Reader, why did I marry him?

Minulla on tarve luoda kirjaelämääni selkeyttä ja tämä ilmenee käytännössä mm. haluna luokitella. Samaan aikaan karsastan luokittelua ja oikeastaan koen luokittelussa tärkeimmäksi pointiksi sen, että kun ensin on luokitellut voi jatkossa haastaa luokittelun ja käyttää sitä sparrausseinänä. Nancy Johnsonin romaanin The Kindest Lie innoittamana kirjaan muistiin muutamia ajatuksia suuren amerikkalaisen romaanin (Great American Novel eli GAN) ympäriltä joitakin mahdollisia tulevia kehittelyjä varten.  On olemassa tietty amerikkalaisen kirjallisuuden tyyppi, jonka nimeä en tiedä (jos sillä nimeä edes on) ja siksi lähden sitä tässä tekstissäni tarkastelemaan  The Kindest Lien kontekstissa. Aloitan peruuttamalla kohdasta, jossa on GAN. Harva, jos kukaan, osannee täydellä tarkkuudella sanoa, mitä tekee romaanista suuren amerikkalaisen romaanin. Tähän kategoriaan on liitetty ensituntumalta toisistaan hyvin erilaisia teoksia. Esimerkkeinä 1900-luvulla kirjoitetuista suurista ameri...

Jos yhtään seuraa internetsin kirjallisuussivuja ei ole voinut välttyä kehuilta japanilaisen Mieko Kawakamin romaanista  Breasts and Eggs .  Jonottelin kirjaa jonkun aikaa Helmetistä, mutta malttamattomuuksissani päädyin ostamaan sen. Kannattiko? Enimmäkseen ja kokonaisuudessaan kyllä, mutta en käyttäisi ilmaisua "breathtaking", kuten Haruki Murakami kirjan kannessa.  Kawakami joka tapauksessa nostaa romaanissaan esiin erittäin kiinnostavia naisen ruumiillisuuteen liittyviä kysymyksiä ja teos sisältää niin monia hienoja pohdintoja naisen roolista japanilaisessa yhteiskunnassa sekä naisille asetetuista vaatimuksista, että niiden vuoksi olen valmis antamaan muutamat heikkoudet anteeksi. Breasts and Eggsin päähenkilö on Natsuko, joka on kirjoittanut yhden romaanin ja taistelee toisen kirjansa kirjoittamisen kanssa.  Teoksen alussa kerrotaan, miten Natsukon sisko Makiko ja hänen tyttärensä Midoriko tulevat Tokiossa asuvan Natsukon luokse pariksi päiväksi. Vierailun perim...

Instagramissa esiin pääsevät vain tietyn tyyppiset kirjat ja kirjailijat. Pirjo Hassinen ja hänen varsin laaja tuotantonsa ei edellä mainittuihin kuulu. Miksi näin on?  Syy 1: Pirjo Hassinen ei ole tarpeeksi instaseksikäs kirjailija. Instaseksikkyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että tiettyjen kirjailijoiden kirjoja lukemalla ja niistä postaamalla instagrammaaja nostaa samalla omaa lukijastatustaan Syy 2: Pirjo Hassinen ei ole niitä kirjailijoita, joiden viime aikaisten teosten tematiikka - terävä yhteiskuntakritiikki - kiinnostaisi instagrammaajia Syy 3: Pirjo Hassisen kirjojen kannet eivät ole tyyppiä, joka näyttäisivät hyvältä instakuvissa Syy 4: Jokin muu syy. Mikä?      Edellä mainitut syyt joko pitävät paikkansa tai eivät. Jotain outoa joka tapauksessa on siinä, että Pirjo Hassisen teokset vain harvoin päätyvät Instagramiin. Tätä kirjoittaessani tägillä #pirjohassinen löytyy 57 instapostausta. Jokainen instagram-postaus on vallankäyttöä. Kun yksi teos noste...

On kirjoja, joiden kohdalla hävettää sanoa, että on niiden lukemisesta ihan tuhannen tunnelmissa.  Minun kohdallani näihin kirjoihin kuuluvat erityisen väkivaltaiset teokset ja tässä suhteessa kärkipaikkaa on jo useamman vuoden pitänyt Ryan Gattisin romaani Vihan kadut (All involved, suom. Like 2015). Järkyttävä ja kamala kirja, jota luin kuin transsissa. Nyt Gattisin romaani on saanut kilpailijan. Fernanda Melchorin romaani Hurricane Season on totaalisen kammottava. Äärimmäisen väkivaltainen teos, jonka luin kuin hypnotisoituna kahdelta istumalta. Mikä näin väkivaltaisessa romaanissa viehättää? Romaanissa, jonka yleisin sana on fuck (verbinä) ja jossa ihmisiin sukupuolesta riippumatta viitataan sanalla cunt. Romaanissa, jossa kukaan ei ole turvassa seksuaalisilta hyökkäyksiltä ja jossa veden sijasta juodaan viinaa ja sekoitetaan päätä aineilla, joita nyt satutaan käsiinsä saamaan. Romaanissa, jonka henkilöistä useimmilla ei ole muuta lähitulevaisuutta kuin kuolema.  Melchori...

Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus. Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.   Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua." Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin: Sth, I know that woman. She used to live with a flo...

On tämä kirja aikamoinen pakkaus usein yhtä uskomaton kuin rakkaus On hämäystä pinkinhempeä kuori kun sisältä löytyy mies kuin vuori Laita siis Finlandia soimaan kaikumaan yli koko Loimaan Siis häh! Siis että mitä justiinsa luin? Toki voin todeta lukeneeni Katja Raunion romaanin Sinun päivä koittaa , mutta mitä varsinaisesti tulin lukeneeksi jaa-a. Ensin ajattelin, että Sinun päiväs koittaa on suurmieselämäkertapastissi ja on se sitäkin. Suurmies on Anton Harmaja, josta tulee poliitikko, josta tulee presidentti. Tulee presidentti, jonka valtakausien määrää jatketaan, jotta presidentti Harmajan ei tarvitse irrottaa somaa kättään vallankahvasta ja ehkä myös muista ehdokkaista on hieman pulaa, jos asia sillä ja tällä tapaa halutaan nähdä ja tulkita. Raunio satiirillistaa Anton Harmajan ja hänen kauttaan monen muunkin poliitikon. Harmaja ei ole kuka tahansa. Hän on kohtalon valittu. Edes kourallinen raiskattuja naisia ei olisi pystynyt sysäämään Harmaajaa kohtalonsa r...

Nyt mennään. Pidä siis huivista kiinni Tatjana, sillä olisihan se. Olisihan se todella. Olisihan se tråkigt, jos Hermes-huivi lentelisi omille huivien teilleen. Strömsö on paikka jossa asuu ihmisiä, joista Rosanna Fellmanin runokokoelma Strömsöborna kertoo. Ei kuitenkaan kerrota näille tyypeille, että Fellmanin runot kertovat heistä. Ei kerrota, ettei kenellekään tulisi paha mieli sillä ihan aina he eivät pääse näissä runoissa näyttämään sitä parasta puolta itsestään, jota he ovat tottuneet esittelemään. Keeping UP UP UP the appearances. Strömsöborna oli yksi tämän vuoden Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista. Jos se olisi voittanut karhu olisi vetäissyt ihan uuden tanssin - vähän niinku tiputanssi meets ketsuppitytöt ja Gangnamstyle jäisi repeatille. Strömsöborna on page turner. Runokokoelmat aika harvoin on, mutta Strömsöborna on. Siinä on 326 sivua ja luin sen kahdelta istumalta, koska kun sitä alkaa lukea on toosi vaikea lopettaa kesken. Imua on ene...

Stig debord! Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi. Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille. Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile. Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle. Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen sii...

