sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Minä, Brutus - Katja Kallion Yön kantajan seurassa

Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään.

Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua.

Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät.

Yön kantaja kysyy, mitä yhteisö sallii, miten terveys ja sairaus määritellään ja missä kulkevat naisten rajat. Prostituutiosta ja irtolaisuudesta tulee Kallion romaanissa leimakirveitä, jotka sinetöivät Amandan kohtalon. Niin naisesta, joka kerran liiti kuumailmapallossa taivaan poikki Pariisiin tulee Seilin asukas. Amandan tehtäväksi tulee näin kantaa naisten kollektiivista pimeyttä, jonka pimeydeksi ovat määritelleet ne, joilla on valta ja sen liitännäisenä oikeus niin tehdä.

Kallion romaani sisältää paljon senkaltaista naisruumiin rajoittamista, joka yleensä saa minut pohtimaan vallan ja ruumiin välisiä suhteita ja ruumispoliittisia kontrollimekanismeja.  Nyt tämäntapaiset ajatukset tuntuvat päälleliimatuilta, enkä koe niiden motivoituvan itse teoksesta käsin. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esiin yhden kappaleen Yön kantajista, johon mielestäni Amandan kokemusmaailma tiivistyy.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.

Kallion luoma kuva Amandasta, jonka ruumis pysyy kasassa vain pakkopaidassa on karuudessaan häikäisevä ja siitä lukiessani tunnen sen kaltaisia liikahduksia, joita olisin luullut tätä romaania lukiessani kokevani useammankin. Se, että niin ei käynyt saa minut tuntemaan oloni Brutukseksi, vaikka en nyt osaakaan sanoa, kenet minä tässä tapauksessa olen pettänyt.

*

Ennakko-odotukset

Joskus omat ennakko-odotukset kirjan suhteen ovat niin suuret, että kirjan on mahdotonta niitä täyttää. Yön kantaja oli minulla lainassa kirjastosta jo aiemminkin, mutta palautin sen lukematta, koska en yksinkertaisesti tuntenut halua sen lukemiseen. Kun yksi jos toinenkin toivoi tämän kirjan päätyvän Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja kirja sattui sopivasti tulemaan pikalainana vastaan päätin yrittää uudestaan.

Toki ennakko-odotuksia oli paljon, mutta en silti usko, että Yön kantajan lukeminen kaatui kohdallani niihin. Tätä näkemystä on tosin mahdoton perustella, mutta vetoan nyt vaikkapa siihen, että niin ei tapahtunut Tommi Kinnusen Neljän tien risteyksen kohdallakaan, jos toki jouduin sitä lukiessani erityisesti ponnistelemaan, jotta pystyin pitämään ennakko-odotusten vaikutuksen loitolla.

Tositarina taustalla

Lähtökohtaisesti kirjat, joiden taustalla on tositarina ovat minulle vaikeita ja riippuu ihan tapauksesta, mihin suuntaan tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kallistun. Joskus tuntuu, että todelliset tapahtumat tai jonkun ihmisen oikea elämä tulevat riistetyiksi, kun niistä kirjoitetaan fiktiota. Toisinaan taas päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että todellisen ihmisen elämää on käytetty välineenä, jolla pyritään vaikuttamaan lukijoihin  ja herättämään heissä vahvoja tunteita. Tässä suhteessa hyvä esimerkki on Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä, josta kirjoittamaani tekstiä on hyvä näin jälkikäteen moittia siitä, että omat negatiiviset tunteeni ottivat liian suuren vallan bloggauksessani.

Kaunis kieli

Tämä minun pitäisi jo tietää ja uskoa. Jos suuri osa blogistaniasta on sitä mieltä, että teoksessa on erityisen kaunista kieltä en todennäköisesti tule kyseisestä teoksesta innostumaan. Tämä ei tarkoita, ettenkö pitäisi kauniista kielestä, mutta minulle se kaiketi määrittyy pitkälti toisin kuin suurelle osalle lukijoista. Näen - kenties liiankin hanakasti - coelhomaista vaikutelmaa sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Koen näennäiskauniiksi ja sen myötä tyhjiksi lauseet, jotka saavat monen muun lukijan sydämen läpättämään vaikuttuneisuudesta. Ei tosin ole vierasta sekään, että kirjoitan tuollaisia lauseita myös bloggauksissani ja se synnyttää minussa häpeän ja epämukavuuden tunteita. Suomeksi sanottuna voin jälkeenpäin todeta: aikamoista paskaa tuli kirjoitettua.

Psykologinen torjunta

Pidän mahdollisena, että jotkut teokset sisältävät senkaltaista aineistoa, joka osuu sellaiseen kohtaan minussa, että en yksinkertaisesti pysty käsittelemään teoksen sisältämiä kysymyksenasetteluja, vaan psyykeni menee torjuntamoodiin pitääkseen itseään kasassa. En tosin keksi, mitä sellaista juuri Yön kantajassa saattaisi olla, mutta koska psykologisen torjunnan mekanismeja on itse vaikea, ellei toisinaan peräti mahdotonta havaita, en tätäkään vaihtoehtoa sulje Kallion romaanin kohdalla pois.

"Juonivetoinen eläytymisesitys"

Ilmaisua "juonivetoinen eläytymisesitys" on käyttänyt Antti Majander kirjoittaessaan tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, jotka Majanderin mukaan "julistavat kuolemaa" tämäntapaiselle esitystavalle.

"Juonivetoinen eläytymisesitys" ei omalla kohdallani edusta kirjallisuustyyppiä, jonka pariin erityiseseti hakeutuisin. Tämä ei tarkoita, että pitäisin juonivetoisia kirjoja mitenkään erityisen huonoina, mutta ne tarjoavat harvoin sellaista askarreltavaa, jota kirjallisuudesta haen ja jota siltä suorastaan vaadin.

Yön kantaja ei kuitenkaan edusta perinteistä juonivetoista kirjallisuutta, joten en voi käyttää tätäkään perustetta selittävänä tekijänä omalle innostumattomuudelleni. Toki voisin vedota siihen, että Kallion teos ei ole sinänsä kirjallisuutta uudistavaa, mutta miksi takertuisin kyseiseen perusteluun juuri tämän kirjan kohdalla?

Väärä lukemisajankohta

Blogistaniassa törmään suht usein siihen, että bloggari kirjoittaa, että ei päässyt teokseen oikein sisälle, koska ajankohta teoksen lukemiselle oli väärä. Joko edellä mainittu väite on tosi tai vaihtoehtoisesti kiertoilmaisullinen tapa lempeästi ilmaista, että teos ei nyt vaan yhtään sytyttänyt.

Väärä lukemisajankohta on minulle kiistanalainen ilmaisu. Toisaalta uskon, että jos teos on tarpeeksi hyvä se kyllä onnistuu tunkeutumaan lukijaansa. Toisaalta on myönnettävä, että joskus joku kirja yksinkertaisesti jättää kylmäksi, mutta kun sen pariin palaa myöhemmin on tilanne aivan toinen. Sen sijaan oletettu väärä lukemisajankohta ei yleensä estä minua näkemästä teoksen kirjallista arvoa, vaan sen merkitys rajoittuu ns. pitämispuolelle.

On mahdollista, että jos luen Yön kantajan joskus myöhemmin uudestaan on kokemukseni toinen kuin mitä se tällä lukukerralla oli. En kuitenkaan pidä tätä vaihtoehtoa kovin todennäköisenä.


Rakasta minua

Oman lukunsa muodostavat teokset, joihin on sisäänkirjoitettu lukijalle pyyntö: rakasta minua. Ihan blogini alkuaikoina luin Eowyn Iveyn romaanin Lumilapsi, jossa tämänkaltainen lukijalle esitetty pitämispyyntö on hyvin voimakas ja sen vuoksi muutuin Lumilasta lukiessani varsin torjuvaksi. En yksinkertaiseseti pysty innostumaan kirjoista, jotka vaativat rakastamaan itseään.

Yön kantajasta voi löytää tämäntapaisia elementtejä, mutta ne eivät kuitenkaan ole siinä määrin hallitsevia, että tämäkään asia riittäisi kokonaan selittämään, miksi en innostunut enemmän Kallion romaanista. Tästä huolimatta pidän Kallion romaaniin sisäänkirjoittautunutta rakasta minua -vaatimusta todennäköisimpänä syynä siihen, että lukukokemukseni jäi valjun puoleiseksi.  Jos sitten pitäisi yrittää selvittää, miksi koen juuri tämän romaanin vaativan rakastamaan itseään olen taas vaikeuksissa. Mistä moinen tunne syntyy? Jotakin samantapaista koin Riitta Jalosen Kirkkauden kanssa, joka niinikään on ollut lukijoidensa vahvasti rakastama kirja.

*

Voidaan kysyä, onko oleellista pystyä selittämään itselleen, miksi joku kirjallinen teos, kuten tässä tapauksessa Yön kantaja, ei iske itsessä kipinää, vaikka monen muun lukijan kohdalla se niin tekee. Minulle tämänkaltainen pohdiskelu on tärkeää, koska koen, että lukiessa kirjaa ihminen tekee samalla identiteettityötä. Kyvyttömyyteni empatisoida Amandan elämää tuntuu suorastaan jonkinlaisena kipuna, jonka lähettämiin viesteihin en voi suhtautua pelkästään kevyesti.

Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että kirjasta pitäminen on vain yksi - usein hyvinkin subjektiivinen kriteeri - teoksen arvottamisessa, eikä sen perusteella ole syytä tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä teoksen ns. hyvyydestä. On huomattavasti helpompaa kehua tai haukkua kuin olla ymmällään teoksen äärellä. Kuitenkin uskallan väittää, että lukijan totuttujen näkemis- ja kokemistapojen hämmentäminen on yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä ja siinä Kallion Yön kantaja onnistui kohdallani varsin hyvin.

Tämän  tekstin kirjoittaminen on ollut ahdistavaa, mutta olen halunnut yrittää tuoda esiin sen, minkä koen tärkeäksi. Kaiken tämän jälkeen ja alla olevaan sitaattiin viitaten: je suis Amanda.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.



Katja Kallio: Yön kantaja (2017)
380 sivua
Kustantaja: Otava

95 kommenttia:

  1. ”Teokset, joihin on sisäänkirjoitettu lukijalle pyyntö: rakasta minua.”

    Mitä tuo tarkoittaa? Kiinnostavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,
      Ihan mahtavaa, että joku kysyy, mitä jollain kirjoittamallani asialla tarkoitan!

      Se tarkoittaa sitä, että on kirjoja, joiden kohdalla koen, että ne on kirjoitettu jotenkin sillä tavalla, että niihin sisältyy vaatimus tai pyyntö, että ns. hyvän lukijan kuuluu niistä pitää/niitä rakastaa.

      Eli vähän sama kuin on teoksia, joihin on etukäteiskirjoitettu lukijan itku. Tähän kastiin luen sen tyyppiset teoksest kuin vaikkapa elokuva Schindlerin lista.

      Selvensikö tämä yhtään?

      Poista
    2. Minä olen varmaan naiivi, kun jää tällaiset pyynnöt usein huomaamatta. Tai sitten en ajattele kirjailijaa lukiessani (fiktiivistä) kirjaa, mikä on kyllä kohdallani melko totta (tieto- ja elämäkertakirjallisuus ymv. tietty eri asia) joskin poikkeuksia on. :D

      Eowyn Iveyn Lumilapsen luin enkuksi joskus ennen kuin oli tietoa edes sen suomennoksesta. En Lumilapsesta järin innostunut (loppua kohden muuttui makuuni liian "lihallseksi"), mutta ei tullut tunnetta, että minun olisi haluttu rakastavan sitä.

      Poista
    3. No niin, heti kun pääsin sanomasta niin tuli mieleeni eräs kirja, jossa koen (eli ihan on mutua, kirjailija on voinut ajatella ihan muuta: sitähän minä en voi tietää) kirjailijan halunneen tehdä henkilöhahmostaan ihan superrakastettavan, jotta lukijat voisivat huokailla ja itkeä kirjaa lukiessaan potenssiin sata. Tämä kirja on Hanya Yanagiharan Pieni Elämä ja henkilöhahmo Jude. Kohdallani kävi tosin päinvastoin eli ihastuneen huokailun sijasta alkoi ottaa päähän muovinen liioittelu ja rasittava jankkaus. Voi olla, että joudun kirjoittamaan kys. kirjasta toisen postauksen, jossa annan palaa oikein kunnolla mielipiteeni ulos. Mitä kauemmin kirjan lukemisesta on aikaa, sitä enemmän näen siinä piirteitä, jotka ärsyttävät minua monestakin syystä. Tällainen kirjotus sopisi oivasti mielenterveysviikkoon.

      Poista
    4. Anna palaa! Haluaisin lukea sen sun palamisen. :D
      Mulla on tosta Yanagiharan kirjasta tosi vahva tunne, että en halua lukea sitä. Tunnen sen melkein fyysisenä reaktiona. Ostin kirjan silloin, kun siitä oli julkisuudessa ihan ekoja juttuja. Sittemmin olen lukenut siitä muita tekstejä, mm. sun blogijutun ja jotenkin se asetelma, että sille Judelle tapahtuu jatkuvasti vaan huonoa on sellainen, että tuntuu, että en ehkä kestäisi sitä kovin hyvin tai sitten tulisi suuri ärsytys ja alkaisin inhoamaan koko tyyppiä. Kaikenlainen (väkisin) tunteisiin vetoaminen on mulle luotaantyöntävä asia ja silloin on vaarana, että muutun ylettömän negatiiviseksi lukemaani kohtaan. Kai sekin on eräänlainen puolustusreaktio.

      On kyllä jännä, kuinka paljon olen pohtinut sitä, että luenko Yanagiharan vai en, mutta nyt on vakiintunut käsitykseksi, että en lue.

      Poista
  2. Et tu, Brute?!
    Itse olen ajatellut vasta lukea Kätilön, jota en ole nähnyt "haukuttavan".

    Joskus tapahtuu toisinpäinkin luin Ruotsissa suositun Backmanin Kiekkokaupungin. Kirja tuntui todella valmiiksi taputellulta, mutta dramaattisen käännekohdan jälkeen ymmärsin, että miksi kirja on saanut niin suuren suosion Ruotsissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin Kätilön jo ennen kuin mulla oli blogia ja en kylllä ollut siitä mitenkään varauksettoman innostunut. Enemmän olen pitänyt Yöperhosesta.

