Siirry pääsisältöön

Armoton armo - Emmi Valve: Armo


Oli lapsi, joka ei ollut kotonaan muiden lasten joukossa. Tämä lapsi kasvoi ja voi yhä huonommin. Oli lääkkeitä, terapiakäyntejä, alkoholia, sairaala. Oli eksyminen, hukassaolo, itsen menetys ja omien ääriviivojen sulaminen.

Armo on Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä voimakkain kylmän sinisävyisin kuvin, joista hurjimmat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita.

Itse luin Armon juuri ennen nukkumaan menoa. Sen kuvaston voimakkuus tuli uniini. Näin painajaisia, joista en muista muuta kuin että niissä oli jonkinlaisia ahdistavia ja valuvia muotoja. Armo oli mennyt minuun.

En muista lukeneeni näin emotionaalisesti hurjaa sarjakuvaa aikoihin, jos koskaan. Enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostetusti mielessäni virtasivat Armoa lukiessa Enki Bilalin sarjakuvat, joita en ole lukenut vuosiin.




Armon sivuilla musta paha käy kirjoittajansa kimppuun. Armon sivuilla elämä kaikkinensa käy kirjoittajansa kimppuun ja huutaa, kuinka paljon helpompaa olisi vaan riistää henkensä. Jos jaksaisi.

Tunne siitä, ettei ei kuulu porukkaan. Että on jollakin epämääräisellä tavalla erilainen. Että on se, jota osoitetaan.

Tunne siitä, että ei kuulu tähän maailmaan tällaisena, josta ei tiedä, mitä tällainen edes on.

Miten ylipäänsä olla.

Ja miten sitä vajoaa.
Alemmas.
Syvemmälle.
Pimeämpään.

Ja miten se kaikki muuttuu kuviksi, jotka pienimpiä mikroilmeitä myöten kertovat Emmi Valveen tarinaa.

Ja miten ne kuvat tulevat lukiessa sillä tavoin liki, että samalla kertaa on niistä kuvista ihan huikaistunut, mutta niiden intiimiys kaihertaa. Kuin näkisi mihin ei ole oikeutta nähdä, vaikka se oikeus on Armon myötä annettu.




Armo kertoo tavoista pitää itseä kasassa. Se kertoo minän koossa pitämisen yrityksistä erilaisten listojen avulla.

Listaan, olen siis olemassa.

Listat ovat konkreettisia. Ne ovat dokumentäärisiä. Mutta ne eivät riitä.

Ihosta tulee vihollinen.

Iho ei toimi rajana. Se läpäisee liikaa.

Maailman emäkset etsiytyvät iholle.

Iho liukenee.
Sulaa.
Muuttuu velliksi.
Muuttuu haisevaksi liemeksi.






Armo on vahva sana. Kristilliseen armon käsitteeseen kuuluu, että armon osakseen saaminen ei ole kiinni ihmisen teoista, vaan armo vuodatetaan ihmisen ylle hänen ansioistaan tai niiden puutteesta riippumatta.

Valveen sarjiksessa paraneminen ei ala mistään yksittäisestä tapahtumasta tai hetkestä. Jotakin on jollakin tavoin muuttunut ja se näkyy kirjoittajan elämässä niin, että tulee päivä jolloin jaksaa ihan vähän ja sen jälkeen päivä, jolloin jaksaa vähän enemmän. Hulluuden lähtö itsestä on armoa.

Armoa on myös normaalin määrän lisääntyminen kirjoittajan elämässä. Se on taiteilijaksi tulemista hulluudesta huolimatta. Ja paljon muuta.

Armo on armoton, äärimmäinen ja roso.  

Sen kuvien upeus järkyttää ja hyvä niin.




Emmi Valve: Armo (2017)
301 sivua
Kustantaja: Asema kustannus



Kommentit

  1. Sain tämän just luettua, ja täältä blogistasi ylipäätään sain idean lainata tämän. Upea ja kauhea ja lopulta armollinen sarjakuvateos. Nyt vähän pelottaa ruveta nukkumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että luit Armon. Tässä kuvat on kyllä järkyttävän hienoja. Hyvin vaikuttava teos, johon toivoisin monien tarttuvan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän