tuli että epämääräisesti assosioin "lukuromaanin" romaaniksi joka ei edusta mitään genreä tai lajityyppiä. Romaani joka ei edusta dekkaria, spefiä, romantiikkaa, itsetietoista "taidetta" eikä oikein mitään muutakaan tunnistettavaa tai rajattavaa lajityyppiä. Tällaisena termi on neutraali, ehkä jopa hienoisesti positiivinen. Tässä kuussa lukemistani kirjoista Istanmäki, Scott ja ehkä Calvino olivat lukuromaaneja, sellaisia aikuisten suht realistisia suht nykyaikaan sijoittuvia kirjoja joissa elämän mikään yksittäinen piirre ei nouse poikkeuksellisen suureksi.

      Poista
    2. Minulle kyllä kirjallisuus tarjoaa esteettistä mielihyvää, mutta ei sillä tavoin ns. puhtaasti kuin vaikkapa kuvataide. Luulen, että tämä johtuu siitä, että minulla ei ole mitään kuvataiteeseen liittyvää koulutusta, jolloin voin vapaasti hypähdellä jossain näyttelyssä ja hihkua, että onpas hieno, onpas mahtava ilman että minulle tulee tunne, että minun pitäisi osata perustella, miksi on hieno ja mahtava. Tämänkaltaisen luonnonlapsitilan olen menettänyt kirjallisuuden suhteen. Siinä tietysti on hyvät ja huonot puolensa, mutta sitä mitä on oppinut kirjallisuudesta ei saa tekemättömäksi ja paluu luonnonlapsilukijaksi on mahdoton.

      Tuonkin allekirjoitan, että vaikka teos olisi "aivot narikkaan" - osastoa niin sitä voi lukea silti aivan toisin ja tämä onkin asia, jota minun pitäisi enemmän harrastaa. Tuntuu vaan, että ei koskaan ehdi, kun on niin paljon sitäkin kirjallisuutta, jonka koen omakseni ja en malta tehdä hyppyjä aivonarikkaan.

      Naisten ja miesten kirjallisuuden eroista voisi puhua loputtomiin. Aihe on mitä mielenkiintoisin. Tässä tulee minulla ainakin heti vastaan ns. sisäinen lukija, jonka koen teokseen kirjoittuvan tekijän intentioista riippumatta. Joissakin teoksissa tuo sisäinen lukija on hyvin vahva ja se määrittää lukijalle lukupaikan. En tiedä, oletko lukenut kirjoitustani Melenderin Kylmästä sodasta, mutta se oli minusta erinomainen esimerkki teoksesta, jossa on oletuksena tietynlainen lukija ja minulle tilanne oli hyvin hedelmällinen, koska olen varsin kaukana tuosta Kylmän sodan ideaalilukijasta. Vastarintalukijan paikka annettiin näin suorastaan tarjottimella.

      Tuota jäin miettimään, että onko mahdollista, että teos ei kuulu mihinkään genreen. Onko mahdollista kirjoittaa genrejen ulkopuolella? Ensimmäisenä tulee mieleen, että ei. Tätä asiaa pitäisi pohtia lisää.

      Poista
    3. Hmm, minulla ei ole kirjallisuuteenkaan liittyvää koulutusta mutta tämä nykyinen koulutukseni on ehkä sitten altistanut lukemaan dataa jotenkin analyyttisemmin, jolloin saatan sitten suhtautua vaikkapa kaunokirjallisuuteen, tarinoihin, henkilöihin yms datana johon ottaa hieman analyyttistä etäisyyttä (mutta en välttämättä osaa tehdä moista esim. kielestä ja puutteellisemmin kuvataiteista, elokuvista, musiikista...)

      Ja ehkä tuolta kannalta suhtaudun myötämielisemmin "viihteeseen" ja hieman negatiivisemmin "taiteeseen" koska arvelen että ensimmäisen data on prosessoimattomampaa ja luotettavampaa, "taiteilija" tuo mukaan oman biaksensa :) Dataa mistä? Ihmisyydestä, maailmasta, ajattelusta?

      Melenderin blogissa oli jokin aika sitten juttua siitä onko moderni "literary fiction" myös kehittänyt genreominaisuuksia ja omia kliseitään, niinkin asian voi nähdä. Samoin sitten nämä suht realistiset suht nykyaikaan sijoittuvat kirjat joissa keskiöön ei nouse miehenhankinta, murha, sota tai vastaavat, ehkä nekin ovat genre mutta tätä taidetaan harvemmin tarkastella genrenä...vaikka sinänsä olisi ehkä ihan hyödyllistäkin määrittää tuokin omaksi tunnetuksi kategoriakseen.

      Poista
    4. Mistäköhän me (siis me blogiyhteisö) puhumme, kun puhumme genreistä? Tarkoitammeko niillä ylipäänsä samoja asioita? Aluksi oli helppoa, kun oli vaan runous, proosa ja draama. Sittemmin on tullut vaikka mitä genrejä. Jotkuthan ovat suht helppoja ja pääpiirteissään yksiselitteisiä, kuten vaikka dekkari tai tieteisromaani. Sitten on nämä tämäntyyppiset kuin yhteiskuntaromaani, avainromaani, psykologinen romaani, eksistentiaalinen romaani - puhummeko näistä genreinä vai jonain muina lajikkeina? Entäs sellaiset kuin romantiikka, realismi, naturalismi, maaginen realismi, metafiktio, kauhu, gotiikka, fantasia - nämä ovat osittain minusta tyylisuuntia, mutta niitäkin käytetään genremielessä.

      Eli oma kokemukseni on, että koko genren käsite on jo sinällään aika monimuotoinen ja sitä käytetään varsin kirjavasti.

      Poista
    5. Hmm joo, genreiksi nimittelyssä ja rajojen vetämisessä on varmaan eroja ja kirjallisuustieteilijällä saattaa olla eri näkemys kuin kirjakauppiaalla tai tavislukijalla...
      Itse menen yleensä sellaisella "voisiko tämä olla oma osastonsa kaupassa/kirjastossa" eli dekkari, scifi, fantasia, kauhu, romantiikka (siis ei tyylisuuntana vaan aiheena) ovat aika yleisiä olemassaolevia jaotteluja, ja periaatteessa voin kuvitella myös historiallisen ja realismin (taas ei tyylisuuntana). Ja näiden välisiä tapauksia kuten maaginen realismi tai paranormaaliromanssi.
      En kuitenkaan miellä genreiksi realismia tai romantiikkaa tyylisuuntina kuten en myöskään naturalismia, gotiikkaa ja mitä näitä on. Avainromaanit, metafiktiot,kasvukertomukset, ensemblekuvaukset...en niitäkään ajattele genreinä, olisivatko ne sitten käsittelytapoja? Tai jotain.

      Poista
    6. Alan nyt itseni kanssa tulla siihen tulokseen, että pääsääntöisesti genret eivät ole minulle kovin tärkeitä. Poikkauksena tapaukset, jotka selkeästi haastavat jonkun genren tai jonkun teoksen liittäminen johonkin genreen, johon itse en sitä liittäisi. Poikkeuksen tekee lempilapseni kehitysromaani, johon tulen varmasti aina suhtautumaan erityisellä hellyydensekaisella kiinnostuksella.

      Haluan HD kiittää sinua siitä, että olet avannut silmiäni näkemään, että minun pitäisi laajentaa lukurepertoaariani ja antaa enemmän mahdollisuuksia myös kirjallisuudelle, joka ensituntumalta ei kuulu siihen joukkoon, jota pidän ns. omimpana kirjallisuutenani.

      Poista
  8. Juu, minun sanavarastooni ei kuulu lukuromaania. Ei kyllä sinänsä haittaa, jos muut sitä käyttävät. Olen luullut tietäväni, mitä sillä tarkoietaan, mutta olen luullut ja tiennyt senkin varmaan väärin. :D En paljon perusta koko sanasta: jos joku sanoo minulle, että "X on hyvä lukuromaani", niin saa kertoa kirjasta enemmän. Ihan samaan tapaan kuin jos sanoisi "X on hyvä dekkari", niin saa silti kertoa enemmän. Tai sitten otan itse selvää.

    Olen muutenkin skeptinen ja huono kategorioimaan: omaankin blogiini lätkin osan kirjoista ihan mutulla johonkin lootaan, mikä nyt tuntuu hyvältä. Ei minulla ole edes kaikkia genrejä tunnisteissa: ainoastaan ne, jotka luulen tunnistavani. :D

    Kirjapalkinnoista en piittaa, joskaan ne eivät ole este kirjan lukemiselle. Ovat minulle merkityksettömiä. Viihdettä en ole koskaan sanana (enkä kirjana) ymmärtänyt noin negatiivisena kuin sinä. Minä tykkään viihdyttää itseäni kaikin tavoin: on aika yksilöllistä, mikä viihdyttää. Minä viihdyn monenlaisten kirjojen parissa: etenkin erilaisissa kulttuureissa ja ajatuksissa. Minusta kirjoista voi oppia ja silti viihtyä. Ei viihtyminen tarkoita minulle sitä, että on jee jee hauskaa ja kevyttä ja shoppailua sun muuta. Zombiet ja kidutuslaitteet ovat myös hyvää viihdettä. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Jos joku käyttää sanaa lukuromaani yritän työntää tuon maininnan syrjään ja keskityn siihen, mitä ko. henkilö teoksesta muutoin kirjoittaa. Minulla ei taida olla montakaan genreä tunnisteissa, no dekkari on, mutta se nyt on aika degeneroitunut genrenimi yleisessä kielenkäytössä.

