sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

John Williams: Stoner

"William Stonerille selvisi, ... että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan."

Tätä romaania ei ole turhaan hehkutettu. Stoner heittää bensaa lukuhalun liekkeihin. Se sytyttää intohimon. Sen luettuani vaeltelen kirjahyllyltä toiselle ja minuun suorastaan sattuu, sillä haluaisin samanaikaisesti lukea niin monta hyllyssä odottavaa teosta. Otan käsiini kirjan jos toisenkin, luen kappaleen sieltä täältä. Palan halussani lukea, liekit nuolevat ruumistani suloisesti. Huokaan. Olen levoton ja rauhallinen. Täynnä ja niin keveä, että voisin nousta ilmaan. Stoner todistaa, että kirjallisuus on sulaa hopeaa. Se on parasta, mitä elämä voi ihmiselle tarjota.

*

William Stoner syntyi 1891.
Aloitti opinnot Missourin yliopistossa 1910.
Väitteli tohtoriksi 1918.
Kuoli 1956.

Ihmisen elämän voi kertoa muutamalla vuosiluvulla. Eivät ne paljon sano, kunhan ovat säiden armolla olevia paaluja pellon laidassa. Hitaasti mädäntyviä ja vajoavia, ihmisen itsensä kaltaisia. Vuosiluvut eivät kuitenkaan puhu mitään siitä, miten rakastuin Stoneriin. Miten hupsista vaan huomasin hänen hyvinvointinsa tulleen minulle tärkeäksi. Miten hän ui minun sydämeeni kuin multa hänen isänsä känsäisten käsien viivoihin.

Kädet. Ne ovat tärkeät. Ihastukseni Stoneria kohtaa sai alkunsa hänen isoista käsistään, joiden koko mainittiin teoksen alussa useampaan kertaan. Stoner on unohduksen havinasta esiin kaivettu todiste siitä, miten kirjallisuus ei pelkästään esitä elämää, vaan on elämä, joka synnyttää ihmisen ja muuttaa hänet niin, että entisestä itsestä tulee joku toinen. Vieraan kaltainen, joskus suorastaan muukalainen. Niin käy myös Stonerille itselleen, kun hän vaihtaa maatilan työt yliopisto-opiskeluun. Hän irtoaa vanhemmistaan ja hänen ja hänen vanhempiensa välille kasvaa kuilu. Niin on pakko käydä, jotta hänestä voisi tulla erillinen, mies nimeltä William Stoner.

Stoner henkilönä juurtuu samaan muistini lokeroon, jossa ennestään ovat Harper Leen romaanin To kill a mockingbird (1960, suom. Kuin surmaisi satakielen) Atticus Finch, Rose Tremainin teoksen The Road Home (2007) mies nimeltä Lev, Sadie Jonesin esikoisteoksen The Outcast (2008) Lewis Aldrige sekä hänen uusimman romaaninsa Fallout (2014, suom. Ehkä rakkaus oli totta) Luke Kanowski sekä Marilyn Robinsonin romaanin Home (2008, suom. Kotiin) Jack Boughton. Kaikki nämä miehet ovat ottaneet pysyvän paikan sydämestäni. Olen kiintynyt heihin, seurannut heidän elämäänsä, rakastanut heidän kanssaan, pelännyt heidän pelkojaan ja tuntenut sen kivun, kun nauloja on lyöty heidän sydämensä läpi.  He ovat unohtumattomia. He ovat erilaisia, mutta jokin heissä puhuttelee minua tavalla, joka on heille kaikille yhteinen. He kaikki vääntävät sydäntäni kuin se olisi kuivaksi käännettävää pyykkiä.

*

Stonerin elämä on ahkeraa uurastusta oli kyse sitten pellon kääntämisestä, väitöskirjan kirjoittamisesta, opettamisesta tai avioliitossa olemisesta. Hän päätyy yliopistoon melkeinpä sattuman kautta, kun hänen isänsä agronomi-tuttava suosittelee Stonerille maatalousopintoja. Ne jäävät kuitenkin sikseen, kun Stoner innostuu kirjallisuudesta. Stoner tekee elämässään kaksi suurta päätöstä. Näistä ensimmäinen on maatalousopintojen vaihtaminen kirjallisuuteen ja toinen naimisiinmeno. Kumpaakin päätöstä edeltää epifaniaa muistuttava kokemus. Luonnontieteet jäävät, kun Stoner joutuu suuren liikutuksen ja sanattomuuden valtaan yrittäessään selittää, mistä on kyse luennolla tarkastelun kohteena olevassa Shakespearen sonetissa. Stonerin kokema epifania tiivistyy Shakespearen sanoihin: "Lujittuu rakkaus, kun näet sen, / kun tiedät: aikamme on vähäinen."

