Siirry pääsisältöön

Alexandra Salmela: Antisankari

Miksi toisista kirjoista puhutaan niin paljon ja toisista ei? Edellisessä lauseessa luonnollisesti oletan, että sekä toiset että toiset antavat yhtä lailla aihetta puheeseen. Alexandra Salmelan Antisankari kuuluu niihin, joista ei liiemmin ole puhuttu, vaikka aihetta olisi. Minulle Antisankari on kuitenkin yksi tämän kirjasyksyn kiinnostavimmista suomalaisista teoksista. Ja hei, jos nyt satut haluamaan tuttua ja turvallista ja ikuista suomalaista realismia tai jos haluat valmiiksi lukkoonlyötyä tekstiä, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin lukemista, niin pysy kaukana Antisankarista.

Salmela suorastaan räjähti lukijoiden tietoisuuteen esikoisteoksellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010), joka voitti Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle "27:n" lukeminen oli melkoisen kova tinki. Paikoin kulki hyvin ja mainiosti, mutta toisin paikoin oli piinaa. Tästä huolimatta teos teki varsin selväksi sen, että Salmela on lahjakas. Jännittyneinen mielin aloin lukea Antisankaria, sillä takaraivossa takoi pelko, että sen kanssa käy samoin kuin "kaksiseiskan." Ei käynyt. Kävi toisin. Myönnän kyllä, että en edelleenkään oikein ymmärrä, mihin Salmela tietyllä kokeellisuudella pyrkii. Miksi hän esimerkiksi käyttää niin paljon eri fonttityyppejä ja -kokoja, tekstinpaloja ja muuta vastaavaa sälää. Miksi lauseet välillä loppuvat kesken ja miksi samaa toistetaan uudelleen. Mutta se siitä marinasta. Kohtuutonta olisi kirjailijaa moittia siitä, että hän nyt vaan - kuten Salmelan tapauksessa - on harvinaisen kunnianhimoinen ja korkeamman aidan yli ponnistava.

*

Tästä maasta tulee maailman oikeudenmukaisin: kaikki ihmiset, eläimet sekä kasvit elävät siinä sopuisasti, Suurta Äitiä syvästi kunnioittaen. Tämä maa on seisova eturintaman linnoituksena taistelussa maailmanlaajuista riistokapitalismia vastaan. Tässä maassa tulee todeksi Utopia.

Utopia on Suuren Suunnanantajan perustama sosialistinen ekodiktatuuri ja kaikinpuolinen mallimaa, jossa kukaan ei omista tai kerskakuluta ja jossa on omistauduttu elinympäristön puolustamiselle ja vaalimiselle. Utopian lapset ovat maaemonpentuja ja heitä edustaa Antisankarissa 14-vuotias Meteora Airiainck, joka matkustaa äitinsa Lian kanssa naapurivaltioon, Etelä Unionin pääkaupunkiin Koronovoon, jossa "kulutusmaailman yhteiskunta sahaa puun rungosta oksaa, jonka päällä me kaikki istumme." Utopiasta on kotoisin myös Antti Sankari, joka tutkii maailmaa epätrendikkään hitaaksi valokuvauksen tekevän camera obscuransa välityksellä. Tätä romaania voisi luonnehtia myös toteamalla, että se on kertomus siitä, miten Antti Sankarin etunimestä putosi pois toinen t-kirjain, mutta ei nyt jäädä miettimään sitä, koska juna on juuri saapumassa Koronovoon.

Koronovossa tapaamme mediaguru Michele Po:n eli tuttavallisemmin Tzalin, joka on "alkoholisoitunut surkimus ja kansan ehtymättömän mielenkiinnon, jopa omalaatuisen rakkauden kohde" eli tiivistäen henkilö, jonka kaltaisia keltainen lehdistö rakastaa, koska heidän elämäntapansa tarjoaa lukemattomia mehukkaita otsikoita ja tarinoita, jotka ovat jo itsessään suorastaan myyttisiä ilman että toimittajien tarvitsisi niitä sellaisiksi jalostaa.

Tässä nyt niinku olis tän teoksen tärkeimmät henkilöt: Meteora, Lia, Antti Sankari, Tzal ja kertoja. Mä voisin olla vaikka kertoja. Kuka sä haluisit olla?

*
Teoksen kertoja seuraa 152 monitorin kautta kaupungin elämänmenoa. Hänen tarkkailunsa kohteena on erityisesti Antti Sankari, jonka perään hän on lähettänyt Tzalin, joka kadottaa Antin näköpiiristään jatkuvasti. Koronovossa vallitsee "aivan mieletön syke" - se on todellinen enemmän, paremmin, mahtavammin, mikään ei riitä -kaupunki, jossa kulutusjuhlan irvokkuus on ottanut jumalan muodon. Sen ylpeys on Stairway to Heaven. "Uudenlainen elämäntyylikonseptikeskus" ja "arkkitehtoninen helmi", jossa "entisajan vahva perinne avautuu syleilemään innovatiivisuuden kunnianhimoa." Tekniikkakin on siellä niin modernia, että se on nykyaikaa edellä. Kaikkinensa Stairway to Heaven toi mieleeni The Dubai Mall -ostoskeskuksen, josta löytyy yli tuhannen luksuskaupan lisäksi mm. sisäteemapuisto, luistelurata, pingviinejä ja maailman suurin karkkikauppa. Ah, mikä helpotus olikaan päästä kyseisestä kompleksista ulos, kun siellä pari vuotta sitten vierailin.

Salmelan kertojaratkaisu on riemastuttava. Usein puhutaan tarina- tai juonivetoisista romaaneista, mutta Antisankari on kertojavetoinen romaani. Luin tätä teosta kuin dekkaria, kun arvuuttelin, kuka kertoja loppujenlopuksi on. Salmela kyllä antaa vihjeitä kertojan identiteetistä, mutta osa niistä on harhaanjohtavia, joten mysteeri kertojan ympärillä säilyy pitkään.

Antisankarin teksti on pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää. Salmelan kritiikki on vimmaista ja sen vimmaisuus tuntuu hyvältä. Itse asiassa se tuntuu ihan tosi hyvältä.

Hyvä työ tuo rahaa, raha tuo hyvää elämää, hyvä elämä tuo onnellisuutta ja onnellisuus on hyvä työ, kaunis koti, edustava perhe, yhdessä ne luovat onnellisuutta, joka on yhtä paljon kuin raha, jolla kustannetaan elämän mukavuuksia, elämyksiä, mainetta, rakkautta ja valtaa, ylellistä hemmottelua vuoden jokaisena päivänä, niin ettei mikään enää tunnu miltään, ja sisään hiipivän tyhjyyden pelossa nostetaan panoksia, tuplataan annoksia, triplataan vauhti.

Koronovassa kaikki on myynnissä ja kaupan. Erityisen irvokasta on, että ympäristönsuojelukin on kaupallistettu sen sijaan, että elettäisiin niin, että ympäristöä suojeltaisiin jo ennen kuin se on tuhottu. Asiaan tietysti kuuluu ihmisjalostus ja kunnon koronovolainen on terve, rikas ja onnellinen. Jos näin ei ole, menköön muualla pilaamasta tätä hienoa kaupunkia, joka on talouskasvuvaatimuksilla ja tuotantoloikilla laatoitettu.

Salmelan kritiikki on hyvällä tavalla jäätävää ja armotonta ja erityisesti Stairway to Heavenia vastaan suunnattu mielenosoitusperformanssi edustaa railakkaasti potenssikorotettua versiota sirkushuveista kansalle. Kauhuskenaariota ei Antisankarissa edusta se, että ihmiset ovat vaarassa tulla aivopestyiksi, vaan se, että ihmiset riemumielin ja -rinnoin ja omasta toiminnastaan ylpeän häikäistyneinä hoitavat tämän aivopesun omatoimisesti.

