Reader, why did I marry him?

Tämä ei ole analyysi eikä kritiikki Punaisesta aistikirjasta, vaan sensuroimaton purskahdus heti sen jälkeen, kun olin Laakson romaanin lukenut. * Miten kirjoittaa Punaisesta aistikirjasta, kun olen höyrytilassa?  Kun adjektiivini rakastumisen huumassaan valuvat asteikkojen yli. Miten ne pyörtyilevät ja nousevat taas uusin hekumatiloihin. Lälläslää ne huutavat ennen kuin nautinto vie niiltä puhekyvyn. Miksi Laura Laaksolle ei ole myönnetty kirjallisuuspalkintoja? Olen tuhatvarma, että jos Punaisen aistikirjan kannessa tekijän nimi olisi Monika Fagerholm lukijat huohottaisivat toisensa kumoon tätä kirjaa ylistäessään. Koska on niin. Koska tässä maailmassa on niin, että toiset huomataan ja toiset jätetään seisomaan pylväskäytävien varjoon. Eikä siinä ole mitään kohtuullisista, eikä siinä ole kyse siitä, siinä ei ole varsinkaan aina ollenkaan kyse siitä, miten hyviä teoksia kirjailija kirjoittaa.  Joskus ihan päinvastoin. Tätä kirjoittaessani kaikenlaisia sanoja ja lauseita tulee...

Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita. Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa. Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä). On kirjoja, ...

Hämmentävän hyvä. Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä. Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana. Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuj...

- Luet sä usein kirjoja, jotka edustaa lentokoneromaanin genreä? - Häh? - En minäkään, mutta nyt luin ja voi ihmislaji, teidän kannattais tehdä samoin Pahaa aavistamaton lukija voi erehtyä hyväksymään kokonaisuuden aidoksi.  Edellä oleva varoitus lukijan on hyvä pitää mielessään, sillä Laura Laakson esikoisromaani Mrs. Milkyway ei ole sitä miltä se ensin näyttää tai tuntuu. Kun varoitus on nyt esitetty on tervetulotoivotuksen vuoro. Welcome to this Very Inciting Passion flight over the fucking rainbow. Please fasten your chastity belt and stow your private under the seat in front of you or in the overhead binary poop holes. Kuulostaako levottomalta? Tai kummalliselta? Maltahan hetki. Mrs. Milkyway kertoo vähän yli viisikymppisestä luovan kirjoittamisterapian ja psykonaalyyttisen kirjallisuudentutkimuksen uranuurtajanaisesta. Hänen tehtävänään on ottaa selkoa kadonneen lentokoneen matkustajasta, joka oli ollut aiemmin hänen kirjoituskurssillaan. Edellisessä kappal...