Stonerin rakastuminen hänen tulevaan vaimoonsa Edithiin taas käy ilmi sillä hetkellä, kun hän huomaa, että hän ja Edith ovat "toisilleen vieraita tavalla jota hän ei ollut osannut odottaa." Mihin Edithissä Stoner oikeastaan rakastuu? Siihenkö, että heillä ei ole mitään yhteistä. Että he eivät ole kiinnostuneet samoista asioista, eivätkä osaa olla luontevasti keskenään. Että he ovat kuin kaksi kartalle iskettyä mannerta, jotka eivät koskaan tule kohtaamaan toisiaan. Stonerin rakastumisepifania kiertyy kokemukseen Edithin mysteeriydestä, jonka herättävät tämän isot vangitsevat silmät, joiden katse saa Stonerin tuntemaan, että hän "erkanee omasta ruumiistaan."

Williamsin teksti on kermaisen täyteläistä, mutta ei yhtään kermavaahtoista. Se on mitä kauimpana höttöisestä ja makeasta ja muistuttaa täydellisyydessään enemmän kermaista kastiketta, jota on haudutettu huolella ja pitkään niin että sen aromit kasvavat ja pääsevät valloilleen vähitellen voimistuen sitä mukaa kun lukija tutustuu teokseen. Stoner on aistien kirjoitusta. Williamsin romaani on kuin täydellinen sunnuntaipäivä, jonka kääntyminen iltaan tuo pakottavan olon.

Kun Stoner tapaa Edithin haluaisin kiskaista häntä hihasta. Juokse mies äkkiä kauaksi tuosta naisesta. Hän ei ole sinulle hyväksi. Edith on kasvatettu esittämään hienoa naista,  jolle arkielämä on vierasta. Hän on nainen, joka soittaa pianoa, koska hienon naisen kuuluu niin tehdä. Hänen pianonsoittonsa on mekaanista ja velttoa ilman pienimpiäkään sävyjä taiteellisesta innostuksesta. Sama pätee Edithiin yleisemminkin. Tärkeintä on antaa itsestään kuva hienosta naisesta. Tarjota maailmalle kuori ja peittää visusti, että kuoren takana ei ole mitään. Edithin ja Stonerin välit ovat alusta asti vaivaantuneet ja kun Edith kertoo itsestään hän on kuin puhelinmyyjä, joka lukee sanottavansa suoraan paperista.

Williamsin henkilökuvaus on ihastuttavan rikasta, verevää ja moniulotteista. Edithin kylmyys, laskelmoivuus ja niljakas käärmemäisyys tulee suoraan iholle. Sen rinnalla Stoner näyttäytyy armollisena ja ymmärtävänä, mutta ei kuitenkaan pelkästään hyvänä, vaan juuri sillä tavoin myös ristiriitojen repimänä kuin todellisetkin ihmiset. Edithin laiskasta suomuisuudesta puskee esiin yllättävän vahva tahto on kyse sitten lapsen hankinnasta tai talon ostosta. Stoner mukautuu jopa yli omien rajojensa ja hyvinvointinsa, mutta hän ei kuitenkaan ole millään tapaa uhri ja tarvittaessa hänestä löytyy yllättävääkin peräänantamattomuutta, joka tulee ilmi erityisesti yliopistolla ja hänen aloittaessaan suhteen toisen naisen kanssa.

Edithissä on jotakin kalamaista, hänen pitkät kylmät sormensa nousevat tekstistä uhkaavina ja lukijana minulle tulee äkkiä tarve pukea villatakki päälle. Siinä missä Edith luo itsestään yhä uusia representaatioita, Stoner keskittyy pitämään huolta heidän tyttärestään Gracesta ja omistautuu työlleen yliopistolla, josta tulee hänelle sekä turvapaikka että lapsuuskokemusten korjaaja. Edith on lieka Stonerin kaulalla ja kuvaavaa onkin, että Edithin pitempi poissaolo mahdollistaa Stonerin vapautumisen.

"Mutta niinä viikkoina, jotka Edith oli St. Louisissa ja Stoner luennoi, hän huomasi silloin tällöin uppoutuvansa tunnin aiheeseen siinä määrin että unohti hetkeksi riittämättömyytensä, itsensä ja jopa salissa istuvat opiskelijat. Aika ajoin hän antautui innostuksensa valtaan niin että alkoi änkyttää, elehtiä ja sivuuttaa muistiinpanot, joita hän yleensä luennoidessaan seurasi."

Williamsin avioliittokuvaus herättää niin moninaisia tunteita, että niitä kaikkia on vaikea edes nimetä. Avioliitto on henkilösotaa, jota Edith käy Stoneria vastaan tämän osallistumatta taisteluun. Edith käyttää Gracea panssarivaununaan ja Stoner kohtaa hänet pasifistin tyyneydellä ilman aseita. Hän sietää ja kestää vaikeudet ihmeellisellä henkisellä voimalla ikään kuin olisi välttämätön luonnonlaki, että avioliitto ei voisi helpompaa ollakaan. Stonerin ja Edithin välit ovat kuin ensipakkasen jälkeinen jää. Jokaista askelta on varottava, jää säröilee jo sille laskeutuvien höyhenienkin painosta. Stoner kuitenkin hyväksyy elämän sellaisena kuin se tulee vastaan. Hän lapioi vastuksiaan kuin pikkupoikana peltomaata. Elämä nyt vaan on sellaista, Stoner tuntuu sanovan, että välillä tuntuu siltä kuin "elämä olisi tanssinut kuoleman kalmon päällä."

Stonerissa on sellaista rehellistä tinkimättömyyttä, jota tapaa vain harvoin. Hänen ohjenuoransa ovat totuus ja kauneus, jotka nousevat teoksessa siteeratuista runoilija Keatsin sanoista : " 'Kauneus on totuutta, totuus kauneutta' - siinä on kaikki / Mitä maan päällä tiedät ja sinun tietää tarvitsee." Williamsin kerronnallisesta taidokkuudesta puhuu vakuttavaaa kieltään se, että Stoneria ei missään vaihessa kuvata pelkästään epäuskottavan hyveelliseksi kiiltokuvaihmiseksi. Hänessä on valtavaa sitkeää voimaa, mutta hänessä on myös toinen vastarintaa tekevä puoli, johon paikoin yhtyy myös ripauksia pahansuopuutta lähentyvää kurittomuutta. Kaiken kaikkiaan Stoner on yksi kokonaisimmista romaanihenkilöistä, joihin olen pitkään aikaan törmännyt.

Yliopisto on Stonerin elämän perustuskivi. Kun euroopassa kuohuu Hitlerin ja Francon riehuessa yhteiskunnallisen liikehdinnän nokkamiehinä, yliopisto tarjoaa Stonerille lohdun. Epätoivon ja näköalattomuuden kasvaessa se on syli, jonka hoiviin Stoner tukeutuu "akateemisella ruumiittomalla tarmolla." Tukeutuu, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Vähitellen Stonerista kasvaa suorastaan legendaarinen hahmo, johon yhdistetään mitä erilaisimpia myyttejä ja tarinoita. Jotkut niistä totuudelle perustuvia, toiset variaatioita, kolmannet tuulesta temmattuja. Tämä kaikki on toissijaista, sillä on vain yksi asia, jolla on merkitystä: intohimo. John Williamsin teoksen merkitys ei sekään ole lopulta tarinan rakastettavuudessa tai kuvauksen loisteliaisuudessa. Ei edes siinä, miten se saa lukijan tärisemään ja nauttimaan tai synnyttää halun lukea tätä tarinaa loppuelämän ajan. Tämän romaanin suuruus on siinä, miten se osoittaa intohimon olevan kuin ruohonkorsi, joka työntyy läpi kaikkien vaikeuksien ja esteiden. 

*

Epilogi:

Stoner ei usein pitänyt itseään kovinkaan kummoisena opettajana. Oli kuitenkin aikoja, jolloin hän paloi ja nämä ajat heittivät minut takaisin yliopistolle. Nostivat nostalgisen kaipuun, jos kohta kuitenkin nopeasti muistuttivat myös yliopistolaitoksen nurjemmista puolista. Stonerin opetustyöstä luettuani tajusin huikaisevan kirkkaasti erään yksinkertaisen tosiasian. Nimittäin sen, että kuka tahansa, joka tuntee tietyt asiat voi opettaa näitä asioita. Sen sijaan innostusta, nälkää ja intohimoa voi opettaa vain hän, joka itse on innostunut, nälkäinen ja intohimoa täynnä. Palaan 1990-luvun puoliväliin. Istun luentosalissa, jossa on meneillään kirjailija ja tutkija Kirsti Simonsuuren luentosarjan viimeinen luento. Päätämme sen kuuntelemalla The Doorsin yli 10 minuuttisen kappaleen nimeltä The End. Stoner kuuntelee kanssani.

This is the end, beautiful friend
This is the end, my only friend, the end
It hurts to set you free




John Williams: Stoner (1965), suom. 2015
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306 sivua
Bazar kustannus

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Ilselä, Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Lumiomena, Kaisa Reetta




32 kommenttia:

  1. Stonerissa olevaa intohimoa ei aika patinoi. Tuo kirja ei pölyty tai kauhdu ajan myötä. Upea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Lukiessa oli ilmassa vahvoja pakahtumisen tunteita.

      Kiitos kommentistasi Ulla.

      Poista
  2. Tämä on minulla hankintalistalla, mikäli ei aiemmin tule kirjastossa vastaan. Pakko todeta taas, että upea kansikuva, jo se vetää puoleensa, saati sinun ja lumen hehkua puhkuvien kirjoitukset <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansikuva on ensimmäinen vihje siitä, minkälainen teos on kyseessä. Toivottavasti saat pian käsiisi. Kiitos kommentistasi ja kauniista sanoistasi.

      Poista
  3. Omppu, hienoa, että olet ihan ekstaasissa Stonerista <3 Tämä on kyllä tarinoiden aatelia. Näin syntyy kirjoja, joita ei unohdeta.

    Edithistä ihan pakko sanoa, että hän on takuulla oman sosiaaliluokkansa kasvatuksen uhri. Tuonaikaisen. Olen lukenut, miten ontoksi ja häiriintyneeksi tuo ihminen tulee, kun vuosikausia päivät ovat tyhjääkin tyhjempiä ja vain soitetaan vähän pianoa, kirjotaan, istutaan ja opetellaan seurustelua, mutta silti: Ei saa seurustella! Pitää olla puhdas. Seksistä opetetetaan, että se on kestettävä ja ajateltava vaikka kuningatarta (näin Englannissa mm.), MUTTA hieno nainen ei nauti tuosta iljettävästä toimituksesta, joka on naiselle vain velvollisuus. Kun tätä jatkuu ja jatkuu, niin osa sekoaa. En pidä Edithistä yhtään, mutta aavistan, että pohja, josta hän ponnisti oli mätä. Lopulta hänessä tukahtui kaikki hyvä ja hän kosti oman pahan olonsa miehelleen ja tyttärelleen. Järkyttävää, mutta tällaista on ollut, eikä siitä ole kauaakaan. Vrt. Ian McEwanin teokseen Rannalla.

    Oi ihana Kirsit Simonsuuri, oi ihana Jim Morrison, oi The End! Huikea finaali sinulla tässä: Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ekstaasissa. Kyllä kyllä kyllä.

      Edithissä tietysti on sekin puoli, että hänen henkilökuvansa kautta rakennettiin myös Stoneria. Tarkoitan, että tietyt puolet Stonerista tulivat kuvatuiksi sen kautta, että Edith oli tuollainen kuin oli.

      Tuo ajattele kuningatarta -homma on totta sekin, mutta jos aviomies on sellainen kuin Stoner, kyllä sitä nyt sentään vähän parempaan pitäisi pystyisi kuin mihin Edith pystyi. Vastenmielinen akka. Varmaan kasvatukseen ei kuitenkaan kuulunut tahallinen ilkeily aviopuolisoa kohtaan ja tämän elämän hankaloittaminen. Kasvatukseen ei varmaan kuulunut sekään, että olisi aivan tumpelo oman lapsensa kanssa. Elikkä en anna Edithille anteeksi.
      :) Kiitos kommentistasi ja näkökulmasta.