      Tuo on suunnilleen parasta, kun tapahtuu tuollainen dramaattinen käänne. Sen suuntaista oli tässäkin, kun pääsin Yön kantajassa tuohon siteeraamaani luusohjokohtaan, mutta se jäi sitten kuitenkin enemmän yksittäiseksi välähdykseksi.

      Poista
    2. Minusta Kätilö on hyvin selkeästi jakanut lukijansa. Monet ovat suorastaan inhonneet kirjaa! Tosin en muista, että sitä olisi kukaan blogissa tunnustanut, mutta ainakin Facebookin kirjallisuusryhmissä tätä näkee edelleen. Minusta on nimenomaan hyvän kirjan merkki, että se herättää tunteita ja ajatuksia lukijoissa, eikä mielellään yhteneviä. Mitä iloa meille olisi kirjoista ja kirjallisuudesta, jota kaikki varauksetta 'rakastaisivat'? Mitä keskustelua se synnyttäisi? Tylsää ja turhaa olisi sellainen!

      Oletko, Omppu, ajatellut lukea Johanna Holmströmin Sielujen saaren, joka myös käsittelee Seiliä? Minulla se on lukulistalla. Mielenkiintoista nähdä, miten se avautuu.

      Vielä tuosta pitämisestä tai sen puutteesta. Totta on sekin, että olemme erilaisia lukijoita. Itse lukeudun lähinnä hysteerisiin lukijoihin, eli nautin, kun pystyn tempautumaan tarinan ja henkilöiden (ja kielenkin) pyörteisiin. Minulle kirjan ansiot kirjallisuuden uudistamisessa eivät oikein anna mitään. Hyväksyn sen toki, ja nautinkin, kun minua välillä viedään vähän vaikeampikulkuisille vesille, mutta liiasta myrskyämisestä en jaksa välittää. Pidän tätä kuitenkin ihan luvallisena tapana nauttia kirjallisuudesta myös.

      Poista
  3. Mutta mikä teoksessa tarkemmin ilmaisee sen rakkausvaatimuksen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä. Se on tunne, joka syntyy jostain määrittelemättömästä. Vrt. vaikka se, kun miettii, että mitä lukisi seuraavaksi. Jonkun kirjan kohdalla tulee (minulla siis ainakin) tunne, että haluan lukea juuri kyseisen teoksen. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

      Voisin myös verrata vaikka kuvataiteeseen, jonka kautta ehkä on helpompi havainnolistaa. Miksi joku teos tuntuu niin vangitsevalta, että sen eteen juuttuu taidemuseossa? En tätäkään koskaan ole osannut itselleni selittää. Ei se ole mikään yksittäinen asia siinä teoksessa, vaan enemmän kokonaisuus. Ehkä myös senhetkinen mielentila ja mitä elämässä on sillä hetkellä meneillään.

      Poista
  4. Hyvä, Brutus. Sallimus suo sinulle sanoa siten kuin pitää. Vaikka itse olin todella täpinöissäni Yön kantajasta, ei se ole minulta pois, että olet toista mieltä. Painavasti perustelet oman kokemuksesi, ja se on kuin olla pitää. Uskon kovasti siihen, että tilannetekijöillä ja odotuksilla on osuutta asiaa, kun lukee ja punnitsee omaa kokemustaan. Ja jokaisella on makumieltymyksensä, jokaiselle omat eläytymisesityksensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sallimus, että suot.
      Olen nyt vakaasti lähtenyt tälle linjalle, että sen sanon, mitä koen. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta ei ainakaan mulle ole sitä. Kaikenlaista painetta tulee ympäristöstä ja mitä jos kirjailija näkee ja pahoittaa mielensä ja whatever.

      Poista
  5. Todella hyvää analyysia! Hyvä että kirjoitit tämän. Mä olisin voinut kirjoittaa samantapaisen Peter Sandströmin Laudaturista, mutta sen sijaan jänistin ja palautin sen kirjastoon bloggaamatta mitään. Mutta olisin ollut sen kanssa vastaava Brutus, koska en ole lukenut yhtään kirjoitusta, jossa ei olisi oltu todella vaikuttuneita.

    Tuo "Rakasta minua"-vaatimus kirjassa on kyllä varmaan asia, joka tulee vielä vaivaamaan mua kirjoittajan roolissa öisin! :D Koska toisaalta iso osa tavoitteellisista kirjoittajista pyrkii just teoksiin, jotka olis ihmisten mielestä tosi hyviä, ja nykyään kirjat hiotaan monin tavoin virheettömiksi että ne voidaan edes julkaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tota. Laudatur on niitä harvoja kirjoja (ellei peräti ainoa, en nyt ole ihan varma), josta olen kirjoittanut jopa kaksi postausta. Sandströmin tapa kirjoittaa iskee muhun vahvasti.

      Tosi harmillista, että jänistit. Lupaathan, että et enää tee niin. :D Olen miettinyt tätä omaa bloggaamista ja tietysti myös viime aikaisia keskusteluja ja ns. ulkoblogillisia ilmiöitä. Suomi on niin pieni maa, että siitä jo syntyy painetta bloggaamiseen. On aina suuri vaara, että tulee loukanneeksi jotakin tahoa. Silti minusta on aivaa selvää, että kun kirjoitan teoksesta, niin kirjoitan teoksesta, EN kirjailijasta henkilönä. Ei voi olla niin, että mitään kriittistä ei saisi sanoa. Sellainen tilanne ei palvele ketään.

      Tuo että ihmiset kokisi teokset hyviksi on minusta hankala lähtökohta. Sinikka Vuola sanoi aivan loistavasti kirjamessuilla, että jos kirjoittaa marginaalissa on hyväksyttävä pimeys (tms. en nyt sanatarkasti muista, mutta ajatus on, että jos kirjoittaa marginaalisempaa on hyväksyttävä se, että kirjasta ei silloin suurin osa kansasta innostu ja vastaanotto jää väkisinkin harvempien osalle).

      Suuren yleisön teokset ei ole primäärijuttuni. Ei lukijana, eikä kirjoittaessa. Rakastan "liikaa" kokeellisuutta ja kirjallisuutta uudistavia pyrkimyksiä. Ostin nyt Yli-Juonikkaan kirjan, jotta tulee hyvä fiilis joka päivä, kun sitä katselen, vaikka ei ole tietoakaan milloin mahdollisesti olisi aikaa se lukea.

      Poista
    2. Joo, tää teosten kirjoittaminen hyviksi on asia josta voisi kirjoittaa oman bloggauksensa. Tuo Sinikan kommentti oli tosi hyvä, ja näen pointin siinä kyllä. Mä olen kuitenkin tullut viime aikoina siihen tulokseen, etten täysin usko sitä, jos kirjoittaja sanoo kirjoittavansa vain oman visionsa mukaan ajattelematta vastaanottoa yhtään. Varsinkin jos pyrkii saamaan teoksensa jonkun tahon kustantamaksi. Tää on varmaan asia, josta saan ryöpytystä jos moni bongaa tän mun kommentin, mutta siis, en tajua miten sen ajattelemiselta voisi välttyä, kun tavoittelee julkaisua. Ja vieläpä kuitenkin valtaosa tekijöistä odottaa kovasti kritiikkejä ja arvioita julkaisun jälkeen! En ihan ymmärrä, miten nämä asiat ovat täysin erotettavissa toisistaan. Mut se ongelma voi olla myös tossa mun ymmärryksessä, etten osaa ajatella tätä vielä tarpeeksi laajasti. :) Ehkä joku selittää tän vielä mulle.

      Mä olen löytänyt itsestäni viime aikoina yllättävää konservatiivisuutta. Ehkä musta tulee vielä vihainen vanha mies! Sellainen joka hokee että ennen oli kaikki paremmin ja puistelee päätään kaikelle uudelle ja erikoiselle ja hakkaa maata kävelykepillään! Näen sieluni silmin. :D

      Ootan kyllä kiinnostuksella Yli-Juonikasta, mulle on tulossa ihan kirjastosta, vaikka se voisi olla kirjaesineenä omistamisenkin arvoinen. Neuromaani mulla jo on, koskemattomana toistaiseksi. Mä jotenkin kuvittelen Jatkosota-extran olevan sellainen "Rakkaus niinku potenssiin kymmenen", eli osittain samoja kerronnan keinoja (nettiviestintää jne) mutta monipuolisemmin ja paljon isompien aiheiden pyörittelyä kuin sitä, että miten Paperi T on niin ihana ja tälleen. Vaikka tää nyt oli kärjistys, ja myös RN oli musta tosi hyvä. :D

      Ja joo, tällä hetkellä bloggaan ehkä 1/3 lukemistani, eli vain ne joista mulla on eniten paloa kirjoittaa, koska ei vaan nyt pysty enempää. Ehkä joskus palaan siihen kaikesta bloggaamiseen, niin katotaan miten sitten diilaan nihkeämpien luettujen kanssa.

      Poista
    3. Lykkään nyt lusikkani soppaanne, Tuomas ja Omppu, sori siitä. En kuitenkaan malta olla lykkäämättä. Kaikesta bloggaamisen periaate on tietysti hieno, mutta voi olla uuvuttava (kuten vaikka Matkalla Mikä-mikä-maahan blogissa kuvataan) ja muulla tavoin kiusallinen. Hirtin itse itseni siihen vielä yhdistettynä Ompun umpirehellisyyden periaatteeseen, kun päätin lukea ja blogata kaikki Johtolanka-kisaan lähetetyt dekkarit. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin kovin ilahtunut, jos muotoilen diplomaattisesti. Suomi on totisesti pieni maa, ja kirjalliset piirit vasta pieniä ovatkin. Tuomaksen tavoin kummastelen sitä, miten kirjoittaja ei muka ajattelisi lainkaan vastaanottoa kirjaa kirjoittaessaan. Outo tilanne, kun kaikkea muuta tekstiä kirjoitettaessa nimenomaan on ajateltava lukijaa. Mutta ehkä en ymmärrä tätä minäkään. (En muuten saa kuviteltua Tuomasta millään vanhaksi vihaiseksi herraksi :D )

      Poista
    4. Kirjoittaminen ja vastaanotto
      - ajattelen tästä niin, että man's gotta do what man's gotta do; eli on toimittava ja tämä sisältää myös kirjoittamisen niin kuin oikeaksi kokee. Vastaanottokysymykset ovat tälle alisteisia ja joka tapauksessa kyllähän sitä kirjoittaessa kirjoittaa ns. ideaalilukijalle ja jollakin tapaa kokee tämän ideaalilukijan vastaanoton

      On varmasti kirjoittajia, jotka ei ajattele em. tavalla. Joku kirjoittaa huomion takia tai koska haluaa ensisijaiseseti olla kirjailija. Mulla esim. on useampia aiheita, joista erityisesti nyt yksi on viime aikoina ollut mielessä, josta uskon, että se koettaisiin kiinnostavaksi. En ole siitä alkanut kirjoittaa, kun se ei nyt juuri tällä hetkellä ole prioriteettini. Se kulkee kyllä mun päässä jatkuvasti ja mietin, että jos jotenkin onnistuisin sen tekemään tuon man's gotta do -"politiikan" kautta.

      Em. liittyy mulla siihen, että ajattelen, että ihmisen on oltava rehellinen itselleen ja tunnettava ja tunnustettava omat motiivinsa edes itselleen. Se ei ole yhtään helppoa. Usein se on enempi helvetillistä, mutta tämä on asia, jossa menee jonkun mun olemisen raja ja sen vuoksi en vaan voi tehdä toisin. Pidän tekstini mieluummin pöytälaatikossa, jos se ei täytä niitä vaatimuksia, joita olen sille itse asettanut. Luin nyt taas kerran kässärini läpi ja se on siinä rajoilla, että voisinko laittaa eteenpäin. En ole tehnyt päätöstä. Ja korostan nyt vielä, että en todellakaan ajattele, että kenenkään muun pitäisi ajatella näin, mutta näihin ajatuksiin olen aina tullut takaisin.

      Mitä tulee kaikesta luetusta bloggaamiseen niin tietenkin jokainen tekee tavallaan. Mulle bloggaus on pitkälti myös ajattelemista ja nahan kasvatusta. Kirsi, tuo sun projekti on ihan järkyttävän laaja. En lähtisi mukaan moiseen edes pienestä tai vähän suuremmastakaan rahasta.

      Jos kirjapiirien pienuus tekee sen, että ei uskalleta sanoa, mitä mieltä ollaan, niin se on minusta lähinnä surullista.

      Poista
    5. Kyllä, surullista tosiaan. Omalla kohdallani ei ole kyse ainakaan pelkästään pelosta vaan myös haluttomuudesta. Käytän oikeuttani valita jo siinä kohdassa, kun päätän, mitä ylipäätään enää luen, saati mistä kirjoitan. En tosiaankaan kuvitellut joutuvani näitä valintoja miettimään, kun aikoinaan blogin aloitin. Mutta niin vain on käynyt.

      Poista
    6. Yllättäen pidin Laudaturista. Siinä oli sivaripojan ja sotaveteraaniisän kohtaaminen hosta sain paljon irti.
      Kirsikin sai palautetta Korhoselta Grantassa. Palautetta on Suomessa helpompi antas kuin ottaa vastaan. Monet pitävät palautteen antamisesta mutta eivät sen saa.isesta ellei kyse ole palkinto tai apuraha.

      Poista
    7. Kirsi, hieman vielä kysyisin, jos haluat vastata, että mitä tuolla haluttomuudella tarkoitat?
      Jokke, kiinnostavaa kuulla, koska tuo puoli ei tullut ollenkaan esiin omassa Laudaturin luennassani. Palautteen tarkoitus ei minusta ole olla ilkeää, mutta toki se voidaan sellaiseksi helpostikin tulkita. Kyllä näen ongelmalliseksi myös sen, jos suunnilleen kaikesta loukkaannutaanja korostan nyt vielä, että tässä Korhosen Granta-kirjoitus ei ole konstekstinä. En ole sitä edelleenkään kokonaisuudessaan edes lukenut.

      Poista
    8. Kun Laudaturista puhutaan, niin ei kyllä napannut se kirja muuta kuin silloin, kun isäukko kiipesi lipputankoon tai johonkin tankoon.
      On se hyvä, että kirjoja löytyy jokaisen makuun. Uskon, että se on ihan virkistävää, kun toiset tykkää ja toiset ei. On tullut tänäkin vuonna luettua muutama kirja, josta en pitänyt.
      Ja minähän tykkäsin tästä räväkästä Amandasta, joka mielestäni syntyi väärään vuosisataan. Nykyaikana Seilin saari kävisi ahtaaksi, jos samoilla kriteereillä laitettaisiin pakkohoitoon, epileptinen kuukautishulluus.
      Ja Lumilapsi on lempparikirjani <3

      Poista
    9. Haluttomuudellani tarkoitan sitä, että bloggaamista aloitellessani tartuin ilomielin kaikenlaiseen tarjottuun ja tarjoamattomaankin materiaaliin lukeakseni ja kirjoittaakseni hyvin laveasti, kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Vähitellen olen tullut nirsommaksi ja valikoivemmaksi. En enää jaksa täysin ennakkoluulottomasti heittäytyä lukemaan mitä tahansa, vaan esimerkiksi torjun pääsääntöisesti omakustanteet ja sellaiset kirjallisuuden lajit ja lajityypit, jotka eivät kiinnosta minua. Viis veisaan siitä, että ehkä kannattaisi olla rohkeampi. Aikani on kuitenkin rajallinen ja käytän harrastusaikani kuten itse haluan. Vaikka esimerkiksi rakastan dekkareita, ei se tarkoita, että rakastan kaikkia dekkareita. Luen enää vain ne dekkarit, jotka saavat avaamaan kantensa jostain muusta syystä kuin siitä, että ne ovat dekkareita. (Tosi selkeää, vai mitä?)

      Poista
    10. On oikeesti ihan selkeää. Minä olen jo lähtökohtaisesti hankala ja kirjamaultani elitistinen tapaus ja mua on todella vaikea saada lukemaan yhtään mitään, jos en ole alunperin itse halunnut kyseistä teosta lukea. Saatan kyllä tehdä kokeiluja, mutta silloinkin on lähes poikkeuksetta niin, että olen itse päättänyt sen kokeilun tehdä. Luen kyllä kustantajilta yllättäen lähetettyjä kirjoja, JOS ne kiinnostavat. Lisäksi blogiaikana olen lukenut muutamia teoksia, joita tuskin ilman blogien seuraamista olisi tullut luettua, kun olen halunnut päästä selville, että mitä niistä itse ajattelen.

      Poista
  6. Hieno analyyttinen postaus! Jäin miettimään sitä, miksi me lukijat niin usein syytämme tai analysoimme itseämme, jos emme ole pitäneet jostakin teoksesta, varsinkin, jos teos on muuten kehuttu. Mitä tulee tuohon "väärään ajankohtaan" - vaikka käytän fraasia itsekin, olen sitä mieltä, että se tosiaan on vain tapa sanoa, että en pitänyt teoksesta. Ainakin itse koen välillä, että negatiivisten arvioiden kirjoittaminen on vaikeaa, koska huonoa fiilistä on vaikea sanallistaa. Ehkä pitäisi olla enemmän keinoja purkaa sitä, miksi kirja ei inspiroinut.

    Olen huomannut vähän saman kuin sinäkin: jos teosta kehutaan kauniista kielestä, en syty sille niin usein. Minusta syy on siinä, että mitä lyyrisempi kieli proosateoksessa on, sitä hankalampaa on keskittyä sisältöön; kyse ei ole pelkästään mututuntumasta, vaan ihan oikeasti siitä, miten helppo (tai vaikea) lukijan on ymmärtää sanojen ja lauseiden välisiä suhteita. Minusta kaunis kieli on selkeää, rakenteiltaan yksinkertaista ja vaihtelevaa. Lyyrisemmälläkin tekstillä on paikkansa, mutta pelkkä tyyli ei kyllä riitä minun vakuuttamiseen.

    Muuten, minulla tämä Kallion teos jäi kokonaan kesken (muistelen syyksi kieltä). Et siis ole ainoa, joka ei teosta hehkuta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ainakin taidan analysoida ihan vaan sen takia, että olen analysointiin taipuvainen ihminen. Luulen että tuota "väärää ajankohtaa" käytetään useammissa merkityksissä. Mitä tulee negatiivisen arvion kirjoittamiseen niin uskon, että sitäkin oppii harjoittelemalla.

      Tuo kaunis kieli -juttu on kiinnostava, koska kaiketi on niin, että sillä tarkoitetaan varsin erilaisia asioita. Aika usein ymmärtääkseni sillä viitaan kielen lyyrisyyteen, joka sitten taas on maastoa, johon saatan eksyä, mutta josta saatan myös suuresti innostua. Tärkeä on myös kielen rytmi, josta tosin harvemmin puhutaan.

      Ai sinulla jäi tämä kesken. Kiinnostava tieto sekin. Nyt kun "tulin kaapista" sen kanssa, että en tästä ollut tulessa niin on löytynyt monia muitakin, mutta osa heistä ei vaan ole sanonut asiaa ääneen. Tämä mietityttää.

      Poista
  7. Rakasta minua -kirja, mainio määre! Luulen, että tajuan, mitä tarkoitat, vaikken nähnyt tätä Yön kantajassa enkä Lumilapsessakaan, sen kirjoittajan seuraavassa kirjassa kyllä. Ehkä tuo ominaisuus on katsojan silmässä eikä kirjailijan puolella? Tai ehkä se vaihtelee. Riippuu lukijan kyynisyyden asteesta tai kirjoittajan motiiveista kirjoittaa? Kiintoisaa pohdiskelua, kiitos Omppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin kiinnostavaa, että mistä tuo "rakasta minua" -vaikutelma syntyy. Ajattelisin, että se sijoittuu jotenkin siihen teoksen vastaanoton alueelle ja on osin teoksessa ja osin lukijassa ja se sitten syntyy, kun nämä kaksi kohtaavat. Mikä tässä on kirjailijan rooli? Sitä olisi kiinnostavaa testata vaikka niin, että lukisi jonkun kirjan oletuksella, että se olisi kirjailijan a ja sitten sen jälkeen kirjailijan b kirjoittama. Valitettavasti kirjan voi lukea ensimmäisen kerran vain kerran.

      Poista
  8. Katja Kallio on kirjailija, jonka teoksista olen enemmän tai vähemmän pitänyt, mutta joista yksikään ei ole vielä ns. lumonnut kokonaisvaltaisesti. Yön kantaja olisi saattanut olla sellainen, mutta kyllä minulla sen lukuaika oli oikeasti melkoisten huolten (aika kokonaisvaltaisestikin) täyttämänä ajanjaksona. Jotain muuta kirjaa en olisi ehkä saanut ollenkaan luettua (enkä saanutkaan, kokeilin kyllä). Olisi varmasti ollut melkein se ja sama, vaikka kohdalleni olisi osunut ihan huikea kirja. Minulle siis lukuajalla on merkitystä: ei vain kauniisti "en tykännyt" -sanomista.

    No, Kallion tämä romaani ei ollut kohdallani huikea, vaikka lukuajankohta olikin sellaisenaan vaikea. Kun luin muita äärimmäisen innostuneita bloggauksia ja kritiikkejä, aloin oikeasti miettiä enkä oliko minussa lukijana jotain vikaa. Tunnistin kyllä hienosti kirjoitetun romaani, mutten saanut kirjasta irti sellaista mitä olisin halunnut. Jotain sellaista "omaa", vaikken keksinyt Yön kantajasta mitään varsinaista moitittavaakaan. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö tämä lukea uudelleen. Ehkä ei.

    Muuten, minä en innostunut Jalosen Kirkkaudesta enkä Ketun Kätilöstä. Sen sijaan Ketun Yöperhosta rakastin, ehkä osin siksi etten Kätilön jälkeen odottanut sen olevan ns. minun kirjani. Ja se oli.

    Kiitos hienosti blogitekstistä, joka sai minut peilaamaan omia lukukokemuksiani. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle Yön kantajat oli ensimmäinen Katja Kalliolta lukemani kirja.
      Itse olen enempi sitä tyyppiä, että kun oikein tiukille menee niin useimpia kirjoja en pysty lukemaan ollenkaan. Mulla on ollut kuukausien lukutaukoja (ei tosin nyt blogiaikana). Aina en myöskään yksinkertaisesti pysty keskittymään sillä intensiteetillä, jota teos vaatisi ja silloin luen runoja vähän kerrallaan.

      Luulen, että sun kokemuksessa Yön kantajasta on suht paljon samaa kuin mullakin. Sen sijaan mulla on mennyt ihan ohi se, että sinäkään et innostunut Kirkkaudesta. Näissä kahdessa kirjassa on jotakin samaa. Ainakin nyt tuo elämän pahasti kohtelema nainen, joka lähtökohtaisesti on teemaa, joka on mun "tonttia". Tässä nähdään myös se, että aina edes kiinnostava aihe ei onnistu sytyttämään.

      Yöperhonen oli minullekin paljon suurempi juttu kuin Kätilö.

      Poista
  9. Rakasta minua / Itke kanssani. Joskus suostun, joskus taas en. Ymmällä olo ja ristiriitainen olo ovat hämmentäviä asioita. Tuoreimmat mainitsemiini fiiliksiin liittyvät Köngäksen Sandra ja Konarin Elävien kirja. Onneksi jokaisella on lupa kokea omalla tavallaan. Mutta silti pohdituttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan, sun kokemus Sandrasta oli vähän saman tapainen kuin mun tästä Yön kantajasta. On kyllä ihan järkyttävän mielenkiintoista näitä pohtia ja peilata.

      Poista
  10. Lukemisen henkilökohtaisuus on aihe, joka minulta välillä unohtuu bloggarina. Etenkin, jos ei innostu kirjasta "kaikkien muiden" lailla, alkaa vikaa aina etsiä ensimmäisenä itsestä. Vikaahan siellä ei tässä asiassa ole, siis siellä itsessä, mutta omasta lukijuudestahan se kumpuaa, kuinka kirjan ja sen lukemisen kokee. Etenkin kirjabloggauksen alkuaikoina olin tosi hämmentynyt, jos en pitänyt jostakin yleisesti kehutusta kirjasta ja mietin aina, mitä minulta jäi huomaamatta, kun en ole niin kuin muut. Ja saatoin jättää bloggaamatta, kun en halunnut olla Brutus. Haha, nyttemmin olen jo päässyt sen yli ja taatusti bloggaan, joskin pyrkimyksenä on tietenkin aina perustella ja analysoida lukukokemusta, juuri niin kuin sinäkin tässä kunniakkaasti teet.

    Minä vaikutuin Amandasta ja hänen elämästään. Naisiin ja heikompiin kohdistuva vallankäyttö kiinnosti minua läpi opiskeluajan ja siihen tematiikkaan liittyen tein myös graduni. Teema ei ole koskaan lakannut kiehtomasta: kuinka määritellään "oikea" ja "väärä", kuinka lokeroidaan, kuinka vaiennetaan. Nautin aina, kun pääsen aiheen äärelle, vaikka se useimmiten saa raivon partaalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukemisen henkilökohtaisuus on aihe, joka on mulla nyt kovasti seinäpaperilla. Subjektiivisen ja objektiivisen välillä tapahtuva liike kiinnostaa nyt hirmu paljon ja pohdin asiaa itsekseni. Ehkä jossain vaiheessa, jos löydän jotain teoriaa asiasta, jota vasten testata omia ajatuksiani, niin sen jälkeen voisin kirjoittaa asiasta uuden postauksen. En nimittäin ole valmis ajattelemaan, että lukeminen olisi pelkästään subjektiivista, mutta katsotaan ja kehitellään, miten tämä ajatuskuvio tässä kääntyilee.

      Nuo mainitsemasi asiat ovat juuri niitä, joista yleensä kiinnostun ja sen takia yllätys oli suuri, että tämän teoksen kohdalla ne eivät nousseet minun luennassani sillä tapaa esiin, että olisin saanut niistä parempaa otetta. En tiedä paljon mitään kiinnostavampaa kuin valtaan liittyvät kuviot ja siltä pohjalta tätä olisi ollut toisissa olosuhteissa antoisaa tarkastella, mutta nyt vaan ei millään niin käynyt.

      Poista
  11. Rakasta-minua-kirja! Ymmärrän täydellisesti, mitä tarkoitat, tai ainakin sen mitä sillä itse tarkoittaisin, vaikka en itsekään osaa, tai halua, selittää sen enempää :D Ja kyllä, vähän noita piirteitä Yön kantajassakin on, vaikka ei minusta ihan häiritsevän paljoa kuitenkaan.

    Minulle Katja Kallion kirjat on olleet tosi positiivisia yllätyksiä. Jostain syystä aina luulin, että en pitäisi niistä, mutta sitten luin sen Hankoon sijoittuvan, ja pidinkin! Nämä kaksi romaania on lievittäneet mun traumaa historiallisten romaanien suhteen, kun ideatasolla rakastan niitä, mutta todellisuudessa en.

    Kokonaisuutena Yön kantaja ei minullekaan kolahtanut ihan täysillä, ehkä ennalta arvattavuutensa vuoksi, mutta aivan huikeita kohtia siinä oli, lähinnä sellaisia joissa kuvattiin ympäristöä (se ilmapallolento!) ja ihmissuhteita mielisairaalassa. Ja tietysti oman bonuksensa lukukokemukseen toivat tutut paikat täällä Turussa ja Seilissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja tuo sun lisäys "tai ainakin sen mitä sillä itse tarkoittaisin" on jotenkin aivan kertakaikkisen mahtava. Ja tosiaan ei minustakaan noita rakastamisvaatimuksia tässä ollut mitenkään kuitenkaan erityisen paljon, joten en voi väittää, että innostumattomuuteni tähän puoleen olisi kaatunut.


      Samoin hurjan hieno tuo kuvauksesi sinun ja historiallisen romaanin välisestä suhteesta. Mulle historiallinen romaani ei ole lempilukemistoa, mutta tätä en oikeastaan edes ajatellut historiallisena romaanina ensisijaisesti, vaikka toki tämä sitäkin on.

      Paljastan tietämättömyyteni kysyäkseni sinulta, että onko tuolla Seilissä jotain toimintaa nykyisin (en nyt tarkoita mitään sairaalaa, mutta yleensä). Pääseekö sinne esim. käymään?