Tommi Melender kirjoittaa esseeteoksessaan Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020), että kafkamaisuuden voi tunnistaa kirjallisuudessa, vaikka ei olisikaan lukenut Kafkaa. Anna Burnsin palkittu romaani Maitomies  (Milkman) todistaa hänen väitteensä. Irlantilaisen Burnsin romaanissa uhka ja umpikuja ovat kaikkialla. Ne ovat imeytyneet yhteiskunnan rakenteisiin niin saumattomasti, että niitä on mahdoton päästä pakoon. Niin se meni. Vainoamista ja saalistusta oli vaikea määritellä, koska se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän täällä, vähän tuolla, ehkä, ehkä ei, kenties, en tiedä. Se ilmeni jatkuvana vihjailuna, vertauskuvina, kuvailuna, metaforina. Burnsin romaanin on sanottu sijoittuvan Belfastiin, mutta itse luin sitä kuvauksena mistä tahansa yhteiskunnasta, jossa rakenteet ovat sortuneet ja elämä muuttunut ennalta-arvaamattoman kaoottiseksi. Maitomiehen kertoja on keskimmäinen sisko, 18-vuotias nimettömäksi jäävä nuori nainen. Nimettömiä ovat myös teokset muut henkilöt ja he...

Minulla oli tylsää, joten päätin tappaa koulukaverini. Kiinalaisen A Yi:n romaani Täydellinen rikos ei ala edellä olevalla lauseella, mutta se voisi hyvin niin tehdä. Vaikka teoksen nimessä mainitaankin rikos, kyseessä ei ole millään tapaa perinteinen rikosromaani, vaan eksistentiaalinen trilleri, joka muistuttaa Albert Camus'n Sivullisesta . Perinteisen dekkarin jännite perustuu kysymykseen teon tekijän identiteetistä. Täydellisessä rikoksessa sen sijaan tiedetään alusta asti, kuka on syyllinen ja etsitään sen sijaan vastausta siihen, mikä saa päähenkilön, 17-vuotiaan pojan, tappamaan koulukaverinsa. Kun tämän kysymyksen on esittänyt voi saman tien varautua siihen, että mitään yhtä vastausta ei kenties ole edes olemassa ja juuri tämä tekee Yin romaanista niin piinallisen kokemuksen ja lähentää nuorukaisen yhteyttä Sivullisen päähenkilöön Meursaultiin. Millainen on ihminen, joka kylmäverisesti tappaa koulukaverinsa ja työntää tämän ruumiin pää edellä pesukoneeseen? Voiko...

No nyt oli kyllä julma sattuma vai mikä lienee kohtalon ivallinen kierre. Ostin irlantilaisen Emilie Pinen esseeteoksen Notes to Self sinä maailman aikana, kun Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaa oltiin vielä järjestämässä ja Pine oli tulossa vieraaksi tähän tapahtumaan. Nyt koronasta johtuen tämäkin festari on peruttu, mutta päätin silti lukea Pinen esseet. Melkein hyppäsin lukusohvaltani, kun heti ensimmäisessä esseessä kuvataan korfulaista sairalaa, josta ei tahdo löytyä lääkäriä hakemallakaan. Hoitajiakaan ei juurikaan ole ja kun hoitaja vihdoin ilmaantuu paikalle on hän pukeutunut likaiseen suojavarustukseen. Sairaala ei tarjoa hoitajille esimerkiksi suojahanskoja vaan on heidän omalla vastuullaan ostaa niitä. Pinen isä makaa sängyssä itsensä tuhrineena ja Pine sekä hänen sisarensa joutuvat itse ostamaan varusteita siivotakseen isänsä ja tämän sängyn. Esseekokoelma on julkaistu alunperin vuonna 2018, jolloin koronasta ei vielä tietenkään ollut tietoakaan. Tämän vuoksi on...

"Poliittinen tilanne on sekava ja sen vaikutukset näkyvät laajalti. Mielenosoituksia on eri puolilla maata. Matkailijoiden tulisi välttää suuria väkijoukkoja, mielenosoituksia ja pimeällä liikkumista. Venezuelassa esiintyy myös paljon rikollisuutta." Karina Sainz Borgo vieraili Suomessa muutama päivä sitten ja harmittaa vietävästi, että aiemmin sovitusta menosta johtuen en päässyt Akateemiseen kirjakauppaan häntä kuuntelemaan. Onneksi on kuitenkin hänen romaaninsa, jonka perusteella saa hyvän kuvan siitä, minkälaista elämä on Venezuelassa. Sainz Borgo (s. 1982) on itse alun perin venezuelalainen, mutta on viimeisimmät kymmenisen vuotta asunut Espanjassa. Caracasissa on vielä yö ei kerro kirjailijan omasta elämästä, vaan teos on fiktiota. Kirjailija kuitenkin toteaaa teoksen jälkisanoissa, että inspiraatiota teokseen ovat tarjonneet todelliset tapahtumat. "Vältä väkijoukkojen kokoontumisia ja mielenosoituksia. Caracasissa ja muissa suurissa kaupungeissa on p...