      Poista
  4. Oi,, ihana Stoner!

    Williamsin romaani on yksi niistä kirjoista, joita en milloinkaan tule unohtamaan. Yksi niistä suurista, joiden vuoksi lukeminen on pelkkää juhlaa!

    Ihanalla tavalla toit Stonerin hengen esiin tässä jutussasi. Ja oi, mikä epilogi! <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan sinun hienon kirjoituksesi Stonerista. Teokset, jotka saavat haluamaan lukea lisää, enemmän ja kaiken. Ne ovat oma mieletön lajinsa ja tämä kuuluu tähän lajiin. Mukavaa, jos löysit tästä Stonerin henkeä ja pidit epilogista. Tuli niin kovasti vaan muistot mieleen, että iskin ne tähän. Kiitos ihanasta kommentistasi.

      Poista
  5. Vau, mikä kirjoitus! Tunnistan tuon kuvaamasi intohimon lukemista ja kirjoja kohtaan - on pakahduttavaa, mitä kirjallisuus voikaan parhaimmillaan tarjota. Minulla Stonerin lukeminen jäänee syksyyn, sillä olemme kollegan kanssa kaavailleet tätä yhdeksi syksyn lukupiirikirjoista. En malttaisi odottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nanna. Kirjallinen intohimo ja mikä tahansa intohimo on kyllä ihan parasta. Maailmaan tulee silloin kuin toinen kerros. Syksyyn on kyllä aikaa, mutta toisaalta itse teoskin on jo 60-luvulta...

      Poista
  6. Kaiken kaikkiaan Stoner on yksi kokonaisimmista romaanihenkilöistä, joihin olen pitkään aikaan törmännyt.

    Ihan totta! Harvassa ovat olleet ne lukemani kirjat, joissa jokin henkilöhahmo olisi ollut näin eheä, näin todellisen oloinen.

    Hieno kirja, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö Laura, että juuri tuon lauseen, jota siteeraat olin jo poistanut kirjoituksestani, mutta lisäsin sen sitten takaisin. Kyllä vaan on niin, että tuntuu kuin Stonerin tuntisi paremmin kuin monet elävän elämän ihmiset. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Minulla tämä kirja odottaa lukemistaan, englannin kielisenä, jossa erilainen kansi, mutta ilmeisesti hyvin Stonerin henkilöön sopiva. Tässä minun kirjassani kannen maalaus on Thomas Enkinsonin The Thinker, Portrait of Louis N. Kenton. Se kuvaa mietiskelevää, vaatimatonta, surullista miestä.
    Kenenkähän kuva, valokuva, tuossa suomenkielisen kirjan kannessa mahtaa olla? Pidän siitä kovasti, uljas ja harras yhtä aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tuon kannen, mitä tarkoitit. Sekin on hieno, mutta jollakin tavalla pidän juuri tästä suomenkielisen teoksen kannesta. Siinä on jotain syvää, ajatonta ja palanen Stonerin sielusta. En tiedä, kuka tuossa kannessa on tai kuka on kuvan ottanut. Kirjankin ehdin jo palauttaa kirjastoon.

      Stoner on ollut lukulistallani jo pari vuotta, mutta en ollut aktivoitunut hankkimaan sitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja Stonerin kohdalla pari vuotta sinne tänne, ei ole kovin iso juttu. :) Kiitos mukavasta kommentistasi.

      Poista
  8. Omppu, nyt kieputin sivun silmät kiinni tänne asti, palaan tähän kun olen lukenut ja ajatellut tämän... Pääsin tämän äärelle eilen ja koetan nyt vaalia lukukokemuksen puhtautta... Hehkutuksen häiveitä on korviini kyllä jo kantautunut mutta itse tarinaan olen saanut astua melko vapaana... Aah <3 (PS. En ole vielä ehtinyt Keatsin säkeisiin asti...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanaa Katja, että tällä kertaa käy niin, että luemme samaa kirjaa melkein samoihin aikoihin. Oi, voin jo aistia kirjoituksesi tunnelmaa. Tuskin maltan odottaa. Kiitos kommentistasi ja palaillaan.

      Poista
  9. <3 tuota sinun epilogiasi! Minä olisin halunnut Kirsti Simonsuuren luennolle - ja olen vanha (keski-ikäinen :D) The Doors-fanikin.

    Mutta Stoneriin. Kirjoititpa taas kerran hienosti tästä upeasta romaanista. Stoner on jännällä tavalla vangitseva. Se on hiljainen, mutta uljas, kärsivä ja silti jonkinlaista omaa tahtoa täynnä - siis sekä romaani että sen päähenkilön persoona. Luulen, että Stoner tulee olemaan yksi omista Globalia-ehdokkaistani ensi vuoden alussa. Niin tekisi mieleni sanoa, mutta toki vuotta on vielä suurin osa jäljellä.

    Parhaalla tavalla pakahduttava romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en oikein ole Doors-fani, mutta Doorsista tehdyssä elokuvassa on se erittäin mieleenpainuva hetki, kun Morrison tajuaa, että hän voi tehdä mitä tahansa ja yleisö rakastaa häntä. Tuollaiselle hetkelle on varmaan joku sanakin olemassa, mutta se on todella hurja tunne, surullinen ja pelottavakin, koska tietää, että mikään kuuluisuus ei ole ikuista ja toiset ajat ennen pitkää kolkuttelee oven takana. Tuo Simonsuuren luennon lopetus on hienoin luentolopetus, jota olen ollut todistamassa. Muistan sen tunnelman niin hyvin vieläkin, vaikka sitä en sanoin osaa kertoakaan.

      On niin totta, mitä sanot Stonerista. Harvoin löytyy teoksesta niin monia periaatteessa jopa toisiinsa yhteen sopimattomia tunnetiloja. Minäkin mietin, että tämä saattaisi vaikka voittaa Globalian ja tällä hetkellä ainakin se on vahvasti listallani. Tosin listani on aika usein melko lyhyt, kun luen suht vähän käännöskirjallisuutta tai sitten on niin, että käännös ei ole kyseiseltä äänestysvuodelta tai onnistun muuten vaan möhläämään äänestyksessä, kuten kävi viimeksi Ulitskajan kohdalla, kun unohdin hänet kokonaan.

      Kiitos kauniista kommentistasi.

      Poista
  10. Huh miten upeasti kirjoitat Stonerista! En ole itse tehnyt vielä lopullista lukupäätöstä, kieltämättä kirja on alkanut kiinnostaa aika lailla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Villis. Kiitos paljon. Oma kokemukseni on, että etukäteisodotukset eivät Stonerin kohdalla häirinneet. Tässä teoksessa on se oma maailmansa ja kun alkaa lukea, omat odotukseni ainakin unohtuivat kokonaan ja keskityin vain tarinaan. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  11. Hype alkaa olla sitä luokkaa, että minäkin olen hieman pelännyt niitä liian suuria ennakko-odotuksia, mutta helpottavaa kuulla, etteivät ainakaan sinun kohdallasi häirinneet lukukokemusta. Odottelen vielä kirjaa kirjaston varausjonossa.

    Mahtava Doors-lopetus. Itselleni biisistä muistuu aina mieleen elokuva Ilmestyskirja nyt. Se on puolisoni suursuosikki ja sitä on katsottava meidän taloudessa aina säännöllisin väliajoin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan tiedä, mistä johtuu - kenties itse tästä kirjasta - että ennakko-odotukset eivät häirinneet. Stoneria saatoin hyvin alkaa lukea minkään häiritsemättä ja hyvin nopeasti päälleni laskeutui teoksen rauha ja lumovoima ja siinä vaiheessa mitään ennakkokäsityksiä ei enää ollut mielessä.

      Tuo Doors-homma on minulle yksi niitä suorastaan elämää suurempia hetkiä. Toivottavasti sinäkin pidät Ilmestyskirjasta, että ei tarvitse katsoa pelkästään puolison mieliksi. Olen nähnyt siitä elokuvissa sen pidemmän version ja päällimmäiseksi jäi se, että oli kova vessahätä, mutta ei voinut kesken kaiken lähteä vessaan. :)

      Kiitos kommentistasi Essielina.

      Poista
  12. Omppu. Nyt olen lukenut sekä Stonerin että kirjoituksesi ja hetken aikaa mietin, kirjoitanko sinulle jotakin heti vai menenkö ensin pois ja palaan sitten, kun olen hieman tunnustellut lukukokemustasi omaani vasten. Päätin kuitenkin kirjoittaa jotakin jo nyt, vaikka tiedän että ajatukset ja etenkin niiden kokoaminen on vielä hataraista ja että kaikki kirkastuu sittenkin vasta ajan mittaan. Tuntuu, että tämä on juuri niitä teoksia, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen kasvamaan.

    Sinun kirjoituksesi on - kuten arvata saatoin - aivan upea. On huikean, huikean kiehtovaa lukea kokemustasi tästä teoksesta, joka on hurmannut meidät molemmat, ehkä sekä samoin että erilaisin tavoin. Kirjoitat koko tästä teoksesta todella, todella hienosti, menet syvälle ja annat minun kuin lukea sen uudestaan. Mm. Edithin hahmo kasvaa kirjoituksessasi sanoiksi, joissa hän näyttäytyy koko kavahduttavuudessaan - hänessä on valtavaa vihaista ahdistusta, joka sai minut tuntemaan sekä inhoa että jonkinlaista sääliä.

    Kirjoituksesi luettuani olen taas yhä vahvemmin sitä mieltä, että tämä toisten tekstien lukeminen tekee lukukokemuksista yhä rikkaampia. Oma kokemus saa rinnalleen toisen, jonka kanssa käydä keskustelua. Ihanaa. Kiitos tästä <3

    PS. Palaan tuoreimpiin kirjoituksiisi hieman tuonnempana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tulin juuri kamaristasi. Mitä löysin? Loistavan loistokkaan kirjoituksen Stonerista. Minua ilahduttaa erityisesti ja suuresti ilahduttaakin, että olemme kerrankin lukeneet jotakin suht samanaikaisesti. Voisi sanoa niinkin, että tulee vahva tunne, että kuuluu lukuperheeseen. Tällä kertaa Stonerin perheeseen.

      Se, mikä kirjoituksestani jäi kokonaan pois, oli se, että Edithin epäkiitolliseksi tehtäväksi jäi olla kamala, jotta Stoner henkilöhahmona pääsi loistamaan. Edith oli se pinta, jota vasten Stonerin suuruus ihmisenä peilautui. Miten ollakaan, että Edithin tehtävä on tyypillisesti naiselle romaanissa varattu osa. Tässä ehkä näkyy se, että teos on kirjoitettu jo 60-luvulla.

      Em. huolimatta, kyllä vaan Stoner oli käsinkosketeltavan hieno, enkä vieläkään pysty analysoimaan (en ehkä haluakaan), mistä se kaikki lumovoima oikein syntyi. Kiitos kauniista sanoistasi ja kommentistasi.

      Poista
    2. Niin, eikö ole ihanan hykerryttävää että Stoner on astunut mielenmaisemiimme melkein samaan aikaan... Ja se Keatsin runo, oi.

      Kirjoituksiin ei ikinä tunnu päätyvän sitä kaikkea, mitä ehkä tahtoisi sanoa... Minusta tuntuu, että kirjoitukseni aina muutenkin jo tursuilevat tai sitten ajatukset kirkastuvat vasta viiveellä... Mutta ihanaahan on sekin, että mieli jatkaa liikahduksiaan vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Ja tämä on kyllä juuri sellainen kirja, joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja kuten sanot, tämän lumovoimaa on hankala purkaa sanoiksi. Minusta tuntuu kyllä, että sillä on jotakin tekemistä kerronnan samanaikaisen pelkkyyden ja täyteyden kanssa ja että siinä on myös jotakin josta voisi koettaa oppia.

      Poista
    3. Minusta yksi tämän teoksen suuria viehätyksiä on, millä tavoin Stoner alkaa opiskella kirjallisuutta ja miten hän päätyy kosimaan Edithiä. Kumpaakin tapahtumaa edeltää ei-järjellinen tajuaminen, joka tulee jostakin korkeammalta. Em. syntyy oma kiehtova kerroksensa, samoin kuin siitä, että yliopistolla Stoner pistää vastaankin. Hän ei ole kaikkeen suostuva, vaikka pitkämielinen onkin. Jokin tuossa Williamsin tyylissä on, jokin osanen ja palanen, joka synnyttää täyteyttä, tunteen kylläisyydestä ja hyväksynnästä, mutta se ei ole pysähtynyt tila, vaan enemmänkin virtaava.

      Poista
    4. En nyt millään pääse tästäkään irti... Niin! Todellakin tuo ei-järjellinen tajuaminen on äärettömän kiehtovaa ja minustakin tuntui, että Stoneria liikuttelivat tietyt korkeammat ja/tai sisäisten syvyyksien voimat. Ja mikä asetelma syntyykään siitä, miten nämä rakkaudet Stonerin elämään sitten asettuvat - ja niin, mitä kaikkia kysymyksiä se herättääkään.

      Se, kuinka Stoner laittaa yliopistolla hanttiin, on hienoa hienoa hienoa. Ja kuvastaa minusta juuri sitä rakkautta, vaatimusta aitoudesta. Ja ei, tämän täyteys ei tuo mieleen pysähtyneisyyttä vaan pikemmin juuri virran, jossa myös ihmisen elämä ajelehtii omien voimiensa merkillisessä myllerryksessä.

      Poista
    5. Todellakin kyllä vaan Stonerissa on jotakin ajatonta ja pysyvää. Lukijan mielessä syvällä liikkuvaa ja liikuttavaa. Ehkä se on jokin ihmisyyden yhteinen virta, johon tämän teoksen myötä astumme.

      Poista
  13. Postauksesi on aivan ylittämätön. Luin kirjan ja kirjoitin oman juttuni - sitten luin sinun lukukokemuksesi ja harkitsin vakavasti, kannattaako julkaista omaani, jospa laittaisin vain linki sinun postaukseesi. Olin valinnut vielä aivan saman sitaatin (kylläkin eri yhteyteen limittäen) kuin sinä. Olkoon, no, menköön. Kiitos kertakaikkisen upeasta tekstistäsi!

    Stoner imeytyy vähitellen ihon alle, sen kerronnan ihmistyyteen kaivertava tapa on vaikuttava. Elämän arvokkuus vetosi minuun. Minulle romaaneissa henkilökuvas usein nousee keskeiseksi, siihen Stoner tarjosi vaikka mitä.

    Romaanin saatesanat olivat minusta aivan älyttömät romaanin alussa. Olisin suonut niiden paikan loppuun, jotta olisin lukijana päässyt ilman pohjustuksia matkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä nyt hyvä ihminen, ei mikään ole ylittämätöntä, eikä tämä kyseinen kirjoitus varsinkaan ole mitenkään erityinen. Minä ihailen niin suuresti sinun kirjoituksiasi (tulenkin tästä nyt lukemaan Stoner-bloggauksesi), että olen ihan ihmeissäni, kun sanot noin. Kiitän tietysti, kiitän kovasti, mutta olen kovin hämmentynyt, tosin tietysti myös hurjan iloinen.

      Juuri kuten sanoit, henkilökuvaus on Stonerissa todella loistokasta. Hän pääsee esiin niin kokonaisena hyveineen ja paheineen, niin inhimillisenä. En lukenut noita saatesanoja ollenkaan, nykyisin luen harvoin edes takakansitekstejä tai liepeitä. Tulen nyt kylään.

      Poista
  14. Voi miten hienosti kirjoitat, Omppu! Minä olen vielä tällä hetkellä aivan mykistynyt Stonerin upeudesta, ja mykistymiseni näkyy myös blogissani: paljon en kirjasta kirjoittanut. Onneksi on teitä, jotka osaatte pukea lukukokemuksenne hienosti sanoiksi.
    Stoner - niin hieno, niin hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon Jonna. Stoner on hieno. Luin sitä hartauden vallassa. Muistan vielä senkin, miten valo taittuu huoneeseen, kun Stoneria luin. Ehkä tuo valo jäi mieleen, kun Stonerin lopussa oli vastaavaa. Onneksi tämä aarre on kaivettu menneisyyden syövereistä esiin. Tänä vuonna Williamsilta julkaistaan joku toinen uusvanha teos, mutta en tiedä, haluanko lukea sitä, kun haluan pitää tämän Stoner-kokemuksen päällimmäisempänä.

      Poista