*

Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarimiehet / joita koko valtakunta arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarinaiset / jotka tosityöstä palkintonsa saa? *

Laulua voisi jatkaa liittymällä kuoroon Meteoran kansssa: Keitä ne on ne sankarit, sellaiset sankariäidit, jotka lapsensakin hylkää tuosta vaan?

Salmela rapauttaa myyttiä sankarista niin valtion kuin ihmisenkin ominaisuutena. Utopiasta tulee dystopia, koska ihminen. Sankarista tulee antisankari, koska ihminen. Edellä mainituista voisi tehdä päätelmiä, mutta oma nautinto.

näinä lohduttomina päivinä kokonaisen ihmiskunnan pitäisi heittäytyä roviolle ja sytyttää itsensä tuleen vapautuakseen, vapauttaakseen raskaasti koeteltu planeetta pahasta - itsestään.

Kyllä vaan on ihan hemmetin hienoa, että Salmela pyrkii uudistamaan romaania lajina siitä huolimatta, että se osin vaikeuttaa Antisankarin vastaanottoa. Tämä teos on vuori lakeuksilla, jossa maa on yhtä pitkää sumuista tasaista peltoa ja josta muun kuin realismin ei ole tapana nousta. Kyllä vaan tykkään siitä, että Antisankarissa on vimmaa. Minulle se merkitsee sitä, että ei ole annettu periksi ja pysähdytty paikalleen ja alistuttu siihen, että kaikki muu paitsi oma nautinto on turhaa. Vaikka Antisankarin ihmiskuva ei herätä toiveikkuutta, Salmelan kirjoitustapa kaataa muurin, joka eristää meidät toimimasta sen puolesta, mihin haluan uskoa meidän sisimmässämme uskovamme, jos rohkenemme raottaa kyynisyytemme verhoa. Antisankari on romaanivirrasta poikkeava, älykkäästi omintakeinen romaani - kuvastin, jonka eteen jokainen käyköön omalla vastuullaan.


Alexandra Salmela: Antisankari (2015)
446 sivua
Kustantaja: Teos
Kiitos arvostelukappaleesta


* J. Karjalainen: Sankarit

Kommentit

  1. Hurmaannuin Salmelan esikoisesta! Olin onnellinenn silloin, kun se voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon. Hänen tapansa kyseenalaistaa ja karnevalisoida on niin herkullinen.
    Luin myös hänen maahanmuuttoaiheisen pitkän novellinsa "Se aito, oikea maahanmuuttoblues", joka julkaistiin antologiassa "Mikä ihmeen uussuomalainen?" ennen esikoisromaania. Se lupasi jo, että jotain erilaista, runsasta ja omintakeista on tulossa lisää.
    Siispä odotan kovasti, että pääsen lukemaan tämän dystopian! Esittelysi lisäsi kiinnostustani valtavasti. Kiitos Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla Marjatta, että sinä ihastuit tuohon Salmelan esikoiseen. Suunnilleen kaikki, joiden kanssa olen siitä puhunut on ollut vähän vähemmän innostuneita. Minustakin siinä kyllä Salmelan lahjakkuus tuli ilmi, mutta en sitä toteutusta oikein jaksanut kuitenkaan. Siihen verrattuna Antisankari on mielestäni hurjan paljon luettavampi, vaikka siinäkin omat "omituiset" juttunsa Asiaa Salmelalla on paljon ja luulen, että jos Antisankarin olis kirjoittanut joku sopiva nuorimies, niin siitä puhuis kaikki. Eläköön naisvimma!

