Jos Laura Laakson uutuusromaania Pilvenpiirtäjä pitäisi kuvata kahdella sanalla käyttäisin siitä juuri ilmaisua hämmentävän hyvä.
Jo Laakson esikoinen Mrs Milkyway vakuutti minut siitä, että Laakso ei todellakaan hyppele matalimman aidan yli. Nyt jälkiviisaana nämä molemmat teokset luettuani voin jo sanoa ääneen, että siinä missä Mrs Milkyway latasi tiskiin korostuneen kokeellisen kokonaisvaikutelman malttaa Laakso Pilvenpiirtäjissä jarruttaa sen verran, että lukijan on helpompi pysyä matkassa mukana.
Jos Pilvenpiirtäjää käy tulkitsemaan saattaa hyvinkin päätyä jonkin tyyppiseen metsään, mutta olen valmis ottamaan sen riskin.
Pilvenpiirtäjät liikkuu uusperheessä ja yksi sen keskeisiä teemoja on äidin ja pojan välinen suhde. Rakkaan lapsen tavoin pojalla on monia nimiä. Äiti on taiteilija siinä ahtaassa kolossa, johon perhe-elämä on hänet puristanut. Siinä samassa rupisessa loukossa, jota ovat asuttaneet äidit, joiden pojista on tullut kuuluisia ja haluttuja. Joiden pojat ovat olleen sen nimisiä kuin Jim Morrison, Kurt Cobain ja Charles Bukowski.
Oletko koskaan miettinyt edellä mainittujen tyyppien äitejä? Oletko päästänyt päähäsi ajatuksen siitä, mitä on vaatinut olla heidän äitinsä? Vai onko niin, että olet keskittynyt poikien - ja joskus niin harvoin tyttärien, että sitä oikeastaan on turha edes mainita - suureen alkoholin ja huumeiden läpi tislautuvaan nerouteen?
Vähän rehellisyyttä nyt hei niihin vastauksiin.
On naistaiteilijan viisautta jättää yrittämättä, tunkematta kolmikerroksista talokakkua yhtenä kimpaleena kurkkuun: äitiys, naiseus, taiteilijuus - vähintäänkin tukehtumiskuolema. Puff.
Jos vastakkain ovat lasten paras ja naistaiteilijan oma taidenäyttely, kumpaa äänestät?
Vaikka Pilvenpiirtäjässä kuvaus etenee perheen äidin näkökulman kautta sitä hallitsee poika "Leo, Leonard, Leonard Bloomsbury". Lukijalle tarjoillaan monia täkyjä, joihin tarttua ja häneen kylvetään epäilys siitä, että täkyt saattavat olla hämäystä.
Esimerkiksi edellisestä käy hyvin Leon lempinimi "Leonard Bloomsbury", josta on vain intertekstuaalinen sanakivenheitto Joycen Odysseuksen Leopold Bloomiin sekä Bloomsbury-taiteilijaryhmään, jonka tunnetuimpia jäseniä oli Virginia Woolf.
Edellistä ajatuskulkua voisi jatkaa toteamalla, että siinä missä Leopold Bloom kävelee ympäri Dublinia, Laakson kerronta taas kulkee kerrostalon kerroksesta toiseen, joka graafisin keinoin tuodaan teoksessa myös esiin. Laakson kerrontatapaa voi syystä kutsua tajunnanvirtaiseksi ja Pilvenpiirtäjä olisikin kiinnostavaa törmäyttää yhteen jonkun Woolfin teoksen kanssa ja verrata niiden sisältämiä mahdollisia tajunnanvirrannallisia yhteyksiä.
Pilvenpiirtäjä on mix tape, johon Laakso kaiuttaa satuja ja lauluja, jotka avartavat tekstiä useihin suuntiin samalla kun teksti sulkee satuhahmot ja laulunpätkät syliinsä kuin mummo, joka tuudittaa ensimmäistä lastenlastaan keinutuolissa, joka ei pidä yhtään narisevaa ääntä.
Maahanpanijaisissa viimottaa kylmästi ja sataa ohutta lehtevää lunta. Lauletaan maankorvessakulkevi, papilla on parranajosta rikki leuan kuopanpuoleinen reuna. Lapsosentie. Lasketaan kolmeen, niin kuin kesken kesäolympialaisten hylätyllä urheilukentällä, juuri ennen loikkaa riitteiseen vesihautaan. Ihanaonenkeli.
Aluksi luin Laakson romaania kuin pitkää runoa. Tähän suuntaan minua ohjasi tekstin kielellinen ilmaisuvoima. Sen pyörteinen kielellinen virtuositeetti , joka vie mukanaan kuin naisen niminen myrskytuuli. Ei kysy lupaa, vaan puhaltaa. Kaikista ilmansuunnista.
Valtavankokoinen puuh! Mittarin voimallista värähtelyä.
Läpi tekstin lepattelee perhonen, jonka saattaisi lukea vertauskuvaksi Leon kehittymisestä pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja edelleen kohti. Enpäs sanokaan enempää.
Teenspiritsmell huokuu Pilvenpiirtäjän sivuilta. On mököttävää laatua niin kuin olla pitääkin ja äidistä tulee jäsen "kaikkien menetysten äitien" -liivijengissä, jossa kuppikoon perään ei kysellä.
Pilvenpiirtäjä on katu-uskottavaa kokeellisuutta, joka hyödyntää kokeellista kirjoitustapaa ja asettaa sen tarinan palvelukseen. Minua ilahdutti kovin myös se, että Laakson romaani on painettu kunnon paksulle paperille, joka on harvinaista herkkua näinä taloudellisesti kiperinä kirjamarkkina-aikoina, jolloin painokuluissa usein säästetään niin, että kirjan sivut ovat ohuita, helposti repeäviä lerpakkeita.
Laura Laakson ilmestyminen Suomen kirjallisuuskentälle on yksi nykykirjallisuutemme ehdottomia valopilkkuja. Kieleni on jo suusta ulkona ja odottaa hänen seuraavaa teostaan.
Laura Laakso: Pilvenpiirtäjä
255 sivua
Aviador (2020)
Aloin myös lukea tätä alkuun runon tavoin kun teksti oli niin sen oloista, mutta sitten aloin pohtia että tämä kyllä havainnollistaa hienosti nimenomaan proosan moninaisia mahdollisuuksia. Ja juuri siksi olen myös tosi iloinen, että Laura Laakso on ilmestynyt kirjalliseen ympäristöömme. Tämä on tosiaan visuaalisestikin tyylikäs teos, jossa typografialla ja kuvallisuudella luodaan omia tasojaan kiinnostavalla tavalla. Tematiikka saa hurjan käsittelyn.
VastaaPoistaHauska kuulla, että sullekin tuli tuo runomielleyhtymä. Kirjoitin sen lukiessa muistikirjaani ylös, mutta en enää osaa sanoa, missä vaiheessa luovuin "runollisesta lukemisesta".
PoistaTämä kirja on minusta ihan parasta kokeellista kirjallisuutta mm. siitä syystä, että kokeellisuus on tässä koko homman palveluksessa, eikä ole millään tapaa vain itsetarkoituksellinen tehostekeino.