      En vastusta viihdettä sinänsä, mutta sana viihden on minulle hirveän vaikea. Minulla on kyllä muitakin ns. sanaongelmia. Esim. sanat känny, masuasukki, oluset ovat sanoja, jotka herättävät minussa pahoinvointia. En tiedä, miksi reagoin niin voimakkaasti joihinkin sanoihin. Toisaalta sitten, kun jotkin sanat herättävät vahvaa inhoa, niin toiset taas toimivat hienosti asteikon toisessa päässä eli on tässä asiassa nautinnollinenkin puolensa. Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Ehkä viihde on vaikea sana kiitos niiden käsittämättömien ohjelmien joita televisio suoltaa la iltaisin. Koska niiden ohjelmien mainoksilta ei voi välttyä vaikka katsoisi jonkun ykkösen brittisarjan tai uutiset kolmoselta tai jotain Teemalta, tietää kyllä mistä on kysymys. Mietin just omia inhokkisanojani, mutta nyt ei tule mieleen kuin just tuo sun mainitsema masuasukki ja oluset ja sitten ottaa päähän sellainen 'sihautan siiderit' -tyyppinen höpötys. Täytyis varmaan alkaa kirjoitta listaa, sillä olen aika herkkä sanoille. Muusikko melodioille ja väärille soinnuille, lukija sanoille...

      Poista
    3. Sidukka! Se on ihan hirveä. En ikinä suostuisi juomaan sidukkaa. Siideriä sen sijaan kyllä.

      Sanat myös kuluvat. Joka bloggauksen kanssa on sanataistelua, koska jotkut adjektiivit tuntuvat menettäneen jo kaiken merkityksensä, enkä halua niitä sen tähden käyttää.

      Poista
  9. Omppu, kirjoituksestasi tuli ihan ensimmäiseksi mieleen, että osaisinpa kirjoittaa itsekin noin hienosti!
    Toiseksi: lukeminen on ajattelun väline, mietiskelyä - ilman muuta.
    Nyökyttelin lukiessani ja olin paljolti samaa mieltä.
    Kirjailijan sukupuoleen en ole lukiessa kiinnittänyt huomiota. Minua on kyllä usein häirinnyt juuri naiskirjailijoiden viihteellinen, tavanomainen seksikohtausten kuvaus, viimeksi Annamari Marttisen kirjoissa. Ja tottakai olen feministi, mutta se ei liity minulla siihen, luenko nais- vai mieskirjailijoiden teoksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Marjatta. Tämä oli tosiaan nopea pläjäytys aiheesta, koska jos olisin pysähtynyt miettimään näitä asioita tarkemmin, ei tämä kirjoitus olisi valmistunut pitkään aikaan. Helmasyntini on mennä pohdinnoissani niin kummallisiin kerroksiin, että menen jo itsekin pyörälle päästäni.

      Minulle tosiaan sukupuoli on politiikkaa ja sen vuoksi se on tärkeä, missä sitten esiintyykin. Ja tosiaan, kuten sanoit, myös naiskirjailijat valitettavasti harrastavat alistavan naiskuvan tuottamista. Marttisen kirjoja en taida olla lukenut. Joskushan toki on myös niin, että passiivisen naiskuvauksen kautta tuotetaan sukupuolikritiikkiä, mutta jos teos ei tällaiseen vaihtoehtoon millään tavoin vihjaa, on tilanne hankala. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  10. Viihteestä emme ole samaa mieltä, mutta kiteytit varsin hyvin sen, millaiseksi koen itsekin lukuromaani-sanan: "Otetaanpa sitten lukuromaani. Se on termi, jota en itse koskaan käytä. Kun sitä käyttää joku toinen bloggari, nanosekunnissa alan ajatella, että kyse on teoksesta, joka on ihan kiva. Silleen niinku helppoa luettavaa ilman että tarvitsee vaivata päätään. Silleen niinku mukavasti virtaavaa tekstiä, joka ei vaadi lukijalta mitään. Passiivinen kuluttaminen riittää. Käsitykseni lukuromaanista on varmaan väärä, mutta en voi mitään sille, että koen asian näin. Lukuromaani on minulle luotaan työntävä ilmaisu. Liitän siihen lajina myös jonkinlaisen sisäänkirjoitetun tulkinnallisen yksiselitteisyyden, joka herättää kammoa kaltaisessani kompleksien ja moniäänisyyksien ystävässä."

    En ole välttämättä kompleksisuudenkaan ystävä. Pidän hyvästä viihteestä kunhan se on hyvää. (Kirjoitan hyvää viihdettä, joten olisi typerää ylenkatsoa sitä.) Mutta "lukuromaani" kuulostaa siltä, kuin kirja ei olisi tarpeeksi hyvä ollakseen ihan vain "romaani".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanon nyt vielä tässäkin, että en vastusta viihdettä tai viihdekirjallisuutta, vaan nimenomaan sana viihde on minulle hankala. En myöskään luokittele kirjallisuutta niin, että joku olisi parempaa kuin joku toinen. Uskon, että jokaiselle hyvää kirjallisuutta on se, josta itse pitää ja jonka lukemisesta nauttii. Toinen juttu sitten on, että jokaisessa kulttuurissa on osin kirjoittamattomia sääntöjä, joiden perusteella kirjallisuutta kategorisoidaan hyvään ja huonoon kirjallisuuteen. Nämä säännöt ovat usein kummallisia ja perustuvat melkoiselle vallankäytölle. Suomessa realismin asema on ollut ja on edelleen ihan hirvittävän vahva. Jopa niin vahva, että koen sen olevan kirjallisen uudistautumisen este ja realismin virrasta poikkeaville kirjailijoidelle taloudellinen itsemurha. Kaikki kunnioitukseni heille, jotka jaksavat sinnitellä valtavirtoja vastaan.

      Poista
  11. Tämä on kyllä kiinnostava teema, jota tulee pohdittua omassa mielessään aika usein. Minä pidän lukuromaanin käsitteestä, mutta myönnän sen olevan ongelmallinen ja vähän mitäänsanomaton.

    Olen osin samoilla linjoilla kuin hdcanis: lukuromaani ei ole genrekirjallisuutta. Viihde on viihdettä ja dekkarit dekkareita jne. Minulle lukuromaani on tarinavetoista fiktiota, sellaista johon on mukava uppoutua. Viihteellinen lukuromaani on mielestäni enemmän höttöä, jolla ei ole viihdyttämistä kummempaa funktiota (mutta erotuksena tälle viihdekirja - esimerkiksi monet chick lit -romaanit - voi yllättää ja olla yhteiskunnallinen ja kantaa ottava). Laadukkaan lukuromaanin käsitettä käytän sellaisten tarinavetoisten kirjojen suhteen, joilla on enemmän annettavaa esim. yhteiskunnallisesti, mutta jotka eivät kuitenkaan teemojensa tai kielensä vuoksi yllä ihan taideromaaniksi. Esimerkiksi Kate Atkinsonin Elämä elämältä edustaa minulle laadukasta lukuromaani ja minulle romaani oli yksi viime vuoden suurimmista lukunautinnoista. Lukuromaani ei siis ole minulle kirosana, vaan jonkinlainen rajatapaus viihde- ja taideromaanien välillä. Käytän lukuromaanin käsitettä, koska pelkkä 'romaani' ei tässä riitä. :)

    Taideromaani taas nousee tietenkin lukuromaani ylitse. Taideromaanilla on ihan erityisiä arvoja, joissa yleensä niin kieli, teemat, rakenne kuin muut piirteet ylittävät tarinavetoisen (laadukkaankin) viihdyttävyyden rajat. Näin esimerkiksi Leenan mainitsema Phillipsin Suojelus on ehdottomasti taideromaani, varsin tajunnanvirtainen sellainen.

    Mutta niin, rajat ovat meidän itsemme asettamia ja minä luen sujuvasti niin viihdettä (no ok, aika vähän), lukuromaaneja kuin taideromaaneja - kunhan romaanilla on jotain omaa sanottavaa ja kunhan se vastaa minun kulloiseenkin lukutarpeeseeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Äh, kauheasti kirotusvirheitä ;) kun kiireessä kirjoitin, mutta sellaista tämä joskus on!)

      Poista
    2. Hmm, mä en asettele noita arvojärjestykseen: minusta taideromaani on romaani joka luopuu narratiivisuudesta kielellä ja muodolla kokeilemisen hyväksi, mutta en väittäisi että se on automaattisesti mitenkään parempi tai korkeampi asia (joskus huonompi). Eli jos puhuisin lukuromaanista, tarkoittaisin yksinkertaisesti vain narratiivivetoista romaania joka ei asetu mihinkään genreen. Esim. huomattavan osan lukemistani Keltaisen kirjaston kirjoista, Hemingwayt, Tanizakit, Greenet, Ishigurot (no, Ole luonani aina on spefiä).

      Poista
    3. En sanonutkaan, että asettelet niitä arvojärjestykseen! Vaan siinä olen samaa mieltä, ettei lukuromaani ole genrekirjallisuutta. Se oli ainoa asia, jonka sinulta lainasin. :) Ja tarinavetoisuus on minunkin mielestäni lukuromaanin keskeispiirre.

      Poista
    4. Katja, vähän aikaa sitten kirjoitit, että Sadie Jonesin uutuusteos on lukuromaani. Järkytyin ihan oikeasti. Järkytyin kovastikin. Jones on minulle niin tärkeä. Yritän muistaa, että sinulle lukuromaani on jotain muuta kuin minulle.

      Kirjoitat: "Minulle lukuromaani on tarinavetoista fiktiota, sellaista johon on mukava uppoutua." Esim. juuri Jonesin teos ei ole minulle tarinavetoista, enkä uppoudu siihen ollenkaan. Toki olin haltioitunut erittäinkin paljon, mutta teos nosti esiin niin paljon asioita omasta menneisyydestäni, että todellakin epäuppouduin ja juuri tämä teki tämän teoksen lukemisesta niin henkeäsalpaavaa.

      Tarinavetoiselle romaanille on paikkansa, mutta se ei ole minulle ensisijaista kirjallisuudessa. Olen rakenteiden ystävä. Innostun erityisesti siitä, että kirjailija tuo esiin asioita juuri vaikka rakenteen tai kertojaratkaisun kautta niin että niitä ei ole kirjoitettu suoraan auki, vaan lukija hoksaa, jos on hoksatakseen. Tarinavetoisuus nostaa minulla esiin ajatuksia passiivisesta kuluttamisesta. Kunhan nyt tässä luen, eikä mitään tarvitse miettiä -fiiliksiä. Tietenkin tarina itsessään voi olla varsin hieno ja puhutteleva, mutta useimmiten kuitenkin jään tällaisissa tapauksissa kaipaamaan jotain muuta. Tarinavetoinen teos on minulle pikkunälkään, jos haluan syödä kunnolla, luen toisentyyppistä kirjallisuutta. Etukäteen tosin ei ollenkaan aina voi tietää, kuinka käy. Luulen myös, että olen taipuvainen lukemaan tarinavetoistakin kirjallilsuutta epätarinavetoisesti.

      Tosin tietysti on otettava huomioon, että eri ihmisille tarinavetoisuuskin on erilainen kokemus. Kuitenkin sellaiset kansitekstit, joissa sanotaan, että "tarina tempaa mukaansa" tai että teos on "pageturner" eivät merkitse minulle paljoakaan, jos ne ovat teoksen ainoat meriitit. Nautin tietysti pageturnereista, mutta minulle parhaat pageturnerit eivät lepää pelkän tarinan varassa.

      HD mainitsi taideromaanin. Sekin on sana, jota en käytä, koska koen siihen liittyvän keinotekoista taiteellisuusyritystä. Saattaisin puhua kokeellisesta romaanista, mutta taideromaani on minusta hyvin ympäripyöreä ilmaisu, joka vihjaa jonkinlaiseen epämääräiseen taiteellisuuskokemukseen, johon minulla assosioituu ajatus, että yritetään jotain uutta ja erilaista ensisijaisesti sen yrittämisen tähden piittaamatta niin paljon mikä on lopputulos. Joskus tietysti on niinkin, että tällainen yritys voi olla mainio ja nautittava, mutta usein myös niin, että tulos jää enempi jotenkin väkinäiseksi. Ali Smithin uusin odottelee minua lukemaan ja Ali Smith on yksi heistä, joista voisin käyttää ilmaisua kokeellisen romaanin taitaja. Tosin olen lukenut häneltä jotain, johon en kyllä itse oikein päässyt sisään, mutta vika oli varmaan minussa eikä teoksessa. Uusi yritys siis lähiaikoina.

      Poista
    5. Tarinavetoisuudesta, ainakin itse tarkoitan sillä että kirjassa on keskiössä tarina, dramaattinen kaari vaihtelevan täydellisenä, riippumatta siitä kuinka "mukaansatempaava" se on...

      Poista
    6. Sama juttu kuin hdcaniksella: tarinavetoisuudessa keskeistä on tarina. Ja lukuromaani on tarinavetoinen kirja.

      Ja kuten sinä, Omppu, minäkin ihastun usein eniten kirjoihin, joissa on jotain uutta rakenteen tms. suhteen. Pelkkä tarinavetoisuus ei riitä, romaani ei saa olla höttöinen. Omat suursuosikkini eivät siis koskaan ole vain tarinavetoisia. Mutta silti haluan puolustaa lukuromaanin käsitettä, koska lukuromaanilla on paikkansa ja hyvä lukuromaani tarjoaa rentouttavaa luettavaa. Aste-erot sitten määräävät (minulle) sen, onko lukuromaani laadukas ja suhteellisen korkeaa kirjallisuutta vai onko se kertakäyttökamaa. :)

      Jonesin kirja ei mielestäni tuonut kirjallisuuteen mitään varsinaisesti uutta ja siksi se on minulle lukuromaani, mutta minullekin se on rakas ja merkityksellinen kirja - ei siis kepeä, vaan painava ja todella hyvä. Mutta minulle se ei ollut samassa mielessä uutta tuova tai huikea kuin vaikkapa Taiye Selasin Ghana ikuisesti. Rinnastan nämä kirjat nyt, koska molemmat Otavan kirjaston. Anteeksi ja <3 (ja minä siis pidän Jonesista niin paljon, että aion lukea kiakki hänen teoksensa.)

      T. Lumiompun Katja

      Poista
    7. Hyvä kun täsmensit, koska se sai minut huomaamaan, että näemmä miellän tarinavetoisuuden niin, että se on juurikin sitä mukaansatempaavuutta. Aloin nyt miettiä Oatesin romaania Haudankaivajan tytär. Se on minusta juuri tarinavetoinen, mutta en kyllä kokenut sitä mitenkään mukaansatempaavaksi melkeinpä päin vastoin. Tästä tulen päätelmään, että minulle tarinavetoinen tarkoittaa, että teos on olemassa tarinansa varassa. Se on yhtä kuin se tarina. Siinä on sitten se vaara, että jos siitä tarinasta ei innostu, ei kauheasti jää mitään jäljelle. Hmm.

      Poista
    8. Katja, yritän nyt pitää mielessäni, että sinulle lukuromaani on jotain ihan muuta kuin minulle. Se on haasteellista, koska melkeinpä inhoan koko tuota sanaa. Lähiaikoina aion heittäytyä hurjaksi ja mainita eräässä kirjiouksessani sanan lukuromaani. Se on tietysti vähän sisäpiirimäistä tämän käydyn keskustelun jälkeen, mutta kiusaus on niin suuri, että en luultavasti pysty vastustamaan sitä.

      En vaan pääse mihinkään siitä, että jos teos myllertää minut ihan kokonaan, kieputtaa ajassa sinne tänne ja saa kävelemään pitkin kämppää ja mumisemaan itsekeen ja etsimään vanhoja valokuvia, nostalgisoitumaan ja huokailemaan ja ihmettelemään ja tuntemaan, että elämä on ihan siinä kädellä, niin en voi sanoa, että teos jota luen, on lukuromaani. Onneksi tuota sanaa ei ole pakko käyttää. Lukuromaani asteen pahempi on tietysti suuri lukuromaani. Sellaiseksi voisin nimetä Neljäntienristeyksen, josta sain mainostusallergiaa pahemman kerran. :)

      Poista
    9. Omppu, tässä Katjan sanomassa on just se, mitä minä ajattelen lukuromaanista:
      "Mutta silti haluan puolustaa lukuromaanin käsitettä, koska lukuromaanilla on paikkansa ja hyvä lukuromaani tarjoaa rentouttavaa luettavaa. Aste-erot sitten määräävät (minulle) sen, onko lukuromaani laadukas ja suhteellisen korkeaa kirjallisuutta vai onko se kertakäyttökamaa. :)"

      Miksi Oatsein Haudankaivajan tytär ei voisi olla lukuromaani? Kosto:Rakkaustarian ei ole sitä eikä Sisareni, rakkaani. Onko Irvingin Leski vuoden verran tarinavetoinen lukuromaani?

      Ommpu, minäkään en sano lukuromaaniksi kirjaa, joka saa minut 'sekaisin'. Se ilmenee minulla vain eri tavoin, mutta kun sain käteeni Pelon Jokapäiväinen elämäni, putosin kirjaan ja se ei ollut enää lukuromaani! Mutta saatan aavistaa, että joku voisi pitää Husvedtin Kaikki mitä rakastin lukuromaanina, vai voiko?

      Hylkään kohta kaikki lajimäärittelyt, mutta miten minä sitten saan luijalle selväksi, mistä on kyse...;)

      Poista
    10. Leena, sanon nyt ihan rehellisesti, että sinun kohdallasi tai siis kirjoitustesi kohdalla yksittäisillä sanoilla ei ole minulle merkitystä, koska luen teksteistäsi fiilistä ja tunnelmaa ja on aivan mahtavaa lukea niitä kirjoituksiasi, joissa olet innostunut ja sekaisin jostain teoksesta - siinäkin tapauksessa, että ko. teos ei olisi minulle erityisen tärkeä. Sinä olet rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja kaikki muu on sen rinnalla toisarvoista. Tähän pistäisin nyt sydämen.

      Poista
  12. "Yksi kaikkein helpottavimpia omaan ajatteluuni liittyviä havaintoja on ollut se, että voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta sekä samaa että eri mieltä." Kiitos Omppu tästä lauseesta!

    Juuri sama asiaa olen itsekin pohtinut mm. tämän keskustelun puitteissa sinun, Leenan ja omassa blogissani, kun olen välillä kokenut itseni takinkääntäjäksi ollessani sitä mieltä ja tätä mieltä. Mutta juttuhan on niin, että keskustelun - päänsisäisen tai toisten kanssa tehtävän - tarkoitus on tuoda uutta käsitystä ja viedä ajatusta eteenpäin eikä todellakaan kannata seistä tiukasti yhden mielipiteen takana. Olen varma, että kun tämän asian puinti loppuu tällä haavaa, niin käyty keskustelu vaikuttaa edelleen ja synnyttää uusia ajatuksia. Tässä keskustelussa on viihtynyt ;) vaikka emme kutsu tätä viihteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Marjatta. On jotenkin merkillistä, että ihmiseen on ikään kuin rakennettu tarve olla jotakin mieltä, valita asiassa puolensa. Tätä vastaan joutuu sitten ihan erikseen taistelemaan, jos ei kuulu niihin ihmisiin, joiden on helppo olla jotain tiettyä mieltä. Koen, että juuri mikään ei ole mustavalkoista. Mitä enemmän asiasta tietää, sitä monimutkaisemmaksi oman mielipiteen muodostaminen käy ja joskus tosiaan sitä on itsensäkin kanssa samanaikaisesti samaa ja eri mieltä.