      Poista
    2. Minusta 27-kirjassa on aivan huikea loppukohtaus, jossa älykköinä itseään pitävä pariskunta marssii lapsineen ABC:n isänpäiväaterialle. Pidän Salmelan huumorista, jossa varmaankin näkyy hänen tsekkiperimänsä, niin erilaista se on kuin kenenkään tuntemani suomalaiskirjiailjan.

      Sain jo Antisankarin. Minulla on pieni matka tulossa. Jospa otan sen matkalukemiseksi.

      Poista
    3. Niin 27:ssa oli hirmu hienoja kohtia, mutta sitten oli minulle liikaa sellaista, että tarina ei oikein vetänyt. Nyt kyllään jännään mielipidettäsi Antisankarista. En nyt tässä mitenkään hoputa sinua lukemaan ja bloggaamaan. En en, pois se minusta. Hyvää viikonloppua!

      Poista
  2. Hienoa Omppu! Tähän tartun, viimeistään joulun jälkeen. Vimmaisuus on hyvästä, kiitos tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä yksi vimmaisimmista, joita olen aikoihin lukenut. Kertojahomma oli niin kiinnostava, että olin suorastaan lumoutunut. Kyllä tykkään ja tahdon lisää. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista
  3. Omppu, osaat tosiaankin houkutella... Tämä ponnahti lukulistalle saman tien! Dystopiakirjallisuus on aina mielenkiintoista, ja tässä tuntuu olevan tuore meininki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ehkä vähän erilaista dystopiaa. Pidin hurjasti siitä, että tässä oli viittauksia eri suuntiin, mutta niitä ei lyöty lukkoon. Lukija voi sitten tehdä omia tuumailujaan. Ei tämä kaikkein helpointa lukemista ole, mutta sujuvaa kun mikä. Kiitos Elina.

      Poista
  4. Tämä odottaa minulla lukupinossa. Olin hämmästynyt, ettei siihen ollut kirjastossa edes jonoa. Siihen nähden, kuinka pinnalla Salmela oli esikoisensa aikaan, on tosiaan hämmentävää, kuinka vähän tästä on puhuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa Kirjokansi. Minua on surettanut, kun tämä kirja on jäänyt muiden teosten varjoon. Ehkä tästä jotain pöhinää saadaan vielä aikaan. Antisankarissa on paljon tärkeitä juttuja ja itse arvostan kyllä kokeellisuutta - toki se varmasti lukijoita myös karkoittaa. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Bloggauksesi perusteella Salmela edustaa ehkä tyyppiä "Leena Krohn meets Johanna Sinisalo meets Trainspotting". Itse en ole lukenut Salmelalta mitään. Oliko se niin, että Salmela äidinkieli ei ole suomi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah-hah :) Mainio tiivistelmä tuo Krohn-Sinisalo-Trainspotting. Tosin jälkimmäistä vimmansa, ei teemansa puolesta, mutta niin varmaan tarkoititkin. En ole varma tuosta Salmelan äidinkielestä, mutta luulisin, että se on tsekki vai onko hän sitten ihan kaksikielinen? Tietäisikö joku.

      Poista
    2. Salmela luki Bratislavan yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta itselleen aivan vieraana kielenä - hyvin lukikin, koska on nyt Suomeen muutettuaan kirjoittanut suomeksi jo useamman kirjan. Hänellä on suomalainen mies ja lapsia, joten kieliharjoitusta tulee myös arjessa.

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Kiitos. Kirjoitin nyt ihan vaan, mitä ajatuksia tämä teos herätti ja aika paljon herättikin ja osa niistä on tässä bloggauksessa. Minulle tämä edustaa niitä teoksia, jotka kasvavat mielessä lukemisen jälkeen ja tässä on joku sellainen hyvä poriseva polte.

      Poista
    2. Ps. Onkohan tätä saatavilla äänikirjana? Teoksen muoto nimittäin asettaa melkoisen haasteen äänikirjaversiolle. Jos Serentis tulee vastaan äänikirjana, niin olisi mukava kuulla asiasta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä