Reader, why did I marry him?

Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan. Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita. Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset. Hyeenan päivissä päähe...

  "Drifts is my fantasy of a memoir about nothing. I desire to be drained of the personal. To not give myself away." Olin reilu vuosi sitten aivan liekeissä Kate Zambrenon kirjasta Heroines , jossa hän tarkastelee, miten paskasti modernistimiehet kohtelivat vaimojaan. Vaikutuin myös perustavaa laatua olevalla tavalla tekstin tyhjään tilaan liittyvistä ulottuvuuksista ja nämä vaikutelmat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien. Zambreno-innostukseni seurauksena tilasin hänen kirjansa Screen Tests , joka sisältää parin sivun mittaisia fragmentteja ja henkilökuvia monista itseänikin kiinnostavista tyypeistä (esim. Susan Sontag, Maurice Blanchot). Kun nyt otin Screen Testsin kirjahyllystäni löytyy kirjanmerkki sivujen 132 ja 133 väliseltä aukeamalta. En missään vaiheessa päässyt tähän Zambrenon teokseen sisälle, joten jätin sen kesken. Petyin itseeni, kun jätin Screen Testsin kesken. Petyin itseeni uudestaan, kun en innostunut myöskään Driftsistä yhtä paljon kuin olin etukäteen toi...

Argonautit on kuin Lady Gagan lihapuku, mutta ilman representaatiota. Heti sen ensimmäisestä kappaleesta alkaen on selvää, että nyt saattaa olla tulossa mitä tahansa ja tiedän, että kyseessä ei ole teos, jota luetaan kahvikuppi toisessa kädessä pikkusormea viehkeästi heilutellen. Maailmalla Argonauteista on kohistu paljon ja kirjan luettuani on helppo ymmärtää, miksi näin on. Yhtä lailla olen vakuuttunut, että kun luen Argonautit uudestaan se on taas hieman eri teos. Ensimmäinen lukukerta on lähinnä hapuilua ja äimistelyä ja karvaisten käsieni yhteen hakkaamista. Lukemistani ohjasi kaksi pääasiallista tekijää. Ensimmäinen näistä on Nelsonin Argonauttien ihan alussa esiinnostama Wittgensteinin ajatus, jonka mukaan " se, mitä ei voi ilmaista, sisältyy - ilmaisemattomana! - ilmaistuun ." Toinen taas liittyy sanan argonautti merkitykseen, joka tulee esiin kirjan takankansitekstissä: " Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän meri...

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa. Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on n...