lauantai 1. helmikuuta 2014

Irène Némirovsky: David Golder

Irène Némirovskyn 'David Golder' (1929) on viiltävä kamaridraama, jossa teoksen päähenkilöiden ilkeys vihloo kuin haarukka vasten metallia. Jokin aika sitten luin Némirovskyn Tanssiaiset ja ihailin kirjailijan kristallinkirkasta kykyä kuvata ihmisten, erityisesti äidin ja tyttären, välisiä suhteita sekä ihmisen turhamaisuutta ja pyrkimyksiä säilyttää sosiaalinen julkisivu hinnalla millä hyvänsä. Siinä missä 'Tanssiaisten' henkilöt olivat moniulotteisia, ovat he 'David Golderissa' (1929) nimihenkilöä lukuunottamatta yksioikoisesti rahan riivaamia - ihmisen kuoria, jotka haluavat kyltymättömästi lisää rikkauksia itselleen.

Teoksen päähenkilö David Golder on vastenmielinen ihminen ja niin ovat myös hänen vaimonsa Gloria ja tyttärensä Joyce. Golder on liike-elämän keinottelija ja uhkapeluri, joka heti teoksen alussa kieltäytyy auttamasta tuttavaansa ja tämän seurauksen samainen tuttava ampuu itsensä hengiltä. Golderille tuttavan itsemurha vaikuttaa olevan lähinnä ikävä häiriö maisemassa, mutta vaikka hän ei suostu tapahtumaa tunnetasolla käsittelemään, menee hänen ruumiinsa kapinaan. Golder sairastuu vakavasti.

Golderin vaimo Gloria on turhamainen hienostorouva, jonka rakkain kiinnostuksen kohde on hänen oma ulkonäkönsä. Aviomiehen sairaus huolestuttaa häntä, koska tämän kuollessa rahahanat kuivuisivat ja hän itse jäisi puille paljaille. Gloria käyttääkin kaikkia mahdollisia keksimiään ilkeyksiä solvatessaan Golderia ja syyttäessään tätä siitä, että omaisuutta ei ole siirretty vaimon nimiin. Glorian läsnäollessa ilma käy raskaaksi hengittää ja seinät kutistuvat. Kun Gloria paiskaa vasten Golderin naamaa väitteen, että Joycen isä on hänen rakastajansa, lopetan lukemisen hetkeksi. Miten toista ihmistä voi halveksia niin paljon? Mitä sairasta mielikyvää toisen loukkaamisesta voikaan saada?

Vaikka Golder onkin naistenvihaaja, Joycen lirkuttelun edessä hän on suojaton ja tytär koituukin hänen lopulliseksi tuhokseen niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä. Joycen mukana herää eloon 1900-luvun alun Pariisi: tanssiaiset, turkikset, kiihkeä halu ja sähköinen elämänrytmi. Vaikka Joyce on ikänsä puolesta aikuinen on hän henkisesti kuin uhmaikäinen pikkulapsi. "Niin mutta, kuule", Joyce puuskahti, "minä haluan elämässä ihan kaiken tai sitten kuolen mieluummin! Kaiken! Kaiken!" hän toisti silmissä kiihkeä, käskevä katse. [...] Minä haluan rakkautta, nuoruutta, ihan kaiken!"

Kun Golder tuskailee, onko hän tyttärensä isä ollenkaan, ei lukija kaikesta huolimatta voi olla tuntematta häntä kohtaan jonkinlaista myötätuntoa. Omaisuutensa menetettyään Golder asuu viimeiset vuotensa yksinään tyhjissä huoneissa. Hän on yksinäinen vanha mies, jonka ainoa ystävä on toinen juutalainen, Soifer, joka saituudessaan kävelee varpaisillaan, jotta kengät kuluisivat vähemmän ja panee Golderin maksamaan ateriansa. Ennen kuolemaansa Golder joutuu vastatusten sen tosiasian kanssa, että rahalla ja onnellisuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.  

Némirovsky sivaltaa kirjallisella piiskallaan armottomasti hienostoelämän turhuutta ja hänen ihmisluonteen synkempien ja ahneempien puolten kuvauksensa on kylmäävän tarkkaa. Némirovskyn pienoisromaanissa ahneuden kuvaus on niin kouriintuvaa, että lukiessa sen voi suorastaan tuntea ja nähdä: sähkönsinistä, kirskuvaa, naturalistisesti vääristyneitä lähikuvia veltostuneista kasvoista.  

Osallistun tällä teoksella Vive la France -haasteeseen. Olet nyt kerännyt lipun ensimmäisen raidan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti