Jos eläisimme maailmassa, jossa eniten puhutaan kirjallisesti laadukkaista ja ylen korkeatasoisista kirjoista puhuisimme taukoamatta Laura Laakson bigmacbethista. Sellaisessa maailmassa emme kuitenkaan elä, vaan jauhamme useimmiten teoksista, jotka ovat ylen lukijaystävällisiä. Kesyjä ja epävaikeita.
Kävi niin, että kun bigmacbethista oli enää muutama kymmenen sivua jäljellä törmäsin aivan sattumalta Helsingin rautatieaseman vierustalla virolaisen Maria Metsalun performanssiin. Metsalu työntelee hodarikärryä, syöksähtelee ja pyörii seksuaalisesti vihjailevissa asennoissa maaliskuun kuraisessa ja märässä maassa.
Minulle Metsalussa ruumiillistuu bigmacbethin maailma. Kummatkin ovat räyhäruumiita. Niin räyhiä ja niin ruumiita. Niin järkyttävän paljon läsnä. Niin sillä tapaa itsensä esiin tuovia, että heitä on mahdoton ohittaa. Että sitä nauliintuu paikkaan, jossa on, jossa katsoo, jossa lukee. Paikkaan, jossa oma oleminen on talo (se lihallinen) talossa (siinä seinällisessä).
On kirjoja, enimmäkseen juuri sellaisia kirjoja, joista voi kertoa, mistä niissä on kysymys. Luetella niiden henkilöitä ja teemoja ja kenties jopa sanoa sanasen rakenteista ja muusta sellaisesta, käyttää pari lausetta juonen kuvaamiseen. Sitten on kirjoja, harvemmin on, onneksi sentään joskus on, sellaisia kuin bigmacbeth, josta kirjoittaminen tuntuu niin intiimiltä, niin alusvaatteettomalta, että en oikein tiedä, uskallanko kuitenkaan.
Maria Matinmikko kirjoittaa teoksessaan Valohämy:
”Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Voiko katsoja pettää teoksen tai irtisanoutua sopimuksesta ja katsoa tanssitaidetta installaationa, elokuvana tai esseenä? Lukea kirjaa musiikkina tai rullamaisemamaalauksena? Kunnella musiikkialbumia novellikokoelmana tai manifestina? Katsoa valokuvaa teatterina, maalausta tai piirustusta runona?”
bigmacbethia voi lähestyä lukemalla. Tietenkin voi. Onhan se kirja / kirjakin. Minulle se on ensimmäiset kymmenet sivut voittopuolisesti elokuva. Mielessäni käy jatkuvasti Gabriel Axelin ohjaama elokuva Babettes Gæstebud (1987) ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989).
En lainkaan väitä, että edellä mainituilla elokuvilla olisi sinänsä varsinaisesti ja yleisemmin mitään tekemistä bicmacbethin kanssa, mutta niistä minuun on alitajuntaisesti varastoitunut notkuvia pöytiä, syömistä ja kaikenlaista ruokapaljoutta, jotka omalla tavallaan asustelevat myös bigmacbethissa.
Mehän tiedämme, että kauheinta on läski. Parempi siis syödä vain 2,5 lihapullaa kolmen sijasta, kuten bigmacbethissa tyttärelleen Pikkunartulle opettaa hänen äitinsä, joka on "paras äiti ikinä".
Siinä missä Pikkunartun lautasella on ruokapula, on bigmacbethissa tekstuaalinen ruokarunsaus. On ahminnallista. On suupielistä valuvia sylkirihmaisia vanoja, jotka pursottavat micmacbethin tarinaa, joka kuljeskelee talossa, jolla on monta merkitystä.
Ja on ääriä myöten täynnä oleminen, lisämahtumattomuus ja vessanpöntön pohjakirjoitus IDO jotain.
"[t]eos röyhtäilee ja ähkii, sillä anorektiseen balettitutuun ahdettuna teksti tursuaa yli, sen buliminen hedonismi ei mahdu luonnonsuoleen."
Mehän tiedämme edelleen, että kauheinta on läski. Kauheimman vastakohtaisinta on ei-läski, purilaskielteisyys ja yleinen vähä- ja olematonsyöminen. Että jos nyt ihan aluksi ei mentäisi sinne Mäkkäriin ollenkaan enää koskaan. Ja jos ihan varmuuden vuoksi varottaisiin ihan kaikkea punakeltaista, kun niiden punakeltaisesta ei koskaan voi tietää, mikä transrasvaranskis tuon väriyhdistelmän syövereissä piilee.
bigmacbeth on niin monella tavalla nerokas, niin hurja ja yltiöpäinen. Niin levottomasti lepattava ja ylenmäärin rakastettava. Laura Laakson kirjallinen lahjakkuus on Suomen kirjaskenessä vertaansa vailla.
Hinta on mikä hinta on. Tinkimätön.
Laura Laakso: bigmacbeth
334 sivua
Aviador (2023)
Kommentit
Lähetä kommentti