Reader, why did I marry him?

Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante. Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki. Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen ...

En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu. Sari Elfvingin  Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka läpi hän on punnertanut itsensä nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheessä oli sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia. Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana. Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa. Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saa...

Oli lapsi, joka ei ollut kotonaan muiden lasten joukossa. Tämä lapsi kasvoi ja voi yhä huonommin. Oli lääkkeitä, terapiakäyntejä, alkoholia, sairaala. Oli eksyminen, hukassaolo, itsen menetys ja omien ääriviivojen sulaminen. Armo on Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä voimakkain kylmän sinisävyisin kuvin, joista hurjimmat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita. Itse luin Armon juuri ennen nukkumaan menoa. Sen kuvaston voimakkuus tuli uniini. Näin painajaisia, joista en muista muuta kuin että niissä oli jonkinlaisia ahdistavia ja valuvia muotoja. Armo oli mennyt minuun. En muista lukeneeni näin emotionaalisesti hurjaa sarjakuvaa aikoihin, jos koskaan. Enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostetusti mielessäni virtasivat  Armoa lukiessa Enki Bilalin sarjakuvat, joita en ole lukenut vuosiin. Armon sivuilla musta paha käy kirjoittajansa kimppuun. Armon sivuilla elämä kaikkinensa käy kirjoittajansa kimppu...

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään. Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua. Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät. Yön kantaja ...

Tämä  kirja nyt vaan on - lajissaan suorastaan täydellinen. Kuin seitinohuet ranskalaiset stay upit, joista tietää, että ennen kuin juhlat ovat ohi, niihin on tullut reikä. Tai kuin kauniisti hopeoitu vati täynnä mitä ihastuttavimpia raikkaita hedelmiä, jotka lähes peittävät alleen kiilusilmäisen madon. Tai kuin se hetki, jolloin ei saa mielestään ajatusta, että kaikella kohoamisella on rajansa. Olivier Bourdeaut (s. 1980) on ranskalainen kirjailija ja Tule takaisin, Mr. Bojangles (En attendant Bojangles, 2016) on hänen esikoisromaaninsa. Se on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, enkä ihmettele yhtään, että niin on käynyt, sillä 'Bojanglesissa' on jotakin täysin vastustamatonta. Se on sulavaliikkeinen viettelijä, joka ei kysy lupaa, vaan vie mennessään. Ah, juuri näille käsivarsille minä halusinkin. Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen luonnollisesti Nina Simonen kappaletta Mr. Bojangles, jota tässä romaanissa soitetaan usein ja jonka tahtiin elämää...

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus on teos, joka on kuin tehty lukijoiden rakastettavaksi ja mikäli kirjablogeja on uskominen on se otettu vastaan melko lailla yksimielisesti ihastuksesta huokaillen. Todellisen historiallisen henkilön/tapahtumien kuvaaminen kaunokirjallisesti on laji, johon suhtaudun jossain määrin epäillen. Tuoreessa muistissani on vielä se katastrofaalinen lukukokemus, jonka tarjosi Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmä . Päinvastaista eli kerrassaan loistavaa todellisten tapahtumien fiktionaalistamista taas on viime aikoina lukemieni teostan joukossa edustanut Ryan Gattisin Vihan kadut , jonka hurjuus on aivan omaa luokkaansa. Kirkkaus puolestaan kertoo uusi-seelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004).  Hulluus kuvun alla Janet Frame oli kirjailijan oikea nimi, mutta hän alkoi myöhemmin käyttää salanimeä Nene Janet Patherson Clutha, jolloin Janet Framestä tuli hänen kirjailijanimensä. Janet Frame halusi paeta uuden nimen taakse, pitää...