      Täällä blogimaailmassakin kaipaan sitä, että mielipiteet törmäisivät enemmän. Olemme pääsääntöisesti (ja itsekin kuulu tähän joukkoon) hirveän varovaisia siinä, miten kommentoimme toistemme kirjoituksia. Itse ainakin pelkään, että toinen osapuoli voi loukkaantua ja tämän vuoksi kommentit jäävät usein valjuiksi. Yritin tässä kerran yhteen blogiin kommentoida vähän räväkämmin ja huomasin, että vastaanotto oli aika torjuva, vaikka kyse ei ollut sen kummemmasta kuin että olin eri mieltä arvion kohteena olevan teoksen hyvyydestä.

      Samanmielisyys synnyttää kovin vähän uutta. Teoksen arvoista eri mieltä oleminen ei ole riitelemistä, eikä toisen ihmisen kimppuun käymistä. Siitä voisi syntyä hyvää dialogia ja ihan uusia ajatuksia, mutta kuten sanottu, aika varovainen olen itsekin. Ehkä tässä vähitellen rohkaistuu, kun oppii muita kirjoittajia vähän paremmin tuntemaan.

      Poista
    2. Anteeksi, tulen tänne väliin lätisemään vielä, mutta olen samaa mieltä, että eri mieltä oleminen ei tosiaan ole riitelyä eikä toisen kimppuun käymistä. Tai riippuu tietenkin, miten asiansa esittää, mutta niin kauan kuin puhutaan itse teoksesta eikä lukijan oletetusta persoonasta, niin eihän sen pitäisi ketään loukata.

      Me kaikki kun koemme kirjat eri tavoin ja joskus mielipiteet ja tulkinnat voivat erota jyrkästikin: siitäpä juuri voi syntyä hedelmällistä keskustelua ja voi itse jopa oppia jotain. Ja sehän ei tarkoita sitä, että pitäisi muuttaa omaa mielipidettään. Oma mottoni on "ei ole pakko olla samaa mieltä kanssani.". :)

      Huomaan olevani itsekin melko varovainen mielipiteitteni kanssa (paitsi omassa blogissani), koska pelkään että eri mieltä oleminen tulkitaan riidanhaluisuudeksi (mitä se ei oikeasti ole: en jaksa riidellä - siinä ei ole mitään järkeä).

      Poista
    3. Ei nyt yhtään mitään anteeksi, lätinäsi on hyvää ja tervetullutta lätinää. Olen varsin samoilla linjoilla kanssasi. Minusta noin ylipäänsä elämässä olisi hyödyllistä oppia ilmaisemaan myös oma eriävä käsityksensä ja mielipiteensä ja myös ottamaan niitä vastaan. Mikään ei kyllä mene mihinkään, jos vaan samanmielisenä kuorona hymistään. Perustellun ja asiaan/mielipiteeseen kohdistuvan kritiikin vastaanotto pitäisi olla kansalaistaito. Ei se aina ole helppoa, mutta itseään voi kehittää. Riippuu myös kamalan paljon siitä, miten toinen osapuoli asiansa esittää. Tunnustan senkin, että tunnen jonkinlaista viehtymystä pulssia nostattavaan väittelyyn. :)

      Poista
    4. Sama täällä, minusta mikään ei ole niin raikastavaa kuin kunnon väittely. Siksikin on hauska sanoa sanottavansa joskus vähän kärjistetysti.

      Tunsin ensi alkuun blogatessani ja blogeissa kommentoidessani, että kun olin eri mieltä tai vain vähän sohaisin kysymyksilläni yhteistä hyväntahtoista samanmielisyyttä, minä noviisi bloggarina, niin sain aika äkäisiä vastauksia ja keskustelun lopetuksia tyyliin "Antaa kaikien kukkien kukkia". Nykyään osaan ehkä jo muotoilla paremmin mielipiteeni.

      Lukuromaanista ja tarinasta vielä. Minä olen pitänyt parhaina lukuromaaneina juuri suuria monen sukupolven yli yltäviä tarinoita. Niissä laaja sisältö korvaa sen että tyylissä ei välttämättä ole mitään uutta.

      Poista
    5. Harmi, kun en nyt tässä voi alkaa väitellä kanssasi, kun minusta tuo havaintosi sukupolvitarinoista ja niiden lukuromaaninomaisuudesta on aivan erinomainen. Tosiaankin sen tyyppiseen kirjallisuuteen itsekin saattaisin yhdistää sanan lukuromaani, jos sitä ylipäänsä käyttäisin. Tulee heti mieleeni ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin teos Anna, Hanna och Johanna, kolmen naissukupolven tarina. Siihen tuo lukuromaani sopisi.

      Lukuromaani vaikuttaisi myös olevan yhteydessä realistiseen kerrontaan, johon siihenkin suhteeni on hieman kimurantti, joka saattaa osaltaan selittää lukuromaanisanaa kohtaan tuntemaani vieroksuntaa. En nyt itse asiassa tiedä, missä määrin edellinen pitää paikkansa, mutta jotenkin tuntuisi oudolta, jos joku kutsuisi esim. Sadan vuoden yksinäisyyttä lukuromaaniksi. Toisaalta, miksipäs ei, jos asian niin kokee.

      Poista
    6. Tuosta alla olevastani kommentistani tuli niin ikävän lyhyt, että tunnen pakottavaa tarvetta tuupata muutaman sanasen vielä tähänkin väliin :) Minustakin tuntuu, että olemme täällä blogimaailmassa sanojemme suhteen hyvin varovaisia. Sydänhymistely on toki ihanaa ja on hurmaavaa jakaa ihastus kirjaan - olen aidosti tätä mieltä ja aion kyllä sydänhymistellä myös jatkossa plus että jokainen samanmielinen kommentti ilostuttaa myös omia päiviäni. Mutta niin ilostuttaisi myös sopivasti eripurainen. Ehkä on niinkin, että sitä mieluiten ja vaivattomimmin kommentoi kirjoitusta, joka käsittelee itsellekin mieleistä tai jollakin tavoin houkuttelevaa/antoisaa/myönteistä lukukokemusta. Kuitenkin juuri rakentava eripura avaa usein parhaita keskusteluja ja kuten Marjatta tuolla sanoo, niin keskustelun on tarkoitus viedä ajattelua eteenpäin. Plus että aiheesta eksyminenkin on usein aika antoisaa...

      Mielenkiintoista muuten, että tuo Anna, Hanna ja Johanna nousi tässä esille... Olen lukenut teoksen pariinkin kertaan (kauan sitten) ja tunnen siihen edelleen vetoa. Luultavasti luen sen taas jonakin päivänä, tunnustelen miltä se silloin tuntuu.

      Nyt vetäydyn, ainakin toistaiseksi :)

      Poista
    7. Uskon Katja samoin kuin sinäkin, että helpommin tulee kommentoitua juuri sellaisia kirjoituksia, joista itsekin on samoilla linjoilla. Ja tosiaan, kuten mainitsit, se on vaivattomin kommentointitapa. Jos haluaa esittää eriävän mielipiteensä, on sitä perusteltava enemmän.

      Viime vuonna huomasin, että jossain vaiheessa aloin lukea melko paljon samaa kuin muut. Siitä tuli pienimuotoinen ahdistus ja nyt olen taas pitkälti siirtynyt lukemaan kirjoja, joita lukisin, vaikka en blogia pitäisikään. Sinun blogissasi ihailen juuri sitä, että sinulla on ihan oma ihanan katjamainen lukemislinjasi, jota eivät muotiteokset hetkauttele.

      MItä tulee sydämiin yms. juttuihin, ne ovat suloisia, mutta itselleni kovin vieraita.

      Mukava sattuma tuokin, että olet lukenut tuon Annan, Hannan ja Johannan. Siinä kyllä oli jotakin lukuromaaninomaista (!!!) voimaa.

      Poista
    8. Minusta tuntuu, että eräs tämän blogimaailman "ongelma" on siinä, että toiset kirjoittavat kirjoista usein niin houkuttelevasti, että niitä tekee sitten mieli itsekin lukea. Omassakin lukupinossani keikkuu toisten bloggaajien "takia" jo kaikenlaista, mutta todellisuudessa käy luultavasti niin, että tulen tuosta loputtomasta pinosta valinneeksi vain ne joita kohti tuulet kaikkein voimakkaimmin puhaltavat... Kaiken äärelle ei yksinkertaisesti ehdi. Ja niin, minä nyt olen vähän sellainen pölyisten kirjojen lukija - mutta onnellinen sellainen ja myös sitä mieltä, että niitä pölyjä sopiikin pois puhallella. Sinulla Omppu on kyllä myös hyvin omanlaisesi linja ja vaikka en tosiaan läheskään kaikkea lukemaasi itse lue, niin lukukokemuksesi luen aina yhtä suurella ilolla ja mielenkiinnolla.

      Täytyykin varmaan lukea tuo Anna, Hanna ja Johanna jo pian. Ihan jo tämän kimurantin käsitteen vuoksi...

      Poista
    9. Tuo mitä kirjoitat kommenttisi lopussa, päteen yhtä lailla myös toisin päin. Minäkin luen kirjoituksiasi erittäin mielelläni ja suurella mielenkiinnolla ja jopa niinkin, että on kiinnostavaa lukea kirjoista, joita en välttämättä tule itse lukeneeksi. Sinun tekstiesi avulla saan niistä arvokasta tietoa ja tietysti sokerina kakun päällä sinun lukukokemuksesi ja mielipiteesi.

      Se on totta, että muut bloggarit houkuttelevat. Suomalaisen kirjallisuuden osalta tämä tosin on minulle hyväkin, koska olen enempi kallellani maailmankirjallisuuden suuntaan ja blogeista saan paljon tietoa suomalaisista teoksista. Varsinkin uutuuksien kohdalla en ilman blogeja tietäisi niistä juuri mitään.

      Anna, Hanna ja Johanna on teos, josta uskoisin sinun pitävän. En sitä hirveän hyvin muista, koska lukemisesta on jo vuosia. Ainakin se on tehnyt vaikutuksen, koska se kuitenkin yhtäkkiä mieleeni hypähti. :)

      Poista
    10. Tämä alkaa kyllä nyt olla jo lähellä häirintää, jossa Omppu-parkaa piinataan loputtomalla kommentoinnilla, mutta minulla on nyt näköjään joku mentaalinen häiriötila, joka pakottaa olemaan äänessä. Koen aivan samoin tuon, että on nimenomaan kiinnostavaa lukea kirjoista joiden ei äärelle ei ehdi tai tahdo tai muuten päädy. Kirjablogien lukeminen on avartavaa, koska se antaa kurkistaa kirjoihin jotka muuten jäisivät vieraiksi. Minusta tuntuu, että loppujen lopuksi en tiedä mistään mitään ja siksikin on ollut ihanaa tämä blogimaailma löytää (oi Stoner ja se "kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa"). Toisekseen blogikirjoituksen lukeminen on parhaimmillaan elämys jo itsessään ja näin on juuri täällä sinun luonasi.

      Ja tiedätkö, nyt alkaa käydä niin, että tuo Anna, Hanna ja Johanna huutelee hyllyssäni jo aika vaativasti... Pidin siitä paljon silloin kun sen aikanaan luin ja uskoisin itsekin, että pidän siitä yhä... Tunnustelen tuultani hetken aikaa, katsotaan tartunko kirjaan jo tänään :)

      Poista
    11. Kamalaa, minä kärsin niin kovasti. No en todellakaan, ilahdun ilahdun vaan. Minulle tosiaan kun ei tule edes Hesaria, niin aika lailla blogien varassa olen juuri suomalaisen kirjallisuuden suhteen. Ulkomaista bongaan milloin miltäkin nettisivuilta sattuu vastaan tulemaan.

      Jännät muuten nuo nimet Anna, Hanna ja Johanna - kun ne ovat kaikki päällekkäin. En nyt muista kuka oli vanhin, kuka nuorin. Hienoa on, jos voin palata tuohon teokseen kirjoituksesi kautta. Mutta ei mitään paineita.

      Laskin, että minulla on nyt 11 kirjaa kirjastosta ja saman verran varauksia vetämässä ja siihen päälle parikymmentä omaa, jotka haluaisin nyt heti paikalla lukea. Oi kirjallisuuden runsaudenpula. On se ihanaa, kun joskus pulakin on ihanaa.

      Poista
  13. Jostain syystä tämä lukuromaanikeskustelu kuumentaa pahasti tunteitani. En edes pystynyt lukemaan koko tekstiäsi läpi enkä ole lukenut myöskään kommentointiketjua.

    Sanon vain, että en koskaan käytä sanaa lukuromaani. Mielestäni lukuromaani on yksinkertaisesti sanana halventava. Se halventaa sekä (lukuromaani)kirjailijoita että (lukuromaani)lukijoita.

    Muut syyt olla käyttämättä sanaa lukuromaani on sen epämääräisyys. Sanahan voi tarkoittaa periaatteessa mitä hyvänsä mutta käytännössä ei yhtikäs mitään. Havaintojeni mukaan sanaa lukuromaani käytetään arvottavassa mielessä eli haukkumasana ja kyseenalaistamaan romaanin kaunokirjallinen taso. Mielestäni lukuromaani ei ole genre vaan puhtaasti arvottava ilmaisu.

    Luen tekstisi ja kommentit heti kun vähän rauhoitun ja pystyn keskittymään. Eihän tämän lukuromaanin nyt niin tulenarka keskusteluaihe pitäisi olla, mutta jostain syystä se on minulle ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kerrassaan mainiota, että kirjallisuuskommentointi herättää vahvoja tunteita. Anna palaa vaan!

      Et varmaan sitten ehtinyt vielä sinne asti, jossa kirjoitin lukuromaanista. Olen nimittäin pitkälti samaa mieltä tuosta sanasta kuin sinäkin. Arvottava, sillä tavalla minäkin sen koen, vaikka yritän tässä nyt ihan hirveästi ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät koe asiaa samoin. Esim. Lumiomenan Katja käyttää lukuromaania paljon positiivisemmassa mielessä, samoin Leena Lumi. Minä vaan en pääse tuota sanaa kohtaan tuntemastani inhosta eroon, vaikka yritän nyt itseäni muistuttaa, että eri ihmisille tuo sana tarkoittaa ihan eri asioita. Ihan hirveä ilmaisu minusta on myös "koskettava parisuhderomaani" sitä pahempi on vaan "koskettava parisuhdelukuromaani". Äkkiä pakoon!

      Poista
    2. Joo, käytän käsitettä aika myönteisessä hengessä, tosin silloin lisään aina eteen määreen "laadukas". Ts. lukuromaani ei ole minulle koskaan ns. suurta kirjallisuutta, mutta hyvää se voi olla - ja aina jollain tavalla mukaansa tempaisevaa ja tarinavetoista. Kaikki tarinavetoisuus, kuten vaikkapa John Irvingin kirjat, ei kuitenkaan tarkoita lukuromaania, vaan tarinvavetoisessa kerronnassakin on totta kai paljon sellaista, joka vie kirjan astetta ylemmäs. Vaikeaa tämä määrittely ja arvotus ja itse ainakin olen sellainen huolimaton käsitteellistäjä, ts. joku kirja saattaa olla minulle lukuromaani nyt, muttei olisi sitä ehkä puolen vuoden päästä. Hetken merkitys jne. :D (Olen auttamattoman epälooginen ihminen. Anteeksi! :D )

      Poista
    3. Katja, voisitko mainita pari teosta, jotka ovat sinusta olleet niin hyviä, että et kutsuisi niitä lukuromaaneiksi, siis että ne olisivat sinusta enemmän kuin jopa laadukas lukuromaani. Kunhan tässä nyt yritän päästä perille, miten sinä nämä asiat miellät. :)

      Poista
    4. Melkein kaikki suosikkini ovat sellaisia Haahtelasta Irvingiin. ;) Ts. lukuromaani on mulle helppolukuinen ja tarinavetoinen, mutta se voi olla hyvä. Esim. suurin osa Keltaisista tai Otavan Sinisistä EI ole lukuromaaneja. Laadukaskin lukuromaani on mulle sellainen tarinavetoinen kirja, joka ei tuo mitään uutta kirjallisuuteen (siis rakenteellisesti, kielellisesti jne. silti se voi olla hyvä). Mulle lukuromaani on mukavaa ja helposti sujuvaa lukemista, ajanvietettä hyvääkin, mutta ei yleensä sen enempää. En siis tiedä itsekään mikä on ns. lukuromaani ennen kuin sellaisen kohtaan. Olen vain niin puhelias, että osallistun keskusteluun, vaikken ole oikeasti intohimoisesti mitään mieltä tästä. ;)

      Poista
    5. Jatkan, mulle tämä ei siis ole iso asia ja siksi en Leenan haasteeseenkaan tarttunut. Olen lepatteleva lukija ja pääasiassa pidän muista kuin lukuromaaneista. Että olen siis siinä samaa mieltä, että lukuromaanin käsite on epämääräinen. Nyt en enää jatka keskustelua tästä, koska tosiaan ei-lukuromaaneja on blogini pullollaan, viimeksi vaikka Hirvosen upea romaani.

      Poista
    6. Ok ja anteeksi, että nyt törkin sinua vielä palaamaan tähän asiaan. Se johtuu ihan pelkästään siitä, että blogisi ja kirjoituksesi ovat hurjan hienoja ja uskon, kun jotain teosta kehut, että kyseessä on laadukas teos. Sitä, onko se myös minun mieleeni en tietenkään voi varmaksi tietää ennen kuin olen teoksen itse lukenut.

      En valitettavasti voi nyt lukea kirjoitustasi Hirvosen uusimmasta, koska haluan lukea itse teoksen ennen kuin luen mitään, mitä joku muu on siitä kirjoittanut. Hirvosen uutuus taitaa olla melkeinpä ainoa suomalainen teos, jonka ilmestymistä olen odottanut kieli pitkällä ja läähättäen.

      Poista
    7. Pakko myöntää, että ymmärrän täysin mitä Katja ajaa takaa/sanoo ja koen samoin. Mutta on todella vaikea alkaa määritellä jonkun tietyn kirjan kohdalla, että 'tämä on nyt lukuromaani ja tämä on elämää suurempi kirja tms. Katjan lepatteleva lukeminen kuulostaa siltä, mitä minäkin haluan tehdä. Kun aloitin kirjabloggaamisen yli 6 vuotta sitten, tämä oli hauskempaa, vaikka tuskin kukaan kommentoi. Nyt tämä maistuu joskus urakalta ja siitä on päästävä johonkin välitilaan.

      On helpompi muuten kommentoida toiselle, jos on tise lukenut kirjan ja vielä pitääkin siitä. Jos on jyrkästi eri mieltä, joutuu asettelemaan sanojaan liikaakin. Pelkään inttämisiä, jotka eivät johda mihinkään. Jos koen jonkun suuren pöhinän kirjan, enkä itse saa siitä mitään kicksejä, vaan mieleen tulee vain satu Keisarin uudet vaatteet. vaikenen. Miksi alkaa vänkyttää etenkään, kun en lue kirjasta kuin alun ja jätän sen, ellei se vedä. Yksimielisyys on väliin harhaa, joskus taas suurta ja ajettua rakkautta todella mahtavaan teokseen. Viime mainituissa tilanteissa huomaa todeksi, miten jaettu ilo on se suurin ilo. Ja etenkin kirjojen kohdalla koen, että tämä ei ole klisee.

      Poista
    8. Totesinkin jossain kommentissa, että minustakin on helpompi kommentoida teosta, josta on suht samoilla linjoilla kirjoittajan kanssa. Jaettu ilo todellakin on suurin ilo. Se ei kuitenkaan poista sitä, että silloin kun mielipiteet ovat eri, voi syntyä liikettä ja muutosta ja oppimista. Sekin on suuri ilo ja erityisen hienoa, kun huomaa omassa päässä liikahtaneen.

      Poista
  14. Olen aikoinani blogissani kyseenalaistanut termiä lukuromaani - eikös kaikki kirjat ole tarkoitettu luettaviksi? Lisäksi puhuminen lukuromaanista on laiskaa ja termi käsittää monia eri alalajeja, joten vaadin täsmällisempiä ilmaisuja. Arkikielessä sana kai voi ja saa elää, mutta mielestäni blogeissa, kirja-arvioissa tai arvosteluissa spesifimpi genreviittaus toimii paremmin.

    Ja mikä on tämä genrekirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden erottelu? Tulisiko englannista, jossa erotetaan genrefiction & literary fiction? Keinotekoista.

    Viihdekirjallisuus - hmmn, sekin on ongelmallista. Eikö kirja voi puhutella, ajatelluttaa ja viihdyttää samanaikaisesti? Mieluummin pitäisi puhua viihdelukijasta, joka käyttää kirjaa vain passiiviiseen nautintoon (vaikka en usko, että puhtaasti tällaisiakaan kovin paljon löytyy). Aktiivisesti ja analyyttisesti voi lukea vaikkapa harlekiineja. Kannattaa myös muistaa, että monet aikanaan viihdekirjallisuudeksi luokitellut romaanit ovat kavunneet vuosikymmenten saatossa klassikoiksi. Viihdekirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden raja on häilyvä, joskus olematon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minuakin nyt ihmetyttää, mistä tämä koko lukuromaani-termi on saanut alkunsa. Kiinnostaisi kovasti tietää, missä merkityksessä sitä on alun perin käytetty ja miten sitten tämä alkuperäinen merkitys on mahdollisesti muuttunut. Leena Lumi mainitsi, että lukuromaani-sanaa käytetään teoksen mainostamiseen. En osaa ottaa tähän kantaa, kun minulla ei ole asiasta kokemusta. Mainostettiinko kenties Neljäntienristeystä lukuromaanina? En muista muuta kuin että sitä kyllä mainostettiin tv:ssä vähän väliä, mutta millaisin ilmaisuin, sitä en enää muista.

      Ovatko Noora genre fiction ja literary fiction toistensa vastakohtia englanninkielisessä keskustelussa? Tämä on minulle uutta ja en nyt osaa oikein mieltää asiaa. Jotenkin näkisin, että teoksen kuuluminen johonkin genreen ei vielä sinällään kerro yhtään mitään sen laadusta - toki niinkin, että tiettyjä genrejä joissakin piireissä pidetään alempiarvoisina kuin toisia.

      Tuo käyttämäsi viihdelukija-termi on mainio. 1800-luvulla (ja sitä ennenkin tietysti ja myös jälkeen) naisten lukeminen nähtiin vaarallisena, koska kirjallisuus saattoi laittaa heidän päähänsä vaikka mitä vallitsevien arvojen kannalta vaarallisia ajatuksia. Tämä nyt liittyy osin omaan kiinnostukseeni kehitysromaania kohtaan, koska se on mielestäni laji, jossa usein kaikkein suoremmin käydään käsiksi niihin asioihin ja tekijöihin ja käsityksiin, jotka estävät naisia tulemasta itsekseen. Samoin se on myös laji, jossa kyseenalaistetaan ja tarjotaan todellisia vaihtoehtoja.

      Olen ihan samaa mieltä siitä, että mitä tahansa voi lukea analyyttisesti ja tämäntapaista kirj.tutkimustahan on (kuten juuri harlekiineihin yms. liittyvää) tehtykin ja haluttu purkaa niihin liittyviä luutumia. Silloin kuitenkin kyse on varsin tietoisesta toiminnasta, jolla on omat päämääränsä ja kokonaisuutena kyse on varsin paljon eri asiasta kuin pelkästä harlekiinien yms. kuluttamisesta. Totta tuokin, että teosten ns. status saattaa muuttua ja tämän vuoksi mm. teosten aikalaisvastaanoton tarkastelu on minusta todella kiinnostavaa. Jälkikäteen voidaan löytää ihan eri merkityksiä ja funktioita kuin mitä liittyi aikalaisvastaanottoon. Mietin nyt tässä esim. Jane Eyreä. En tiedä, miten se otettiin aikanaan vastaan, mutta uskoisin, että sen nykymerkityksestä suuri osa tulee ko. teoksen myöhemmästä tutkimuksesta.

      Kiitos hienosta kommentistasi.

      Poista
    2. Omppu, ihan lyhyesti, minulle ainakin se sana on tullut kustantajien katalogeista sekä yhteydenpidosta, kun joku on tarjonnut minulle luettavaksi jotain kirjaa ja antanut sille kuin kehuna määreen 'laadukas lukuromaani'.

      Poista
    3. Kustantajat eivät varmaan tiedä, että heidän kehusanansa on toisille luotaantyöntävä. :)

      Poista
  15. Huh, onpa täällä mielenkiintoinen kirjoitus ja mielenkiintoinen keskustelu! Toivottavasti et ole vielä kyllästynyt aiheeseen, koska en malta olla kirjoittamatta muutamaa sanaa...

    Minä ajattelen ehkä ennen kaikkea niin, että on olemassa erilaisia kirjallisuuksia, joilla on erilaisia funktioita. Olen lukenut elämäni varrella hyvinkin monenlaista kirjallisuutta viihde mukaanlukien (oli aika, jolloin minulla oli valtava historiallisen viihteen jano). Tänä päivänä en kuitenkaan juuri voi enkä halua lukea viihdettä, koska se ei anna mitään. Tähdennän, että tämä on oma näkemykseni eikä sulje pois sitä, etteikö viihde voisi toisille lukijoille antaa paljonkin. Varmasti antaa, ei kai sitä muuten luettaisi.

    Lukuromaani on minustakin sanana hankala. Luulen silti tavoittavani sen, mitä sillä tahdotaan tarkoittaa: kepeähkölukuista mutta silti jollakin tavalla ajatuksekasta teosta - saatan toki mennä määritelmässäni myös metsään, mutta siellähän on vain mukavaa :) Tällaiseksi määriteltävänä lukuromaani sopii sellaisiin hetkiin, joina haluaa että kirja on hyvä mutta ei liian köykäinen eikä liian painava. Lukuromaani ON kuitenkin sanana merkillinen, keinotekoinen ja sisällyksetön. Ymmärrän sen ”tarpeellisuuden” kirjamarkkinoilla, mutta itse en sitä oikein osaa käyttää: en ajattele lukevani lukuromaaneja, vaan romaaneja (mikä ei siis merkitse sitä, ettenkö saattaisi lukea myös teoksia, joita toiset kutsuvat juuri lukuromaaneiksi). On kuitenkin myös niin, että jotkut lukuromaaneina markkinoidut teokset muovaavat käsitettä suuntaan, joka tekee siitä hieman viihteen (tai ainakin ei niin korkeatasoisen/syvällisen/antoisan/jne kirjallisuuden) puolelle kallistuvan ja siksi luotaantyöntävän (ja arvottavan).

    Ajattelen pitkälti samoin kuin sinä: minullekin ”kirjoitus on elämää, hengitystä, oppimista, itsensä ja ajattelunsa haastamista, maailman hahmottamista uusilla ja yllättävillä tavoilla, yhteyksien löytämistä mitä erilaisimpien asioiden välillä.” Lisäksi taidan kuitenkin olla myös vahvasti hurmioitumishaluinen lukija ja toisekseen lukemistani ohjaavat tietyt kirjallisuushistorialliset intressit. Mietin myös tuota viattomuutta ja sen menettämistä (keskustelusi hd:n kanssa plus olemme tainneet tästä jo joskus hitusen keskustella) ja sitä missä määrin olen itse menettänyt tuon luonnonlapsitilani... En usko että ollenkaan niin "pahasti" kuin sinä, jonka asiantuntemus on kerta toisensa jälkeen yhtä häikäisevän ihanaa ja jota todella pidän kirjallisuuden ammattilaisena, mutta aivan viaton en ehkä itsekään ole - ripaus turmeltuneisuutta kulkee mukana, mutta se on turmeltuneisuutta josta iloitsen ja jota janoan myös lisää. En tiedä, tutkiva lukeminen ja hurmioituminen ovat minussa ehkä jotenkin sikin sokin ja olkoon niin.

    Ja niin, lukeminen on minulle myös viihtymistä merkityksessä ’olen mielelläni (tai jopa mieluiten) kirjojen äärellä’. En rinnasta viihtymistä ja viihdettä, vaan liitän viihtymisen inspiroivaan ja antoisaan tekemiseen. Ajatuksen massojen hurmaamisesta ja kompromisseista taiteellisten tasojen kustannuksella jaan kanssasi täysin: se, mikä tehdään massoja varten, on väistämättä myös jokseenkin yksitoikkoista.

    Tuo sukupuolikysymys on sekin mielenkiintoinen. Muistelen sinun pohtineen sitä ennenkin. Ja kyllä: asioista on helpottavaa olla sekä samaa että eri mieltä. Totuus on harvoin joko tai. Useimmiten se on jossakin siellä keskenään riitelevien näkemysten välissä. Se tekee vastausten etsimisestä toisinaan vaikeaakin, mutta samalla äärettömän mielenkiintoista.

    Että muutama sananen, juupa juu. Anteeksi jos pitkästyit, mutta syy on vain sinun ja tämän keskustelun joka täällä ihanasti kiehuu :) Kiitokset tästä, kokonaisuudessaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilanne, jossa kyllästyisin lukemaan sanojasi on mielikuvitus- ja käsityskykyni ulkopuolella. Joten ei huolta laisinkaan.

      Nuorena (alle 20 v.) luin kaikenlaista, en mitenkään erityisen hyvää kirjallisuutta näin jälkikäteen ajatellen. Sillä oli kuitenkin silloin aikansa ja paikkansa. Sitten tapasin ihmisen, jonka myötä käsitykseni kirjallisuudesta muuttui. Eli koko tämä muutos on järkyttävän sattumanvarainen. En tiedä, miten olisi käynyt, jos tuota ihmistä en koskaan olisi tavannut. Luultavasti tieni toisentyyppisen kirjallisuuden pariin olisi ollut paljon pidempi ja mutkikkaampi. En siis kuulu ollenkaan niihin, jotka ovat imeneet jonkinlaisen korkean kirjallisuuden lukemisen jo äidinmaitovastikkeessa.

      Seuraava suuri muutos tuli opiskelun myötä ja erityisesti myös naistutkimuksen myötä, joka sai myös lukemaan ihan uudesta näkökulmasta. Kaikenlaisia vaiheita sitä on olllut ja niitä varmaan tulee lisääkin, sillä nyt tunnen suurta halua heittäytyä myös tuntemattomaan, lukea jotain ihan randomisti. Jotain josta en tiedä etukäteen yhtään mitään. Yhden tämäntyyppisen kokeilun tein tässä joku aika sitten ja se oli kyllä aika tuskainen, joskin myös mielenkiintoinen. Bloggauskin tuosta kirjasta oli yhtä tuskaa, enkä meinannut millään saada sitä valmiiksi. Julkaisen sen varmaan maanantaina, niin pääsen siitäkin eroon. Tällä hetkellä luen mm. nuortenkirjaa, joten on tässä nyt vähän yritystä astua sivuun omilta valtavirroilta.

      Tässä keskustelussa on ollut mielenkiintoista huomata, että aika monelle, kuten sinullekin, lukuromaani on hankala termi. Ennen blogimaailmaa en ollut siihen aktiivisesti kiinnittänyt edes huomiota, vaikkakin pakostakin lienen tuohon termiin törmännyt ainakin teosten takakansiteksteissä.

      Kirjoitit Katja taas niin kauniisti, voi sinun kanssasi, joka itse olet se varsinainen sanojen velhotar. Nyt polttelee päästä lukemaan Stoner-kirjoituksesi. Niin ja mitä tulee sukupuolikysymyksiin, niitä pohdin jatkuvasti, jos en nyt tietoisesti, niin kuitenkin jossain aivolohkossa kuitenkin. Maailma suorastaan tyrkyttää tähän pohdintaan ja jos niitä on joskus alkanut pohtia, ei sitä enää osaa olla pohtimatta, eikä tietysti pidäkään. Olen kyllä rauhoittunut aika paljon siitä, millä intensiteetillä ja raivolla joskus kirjojakin analysoin. Kiitos kommentistasi. Lähden nyt kamarin suuntaan.

      Poista
    2. Ihanaa jos et kyllästy, koska sinussa on se vika, että aiheutat armotonta keskustenhalua - ja huomaan kyllä etten ole ainoa, jolle näin käy :) Nyt tekisi mieleni eksyä kauas tarkoituksenmukaisten ja siksi jo kohtaloa lähenevien sattumien äärelle... Jotenkin olen aina ollut taipuvainen olemaan sitä mieltä, että kaikella on tarkoitus (vaikka koko maailman mittakaavassa tämä ajattelutapa onkin lohduttoman kestämätön). Mutta niin, uskon että tarkoitus on silläkin, että kirjallisuudesta on tullut meille sitä mitä se nyt on, ja siksi myös kaikilla niillä kohtaamisilla ja hetkillä, jotka siihen ovat johtaneet.

      Mielenkiinnolla jälleen odottelen tulevia kirjoituksiasi ja näitä hyppyjäsi tuntemattomaan - sinä haltiatar!

      Poista
    3. Tuo tarkoitus on mielenkiintoinen asia. Uskon minäkin kyllä, että kaikella tietyllä tapaa on tarkoituksensa. Tosin kyllä kapinoinkin välillä noita tarkoituksia vastaan. Silti ja usein niin käykin, että myöhemmin paljastuu, että sittenkin oli hyvä, että joku asia meni niin kuin meni. Tietysti voi olla niinkin päin, että itse antaa niitä tarkoituksia myöhemmin, jotta pystyy jotain asioita paremmin hyväksymään.

      Poista
    4. Kyllä, voi hyvinkin olla juuri niin - ja on - että "itse antaa niitä tarkoituksia myöhemmin". Sitä tahtoo ja kaipaa elämäänsä jonkinlaista tarkoituksenmukaista narratiivia. Sitä, ovatko nuo tarkoitukset lopulta kohtalon vai omien merkityksenantoprosessiemme käsissä, emme kai koskaan saa tietää - mutta ehkä sillä ei lopulta ole väliäkään, kiehtovaa on sen kysyminen itsessään.

      Poista
    5. Ja onhan se onnekasta, jos voi kokea elämänsä merkitykselliseksi. Ehkä merkityksellisyys/tarkoituksenmukaisuuden kokeminen on siinä mielessä kuin rakkaus, että ne vaativat paljon myös sisua ja kovaa työtä.

      Poista
    6. PS. Eikös Stoner tehnyt juuri niin. Yksinkertaistaen sanottuna hän päätti, että hänen elämänsä oli hyvä sellaisena kuin se oli.

      Poista
  16. Omppu, oli erittäin mielenkiintoista lukea tämä juttusii ja sitten vielä sen jälkidebatti :)

    Taitaa olla niin, että tästä aiheesta on yhtä monta mielipidettä kuin mielipiteen muodostajaa ja kaikki me olemme miellipiteinemme omalla tavallamme oikeassa, erilaiset katsannot ovat onneksi sallittuja tässäkin asiassa :) Kyse on ehkä enemmänkin siitä, mitä sanat meille merkitsevät, eli kyse on semantiikasta. Siksi olisi tärkeä ensin ymmärtää se, mitä toinen sanomallaan tarkoittaa, eikä ehkä niinkään takertua yksittäisiin sanoihin ja sanamuotoihin.

    Hienoa on myös erilaisten lukutottumusten kirjo. Joku lukee viihtyäkseen, joku oppiakseen, joku ajatellakseen, joku haluaa tehdä näitä kaikkia asioita samaan aikaan. Sekin ON minusta mahdollista. Lukemistaan ei pitäisi minun mielestäni valjastaa kovin tiukkoihin raameihin, sillä silloin voi menettää jotakin oleellista: aivotkin tarvitsevat joskus täydellisiä yllätyksiä - jollaisena voi joskus toimia myös se paljon parjattu viihde. Kyllä, uskallan väittää, että viihde tekee joskus pelkkää hyvää aivoille enkä puhu nyt ajatusten nollaamisesta vaan 'uuden löytämisestä jostakin läpikotaisin tutusta ja tavanomaisesta'. Mieli voi yllättää meidät. Muistan sinun kirjoituksesi esimerkiksi DeLillon romaanista Omegapiste, jossa mies tuijottaa hitaasti liikkuvaa kuvaa tuntitolkulla. Jos sellainen kokemus voi avata mielessä uusia ovia, miksi ei sitten kunnon viihde, johon voi uppoutua? :)

    Minä vastaan tähän Leenan haasteeseen myös, ehkä ensi viikon puolella, ehkä pääsiäisen jälkeen... Lisää aiheesta silloin :)

    Kiitos tästä, Omppu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on minustakin ollut hienoa keskustelua ja myös opettavaista. On hyvä aina hieman hakata vasaralla omia patsaiksi muuttumassa olevia käsityksiään. Varmasti kyse on juuri siitä, mitä sanat merkitsevät ja minkälainen suhde sanoihin kenelläkin on ylipäätään. Sillehän ei kauheasti pysty tekemään, kun joku sana herättää epämukavuutta, joskus jopa inhoakin. Ei ole yhtään vaaralllista, että toiselle lukuromaani on tärkeämpi jo sananakin kun toiselle. Vaarallista kuitenkin on, jos yksi pelkkä sana saa toisen lukijan kavahtamaan. Tämän vuoksi tämä keskustelu on minusta ollut hyvin tervetullut ja tarpeellinen.

      Varmasti on hyvä pitää lukemisvaljaat löyhällä. Itse ruokin aivojani sillä, että en lue peräkkäin samantyylisiä teoksia. Tosin nyt tultiin taas siihen, että mikä on samantyylistä ja mikä eri tyylistä. Jokin määrittelemätön halu minulla ainakin ohjaa lukuvalintoja, mutta välillä teen sille halulle kiusaa ja valitsen tahallani jotakin, jonka lukeminen ei juuri sillä hetkellä kiinnostakaan. Siinä käy sitten hyvin tai huonosti. Haluan nimittäin välillä kapinoida sitä vastaan, minkälainen lukufiilis on. Toisinaan taas menen sen mukaan. No niin, nyt on ajauduttu aika kauas lukuromaanista ja viihteestäkin.