Yksinkertaisinta olisi, jos väittäisin, että Ossi Nymanin Patriarkaatti on sovinistipullisteleva ja naisvihainen romaani. Tämänkaltaiselle väitteelle romaanista löytyy yllin kyllin perusteluja, mutta se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Romaanin päähenkilö Mauri on varmaan sukua Nymanin esikoisromaanin päähenkilölle, joka puolestaan muistutti paikoin vahvasti Ossi Nymania itseään, josta taas loogisesti seuraisi, jos annettaisiin seurata, vaan eipäs nyt annetakaan. Nymanin romaani on nestettä ja pakenee kiinteitä tulkintoja. Oman käsitykseni mukaan Patriarkaatti kertoo siitä, mitä patriarkaatti aiheuttaa ihmisille ja minkälaisiin väkivallan tekoihin se saa miehet ryhtymään. Tämä ei ole kuitenkaan lainkaan ongelmatonta, koska edellisen skenaarion vuoksi Maurin on tapettava naisia, joka taas on aiheena varsin umpikulunut ja latautunut ja saa aikaan helposti hoh-hoijaa -reaktion, sillä onhan noita kuolleita nuoria naisia jo löydetty suunnilleen kaikista mahdollisista paikoista suunnill...

Hassan Blasim on Suomen realistisin kirjailija. Kun nyt tuollaista menin väittämään niin muistutan, että realismille on tyypillistä, että se kuvaa ympäristöä ja todellisuutta objektiivisesti ja yksi yhteen. Juuri niin Hassan Blasim tekee uutuusromaanissaan Allah99 , jossa hän näyttää todellisuuden koostuvan pirstaleista, keskeytyksistä, oudoista puheenvuoroista, panemisesta ja tuhannesta sälästä. Tämän maailman todellisuudelle pärjäävät vain mielikuvitustarinat, vain veriset ja väkivaltaiset kauhutarinat, joissa todellisuus kuolee ja tilalle syntyy houretta ja mielikuvitus päästetään irti kuin vauhkoontunut peto. Teoksen nimi Allah99 viittaa islamin Jumalan 99 nimeen,  jotka löytyvät Koraanista ja Blasimin romaanin sivuilta 168-169. Allah99 ei ole Tuhannen ja yhden yön satu, vaikka sen kertoja Hassan "Minervanpöllö" Buma saattaakin tuoda mieleen prinsessa Šeherazaden, joka kertoo tarinoitaan välttyäkseen teloitukselta. Hassanilla on sama päämäärä kuin prinsessalla....

Virolainen, toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan tuleva Kai Aareleid (s. 1972) sai romaanillaan Korttitalo minut pohtimaan omalta kannaltani vähemmän miellyttävää asiaa. Korttitalon takakannessa Aareleidin romaania kuvataan mm. seuraavasti: "runollisen tarkasti kerrottu sukutarina Viron menneisyydestä ja muistoista." Näiden sanojen myötä näen edessäni virolaisia, joita ollaan kuljettamassa Siperiaan, näen kipua, kyyneliä ja suljetun yhteiskunnan. Aistin neuvostokommunismin kaikkialla häilyvän varjon, kuulen nyrkin iskevän oveen ja haistan kesken unien herätettyjen ihmisten pelon. Väärin meni. Jäin kiinni virolaiseen kirjallisuuteen liittyvistä ennakko-oletuksistani. Korttitalo kertoo toisenlaista tarinaa. Yksilön ja perheen tarinaa, jossa kommunismin kumu on läsnä taustaäänenä. Teoksen alussa oleva valokuva synnyttää voimakkaan tunteen siitä, että kyse on Aareleidin omasta henkilöhistoriasta, mutta yhtä hyvin kuva saattaa olla hämäystä, jonka avulla kirjailija tekee...