      Poista
  12. Tuttuja ajatuksia mutta näin jäsennellysti en olisi osannut niitä pistää paperille, mahtava postaus! Taistelin pitkään Ferranten kanssa, en voinut millään käsittää miksi en ollut haltioissani kun kaikki muut olivat aivan ekstaasissa. Sain kahlattua ensimmäisen osan läpi väkipakolla ja totesin, että olipas tylsästi kirjoitettu kirja. Ihan näin suoraan en kuitenkaan blogissani asiaa ilmaissut ;) Koska olen tällainen fiilislukija niin uskon ehdottomasti tuohon, että joskus kirja vaatii oikean ajan ja paikan! /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Millä kielellä luit Ferrantea? Joudun toteamaan, että mulle se ei suomeksi iskenyt, vaikka mielestäni käännös oli hyvä, joten siitä ei ollut kiinni. Toisesta osasta alkaen luin englanniksi ja imeyden heti osaksi tarinaa. Mua on jäänyt vaivaamaan, että kuinka paljon on kyse kielen merkityksestä ja kuinka paljon siitä, että tuo eka osa nyt vaan laajoine henkilöesittelyineen ei ehkä toimi yhtä hyvin kuin myöhemmät osat.

      Toki myös niin, että Ferranten kirjoitustapa on hyvin pikkutarkka, joten sen voi helposti kokea myös uuvuttavaksi. Oli joitain kohtia jossain vaiheessa, joissa alkoi tuntua, että nyt tulee liikaa, mutta ne menivät onneksi aika nopeasti ohi.

      Mua on aina kiehtonut se, kun tulee tunne, että haluaa lukea just jotain tiettyä kirjaa. Mistä se tunne tulee?

      Poista
    2. Sain luettua sen ekan osan kun löysin kirjan kirjastosta englannin kielellä :) Se pikkutarkkuus siinä juuri häiritsi, tuntui ettei jäänyt mitään tilaa omalle mielikuvitukselle. Lisäksi englannin kielinen painos oli layoutiltaan jotenkin ilmavampi, tuollainenkin asia vaikuttaa!

      Poista
    3. Niin ja mulle taas se pikkutarkkuus loi jonkinlaisen kuplan, jossa oli hyvä olla. Näin ristiriitaisesti nämä mieltymykset välillä menee ja hyvä niin :D

      Poista
  13. Rakasta minua <3

    Mahtava oivallus tämä määritelmä.

    Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta hirvittävän usein minulle käy niin, että kaikkien hehkuttama kirja jättää minut kylmäksi. Usein tuo väärä lukuajankohta tuntuu painavan paljon. Toisaalta, jos ei kymmenenkään vuoden aikana löydy sopivaa lukuajankohtaa, niin ehkä pitää vaan jättää lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehkutuksesta on ollut puhetta myös FB:n puolella ja siellä aika moni on sanonut tuota, että hehkutus aikaansaa sen, että kirjaa on paljon vaikeampi lukea kuin ilman hehkutusta. Jopa niin, että ei tee mieli lukea ollenkaan. Aika nurinkurinen tilanne tavallaan, mutta toiselta puolen myös hyvin ymmärrettävä.

      Mulla on monia kirjoja kotona, joiden kohdalla sitä sopivaa lukuajankohtaa ei vuosienkaan jälkeen ole vaan tullut :D Mutta eihän sitä koskaan tiedä ...

      Poista
  14. Kirjaan en ole tutustunut (aihe on tullut selville ohimennen aiheeseen liittyviä bloggauksia nähdessä) mutta kiinnostavia pohdintoja tässä.
    Ja minusta tärkeitä, koska näillä voi ehkä saada kiinni joistain sellaisista psykologisista vaikuttimista joista ei muuten olisi niin tietoinen...

    Puhun joskus väärästä lukuajankohdasta, usein juuri sellaisten teosten kohdalla joissa olen havainnut jotain hyvää tai edes potentiaalia siihen, mutta joiden lukeminen ei vain tahdo edetä. Ja jätän sellaisia kirjoja myös helposti kesken ajatuksella että palaan ehkä joskus niiden pariin (ja joskus ne toimivat paremmin toisella yrittämällä ja joskus eivät), joten minusta tämä on ihan olemassaolevan ilmiö.
    Mutta arvelen kyllä myös että fraasia käytetään myös eufemismina "en pitänyt kirjasta"-ajatukselle.

    Juonivetoiset eläytymisesitykset eivät ole minullekaan mikään ykköslaji, joitain sellaisia toki olen lukenut mutta jos niissä ei ole oikein mitään muuta niin parhaimmillaankin ne tapaavat jäädä "ihan kivoiksi" teoksiksi.
    Toki niistä joskus löytyy muitakin kiinnostavia tasoja, joskus niin paljon että teos onkin ansiokas, ja ainakaan minulle "juonivetoisuus" ei sinänsä ole mikään ongelma, päinvastoin arvostan kuitenkin tarinassa hyvää rakennetta ja esim. kerrotun tarinan, conten, lajityyppiä, ja toisaalta kokeellisuus kerronnassa ja juonen hylkääminen eivät ole myöskään automaattisia houkuttimia...

    Rakasta minua -kirjat kyllä tunnistan.
    Filmimaailmassa puhutaan "Oscar bait"-leffoista, joissa on julkaisu sopivan lähellä ehdokasasettelua, tuotantoarvot ovat korkeat, tekninen toteutus hallittua ja aiheena mielellään vakava periodidraama joka liittyy johonkin historialliseen traagiseen jaksoon (natsi-Saksa on perinteinen suosikki) ja/tai tarina jostain fyysisestä/henkisestä sairaudesta tai vammasta. Nimeä viljellään vähän turhaankin mutta toisaalta noita tehdään myös hyvin laskelmoidun tuntuisesti (ja ainakin se on hyvä tapa saada idea myytyä). Muilla aloilla on kyllä samoja vastineita, ja kirjallisuudessa ei kai edes tarvitse rajoittua palkintojen jahtaamiseen.
    Tämä kai limittyy ainakin osittain sen juonivetoisen eläytymisesityksen kanssa, jos tässä päästään tositarinaan jossa historiallinen eläytymiskohde on myönteinen, sillai sopivasti idealisoitu että haluaakin samaistua, ja sitten tämä päähenkilö kärsii kovasti koska elämänsä historiallinen ajanjakso on niin julma ja raskas ja hänenkaltaisilleen vapaille ja herkille sieluille käy huonosti...tuollainen karkottaa kyllä minut hyvin tehokkaasti lukemisesta juuri koska se niin äänekkäästi vaatii rakastamaan itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattaisinkin olla hieman yllättynyt, jos olisit tämän lukenut. :D

      Luulen, että tässä voidaan vetää yhteen, että "väärä ajankohta" joko pitää paikkansa tai sitten sen on kiertoilmaisu henkilöstä ja tilanteesta riippuen. Jotenkin vaan kovasti haluaisin, että kirjalla olisi niin suuri kyky, että se pystyisi työntämään syrjään sen väärän ajankohdan, mutta joskus se ei vaan onnistu. Erityisesti mulla kuuluu tähän sarjaan kirjat, joiden lukeminen vaatii erityisen seesteistä mielentilaa (jota toisinaan en omaa pitkiin aikoihin :D)

      Totta tuokin, että juonivetoisuudessa on oma viehätyksensä, mutta kyllä pääsääntöisesti kaipaan myös jotain enemmän.

      Tuossa viimeisessä kappaleessa, kun puhut päähenkilön kärsimisestä, niin sen tyyppinen kuvio on mullakin se, joka usein synnyttää torjuntaa. Toisaalta taas ajattelen, että olen jotenkin kamala ihminen, kun en suostu samaistumaan ja toisaalta, jos takana tositarina, koen helposti myös niin, että sitä tositarinaa ja todellisen ihmisen kokemuksia hyväksikäytetään ja jos niin käy en kerta kaikkiaan enää pysty teoksesta innostumaan, koska tuo hyväksikäyttö tuntuu niin halpamaiselta keinolta. Jotensakin niinkin, että ihmisen elämä on aina tavallaan suurempi kun mitä siitä kirjan avulla voidaan kertoa.

      Poista
  15. Aivan mahtavaa analyysia vastavirtaan kulkemisesta! Minulla olisi varmaan jäänyt tämä arvio kirjoittamatta, koska en olisi osannut sanoittaa havaintojani näin tarkkaan. Paljonhan meillä kaikilla himolukijoilla varmaan tulee eteen näitä teoksia, joihin odotukset ovat liian korkealla. Minulla kauhein lukukokemus on usein se, jos teos hipoo täydellisyyttä enkä yksinkertaisesti keksi siitä muuta sanottavaa kuin latteaa suitsutusta. Esim. Arundhati Royn uusin kuului tähän kategoriaan. Pidän rosoisista kirjoista, joissa on myös kriittistä tarttumispintaa - ja jos teos kutsuu muunkinlaisiin tunteisiin kuin vain rakastamaan, silloin koen tulleeni kosketetuksi ihmisenä. Eli komppaan sinua varsinkin tuon rakkausvaatimuksen suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Tuo mainitsemasi teostyyppi eli se, että teos hipoo täydellisyyttä, mutta siitä ei keksi kun latteaa sanottavaa on mull suht vieras, koska kyseisissä tapauksissa mun kohdalla on yleensä seurauksena nolo hehkutus. :D Toisaalta sitten taas mulle ns. täydellisiä ovat usein kirjat, jotka herättää paljon ajatuksia ja silloin tilanne on enempi se, että tekstiä tuppaa tulemaan ihan liian kanssa.

      Tuota Royn kirjaa ei minustakaan ollut kovin helppo lähestyä. En halunnut kertoa siitä liikaa, koska koin että osa juttua on se, miten teos hahmottuu ja sitten piti arpoa, että mitä sanoo ja mitä jättää sanomatta. Muutoinkin aina välillä koen haasteelliseksi juuri sen, että paljonko kertoo ja paljonko jättää kertomatta. Olen taipuvainen kirjoittamaan tulkintaa ja sekään ei välttämättä aina ole se paras vaihtoehto.

      Poista
  16. Tämä on hieno ja merkityksellinen blogiteksti. Kiitos!
    Käytän itse tuota "väärään aikaan luettua" kertomaan ainakin siitä, että oma keskittymiseni on hyvin vaihtelevaista. Valitettavasti en voi sitä aina hallita ja joskus huomaan, että kirjaan liittyvät viat ovat miltei kokonaan minussa lukijana. Joskus ajattelen myös, että olisin pitänyt kirjasta enemmän nuorena, mutta keski-ikäinen sydän väpättää omien lakiensa mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Tuo on ikävä tilanne kun huomaa, että on syystä tai toisesta tullut lukeneeksi kirjan hutiloiden ja siitä pitäisi sen perusteella kirjoittaa. Jokainen kirja (tai ainakin useimmat kirjat) ansaitsisivat enemmän ja tämä on asia, josta aina välillä kannan syyllisyyttä. Koska teen lukiessani muistiinpanoja, niin onneksi usein pystyn niiden avulla korjaamaan tilannetta. Sekin on tosiaan jännä juttu, että en osaa lukea ollenkaan niin, että en niitä muistiinpanoja tekisi.

      Poista
  17. Yhdyn monien yllä kommentoineiden mielipiteeseen, että tekstisi on herkullisen analyyttinen. Arvostan suuresti, että uskalsit ilmaista valtavirrasta eriävän mielipiteesi - ei kaikkien tarvitse pitää samoista asioista, ei edes silloin, kun pitäjät ovat suuressa enemmistössä.

    Minäkin olen ollut Brutus kerran blogiurani aikana: Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ei napannut alkuunkaan, vaikka suurin osa siitä näyttäisi pitävän. Uskalsin kirjoittaa aiheesta, ja olen päättänyt, että aion tehdä niin vastaisuudessakin, jos satun lukemaan kirjan, joka ei sytytä - tahdon olla rehellinen itselleni.

    Asiasta kukkaruukkuun, rakasta minua-kirja on aivan mahtava termi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pyrkinyt olemaan bloggauksissani rehellinen. En tiedä, onko se järkevää, mutta vaikuttaa siltä, että se on minun tapani, enkä oikein osaa toisin toimia. Tämä asia kyllä mietityttää melko lailla, koska huomaan, että on aika paljon ilmassa sitä, että jos kirja ei miellytä, niin sitten ollaan mieluummin hiljaa. Onko se kohteliaisuutta kirjailijaa kohtaan? Kenties.

      Mitä tulee Tarttin "Jumaliin" niin mulle se oli tosi iso tapaus. Luin sitä ihan lumoutuneena. Tosin lukemista on kyllä hurjan monta vuotta aikaa ja on hyvin mahdollista, että se ei enää ihan yhtä kovaa iskisi.

      Poista
  18. Hdcanis tuossa yllä jo hyvin summasikin "rakasta minua"-kirjojen olemusta. Voisin kuitenkin lisätä siihen soppaan yllättävän usein kotimaisessa nykykirjallisuudessa esiin tulleen asian (siihen nähden, että luen kotimaista nykykirjallisuutta vuodessa ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän): vaikeat ja suuret teemat, joita käsitellään pinnallisesti. Esimerkiksi kirjailija kertoo haastattelussa, että hänen teoksensa käsittelee vaikka ahneutta tai valtaa tai rasismia. Kiinnostavia aiheita, joita kirjallisuuden kautta voi käsitellä erittäin hienosti.

    Mutta tässä minulla ja kirjailijalla on eriävä näkemys: minusta kirja ei useinkaan nimen omaan käsittele aihetta. Kirjailijan mainitsema aihe esiintyy kirjassa, mutta usein staattisena ja annettuna, ilman problematisointia tai tarkastelua monesta näkökulmasta. Tällainen kirja kutsuu nähdäkseni lukijaa rakastumaan kirjaan, sillä se käsittelee vaikeaa asiaa helpolla, yksinkertaistetulla tavalla. Hahmot kärsivät - hieman hdcanisin mainitsemien historiallisten, dramaattisten kausien tapaan - ja kirja voi keskittyä hahmojen henkilökohtaiseen kärsimykseen ja kasvutarinaan, johon lukijan sitten kuuluu samastua omien arkisten vastoinkäymistensä kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tämän tyypin myös, jostain Tärkeästä Aiheesta kirjoitettu kirja jossa esitetään juuri Oikeat Mielipiteet, lukija saa hyvän mielen kun lukee tärkeästä aiheesta (ja ei tule mitenkään rasittavasti haastetuksi). Tuo kuorrutteena siihen samaistumiseen, kärsimykseen ja kasvutarinaan niin hyvä tulee.

      Televisiopuolella puhutaan "Very Special Episode"sta tai "After School Special"eista, siellä ja filmeissä näitä tehdään paljon enemmän formaattiin ja laskelmoiden joten termistökin on olemassa...

      Poista
    2. En osaa sanoa mitään tuosta, mitä kerroit kirjailijahaastatteluissa esiin tulevan ja kirjan teeman välisestä ristiriidasta. En itse asiassa ole tainnut tänä vuonna montaakaan kirjailijahaastattelua edes kuulla. Kirjamessuillakin seurasin enemmän keskusteluja, joissa puhuttiin kritiikistä tms. kirjallisuuden ympärille kiertyvistä aiheista. Siitä tietysti olen samaa mieltä, että jos joku aihe mainitaan kirjassa ei se tarkoita, että sitä aihetta olisi ns. käsitelty.

      Tuota samaistumista olen miettinyt paljonkin, kun luulen tai olen siinä käsityksessä, että olen aika huono samaistuja. En nyt osaa tätä oikein selittää, mutta ehkä on niin, että en ihan ymmärrä, mitä sillä samaistumisella tarkoitetaan. Tai sitten on niin, että en käytä omista reaktioistani tuota ilmaisua. Tässä nyt selvästi on joku aukko, jota en hahmota, joka varmaan kuulostaa ihan hullulta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että samaistuminen ei ole mulle mitenkään erityisen tärkeä kriteeri sen suhteen, pidänkö kirjasta vai en. Tai sitten enemmänkin niin, että samaistun enempi romaanihenkilön ajatuksiin kuin itse romaanihenkilöön. Onko sillä eroa? Menin tämän asian kanssa nyt ihan solmuun.

      Tuosta kärsimyspuolesta, jonka hdcanis mainitsi, aloin pohtia, että onko siinä kuinka paljon kitsch-elementtejä? Siis jotain sellaista, että kärsimys on kuin ne vetoavasti katsovat surulliset kissanpennut, joista jokaisen kuuluu pitää, kun ne on niin ihkuja.

      Poista
    3. Itse kuuntelen jonkin verran radiota Areenasta ja siellä on tullut kuunneltua kirjallisuusohelmiakin. Niitä kuunnellessa on tällainen tullut mieleen. Pinnallisessa käsittelyssä kyseessä ei ole edes maininta: elementti voi olla tärkeä ja toistuvakin kirjan kannalta, mutta se on hyvin staattisesti esitetty.

      Esim. valtaa "käsiteltäessä" joku on vallassa ja ehkäpä väärinkäytää valtaa. Ja sitten joku, yleensä päähenkilö, taistelee vastaan ja yleensä voittaa joko pienesti tai suuresti. Lopputuloksena vallassa olleella henkilöllä ei ole enää niin paljon valtaa. Mutta eihän tämä ole mitään käsittelyä, vaan vallan käyttämistä pahvista leikattuna epämääräisen vastustajan kuvana, että sankarin elämässä olisi kamppailtavaa. Eikä se paremmaksi käsittelyksi muutu, vaikka vallankäytön muodot olisivat kuinka historiallisesti tarkkoja. Valtaa sen sijaan aidosti käsiteltäessä voitaisiin näyttää vaikka miten se muodostuu, muovaa ihmistä, muovaa ihmissuhteita, muovaa yhteisöä, vaihtuu toiseen tms.

      Minä olen surkea samastuja, ainakin Kotuksen määritelmän mukaisesti: "samastaa itsensä, identifioitua; hahmottua samaksi, yhdistyä". En ikinä koe, että hahmo olisi kuin minä tai minä olisin kuin hahmo tai että meillä olisi yhteisiä tunteita tai piirteitä. Tuo ajatuksiin mutta ei hahmoon samastumisen ymmärrän täysin! Yhteisiä inhimillisiä piirteitä tai sitten erilaisia ajatusrakennelmia voi parhaasta kirjallisuudesta tunnistaa, sellaisia joita on itsekin esim. pyöritellyt tai pistänyt merkille. Siksi myös alkaa herkästi ärsyttää, jos kirja tuntuu pelkästään nykivän hihasta että samastu nyt, samastu nyt!

      Ehkä se on tuo kisuefekti - monesti tuntuu, että jos siitä kärsivästä hahmosta ei pidä, niin ympäröivä reaktio on "kuinka saatat?!"

      Poista
    4. Hieno selvennys ja kuvaus. Jos nyt otetaan esimerkiksi tuo mainitsemasi valta, niin kirjoissa, joissa sitä ns. käsitellään ei minusta yleensä puhuta siitä suoraan oikeastaan yhtään mitään, vaan valtasuhteet nousevat esiin sen kautta, mitä kirjassa noin muutoin on. Tavallaan siis se valtakuvio on siellä kirjan sisällä jotenkin ns. elimellisesti niin, että jos jotain kirjasta poistaa niin se valtaosuus kärsii, ts. kirja on vallan läpäisemä kokonaisuudessaan.

      Tuo kisuefekti (hieno termi sekin :D) on myös tässä Yön kantajassa tai siis minä koin niin olevan. Tuo "kuinka saatat" on just sitä, mitä tarkoitan. Kun mennään johonkin tietynlaiseen kuvaukseen niin "kunnon ihmisen" "kuuluu" pitää siitä ja jos ei pidä, niin sitten on jollakin tapaa kyseenalainen tai siltä ainakin saattaa tuntua.

      Minäkin tosiaan samaistun enemmän kirjassa esitettyihin ajatuksiin ja näkemyksiin ja se romaanihenkilö on enemmän kanava, jonka kautta ne tulevat esiin. Luulisin.

      Poista
    5. Luulisin minäkin että tapaan samaistua enemmän juuri ajatuksiin mutta vaikea sanoa miten sitten johonkin kokemuksiin tai tunteisiin suhtautuu, ymmärtääkö vai samaistuuko niihin vai niistä tuleviin ajatuksiin, missä noissa menee sitten erot...mutjoo, olen maininnut samaistuvani esim. joihinkin Leena Krohnin henkilöihin, joiden kohdalla huomautetaan että ne on muuten aika abstrakteja ja enemmän ruumiillistettuja ideoita kuin oikeita henkilöitä.

      Kisuefekti (hyvä sana, otetaan käyttöön) on häiritsevä silloin just kun se tuntuu manipuloinnilta, ja näkyvä manipulointi on kyllä kitschiä (tietysti rajatapauksissa osa menee mukana ja osa näkee manipulointia sielläkin missä sitä ei ole...)
      Mutta pidän kyllä siitä jos kirjailija onnistuu luomaan teoksessa tilanteen että lukija ymmärtää, ehkä jopa samaistuu, johonkin hyvin problemaattiseen tai epämiellyttävään henkilöön ja ehkä käsittämään mistä tuo täysin tolkuton teko tai käytös tulee, niin onhan sekin tietysti manipulointia, mutta, en tiedä. Kisuefekti käännetään nurinpäin, "kunnon ihmisen" "kuuluu" olla pitämättä siitä.

      Poista
  19. Miten hieno bloggaus! Minulle tämä kirja on jostain syystä lähettänyt jo valmiiksi sellaisia "ei ehkä ominta lajia" -fiiliksiä, mutta sitten taas toisaalta tartuin juuri Tristaniaan, josta tämä sinun kirjoituksesi olisi minun kohdalla monella tapaa voinut täysin kertoa. Ei vain osunut, ei uponnut, eikä varmaan ehkä minään muunakaan aikana olisi, vaikka itsekin toki myönnän tuota ilmaisua silloin tällöin käyttävänä kun en halua teilata, mutten ole pitänytkään. (Ja joskus, kuten sinäkin sanot, se tosiaan tarkoittaa myös sitä, että kirjan hienouden tunnisti, vaikka se ei itsessä herättänytkään tunteita oikein suuntaan tai toiseen)

    Olen nyt jonkin verran itsekin pohtinyt tätä kaikesta bloggaamista, ja niistä, joista löytyy muutakin kuin kehuvaa sanottavaa. Sain joskus vanhan blogin aikaan paljon positiviista palautetta siitä, että muun elämäntapahömpä välissä postaamani kirjajutut olivat kivoja, koska ne oli rehellisiä mielipiteitä, kirjablogeissa kuulemma törmäsi vaan kritiikittömään hehkutukseen. Vaikka itse en tätä allekirjoita, olen kuitenkin siitä rehellisyydestä pyrkinyt pitämään kiinni. MUTTA, se mikä siinä häiritsee, on osittain sitten se lukijan ns. laiska lähestymistapa (tai sitten vain huono itseilmaisu), sillä pahimmillaan jos olen löytänyt jostain kirjasta kritisoitavaa, on tultu sanomaan, että jaahas, en siis lue tätä lainkaan. Ja se tuntuu hurjan nurinkuriselta, en minä halua olla se, joka saa ihmiset olemaan lukematta kirjoja, ainakaan siis siksi, että siinä on ollut jotain keskustelua herättävää.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts! Tristania kiinnostaa mua paljon. Luotan pitkälti sun näkemykseen, mutta toki luen Tristanian kuitenkin selvittääkseni, mitä itse olen siitä mieltä.

      Kun nyt pohdin hehkutusta ja kritiikkiä ja pohdin vielä vähän lisää, niin alan olla kaikesta samaan aikaan sekä samaa että eri mieltä. Rakastan joskus hehkuttaa. Se vaan tuntuu niin superhyvältä, kun on jostain kirjasta niin innoissaan, että näppäimistö valuu mahlaa. Kuitenkin hehkuttaminen yleensä aina myös nolottaa mua ja tuntuu hölmöltä. Sen hyvä puoli on, että ainakin mun kohdalla se on aitoa, koska en osaa hehkutustekstiä kirjoittaa ilman, että olen tosi innostunut lukemastani.

      Kyllä minusta kirjablogeissa törmää kritiikittömäänkin hehkutukseen välillä ja varmaan tähän lajiin olen itsekin syyllistynyt. Hehkutuksen puolustukseksi on sanottava, että se on vähemmän vaarallista kuin teilaus, joka saataa satuttaa kirjailijaa kovastikin. Vaikka teilaajana sitten olisikin vain pahainen kirjabloggari. Tässä muuten tuleekin jännä juttu. Paljon kylillä puhutaan tyyliin "se on vaan kirjabloggari", vaan annas olla, jos se samainen kirjabloggari kirjoittaakin kriittisemmin, niin sitten sen sanomisella on jotenkin suurempi arvo.

      Mulla on samantapainen suhde rehellisyyteen kun sulla. En vaan pysty käsittämään (ja en ketään halua kritisoida, jokainen tehköön tavallaan), että mitä järkeä on pitää kirjablogia, jossa ei kirjoita niitä ajatuksia, jotka kirja on herättänyt. Usein raivostun itselleni, kun en voi antaa periksi ja jahtaan jotain ilmaisumuotoa, jota en millään meinaa löytää. Jahtaan siksi, että koen, että se nyt vaan on juuri se, mitä haluan ko. teoksesta sanoa.

      Tuo mitä sanot, että jos kirjoittaa kriittisesti ja joku sen perusteella toteaa, että ei sitten luekaan. Se on kyllä minustakin ongelma. Tosin samaan hengenvetoon myönnän, että on kirjabloggareita, joiden näkemykseen luotan niin pitkälti, että olen taipuvainen jättämään jotain lukematta, jos huomaan, että ko. bloggari ei kirjasta ole pitänyt. Yleensä kuitenkin on niin, että mulla on ko. teoksen suhteen ollut jo alunperinkin vahva epäilys ja tuo toisen ihmisen mielipide vahvistaa sen. Jos kirja kiinnostaa mua, niin ei kukaan pysty sitä kiinnostusta kyllä sammuttamaan. Luulen, että moni sanoo jotain tuon tyyppistä, että ei sitten luekaan, ihan helpotuksesta, kun luettavaa on kuitenkin meistä jokaisella jatkuvasti enemmän kuin ehtii. Minähän nyt esim. päätin jättää sen Nixin väliin, kun olin pitkään sen kanssa arponut ja sitten luin Parnassosta Tommi Melenderin tekstin ja vakuutuin, että voin käyttää aikani joihinkin muihin teoksiin sen sijasta.

      Usein myös niin, että kun joku esittää kirjasta väitteen, että joku ei siinä toimi, niin kiinnostun ja haluan testata, miten itse ko. asian koen. Ja arvostan tosi paljon sun tyyliä ja rehellisyyttä ja toivon, että jatkat samaan malliin.

      Poista
    2. Totta tosiaan tuo, että itsekin saatan jättää jonkun lukemisvuoroaan arpovan teoksen väliin, kun joku, kenen makuun täysin luotan ei ole kokenut sitä omakseen. Tavallaan on tosiaan ihan helpottavaa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tosiaan sinne lukulistalleen nostaa, ja usein sen avun saa mahtavilta kanssabloggaajilta! Ehkä jollain tapaa vain tasapainottelen tässä myös sen suhteen, mikä on kritiikkiä jotain kirjan sisältöä kohtaan, josta haluaisin keskustella ja mikä taas kritiikkiä koko kirjaa kohtaan noin ylipäätään.

      Ja hahah, sanos muuta! Ja myötäkarvaan silittelevä kirjabloggaaja kyllä kelpaa nostaa sosiaalisten medioiden sivuille niin kustantamoiden kuin kirjailijoiden itsensäkin toimesta, mutta yhtäkkiä vastuu kulkeekin toiseen suuntaan jos joku kehtaa olla pitämättä. Ja sanoa sen vielä ääneen. Ehkä ne on sitten juuri niitä editoinnin tarpeessa olevia, ei niin tasokkaita kirjablogeja, jotka tiettyjä tahoja on syksyn mittaan kismittäneet ;-)

      Poista
    3. Tuo sun lause, joka alkaa "Ja myötäkarvaan ..." - tätä olen välillä miettinyt paljonkin ja esim. just sitä, kun kustantajat nostaa bloggauksia sivuilleen ja poimii sieltä vaikka sitten sen yhden kehukohulauseen. Okei. Menen sitten lukemaan sen bloggauksen ja se on aika no, sanotaanko nyt vaikka että vaatimaton. Silloin kyllä mietin, vaikka ymmärrän toki markkinoinnin tarpeen, että tuo alkaa olla kuvio, jossa ei voita kukaan, vaan joutuu sen sijaan noloon tilanteeseen. Jos blogikirjoituksen sisältö on tyhjää kehuhöttöä niin ei se tee hyvää edes sille kirjalle. Päinvastoin, tuollaisen jälkeen lukija voi kokea suuren pettymyksen.

      Mua todella kiinnostaisi tilanne, että kustantaja uskaltaisi nostaa kriittisen bloggauksen esiin ja sen pohjalta luoda kiinnostusta kirjaa kohtaan. Ei ole vielä tullut vastaan. Ei ihan pian taida tullakaan.

      Olen välillä aivan allerginen kaikille suurille kehusanoille. Sitten taas niitä lipsuu omaltakin näppäimistöltäni. Sen sijaan olen suht kyvytön hehkuttamaan, jos siihen ei ole syytä. Sitten taas luen lähinnä kirjoja, joista pidän tai pidän paljon (harvoin onnistun valitsemaan teosta, josta en ollenkaann pidä), joten tästä tietysti seuraa, että bloggaukset ovat voittopuolisesti myönteisiä. Tosin jos mietin taakse päin niin on myös tekstejä, joissa en rohjennut ottaa jotain kriittisempää näkökantaa esiin tai jos otinkin niin siloitin sen loppukappaleessa. Neljä vuotta bloggaamista takana. Kyllä tässä jotain on oppinut, mutta paljon on vielä opittavaa.

      Poista
    4. Omppu, pitää sanoa että pidän tyylistäsi hehkuttaa silloin kun siltä tuntuu kun negatiivisempia äänenpainoja on blogissa kuulunut...Tuntuu että itse kirjoitan nykyään melkein aina suht neutraalisti (ja tavallaan se että olenko "pitänyt" kirjasta vai en on melkein mielenkiinnottominta antia...)

      Poista
  20. Omppu, ajatuksia herättävä bloggaus ja hienoa keskustelua sen virittämänä! On olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta, ihan objektiivisesti näin on. Ja subjektiivisesti vasta onkin, ihan jokaisen mielestä.

    Bloggaamisen rehellisyys on sitten jo toinen asia. Usein puhun liian suurista ennakko-odotuksista, jos kirja ei ole mielestäni hyvä. Se on ehkä liian helppo selitys, mutta suitsutettujen kirjojen kohdalla usein käy näin. Yön kantajan kanssa olin innoissani aiheesta, sitten kauhuissani hehkutuksesta ja madalsin omia odotuksiani, etten pettyisi. Enkä sitten pettynyt. Tämmöistä psykologista painia. :D Aina se ei onnistu.

    Rakasta minua -kirjoja tulee aika ajoin vastaan. Hyvä määritelmä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, minäkin olen ajatellut niin, että on olemassa ihan objektiivisestikin mitattuna hyvää ja ei niin hyvää kirjallisuutta. Nyt viime aikoina olen kyllä ruvennut tätä asiaa yhä enemmän kiistanalaistamaan ja pyrin löytämään jotain tekstejä/tutkimusta, joissa tätä asiaa on käsitelty, mutta en vielä ole löytänyt.

      Tähän liittyy monia näkökantoja, joita on vaikea ratkaista, kun ne ovat niin tavallaan yhteismitattomia. Esim. Voidaan varmaan väittää, että Joycen Odysseys on hyvä kirja. Joku ei saa siitä mitään (ja itsekin luin sen vain, koska oli pakko) ja sitten on joku kirja, josta voidaan sanoa perustellusti, että se on kirjallisesti vaatimaton, mutta jollekin lukijalle se on hyvin tärkeä ja hän kokee saaneensa siitä paljon. Mikä merkitys on silloin em. lukijalle sillä, että ko. kirja ei täytä ns. hyvän kirjan kriteereitä. Tai: mitä jos tietyt kirjat on vaan vuosikymmenten myötä korotettu tiettyyn asemaan syystä tai toisesta ja sen vuoksi niitä pidetään hyvinä ja niistä puhutaan ja kirjoitetaan hyvinä kirjoina, eikä kukaan kyseenalaista asiaa. En tiedä, tämä asia mietityttää kovasti.

      Tai sitten niin, että jos en olisi Odysseusta lukiessani ollut lainkaan tietoinen sen hyvyydestä, olisinko itse tullut siihen tulokseen, että kirja on laadullisesti hyvä (vaikka lukukokemuksena puuduttava olikin). Eli se hyvyys on aina myös jotenkin osa laajempaa kontekstia ja tästä päästänkin kiinnostavaan ajatukseen, että miten kirja voisi olla hyvä ihan vain itsenään? Onko se ollenkaan mahdollista ja määrittääkö kirjan hyvyyttä ratkaisevasti sen ulkopuoliset ilmiöt ja ennen kaikkea muiden kirjojen muodostama konteksti. Tässä sitä on pohdittavaa :D

      Poista
  21. Kylläpä Seilin saaresta on tänä vuonna kirjoitettu. Tai no, kaksi romaania (molemmat Otavalta, tarkistin peräti), mutta kuitenkin. Seilin saaresta tulee aina mieleeni Hanna Haurun Tyhjien sielujen saari, joka on upea. Aihe kiinnostaa minuakin.

    Oli hyvin antoisaa lukea tätä kirjoitustasi, jossa erittelet ja pohdit syitä miksi Kallion kirja ei juuri sinuun kolahtanut. Minähän en ole kirjaa lukenut, joten en osaa verrata ajatuksiasi esim. omaan lukukokemukseeni.

    Jännä, miten kauniista kielestä voi tulla Coelho mieleen. Olen lukenut Coelhon kirjoja ja mielestäni hänen kielensä ei ole mitenkään silmiinpistävän kaunista. Se on pikemminkin melko tavanomaista: kaunista Coelhon kielessä vissiin ovat ne aforismimaiset (kliseiset, anteeksi mahdolliset Coelho-fanit!) "elämänviisaudet", joita hän alkoi viljellä lähinnä "uudemmassa" (joka sekin on jo vanhaa - viimoisin Coelholta lukemani kirja on Alkemisti ja sen lukemisesta on noin sata vuotta) tuotannossaan. Minulle "kaunis kieli" edustaa ihan muuta, mutta maku- ja kokemusasioita nämä.

    Varmaan luen tämän Yön kantajan joskus, kenties jo seuraavalla suomireissulla jos se on paikalla kirjastossa. Tai sitten vain lainaan sen, mutta en ehdi lukea kun on niin paljon muuta. Koskaan ei tiedä :D Kirja kyllä kiinnostelee edelleen, joten jos vain aikaa on, niin enköhän lue.

    Kiitos supermielenkiintoisesta kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä kiinnostava yhteensattuma, että yhtäkkiä Seili on vahvasti esilä kahdessakin kirjassa.

      Hyvä kun puutuit tuohon Coelhon ja kauniin kielen yhdistelmään. En avannut asiaa tarpeeksi. Tarkoitin coelhomaisella sitä, että kieli on sillä tavoin kaunista, että samoin kuin Coelhon tekstit mennään juuri jo (minun näkökannassani) tuon kliseisyyden/tekopyhyyden/kitschin puolelle. Kieli saattaa silloin vaikuttaa pinnalta kauniilta, mutta on sisältä tyhjää eli samaan tapaan kuin mitä koen monet Coelhon viisauksiksi tarkoitetut ajatukset, joissa ei ole (mielestäni) mitään sen syvällisempää, mutta joka yhtä kaikki puhuttelee monia ihmisiä päätellen siitä, miten paljon hänen teoksiaan myydään. Olen tässä asiassa varmaan kriitiisempi kuin moni muu ja useasti on myös niin, että kielen osalta kirja liikkuu siinä rajalla ja voi olla hyvinkin pienestä kiinni, koenko sen sitten ns. liian kauniiksi vai ns. oikeasti kauniiksi. Joka tapauksessa olen joskus asiassa kriittinen tavalla, joka ärsyttää myös itseäni ja saatan myös suomia itseäni nirppanokkaisuudesta.

      Poista
  22. Oi miten hieno ja tarkka ja kiinnostava teksti! Ja vaikka itse Amandan maailmaan humahdinkin, tunnistan oikeastaan jokaisen kohdan mistä puhut, ja lopulta minulle se isoin ongelma oli kenties tuo juonivetoisuus, kirja oli niin selkeä alusta loppuun-tarina, siinä kerrottiin kaikki, miksi, miten ja milloin, ettei lukijalle jäänyt kovinkaan paljon tilaa liikkua tarinan sisällä. Mutta minulla se oli sitten se Amanda joka ratkaisi pelin, niin kiehtova nainen, katosin häneen enemmän kuin itse kirjaan, jos niin voi sanoa. Ja omalla kohdalla, samoin kuin Jalosen KIrkkauden, en voi olla välittämättä siitä että tiedän ja tunnen miten tärkeä kirja on sen kirjoittajalle, se tuo kirjaan jonkin ylimääräisen taian, hehkun.

    Mutta tuo Rakasta minua, se on hyvä ja niin tuttu, mulle se on luonut ylitsepääsemättömiä tilanteita mm. Riikka Pulkkisen ja Tommi Kinnusen parissa, ja paras esimerkki on varmastikin Rytisalon Lempi joka jätti täydellisen ulkopuolelle.

    Mutta joo, vitsi tää sun blogi on ihana paikka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä teksti syntyi halusta yrittää ymmärtää, miksi Yön kantajan kanssa kävi kuten kävi ja siihen liittyen otiin esiin muutamia näkökohtia.

      Kirjoitat tuosta, että kun tietää, että kirja merkitsee kirjoittajalleen paljon, niin se tuo itse kirjaankin oman taikansa. Kirjaa on mahdoton kokonaan irrottaa tekijästään, mutta itse pyrin niin siitä huolimatta tekemään siinä määrin kun se on mahdollista. En kirjasta kirjoittaessani oikeastaan ajattele kirjailijaa ollenkaan, sillä jos niin tekisin en varmaan voisi kirjoittaa yhtään mitään. Toki pyrin kirjoittamaan niin, että teksti ei olisi kirjailijaa tai ketään muutakaan kohtaan loukkaavaa, mutta silti niin saattaa tapahtua, koska on aivan mahdotonta sanoa yhtään mitään, mistä joku ei mahdollisesti saattaisi loukkaantua.

      Näen tämän asian niin päin, että pyrin tuomaan esiin, miten jonkun teoksen ja mihin perustuen olen kokenut. Viitekehykseni on kirja, ei kirjailija. Joskus kieltämättä tuntuu, kun keskusteluja seuraa, että kirjan ja sen tekijän välille piirretään yhtäläisyysmerkkejä, joka tietenkin on typerää.

      Poista
    2. Joo, tarkoitin siis lähinnä sitä että usein kun aihe merkistee kirjailijalle erityisen paljon se jotenkin hehkuu siitä tekstistä, ja sen just enemmän tuntee kuin tajuaa koska tekstillä on silloin ihan tietty rytmi ja tuntu, eikä se siis millään muotoa ole sama asia kuin että kirja ja kirjailija olisivat jotenkin yhtä ja samaa tai että sen pitäisi vaikuttaa itse tulkintaan, arvioon.
      Äh, en mä osaa oikein selittää tätä mutta olkoon.

      Poista
    3. Ihan selkeesti avasit asiaa lisää. Tajusin väärin aiemmin, kun luulin, että tarkoitit, että se tieto siitä, että kirja on läheinen kirjailijalle aikaansaa sen, että siitä kirjasta pitää enemmän. Hyvä kun tuli tämä puheeksi niin ei jäänyt väärää käsitystä. :D

      Poista
  23. Mielenkiintoinen postaus Omppu. Hyvin analyyttistä tekstiä, kuten sinulla yleensäkin. Minua ei ole liiemmin kiinnostanut tämä mainetta saanut kirja, mutta kirjamessuilla olin kuuntelemassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua ja siellä Heidi Köngäs oli valinnut tämän kirjan yhdeksi tämän vuoden suosikkikirjoistaan. Ja nyt se sitten on minulla odottamassa lukemista. Eli palataan kunhan luen sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli voisin hyvinkin ajatella, että tämä olisi kirja, josta pidät. No, vähän nyt perustan aavisteluni sen pohjalle, että niin moni on tästä pitänyt. Odotan jännityksellä, mitä ajatuksia tämä kirja sinussa herättää.

      Poista
  24. Kiinnostava postaus ja tämä keskustelu, aivan mahtavaa! Tunnistan monia noita analysoimiasi kohtia omista lukukokemuksistani. Tuon "rakasta minua" -pyynnön lisäksi on olemassa myös "pidä minusta jos haluat vaikuttaa fiksulta". Tähän kategoriaan kuuluu usein kokeellinen proosa ja muu vähän haastavampi kirjallisuus, jota lukiessa on vaarana tuntea itsensä tyhmäksi.

    Ehkä sait jo tarpeeksesi Seilin saaresta, mutta oletko ajatellut lukea Johanna Holmströmin Sielujen saarta? Olisi kiinnostavaa kuulla miten se avautuu sinulle noilla pohtimillasi kriteereillä. Jotenkin tuntuu, että se saattaisi aiheuttaa enemmän kipinää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tuo "pidä minusta jos haluat vaikuttaa fiksulta" ei taas ole ollut juurikaan kompastuskivenä, vaikka luulen kyllä ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Jos en pidä, sitten en pidä. Kokeelliset kirjat ja kaikenlainen haastavuus innostaa mua suuresti, eikä mua haittaa, jos en ko. teosten syvimpiä salaisuuksia ymmärräkään. Usein kuitenkin ne antavat joka tapauksessa niin paljon, että ymmärtäminen on sen suhteen toissijaista.

      En ole vielä tehnyt päätöstä sen suhten, että tekisinkö toisenkin matkan Seilin saarelle. Kieltämättä olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä ajatuksia Holmströmin kirja herättäisi.

      Poista
  25. (Jestas mikä määrä ja miten pitkiä kommentteja, pakko skipata niiden lukeminen tai menee ikuisuus 😳)

    Mutta wau minkä arvion olet kirjoittanut. Arvostan sitä aikaa ja vaivaa että olet kirjoittanut ylös kaiken mielessäsi pyörineen eri näkökulmista. Jos olisit varauksetta pitänyt kirjasta ja "ostanut" kaiken, olisit todenäköisesti päätynyt aivan erityyppiseen arvioonkin. Meillä kaikilla lienee niitä kirjoja joista olemme olleet vähän eri mieltä kuin suuri enemmistö ja jotkut ratkaisevat ristiriidan jättämällä kirjoittamatta arvion vallan kun eivät voi rehellisesti vuolaasti kehua. Kiva kun olet rehellinen 👍

    Itse kirjaa en ole vielä lukenut. Minulla kävi samoin, se oli lainassa pari kuukautta ja aina valitsin muita kirjoja, tuupin tätä taka-alalle ja sitten pitikin varausten takia palauttaa. Edelleen haluan tämän lukea, mutta nyt näyttää siltä että se Sielujen saari päätyy luettavakseni ensin. Sitten jää nähtäväksi kumman reaktion se saa aikaan, nouseeko mielenkiinto Amandan tarinaa kohtaan vai käykö toisinpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun oli jotenkin pakko tämä teksti kirjoittaa, koska en muutoin saanut rauhaa. Huomaan, että aina välillä joku asia kiehnää niin, että ainoa tapa taltuttaaa se on tehdä se kirjoittamalla.

      Tuo on totta, että varmasti jokainen aina joskus jää sen oman mielipiteensä kanssa paitsioon ja useimmissa meistä se herättää epämukaviakin tunteita. Usein käy myös niin, että kun "paljastaa" että joku kirja ei iskenyt, vaikka suunnilleen kaikkiin iskikin, niin sitten löytyy monia muitakin, joihin se ei iskenyt, mutta he ovat vaan aiemmin asiasta vaienneet.

      Varmasti on merkityksensä myös sillä kumman Seili-kirjan ensimmäisenä lukee.

      Poista
  26. Minulla tuo on ollut kesken jo jonkin aikaa. Siellä se odottaa Kobossa lukijaa. Tiedä sitten kertooko se kirjan vetovoimasta, lukijan mieltymyksistä vaiko stressaavan ajan aiheuttamasta yleisestä kirjahyppelystä.

    VastaaPoista
  27. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi arastellaan kirjoittaa negatiivista juttua kirjasta, josta useimmat ovat pitäneet. Onko se pelkoa siitä, että pahoittaa kirjasta pitäneiden mielen? Tai kirjailijan mielen? Vai onko se "väärässä olemisen" pelkoa?

    Tunnistan kyllä sen tunteen, kun ihmettelee, onko itse missannut jotakin olennaista, kun hehkutettu kirja ei uppoa. Ja kun yrittää hahmottaa, mistä tykkäämättömyys johtuu. Minusta näitä kysymyksiä on mielenkiintoista pohtia oman lukemisen kohdalla, ja mielelläni luen niitä myös muiden lukukokemuksista. Ja silloin kun itse kokee kirjan eri tavalla kuin enemmistö, on mukava saada vertaistukea - mutta mistä sitä saa, jos valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ei uskalleta ilmaista?



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että ainakin osa ihmisistä on laumasieluisia ja on jotenkin turvallisempaa ehkä olla samaa mieltä kuin muut. En sitten tiedä, voiko se olla myös väärässä olemisen pelkoa, kun - niinkuin lainausmerkkiesi tulkitsen viittaavan - ei näissä asioissa oikein voi väärässä edes olla.

      Tuota kyllä on, että pelkää pahoittavansa kirjailijan mielen. On myös kirjailijoita, joiden mieli helposti pahoittuu ja senkin ymmärrän, että tottakai on hirmun väärin, että joku lukee kirjan - usein melko huolimattomastikin - ja lausuu siitä sen pohjalta jotain vähemmän mairittelevaa.

      Tässä on yksi kohta, jonka kanssa jatkuvasti olen ristiriidassa eli miten tarkkaan kirja pitäisi lukea, että voisi katsoa omaavansa mandaattia siitä kirjoittaa. Romaanit luen kyllä pääsääntöisesti vain kertaalleen. Runoja sitten useampaan kertaan ja joskus menee yhden kokoelman kanssa viikkojakin. Tottakai jos kirjan lukisi vaikka kolme kertaa siitä löytäisi ihan uusia juttua, mutta käytännössä se nyt ei vaan oikein ole mahdollista.

      On myös olemassa kirjoja, jotka herättävät ihastusta erityisesti blogistaniassa tai niin, että niistä nousee isompia tai pienempiä blogi-ilmiöitä ja silloin tietysti, kun itsekin on osa bloggariyhteisöä on vähän ihmeissään, jos kirja ei itsessä ollenkaan resonoi.

      Nämä ovat kyllä aiheita, joista juttua tuntuisi riittävän ihan loputtomiin ja aina nousee vaan esiin lisää kysymyksiä. :D

      Poista
  28. Hieno juttu!

    Olen ajatellut lukea Yön kantajan. mutta jokin muu on aina tullut väliin. Taidan antaa itselleni armon tämän kirjan suhteen, varsinkin nyt kun luin tämän sinun tekstisi.

    Itse pohdin tätä rehellisyyskysymystä vastikään kirjoittaessani Jonesin Kotiinpaluusta, jota suunnilleen kaikki tietämäni kirjabloggaajat olivat kehuneet omissa jutuissaan. Mietin, kuinka kirjoittaisin niin, etten loukkaisi mielipiteilläni muiden tunteita (hassu juttu, mut tämmöisiä minä mietin:)), mutta kun jokin kirja ei iske niin se ei iske: on pakko kirjoittaa niin kuin tuntee.

    Nuo rakasta minua -kirjat ovat luku sinänsä! Tunnen kirjatyypin ja ärsyynnyn helposti niihin törmätessäni, mutta tässä yhteydessä voisi mainita toisen ääripään, eli kirjat, joissa kirjoittaja oksentaa pahan olonsa lukijan niskaan. Ne (joille antamaani nimeä en tässä kehtaa mainita) ärsyttävät minua melkeinpä enemmän kuin RM-kirjallisuus.

    Ja kielen kauneus! Olen tosissani miettinyt, miten se määritellään ja mitä infoa annan lukijalle määritelmää käyttäessäni. Noin vuosi sitten päätinkin lopettaa hehkutukset kielen kauneudesta. Siihen kauneuteen muuten 'sukelletaan' yllättävän monessa lehtiarviossakin nykyisin, oletko sattunut huomaamaan :)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä luota minuun, luota itseesi. :D Tästä kirjasta on niin moni innostunut ja sen rakkaaksi kokenut, että kannattaa ehdottomasti lukea ja päätyä omaan lopputulokseen.

      Minäkin pidin Kotiinpaluusta. Ihan hulluna pidin. Tosin luin se jo heti sen englanniksi ilmestyttyä ja silloin Suomessa ei vielä kukaan puhunut Jonesista. Pidän Jonesin traagisista mieshahmoista.

      Alkoi tietysti nyt ihan hirveesti kiinnostaa, mitä ovat nuo pahanolonoksentamiskirjat, joihin viittaat. Mulla ei nyt tule mieleen yhtään tuohon kategoriaan kuuluvaa. Ei, vaikka kuinka mietin. Ehkä sitten en sen tyyppisiä kirjoja ole lukenut. Niin ja ymmärrän, että ei ole helppoa mainita tässä yhteydessä mitään esimerkkiä nimeltä.

      Luen suht vähän lehtiarvioita, kun mulle ei tule mitään lehtiä. Tai no tulee Parnasso, mutta siinä en ole pistänyt tuota kielen kauneus -aspektia merkille. Toki sitä saattaa Parnassossakin olla, mutta en vaan sitten ole kiinnittänyt siihen huomiota. Kauneus on kyllä jo lähtökohtaisesti vähän hankala ilmaus, kun sillä voidaan tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita. Mulle esim. kaunis kieli on rytmillisesti vahvaa, kun sitten taas sellaisen hyvin lyyrisen kielen kanssa olen usein vähän hukassa.

      Poista
  29. Mielenkiintoinen postaus! Olen vasta viime aikoina alkanut arastella vähemmän imartelevien bloggausten kanssa. Toisaalta olen opetellut jättämään susihuonot kirjat kesken, joten harvemmin enää tulee tilannetta, että kirjoittaisin kirjasta, jossa mielestäni kaikki on pielessä. Rakastettavan ja susihuonon välimaastoon sitten mahtuukin kaikenlaista, ja yritän kirjoittaa rehellisesti auki omia ajatuksiani, vaikka ne eivät aina kirjaa ylistäisi. Blogini on lukupäiväkirjani enkä (ainakaan kovin paljon) halua mielipiteitäni peitellä, sitten touhulta putoaa pohja.

    Kallion kirjan kanssa minulle kävi niin, että aloitin sen kesällä ensimmäisen kerran ja ärsyynnyin. Huomasin, että toisena aikana voisin pitää tästä, ja jätin kirjan kesken. Nyt syksyllä aloitin alusta ja aika oli otollinen. Yön kantaja nousi minulla yhdeksi tämän vuoden parhaista kirjoista. Tämä on ehkä selkein esimerkki omalla kohdallani, kun näin on käynyt. Suuret odotukset, hypetys ja mediahuomio ovat sen sijaan pilanneet tai laimentaneet lukukokemuksiani useammin: viimeksi näin kävi Selja Ahavan uutuuskirjan kanssa, vaikka en ärsytystäni ehkä uskaltanut(!) blogitekstissäni niin avata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taas niin päin, että kun kirjoitin ensimmäisiä blogikirjoituksia sliippasin niitä positiivisempaan suuntaan. En oikein rohjennut aina sanoa näkemystäni suoraan. Onko sulla Nanna tuohon varovaisuuteen nyt viime aikoina vaikuttanut joku asia erityisesti? Mietin, kun jossain määrin on ollut keskustelua, jossa myös bloggareita on kritisoitu, joka on kyllä minusta ihan hyvä asia (riippuu toki, millä tyylillä se tehdään). Ei voi minusta lähteä siitä, että bloggarit olisi kritiikin ulkopuolella.

      Sinun esimerkkisi Yön kantajasta on elävä todiste, että joskus tosiaan voi olla ihan siitä lukuajankohdastakin kiinni.Mitä tulee tuohon hypetykseen, niin mulla voi käydä välillä niin, että menetän kokonaan mielenkiintoni kirjaa kohtaa, jos muodostuu kuva, että siitä tykkäävät ns. kaikki. Näin on käynyt Rytisalon Lempin kohdalla ja sen tähden se on edelleenkin lukematta. Onneksi kirjat eivät mihinkään katoa ja on se varmaan kirjan ja kirjailijankin kannalta mukavaa, että kirjoituksia tulee vielä myöhemminkin. Aika useinhan blokirjoitusten enemmistö ilmestyy suht pian sen jälkeen, kun kirja on julkaistu.

      Poista
    2. Blogin alkuvuosina oli helpompi kirjoittaa avoimemmin, koska olin täysin nimimerkin takana, ilman omia kasvoja, eikä juuri kukaan tuttu tiennyt blogista. Lukijoita oli muutama, ja ajattelin, että aika sama, mitä kirjoittelen, kun eihän niitä juttuja kukaan lue. Ei sillä, että olisin silloinkaan perusteetonta tai perustelematonta lyttäystä harrastanut, mutta en myöskään arastellut blogata vähemmän loisteliaista lukukokemuksista. Mielipiteitteni perusteleminen on ollut minulle aina tärkeää.

      Edelleen kirjoitan heikommistakin kirjoista, mutta en kaikista, ja onhan se haastavaa. Tulee helposti kirjoitusjumeja, kun en tiedä, miten sanani asettaisin. Tähän auttaa se, että yritän muistuttaa itseäni siitä, että blogini on minun, voin kirjoittaa perustellusti ja punnitusti mielipiteeni kirjasta, koska se on koko homman pointti.

      En sanoisi, että keskustelu bloggaajiin kohdistuneesta kritiikistä olisi suoranaisesti vaikuttanut bloggaamiseeni, vaan muutos on tapahtunut pikkuhiljaa ja alkanut jo aiemmin. Toki tuo keskustelu on herättänyt pohtimaan bloggaajien valtaa jne.

      Poista
  30. Tämä sinun tekstisi ja kaikki nämä kommentit herättivät niin monia eri ajatuksia, että en tiedä mistä aloittaisin ja mitä kirjoittaisin. Hirveän hyviä ja kiinnostavia pointteja!

    Ensinnäkin rakastan sitä, jos kirjabloggaaja kertoo mielipiteensä suoraan, olipa se sitten ihastunutta hehkutusoksennusta tai hyvin kriittistä analyysia tai mitä vain siltä väliltä. Rehellisyyteen pyrin itsekin (vaikka välillä on vaikea pukea ajatuksiaan sanoiksi ja sitten tekstistä tulee vain sellainen epämääräinen pidin tästä/en pitänyt tästä, mutta en osaa kunnolla perustella, että miksi, mikä ärsyttää itseä ihan kamalasti, mutta uskoisin, että se on kaikkien ongelma) enkä oikein ymmärrä hymistelyä – onko se tosiaan kirjailijan tunteiden huomioonottamista (mikä on sinänsä ymmärrettävää ja kohteliasta, mutta tarvitseeko kirjailijaa jotenkin suojella?), omaa epävarmuutta vai mitä? Jokainen saa tietysti blogata ihan miten itse haluaa, vaikka vain hymistellen, mutta henkilökohtaisesti en oikein saa siitä mitään irti.

    Mietin tosissani tuota väärää lukemisajankohtaa, koska välillä käytän sitä perusteluna sille, miksi joku kirja ei niin innostanut. Minusta tuntuu, että käytän sitä ainakin suurimmaksi osaksi silloin, kun olen lukenut jotain kirjaa liian väsyneenä, kiireisenä tai muuten vain keskittymiskyvyttömässä tilassa. Silloin lukeminen on usein liian pätkittäistä (vain pari sivua kerralla), mikä ei yleensä palvele yhtäkään kirjaa. Väsyneenä tai kiireisenä kirja ei jää niin hyvin mieleenkään. Seuraavaksi voikin sitten kysyä, miksi luen kirjaa, kun olen selkeästi liian keskittymiskyvytön, mutta aina sitä ei tiedosta. Ja melkein aina tekee kuitenkin mieli lukea. Äh, vaikeaa! En tiedä, tuleeko fraasia käytettyä silloinkin, kun en vain pitänyt kirjasta. Ehkä joskus, kun kirjasta olisi halunnut kovasti pitää, mutta sitten ei pitänytkään eikä halua myöntää pettymystä itselleen?

    Jossakin kommentissa tuli esille se, miten joillakin jonkun kirjan suuri hehkutus ainakin alkuun latistaa omat lukuhalut ko. kirjaa kohtaan. Siis minä en jotenkin tunnista tätä itsessäni, vaikka taidan ehkä ymmärtää, mistä se johtuu. Pikemminkin kiinnostun kirjasta enemmän, jos siitä tulee jonkinlainen ilmiö (kirjan täytyy kuitenkin siis olla jo lähtökohtaisesti minua kiinnostava, en kiinnostu esimerkiksi Coelhon uutuudesta, vaikka sitä kuinka hehkutettaisiin – paitsi ehkä sitten jos se olisi jotain aivan uudenlaista Coelhoa :D), sillä haluan tietää, miksi siitä pidetään niin kovasti. Tähän liittyy myös se, että jos vaikkapa usea kirjabloggaaja, joiden kanssa minulla on sama maku, kehuu jotain kirjaa, on todennäköistä, että itsekin pidän siitä, ja silloin tietysti haluan lukea sen. Ei minulle oikeastaan tule mitään paineita siitä, että pidänköhän itse sitten kirjasta, olen lähinnä vain utelias. Mutta sitten jos useat eivät ole pitäneet kirjasta, en välttämättä halua itsekään lukea sitä. Luotanko sitten kuitenkin aika paljon muiden, etenkin niiden samanlaisen maun omaavien mielipiteeseen? Tällaisia tilanteita, että oikeastaan kukaan ei pitäisi jostain kirjasta, on kuitenkin huomattavasti harvemmin kuin päinvastaisia.

    Okei, kävin jo vähän sivuraiteilla, joten lopetan tähän. Välillä on kuitenkin kiva miettiä, että millainen lukija (ja kokija ja kirjoittaja ja kaikkea) sitä itse on ja kuulla, miten muut kokevat samat asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta kirjailijan suojelusta tuli mieleen sellainenkin puoli, että haluaisiko kukaan kirjailija, että häntä erityisesti suojellaan? Jotenkin on vaikea uskoa, että niin olisi. Olen kyllä siihenkin törmännyt, että kirjailija on pahoittanut mielensä, mutta kyse ei ole ollut omista teksteistäni.

      Tätä asiaa on vaikea arvioida ja tiedostan kyllä, että on keskusteluja, joissa mielestäni puhun ihan vaan asiasta, mutta joku toinen kokee sen jo loukkaavana. Nykyisin on kaikenlaista loukkaantumista paljon ilmassa, joten senkin takia välillä väsyttää tuo ajatuskuvio, että mitä jos tästä nyt joku loukkaantuu. En usko, että sellaisia keinoja on olemassakaan, joiden avulla voisi satavarmasti estää kenenkään loukkaantumisen.

      Em. liittyy myös se, että kenelle blogia ylipäätään kirjoitetaan. Itse ainakaan en ajattele kirjoittavani kirjailijalle, enkä oikeastaan lukijoillekaan, vaan pyrin tuomaan esille oman käsitykseni lukemastani.

      Ihan väkisin käy välillä niin, että keskittyminen ei ole parasta ja samoin kun sinä, niin kyllä minä silti luen. Välillä tosin pyrin ko. tilanteissa lukemaan kirjoja, jotka kestää tuota herpaantumista paremmin. Nyt kun on ollut paljon puhetta blogin kirjoittamisesta ja rehellisyydestä yms. niin huomaan, että vaatimukseni omaa kirjoittamistani kohtaan ovat kasvaneet ja juuri parastaikaa kärvistelen, kun haluaisin postata tekstin, mutta itsekritiikki estää niin tekemästä. Ajastin sen kuitenkin huomiselle, koska en nyt osaa tehdä siitä sen parempaa kuin mitä se tällä hetkellä on.

      Mulla tuohon hehkutuksen kokemiseen liittyy sellainen alahuomio, että nimenomaan jos sitä hehkutetaan blogeissa niin muutun torjuvammaksi. Toisaalta Ferrantesta innostuin juuri Napoli-sarjahuuman kautta, mutta tätä ei ollut vielä silloin Suomessa. Jotenkin hehkutus ei ahdista mua niin paljon, jos se tulee etäämmältä. Lisäksi myös suomalaisten kirjojen hehkutus häiritsee muutoinkin enemmän. Ehkä tämä sitten liittyy siihen, että jos ei itse ko. kirjasta innostukaan, niin on siinä sitten tilanteessa, että pitäisi se vastavirtainen käsityksensä tuoda julki. Pyrin kyllä jatkuvasti reipastumaan ja yritän keksiä, miten sanoa korrektisti ja perustellen, miksi kirja ei vaan iske. Toki on helpompaa, jos on selkeästi niin, että kirja sinänsä on hyvä, mutta se ei vaan henkilökohtaisesti viehätä.

      Tuo sun viimeinen kappale. Niin on. Ihan parasta. Kyllä minusta tärkeä osa bloggaamista on myös erinäisten bloggaamiseen liittyvien kysymysten pohdiskelu.

      Poista
  31. Mielenkiintoista pohdintaa. Olet hyvin löytänyt syitä ja tekosyitä aiheeseen liittyen. Olen kokenut, että omalla kohdallani pitää paikkaansa se, että olen yrittänyt lukea jotain kirjaa vääränä ajankohtana. Liika kiire, pakkolukeminen (kun palautuspäivä lähenee) tms voivat pilata lukukokemuksen. Mielentilan täytyy olla myös oikeanlainen, jos pitää keskittyä esimerkiksi surulliseen teokseen. Jos on valmiiksi surullinen niin kirja joko tuntuu liian ylikuormittavalta tai vaihtoehtoisesti voi auttaa läpikäymään surua. Monia muuttujia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen armahtanut itseni palautuspäivän suhteen ja annan mennä sakoille juuri tuosta syystä, että on niin ikävää yrittää nopeasti harppoa kirja loppuun. Onneksi sakkomaksu on aika pieni ja muutama lisäpäivä tekee useimmiten ihmeitä lukemiselle.

      Surukirjat on mulle vaikeita, mutta pidän niitä tärkeinä. Tämäkin on mielenkiintoinen asia. En esim. ole saanut luettua sitä Malmsquistin kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa, koska jo etukäteen jotenkin pelkään sitä tunnevyöryä, jonka kirja varmaan minussa herättäisi. Tai jos niin ei kävisi, niin sitten tulisi toisenlainen vyöry.

      Poista
  32. Olipa todella hieno ja kiinnostava kirjoitus! Piti ihan itsekin pohtia noita mainitsemiasi seikkoja, miksi joku sinänsä hyvä, jopa erinomainen romaani ei itselle kolahda.
    Tunnustan, että aika usein vetoan itse "nyt ei ollut oikea aika" -selitykseen. Monesti se on paikkansa pitävä, mutta joskus merkki enemmänkin henkisestä laiskuudesta: helppo selitys ilman, että tarvitsee pohtia asiaa liikaa. Mutta aika usein kyllä huomaan, että jossakin teoksessa on kaikki kohdallaan teoriassa, mutta joko en jaksa keskittyä tai innostua. Silloin yleensä lempeästi ohjaankin itseni lukemaan toisentyyppistä kirjallisuutta joksikin aikaa.

    Luulen tunnistavani myös tuon Rakasta minua -vetoomuksen, ja olen välillä aistivinani myös Liikutu syvästi- ja Ihastu taitavaan kieleeni -viestejä. Usein nämä voivat olla samanaikaisia.

    Olen huomannut, että omalla kohdallani liian suuret ennakko-odotukset ovat usein suurin este ihastumiselle. On mukavaa tulla positiivisesti yllätetyksi. Siksi hieman keskinkertaista parempi, oikeaan aikaan luettu kirja ilman ennakko-odotuksia saattaa olla elämyksenä syvempi kui väärään aikaan luettu, huimien odotusten rasittama teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Joskus on niinkin, että teos ei edes ole mitenkään valtavan hyvä kirjallisesti, mutta se voi silti olla hyvin kiinnostava ja herättää paljon ajatuksia. Sitten taas toisessa kirjassa on kaikki hyvän kirjan elementit, mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu. Kummallisia (onneksi! :D) ovat kirjoista pitämisen tiet.

      Yllätetyksi tulemisessa on erityisen hienoa se, että silloin ne omat reaktiot on todellakin syntyneet sen kirjan pohjalta. Ylistettyjä kirjoja lukiessa on vaikea ellei mahdoton sanoa, miten lukemiseen vaikuttaa se, että on kuullut kirjasta niin paljon hyvää ja miten tilanne saattaisi olla erilainen jos kirjan olisi lukenut tietämättä siitä etukäteen mitään.

      Poista
  33. Mahtavaa, millaista kirjallisuus- ja bloggaamiskeskustelua täällä käydään!
    Kiitos analyyttisestä, älykkäästä tekstistä.
    Minä kuulun niihin laiskimuksiin, jotka a) kirjoittavat lyhyitä "tunnelmapaloja", b) harvoin jaksavat kirjoittaa kirjoista, jotka eivät sytytä (koska perustella pitää muutenkin kuin sanomalla, ettei nyt nappaa), c) eivät yleensä uskalla kirjoittaa nuivasti muiden kehumista kirjoista, koska ajattelevat olevansa vain liian sivistymättömiä ja tyhmiä ymmärtämään hienouksia.

    En ole jaksanut lukea yhtään Kallion kirja loppuun, vaikka aina innostun, kun luen, mitä niistä kirjoitetaan. Se on outoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on hienoa, jos saa kiteytettyä ajatuksensa "tunnelmapalaksi". Minulle kun melkein aina sitä tekstiä vaan tuppaa tulemaan liiankin kanssa, josta päättelin, että editointipuolella olisi skarpattavaa. Jos kirja ei sytytä koen oikeastaan päinvastoin, että silloin juuri haluankin siitä kirjoittaa, kun haluan pohtia, mistä asia saattaisi johtua. Tuohon sun c-kohtaan sanon vaan "höh." Monesti on asioita, joita kirjan suhteen haluaisin enemmän ääneen ihmetellä, mutta usein siitä seuraisi juonipaljastus, joten niin ei voi tehdä.

      Tuo on tosiaan aika jännä tilanne, että olet aloittanut Kallion kirjoja, mutta ovat sitten aina jääneet kesken. Kiinnostavaa.

      Poista
  34. Todella mielenkiintoinen bloggaus, Omppu! Kommentitkin haluan lukea, joten jätän tämän vielä välilähteen auki että voin niihin myöhemmin paneutua.

    Nostan tässä hattua erityisesti sille, että menet tosi syvälle omien lukutottumusten ja -fiilisten ruoppaukseen kirjaa apuna käyttäen, mutta sitä lyttäämättä. En ole Yön kantajaa itse lukenut, enkä tiedä luenko, mutta ei tämä bloggaus ainakaan olisi mikään ns. viimeinen niitti jättää sitä hyllyyn.

    Tunnistan paljon kirjoittamiasi asioita. Tuo väärä lukuajankohta on monimutkainen juttu. Itselläni se tarkoittaa yleensä sitä, että olen ollut liian väsynyt keskittyäkseni yhtään monimutkaisempaan tekstiin, siis sellaiseen joka vaatii vähän ajattelua. Toki sama termi voi ja varmaan tarkoittaakin muilla muuta ja tässä olisi nyt hyvä paikka ruotia myös lukuajankohtaa suhteessa elämäntilanteeseen yms. mutta en nyt mene sinne.

    Brutus-ajatus tuntuu myös tosi tutulta. Minulle tämä syyllisyys iskee aina McEwania lukiessa, tuntuu että mun nyt pitäisi tästä pitää kun "kaikki" muut pitävät ja sitten harmittelen kun en ihastu vaan olen lähinnä ok-linjoilla. Minulla on myös tällä hetkellä hyllyssä aika monta kirjaa odottelemassa, mutta en uskalla lukea niitä koska oletus on että minun pitäisi niistä pitää ja apua jos en pidäkään! Inhottavaa mielestäni, koska todennäköisesti pitäisinkin mutta jokin päänsisäinen mekanismi siellä nyt jyllää.

    Olisi paljon muutakin sanottavaa, ehkä palaan sitten kun olen saanut nuo kommentit luettua. Joka tapauksessa: kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bloggauksen ei koskaan pitäisi olla se viimeinen niitti, mutta jos joku bloggauksen takia päättää jättää lukematta niin eipä sille tilanteelle oikein mitään voi. Olen joskus itsekin tehnyt niin, mutta silloin olen jo alunperinkin epäröinyt vahvasti, että jätän lukematta.

      Elämäntilanteen vaikutus lukemiseen olisikin iso ja mielestäni aika vaikeakin pohdinnan aihe, mutta kylläkin hyvin kiinnostava ja tässä myös se, että miten eri tavoilla - niin uskoisin - ihmiset tämänkin kokevat.

      On jännää, miten yleinen tuo "pitäisi pitää" -tunne on. Mistä se oikein tulee? Kenelle haluamme olla niin lojaaleja, että epäröimme sanoa asiaa ääneen? Kuinka paljon tämä asia vaikuttaa blogiteksteihin ylipäätään? On myös paljon ns. hyviä kirjoja, joista en ole henkilökohtaisesti innostunut , joten pitäminen (henkilökohtaisella tasolla) ja kirjan hyvyys ei aina kulje käsikkäin.

      Poista
  35. Nyt on hienossa bloggauksessasi ja tässä kommenttiketjussa varmasti jo kaikki sanomisen arvoinen kirjoitettu, mutta lisään vielä omatkin ajatukseni. Yön kantajan sata ensimmäistä sivua ei saanut minua innostumaan, vaan päin vastoin tökkivät pahasti. Syy oli kuitenkin paljon raadollisempi kuin mistä kirjoitat jutussasi. Ilmapallolento ja Amandan Pariisin vaiheet olivat minusta eri tyylilajia kuin sitä seurannut tarina. Lopusta sitten pidinkin, mutta tuo sinun käyttämäsi rakasta minua -ajatus sai palauttelemaan Kallion kirjaa mieleeni, ja uskon tunnistavani Yön kantajasta tuon piirteen. En taida olla ainoa, joka juttusi luettuaan tulee myöhemminkin miettimään, onko jossakin kirjassa tämä rakasta minua -vaatimus/pyyntö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Airi, kiinnostavaa kuulla, että sinulla oli hankaluuksia teoksen alun kanssa. Minusta taas tuo kuumailmapallojuttu oli sinänsä kiinnostava ja se toi mieleeni yhden McEwanin romaanin, jonka alussa myös on kuvaus kuumailmapallosta.

      Aikamoiseen kirjat pystyvät, kun esittävät meille milloin minkäkinlaisia vaatimuksiakin. :D Näitä kysymyksiä on alati kiinnostavaa pohtia.

      Poista