      Jäin nyt miettimään tuota Omegapisteen ja viihteen vaikutusta lukijaan/kokijaan. On joitakin tv-sarjoja, joihin olen koukuttunut, esim. True Detective ja Silta. Monta kertaa olen myös yrittämällä yrittänyt koukuttautua, mutta se ei vaan ole onnistunut. Varmasti kuitenkin voi olla, kuten kirjoitit, mutta omalla kohdallani minun on vaikea kuvitella, että niin kävisi tai jos kävisi, niin silloin en enää käyttäisi lukemastani/katsomastani sanaa viihde. Ehkä tässä nyt ongelman ydin on juuri siinä, että tuo viihde on minulle sanana niin vaikea. Sen sijaan houkuttaa kyllä lukea viihdettä jostain ihan tietystä näkökulmasta ja ihan toisin kuin minkälaista lukijapoteroa teos tarjoaa. Tämä meneekin nyt mietintään. Kiitos kommentistasi. Jään odottamaan kirjoitustasi tästä aiheesta.

      Poista
  17. Onpa täällä todella mielenkiintoista keskustelua kirjallisuudesta! Ihan jokaikistä kommenttia ei lukenut tarkasti, mutta silmäilin kuitenkin - ja vaikutuin keskustelusta. En nyt ota kantaa noihin lajitteluihin ja niihin liittyvään arvoväritteisyyteen, koska en nyt osaa sanoa siitä mitään, mitä ei täällä olisi jo tullut esille.

    Haluan vaan sanoa, kuten joku varmaan onkin jo sanonut, että genrejä kyllä tarvitaan välillä (esim. tutkimuksessa, mutta myös kustantamoissa, kirjakaupoissa ja kirjastoissa), mutta niitä pitää myös kyseenalaistaa ja miettiä niiden arvoväritteisyyttä (miksi joitakin pidetään ns. parempina ja joitakin huonompina). Kirjallisuudenlajit eivät ole olemassa sinällään eivätkä ne sitten ole kiveen hakattuja ja absoluuttisia, vaan niistä pitääkin neuvotella. Joillekin lukijoille ne ovat tärkeämpiä kuin toisille, sillä joillakin on suurempi tarve laittaa asiat, tässä kirjat. jonkinlaiseen järjestelmään, luokkiin tai kategorioihin, kun taas joillekin taas luokittelulla ei ole merkitystä, Ja tarkoitan nyt tässä meitä ns. tavallisia lukijoita enkä esim. kirjallisuudentutkijoita.

    Kuten tässä keskustelussa on jo tullut ilmi, ei esim. lukuromaanille ole yhtä kaiken kattavaa määritelmää emmkä me kaikki ymmärrä sitä samalla tavalla. Ihan selvästi se on joillekin arvoväritteinen määritelmä, jota ei suin surmin halua käyttää, kun taas toiselle se on ihan toimiva termi ja auttaa hahmottamaan omaa lukemista ja kirjojen valintaakin. Olisi tietenkin hyvä tietää, mistä kulloinkin puhumme ja mitä tarkoitamme tiettyjä termejä käyttäessämme ja siksikin tällainen keskustelu on tervetullutta.

    Mitä tulee lukemiseen, niin ainakin itselle lukeminen on paitsi ajattelun väline ja tapa hahmottaa elämistä ja olemista maailmassa, niin se on välillä myös pakoa arjesta. Se, mitä kulloinkin haluan lukea, vaihtelee. Jonakin päivänä kaipaan rakenteeltaan tai kieleltään haasteellista luettavaa, toisena päivänä taas haluan lukea sellaista kirjallisuutta, jonka äärellä voin vain olla eikä minun tarvitse liikaa päätäni vaivata. En kuitenkaan pysty nykyään lukemaan mitään ns. höttöä, vaan sen helpommankin kirjallisuuden pitää olla hyvin kirjoitettua ja siinä pitää olla jonkin verran syvyyttä.

    Sanoinko nyt mitään uutta, mitä täällä ei ole jo sanottu, en tiedä, mutta halusin kuitenkin heittää kommenttini tänne, sillä arvostan tällaisia avauksia ja keskustelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa mukava saada vieraita Mustikkakummusta :) Tiivistit hienosti sen keskustelun, mitä täällä on käyty. Kuten sanoit, toisille mm. genret ovat tärkeämpiä kuin toisille ihan arkikäytössäkin ja kirj.tutkimuksessa sitten erityisesti. Täällä blogimaailmassa tärkeintä lienee, että pystyy välittämään toiselle oman lukukokemuksensa ja jos termejä käytetään kovin eri merkityksissä, niin se saattaa aiheuttaa sekavuutta.

      Se, mistä ei oikeastaan ole puhuttu ja joka tuli mieleeni sinun kirjoituksestasi on se, että genret herättävät myös odotuksia lukijassa. Dekkari on hyvä esimerkki genrestä, jota lukiessa yleensä tiedän alkavani lukea dekkaria ja se asettaa tiettyjä odotuksia ja sitä ehkä jopa lukeekin vähän eri tavalla.

      Jokin aika sitten kirjoitin Alice Munron romaanista The lives of Girls and Women ja siinä mainitsin, että aluksi luin tuota teosta novellikokoelmana, kun luulin sen sellainen olevan. Kun huomasin, että kyse olikin romaanista, niin samalla panin merkille, että luen novelleja ja romaania eri tavalla. Vaikea tarkemmin määritellä, miten eri tavalla, mutta kyllä siinä eroa oli.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Totta, genret herättävät odotuksia. Joskus se on ihan hyvä, mutta jos kyseessä on teos, joka ei kuulukaan selkeästi johonkin genreen, niin etukäteismäärittely voi luoda ihan vääriä ennakkokäsityksiä ja odotuksia. Siitä tullaan takaisin siihen, että kuka tai mikä onkaan se määrittelijä ja millainen on vaikkapa dekkarigenreen kuuluva teos. Esim. meidän kirjastossa useampikin teos, jonka itse ajattelen olevan dekkari (väljästi ajatellen) ei olekaan dekkarihyllyssä.

      Hyvä tuo Munro-esimerkki. Kyllähän novelleja ja romaaneja lukee eri tavalla, vaikken minäkään osaa sanoa, mikä ja missä se ero on. Pitääkin laittaa mietintään tuo asia.

      Poista
    3. Kyllä tosiaan etukäteismäärittely voi kääntyä ns. tarkoitustaan vastaan. Omaelämäkerta ainakin on genre, jonka suhteen on vaihtelua luokittelussa. Ei varmasti ole kovin helppoa määritellä, onko teos omaelämäkerta, semiomaelämäkerta vai fiktiivinen omaelämäkerta.

      Dekkari on minustakin hyvä genre-esimerkki varsinkin nykyisin, kun dekkari lajina on laajentunut huomattavasti menneiltä kultaisilta whodunit-ajoilta. Tulee nyt mieleeni vaikkapa Karin Fossum, joka yleisesti liitetään dekkarigenreen, mutta jonka teoksissa yhteiskuntakritiikillä on vahva rooli. Ehkä tässä on sitäkin, että jos jonkun kirjailijan teokset on aiemmin liitetty dekkarigenreen, niin tehdään helpommin jatkossakin vaikka kirjailijan teokset eivät niin kovin vahvasti dekkareihin enää kuuluisikaan.

      Poista
  18. Onpa makeaa keskustelua täällä! =D

    Itsekään en käytä "lukuromaani"-käsitettä, koska se on minusta hupsu ja teennäinen. Meni pitkään, etten edes tajunnut, että mitä ihmettä muut tarkoittivat "no tämä nyt oli hyvä lukuromaani" kommenteillaan. Mielenkiintoista myös, että miten eri lailla viihde koetaan. Minulle kaikki lukeminen on periaatteessa viihdettä! =D Ehkä itse jaottelen "kevyen viihteen" chick-liteiksi yms. romanttisiin ja dekkareihin, ja sitten on sellasta perusviihdettä ja draamaviihdettä ja kauhu-ja jännitysviihdettä jne... =D Esim. John Irving on minulle silkkaa viihdettä. Joskus olen miettinyt myös sitä, että mikä se sitten on sitä "korkeakirjallista". Jos se on sellaista, josta minä en ymmärrä mitään, se saa pysyäkin minulle ulottumattomissa ylhäisessä korkeudessaan. Pidän kirjoista, jotka haastavat ajattelemaan, mutta jokin tolkku pitää kuitenkin olla. Ehkä. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan ollut hyvin maistuvaista keskustelua. On ollut tavallaan helpottavaa huomata, että en ole ollenkaan ainoa, jolle tuo lukuromaanin käsite on kompleksinen.

      Taidamme olla viihteen suhteen aika äärilaidoilla. Sinulle suurin osa kirjallisuutta on viihdettä ja minä taas en osaa oikein edes ajatella sitä viihteenä. Tämä nyt tosiaan, kuten aiemminkin kirjoitin, liittyy siihen, että en osaa suhtautua sanaan viihde. Sillä vaan on minulle niin tympeä maku.

      Korkeakirjallista on varmaan ainakin kaikki kanonisoitu kirjallisuus, jossa taatusti miesten kirjoittamat teokset ovat yliedustettuina. Eli tässä on myös se pointti, että kirjallisuuden luokittelu on myös mitä suurimmassa määrin vallankäyttöä. Jotakin otetaan mukaan, jotakin suljetaan pois. Mielenkiintoista on myös, että miten nämä valintaprosessit tapahtuvat ja kenen toimesta, siis juuri tämä, että jokut kirjailijat ja teokset vakiinnutetaan ns. korkeakirjallisuuteen.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista